J. S. Meresmaa: Voimanpesä

 

Ensimmäisen koronakesämme nelipäiväinen kesälomareissu osoittautui lopulta kirjallisuusharrastuksen kannalta hyvin antoisaksi. Kuten joku ehkä huomasi, varasin matkalukemiseksi Tommi Kinnusen Pintin, jonka innoittamina teimme matkan loppuun vielä yhden ylimääräisen mutkan ja kävimme katsomassa Nuutajärven lasikylää. Jo sitä ennen kävimme virkistämässä muistiamme Tampereen tuomikirkossa, jonka maalaukset ja koristelut vilahtavat Pekka Hyytin dekkarissa Tummat pilvet eilisen ja joita maalataan Hugo Simbergin elämäkerrassa Pirut ja enkelit.

Lisäbonus tipahti yllättäen jälkeen päin, kun otin lukuvuoroon jo keväällä hankkimani J. S. Meresmaan Voimanpesä-romaanin. En ollut tajunnut, että kannen kuvassa on Verlan pahvitehtaan punatiilifasadi. Sattumalta kesäreissumme yksi pääkohteista oli juuri Verlan tehdasmuseo, ja todellakin vaikutuimme upeasta kohteesta. (Suosittelen lämpimästi, ja kannattaa ehdottomasti varata aikaa noin tunnin mittaiselle opastetulle tutustumiskierrokselle tehtaaseen.) Verla ei ole suotta Unescon maailmanperintökohde.

Voimanpesä on Meresmaan Ursiini-trilogian päätösosa. Aiemmat osat ovat Naakkamestari ja Hämäränsäteet. Kirjailija luonnehtii itse sarjaansa näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Lämpimästi suosittelen lukemaan koko Ursiini-sarjan järjestyksessä ja varmasti on eduksi, jos voi lukea kirjat lyhyen ajan sisällä. Ainakin itse huomasin unohtaneeni aika paljon aiemmista osista, ja teosten maailma on niin omintakeinen, että lukija tarvitsee kaiken saamansa tiedon sujuvaan tarinassa suunnistamiseen. Kirjat ovat kompakteja pienoisromaaneja, joten ne lukee nopeasti.

Voimanpesän alussa ursiinit on ajettu ahtaalle. Tampere alkaa vaikuttaa yhä epävarmemmalta turvapaikalta, ja niinpä Jyly tovereineen päättää siirtää Naakkamestarin. Uudeksi tukikohdaksi valikoituu Verlan pahvitehtaan alue. Seutu on kaikin puolin ursiinien tarkoitukseen sopiva, sillä tehtaan lähellä on jopa voimakiviesiintymä. Vihollisten aktiivisen toiminnan lisäksi Jylyllä on muitakin murheita. Anttoni alkaa oireilla kummallisesti.

Naakkamestarin siirtäminen on monella tavalla ongelmallista. Logistiseksi ratkaisuksi valitaan junakyyti. Jyly itse matkustaa etukäteen valmistelemaan muuttoa Verlaan, ja saa kyydin Tampereelle putkahtavalta Tuulilta, joka on hankkinut käyttöönsä kummallisen kulkupelin eli dirigiibelin (kannattaa guuglata tämä!).

Verla vaikutta oivalliselta sijoituspaikalta, mutta sitten vanha vihollinen putkahtaa paikalle luolahyeenoineen, eikä Jyly enää tiedä, kehen voi luottaa. Tapahtumat etenevät nopeaa tahtia, ja tehdasalueen rakennuksia ja lähiympäristön maastoa hyödynnetään siinä oivallisesti. Kieltämättä kirjasta tuntui saavan aika paljon irti siksikin, että oli pari viikkoa aikaisemmin kavunnut kuivaamon portaissa ja käynyt lounaalla makasiiniin sijoitetussa kahvilassa.

Voimanpesässä Meresmaa solmii tarinan langat pääosin yhteen, vaikka aukkojakin jää mukavasti. Olen aiempia osia käsittelevässä jutussani kiitellyt sarjaa tiiviistä ja aukkoisesta kerronnasta, ja edelleen olen samaa mieltä. Huomasin myös yhä enemmän tykästyväni tähän suomalaiseen teolliseen historiaan paneutuvaan mielikuvitukselliseen tarinaan. Harmi, että sarja päättyy!

J. S. Meresmaa: Voimanpesä
Robustos 2019. 195 s.

Ostettu.

Ursiini-trilogia:

Naakkamestari
Hämäränsäteet
Voimanpesä

Anniina Mikama: Tinasotamiehet

Anniina Mikaman esikoisromaani Taikuri ja taskuvaras palkittiin ansaitusti Topelius-palkinnolla ja teoksen jatko-osa Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaana, joten ei ole yllätys, että trilogian tuore päätösosa Tinasotamiehet on suorastaan tyrmistyttävän hyvä.

Vaikka Taikuri ja taskuvaras -sarjan aiemmat osat ovat keränneet lasten- ja nuortenkirjoille tarkoitettuja palkintoja ja ehdokkuuksia, toivoisin todella, että myös aikuiset lukijat osaisivat ja uskaltaisivat Mikaman kirjoihin tarttua. Ne ovat nimittäin niin hyviä, että on todellinen sääli, jos vain nuoret lukijat saavat niistä nauttia. Mikaman mielikuvitus on aivan uskomaton!

Sarjan aloitusosassa Taikuri ja taskuvaras tutustuttiin Vilhelmina Holmiin eli 15-vuotiaaseen orpotyttö Minaan, joka elätti itsensä Helsingin Punavuoressa taskuvarkaana, ja erikoiseen taikuri Tomiin. Mina muutti asumaan Tomin isoon taloon ja ryhtyi äreän Professorin avustajaksi.

Huijarin oppipoika ei ollutkaan odotettua jatkoa Minan ja Tomin poikkeukselliselle tarinalle, vaan Mikama vei lukijansa pois Suomesta ja taaksepäin ajassa eli 1830-luvun Krakovaan. Päähenkilöinä ovat nuori Wiktor, joka tutustuu verrattoman yllättävällä tavalla lukijalle tuttuun Tomiin. Tuttavuus mullistaa Wiktorin elämän lopulta täydellisesti.

Tinasotamiehet yhdistää kahden aiemman teoksen juonet toisiinsa ja lisää niihin leuat loksauttavia lisäkierteitä. On kulunut pari vuotta Taikurin ja taskuvarkaan tapahtumista. Minan, Tomin, Sotamiehen ja Professorin elämä on asettunut uomiinsa. Mina on aloittanut koulunkäynnin. Yhdessä Tomin kanssa he esiintyvät yleisölle ja esittävät mitä mielikuvituksellisimpia ohjelmanumeroita, joiden taika muodostuu Tomin ällistyttävästä teknisestä ylivertaisuudesta ja Minan tarinankerronnan lahjoista.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Professori saa Lontoossa asuvalta vanhalta ystävältään Tomille ja Minalle osoitetun kutsun tulla vieraileviksi esiintyjiksi lontoolaisiin teattereihin. Kolmikko sekä Alexiksi nimetty Sotamies päättävät ottaa kutsun vastaan. Perillä Professoria odottaa yllätys vuosikymmenten takaa. Jo satamassa Mina huomaa, miten taitavasti paikalliset nuoret taskuvarkaat toimivat. Samalla hän tulee solmineeksi odottamattoman hyödyllisiksi osoittautuvia suhteita.

Vaikka Tom on tarkka siitä, että hänestä ei oteta valokuvia, joiden avulla hänet voitaisiin tunnistaa, hänen menneisyytensä kaukana tulevaisuudesta saa hänet lopulta kiinni. Mina huomaa ensimmäiset merkit Lontoon katuvilinässä, mutta ei osaa yhdistää asioita, ennen kuin on liian myöhäistä. Viime hetkellä sisäpiiriin vihitty joukko onnistuu pakenemaan ylivoimaisen vihollisen saartorenkaasta maaseudulle rappeutuvan kartanon suojiin. Voitettavana on kuitenkin vain lisäaikaa, sillä edessä oleva kohtalokas yhteenotto lähenee vääjäämättä. Sitten apua tuleekin todella yllättävältä taholta!

Tinasotamiehet-kirjasta kirjoittaminen on hankalaa, koska tarina on luonnollisesti hyvin juonivetoinen, enkä halua paljastaa liikaa sen huikeista käänteistä. Sen verran voinee kuitenkin vihjaista, että Mikama avaa aivan uuden ulottuvuuden englantilaiseen kuningas Arthurin hoviin liittyvään mytologiaan… ja tekee sen vielä hyvin taitavasti! Lukiessani hihittelin tyytyväisenä useampaan otteeseen ajatellessani, että juuri noinhan sen on täytynytkin mennä!

Edelleen Mikama sekoittaa taitavasti erilaisia genreaineksia luoden niistä aidosti omanlaisensa mielenkiintoisen tyylin. Kokonaisuus toimii loistavasti! Tarina on samaan aikaan jännittävä, koskettava, romanttinen ja hauska. Pohjavireenä kulkevat kuitenkin aika syvälliset teemat ihmisyyden rajoista, tekoälystä ja esimerkiksi ihmisen rajattomasta ahneudesta. Nämä teemat ajatteluttavat vielä pitkään kirjan kansien sulkemisen jälkeen.

Kertakaikkisen hieno trilogia siis kaikin tavoin. Lukekaa, lukekaa!

Anniina Mikama: Tinasotamiehet
WSOY 2020. 397 s.

Arvostelukappale.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet #nuortenkirjatorstai

Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan todella korkeatasoista spekulatiivista fiktiota eli spefiä. Lajityypin mestareihin lukeutuu monien muiden ohella monipuolinen ja tuottelias kirjailija J. S. Meresmaa, jonka tuotantoon ja uraan voi tutustua kirjailijan omilla verkkosivuilla.

Tartuin Meresmaan Ursiini-trilogian aloitusosaan Naakkamestari huomattuani, että sarjan kakkososa Hämäränsäteet on tulossa mukaan #nuortenkirjatorstai-sarjaani. Hyvä oli, että tartuin, koska Ursiini-sarja on erittäin mielenkiintoinen ja hyvin erikoislaatuinen. Se todellakin kannattaa lukea kokonaan. Kirjailija esittelee sarjan itse näin:

”Ursiini-trilogia sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, jossa Veiksel-jääkausi on jatkunut Euroopassa pitkään ja mahdollistanut monien jääkauden eläinten, kuten mammuttien, jättihirvien ja villasarvikuonojen eloonjäämisen. Trilogia on paikallishistoriapainotteista steampunkia, ja se kertoo vallasta ja vastarinnasta ursiinivähemmistön näkökulmasta.”

Hieman tyhmästi tajusin etsiä tämän lukuohjeen vasta sarjan kaksi ensimmäistä osaa luettuani, mutta ei se mitään. Jotain tuon suuntaista olin itsekin tarinoiden parissa päätellyt. Tuossa esittelyssä on jo useampia avainsanoja, jotka saivat silmäni loistamaan: vaihtoehtohistoria, steampunk, paikallishistoria. Nam!

Namia vain onkin. Naakkamestari sijoittuu 1900-luvun taitteeseen Tampereelle ja Hämäränsäteet vain vähän myöhempään ajankohtaan Imatralle. Moni seikka on ajassa tunnistettavaa historiaa, kuten Tampereella Tammerkosken tuntuman suuret teollisuusrakennukset ja Imatralla juuri valmistunut linnamainen hotelli kosken partaalla. Mutta hyvin moni seikka sitten ei olekaan aivan niin kuin olen historiankirjoista lukenut. Meresmaa on oivallisesti hyödyntänyt historiaa ja mytologiaa yhdistäen ne fantasia-aineksiin ja luonut aivan oman maailman tarinoidensa pohjaksi.

Naakkamestarin päähenkilö on Enni-niminen tyttö, jonka vanhemmat ovat kadonneet teille tietymättömille vuosia sitten ja joka on joutunut ansaitsemaan elantonsa valurimestarin verstaassa apulaisena. Ennin toinen jalka on vammautunut, kun hän on sairastanut polion, ja hän joutuu käyttämään siinä metallista tukea voidakseen liikkua. Tytön elämä vaikuttaa kaikkea muuta kuin mukavalta. Eräänä päivänä Enni löytää henkitoreissaan olevan naakan, vie sen omaan makuualkoviinsa ja koettaa hoivata sitä. Naakka kuitenkin kuolee. Sen pieni ruumis katoaa jäljettömiin, mutta jäljelle jää yksi valkoinen sulka.

Dramaattisen yön tapahtumien jälkeen Enni päättää itsekin kadota. Karkumatka katkeaa kuitenkin, kun hän törmää Jyly-nimiseen poikaan, joka kertoo osuneensa paikalle juuri tuon valkoisen sulan ansiosta. Enni saa tietää monia yllättäviä asioita itsestään, kuten oikean nimensä, perheestään, ursiineista ja ennen kaikkea Naakkamestarista. Lopussa hän joutuu tekemään niin suuria ratkaisuja, että niitä on lukijankin vaikea sulattaa.

Ursiinit jäivät ainakin minulle vielä Naakkamestarin perusteella melkoisen hämäräksi porukaksi. Asia alkaa valottua paremmin vasta Hämäränsäteissä, johon on kirjoitettu otteita Topias Sapeliuksen teoksesta Isäinmaamme-nimisestä teoksesta. Se taas on mukaeltu Sakari Topeliuksen Maamme-kirjasta. Sapelius selittää ursiinien alkuperää niiltä osin kuin hänelläkään on tästä pienestä ja vainotusta vähemmistökansasta kerrottavaa.

Hämäränsäteet siis sijoittuu Imatralle, Suomen ja Venäjän ja niiden väliin jäävän Karjalan rajalle. Itärajan takana tuntuu moni asia olevan vielä vaihtoehtoisemmin kuin tällä puolen. Kirjan päähenkilö on tällä kertaa Jylyn pikkusisko Säde, johon Enni ensimmäisessä kirjassa myös tutustuu. Säde on joutunut suorittamaan kenttätehtävää Imatralle Anttonin kanssa. Kumpikin on vakoilijana oikeastaan täysin kokematon, mutta apuna kaksikolla on paitsi hotellissa työskentelevä Rauha myös Anttonin suunnittelemat salakuuntelulaitteet, jotka on rakennettu sudenkorentojen muotoon.

Kaikki lähtee menemään enemmän tai vähemmän pieleen, kun nuorten vakoilemia henkilöitä saapuu yllättäen tapaamaan korkea-arvoinen tsuudi. Pian Säde ja Anttoni joutuvat pakenemaan henkensä edestä. He päätyvät tekemään melkoisen läheistä tuttavuutta niin Imatrankosken kuin hyeenoidenkin kanssa.

Molemmat teokset ovat kokonsa puolesta pienoisromaaneja, mutta niiden kansien väliin mahtuu uskomattoman runsas ja mielikuvituksellinen tarina. Kirjojen lukemisen keskeinen nautinto olikin huomata, miten niukoilla aineksilla Meresmaa sai minun pääkoppani sisällä tapahtumaan ällistyttäviä asioita. Aukkojen kuvitteleminen umpeen on aivan mahtavaa, samoin erilaisten vinkkien kokoaminen. Ursiini-trilogiasta saisi melkoisen tiiliskivinipun, mutta kirjailija on päätynyt täysin vastakkaiseen ratkaisuun. Mielenkiintoista!

Kenelle sarja sitten on suunnattu? Pieni, kompakti koko ei ainakaan pelota vähän lukevia, mikä on positiivista. Siltikään kirjat eivät ole kovin helppolukuisia, joten harjaantumaton lukija saattaa joutua kovinkin ymmälleen, jos jää kaksin kirjan kanssa. Kannattaa siis ainakin sysätä kunnolla alkuun, eli esimerkiksi lukea vähän matkaa ääneen vaikka koko luokalle, jos koulussa näitä luettaa. Historian ja kirjallisuuden tunneille näistä saisi oivallista materiaalia yläkoulussa ja miksei lukiossakin. Kirjat lukee nopsasti, ja niistä saisi monenlaisia näkökulmia keskustelujen ja erilaisten tuotosten pohjaksi.

J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Robustos 2016. 163 s.

Kirjasto.

J. S. Meresmaa: Hämäränsäteet
Robustos 2018. 151 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Tulossa:

Jyri Paretskoi: K15 21.6.2018
Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 28.6.2018

Magdalena Hai: Susikuningatar (Gigi ja Henry 3)

Toista kuukautta ehti vierähtää, ennen kuin täytin Kellopelikuninkaan jälkeen tekemäni lupauksen lukea Susikuningatar ihan pian. Aika taisi olla itse asiassa juuri parahultainen. Muistin vielä hyvin edellisen kirjan tapahtumat, mutta olin ehtinyt ’puhdistaa suuni’ sopivasti monenlaisella muulla luettavalla kirjojen välissä. Niinpä Susikuningatar pääsi hienosti oikeuksiinsa. Nautinkin ihan valtavasti hienosta tarinasta.

Kyseessä on siis Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunk-trilogian kolmas osa. Koko sarja on ollut alusta asti kiinnostava ja raikas uutuus suomalaisessa (nuorten)kirjallisuudessa. Sarjan vuonna 2012 ilmestynyt aloitusosa Kerjäläisprinsessa on ensimmäinen suomalainen steampunk-romaani. Hanna Matilainen määrittelee teoksessaan Mitä kummaa (Avain 2014) steampunkin eli kotoisemmin höyrypunkin scifin alalajiksi, ”jolla tarkoitetaan tarinaa, jonka viitekehyksenä on 1800-luku, höyrykoneet, aikalaisestetiikka ja aikakauden tunnelma. Usein tähän liitetään erityisesti viktoriaaninen Englanti…” Hain trilogia uppoaa määritelmään aivan loistavasti, mutta kirjailija on lisäksi ammentanut rohkeasti fantasiaperinteestä. Kokonaisuus toimii.

On sääli, että termit steampunk ja höyrypunk herättävät monessa potentiaalisessa lukijassa jollain tavoin negatiivisia väristyksiä, jopa torjuntaa. Näin ainakin olen itse tulkinnut koettaessani tarjota Gigin ja Henryn seikkailuista kertovia teoksia luettavaksi hyviä kirjavinkkejä toivoville kyselijöille. Pelot ja turhat ennakkoluulot kannattaa karistaa mielestään ja tarttua kirjoihin avoimin mielin. Tarinan kiehtova maailma avautuu vaivatta, eikä tylsistä teorioista tai teknisistä selonteoista ole mukana häivääkään. Tarjolla on lumoava maailma koskettavine henkilöineen ja kohtaloineen. Aineksina ovat seikkailu, jännitys, huumori ja kauhallinen mytologiaa sekä hyppysellinen romantiikkaa.

Kerjäläisprinsessa oli Hain esikoisromaani, ja nyt on siis ilmestynyt kolmas teos kolmen vuoden aikana. Trilogian lisäksi Hai on kirjoittanut novelleja eri antologioihin ja lehtiin. Gigi ja Henry -sarjan mittaan ovat kasvaneet paitsi kirjan henkilöt myös kirjailijan ammattitaito. Kerjäläisprinsessa on niin sanotusti lupaava esikoinen, ja Kellopelikuningas sekä erityisesti Susikuningatar lunastavat nuo lupaukset moninkertaisesti. Kuten edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, tämä sarja on ehdottomasti kansainvälistä tasoa olevaa laatua.

Kellopelikuninkaan jälkeen on aikaa ehtinyt kulua pari vuotta. Gigi, Henry ja ihmissusi Mussovits asuvat Pariisissa, missä Gigi opiskelee soturin ja kuningattaren ammatteihin vaadittavia taitoja. Aika alkaa kuitenkin valua vähiin, sillä Pariisiinkin kantautuu tieto, että Umbrovian vallankaappaaja Andros Luopio valmistautuu sotaan ja varustaa ennennäkemätöntä armeijaa luolastoissaan. Jos Gigi aikoo pelastaa maansa ja ihmissusikansansa rippeet, on aika toimia. Mutta riittävätkö vain viisitoistavuotiaan kuningattaren rahkeet?

Umbroviassa Gigi tutustuu pitkän talven aikana niin Mussovitsin kuin omaankin sisimpäänsä löytäen yllättäviä ja pelottavia asioita. Samaan aikaan ihmissudet kokoontuvat Gigin johdolla entiseen kuninkaanlinnaan valmistautumaan tulevaan koitokseen. Fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaan loppuhuipennuksena on jännittävä ja kiivas taistelukuvaus, jossa hyvä ja paha ottavat toisistaan lopullisesti mittaa. Tappioilta ei vältytä, ja Susikuningatar on myös surullinen romaani. Hai on koko sarjan mittaan käsitellyt henkilöitään kovemmalla kädellä kuin mitä perinteisesti on totuttu. Seikkailut eivät pääty naureskeluun teekupposen äärellä, vaan seassa on aimo annos tummia sävyjä.

Koko trilogia pysyy hienosti koossa. Tässä näkyy selvästi etu, joka tulee sarjamaisesti toteutetun teoksen hallitussa toteutuksessa. Viittaan tällä nyt kahteen toiseen hiljattain lukemaani sarjaan, eli Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjaan ja J. S. Meresmaan Mifonki-sarjaan. Pitkät sarjat, joiden lopullinen pituus ei kenties ole tekijöidensäkään tiedossa, ovat toki omalla tavallaan kiehtovia ja antoisia, mutta helposti tarinan punainen ydinlanka pääsee katoamaan. Myös Anu Holopaisen Syysmaa-sarjassa oli aistittavissa jotain tämänkaltaista. Hieno sarja jatkui pitkään monessakin mielessä, ja sitten loppu tuli kuitenkin rysähtämällä, hieman hätäisen makuisesti. Gigi ja Henry -sarja päättyy Susikuningattareen, ja hyvä niin. Tarinan kaari on selkeä, ja lukijalle jää tunne, että juuri tähän maaliin oltiin alusta asti pyrkimässä.

Tavallaan on haikeaa, että sarja on nyt lopussa. Kuitenkin on kiinnostavaa nähdä, mitä Hain näppäimistöltä tuleekaan seuraavaksi. Kirjailija on joka tapauksessa ankkuroinut itsensä tukevasti suomalaiskirjoittajien kärkikaartiin. Gigi ja Henry -sarjalle toivon runsaasti lukijoita ja menestystä muutenkin. Kunpa nyt joku kirjallisuusagentti nappaisi tämän ja saisi ujutettua kansainvälisille markkinoille. Entä millainen elokuva sarjasta tulisikaan!

Magdalena Hai: Susikuningatar

Karisto 2014. 448 s.

Lainattu kirjastosta.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Edellisessä eli ensimmäisessä nuortenkirjateemaviikkoni jutussa taisin hieman happamaan sävyyn ihmetellä, mikä oikein on aiheuttanut ennenkuulumattoman vouhkaamisen Salla Simukan ja hänen Lumikki-trilogiansa ympärillä. Syitä lienee monia, eikä onneksi vähäisimpänä se, että kirjat on kirjoitettu ammattitaitoisesti ja kunnianhimoisesti. Silti päätin juttuni toteamukseen, että vähintään yhtä hyvää ellei parempaakin lanu-kirjallisuutta on Suomi puolillaan. On siis ulkomaisilla kustantamoilla mistä ostaa!

Mielipiteeni sai loistavalla tavalla vahvistusta, kun seuraavaksi tartuin Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunktrilogian keskimmäiseen osaan Kellopelikuningas. Aivan huippuhyvä kirja! Mikään valtaisa ylläri tämä ei tosin ollut, mutta olen silti aika myyty. Hain sankarikaksikko on minulle varsin tuttu, sillä olen lukenut trilogian aloitusosan Kerjäläisprinsessa ainakin kahdesti ja vielä päälle analysoinut kirjaa urakalla oppilaitteni ja vielä kirjailijan itsensä kanssa. Kenties lievän yliannostuksen vuoksi jatko-osa jäi sitten tuoreeltaan lukematta, mutta nyt oli juuri sopiva aika tarttua teokseen.

Varoitus! Jos et ole Kerjäläisprinsessaa vielä lukenut, jätä ainakin seuraava kappale lukematta juonipaljastusten takia.

Aloitusosa päättyi dramaattisesti eikä ihan tavanomaisen kaavan mukaan. Taistelu pahiksia eli lähinnä Luopiota vastaan päättyi hyvisten eli Gigin perheen voittoon, mutta Gigi menetti kaiken tuoksinan keskellä toisen silmänsä. Arvet ja tyhjän silmäkuopan Gigi peittää nyt silmälapulla, mikä ei tietysti tunnu murrosikäisestä tytöstä mukavalta. Vertaistukena on isosisko Katerina, jonka kasvoja myös rumentaa arpi. Lohtua tuo sekin, että Katerinalla on arvesta huolimatta kiihkeä ihailija. Mutta äiti, Umbrovian kuningatar, puhuu suoraan ja armottomasti siitä, miten silmän menetys pilasi Gigin tulevaisuuden. Isällä on mielessään yllätys Gigille, mutta tyttö ei ilahdu lahjaideasta lainkaan.

Gigin ulkonäköongelmat ovat kuitenkin pientä sen rinnalla, että Keloburgissa alkaa riehua outo uskonlahko, jonka toiminta muistuttaa pahasti natsien meininkejä. Sokean Jumalan eli Odinin palvojiksi itseään kuvailevan lahkon papit saarnaavat saaren puhtaana pitämisestä ja kaiken saastaisen pois puhdistamisesta. Kiellettyjen asioiden listalle alkaa tulla merkillisen paljon sellaista, jota liittyy selvästi Gigin perheeseen. Lopulta lahko aloittaa suoran hyökkäyksen, ja jälki on rumaa.

Gigi perheineen ei onneksi ole yksin. Mussovits suojelee erityisen tarkasti Gigiä, jonka varalle ihmissudella on omat suunnitelmansa. Gigi ja Henry tutustuvat myös Keloburgin maanalisiin eli kaupungin alla luolissa asuviin katulapsiin. Eikä vanha merirosvo Murtaugh’kaan voi jäädä syrjään, kun aletaan kunnolla tapella.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis Kellopelikuninkaasta puutu. Edellistä osaa paksumpi romaani on muutenkin jotenkin tuhdimpi. Gigi on selkeästi kirjan ja tarinan päähenkilö, joka on kasvanut aiempien seikkailujensa ansiosta. Kaverukset puhuvatkin tästä. On aika ryhtyä miettimään, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Vain lapsi voi elää pelkästään nykyhetkessä. Tummasilmäinen Naseem saa Gigissä aikaan aivan uudenlaisia väristyksiä. Mutta Mussovitsin paljastukset Gigin todellisesta luonnosta ovat kiehtovimpia, ja niistä on varmasti paljon lisää sarjan viimeisessä osassa.

Hai osaa kuvata teostensa eriskummallisen ja omalakisen maailman jotenkin ällistyttävän luontevasti ja kauniisti. On itsestään selvää, että yhden hengen ilmalaivat ovat tulleet sarjatuotantoon tai että automatonit ovat myyntihitti.

Mikäpä tässä kirjassa ei olisi kohdallaan? Kieli on kaunista ja luistavaa, juoni kulkee liukkaasti, on toimintaa ja ajattelemisen aihetta, yksityiskohtia ja suuria linjoja. Henkilökuvaus ja dialogi toimivat. Jännitystä, huumoria ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa. Tarina on kaikin tavoin kiehtova ja omaperäinen. Erityisesti loppu on mykistävä. Onneksi minulla on sarjan kolmas osa Susikuningatar nyt jo tuossa pinossa valmiina odottamassa, ja aion sen lukea ihan pian.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Karisto 2013. 330 s.

Lainattu kirjastosta.

Steampunk! - Koneita ja korsetteja

”Osuuskumma on uudenlainen osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka julkaisee scifiä, fantasiaa ja kauhua sekä muuta spekulatiivista fiktiota. Osuuskumma tuo esiin sitä kirjallisuutta, joka ei tartu suurempien kustantamojen haaveihin, ja jatkaa kotimaisten novelliantologioiden julkaisuperinnettä.

Lukijoille Osuuskumma tarjoaa mahdollisuuden lukea tuoreiden kirjailijoiden ja nousevien kirjoittajien tekstejä: novelleja, romaaneja, raapaleita, monipuolisesti eri julkaisumuodoissa.

Jäsenilleen Osuuskumma tarjoaa yhteisen markkinointikanavan ja ryhmän tuen.”

Muun muassa näin esittelee itsensä Osuuskumma-kustantamo nettisivuillaan. Kustantamo on toistaiseksi ehtinyt julkaista kaksi novellikokoelmaa, joista tämä lukemani Steampunk! – Koneita ja korsetteja on tuoreempi. Kiinnostuin kokoelmasta monestakin syystä. Ensinnäkin minua mietityttävät kovasti suomalaisen kustannusmaailman ilmiöt. Vaikka muutama suuri ja kansainvälistyvä kustantamo tuntuu jyräävän voimalla ja tasapäistävänkin tarjontaa, kukkii reunamilla monenlaista mielenkiintoista ja uutta. Toiseksi olen sattuman oikusta jonkinlainen edelläkävijä ikäisekseni, sillä tiesin jo ennen tätä teosta, mitä on steampunk, olinpa yhden sen genren teoksenkin jo ehtinyt lukea.

Steampunkin tai kotoisammin höyrypunkin juuret ovat 1980-luvulla, jolloin tieteiskirjallisuuteen alkoi muodostua sivuhaara. Vaihtoehtohistorioissa kuvattiin maailmaa, joka muistuttaa monella tavalla 1800-luvun viktoriaanista Eurooppaa ja erityisesti Britanniaa. Höyryvoima jyrää energianlähteenä. Jos polttomoottoria ja elektroniikkaa ei olisikaan keksitty, vaan kehitys olisi jatkunut toisaalle, millainen maailma olisi? Mikäli steampunk-kirjailijoita olisi uskominen, ei kovin kaksinen. Mutta kirjoissa on synkästä yhteiskunnasta huolimatta hurjia seikkailuja, jännitystä ja romantiikkaakin. Vain mielikuvitus on rajana. Lue lisää aiheesta alkuun vaikka Wikipediasta.

Steampunk! – Koneita ja korsetteja -antologiassa on seuraavat novellit:

Magdalena Hai, Vaskimorsian
Saara Henriksson, Arkistonhoitajan salaisuus
Heikki Nevala, Hevostuhatjalkainen
J.S. Meresmaa, Augustine
Markus Harju, Prahan teurastaja
Shimo Suntila, Kruunun vihollinen
Jani Kangas, Kapina tunturilla
Christine Thorel, Viuhka käy kartanossa
Anni Nupponen, Joka ratasta pyörittää

Ennestään tuttuja kirjailijoita minulle olivat vain Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa, joiden kummankin nuortenkirjan olen lukenut tämän vuoden aikana. Molemmat ovat myös ahkeria bloggaajia, joten he ovat verkkomaailmasta muutenkin ”tuttuja”. Magdalena Hain nuortenromaani Kerjäläisprinsessa on tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen steampunk-romaani. Vaskimorsian-novellissa onkin hauska silmänisku siihen suuntaan, sillä Gregorovian valtion tunnukset vilahtavat tarinassa, ja Gigin ja Henryn seikkailuista lukeneille se on hyvinkin tuttu valtio. Vaskimorsian on yksi omista suosikeistani antologian novellien joukossa, sillä se on rakenteeltaan napakka, siinä on hyvä jännite ja lisäksi siinä on muitakin intertekstuaalisia ulottuvuuksia. Mieleen tulevat hakematta ainakin Ilmarinen Kalevalasta ja Frankenstein.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkaisesta taas pidin erityisesti siksi, että sijoittuu kaikista tarinoista selvimmin Suomeen. Valtava höyrykäyttöinen leikkuupuimuri herättää vastustusta pohjalaisilla viljapelloilla, mutta kaikki päättyy katastrofiin. Huumori on hiilenmustaa. J. S. Meresmaan novellissa Augustine on vahva feministinen pohjavire, joka myös miellytti. Päähenkilö on ruumiillisesti vajavainen sen lisäksi, että on nainen. Mutta sisua ja älyä löytyy! Kummassakin novellissa kirjoittajan mielikuvitus on päässyt loistavasti vauhtiin yhdistellessään koneen osia milloin ihmiseen, milloin eläimeen tai ainakin eläintä muistuttavaan laitteeseen.

Markus Harjun, Shimo Suntilan ja Jani Kankaan novelleissa on tuntuma, että ne ovat pikemminkin laajemman tekstin luonnoksia kuin tiukasti hiottuja novelleja. Maailmaan kunnolla sukeltaminen vaatisi hieman enemmän aikaa, eikä jännite oikein pääse kunnolla muodostumaan. Sotaisat ja synkät teemat yhdistävät myös näitä miesten tarinoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten tarinat lähtisivät muokkautumaan romaaneiksi.

Christine Thorelin Viuhka käy kartanossa on pilke silmäkulmassa kirjoitettu Siniparta-pastissi. Sinipartahan taasen perustuu Grimmin veljesten ylöskirjaamaan vanhaan kansansatuun Outolintu. Tällä kertaa linnanherra istuu höyrykäyttöisessä pyörätuolissa ja vaatii vaimokseen jompaakumpaa kauniista ja hemmotelluista sisaruksista. Linnan kätköistä löytyy monenlaista outoa ja kammottavaakin.

Viimeisestä Anni Nupposen kirjoittamasta surumielisestä ja synkästä Joka ratasta pyörittää -tarinasta pidin myös kovasti. Höyryteknologiaa kehittyneempää tasoa edustavat rattaat. Niiden aatelia on aivoihin kytkettävä elinratas, joka säätelee ihmisen tai eläimen elinikää. Parlamentti on määrännyt eliniäksi 300 vuotta. Mitä kaikkea eettistä ja konkreettistakin ongelmaa tästä voikaan seurata? Vaikeuksia on tiedossa ainakin novellin minäkertojalle, jonka äiti on itse asentanut poikansa elinrattaan.

Novellikokoelma on raikkaan erilainen lukukokemus ainakin minulle, koska aika vähän luen nykyään scifiksi laskettavaa kirjallisuutta. Kerjäläisprinsessa on selkeästi nuortenkirja, mutta tämä kokoelma on kirjoitettu aikuisille. Tietysti se sopii myös genrestä kiinnostuneille nuorille lukijoille. Aikoinaan esiteininä pidin kovasti Jules Vernen teoksista, ja jotenkin näiden tarinoiden taustalta voi aistia Vernen hengen, monta astetta synkempänä tosin. Suomalaiskirjailijat eivät ummista silmiään viktoriaanisen ajan yhteiskunnallisilta ja aatteellisilta ongelmilta.

Osuuskumman periaatteena on pitää kirjojen hinnat kurissa. E-kirjana tämän Steampunk!-kirjan saa Elisalta hintaan 8,90. Pidän sitä edullisena uutuuskirjan hintana, ja niinpä ostin itselleni tämän puhelimessani (Samsung Galaxy Note II) luettavaksi. Hankinta oli ensimmäinen ihan rahalla tekemäni sähkökirjaostos. Lukeminen sujuukin laitteella oivallisesti. Harmi vain, että sähköisessä versiossa ei ole lainkaan paperikirjan hienoja anfangeja novellien aluissa. Tätä pahoiteltuani sain Osuuskummalta myös paperisen arvostelukappaleen. Perinteisen kirjan hinta muuten on tällä hetkellä 15 euroa. Näin minusta pitäisi ollakin, eli sähkökirjan pitäisi olla paperista edullisempi. Molemmilla on puolensa, mutta perinteinen käyttöliittymä on kuitenkin monessa suhteessa kätevämpi.

Aika hyvä aloituslausekin tässä Vaskimorsiamessa!

Steampunk! – Koneita ja korsetteja -novelliantologia

Osuuskumma 2012. 314 s. (Nidottu.)

P.S. Vilkaise myös Saara Henrikssonin kirjoitus antologioiden kustantamisesta.