5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 

Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.

Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 

Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.

Marko Kilpi: Undertaker 5 - Kuolemanpelko

 

Sunnuntaina 3.10.2021 Turun kirjamessujen ohjelmassa oli Suomen dekkariseuran tuottama dekkaripaneeli Hallittu kaari vai päättymätön tarina? Sain toimia paneelin moderaattorina eli keskustelun vetäjänä. Keskustelemassa kanssani olivat kirjailijat Patricia G. Bertényi, Seppo Mustaluoto, Christian Rönnbacka ja Marko Kilpi, jotka ovat tähän mennessä julkaisseet yhteensä 25 sarjoihin kuuluvaa romaania.

Marko Kilven ensimmäinen suosittu ja menestynyt (Vuoden johtolanka -palkinto, Finlandia-ehdokkuus ja elokuvaversio 8-pallo) poliisidekkarisarja kertoo Olli Revosta, mutta vuonna 2017 ilmestyi kokonaan uudenlaisen Undertaker-sarjan aloitusosa Kuolemantuomio. Heti tuoreeltaan kuviot asettuivat ihan omanlaiseensa asentoon, koska tavallaan sarjan sivutuotteena sai alkunsa uusi kustantamo-osuuskunta CrimeTime. Kuten Kilpi Turussa totesi, kustannussopimusneuvottelut olivat aika simppelit, kun itsensä kanssa sai asiat sopia.

Alkuvaiheen suunnitelmista kirjailija ja kustantamo ovat vuosien varrella paljastaneet vaihtelevia yksityiskohtia. Olen itse merkinnyt muistiin ainakin, että Undertaker on ollut alusta asti tietoisesti kehitetty brändi, jossa kirjat ovat ytimessä. Sen ytimen ympärille on kehitetty monenlaista ja lisää lienee tulossa. Ensimmäiset Undetaker-jännitysromaanit ilmestyivät ensin Storytel-äänikirjoina ja vasta sen jälkeen painettuina teoksina. Suunnitteilla oli myös (ja kenties on edelleenkin) teosten muuntaminen tv-sarjaksi tai elokuviksi.

Kirjasarjastakin Kilpi kaavaili heti alkuun massiivista. Turun keskustelussamme hän totesi, että ne kaavailut ovat yhä voimissaan ja että sarjan ensimmäiset kuusi osaa ovat vasta lähtölaukaus varsinaiselle sarjalle. Siihen on todennäköisesti tulossa myös erilaisia spin off -tyyppisiä teoksia mielenkiintoisiksi osoittautuneista sivuhenkilöistä. Kyse on Kilven mukaan hänen kirjallisesta elämäntyöstään.

Kuulostaa ehkä vähän mahtipontiselta, mutta uholle löytyy kyllä kirjoista myös tukevasti katetta. Nyt sarjan viisi ensimmäistä osaa luettuani ja kuunneltuani (ensimmäiset kolme osaa toiseen kertaan) olen edelleen sitä mieltä, että Undertaker on missä mittakaavassa tahansa arvioituna jotain aivan omanlaistaan. Ja erinomaista.

Kyse on tiukan jatkuvajuonisesta ja erittäin juonivetoisesta jännitysromaanisarjasta, joka koukuttaa, ahdistaa, välillä etoo ja saa vaatimaan lisää. Kuten yllä sanoin, ’jouduin’ kertaamaan sarjan kolme ensimmäistä osaa Turun paneelikeskustelua varten ennen kuin tartuin vielä lukematta olleeseen Kuoleman kosketukseen, joka on sarjan neljäs osa. Muistin, että juoni on hyvin monipolvinen ja odottamattomia käänteitä on paljon, joten katsoin kertaamisen olevan paikallaan. Ratkaisu osoittautui hyväksi. Tämä sarja on parhaimmillaan, kun juonenkäänteet ovat lukijalla hallinnassa.

Ennen messuja sain luettavakseni vielä tänään ilmestyvän viidennen Undertakerin Kuolemanpelon mediavedoksen eli pdf-tiedoston. Nyt tästä lukuperspektiivistä katsoen näyttää, että osat 1–3 muodostavat tavallaan oman kokonaisuutensa ja neljännessä osassa hypätään ikään kuin seuraavalle tasolle, jolla viides osa jatkaa. Tyylilajissakin tapahtuu muutos, sillä Kuoleman kosketus ja Kuolemanpelko alkavat muistuttaa yhä enemmän apokalyptista dystopiaa, joka saa alkunsa maailmantalouden kuplan puhkeamisesta ja jatkuu Helsingissä tehtävällä terrori-iskulla. On tunnustettava, että ihan tällaistakaan käännettä en olisi osannut odottaa!

Kilpi kertoo haluavansa kirjoittaa mahdollisimman monenlaisista rikoksista. On helppo todeta, että kohtalaisen hyvässä alussa ainakin ollaan! Tähän mennessä sarjassa on käsitelty muun muassa raakaa kansainvälistä huumekauppaa monine lieveilmiöineen, härskiä talousrikosta, identiteettivarkauksia, pedofiliaa, epärehellisiä poliiseja, naisen kaappausta ja vuosia kestänyttä vankina pitämistä, koulu-uhkausta sekä tehty lukuisia murhia ja tappoja eri menetelmin. Niin, ja se terrori-iskukin. Mitähän vielä on tulossa?!

Kilven henkilöt eli hautausurakoitsija-ammattirikollinen Jarmo Kivi ja hänen vastentahtoinen kilpimiehensä Tuomas Lintu käyvät moneen otteeseen keskusteluja oikeasta ja väärästä. Kiven moraalin mukaan oikea ja väärä ovat muuntuvia käsitteitä, jotka määritellään eri ajoissa ja paikoissa eri tavoin. Mikä nyt on rikollista, on voinut vain muutama vuosikymmen sitten olla laillista ja hyväksyttyä, ja päinvastoin. Mitään pysyvää oikeaa ja väärää ei hänen mukaansa ole olemassakaan. Ja jos kukaan ei saa koskaan jostakin teosta tietää, onko sitä silloin edes tapahtunut?

Tuomaksen motto on ollut, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Maria ja Tuomas ovat aina tehneet kaiken oikein ja mahdollisimman hyvin, mutta silti heidän elämältään on pudonnut pohja eivätkä mitkään hyvinvointiyhteiskunnan verkot ole pitäneet heidän kohdallaan. Kun vastoinkäymisiä kertyy tarpeeksi, on Tuomas kypsä Kiven korjattavaksi. Hyvin nopeasti Tuomas ajautuu tekemään tekoja, jotka sitovat hänet yhä tiukemmin Kiveen, halusipa hän tai ei. Kiven lähellä oleminen ei kuitenkaan ole terveellinen valinta yhtään kenellekään.

Sarjan alusta asti lukijalle on vihjailtu, että Kiven menneisyyteen liittyy jollakin tavoin vuoden 2004 Thaimaan tsunami. Hän näkee välähdyksiä joulunvietosta paratiisissa ja pienestä Aino-tytöstä. Kuolemanpelossa vihdoin kerrotaan, mitä Kivelle ja hänen perheelleen Khao Lakissa tapahtui kohtalokkaana tapaninpäivänä ja miten Kivestä tuli Kivi.

Mitä hänelle oli tapahtunut sitä ennen, jää edelleen hämärän peittoon, samoin se, miten hänestä tuli Helsingin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaryhmän tutkinnanjohtaja komisario Saaren kiivaasti etsimä Saarnaaja, Aave, joka näkymättömistä ohjailee Suomen ja kenties Euroopan laajuista huumekauppaa. Olemattomalta vaikuttavan Saarnaajan pakkomielteinen jahtaaminen käy Saarelle kalliiksi, ja sarjan kolmannen osan Kuolemanlaakson lopussa hän löytää itsensä väärältä puolelta kuulustelupöytää.

Kuolemanpelko alkaa siis apokalyptisissa tunnelmissa Helsingin terrori-iskun jälkijäristyksissä. Mikä osuus hautausurakoitsija Kivellä, häntä jahtaavalla poliisilla sekä ilmiselvästi aivan hänen kannoillaan olevalla kovemman tason kansainvälisen rikollisliigan ammattitappajilla on tapahtumissa? Tuomas ja Maria yrittävät tahollaan selvitä hengissä kaoottisessa tilanteessa. Oikean ja väärän rajankäynti jatkuu yhä kovemmin kierroksin.

Undertaker-sarja on poikkeuksellisen kiivastahtinen. Vaikutelmaa terästää vielä Kilven tyyli kirjoittaa äärimmilleen viedyn nopeasti kohtauksesta toiseen leikkaavaa tekstiä. Kappaleet ovat hyvin lyhyitä ja syntyy vaikutelma, että lukija on monessa paikassa samaan aikaan.

Tarina on myös hyvin musta. Sitä ei kevennä huumori eivätkä leppoisat ateriat. Synkkää tunnelmaa lisää vielä, että ainakaan minä en voi sanoa pitäväni yhdestäkään sarjan henkilöstä. Kivi on nimensä mukainen, kova ja armoton. Kuoleman kosketuksessa hän sanoo perheestään lauseen, joka lopullisesti sinetöi sen, ettei hän saa ainakaan minulta sympatiaa.

Silti odotan kiivaasti jo kuudetta Undetakeria. Onneksi siitä on kuulemma jo puolet kirjoitettuna!

Marko Kilpi: Undertaker 5 – Kuolemanpelko
CrimeTime 2021. 376 s.

Arvostelukappale.

Marko Kilpi: Undertaker 4 – Kuoleman kosketus
CrimeTime 2020. 442 s.

Ostettu.

Undertaker-sarja:

Kuolemantuomio
Kuolemanenkeli
Kuolemanlaakso
Kuoleman kosketus
Kuolemanpelko

Jatkuu! - Miksi luen dekkarisarjoja ja neljä koukuttavaa kotimaista sarjaa.

Helsingin Sanomien Suvi Ahola ruoti toukokuussa Lauantaiesseessään sarjamuotoisten romaanien suosiota ja löysi ainakin kolme syytä, miksi sarjoja suositaan. Ensimmäinen on kaupallinen: ”Ideasta asti sarjoiksi tietoisesti rakennetut dekkarit ja trillerit myyvät ympäri maailmaa hillittömästi, ja onnistuneeksi havaittu konsepti sopisi varmasti muunkin kirjallisuuden kustantajille.” Toinen Aholan löytämä selitys on psykologinen: ”… kirjailijan luoma maailma on niin kiinnostava, että lukija haluaa palata siihen yhä uudelleen. Samat henkilöt, tuttu miljöö ja ennalta-arvattava juoni luovat turvallisuutta.” ”Joskus se [tarina] on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen yhden kirjan kansien väliin”, on Aholan kolmas selitys ilmiölle.

Kaikki nämä ovat varmasti ihan tosia ja hyviä selityksiä. Ahola mainitsee erikseen nimenomaan dekkarigenren: ”Siinä­hän sarjallisuus on suorastaan sääntö.” Niinhän se taitaa olla. Äkkiseltään tyystin sarjattomia dekkareita kirjoittavista dekkaristeista tulee mieleen vain Antti Tuomainen, jonka teokset ovat kovasti mieleeni ja osittain juuri siksi, että ne eivät muodosta mitään sarjaa. Minullakin on toki monia mieluisia sarjoja, joita olen parhaimmillaan (vai pahimmillaan?) seurannut jopa yli kahdenkymmenen osan verran.

Monesti kuitenkin tuntuu pitkää sarjaa kirjoittavan kirjailijan veto loppuvan, idea kuluvan loppuun tai minä muuten vain kyllästyn matkan varrella. Joihinkin entisiin suosikkeihin olen saattanut työlääntyä niin, että olen tehnyt aktiivisen lopettamispäätöksen, toiset taas ovat vain kuin huomaamatta jääneet unholaan. Kun sarjan osia on rästissä jo useampia, tuntuu helpoimmalta vain antaa olla ja lukea jotain muuta. Kirjoja ja dekkareita kun maailmassa riittää.

Suhtautumiseni (pitkiin) dekkarisarjoihin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta janoan jatkoa moniin sarjoihin, joita olen seurannut vuodesta toiseen. Toisaalta taas toivon usein salaa ja välillä ihan julkisestikin, että seuraamani sarja päättyisi kunniallisesti ja kirjailija, jonka tyylistä pidän, kirjoittaisi vaihteeksi jotain muuta.

Tuttujen henkilöiden pariin on tosiaan monesti mukavaa ja turvallista palata. Joistakin dekkareiden henkilöistä on vuosikymmenten mittaan tullut jo kuin ystäviä, joiden kuulumisia on mukava päivittää hyvän tarinan lomassa. Olen vuodattanut kyyneleitäkin, kun pitkään seuraamani romaanihenkilö on kuollut.

Tällaisesta rakkaasta tutusta sarjasta on ehdottomasti kysymys Seppo Jokisen komisario Sakari Koskisesta ja hänen tiimistään kertovissa kirjoissa. Uutta Koskis-dekkaria odotetaan meillä edelleen melko malttamattomana, ja viime vuosina odotus on palkittu jo melko varhain keväällä. Tänä vuonna ilmestyi 24. Koskinen eli Rottasankari. Ensimmäinen, Koskinen ja siimamies, ilmestyi vuonna 1996, ja siitä lähtien sarja on täydentynyt kirjalla vuodessa.

On selvää, ettei mikään kirjasarja voi säilyä täysin tasalaatuisena näin pitkään, ja Jokisen kirjoittamassakin sarjassa on muutamia osia, jotka eivät nyt ole olleet varsinaisesti pettymyksiä mutta selvästi heikompia kuitenkin. Vaativat lukijat (= minä) odottavat, että kirjailija uudistuu, mutta mitään kovin rankkoja revittelyjä ei kuitenkaan helposti sulateta. Kirjoissa Tampere on enemmän kuin pelkkä miljöö, joten Koskinen kumppaneineen saisi mieluusti pysyä Tampereella. Tosin lämpenin Australiaan sijoitettua osaakin kohtaan luettuani (oik. kuunneltuani) sen uudelleen. Koskis-dekkarit edustavat myös realistista poliisidekkaria, joten mielellään pysytellään erossa kovin absurdeista aineksista, kiitos!

Rottasankari sijoittuu mittavan Koskis-sarjan parempaan puolikkaaseen, vaikka siinä onkin jonkinlaisia käynnistysvaikeuksia. Jokinen on osoittanut taitavansa myös räjähtävän aloituksen dekkarissaan Vihan sukua, joka on edelleen suosikkini. Siihen verrattuna Rottasankari alkaa rikollisen laiskasti. Koskinen lähettää kaksi alaistaan puhuttamaan taksikuskia, joka on hylännyt ajokkinsa asiakkaineen keskelle Tammerkosken siltatyömaata ja viskannut avaimet koskeen. Kaikkien yllätykseksi mies ampuu kohti poliiseja. Vaikka henkilövahinkoja ei tule, seuraa välikohtauksesta koko joukko harmeja komisariolle.

Samaan rytäkkään poliisi hälytetään messukeskuksessa pidettäville Rakentaja-messuille, koska messukeskusta on uhattu pommilla. Uhkaus osoittautuu sekin aikanaan aiheettomaksi, mutta melkoista sähinää se saa aikaan. Tälle keikalle lähtee Koskinen itsekin.

Kolmas juonilinja liittyy yksin asuvaan nuoreen naiseen, joka riitautuu miesystävänsä kanssa. Erimielisyydet suhteen laadusta johtavat lopulta siihen, että mies päättää hukuttaa naisen tämän omaan kylpyammeeseen. Teko sujuukin miehen suunnitelmien mukaan, mutta miehen poistuttua asunnosta paikalle syöksyy kaiken viereisestä kerrostalosta nähnyt nuori mies. Hän nostaa naisen ammeesta, soittaa hätäkeskukseen ja elvyttää uhria niin, että tämä pelastuu. Ennen ambulanssin tuloa mies kuitenkin häipyy paikalta.

Lukija tietää koko joukon enemmän kuin poliisi, koska tapahtumia avataan niin pommiuhkaajan kuin salaperäisen hengenpelastajankin näkökulmista. Lukija joutuu jännittämään, pääsevätkö poliisit oikeisiin johtopäätöksiin ajoissa vai eivät ja mitä tapahtuu, mikäli eivät. Monet edistysaskeleet tutkinnassa syntyvät puhtaan sattuman kautta, tiedonmuruja yhdistelemällä ja vain oikeaan aikaan oikeaan paikkaan osumalla. Mutta epäonneakin Tampereen poliiseilla on matkassaan.

Koskis-dekkareihin kuuluu olennaisena osana sekä poliisilaitoksen että poliisien yksityiselämän koukeroiden seuraaminen. Sakari Koskinen ei vieläkään tunne oloaan kovin mukavaksi, kun hän joutuu tekemään esimiestyötä eli esimerkiksi puuttumaan alaistensa työkäyttäytymiseen. Tällä kertaa nousee esille myös, että on kimuranttia olla oman kumppaninsa suora esimies. Koskisen ja Ullan perhe-elämäkään ei ole aivan ruusunhohtoista, ja nouseepa Koskisen mieleen paitsi ajatus edessä häämöttävistä eläkepäivistä myös oman rauhan kaipuu. Oliko sittenkin hätiköityä luopua omasta asunnosta?

Epäilemättä tulossa on ainakin vielä 25. Koskinen, todennäköisesti enemmänkin. Toistakymmentä vuotta sitten Jokinen vakuutti Helsingin kirjamessuilla, että Koskinen ratkoo hänen kanssaan rikoksia vielä vanhainkodissakin. Nähtäväksi jää, mutta toivossa on hyvä elää!

Miltei Seppo Jokisen ja komisario Koskisen niskaan hengittää Jarkko Sipilä omalla Takamäki-sarjallaan, josta tänä keväänä ilmestyi 19. osa Uhripeli. Tätä Helsingin poliisin murharyhmästä kertovaa sarjaa en ole seurannut aivan yhtä tarkasti ja uskollisesti kuin Jokisen Koskisia, mutta suurimman osan Takamäki-dekkareistakin lienen lukenut. Sipilän tyyli on vielä ainakin muutamaa astetta realistisempi kuin Jokisen, eivätkä hänen henkilönsä ole muodostuneet samalla tavalla läheisiksi kuin Koskinen alaisineen.

Pitkän sarjan hyvät ja huonot puolet ovat näkyneet komisario Takamäen ryhmästä kertovissa kirjoissakin. Pian pari vuosikymmentä jatkuneessa realistisessa poliisidekkarisarjassa näkyy yllättävän hyvin, miten maailma ja poliisityö siinä sivussa ovat muuttuneet niin hyvässä kuin pahassakin. Uhripelissä muutos on hyvin konkreettista, sillä Takamäen ryhmästä on lähtenyt yksi keskeinen kantava voima, ataripoliisi Suhonen. Mies on saanut lopullisesti tarpeekseen johdon osoittamasta epäluottamuksesta ja poliisiin pesiytyneestä kyttäysmentaliteetista ja on anonut siirtoa järjestyspoliisiksi. Lukijan ei kuitenkaan tarvitse pettyä, sillä Suhonen on kyllä mukana tarinassa edelleen.

Uhripeli eroaa myös juoneltaan monista aiemmin lukemistani Sipilän sarjan kirjoista, sillä siinä ei tällä kertaa ole kyse järjestäytyneestä rikollisuudesta. Nyt seurataan Mika Kososta, joka on pari vuotta sitten viiltänyt entisen vaimonsa kurkun auki parin yhteisen viisivuotiaan Elli-tytön nähden. Hirmuteon syynä ovat Kososen pahat mielenterveysongelmat, joiden takia hän uskoo vaimonsa olevan noita, paholainen, joka manipuloi kaikkia miestään vastaan. Paha on yksinkertaisesti tapettava. Sipilä kuvaa hyytävästi kammottavaa vainoamisasetelmaa, jossa uhrin hyväksi on vaikea tehdä mitään konkreettista.

Pari vuotta myöhemmin Kosonen karkaa Niuvanniemen pakkohoitolaitoksesta Kuopiosta ja suuntaa välittömästi Helsinkiin. Koska vaimo ei kaikesta huolimatta kuollutkaan, on Kososen jatkettava tehtäväänsä ja hoidettava se loppuun. Tässäkin dekkarissa lukija on yleensä poliiseja jonkin verran edellä, koska näkökulmia vaihdellaan Kososen vaimon ja poliisien välillä. Taas joudutaan jännittämään, ehtivätkö poliisit ajoissa vai tekeekö Kosonen, mitä uhkaa. Melkoisen täpärille joudutaan! Tällä kertaa Sipilä rasittaa lukijoita vähemmän poliisin rutiinitoimien kuvauksella kuin muutamissa aiemmissa lukemissani. Poliisin toimintaan vaikuttavaa politiikkaa sen sijaan roimitaan kunnolla.

Oma päätelmäni on, että sen paremmin Jokinen kuin Sipiläkään ei ensimmäisiä sarjojensa dekkareita kirjoittaessaan aavistanut, että tulossa olisi kaksi- tai jopa kolmikymmenosainen sarja. Kummallakin kirjojen rikostarinat ovat itsenäisiä, vaikka taustalla henkilöiden elämät etenevät omaa, melko verkkaista tahtiaan. Kirjoja ei mielestäni ole pakko lukea ilmestymisjärjestyksessä, vaan sarjaan tutustumisen voi hyvin aloittaa mistä kohtaa tahansa.

Toisenlaisista lähtökohdista ovat omia sarjojaan suunnitelleet JP Koskinen ja Marko Kilpi. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa on tiedetty alusta asti olevan kaksitoista osaa, joista jokainen sijoittuu omaan kuukauteensa. Alkuun lähdettiin Tammikuun pimeästä sylistä ja tänä vuonna ilmestyi Toukokuun tuonen kukat. Minäkertoja Juho Tulikoski toimii yksityisetsivänä enonsa Kalevi Arosuon etsivätoimistossa. Arosuo on entinen rikostutkija, mutta on joutunut lähtemään ennen aikojaan eläkkeelle. Miksi, sitä ei Juho tiedä. Sarjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan.

Arosoiden suku on riitaisaa, ja Juhollakin on erimielisyyksiä taiteilijaisän perinnön jaosta sisarensa Johannan kanssa. Riitely vain on hankalaa, koska Johanna on jostain syystä asettunut Ukrainaan. Sukulaiset kuitenkin hääräilevät siihen malliin, että jokaisella taitaa olla jotain salattavaa menneisyydessä tai nykyisyydessä, jollei molemmissa. Tämä on tarinan pitkä linja, joka etenee ainakin toistaiseksi hyvin verkkaisesti. Toiseksi pisin juonilinja ovat vanhat tosielämän rikokset, joita Arosuo huvikseen ratkaisee, kun toimistossa ei ole akuutteja kiireitä. Edellisessä ja tässä uusimmassa teoksessa on työn alla ollut Anneli Auerin miehen murha (tosin kuvittelin sen jo ratkenneen edellisessä osassa, mutta ilmeisesti erehdyin).

Varsinainen pääjuoni on jokaisessa kirjassa itsenäinen, joten tätäkin sarjaa voi mainiosti lukea myös epäjärjestyksessä. Itseltänikin on edelleen aloitusosa lukematta, mutta se ei ole pahemmin haitannut. Voin sen vielä jossain vaiheessa lukea.

Toukokuun tuonen kukissa pääjuoni liittyy kahdeksan vuoden takaiseen onnettomuuteen, jossa Elena ja Lauri Hukkasen ainoa poika Marco jäi rauhallisella omakotialueella rattijuopon yliajamaksi. Aikuinen Marco oli itsekin tukevassa humalassa onnettomuushetkellä ja yliajajan todistuksen mukaan Marco horjahti suoraan hänen autonsa eteen. Joka tapauksessa rattijuoppo ajoi Marcon yli ja tämä kuoli päähän saamansa vamman takia. Syyllinen jäi kiinni tekopaikalta ja on kärsinyt rangaistuksensa, mutta Marcon vanhemmat eivät ole tyytyneet miehen lievänä pitämäänsä rangaistukseen.

Nyt Marcon entinen huone kotitalossa on lopulta siivottu ja sieltä on löytynyt tiliotteita, joissa näyttäisi olevan jotakin kiinnostavaa. Poliisi ei kuitenkaan niitä suostu enää tutkimaan, koska tapaus on heidän näkemyksensä mukaan selvitetty kaikin puolin. Arosuota tapaus tuntuu kiinnostavan ja toimisto ottaa sen tutkittavakseen. Miehet alkavat kaivella tapausta ja pyytävät alkuun Arosuon poliisituttavilta siihen liittyvät asiakirjat. He käyvät puhuttamassa tapahtumapaikan tuntumassa asuvia todistajia, tekijää itseään sekä tiliotteesta löytyvien nimien avulla myös Marcon ystäviä. 

Lukijalle ei ole yllätys, että sitkeä työ alkaa tuottaa tuloksia. Käy myös ilmi, että tapauksen kaivelu on jokseenkin vaarallista. Jälleen Juho on toimiston väestä se, joka joutuu ihan fyysiseen vaaraan tapauksen selvittelyssä.

Tuttuun tapaan myös Juhon naisystävällä Helillä on meneillään oma tutkimuksensa, johon Juho joutuu osallistumaan. Niinpä on alkuun vaikea tietää, kumpaan tapaukseen Juhoon kohdistuvat yllättävät uhkaavat tapahtumat liittyvät. Myös Hämeenlinnan poliisi kiinnostuu Arosuon toimistosta aiempaa aktiivisemmin.

Koskisen dekkarit ovat melko lupsakoita, vaikka kiperiä tilanteitakin aina on. Mukana on leppoisaa huumoria, joka kohdistuu milloin mihinkin yhteiskunnalliseen tai paikalliseen kaupunkipoliittiseen ilmiöön.

Lupsakka ja leppoisa ovat adjektiivit, jotka tulevat viimeisten joukossa mieleen Marko Kilven Undertaker-sarjasta! Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa eli Kuolemantuomio - Undertaker 1, Kuolemanenkeli – Undertaker 2 ja viimeisin tänä keväänä ilmestynyt Kuolemanlaakso – Undertaker 3. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Kilvellä ei ole aivan yhtä tarkkaa suunnitelmaa sarjan lopullisesta pituudesta, mutta puhetta on ollut, että ainakin kuusi osaa siihen tulee, kenties enemmänkin. Joka tapauksessa kirjasarjan perusidea syntyi kertarysäyksellä.

Undertaker-sarja eroaa yllä esitetyistä monella tavalla. Yksi keskeisimpiä eroja mielestäni on, että tätä sarjaa kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja aloittaa alusta. En oikein osaa kuvitella, mitä kirjasta saisi ylipäätään irti, jos aloittaisikin vaikka tästä kolmannesta. Mutta toki niinkin saa tehdä, ei sillä. Mutta ei kannata.

Sarjassa on nimittäin tarina, joka jatkuu useine rönsyineen kirjasta toiseen. Joitakin juonihaaroja saadaan ainakin väliaikaisesti solmittua nippuun, mutta ne saattavat lähteä ennalta arvaamatta rönsyilemään uudelleenkin.

Hautausurakoitsija Jarmo Kivi on edelleen erikoisimpia dekkaripäähenkilöitä, johon olen lukijaurani aikana törmännyt. Hautaustoimiston pyörittäminen on mitä parhain peitetoiminta rankalle rikolliselle toiminnalle. Kivi ei totisesti vähästä hätkähdä eikä häikäile. Kilpi on myös onnistunut lisäämään tarinan kierroksia kirja kirjalta, mikä tuntuu melkoiselta tempulta, kun missään vaiheessa ei ole mitään leppoisaa ollut lähimaillakaan.

Kuolemanlaaksossa avataan aiempaa enemmän Kiven menneisyyttä ja kerrotaan hänen aikaisemman perheensä kohtalosta. Itse asiassa kirjan nimi viittaa ainakin tähän juonihaaraan. Sen sijaan Kiven kytköksiä Saksaan ja Saksan poliisissa työskentelevään pomoonsa (?) ei avata yhtään lisää, vaan oikeastaan ne vain vilahtavat jossain vaiheessa.

Kiven vaikeudet jatkuvat ja pahenevat. Arkkivihollinen Rundi on onnistunut pääsemään hänen jäljilleen ja pelottavan liki. Häikäilemätön rikollinen uhkaa paitsi Kiveä myös tämän perhettä. Kiven käsiin päätynyt miljoonan arvoinen huumelasti pitäisi kiireesti muuttaa rahaksi, tai Rundin Kiven perään usuttamat tappajat tekevät miehestä perheineen selvää. Kiven onni tuntuu kääntyvän, ja tilanne karkaa käsistä kriittisellä hetkellä krematoriossa.

Mutta Kivi on kova kuin kivi eikä viimeistä sanaa ole vielä sanottu. Miehellä on hihassaan odottamattomia salaisia aseita. Otteet muuttuvat yhä kovemmiksi, eikä uuden kilpimiehen Tuomaksen hermo tahdo kestää. Ihmisten, olkoonkin rikollisten, tappaminen on hänelle liikaa. Lisäksi Tuomakselle alkaa valjeta, mikä oli Kiven osuus hänen veljensä itsemurhassa. Tuomas haluaa lopettaa, mutta miten se onnistuisi? Kiven pettäminen olisi valtava riski.

Kuolemanlaakso päättyy vielä karmivampaan koukkuun kuin edelliset osat. On se mahdollista, uskokaa pois. Ylipäätään tätä dekkaria lukee silmät pyöreinä ja hiukset pystyssä!

Seppo Jokinen: Rottasankari
CrimeTime 2019. 368 s.

Jarkko Sipilä: Uhripeli
CrimeTime 2019. 300 s.

JP Koskinen: Toukokuun tuonen kukta
CrimeTime 2019. 280 s.

Marko Kilpi: Kuolemanlaakso – Undertaker 3
CrimeTime 2019. 350 s.

Kaikki arvostelukappaleita.

Äänikirjojen kuuntelun uudet tuulet - Storytelin kokeilujakson tuloksia

Syksyllä 2015 Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria ja minä olimme Celia-kirjaston järjestämässä seminaarissa kertomassa, miten ja miksi kuuntelemme äänikirjoja. Kun nyt luin läpi nuo silloin laatimamme muistiinpanot, huomaan, että moni asia on muuttunut melkoisesti vähän alle kolmessa vuodessa.

Olen esimerkiksi kertonut, että kuuntelen mielelläni kirjastosta lainaamiani cd- tai mp3-levyille tallennettuja äänikirjoja auton soittimesta, koska eniten käytän äänikirjoihin aikaa juuri työmatkoilla. Valittelin, että mp3-tallenteita oli saatavana heikosti ja että kaiken huipuksi silloisen auton cd-soitin ei edes toistanut tuota tallennemuotoa. Älypuhelimen olin hankkinut jokin aika ennen tuota seminaaria, koska kehuin, että ”Puhelimeen on kätevää ladata kirjoja eri palveluista ja sen kautta voi kuunnella myös vaikkapa Yle Areenasta äänikirjoja”. Todellisuudessa olin ladannut kirjoja pääosin Elisa Kirjasta ja kokeillut joitakin Yle Areenasta.

Kirjastojen Ellibs-palvelun kautta lainattavia e- ja äänikirjoja en ollut kertomani mukaan opetellut käyttämään. Totuus on, että yrittänyt kyllä olin, mutta kokemus ei ollut ollut kovin mairitteleva. Turhauduin hankalaan käytettävyyteen sekä heikkoon valikoimaan ja luovutin suosiolla. Muita nykyään suosiotaan kiivaasti kasvattavia kaupallisia e- ja äänikirjojen käyttöä varten mobiililaitteille tehtyjä sovelluksia en vielä tuntenut, eikä Aino-Mariakaan niitä tuonut esille. En muista sitäkään, puhuttiinko niistä ylipäätään mitään kyseisessä tilaisuudessa. Todennäköisesti ei ainakaan mainintoja enemmän. Ne olivat vielä tulevaisuutta.

Tällä hetkellä suhteeni äänikirjoihin on jos mahdollista vieläkin lämpimämpi kuin vuonna 2015. Kuuntelen kirjoja paljon. Olen tänä vuonna ehtinyt lukea yhteensä 92 kirjaa, ja niistä olen kuunnellut 28 kappaletta, eli siis noin joka kolmannen kirjan nautin äänikirjamuodossa.

Eniten muutoksia on kuitenkin tapahtunut tekniikan puolella. En edes enää muista, milloin olen viimeksi koukannut kirjastossa äänikirjahyllyn kautta. Syyt ovat hyvin ilmeiset. Ensinnäkin hieman runsaat kaksi vuotta vanhassa autossani ei ole lainkaan cd- tai mp3-soitinta, siis sellaista versiota, johon saisi syötettyä levyn sisälle. Toinen syy on, että cd-muodossa julkaistavien äänikirjojen määrä on romahtanut. Kirjaston hyllyiltä olin jo kuunnellut kaiken vähänkin kiinnostavan.

Olen pitkään ollut Elisa Kirjan uskollinen asiakas. Juuri kurkistin, että Elisan kirjahyllyssäni on tällä hetkellä 199 äänikirjaa. E-kirjoihin en ole oikein lämmennyt, ja niitä onkin kertynyt huomattavasti vähemmän, vain parisen kymmentä. Elisa Kirjaa on helppo käyttää. Hankin kirjani edelleen pääsääntöisesti tietokoneella palveluun kirjautuneena, mutta joitakin kirjoja olen ostanutkin puhelimen sovelluksen kautta. Kirjat kuuntelen älypuhelimen sovelluksesta. Auton mediakeskus ja puhelin keskustelevat moitteettomasti keskenään, ja lenkillä pidän muutenkin puhelinta mukanani.

Olen ollut myös hyvin tyytyväinen Elisa Kirjan nopeasti kasvaviin äänikirjavalikoimiin ja mukavasti vaihtuviin reiluihin tarjouksiin. Uuden tai ainakin uudehkon äänikirjan saa parhaimmillaan alle neljällä eurolla itselleen, jos on tarkkana. Tälläkin hetkellä minulla on varastossa monta vielä kuuntelematonta kirjaa kirjahyllyssäni. Kun kirjaudun palveluun, näen heti, olenko jo hankkinut jonkin kirjan vai en. Kerran ostettu kirja pysyy omaisuutenani eikä katoa mihinkään. Ongelmia ei tämän suhteen ole ollut kertaakaan vuosien käytön aikana.

Suomenkielisiä ääni- ja e-kirjoja voi siis nykyään ostaa ja käyttää myös mobiililaitteille suunniteltujen sovellusten kautta. Suomessa toimii tällä tietääkseni kaksi kaupallista sovellusta, jotka eivät myy yksittäisiä teoksia vaan kuunteluaikaa, johon sisältyy rajaton luku- ja kuunteluoikeus. BookBeat ja Storytel ovat molemmat ruotsalaisia yrityksiä. BookBeatin kuukausihinta on tällä hetkellä 16,90 euroa ja Storytelin 16,99 euroa.

Kertoo lähinnä omasta laiskuudestani, etten ollut tullut kokeilleeksi kumpaakaan palvelua ennen kesäkuuta, jolloin sain kuukauden mittaisen ilmaisen kokeilujakson Strorytel-palveluun. Ajoitus oli kaikin puolin sopiva. Kesäloma oli juuri alkanut, joten olisi aikaa tutustua palveluun ja kokeilujakson tehokkaaseen hyödyntämiseen. Palveluun kirjautuminen oli helppoa, samoin kirjojen etsiminen ja kuunteleminen.

BookBeatin ja Storytelin valikoimat vaikuttavat silmäilyn perusteella kovin samankaltaisilta. Molemmat tarjoavat laajasti eri kustantamojen teoksia, vaikka BookBeat kuuluukin Bonnier-yhtiöön, joka taas omistaa suomalaiset WSOY:n ja Tammen. Storytelilla on kuitenkin erikoisuus, joka nähdäkseni BookBeatista puuttuu: niin sanotut Storytel Original -teokset, jotka on tilattu kirjailijoilta vain Storytelin kautta kuunneltaviksi. Pääosaa näistä teoksista ei ole saatavana lainkaan muussa formaatissa.

Kieltämättä tämä on hieman kaihertanut mieltäni. Harmittaahan se, kun tietää, että joku mielikirjailijoista on kirjoittanut uuden tarinan, mutta sitä ei saa mistään käsiinsä tai korviinsakaan. Toisaalta tämä on ollut kiinnostustani lisäävä juttu, mutta myös samalla tunnistan itsessäni jonkinlaisen torjuntareaktion. Olenko muka niin hölmö, että sitoudun ostamaan kuukauden käyttöoikeuden johonkin palveluun vain voidakseni kuunnella teoksen, jota en muualta saa mutta jota en saa edes omakseni? En kovin helposti. 

Nähtävästi kaltaisiani on muitakin, sillä sekä BookBeat että Storytel tarjoavat kahden viikon ilmaisia tutustumisjaksoja. Siinä ajassa jo ehtinee selvittää, sopiiko palvelu itselle vai ei.

Storytel Original -sarjat eroavat muista palvelun tarjoamista äänikirjoista siten, että ne on nimenomaan kirjoitettu äänikirjoiksi, jotka julkaistaan kymmenosaisena pakettina tai tuotantokautena. Yhtenäinen tarina on siis ’pilkottu’ kymmeneen osaan tai jaksoon, jotka voi toki halutessaan kuunnella putkeen normaalin äänikirjan tapaan, kuten minä tein. Kirjoitusvaiheessa tekijöiden on kuitenkin pidettävä tämä jatkokertomustyyli mielessään ja rakennettava tarinaan ainakin yhdeksän vastustamatonta koukkua, jotta kuulija varmasti kuuntelee myös seuraavan osan. Hieman tämä kummastuttaa kaltaistani himolukijaa ja -kuuntelijaa, mutta kenties se on toimiva formaatti lukemaan ja äänikirjoja kuuntelemaan tottumattomalle ja saa hänet vangittua tarinoiden maailmaan. Jos näin on, hyvä juttu.

Kirjautuessani kuukauden mittaiselle tutustumisjaksolleni Storyteliin olin jo päättänyt, että kuuntelen sieltä ainakin JP Koskisen Ruosteisen sankarin molemmat tuotantokaudet ja Marko Kilven Undertaker-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Molemmat ovat siis juuri tuollaisia Storytel Original -sarjoja, eli niitä ei voi kuunnella minkään muun palvelun kautta. Koskisen teokset ovat ilmestyneet ainoastaan äänikirjoina, mutta Kilven teokset voi myös lukea painettuina.

Koskinen on kirjoittanut uudelleen aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit ilmestyneen dekkarin, antanut sille nimen Ruosteinen sankari I ja kirjoittanut sille myös jatko-osan Ruosteinen sankari II. Luin Eilispäivän sankarit vuonna 2015 ja tykästyin sen eräänlaiseen aikamatkustusteemaan kovasti. Tarinassa siis päähenkilö Jupe on vuonna 1978 tekemässä sovittua mökkimurtokeikkaa kavereittensa kanssa, kun kotimatkalla tapahtuu kohtalokas onnettomuus. Sitten Jupe herääkin vuonna 2011. Aika moni asia on maailmassa muuttunut.

En enää muista kovin tarkasti, millaiset juonenkäänteet tuossa alkuperäisessä tarinassa on, mutta aika samoja ratoja se pääpiirteissään tuntuisi tässä uudelleen kirjoitetussa versiossakin menevän. Jupe koettaa saada elämän syrjästä kiinni omituiseksi muuttuneessa kropassaan ja maailmassa. Tyrmistyksekseen hän saa selville, että muinainen murtokeikka sekä kolari ovat päätyneet yksin hänen kontolleen. Kaverit ovat selvinneet kuin koirat veräjästä. Saaliistakaan ei ole merkkiäkään. Jupea alkaa pänniä, ja hän ryhtyy kaivelemaan menneitä. Se vain osoittautuu aika vaaralliseksi puuhaksi.

Tarina toimi siis virkistettynä oikein mukavasti, ja naureskelin monelle asialle, jotka nykypäivän Suomessa ja maailmassa saavat Jupelta melkoista kritiikkiä osakseen. Otin saman tien loppuun päästyäni kuunteluun Ruosteinen sankari II:n. Siinä Jupe joutuu tätinsä yllyttämänä selvittelemään vuosikymmenten takaista katoamistapausta. Luonnonarvoja kaavoittajaa vastaan puolustanut nainen on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten, mutta nyt aviomies on päättänyt viimeisen kerran koettaa selvittää, mitä vaimolle oikein aikanaan tapahtui. Yllätyksekseen Jupe oivaltaa, että kadonnut nainen on hänen lukioaikaisen tyttöystävänsä sisko. Etsinnät eivät ole suinkaan vaarattomia, ja johtolangat vievät Jupen ja riuskan eläkeläistädin lopulta Tallinnaan asti.

Seuraavaksi kuuntelin siis Marko Kilven Undertaker-dekkarit Kuolemantuomio ja Kuolemanenkeli. Niistä olen kirjoittanut erikseen tänne.

Nämä neljä kirjaa kuunneltuani kiinnostavimmat teokset olivatkin jo suoritettuina. Koska Elisan puolella kirjoja on edelleen kuuntelematta ja uusiakin hankin tämän kuuntelujakson aikana, ajattelin, että on turha kuunnella kokeilujaksolla mitään sellaista, jonka joka tapauksessa kuuntelisin muualta. Ilokseni löysin vielä lisää kiinnostavia Storytel Original -sarjoja. 

Ensimmäiseksi nappasin kuunteluun JP Koskisen scifidystopiajännityssarjan Valkoinen kevät. Ilmastonmuutosuhkakuvat ovat heittäneet häränpyllyä, kun aurinko on menettänyt voimaansa ja muuttunut haaleaksi muistoksi itsestään. Uusi jääkausi on vyöryttänyt jäätä kohti etelää, ja koko Suomi Helsinkiä myöden on paksun ikijään kuorruttama. Valtioiden yhteisponnistuksella on jäätikön etenemistä torjumaan rakennettu eräänlaisia vartiotornien ja ydinvoimaloiden ketju, lämpövalli. Yhtä tällaista tornia on kahden työtoverinsa kanssa vartioimassa Johannes-niminen tutkija, joka on alkanut epäillä virallisia selitysmalleja maailman tulevaisuudesta. Vihreä Gaia -niminen järjestö lyö kapuloita viranomaisten rattaisiin minkä ehtii, ja jotkut odottavat Valkoisen kuninkaan paluuta.

Jäätikön alueella järjestäytynyt yhteiskunta on heikoilla, ja sen alla sekä päällä vallitsevat aivan uudenlaiset säännöt. Originelleja yhteisöjä tuntuu olevan joka lähtöön. Kaiken lisäksi tiedemiehet ovat herättäneet henkiin neandertalinihmiset, jotka ovat kestäviä ja hyväluontoisia ja sopivat siksi raskaiden töiden tekemiseen. Tarinassa on runsaasti yllättäviä ja jännittäviä käänteitä, kuten formaattiin kuuluu, mutta myös kiehtovia ajatuskulkuja siitä, miltä maailma näyttäisi ja miten se toimisi äärimmäisten katastrofien kourissa. Loppuratkaisu on hykerryttävä!

Vielä oli kuukautta jäljellä, joten päätin ottaa kuunteluun Tiina Raevaaran Storytel Original -sarjan Silloinkin satoi kaatamalla. Jo nimi antoi minusta viitteitä siitä, että luvassa olisi ainakin kauhuun taittuvaa kerrontaa. En pettynyt. Tarinan minäkertoja on vähän päälle viisikymppinen biologianopettaja Kirsikka, joka asuu kahdestaan hieman originellin Vadelma-sisarensa kanssa vanhassa omakotitalossa. Talo ympäröi rehevä puutarha, jossa molemmat naiset mielellään askaroivat.

Eräänä kesäpäivänä Kirsikka löytää puutarhasta kolmen miehen ruumiit. Ne on haudannut puutarhaan Vadelma-sisko, siitä ei ole epäilystäkään. Sisko on vielä varmuudeksi laittanut kunkin ruumiin mukaan itse käsin kirjoittamansa nimilapun. Ei siis ihme, että Kirsikka päättelee siskonsa olevan myyttinen Kätkävaaran sarjamurhaaja. Vuosien mittaan kyliltä on nimittäin kadonnut jäljettömiin kymmenkunta eri ikäistä miestä, ja lehdistö on spekuloinut seudulla riehuvasta sarjamurhaajasta. Poliisi on kuitenkin asiasta vaitonainen.

Luonnollisesti Kirsikka hätääntyy. Miten hän saisi pidettyä siskonsa poissa vankilasta ja mielellään lopettamaan murhaamisen? Miksi kummassa kiltti ja hieman höpsö sisar ylipäätään on ryhtynyt murhaamaan miehiä ja hautaamaan heitä puutarhaan? Ennen kuin Kirsikka ehtii ottaa asian puheeksi sisarensa kanssa, paikalle pölähtää uusi naapuri Marko, jolta on kadonnut vaimo…

Kuten asiaan kuuluu, seuraa joukko arvaamattomia käänteitä ja kiperiä, synkkiä tilanteita. Mukana on aimo annos kauhutunnelmaa, jonka esikuvana on ollut ainakin Stephen Kingin klassikko Uinu, uinu lemmikkini. Moni asia saa vähintään jonkinlaisen selityksensä loppuun mennessä, mutta aukkojakin jää. Osan niistä Kirsikkakin mainitsee viimeisen osan loppuhäivytyksessä (jossa muuten joudutaan selittelemään hieman turhan pitkään moniakin asioita), ja osasta lukija saa tehdä omat päätelmänsä. Raevaara on saanut tarinassa mukavasti yhdistettyä jännitys- ja kauhuelementtejä huumoriin, niin yllättävältä kuin se ehkä kuulostaakin.

Ehdin siis kuukauden koejaksolla kuunnella kuutisenkymmentä tuntia äänikirjoja. Tulos on poikkeuksellinen, koska olin jakson ajan lomalla ja ihan tietoisesti kuuntelin niin paljon kuin pystyin painettujen kirjojen lukemisen kustannuksella. Kunkin tarinan hinnaksi olisi tullut noin 2,84 euroa, mikäli olisin maksanut kuukaudestani Storytelin normaalihinnan. Kuuntelin tammi-toukokuussa Elisa Kirjasta hankittuja teoksia keskimäärin 4 kpl kuukaudessa, joten Storytelin kautta hankittuina niiden kappalehinnaksi olisi tullut 4,25 euroa. Tämä kyllä pistää nyt miettimään, miten jatkossa hankin kuunneltavat kirjat. Storytel Original -sarjat ovat sitten vielä plussana.

Ihan tätä juttuani varten päätin kokeilla uudelleen, miten lainaaminen kirjaston kautta nykyään onnistuisi. Latasin Ellibs-sovelluksen puhelimeeni ja selailin tietokoneen kautta tarjontaa. Lopputulos on, että olen nyt varannut Enni Mustosen Lapsenpiika-romaanin äänikirjaversion. Saan sen toivon mukaan elokuussa kuunneltavakseni. Kirjaston e-kirjavalikoima vaikuttaa laajalta, mutta äänikirjoja on vielä vähänlaisesti kaupalliseen tarjontaan verrattuna. Haluamaansa kirjaa ei myöskään välttämättä saa heti kuunneltavakseen, vaan sen voi joutua varaamaan ja tyytymään odotteluun. Palvelu on kuitenkin maksuton, mikä on melkoinen plussa. Käyttäminen vaikuttaa nyt myös helpolta. On siis aika elvyttää tämä kirjastosuhde ♥.

Tällaiselta siis kuulostavat äänikirjamietteeni tällä hetkellä. Muutoksen tuulet puhaltavat. Saapa nähdä, mikä on tilanteeni vaikkapa kolmen vuoden päästä!

Entäpä sitten Sinä? Miten Sinä mieluiten kuuntelet äänikirjasi ja miksi? Jaa hyvät kuunteluvinkkisi alle, kiitos!

Vinkvink! Nakit ja mutsi -blogissa on parhaillaan (voimassa 30.9.2018 asti uusille asiakkaille) jaossa kuukauden kokeilujaksoja BookBeatiin. Kannattaa käydä nappaamassa koodi ja kokeilla!

Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2 #dekkaritiistai

Pari vuotta sitten Marko Kilpi luki vapaapäivänään sanomalehteä. Siinä oli laaja artikkeli, jossa esiteltiin hautausurakoitsijaa ja tämän työtä. Kuvissa haastateltu urakoitsija esiintyi virka-asussaan, huolitellussa mustassa puvussaan asianmukainen myötäelävän vakava ilme kasvoillaan. Toisessa kuvassa asu oli vaihtunut arkisempaan ja kainalossa miehellä oli ruumisarkun kansi, jota tämä oli siirtämässä taustalla näkyvästä varastosta muualle.

Nämä kuvat saivat aikaan kirjailijan päässä jotain, mitä kaltaiseni ei-niin-luova henkilö ei varmasti koskaan voi tajuta saati itse kokea. Alkoi syntyä tarinaidea. Kuulemma koko loppupäivä kului tiiviisti muistiinpanoja tehdessä. Sittemmin onkin tapahtunut paljon ja jotain sellaista, mihin Suomen kirjallisuuspiireissä ei ole pahemmin totuttu. Kilpi yhteistyöverkostoineen alkoi luoda Undertaker-brändiä, jonka ytimessä ovat hautausurakoitsija Jarmo Kivestä kertovat rikosromaanit.

Alusta saakka Undertakerista on ollut tavoitteena kirjoittaa tv-sarjakäsikirjoitusta ja pitkää kirjasarjaa ja niitä on tarkoitus saada Suomen markkinoita huomattavasti laajempaan levitykseen. Kunnianhimoisesti ja hyvin määrätietoisesti ollaan siis liikkeellä, ja sehän on vain hieno juttu!

Oma taipaleeni Jarmo Kiven kanssa alkoi kyllä todella takkuisesti. Sain painetun version arvostelukappaleen Kuolemantuomio – Undertaker 1 -kirjasta kustantaja CrimeTimelta valitettavan huonolla hetkellä eli juuri niihin aikoihin, kun olin toipumassa Johtolanka-raatilaisuuden aiheuttamasta dekkarikoomasta. Olin lukenut liikaa kotimaisia dekkareita yhteen menoon. Olen kuitenkin lukenut kaikki Marko Kilven aikaisemmin ilmestyneet rikosromaanit ja pitänyt niistä ja Kilven tavasta kirjoittaa kovasti. Undertaker-sarjasta oli myös jo alkanut kuulua kiinnostavalta vaikuttavaa huminaa, joten päätin riskeerata koomastani huolimatta.

Huonostihan siinä sitten kävi. Alku tuntui todella tahmealta. Kilpi vyöryttää esiin koko joukon henkilöitä toimiensa ja töidensä ääressä hyvin nopeaan tahtiin. Kaiken lisäksi henkilöt esitellään jotenkin kökösti, tavalla, joka särähti ainakin omaan korvaani oikein kunnolla, eli ensin kerrotaan lyhyesti jotain henkilön ulkonäöstä tms. ja sitten todetaan: ”Hänen nimensä on XX.”  Kuvastaa aika paljon mielentilaani ja -kuntoani lukemishetkellä, että tämän kuvion toistuttua puolenkymmentä kertaa pistin kirjan kannet kiinni ja ajattelin, ettei tämä sittenkään tainnut olla minua varten. Sain toisen osan eli Kuolemanenkelin arvostelukappaleen tänä keväänä, mutta sen siirsin melkoisen suoraviivaisesti ’Ehkä luen joskus’ -kirjapinooni.

Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Sain loppukeväästä kutsun kesäkuussa Helsingin Korjaamolla järjestettyyn Dekkarilauantai-tapahtumaan, jossa yksi lukuisista esiintyjistä oli Marko Kilpi. Undertaker-sarja oli totta kai esillä, ja kirjailija kertoili muun muassa tuon tämän jutun alkuun kirjoittamani anekdootin sarjan lähtöideasta. Yleisö sai vielä kaiken päätteeksi maistiaiset Undertaker-kuusenkerkkävodkasta kirjailijan tarjoilemana! Kutsuvieraana sain Storyteliltä ilmaisen kuuntelukuukauden osallistujalahjaksi, ja päätin, että nyt kyllä tartun Undertakeriin uudelleen. Jos se ei äänikirjana uppoaisi, voisin heittää sarjalle hyvästit.

Tuumasta toimeen siis. Sitten se olikin menoa. Kuuntelin Kuolemantuomion ja Kuolemanenkelin yhteen menoon parissa päivässä (kesäloma ♥)! Jäin totaalisesti koukkuun, mitä ei suinkaan helpottanut, että kakkososa Kuolemanenkeli päättyy useampaan hiuksia nostattavaan cliffhangeriin. Kauanko tässä pitää taas odottaa?!

Mikä näissä sitten vetosi kyyniseen dekkariharrastajaan? Ensinnäkin se, että tässä on selvästi alusta asti lähdetty suunnittelemaan nimenomaan pitkää, useaosaista sarjaa (kirjailijan nettisivuilla puhutaan ainakin kuuden teoksen sarjasta ja vihjataan mahdollisesti useammastakin). Pitkät tarinan kaaret on otettu huomioon alusta pitäen ja niitä pohjustetaan huolella ja rauhassa. Usein nimittäin huomaa, että kirjoittaja on alun perin lähtenyt tekemään yhtä kirjaa, esimerkiksi dekkaria, ja kun sitten teos on otettu hyvin vastaan, kirjoittaja onkin päättänyt jatkaa sarjaa. Monesti näissä tapauksissa aloitusosassa on paketoitu hyviä aihioita jo valmiiksi, eikä niitä sitten enää oikein voi jälkikäteen jatkojalostaa.

Toiseksi ihastelen Kilven henkilökuvauksen monivivahteisuutta ja syvyyttäkin. Useinhan viihdekirjallisuudeksi laskettavissa rikosromaaneissa henkilöt ovat jopa kliseisen yksiulotteisia, selkeästi hyviä tai pahoja. Undertakerin keskeiset henkilöt ovat mahdollisimman kaukana yksiulotteisista. Päähenkilö eli hautausurakoitsija Jarmo Kivi on paitsi viimeisen päälle ammattitaitoinen yrittäjä alallaan sekä huolehtiva perheenisä ja rakastava aviomies myös timantinkova ammattirikollinen, jonka kontolla on jonkin toistaiseksi hämärähkösti esitellyn kansainvälisen rikollisliigan Suomen ja Helsingin osaston hoitaminen. Kivi paitsi hautaa myös tappaa hienotunteisesti, tehokkaasti ja ammattitaitoisesti.

Kuolemantuomiossa Kivi menettää oman pienen alaisverkostonsa, joka koettaa tehdä hänelle oharit. Ihan yksin Kivikään ei pysty toimintaansa pyörittämään, vaan jostakin olisi saatava nopeasti ehdottoman luotettava ja uskollinen kilpimies viholliseksi muuttuneen entisen tilalle. Lukija alkaa varhaisessa vaiheessa aavistella, että tähän tehtävään sovitellaan aikanaan kauppatieteitä opiskelevaa Tuomasta, jonka elämä on täynnä toinen toistaan pahempia vastoinkäymisiä. Kohtalo ajaa Tuomaksen Kiven syliin, sillä Tuomaksen hulttioveli Marko on tehnyt itsemurhan ja tälle pitää järjestää hautajaiset.

Hautaustoimisto on mitä parhain peitetoiminta kovan luokan rikolliselle. Siitä Kilpi osaa ottaa totisesti kaiken irti. Kirjoja kuunnellessani huomasin oppivani aivan valtavasti tästä ammatista ja liiketoiminnasta, ja on helppo arvata, että Kilvellä on ollut käytössään hyvä ja luotettava tietolähde alalta. Kuolemaa pohdiskellaan myös monelta suunnalta, niin filosofian ja kuin käytännönkin näkökulmista, samoin tappamisen etiikkaa.

Undertakerissa kuvataan tapahtumia myös poliisin näkökulmasta. Poliisilla on vankka käsitys siitä, että Helsingin rikollispiireissä häärii joku iso tekijä. Kuka hän on ja miten hän toimii, onkin sitten jo epäselvää ja kiistanalaista. Näkemyseroja on paljon, ja paineet saada aikaan näkyvää tulosta ja nopeasti ovat kovat. Kun häkkiin saadaan Rundi-niminen kova tekijä, monet ovat sitä mieltä, että nyt ollaan maalissa. Eivät kuitenkaan kaikki. Kilpi tuntee poliisin toimintatavat kuin omat taskunsa, ja siitä lukija saa nauttia. Poliisitkaan eivät ole mitään oikeudenmukaisuuden ruumiillistumia tai yksiulotteisia paperinukkeja vaan oikeita ihmisiä tunteineen ja ristiriitoineen. Kiven on tarkoitus hankkia itselleen myyrä tutkintaryhmän ytimestä, ja tämä työ on Kuolemanenkelissä jo hyvässä vauhdissa.

Kaiken lisäksi juonet on punottu, kuten sanottu, koukuttavasti. Kilpi kuljettaa isoja, pitkiä juonilinjoja kaiken pohjalla, mutta pinnalla kulkee useita lyhyempiä, jotka liittyvät eri tavoin pääjuoniin ja jotka pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä. Toimintaa näistä kirjoista ei ainakaan puutu, eikä yllätyksiä.

Mitä sitten kaipaan tai mistä en pidä? Huumoria en näistä kahdesta kirjasta juuri löytänyt. Jos sitä on, se on niin mustaa, etten sille kykene hymyilemään. Tunnelma on ennemminkin ahdistava ja lohdutonkin. Kuuntelin näitä enemmän sydän kurkussa kuin hymy huulilla. Tekstissä kuuluu myös selvästi pohjalla oleva tv-käsikirjoitusajatus, sillä paikoin kohtaukset vaihtuvat todella tiiviistä tahtia, niin että hitaampaa jo heikottaakin. Kuunnellessa ainakin sai olla tarkkana, että pysyi tahdissa mukana. Hyvin menetelmä kyllä toimii jännityksen tiivistämisessä.

Marko Kilpi: Kuolemantuomio – Undertaker 1
CrimeTime 2017, Storytel Original -äänikirjasarja (lukija Pirkka-Pekka Petelius)

Marko Kilpi: Kuolemanenkeli – Undertaker 2
CrimeTime 2018, Storytel Original -äänikirjasarja (lukija Niko Saarela)

Painetut kirjat arvostelukappaleita, Storytelin ilmaisjakso.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2