Maria Autio: Lohikäärmekesä #nuortenkirjatorstai

Oletko vaikeuksissa, yksin, sairas, ilman työtä tai opiskelupaikkaa? 

Olipa ongelmasi mikä tahansa, me autamme ratkaisemaan sen. 

Aurinkopiirissä kaikki ovat yhtä suurta perhettä. 

Meillä paranet, saat uusia ystäviä, sinulle sopivia tehtäviä, 

opit uutta ja voit kokea elämäsi mielekkääksi. 

Meille juuri Sinä olet tärkeä ja arvokas. 

Älä enää viivyttele vaan tule jo tänään!

Sinna ja Tuisku ovat olleet parhaat kaverukset pikkutytöistä asti. Kummankaan elämä ei ole ollut suoraviivaisen onnellista. Sinnan äiti on aloittanut uuden elämän Kiinassa uuden perheensä kanssa ja lähettää tyttärelleen epäsopivan kokoisia yöpaitoja synttärilahjaksi. Isä tuntuu keskittyvän vain työhönsä ja uuteen avovaimoonsa ja tämän poikaan. Tuiskun äiti on menehtynyt ärhäkkään syöpään ja isälle ei oikein maistu muu kuin olut.

Tyttöjen peruskoulun jälkeinen kesä ei siis ala oikein hyvissä merkeissä. Pahemmaksi vain menee, kun Sinna saa yhteisvalinnan tulokset: hän ei ole päässyt mihinkään järkevään opiskelupaikkaan. Totuus on niin karvas pala, ettei hän kerro siitä isälle ja Ilonalle mitään. Epäonnistuminen tuntuu pimentävän auringonkin. Tuiskukin on vain innoissaan saamastaan lukiopaikasta.

Tässä mielentilassa Sinna osuu oikopolkunsa varrella sijaitsevan keltaisen huvilan pihaan. Siellä hän tapaa ihanan Samuelin, joka houkuttelee hänet Aurinkopiirin jäsenten kokoontumiseen. Raisa-nimisen naisen johtaman Aurinkopiirin jäseniä kutsutaan kaupungilla raisalaisiksi tai suorasukaisesti lahkolaisiksi. Sinna antaa Samuelin puhua itsensä ympäri ja suostuu kastettavaksi, vaikka etäiset varoituskellot tuntuvatkin jossain sopukassa kilkattavan.

Tuiskulle Aurinkopiiri on myös tuttu, sillä isä ja äiti kuuluivat tiiviisti lahkoon vuoden verran äidin sairastumisen aikoihin. Sitten jotain tapahtui, ja vanhemmat katkaisivat välinsä Raisaan ja tämän kannattajiin. Tuiskulle ei kuitenkaan koskaan selvinnyt, miksi. Asia alkaa vaivata Tuiskua kesän mittaan yhä enemmän, ja hän päättää selvittää arvoituksen. Sinnan liukumisesta lahkoon Tuiskulla ei kuitenkaan ole mitään käsitystä.

Tällainen on pääpiirteissään lähtöasetelma Maria Aution nuortenromaanissa Lohikäärmekesä. Aurinkopiiri toimii nimettä jäävässä eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, ja lienee kirjailijan mielikuvitusta. Yhteisössä on kuitenkin koko joukko helposti tunnistettavia uskonnollisille lahkoille ominaisia toimintatapoja ja piirteitä.

Suljettuun yhteisöön sisään vihityt jäsenet noudattavat tiukkoja sääntöjä, jotka rajoittavat yksilön vapautta pukeutumisesta varallisuuden hallintaan. Ulkopuolisten kanssa tekemisissä oleminen halutaan rajata mahdollisimman vähiin, ja pahimmillaan jäseniltä edellytetään omista perheenjäsenistään luopumista. Uusilta jäseniltä edellytetään työpalvelua ja vaarallisen kuuloista unipaastoa. Lisäksi lahkon omistamana huvilan seinien sisällä tapahtuu monenlaista, mikä ei kestä auringonvaloa.

Aukenevatko Sinnan silmät ennen kuin on liian myöhäistä? Pystyykö Tuisku selvittämään, mitä hänen vanhempiensa ja lahkon välillä tapahtui? Kumpikin tyttö on vuorollaan romaanin minäkertojana, ja tapahtumat etenevät joutuisasti.

Autio ei selitä liikaa eikä myöskään kerro liian ahdistavia asioita lahkosta ja sen toiminnasta, vaan jättää pahimmat totuudet lukijan pääteltäviksi. Parisataasivuinen romaani on aiheestaan huolimatta kepeähköä ja helppoa luettavaa, mutta se ajatteluttaa sitäkin enemmän.

Autio pureutuu hienosti mekanismiin, joka saa ihmisen hakeutumaan erilaisten aurinkopiirien huomiin. Esimerkiksi tästä aiheesta voisin kuvitella käytävän hyvän keskustelun nuorten kanssa kirjan lukemisen jälkeen, samoin muista teoksen nuoruuteen ja itsenäistymiseen, perheeseen ja ystävyyteen liittyvistä teemoista. Lohikäärmekesä on oivallista luettavaa kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisille ja sopinee vähän vanhemmillekin nuorille.

Maria Autio: Lohikäärmekesä
Karisto 2018. 214 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 

Tulossa:


Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie 29.3.2018
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vaclin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018

Maria Autio: Paperisudet

Luettuani läpi Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja 8 päätin, että nyt on taas tartuttava härkää sarvista ja ihan oikeasti luettava nuortenkirjoja. Jonkin verran olen niitäkin koettanut pitää silmällä, mutta harmillisen hataralla pohjalla oma tietämys on. Poimin kirjasta mielenkiintoisimmat tärpit ja aloitin lähikirjastosta. Hyllystä löytyi tällä kertaa Maria Aution esikoisnuortenkirja Paperisudet. Esikoisnuortenkirja, koska Autiolta on aikaisemmin ilmestynyt runokokoelma Valkoinen ruletti vuonna 1988. Autio voitti kirjallaan silloin J. H. Erkon palkinnon.

Loivamaa kuvailee kirjansa esipuheessa nykyistä nuortenkirjallisuutta ongelmakeskeiseksi. Keskeisin ongelma on perheen hajoaminen. Avuton ja empivä vanhemmuus on useissa perheissä arkipäivää. Tämä näkyy myös Paperisusissa. Päähenkilö Sallan vanhemmat ovat eronneet. Salla on äitinsä kanssa muuttanut pohjoiseen Rovaniemelle, ja isä on jäänyt uuden perheensä kanssa etelään. Sallan äiti on yksi kylmimpiä, joista olen lukenut. Hän ei ole ilkeä, mutta äärimmäisen torjuva ja vetäytyvä. Ainoat häntä kiinnostavat asiat ovat oma rauha ja entisen aviomiehen uuden vaimon mustamaalaaminen. Salla saa totisesti pärjätä itsekseen ongelmiensa kanssa. Vasta ihan kirjan lopussa vilahtaa mahdollisuus, että äiti olisi vähitellen toipumassa avioerostaan. 

Sallalla nimittäin on ongelmia. Häntä on kiusattu koulussa järjestelmällisesti yläasteen alusta alkaen, siis siitä asti kun hän muutti uudelle paikkakunnalle. Kirja alkaa syyslukukauden alkupuolelta, kun Salla on yhdeksännellä luokalla. Sallaa nimitellään ja hyljeksitään avoimesti. Luokan johtohahmo Ira eli Pomo ei voi sietää Sallaa. Kun Iran ja hänen tärkeimmän hännystelijänsä Tuulin välit kahdeksannen keväällä katkeavat, Tuuli lähestyy Sallaa. Tyttö on onnesta soikeana, kunnes Tuuli ja Ira tekevät sovinnon. Sen jälkeen huutelu ja syrjiminen vain pahenevat. Autio kuvaa mielestäni erityisen onnistuneesti luokan ryhmädynamiikkaa. Juuri näinhän nämä kuviot ovat menneet ikiaikaisesti. Ujo ja hiljainen Salla yrittää miellyttää, mutta turhaan. Kaikki yritykset kilpistyvät ylenkatseeseen.

Onneksi rinnakkaisluokalla kuitenkin on Aletta, toinen etelästä muuttanut ja väärää murretta puhuva tyttö. Tytöt ystävystyvät, vaikka eivät kiusaamisesta puhu edes toisilleen. Niin arka asia on. Aletankin perhe on rikkinäinen, mutta hän asuu työnarkomaani-isänsä kanssa. Sitten Aletta saa tarpeekseen kiusaamisesta ja karkaa kotoa. Isäkin lopulta huomaa tytön poissaolon ja havahtuu muutenkin horroksestaan. Karkureissu päättyy onnellisesti, ja Sallakin saa samalla rysäyksellä uusia ystäviä, joskin vain kaukaa.

Pian kaksikko tutustuu Virvaan, joka myös vaeltelee yksin koulun pihalla. Klubi siis kasvaa vähitellen. Mitään kostotarinaa tästä ei kuitenkaan onneksi rakennu. Autio päästää ääneen myös vastapuolen, sillä välillä näkökulma on Tuulin. Paljastuu, että Iralla ja Tuulillakin on omat ongelmansa. Hännystelijä-Tuuli itse asiassa katuukin käytöstään jossakin vaiheessa.

Paperisudet on siis selviytymistarina. Kirja päättyy onnellisissa merkeissä. Masentavinta on, että koulun opettajat eivät tuntuneet tajuavan yhtään mitään. Vain Aletan luokanvalvojasta sai yhden vilahduksen perusteella edes inhimillisen kuvan. Karulta tuntuu esimerkiksi ryhmätyötilanne:

Ilman ryhmätöitä kaikki olivat vielä jonoissa, siisteissä ja suorissa. Salla oli vain yksi muiden joukossa. Sitten hiljaisuus repesi meteliksi. Tasaiset pulpettijonot pirstoutuivat. Hetkessä Sallan ympärille oli pyyhkiytynyt tyhjä kehä. --- Jaahas Salla, Tiilikainen aloitti. – Mee sieki johonkin ryhmään. Vaikka tohon lähimpään. Mie käväsen vaan opettajainhuoneessa.

Huokaus. Tekeekö joku ammatti-ihminen tosiaan vielä näin?

Paperisudet on ajatteluttava ja koskettava nuortenromaani. Harmi vain, että harva sellainen, joka eniten ravistelua tarvitsisi, sitä koskaan lukee. Mutta siitä ehkä on lohtua niille kaikille kymmenille ja sadoille koulujen seinustoilla yksikseen seisoville. Ehkä.

Kieleltään ja rakenteeltaan teos on selkeä ja helppo. Loimuva antaa kirjalle miinusta siitä, että takakansiteksti painottaa liikaa Aletan katoamista. Kannessa sanotaan kuitenkin vain näin: Kun Aletta katoaa, tilanne koulussa alkaa kiinnostaa myös hänen isäänsä. Mutta jotenkin tuosta virkkeestä tosiaan jää sellainen kuva, että katoaminen on jotenkin dramaattisempi juttu kuin se sitten onkaan. Maria Loikkanen päättää oman arvionsa näin: Mutta niin taitavasti ja elävästi kuin Autio tarinaansa hahmotteleekin, silti tuntuu että teoksesta jää puuttumaan se ”viimeinen pisara”, piste iin päälle, joka puhaltaisi tarinan ja henkilöt lopullisesti elämään. Tämän allekirjoitan. Luin kirjan mielelläni ja se pisti minut jälleen kerran miettimään esimerkiksi omaa työtäni ja omia lapsiani. Mutta mitään suurta liikahdusta en sisälläni kuitenkaan tuntenut. Se jokin vielä antaa odottaa itseään. Kuitenkin aion lukea myös Maria Aution toisen nuortenromaanin, vuonna 2011 ilmestyneen Ajatustenlukijan. Se muuten on tämän vuoden Topelius-palkintoehdokas.


Maria Autio: Paperisudet
Karisto 2005. 170 s.