Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuinka usein kaiken nähneelle ja kokeneelle, hieman jo kyynistyneellekin lukijalle käy niin, että kirjailijan esikoisromaani iskee melkein jalat alta? Aika harvoin. Kuinka todennäköistä on, että saman kirjailijan toinen romaani on vähintäänkin yhtä tajunnanräjäyttävä lukukokemus? Tuskin koskaan. Milloin pitkän, eeppisen proosan vankkumaton kannattaja huokailee ihastuksesta, kun jo lempikirjailijoiden kymppikärkeen lukeutuvalta kirjailijalta ilmestyykin novellikokoelma. Ehkä sentään joskus. Välttyykö lukija silloin pettymykseltä? Ainakin kerran.

Tunnustan. Minä, keski-ikäinen täti-ihminen ja himolukija, olen myyty. Turkka Hautala teki sen taas. Kansalliskirja on aivan mainio novellikokoelma. Ainoa vika on, että siinä ei ole enempää novelleja.

Aika tarkalleen vuosi sitten hehkutin Hautalan toista romaania Paluu täällä. Kurkkaa ihmeessä, jos et ole Paluuta vielä lukenut! Jutun alussa pikkuisen kerrotaan myös esikoisesta nimeltä Salo, joka siis vei pari vuotta sitten jalat alta salolaiselta.

Usein asemansa vakiinnuttaneesta kirjailijasta sanotaan, että hänellä on se kuuluisa hyvä lause. Ainakin oma ääni on tunnistettavissa. Hautalalla alkaa olla aika selkeä oma, tunnistettava tyylinsä, josta en vain voi olla pitämättä. Kansalliskirjassa on monta kohtaa, jotka saivat hykertelemään. Vai mitä sanotte:

Kekäläinen supattaa vaimon korvaan: Kse ny Iina vai Inna vai? 

Ai mitä mä tei tänään? Ai kui? Miks sä just mult kysyt? 

Aina ei vanhakaan mies ole juttutuulella: Täällä on monta tyhjää paikkaa. Toinen ei hämäänny: Minä tarvitte kun yhen, ukkeli vastaa ja istuutuu. Joskus keskustelu viriää nihkeästä alusta huolimatta. Joskus  ei. 

Olisi melkein pitänyt joitakin kohtia alleviivata, mutta ei nyt sentään. Kirjoja pitää käsitellä kunnioittavasti! 

Kansalliskirja on siis novellikokoelma. Jo nimi on kutkuttavan monimerkityksinen. Takakannessa todetaan, että nämä novellit eivät voisi sijoittua muualle kuin Suomeen. Olen samaa mieltä. Hautalalla on tarkka silmä. Hän on totisesti tarkkaillut meitä suomalaisia, erityisesti meitä kaikkein tavallisimpia tallaajia. Hautala maalaa suomalaisuudesta kymmeniä pikakuvia terävästi mutta samalla lempeän ymmärtävästi.

Teoksessa on viitisenkymmentä pienoisnovellia, joista lyhimmät ovat vaivoin sivun mittaisia ja pisimmätkin runsaat kaksi sivua kestäviä. Tiivistäminen on ollut huikeaa, sillä silti jokainen kertoo melkoisia tarinoita, jotkut piirtävät koko elämän kaaren hienosti esiin. Toisissa taas pysähdytään hetkeen. Kielestä jo tuossa aiemmin totesin, että se on omanlaistaan, tyylikästä ja puhuttelevaa. Muutamat novelleista ovat kuin runoja, kuten herkkä Istuit kyselemättä, joka alkaa: ”Kun rakkaus oli siinä vaiheessa että pitkät kävelyt riittivät, poikkesimme tieltä ja kiipesimme kallion päälle.” Jotkut taas ovat pelkkää dialogia, kuten Äijä muuttaa yksi. Rivien välit ovatkin sitten aika täyteen ladattuja!

Ronkaisen mopopoikakokeilu on ironian ja hyperbolan juhlaa. Aion kokeilla, miten yläkoululaisten huumori tämän kestää! Luetutan myös novellin Miks just mult kysyt, jonka loppuvirke keikauttaa hienosti lukijan luoman mielikuvan kertojasta aivan päälaelleen. Mainio pari ovat novellit Hävityn arvokisafinaalin jälkeen ja Voitetun arvokisafinaalin jälkeen. Jääkiekko ei totisesti ole suomalaiselle miehelle leikin asia. Joukossa on muitakin novelleja, jotka liittyvät ainakin löyhästi yhteen. Tarkkaavainen lukija palkitaan.

Onko nyt sitten tosiaan taas vuosi odotettava seuraavaa kirjaa?

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus 2012. 112 s.

Blogeissa on jo paljon kirjoitettu Kansalliskirjasta, mutta en ole uskaltanut vielä kurkistaa niitä. Pitää lähteä tästä kierrokselle!

Katjan perusteellinen esittely täällä, Minnan haltioitunut täällä. Ja tosiaan, kirjalla on omat fb-sivutkin!

Turkka Hautala: Paluu

Onnekas sattuma ajoi tämän kirjan käsiini heti tuoreeltaan. Viime maanantaina kävin lähikirjastossa, jonka kirjastonhoitaja nappasi tämän uutuuspinosta ja tarjosi minulle luettavaksi. Hienoa palvelua, totisesti!

Kyseessä on salolaistaustaisen Turkka Hautalan toinen romaani Paluu. Esikoinen Salo oli vuoden 2008 Finlandia-ehdokkaana. Silloinkin oli jo kirjan lukenut, kun ehdokkaat paljastettiin. Olihan kyseessä paikallisesti erittäin kiinnostava kirja. Salo sijoittuu nimensä mukaisesti lounaissuomalaiseen pikkukaupunkiin, jonka tärkein työnantaja on iso elektroniikka-alan yritys. Kirjoittaja kuitenkin muisti aina haastatteluissa korostaa, että kirjan kaupunki ei ole Salo vaan fiktiivinen paikkakunta, joka edustaa muita kaltaisiaan suomalaisia pikkukaupunkeja. Niin tai näin, Salossa on kuitenkin Salo täysin yksi yhteen kuvattuna, vaikka joitakin paikannimiä onkin pikkuisen muunneltu. Myös jotkut sivuhenkilöt ovat niin tunnistettavia, että jotkut silloisen lukupiirimme jäsenet alkoivat kinata, miten asiat oikeasti olivat jonkun henkilön kohdalla menneet. Salossa Hautala on käyttänyt rakennetta, jossa joka luvussa kerrotaan tapahtumista eri näkökulmasta. Tapahtumatkaan eivät ole samoja, vaikka luvut tietyllä tavalla sivuavat toisiaan. Osa tapahtumista on melkoisen absurdeja. Mieleen on jäänyt mm. pizzayrittäjä, joka joutuu työssään teeskentelemään huonoa suomen kielen taitoa. Pidin tästä esikoiskirjasta kovasti, sillä Hautalalla oli jo siinä varma ja selkeä ote.

Paluu sijoittuu myös Saloon, vaikka kaupungin nimeä ei kertaakaan kirjassa mainita. On huikeaa lukea romaania, jonka tapahtumapaikat voi lähes kaikki nähdä yksityiskohtia myöden silmiensä edessä. Vain Veepeen pitämää Navetta-nimistä erikoista kuppilaa en valitettavasti osaa paikantaa. Se onkin liian hyvä idea ollakseen totta. Jossain määrin tämä paikkojen tuttuus alkoi jo häiritä lukukokemustakin ja nousi pääasiaksi muiden elementtien edelle. Luulisin kuitenkin, että tämä ongelma kohtaa vain salolaista lukijaa. Pikkukaupunkimme kun ei ole kovin usein romaanin näyttämönä! Esimerkiksi kirjan alkupuolella on aivan loistava kuvaus kuuluisan iltatorin tunnelmasta.

On myös melkoinen kokemus, kun romaanihenkilöt ihan oikeasti puhuvat minun äidinkieltäni, murretta, johon olen kasvanut ja joka todella on osa sielunmaisemaani.

                                            Mut on se silti ihanin.

                                            Nii o. Sil on nii ihanat silmät.

                                            Niis on meikkii.

                                            Pal välii.

                                            Must kyl Jonttu on viä ihanampi.

                                            Nii ja Pepe.

                                            Ei oo! Kauhee karvapää!

                                            Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?

                                            Kene?

                                            Noimanni.

                                            Mitä!

                                            Ei voi ol!

Muutenkin vuoropuhelut ovat lakonisuudessaan aitoja varsinaissuomalaisia töksähteleviä sananvaihtoja.

Paluun kirjassa tekee päähenkilö, valokuvausta Helsingissä opiskeleva Väinö Linna. Hieman oudoksuin päähenkilön nimeä, mutta se saa tavallaan kirjassa selityksensä. Väinö ei ole kuuden vuoden aikana käynyt kotikaupungissaan kuin kolmesti. Nyt alkoholisoituneelta isältä ei ole muutamaan kuukauteen tullut enää edes kirjettä, joita tällä on ollut tapana pojalleen lähetellä. Väinön Oulussa asuva sisko on aikanaan katkaissut kokonaan välinsä isään eikä ole kertonut tälle edes poikansa syntymästä saati kutsunut isää tuleviin häihinsä. Väinö on päättänyt lähteä selvittämään, mitä isälle on tapahtunut. Hän haluaisi myös vetää isän ylös elämästä, johon tämä on vajonnut, sekä korjata siskon ja isän välit. Väinön omakin elämä kaipaa paikkailua. Viina on ollut Väinölle ainoa tapa murtaa ujous. Alkoholi saa hänestä esiin hauskan huulenheittäjän ja keskustelijan. Selvin päin hän ei enää uskalla tehdä oikein mitään. Jo lipun ostaminen rautatieaseman kioskista on lähes ylivoimainen tehtävä. Silti hän haluaisi päästä irti viinasta eikä ainakaan päätyä siihen, mihin vasta 53-vuotias isä on joutunut, puliremmiin joen rannoille.

Kerronnassa vuorottelevat nykyhetki, jossa Väinö asuu ystävänsä Veepeen kämpillä ja etsii isäänsä ja tämän löydettyään yrittää puhua tämän kanssa, sekä kohtaukset Väinön lapsuudesta ja nuoruudesta pikkukaupungissa. Lomassa on myös otteita Väinön isän salaisista muistelmista, joissa tämä hyvin suorasukaisesti kertoo liukumisestaan viinaan menevästä iloisesta veikosta täysiveriseksi alkoholistiksi. Isä Heikki Linna oli aikanaan postinkantaja, mutta pienen perinnön saatuaan hän perusti pienkustantamon. Kirjat ovat olleet aina hänen intohimonsa pullon ja naisseuran lisäksi. Heikin suosikkikirjailija on Charles Bukowski, jonka tuotannosta Postitoimisto ja Naisia ovat hänen mielestään parhaat palat. Muutenkin Heikki pitää Bukowskia hengenheimolaisenaan ja kohtalotoverinaan.

Alkoholismia Hautala kuvaa realistisesti mutta ei synkästi. Heikki on iloinen veikko, hyväsydäminen kaveri, joka vain ei osaa elää ilman viinaa. Hän mm. suunnittelee jossakin vaiheessa, piloillaan tosin, julkaisevansa oppaan aloitteleville alkoholisteille siitä, miten voi peitellä juomistaan läheisiltään. Kun murheet ja vastoinkäymiset kasaantuvat, juominen alaa olla elämän ainoa tarkoitus. Hauskuus alkaa hävitä, ja tilalle tulee selviytymiskamppailu. Mitään lopullista ratkaisua ei kirjassa alkoholiongelmaan tule, mutta toiveikkaisiin tunnelmiin kirja silti vaikuttaisi päättyvän.

Paluu on myös hieno sukellus 1980–90-lukujen maailmaan, joka alkaa sekin olla jo melkoista historiaa. Olen eri sukupolvea Hautalan kanssa, mutta tunnistan helposti niin kaupungin kuin koko Suomenkin muutoksen noina vuosikymmeninä. Pidin myös kovasti kirjallisista viitteistä, joita kirja suorastaan vilisee. Kirjoista myös keskustellaan paljon tarinassa. Uskottavasti oli kuvattu ujon ja estyneen pojan elämää, kun tytölle puhuminen tuntuu pelottavimmalta asialta maailmassa.

Olisi kiva kuulla, millaiselta kirja vaikuttaa niistä, joilla ei ole harteillaan salolaisuuden taakkaa!

Turkka Hautala: Paluu

Gummerus. 315 s.

P.S. Mervi Kantokorven arvio Hesarissa täällä.