Sini Ezer: Jerusalemin morsian

 

Vietin vielä kolmannen rupeaman antiikin roomalaisten parissa (ks. aiemmat jutut Jukka M. Heikkilä: Puumiekka ja Elodie Harper: Sudenluola), tällä kertaa 60-luvun (jaa.) Jerusalemissa. Luin parissa (loma)päivässä Sini Ezerin historiallisen romaanin Jerusalemin morsian. Ezer on suomalainen geenitutkija, joka on nuoresta saakka vieraillut Jerusalemissa, asunut Israelissa 15 vuotta ja imenyt sen tunnelmasta virikkeitä mielikuvitukselleen.

Ezer kertoo saamani Jerusalemin morsian -romaanin ennakkokappaleessa saaneensa idean teokseensa kulkiessaan Siloan tunneleiden läpi muutama vuosi sitten. Tunneleilla, jotka kulkevat vanhan kaupunginmuurin alitse vesialtailta Kuolleiden laaksoon, onkin romaanissa tärkeä osuutensa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat niin sanotun ensimmäisen juutalaissodan aikaan. Rooman valtakunta levittäytyi aggressiivisesti ja valloitetuilta alueilta kerättiin raskaita veroja. Jerusalemin juutalaiset asukkaat nousivat kapinaan roomalaisia vastaan 60-luvun puolivälin jälkeen. Tapahtumat johtivat lopulta sotaan, joka alkoi vuonna 70 kaupungin raskaalla piirityksellä ja myöhemmin sen valloittamisella ja väestön brutaalilla tuhoamisella.

Päähenkilö ja minäkertoja on Shira, juutalaisen hajusteentekijä ja leeviläispappi Naftalin nuorempi tytär. Romaanin alussa Shira on vielä nuori tyttö, joka livahtaa yön pimeydessä kaupunkia ympäröivälle muurille ihailemaan tähtiä ja kuutamoa. Eräänä yönä Shira tapaa muurilla nuoren miehen, johon pian rakastuu. Samoihin aikoihin isosisko Hadessa saa ihailijakseen yhden kaupungin varakkaimman kauppiaan pojan Gideonin. Käy ilmi, että Shiran salainen rakkaus on Gideonin velipuoli Eitan.

Nuorten monimutkaisia avioliittokuvioita setvitään samaan aikaan, kun tunnelma kaupungissa alkaa muuttua yhä painostavammaksi ja vaarallisemmaksi. Ei ole yhdentekevää, millaisia aviolittoja solmitaan, ja vaikka nuorilla, myös tytöillä, on asiassa sananvaltaa, vanhemmat yleensä lopulta päättävät. Shirakin saa karvaasti todeta, että avioliitto ei ole vain miehen ja naisen välinen sopimus. Se vaikuttaa lopulta todella moneen ihmiseen ratkaisevallakin tavalla, joten harva voi vain seurata sydäntään ja halujaan.

Kuvaukseni kuulostaa ehkä imelältä ja romaanin tapahtumat ennalta-arvattavilta. Kenties ne sitä ovatkin, mutta lumouduin Ezerin kerronnasta kertakaikkisesti ja ahmin muhkean romaanin nauttien joka hetkestä. Mistään nyyhkytarinasta ei ole kyse, ja Shira joutuu kohtaamaan ankaria koettelemuksia perhe-elämän ja sodan melskeissä, mutta hetkittäin hänellekin suodaan onnea. Hänen tarinansa on samaan aikaan koskettava, jännittävä, kiehtova ja viihdyttävä.

Ezer saa loihdittua muinaisen Jerusalemin ja sen lähialueet, ihmisten arjen ja juhlan sekä sodan kauhut elävästi lukijan silmien eteen. Mantelipuun varjo helteisenä päivänä houkuttaa, katuojissa mätänevien nälkiintyneiden kerjäläisten ruumiiden löyhkä etoo. Kuolleiden laaksossa avautuva vehreä paratiisi viekoittelee, ja halu pulahtaa vilvoittavaan altaaseen tuntuu todelliselta. Aivan ihana romaani, vaikka kauheita asioita ja huutavia vääryyksiä tapahtuukin!

Tälle todellakin odotan myös jatkoa, ja huojentavaa onkin tieto, että Ezer jo kirjoittaa Masadan kirjuria.

Sini Ezer: Jerusalemin morsian
Minerva 2023. 426 s.
Äänikirjan lukija Elina Keinonen.

Ennakkokappale.
Romaani ilmestyy 5.9.2023.

Nicola May: Kulmakauppa Cockleberry Bayssa

 

Napakka chick-lit. Viihdyttävä lukuromaani. Viihdesarja twistillä.

Näillä määreillä kirjailija Nicola May ja kustantaja Minerva kuvailevat Mayn tuotantoa ja varsinkin neliosaista Cockleberry Bay -sarjaa, jonka avausosa Kulmakauppa Cockleberry Bayssa on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi. Kirjan kansiliepeet ja kustantamon nettisivut tietävät kertoa, että May on suosittu ja useasti palkittu viihderomaanien mestari. Kaikki kirjailijan viisitoista romaania ovat nousseet Amazonin bestsellerlistalle.

Ei siis ihan sellaista kirjallisuutta, joka osuisi oman lukumakuni ytimeen. Iloisen värikäs kirja kuitenkin houkutti niin paljon, että päätin kokeilla, millaista on kirjailijan ”realistisella tyylillä kirjoitettu romaani rakkaudesta, elämästä ja ystävyydestä.” Lisäkannustimeksi kustantaja mainitsee esittelyssään vielä, että Kulmakauppa Cockleberry Bayssa on ollut ilmestymisvuonnaan 2019 Englannin myydyin digikirja.

Kovin kummoisin odotuksiin en Cockleberryyn lähtenyt, enkä kovin paljoa saanutkaan. En usko, että olisin syksyn kaikenlaisessa enemmän tai vähemmän paineistetuissa tohinoissa saanut tätä kirjaa painettuna loppuun. Äänikirjana homma toimi sen verran kuitenkin, että kuuntelin kirjan kokonaan kerran aloitettuani. Myönnän, että olin myös utelias. Halusin tietää, miten kirjailija kirjoittaa sankarittarensa kuiville kaikesta sotkusta, kommelluksista ja juonittelusta. Ihan kelvollisesti, tunnustan, vaikka ei ihan minun makuuni kaikki ratkaisut olleetkaan.

Liikkeelle lähdetään Lontoosta, jossa 25-vuotias Rosa Larkin saa yllättäen tietää perineensä Devonissa sijaitsevasta pikkukylästä kulmakaupan nimeltä Cockleberry Bayn Kulmakauppa. Perintö vaikuttaa salakähmäiseltä, sillä Rosa on orpo ja viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa sijaisperheissä. Papereista ei käy ilmi, kuka on halunnut luovuttaa omaisuutensa Rosalle ja miksi. Perinnön ehtona on vain, että kauppaa ei saa myydä. Sen voi kyllä aikanaan lahjoittaa halutessaan eteenpäin tarvitsevalle.

Kauppakirjan mukana Rosa saa pari tuhatta puntaa muuttorahaa, joten Rosa karistaa Lontoon pölyt kannoiltaan uteliaana mutta kieltämättä myös epäluuloisena. Perillä häntä odottaa hylättynä pääkadun kulmauksessa nököttävä tyhjä kauppa, jonka yläkerrassa on asunto. Pienellä laittamisella asunnosta saa ihan hyvän. Mutta minkälainen kauppa voisi menestyä pikkukylässä?

Rosa on jokseenkin mutkaton tyyppi, joka ei kaihda heittäytyä houkuttelevien kaksilahkeisten kanssa petipuuhiin tilaisuuden tarjoutuessa. Ja vaikka kyläläiset eivät kaikki ole kovin ilahtuneita Rosan ilmaantumisesta, petikaveritarjokkaita kyllä tuntuu riittävän. Mutta olisiko Rosan aika jo vakiintua? Kaikki miesseikkailutkaan eivät ole aivan niin harmittomia, kuin Rosa on aluksi ajatellut. Kyläläisillä on myös salaisuuksia, joita Rosa tulee pöyhäisseeksi, eivätkä seuraukset ole kovin mukavia.

Ajattelin romaania aloitellessani, että salaperäiseen perintöön liittyy jotain maagisen realismin tyyppistä yliluonnollisuutta, mutta sen suhteen sain pettyä. Aikanaan selviää, kuka perinnön takana on ja miksi. Asiaan liittyy muun muassa nippu vanhoja rakkauskirjeitä, jotka Rosa vahingossa löytää asunnostaan. Ne paljastavat lopulta monta salaisuutta, kunhan Rosa vain saa ne luettua.

Kuinka uskottavana muuten pidätte juonikuviota, jossa kirjassa on arvoitus ja sitten löytyy päiväkirja tai kirjenippu tai muu vastaava dokumentti, eikä päähenkilö lue sitä kerralla vaan palan kerrallaan silloin tällöin?! Kuka muka tekisi niin? Ei kukaan, sanon vain!

Rosan tarina tuntuu tulevan sellaiseen päätökseen, että seuraavassa Cockleberry Bay -romaanissa saattaa olla joku muu päähenkilö.

Nicola May: Kulmakauppa Cockleberry Bayssa (The Corner Shop in Cocleberry Bay)
Suom. Mila Lahdenpohja.
Minerva 2022. 390 s.
Äänikirjan lukija Usva Kärnä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat

 

Alice Hartin kadonneet kukat -romaanin kannet ovat niin kertakaikkisen kauniit, että kirja oli ihan pakko ottaa lukuun. Australia miljöönä vielä kaupanpäällisiksi on ehdotonta plussaa. 

Alice Hartin lapsuus ei ole onnellisin mahdollinen. Isä on synkkä, oikukas, omistushaluinen ja väkivaltainen. Äiti tekee parhaansa sovun säilyttämiseksi ja Alicen suojelemiseksi, mutta kun Alice on yhdeksänvuotias ja äiti viimeisillään raskaana, tilanne Hartien kotona eskaloituu. Tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena Alice jää orvoksi.

Järkyttävät tapahtumat vievät Alicelta puhekyvyn. Kun ruumiilliset vammat ovat parantuneet, isänäiti June tulee noutamaan Alicen luokseen Thornfield-nimiselle tilalle. Alice ei ollut kuullutkaan isoäidistä ja Thornfieldista aikaisemmin. June viljelee tilalla luonnonkukkia ja ottaa suureen taloonsa asumaan ja tilalla työskentelemään naisia, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta turvallisen asuinpaikan. Toiset viipyvät ehkä kuukauden, toiset taas asettuvat Thornfieldiin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi.

Naiset ottavat pienen traumatisoituneen orvon huomiinsa ja hoivaavat tätä kuin kukkatarhansa harvinaisinta kukkaa. Vähitellen Alice alkaa toipua ja elämä voittaa. Isoäidin tilaa ympäröivä luonto ja sen lähellä virtaava joki auttavat asiassa. Kotona oli meri, mutta jokikin on hyvä sielulle ja ruumiille. Joen rannassa kasvaa vanha puu, jonka kaarnaan suvun ihmiset ovat tunnustaneet rakkautensa. Siellä ovat myös Agnesin ja Clemin nimet. He olivat Alicen vanhemmat.

Kauniskantisen romaanin kansiliepeessä kerrotaan, että kirjailija Holly Ringland on varttunut äitinsä trooppisessa puutarhassa Queenslandissa. Hän on työskennellyt Keski-Australian autiomaassa alkuperäisväestön parissa ja opiskellut luovaa kirjoittamista Englannissa. Alice Hartin kadonneet kukat on Ringlandin esikoisromaani, ja sen julkaisuoikeudet on myyty yli kolmeenkymmeneen maahan. Kirjan pohjalta on tehty myös tv-sarja, jossa näyttelee muun muassa Sigorney Weaver. Todellinen menestystarina siis.

Onkin helppo kuvitella, että romaanin upeat miljööt ovat vedonneet tv-sarjan suunnittelijoihin. Mutta on kirjassa toki paljon muutakin, mihin tarttua. Tarina on koskettava ja polveileva. Se ei ole liian yllättävä, vaan lukija ja katsoja voivat nauttia tietystä oikeassa olemisen tunteesta arvatessaan juonenkäänteitä etukäteen. Tarinassa on dramatiikkaa ja suuria tunteita, mutta lopulta se on imelyyden liepeitä hipovan toiveikas.

Kukka- ja kasviteema kulkee läpi romaanin. Jokainen luku on nimetty jonkin kasvin mukaan siten, että kasvin kukkaiskielinen merkitys jotenkin liittyy luvussa kerrottuihin tarinoihin. Alicen isoäidin isoäiti Ruth Stone on aikanaan maahan tullessaan aloittanut paikallisiin kukkiin liittyvän muistikirjan kokoamisen ja oman paikallisen kukkaiskielen sanakirjan luomisen. 1800-luvulla kukkasin välitetyt salatut viestit olivat muotia Euroopassa.

Viihdyin kyllä tämän tarinan parissa ihan mukavasti, ja jos kaipaa todellisuuspakoa harmaasta arjesta ja marraskuun sumuisensynkistä päivistä, tämä teos tarjoaa siihen edullisen ja helpon reitin. Juonenkuljetuksessa minua alkoi lopulta ärsyttää melkoisesti, että se rakentuu niin vahvasti täydellisen puhumattomuuden ja pimennossa pitämisen varaan. Lukija esimerkiksi tietää, että Alicen pikkuveli selviytyy onnettomuusyöstä hengissä mutta June vain ei suostu ottamaan vauvaa kasvatettavakseen. Tätä asiaa ei kuitenkaan paljasteta Alicelle!

Yhtä tiukasti kaikki vaikenevat syystä, jonka takia Junen ja hänen poikansa Clemin välit aikanaan katkesivat niin, että Clem ja Agnes muuttivat pois eivätkä koskaan pitäneet yhteyttä Thornfieldiin. Kuinka uskottavaa tämä muka on, kun kuitenkin kaikki tilalla asuvat ja ilmeisesti kaupunkilaisetkin tietävät asiasta? Tämä on kuitenkin vain nieltävä, sillä muuten kirjassa olisi huomattavasti vähemmän sivuja…

Holly Ringland: Alice Hartin kadonneet kukat (The Flowers of Alice Hart)
Suom. Hanni Salovaara.
Minerva 2022. 407 s.
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Carin Gerhardsen: Musta jää

Aavalla kirjameren ulapalla ajelehtivalle hyvät vinkit ja luotettavat vinkkaajat ovat kullanarvoinen apu. Ohi olisi minulta todennäköisesti mennyt Carin Gerhardsenin psykologinen trilleri Musta jää, jollei se olisi noussut esiin Kai Hirvasnoron kanssa käymässämme lyhyessä Twitter-keskustelussa. Olimme taannoin Kain kanssa pari vuotta Johtolanka-raadissa, joten sain aika hyvän käsityksen hänen tarkasta dekkarivainustaan, eikä pettymystä tullut tälläkään kertaa. Musta jää on lukemisen väärtti! Kannattaa muuten ottaa Kai Hirvasnoron blogi Kirjoja hyllystäni seurantaan.

Pimenevänä tammikuun iltapäivänä vuonna 2014 Gotlannissa tienpinnat jäätyvät ja illemmalla alkaa tupruttaa sakeasti lunta. Syrjäisellä tiellä kaksi autoa kohtaa ja toinen suistuu tuhoisin seurauksin tieltä alas rotkoon. Onnettomuus paljastuu vasta neljän päivän kuluttua, kun lumi sulaa autonromun päältä. Miksi toisen auton kuljettaja ei pysähtynyt auttamaan tai tehnyt ilmoitusta onnettomuudesta? Miksi kukaan ei kaivannut onnettomuusauton kuljettajaa? Joku kuitenkin otti paikan päältä valokuvia. Kuka ja miksi?

Lukija tietää, että vaarallisella tiellä ovat kulkeneet ainakin Jeannette, Sandra ja Jan. Jeannette on tavannut salaisen rakastajansa, jonka kanssa hän on tapaillut työpäivien lomassa kuukauden ajan ja viettänyt kiihkeitä hetkiä autossa syrjäisissä paikoissa. Sandra taas nousi tuntemattoman ystävällisen miehen autoon ostoksineen, koska tilattua taksia ei vain kuulunut ja kotiin oli pitkä matka. Jan kiirehtii naisen luota kotiinsa onnistuneen kohtaamisen jälkeen. Mutta mikä on kunkin osuus onnettomuuteen?

Neljä vuotta myöhemmin Jeannette on liittynyt Visbyn puistonpenkeillä juopottelevaan sekalaiseen joukkoon. Avioliitto on ajautunut karille, eikä Jeannetten vointi ole muutenkaan kovin kaksinen. Sandra asustelee pienen poikansa kanssa syrjäisessä pikku talossaan ja vastaa iltaisin vapaaehtoisena yksinäisten auttavaan puhelimeen. Jan on saanut aikanaan kiristyskirjeen, mutta sen koommin talvinen onnettomuusilta ei ole hänen omahyväistä mieltään painanut.

Gotlannin pienuus, väen vähäisyys ja ihmisten sisäinen pakko saada puhua jollekulle pimeimmistäkin salaisuuksistaan saavat lopulta aikaan sen, että vyyhti alkaa neljä vuotta onnettomuuden jälkeen vähitellen purkautua. Asiaa vauhdittaa metsästä löytyvä ruumis. Neljä vuotta aikaisemmin kadonnut keski-ikäinen mies löytyy murhattuna. Kuka hänet tappoi ja miksi? Miten hän liittyy kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteen?

Gerhardsen pyörittelee lukijaa mielensä mukaan. Kuka kukin oikein on, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat ja miten kaikki liittyy yhteen? Jotkut kerronnalliset hämäyskeinot ovat vähän turhankin ilmeisiä, mutta niiden avulla tarina pysyy alusta loppuun riittävän arvoituksellisena ja tarjoaa sopivin välein ahaa-elämyksiä ja yllättäviä yhteyksiä henkilöiden välillä. Loppua kohden tapahtumat alkavat vyöryä yhä kiihkeämpään tahtiin ja muuttua melkoisen piinaaviksikin.

Gerhardsenin Gotlanti on huomattavasti synkempi paikka kuin monissa muissa sinne sijoitetuissa dekkareissa. Saarella kesäaikaan vyöryvät turistimassatkin vain mainitaan sivulauseessa. Idyllistä tai lomaparatiisista ei ole tietoakaan.

Carin Gerhardsen: Musta jää (Det som göms i snö)
Suom. Maija Ylönen.
Minerva 2019. 375 s.

Kirjasto.

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Minua ei kiinnosta kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Yritän hahmottaa, miten ihmiset päätyivät kapinaan, miksi unelmat pirstoutuivat, mihin kohtalo heitä kuljetti.

Näin perustelee syntymässä olevan kirjansa teemoja ja aihetta Heikki Puharila vaimolleen Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Heikillä romaanin synnytystuskat ovat kovat, ja mies joutuu tiheästi käymään eteisessä kumisaappaallaan, jonka varressa villasukan alla on kätkössä kossupullo. Avioliittokin natisee liitoksissaan. Kestääkö se romaanin syntymisen paineen? Kuitenkin myös vaimolta ja tämän suvusta tulee aineksia romaanin tarinaan.

Heikki Puharilalla on työn alla oman suvun vaietuista vaiheista kertova romaani, jonka traagiset käännekohdat liittyvät sisällissodan melskeisiin. Isoäiti Iida-Maria on kuolinvuoteellaan kertonut komeasta velipuolestaan Ilmarista, joka on kaatunut kapinassa. Heikki ei muista kuulleensa Ilmarista ennen mitään. Kuka mies on ollut? Miksi hänestä ei ole puhuttu? Mitä perheelle ja suvulle oikein tapahtui sisällissodassa?

Omia lapsuusmuistojaan penkomalla ja eri lähteisiin perehtymällä tarina alkaa hahmottua Heikin mielessä. Alkusysäyksenä on isoäidin äidin Selma Törölän surullisen tavallinen tarina vuosisadan vaihteen tienoilta. Längelmäellä palveluksessa ollut Selma synnyttää äpärälapsen talonisännälle. Talo on vaatinut kuitenkin Kaarlo Kordelinia naimaan omasta säädystään, ja Selma tulossa olevine lapsineen on siivottava pois silmistä. Niin Selma päätyy poikansa kanssa Helsinkiin, ensin piikomaan, sitten tehdastyöhön. Siellä hän myös tutustuu työväenliikkeen tulisieluisiin aktiiveihin.

Toinen näkökulma Heikin kirjaan tulee vaimon suvun taustasta. Pohjalaisen Ylä-Ränssin talon pojat Tuomas ja Antti päätyvät kumpikin sotaan valkoisten puolelle. Veljesten keskinäiset välit eivät ole parhaat mahdolliset, ja näyttämisen haluakin taitaa olla mukana kosolti muun uhon ohella.

Sisällissodasta kirjoittavan Heikki Puharilan arkeen murtautuvat nykyhetken eli vuoden 2015 väkivaltaiset tapahtumat. Puhariloiden raskaana oleva tytär on kumppaninsa kanssa Pariisissa, kun terroristit iskevät pilapiirroksia julkaisseen lehden toimitukseen. Ei kai tytär ole vaarassa? Ei kai tyttären paperiton turvapaikkaa hakeva mies ole sotkeutunut terrori-iskuun? Paniikinomaiset ajatukset vaivaavat erityisesti Heikin vaimoa. Heikin mielessä historia ja nykypäivä alkavat vertautua. Samat vaikuttimet ajavat ihmisiä hirmutekoihin ajasta ja paikasta riippumatta.

Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla -romaanin perusrakenne on tuttu monista esimerkiksi Suomen sisällissodasta tai muustakin lähihistoriasta kertovasta teoksesta. Luin viime vuoden puolella kahdesti Heidi Könkään Sandran, jossa on sama perusidea: nykyhetkessä elävä henkilö kiinnostuu oman sukunsa vaietuista vaiheista, alkaa tehdä selvitystyötä ja tuloksena on runsaalla fiktiolla täytettyjä faktojen välejä.

Heinosen romaanissakin rakenne toimii hyvin ja pitää lukijan kiinnostuksen vireillä, vaikka Heikki Puharila jää lukijalle turhan etäiseksi. Mietinkin, miksi Heinonen ei ole tehnyt Heikistä minäkertojaa. Mitä pidemmälle romaani etenee niin lukijan käsissä kuin Heikin työpöydälläkin, sitä enemmän nykyhetki ja historian tapahtumat liudentuvat toisiinsa. Herkullisesti Heinonen kuvaa Heikin romaanin syntyprosessia. Romaanihenkilöt ja sodan raastavat tapahtumat alkavat elää omaa elämäänsä kirjailijan päässä eivätkä jätä rauhaan:

Heikki Puharila seisoi kassajonossa ja ihmetteli. Mitä järkeä oli antaa ilmoitus päällikölle asennossa seisten, kun luodit vinkuivat korvissa. Mitä ylimielisyyttä. Ja pitikö ihmisten helvetti soikoon ostaa lottokupongit ja ässäarvat ruokakassalta kiireisimpään aikaan, kun Hirsikankaanmäellä oli tilanne päällä.

Nykyhetken tapahtumiin palaaminen myös etäännyttävät lukijaa historiaan sijoittuvasta osuudesta, muistuttavat, että tässä nyt kuitenkin on kyse fiktiosta vaikka historialliset tapahtumat ovat totisinta totta ja menevät lukijan ihon alle.

Sisällissodan aikaiset tapahtumat ovat kiistämättä olleet kaoottisia ja kauheita. Sen Heinonen osoittaa lukijalle niin, että tälle itselleenkin jää oivallettavaa. Samoin Heinonen pureutuu henkilöidensä tarinoiden kautta niihin moninaisiin syihin, miksi ihmiset päätyivät niihin ratkaisuihin kuin päätyivät ja mitä niistä sitten seurasi. Hyvin vähän mitään hyvää kenellekään, ainakaan Heinosen teoksen henkilöiden näkökulmasta. Häviäjien kohtalo oli karmaiseva, mutta ei voittajienkaan osa kadehdittava ollut.

Kaoottisuuden vaikutelma tulee romaanin lukuisista henkilöistä ja näkökulmista. Teos on kuin kaleidoskooppi, jota aavistuksen liikauttamalla samat palaset muodostavatkin aivan toisenlaisen ja ennakoimattoman näkymän. Länkipohjan taistelu näyttää kovin erilaiselta, kun sitä katsotaan valkoisen jääkärin, punaisen vasta värvätyn sotilaan, kartanon navettapiian, mäkituvan mykän muorin tai vaikka rovastinnan näkökulmista. Tapahtumat vyöryvät eri puolilla eteläistä Suomea Helsingistä Tampereelle, Längelmäelle, Hämeenlinnaan ja Lahden Hennalaan, sinne Fellmanin pellolle.

Henkilöitä on siis paljon, mutta romaanin fiktiivisessä maailmassa heidän kohtalonsa risteävät yllättävissä kohdissa. Selma Törölän vaiheiden seuraaminen nostattaa lukijan sydämen kurkkuun ja hyytää veren, vaikka valitettavan tuttuja tapahtumien käänteet jo alkavat ollakin aiemmin luetuista ja nähdyistä sotatapahtumien kuvauksista. Ihmishenki oli arvoton ja alituiseen veitsen terällä. Oli lähinnä onnenkauppaa, päätyikö ammutuksi vai säästyikö henkiriepu.

Henkilöiden ja näkökulmien runsaus, halu valottaa asioita eri puolilta, johtaa romaanissa myös siihen, että monet kiinnostavat aiheet jäävät vain ohimennen kuvatuiksi. Kiintoisa on muun muassa Ilmarin kokema rakkaussuhde täyttymyksineen ja pettymyksineen rintamaolosuhteissa. Siinä olisi kuitenkin ollut aineksia, joilla Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla olisi erottunut selvemmin muista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, joita on viime vuosina julkaistu lukuisia.

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla
Minerva 2018. 368 s.

Arvostelukappale.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Keväisen vihreä väri on toki hieno kontrasti kannen piirroskuvan karmealle teloituskuvitukselle. Mutta kirjan yleisilme on minusta lähinnä kummallinen ja epähoukutteleva. Se ei anna oikein mitään käsitystä, mitä kansien välistä pitäisi löytyä. Haaleaa kuvaa on pysähdyttävä katsomaan tarkemmin, jotta sen esittämä toiminta avautuu. Minusta kansi ei tee oikeutta romaanille oikein millään tavalla.

Kannen tekijätiedoksi on merkitty Taittopalvelu Yliveto Oy

***
Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

J. K. Tamminen: Pasilan mies

Poikkeuksellisesti muutan alkuperäistä suunnitelmaani julkaista Vuoden johtolanka 2017 -ehdokaskirjojen esittelyt tekijän sukunimen mukaisessa käänteisessä aakkosjärjestyksellä. Teen siihen poikkeuksen julkaisemalla alla olevan tekstin hieman etuajassa jo tänään 13.2., koska samaa aihepiiriä sivuava Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjoittama tietokirja Keisari Aarnio julkaistaan tänään. Vaihtoehtoisten faktojen aikana on mielenkiintoista vertailla erilaisia tulokulmia tähän eriskummalliseen vyyhteen. 

”J. K. Tamminen on Viron ja Latvian rajaseudulla asuva pitkän linjan rikostoimittaja. Ennen rikostoimittajaksi ryhtymistään kirjoittaja oli ammattirikollinen Suomessa ja Itä-Euroopassa. Uriensa eri vaiheissa hän on kouluttautunut mm. rikostutkijaksi, lakimieheksi ja teologiksi. Nyt hän kirjoittaa väitöskirjaa johtamistieteistä.”

Näin kuvataan J. K. Tammista kustantaja Minervan nettisivulla. Vuonna 2016 Tamminen julkaisi Minervalta esikoisteoksensa Pasilan mies, jota kustantaja luonnehtii takakansitekstissä ’autenttisuudessaan pysäyttäväksi aikalaisromaaniksi’. Teoksen pohjana on Helsingin huumepoliisin päällikön Jari Aarnion tapaus, vaikka kirjassa päähenkilön nimenä onkin Jouko Aro.

Kukaan, en edes minä, ei voisi olla tunnistamatta kirjan tapahtumia lähimenneisyydestä, vaikkei sitä takakannessa sanottaisikaan. Kustantajan nettisivuilla kerrotaan teoksen taustoista vielä näin: ”Pasilan mies -kirjan tausta-aineistoa on alettu kerätä alkuvuodesta 2008, jolloin kirjoittaja alkoi tutkia vangeilta ja huumekauppiailta saatua vinkkiä rikosten maailman sekoittuneesta poliisijengistä.”

Pasilan mies oli minulle hyvin hämmentävä kokemus. Lähdin lukemaan sitä, takakannen kannustamana, romaanina ja dekkarina (koska se oli lähetetty Vuoden Johtolanka 2017 –kisaan), mutta kumpaakaan se ei mielestäni ole. Kaunokirjalliset ansiot puuttuvat kokonaan, sillä esimerkiksi kieli on armotonta päälausetykitystä. Tekstistä ei tule romaania muuttamalla joitakin nimiä ja valikoimalla oletettavasti runsaasta materiaalista osa julkaistavaksi. 

Dekkariakaan teoksesta ei saa millään, koska mitään jännitettä siinä ei ole. Mutta toki muunlaisetkin teokset kuin dekkarit voivat kisata Vuoden johtolangasta, ja kisaavatkin.

Pasilan mies on lähinnä journalistinen raportti siitä, mitä on tai ainakin voisi olla Aarnion tapauksen taustalla. Se ottaa myös niin vahvasti kantaa Aarnion syyttömyyden puolesta, että kyse on jo jonkinlaisesta pamfletista. Lisäksi teosta voi luonnehtia tietokirjaksi Suomessa käytävästä huumekaupasta, jota valotetaan sekä rikollisten että poliisien toimintatapojen kautta. Pääkaupunkiseudun metsät ovat täynnä raha- ja huumekätköjä, joilla ’sienestäjät’ tiuhaan tahtiin poikkeavat. Hyvät ohjeet voi kirjasta halutessaan poimia myös huumelastin salakuljettamiseen Virosta Suomeen.

Tamminen on siis selvästikin koonnut runsaan aineiston, jonka pohjalta hän lähtenyt teostaan rakentamaan. Ongelmaksi on muodostunut valinta faktan ja fiktion välillä. Nyt koetetaan väkinäisesti pukea faktaa fiktion kaapuun, eikä oikein kummastakaan saada paljoakaan näin irti. Onko tietokirjastatuksesta päätetty luopua Tammisen voimakkaiden mielipiteiden takia? Kenties, sillä on alusta asti selvää, kuka on teoksen kiistaton sankari.

Jouko Aro alias Jari Aarnio kuvataan Pasilan miehessä poikkeukselliseksi karismaattiseksi johtajaksi, jota alaiset palvovat, joka osaa ja jaksaa innostaa ja tukea omiaan aina vain parempiin suorituksiin. Aro on loistava esiintyjä ja taitava verkostoituja, joka tekee tulosta nopeasti. Mitä siitä, jos samalla joutuu venyttämään sääntöjä ja lakejakin. Tarkoitus pyhittää keinot. Harmi vain, että hidas ja kankea KRP pitää Aron yksikköä riesana ja kateuttaan aiheuttaa hankaluuksia ja ministeriön byrokraatit koettavat estää rehellisen työnteon vinkumalla milloin mistäkin joutavasta.

Tarinan, jos sellaisesta voi episodimaisesti etenevässä teoksessa puhua, aikajänne on vuosien mittainen, mikä osaltaan aiheuttaa varsinaisen jännitteen puuttumisen. Alkusivuilla huumepoliisin miesvahvuuteen liittyy Sari Purhonen, taitava ja opinhaluinen nuori poliisi. Purhonen halutaan mukaan soluttautumiskuvioihin, ja hän pääsee mukaan keikoille Vironkin puolelle. Aitiopaikalta on hyvä kerätä oppia huumepoliisin toimintatavoista ja kerätä pisteitä esimieheltä, jonka suosiosta yksikössä kiivaasti kilpaillaan.

Tästä kirjoituksestani taitaa huokua aika selvästi, että pidin jo kirjan perusideaa lähinnä vastenmielisenä. Valitettavasti teksti itsessään ei saanut tilannetta muuttumaan, oikeastaan päinvastoin. Ei minun juttuni.

J. K. Tamminen: Pasilan mies
Minerva 2016. 264 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Peter James: Kuolema kulkee kulisseissa

Olen aloittanut brittibestselleristi Peter Jamesin Roy Grace -sarjan lukemisen ihan väärin. Luin ensimmäiseksi sarjan kolmannen osan Kuolema ei riitä, ja nyt jatkoin äänikirjaversion viettelemänä suoraan osasta kahdeksan Kuolema kulkee kulisseissa. Eipä tuo nyt niin kovin haitannutkaan, vaikka Gracen ja hänen työtovereittensa yksityiselämääkin kirjoissa käsitellään. Mutta jos nyt haluaisin palata sarjassa taaksepäin, olisi Gracen omaan elämään liittyvä juonikuvio pilalla. Sen verran mehukas käänne nimittäin tapahtuu sillä rintamalla.

Kahden luetun dekkarin perusteella on helppo nähdä, miksi Jamesista niin kovasti pidetään. Juonenpunonnassa, jännitteen luomisessa ja tunnelman tihentämisessä hän on oikein taitava. Yllättäviä juonenkäänteitä ja toimintaa riittää, mutta silti tarina pysyy siistinä. Keskeisiä henkilöitä kuvataan riittävästi, jotta he ovat kiinnostavia, ja päähenkilö Roy Grace on sympaattinen hyvä poliisi, mainio esimies ja kunnon avopuoliso. Sarjamaisuus on pohdittua ja toimivaa. Mukaan pääsee mistä kohtaa sarjaa tahansa, mutta aikaisemmat vaiheet tuntevia ei kuitenkaan pitkästytetä vatvomalla vanhoja asioita.

Poptähtien kuningatar Gaia on jonkinlainen yhdistelmä Madonnaa ja Lady Gagaa. Gaia on jumaloitu ja palvottu idoli, joka on noussut Brightonin köyhiltä liepeiltä kansainväliseksi ikoniksi. Los Angelesissa asuvan Gaian assistentti ammutaan tähden autoon ja on todennäköistä, että murhaaja erehtyi. Uhrin piti olla Gaia. Varjoissa vaaniva murhaaja ei kuitenkaan estä Gaiaa lähtemästä synnyinkaupunkiinsa kuvaamaan historiallista elokuvaa Brightonin kuninkaallisessa paviljongissa. Kuinka ollakaan, Grace saa vastuulleen tähden turvallisuuden. Kyse ei ole vain upean kaunottaren ja tämän pienen pojan hengestä vaan myös Brightonin kaupungin maineesta. Varaa munauksiin ei ole.

Samaan aikaan Gaian vierailun kanssa Brightonin poliisilla on käsissään merkillinen henkirikos. Maatilan kanalasta löytyy lannan poiston yhteydessä miehen ruumiin torso. Ruumiissa ei siis ole päätä eikä raajoja. Tutkinta on arvattavasti hankala, koska uhrin tunnistaminen tuntuu ainakin alkuun täysin mahdottomalta. Edes kuolinaikaa ei pystytä kunnolla määrittelemään. Mutta sitkeä poliisityö johtaa lopulta toivottuun tulokseen.

Gaian vierailun yllä häilyy runsaasti mustia pilviä. Lukija pääsee seuraamaan pariakin pahasti vinksahtanutta henkilöä, joilla tuntuu olevan pahat mielessään Gaian suhteen. Miten mahtaa Gracen suojelutehtävä onnistua? Kaiken lisäksi miehellä on riesanaan vankilasta vapautunut rikollispomo, joka tuntuu ottaneen Gracen raskaana olevan avovaimon uhkailujensa kohteeksi. Grace on myös lopultakin päättänyt anoa eroa kymmenen vuotta aiemmin kadonneesta vaimostaan voidakseen mennä uudelleen naimisiin.

Eniten minua kuitenkin kieltämättä jännittävässä dekkarissa kiehtoi miljöökuvaus. Olen nimittäin aikoinani kielikurssimatkalla käynyt tuossa kirjassa paljon kuvatussa Brightonin kuninkaallisessa paviljongissa. Paljoa en enää muista, koska aikaa on tosiaan kulunut melkoisesti, mutta James sai vanhat, pölyttyneet muistikuvat kummasti hereille.

Kielimatkailijan pokkarikameralla näpsimät turistikuvat ovat kummasti haalenneet. Alemmassa kuvassa on kuninkaallinen vuode, joka jäi teinitytön mieleen. Charlesin ja Dianan häät olivat kurssimatkamme aikaan ihan juuri tuloillaan, ja koko Britannia kohisi vain niistä. Oli kutkuttavaa kuvitella, miten nuoripari viettäisi hääyötään katosvuoteessa. Wikipedian sivuilla on kuvia myös valtavasta kattokruunusta, joka on keskeinen Jamesin dekkarijuonessa. Kannattaa kurkata.

Peter James: Kuolema kulkee kulisseissa (Not Dead Yet)

Suom. Maikki Soro. Minerva kustannus 2014. Äänikirjan lukija Antti Pääkkönen, kesto 16 h 45 min.

Äänikirja ostettu Elisa Kirjasta.

Roy Grace -sarja:

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema kulkee kannoilla

Kuoleman koura on kylmä

Kuolema kulkee kulisseissa

Kuoleman kello käy

Kuolema leikkii tulella

Kuolema merkitsee omansa

Peter James: Kuolema ei riitä

Nyt on käynyt niin, että allekirjoittanut, mukamas hyvinkin dekkarigenrestä ns. kartalla itseään pitävä kirjabloggaaja on mennyt sotkemaan kaksi kirjailijaa pahan kerran toisiinsa. Olen nimittäin näihin päiviin asti onnistunut kuvittelemaan, että useiden henkilöiden uutterasti kehuma brittidekkaristi Peter James ja amerikkalainen bestsellertehtailija James Patterson ovat yksi ja sama kirjailija… Pattersonilta olen joskus jonkin jännärin lukenut, ja silloin olen tehnyt päätöksen, etten enempää tuhlaa aikaani hänen nimissään kirjoitettuihin teoksiin.

Onneksi kuuluminen Facebookin Dekkariryhmään lopulta avasi silmäni ja tajusin, että on olemassa Peter James, joka siis ei ole James Patterson. Päätin uteliaisuuttani kokeilla, millaisia kirjoja tämä James kirjoittaa. Omassa lähikirjastossamme ei ollut Roy Grace

-sarjan aloitusosaa paikalla, eikä sitä löytynyt pääkirjastonkaan hyllystä. Lähinnä alkua oli sarjan kolmas osa Kuolema ei riitä (James Bond -mielleyhtymä muuten tästä). Vaikka mieluiten lukisin sarjat järjestyksessä, en viitsinyt ryhtyä varaamaan kirjaa, vaan nappasin tämän mukaani. Saisi siitä ainakin selville, kannattaisiko kirjoja ylipäätään lukea.

Kyllä näemmä kannattaa. Luin melkein viisisataasivuisen kirjan kahdessa päivässä, lomalla tosin, ja viimeiset luvut silmät lautasina ja tukka pystyssä keskellä yötä. Kunnon meininkiä siis. Mikä parasta, tätä on paljon lisää.

Rikosylikomisario Roy Grace työryhmineen tutkii rikoksia Brighton & Hoven alueella. Jo tämä miljöövalinta osui kohdallani aika lailla nappiin, sillä en muista aiemmin lukeneeni Brightoniin sijoittuvaa kirjallisuutta. Vietin 1980-luvun alussa kolme viikkoa kaupungissa kielikurssilla, joten oli hauskaa antaa alitajunnasta putkahdella muistikuvia paikoista, joita kirjassakin kuvattiin.

Grace on noin nelikymppinen poliisimies, jonka vaimo Sandy on kadonnut kuin tuhka tuuleen yhdeksän vuotta aiemmin. Ymmärsin, että aiemmissa osissa on jo aihetta sivuttu, ja tässä kirjassa Grace saa vihjeen, että hänen vaimonsa on nähty Münchenissä. Kesken murhatutkimuksenkin tutkinnanjohtaja lähtee vihjeen perässä Saksaan päiväksi. Ryntäily on pilata uuden, juuri kukoistukseen puhkeamassa olevan rakkaussuhteen.

Kaunis ja rikas edustusrouva Katie Bishop löytyy luksustalonsa makuuhuoneesta alastomana ja kuristettuna kaasunaamari kasvoillaan. Onko kyseessä murha vai pieleen mennyt seksileikki? Katien aviomies Brian Bishop tavoitetaan golfklubiltaan pelaamasta elämänsä parasta golfkierrosta. Mies tuntuu murheen murtamalta kuullessaan tapahtuneesta eikä voi käsittää, kuka olisi voinut haluta murhata hänen vaimonsa. Poliisi suhtautuu menestyvään liikemieheen alusta saakka epäluuloisesti, vaikka tämän alibi tuntuu olevan kunnossa.

Lukija saa seurata myös murhaajan toimia ja ajatuksenjuoksua alusta alkaen. Käy nopeasti ilmi, ettei uhreja valita umpimähkään, vaan naiset liittyvät Brian Bishopiin tavalla tai toisella. Lopulta myös Roy Grace alkaa raivostuttaa sadistista murhaajaa, ja seuraavaksi uhriksi valikoituu Royn uusi rakkaus.

James pyörittää kuviota piinaavasti. Verkko kiristyy murhaajan mutta samalla myös seuraavan uhrin ympärillä, aika on tiukoilla ja poliisi ehkä sittenkin hakoteillä. Lukijakaan ei oikein saa varmuutta siitä, onko Bishop sittenkin itse murhaaja vai ei. Onko miehellä muistiongelmia vai jakautunut mieli? Lisätodisteita Bishopin syyllisyydestä putkahtelee tasaiseen tahtiin, mutta samalla murtuvat poliisin rakentamat aikajanat. Miten mies on voinut olla kahdessa paikassa samaan aikaan?

Roy Grace on ihan mukavan oloinen kaveri. Vaimon katoaminen on tietysti trauma, joka ei jätä miestä rauhaan, mutta uusi rakkaus on siis tässä kolmannessa kirjassa jo hyvällä alulla. Miehellä ei ole alkoholiongelmaa eikä muitakaan tyypillisiä dekkarisankareiden pulmia, hankalaa esimiestä lukuun ottamatta. Poliisina Grace on huolellinen mutta ei poikkeuksellisen persoonallinen työtavoissaan. Hän on hyvä esimies ja reilu kaveri työtovereilleen.

James siis rakentaa juonen huolella piinaavan jännittäväksi, ja myös henkilökuvaus toimii. Ainoa kerronnassa ärsyttävä piirre on Jamesin tapa kuvata jokaisen tarinaan piipahtamaankin tulevan henkilön ulkonäköä huolella vaatetusta, kampausta ja kasvonpiirteitä myöden. En tiedä, mikä tällaisessa tyylissä minua oikein riepoo, mutta kiinnitin samaan huomiota myös suomalaisen Sebastian Lindellin kirjoissa. Ehkä syy on, että turha informaatio alkaa rasittaa. Mitä merkitystä on, minkä väriset housut ja paita on postinkantajalla? Varsinkin, kun postinkantaja vain tuo kirjeen eikä liity tarinaan mitenkään muuten? (Esimerkki omaa keksintöäni.)

Peter James on toiminut pitkään elokuvakäsikirjoittajana ja tuottajana, ja hänellä on laaja kirjallinen tuotanto. Roy Grace -sarja on ollut huippusuosittu ja sitä on käännetty kymmenille kielille. Suomessa Jamesin kustantaja on Minerva ja teoksia ovat kääntäneet Leena Mäntylä ja Maikki Soro.

Roy Grace -dekkareita on ilmestynyt tähän mennessä yhdeksän, ja Minerva on hienosti suomennuttanut kirjat ripeästi ja niinpä suomennokset ovat nyt ajan tasalla alkukielisten teosten kanssa.

Peter James: Kuolema ei riitä (Not Dead Enough)

Suom. Leena Mäntylä. Minerva 2011. 497 s.

Lainattu kirjastosta.

Roy Grace -sarja:

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

Kuolema kulkee kannoilla

Kuoleman koura on kylmä

Kuolema kulkee kulisseissa

Kuoleman kello käy

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Luin hauskan kirjan. Tosin ihan ensimmäiseksi jouduin nauramaan itselleni. Olin nimittäin jo jonkin aikaa seuraillut silmäkulmastani, että kirja- ja kirjoittajablogia Ihminen välissä pitävä Siina Tiuraniemi oli julkaissut esikoisromaaninsa Kukkia Birgitalle. Kirja ei herättänyt minussa kovinkaan suurta kiinnostusta muuten kuin tuon etäisen nettituttavuuden perusteella. Toisissa blogeissa ja some-keskusteluissa alkoi kuitenkin vilahdella määritelmiä ”vuoden hauskin”, ”sai nauramaan ääneen” ja niin edelleen. Vieläkin mietin, millaisesta kirjasta mahtaa olla kyse, mutta päätin sitten koettaa kepillä jäätä ja tiedustella kustantajalta, vieläkö arvostelukappale irtoaisi.

Kyllä vain, minua onnisti. Sain kirjapaketin varsin nopsaan sähköpostitiedusteluni jälkeen. Vieläkään en oikein ollut jyvällä, mistä oli kyse, mutta päätin sitten kirjaan tarttua, kun kerran arviokin oli tullut luvattua. Alkuasetelma on sellainen, että kirjan minäkertoja Miska joutuu äitinsä painostamana viemään etäiselle sukulaiselleen Birgitalle kukkia hoitokotiin. Birgitalta on amputoitu molemmat jalat, joten tilanne ei ole kovin aurinkoinen, vaikka yksityisen hoitokodin nimi onkin Aurinkoinen. Vierailu ei suju mitenkään hyvin, ja kaiken huipuksi Miska tulee jostain syystä antaneeksi Birgitalle paitsi riemunkirjavan kukkakimpun myös taskussaan pyörineen marisätkän.

Olin sivulla 65, kun aloin vähitellen tajuta, mitä kirjan nimellä oikein tarkoitettiinkaan. Siihen asti ihmettelin, miksi teoksella on lähinnä romanttiseen viihteeseen viittaava vanhahtava nimi. Kansipapereitakaan en ollut tullut kunnolla katsoneeksi ennen tätä… Kertonee jotain huomiokyvystäni tai vireystilastani ylipäätään!

Miska paljastuu vähitellen varsin erikoiseksi nuoreksi mieheksi, joka on ennen sitä ollut varsin erikoinen lapsi ja nuori. Jo päiväkodissa Miska ja Ville ovat ystävystyneet ja olleet siitä asti erottamattomat. Nyt kahden nuorukaisen opiskelija-asuntoon on kuitenkin luikerrellut käärme: Emma. Ville ei enää haluakaan olla vain Miskan paras kaveri vaan myös Emman poikaystävä. Miska tuntee tulleensa pahasti petetyksi ja hylätyksi, eikä osaa käsitellä tunteitaan. Seuraa monenlaista selkkausta ja kommervenkkiä.

Miskan huolet eivät jää tähän, vaan niitä kertyy lisää Birgitasta, kuten arvata saattaa. Birgitta alkaa vaatia lisää ’kukkia’ ja käyttää sekä lahjontaa että kiristystä saadakseen tahtonsa periksi. Miska tutustuu muihinkin hoitokodin varsin persoonallisiin asukkaisiin ja joutuu kaikenlaisiin pulmallisiin tilanteisiin. Ongelmia tuottavat myös Birgitan rahat, joita tämä koettaa väkipakolla ängetä Miskalle.

Kirjasta tuli mieleen ensinnäkin alkuvuodesta lukemani Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa, vaikka yhtäläisyydet tarkemmin katsoen jäävät vähäisiksi. Silti temaattisella tasolla on samankaltaisuutta. Hoitokoti Aurinkoisessa potilaita eli asukkaita kohdellaan hyvin toisin kuin Ehtoolehdossa, mutta sekä Lindgren että Tiuraniemi muistuttavat, etteivät vanhat ihmiset ole sen kummempia kuin muutkaan: hekin voivat olla huumorintajuisia, ärtyisiä, ilkeitä tai vaikka alkoholisteja. Aurinkoisessa tarkoitetaan hyvää, kun huolehditaan asukkaiden terveellisestä ruokavaliosta. Mutta olisiko sittenkin inhimillisempää aina välillä tarjoilla lauantaimakkaraa, jos se on asukkaan lempiruokaa? Haittaako, jos kahdeksankymppinen välillä syö hieman epäterveellisesti? Entä olisiko kovin iso vaiva käydä omia läheisiään välillä katsomassa?

Toinen assosiaatio liittyy siihen ’kukkaan’, josta kirjassa on paljon puhe. Mietin, miksi minusta kirja oli niin hauska, vaikka siinä suhtaudutaan varsin vapaamielisesti ja hyväksyvästi kannabikseen. Enhän kuitenkaan missään nimessä itse hyväksy ko. ainetta missään muodossaan. Muistuipa mieleen, että olen pariinkin kertaan nauranut vedet silmissä elokuvan Pelastakaa Grace äärellä. On vain hauskaa, kun mummot koheltavat huumepöllyssä. Ei voi mitään. Fiktiossahan tällainen vapaamielisyys on sallittua!

Tiuraniemi kirjoittaa hyvin, ja tarina vie mennessään, vaikkei siinä sen kummempaa juonta olekaan. Kirjallisia viitteitä vilisee sopivaan tahtiin, ja muutenkin tunsin oloni varsin kotoisaksi kirjan parissa. Huumori on juuri sopivan lempeää ja hienovaraista. Viihdyin. Tulin huvitetuksi. Kiitos.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Minerva 2013. 256 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Tapani Heinonen: Reunalla

Hän horjui kuilun partaalla. Kaikki olisi pian ohi.

Hänen olisi joko hypättävä tai käännyttävä takaisin.”

Jokin aika sitten ystäväni W. suositteli minulle Tapani Heinosen teosta Reunalla. En ollut Heinosesta ennen kuullutkaan, mutta laitoin nimen muistiin. Kirjastokäynnillä minua sitten onnisti, sillä Reunalla odotti uutuustelineessä noutajaansa. Nappasin kirjan mukaani ja lisäsin myös Facebook-kampanjan Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -listaani varmistaakseni, että kirjan myös luen. Suositus osuikin varsin nappiin, sillä pidin tästä paikoin rankasta teoksesta aika lailla.

Kirjan päähenkilö on viisikymppinen Juhani Nieminen, ammatinvalintapsykologi, aikuisen pojan isä ja homo. Avioeron jälkeen Juhani on tullut ulos kaapista ainakin muodollisesti ja asunut vuosia ensin Mikaelin, nyttemmin kiharapää-Tarmon kanssa. Asia ei ole lainkaan mutkaton, sillä vanhemmat ja sisko perheineen eivät voi Juhanin elämäntapaa hyväksyä.

Nykyhetkessä Juhanin isä on sairaalassa syöpädiagnoosin saatuaan. Äiti on hädissään ja uupunut. Juhani koettaa käydä isäänsä katsomassa, vaikka inhoaakin sairaaloita eivätkä välit isän kanssa ota lähestyvästä kuolemasta huolimatta parantuakseen. Hyvät ne eivät ole olleet koskaan. Isä on aina vaatinut Juhanilta enemmän kuin mihin hän on pystynyt. Kiitosta ei ole herunut, vain käskyjä, kieltoja ja lyöntejäkin. Pahinta Juhanin seksuaalisen suuntauksen jälkeen oli, ettei Juhani halunnut jäädä jatkamaan isän hankkimaa ja kovalla työllä rakentamaa maatilaa.

Käydessään isänsä luona Juhani alkaa muistella elämäänsä, lapsuutta ja nuoruutta. Lukija pääsee mukaan pikkulapsen hämmentyneeseen maailmaan. Uuteen kotiin muuttaminen tuntuu pojasta pelottavalta. Seksuaalisuuden puhkeaminen nuoruusiässä vain lisää ahdistusta. Äidistä ei ole lohduttajaksi tai turvaksi, ja Juhani tuntee, että on lapsena jäänyt vaille rakkautta ja hyväksyntää. Lapsuuden haavat eivät ole kunnolla parantuneet. Toki lapsuudesta ja nuoruudesta on hyviäkin hetkiä Juhanille jäänyt mieleen, mutta päällimmäisenä on aina riittämättömyyden tunne. Hyväksyntää hän tuntuu edelleenkin etsivän.

Kohtalon ivalliselta virnuilulta tuntuu, että Juhani tulee pitkälti toistaneeksi isänsä kaavoja suhteessaan omaan poikaansa, joka ei vielä päälle kaksikymppisenäkään ole löytänyt itselleen ammattia tai työtä. Välit kiristyvät harvoin tavatessa yleensä nopeasti, kun Juhani alkaa puhua kuin oma isä aikoinaan, vaikkei sitä itse huomaakaan.

Pidin kirjassa Heinosen kirjoitustyylistä, vaikka paikoin kielikuvat tuntuvatkin hieman tarkoitushakuisen runollisilta. Menneen ja nykyisen lomittuminen tarinaksi toimii vaivattomasti. Henkilökuvaus on erityisen onnistunutta, ja suorastaan kiinnyin rehellisesti kuvattuun Juhaniin. Heinonen kuvaa mielestäni todella hienosti homoseksuaalisuutta. Juhani ei piittaa pintaliitäjistä ja homobaareissa seksiä metsästävistä miehistä. Hän kaipaa oikeaa rakkautta, toista ihmistä lähelleen. Tietysti mukana on lihallisuutta, mutta ainakin nuorena ja kokemattomana musta häpeä vaanii koko ajan kintereillä. Kohtaus etäisen naapurinisännän kanssa ruispellossa on rujon kaunis, raju ja rehellinen. Poikkeuksellinen ainakin minun lukukokemusteni joukossa. Juhanin ja muiden kirjan miesten elämänkohtalot saavat miettimään, kuinka paljon Suomessakin todella on ollut ja on edelleenkin näitä hiljaisia, jotka ovat koettaneet elää huomaamattomasti elämäänsä valtavirtaan kaikin keinoin sulautuen ja samalla itsensä kieltäen, onnettomina. Varmasti paljon. Sanattomaksi vetää.

Pidin myös Heinosen rakentamasta ajankuvasta, onpa sitten kohteena 60-70-lukujen suomalainen maalaiskylä tai nykyajan kaupunki, Jyväskylä. Lähes samanikäisenä Juhanin kanssa on helppo sukeltaa pikkukylään, jossa tosiaankin olisi ollut ennenkuulumaton sensaatio, jos 1970-luvulla miehet olisivat avoimesti seurustelleet tai eläneet keskenään. Näistä asioista vaiettiin visusti, vain vihjailuja ja kuiskuttelua saattoi kuulla. On helppo ymmärtää äidin ja isän kokema järkytys, kun totuus on läväytetty heille vasten kasvoja. Mitä ihmisetkin sanovat? Yhtä helppoa on samastua Juhanin tuntemuksiin toivottomassa työssä ammatinvalintapsykologina. Miten saada työttömiksi joutuneet ja masentuneet ihmisrauniot sysätyksi tolpilleen? Mistä löytää ura teineille, jotka haaveilevat itsenäisestä, hyväpalkkaisesta työstä, jossa saa matkustella? Sellaisen Juhani ottaisi itselleenkin, jos sellainen jossain olisi.

Luin kirjan nopeasti parissa illassa, sillä halusin tietää, miten Juhanin käy. Miten kaikki päättyisi? Onneksi Heinonen on rakentanut lopusta uskottavan, toiveikkaan vaikkei onnellisen. Oikeastaan pelkäsin, että loppu olisi jopa traaginen. Sitä se tavallaan onkin, mutta Juhanin tulevaisuus ei ehkä sittenkään ole kovin synkkä. Elämä kantaa, sittenkin.

Tapani Heinonen ei ole esikoiskirjailija, vaikka Reunalla on hänen esikoisromaaninsa. Vuonna 1955 syntynyt psykologian maisteri on aiemmin julkaissut novellikokoelman Omaiset sekä kirjoittanut näytelmiä.

Tapani Heinonen: Reunalla

Minerva 2012. 305 s.

P.S: Lopuksi vielä on huomautettava, että romaanikerjäläinen lienee jonkinlainen kaunokirjallisuutta aneleva köyhä tai sitten kokonaan fiktiota. Po. romanikerjäläinen.

Lue myös Leena Lumin arvio!

Izzeldin Abuelaish: En suostu vihaamaan

Taas tuli todistettua, että kirjat johtavat kirjojen luo. Alkutalvesta tutustuin blogeissa Susan Abulhawan kirjaan Jeninin aamut, jonka sitten luin. Israelin ja Palestiinan kysymys, kriisi, joka on jatkunut jo 60 vuotta ja jatkuu edelleen, tuli kirjasta jotenkin todeksi, lihaksi. Kylmät uutiset saivat taustaa. Loppukeväällä kirjaston uutuushyllystä kiinnitti huomioni kirja En suostu vihaamaan, koska alaotsikkona oli Palestiinalaislääkärinä Gazassa ja Israelissa. Kirjassa siis käsitellään samaa aihepiiriä kuin Jeninin aamuissa. Kirjoittaja on palestiinalainen, Gazassa syntynyt Izzeldin Abuelaish, joka ponnisteli sitkeästi köyhistä oloista kansainvälisesti arvostetuksi naistentautien ja lapsettomuushoitojen erikoislääkäriksi.

En suostu vihaamaan on jonkinlainen omaelämäkerrallinen pamfletti, ei missään nimessä romaani. Tämän vuoksi siinä on enemmän taustoja tapahtumille kuin Jeninin aamuissa, jota lukiessani harmittelin useaan kertaan heikkoa historiamuistiani ja yleistiedon selkeitä puutteita. Hyvä taustoitus helpottaa lukemista, mukana on jopa kartta Israelin alueesta. Oikeastaan tämä kirja olisi pitänyt lukea ennen Jeninin aamuja. Abuelaish on kirjoittanut kirjan muutettuaan perheineen vuoden 2009 kesällä Torontoon Kanadaan. Kirjalla on selkeä päämäärä. Abuelaish haluaa sillä kertoa mahdollisimman rehellisesti, millaisissa oloissa palestiinalaiset Gazassa ja muissa leireissä asuvat ja elävät. Hän uskoo edelleen, että mahdottomalta vaikuttava rauha Israelin ja Palestiinan välillä on mahdollinen ja että väkivalta joskus loppuu, koska se ei synnytä kuin uutta väkivaltaa. Ystävyys, ymmärtäminen, kuunteleminen ja ennen kaikkea toiminta rauhan puolesta ovat hänen mukaansa avaimia, joilla ongelmat ratkaistaan. Mennyttä on turha hautoa, samaten kostoa. On katsottava yhdessä eteenpäin. ”Viha jäytää sielua ja kaventaa elämänpiiriä. Se vaikuttaa kuin myrkky.” Usko estää Abuelaishia vihaamasta tyttärien traagisen kuolemankaan jälkeen.

Abuelaish kertoo oman ja perheensä järkyttävän tarinan ikään kuin esimerkiksi siitä, mitä on olla palestiinalainen, gazalainen. Kertomus alkaa joulukuusta 2008, kun Abuelaishin perhe ja osa lähintä sukua viettävät harvinaista päivää merenrannalla ja suunnittelevat tulevaisuutta. Kahdeksanlapsisen perheen rakastettu äiti on kuollut vain kolme kuukautta aiemmin ärhäkkään leukemiaan. Nyt isä suunnittelee perheen muuttoa Kanadaan, josta hänelle on tarjottu työtä. Koko lapsijoukko, kuusivuotiaasta kaksikymmenyksivuotiaaseen, lupaa lähteä isän mukaan. Abuelaish kuitenkin paljastaa lukijalle, että pian seuraa tragedia. Joulukuun lopussa Israel aloittaa operaation, jonka on tarkoitus lopettaa palestiinalaisten tekemät raketti-iskut. Käytännössä tämä tarkoittaa täyttä sotaa siviilejä vastaan. Abuelaishin perhe linnoittautuu asuntonsa ruokailuhuoneeseen operaation ajaksi. Isä Izzeldin antaa puhelinhaastatteluja sekä kansainvälisille että israelilaisille toimittajille sotatoimien keskeltä. Parikymmentä päivää kestäneen operaation loppu, aselepo, häämöttäi jo, kun perheen taloon osui kaksi rakettia. Kolme Izzeldinin tytärtä ja veljentytär kuolevit heti, useita muita perheenjäseniä loukkaantui vakavasti. Hädissään Izzeldin soitti toimittajaystävälleen, joka oli parhaillaan suorassa tv-lähetyksessä. Toimittaja kuitenkin vastasi puhelimeen. Kuvatun uutispätkän voi katsoa alla olevasta videolinkistä.

Raketti-iskun yksityiskohdat Abuelaish kuvailee kuitenkin vasta kirjan lopussa. Ensin hän kertoo oman elämäntarinansa alusta alkaen. Yhdeksänlapsisen perheen esikoisena Izzaldenillä oli jo pienestä pitäen paljon vastuuta. Koulunkäynti oli hänelle hyvin nuoresta portti pois köyhyydestä ja kurjuudesta. Opiskelun ohella oli kuitenkin tehtävä ansiotyötä hyvin nuoresta alkaen. Abuelaish kuvaa äitiään hyvin ankaraksi ja vaativaksi naiseksi, jonka motiiveja hän on alkanut todella ymmärtää vasta aikuisena. Isä oli ollut varakkaan maanviljelijän poika, joka koki nöyryytyksenä sen, ettei pakolaisleirissä pystynyt elättämään kunnolla perhettään. Isoisälle maan menettäminen oli ankara isku, josta hän ei koskaan toipunut.

Abuelaish kuvailee tarkasti arkea saarretussa Gazassa, jonka olot huononevat jatkuvasti. Raja Israelin ja Gazan välillä on äärettömän tarkoin vartioitu, ja Israel säännöstelee ankarasti kaikkien tarvikkeiden vientiä saarretulle alueelle. Käytännössä edes vettä ja ruokaa ei riitä kaikille, lääkkeistä ja polttoaineesta puhumattakaan. Kaikista vastuksista huolimatta Izzelden Abuelaish opiskeli raivokkaasti ja onnistui pääsemään Egyptiin yliopistoon lukemaan lääketiedettä. Hän halusi olla lääkäri, koska lääkärit tekevät hyvää, eivät pahaa. Lisämotiivina oli tarjota pakotie köyhyydestä koko perheelle.

Sitkeästi Abuelaish jatkoi ponnistelujaan ja opiskeluaikaisia suhteita hyödyntäen hän pääsi jatkamaan opintojaan israelilaiseen sairaalaan. Mitä paremmin hän tutustui israelilaisiin, sitä enemmän hän hämmästeli edelleen jatkuvaa ja pahenevaa kriisiä kansojen välillä. Hän uskoi, että kaikki voisi muuttua, rauhanomaisin keinoin. Lääketiede voi olla apuna. Lisäksi Abuelaish on sitä mieltä, että naisten asemaa on Palestiinassa ja muuallakin pikaisesti parannettava. Koulutusmahdollisuus on oltava kaikilla. Koraanikaan ei tee eroa naisen ja miehen välillä, vaan kehottaa kaikkia etsimään tietoa.

Sisältönsä puolesta kirja on hieno, tärkeä teos. Jälleen kerran hävettää, kuinka vähän tulee seurattua maailman tapahtumia, vaikka pitää itseään keskimääräistä valveutuneempana kansalaisena. Izzeldin Abuelaish on arvostettu ja maailmalla tunnettu rauhanaktivisti, mutta minä en ollut hänestä ennen kuullutkaan. Samaten Gaza ja muu Lähi-idän tilanne on jonkinlaista taustahälyä, jonka kyllä ”tietää”, mutta ei todella tiedosta.

Tekstinä teos on kuitenkin vajavainen. Abuelaish toistelee asioita moneen kertaan, ja osan toistosta olisi voinut karsia sanoman yhtään kärsimättä, päinvastoin. Leena Mäntylä on tehnyt suomennoksen englanninkielisestä laitoksesta, eikä käännöksen taso ole paras mahdollinen. Englannin idiomeja löysin minäkin turhan monta, samaten oikeakielisyysvirheitä, esimerkiksi numeroilmaukset ovat kääntäjälle luvattoman hankalia: ”Sota alkoi heinäkuun 5. päivä ja päättyi 10. päivä. --- 80:aa hallintorakennusta pommitettiin.” Kömpelöä ja huolimatonta.

Jeninin aamujen lisäksi muistin lukiessani useaan otteeseen Umayya Abu-Hannan teosta Nurinkurin, jonka luin jo vuonna 2004. Silloin olen laittanut muistiin seuraavaa:

 

Umayya muistelee elämäänsä varhaisimmista lapsuusmuistoista teini-ikään asti. Elämä vaikuttaa sekasortoiselta. Vanhemmat ovat arabeja, palestiinalaisia, mutta eivät pakolaisia, vaikka monet sukulaisista ovatkin. Naapurustossa elää niin israelilaisia kuin aramealaisia. Kielet sekoittuvat niin koulussa kuin kotona. Kaikki on vaikeaa ja sotkuista. Lapsuus on kuitenkin onnellista aikaa.

Äitisuhde on vaikea, koska Umayya tuntee, ettei äiti oikein rakasta häntä. Lisäksi pian syntyvät sisarukset, jotka saavat huomion ja rakkauden. Myös ulkonäkö alkaa tuottaa kasvavaa huolta. Umayya on tiedostava ja älykäs nuori, kiltti tyttö, joka ei tunnu aina kelpaavan vanhemmilleen, ainakaan omasta mielestään.

Kirja on vaikuttava ja valaiseva, ja sille toivoisi myös jatkoa. Miten Umayya sitten teki ratkaisunsa ja päätyi Suomeen? Kaikkien suomalaisten kannattaisi lukea kirja, sillä Lähi-idän kysymys todella vaatii lisää valoa.

Toiveisiini vastattiin, sillä Abu-Hanna julkaisi Suomen-kokemuksistaan kirjan Sinut vuonna 2007.

Izzeldin Abuelaish: En suostu vihaamaan. Palestiinalaislääkärinä Gazassa ja Israelissa.

(I Shall Not Hate). Suom. Leena Mäntylä. Minerva Kustannus Oy 2011. 241 s.

Dekkaripohdintaa sekä Loppu ja Lööppimurha

Olen lukenut vuosien mittaan melkoisen pinon dekkareita. Nyt kuitenkin pysähdyin miettimään, millaisista dekkareista oikein pidän. Vanha kunnon arvoitusdekkari haastaa harmaat aivosolut, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että en koskaan osannut arvata saati tietää, kuka Agathan romaaneissa oli murhaaja. Syy ei kuitenkaan ihan täysin ole tyhmyydessäni, vaan Dame A. harvoin antaa sellaisia tietoja lukijalle, jotka oikeasti johtavat murhaajan jäljille.

Toimintaakin kunnon dekkarissa pitäisi olla, mutta silti henkilöitä ja paikkoja täytyy kuvailla niin, että ne tuntuvat oikeilta ja tutuilta. Syventää saa myös yhteiskunnalliselle puolelle, kunhan ei osoittele ja saarnaa. Ratkaisu ei saa olla yliluonnollinen. Minusta kunnon dekkarissa syyllinen paljastuu ahkeralla poliisityöllä. Huumoriakin sopii sekaan. Kovin raakoja dekkarien ei tarvitse olla. Suolenpätkiä ja veriroiskeita ei ole tarpeen kovin yksityiskohtaisesti kuvailla, vaan hienovarainen vihjailu riittää. Lukijallakin on mielikuvitusta! Jännityskään ei olisi pahitteeksi. Tosin alkaa käydä uskottavuuden päälle, jos samaa sankaria tai sankaritarta jahtaa sarjamurhaaja kerta toisensa jälkeen, kuten mm. Patricia Cornwellilla.

Agatha Christie siis on tietysti vanha suosikkini, samaten muut brittiläiset murharouvat Dorothy L. Sayers, Martha Grimes, P. D. James, Ruth Rendell. Hieman liian synkkiä ja raakoja ovat esim. Denise Minan kirjat, vaikka sijoittuvatkin Skotlantiin. Ympäristö siis myös on tärkeä, kuten Donna Leonin kirjoissa Venetsia. Ruotsalaisista Henning Mankell on suosikkini, koska pidän siitä, että kirja ei ihan heti lopu kesken. Silti pidän kovasti myös psykologisempaa suuntaa edustavista naisista, kuten Ingrid Frimanssonista ja Karin Fossumista, joka tosin on norjalainen. Pohjoismaiset dekkaristit ovat ehkä uskottavimpia suomalaisen lukijan kannalta. Arnaldur Indriđason, Anne Holt, Åsa Larsson ovat kaikki erinomaisia. Bonuksena tulee vielä eksoottisia paikkoja, kuten Reykjavik tai Kiiruna. Myös viihteellisemmät Anna Jansson, Mari Jungstedt, Camilla Läcberg ja Stieg Larsson ovat uponneet mainiosti.

Kotimaisista olen lähes alusta saakka seurannut, miten Maria Kallio etenee urallaan tai missä Jussi Vares milloinkin toilailee. Samaten reilut Seppo Jokisen poliisiromaanit ovat olleet vuosittain lukuohjelmassa. Joensuun Harjunpää on ehkä aavistuksen liian tummanpuhuvaa makuuni. Yhteenvetona: arvoituksellinen psykologinen toimintadekkari ilman julmuuksilla mässäilyä ja kunnollisen kuvauksen kera, kiitos! Bonuksena kiinnostavat henkilöt sekä huumori.

Luen dekkareita viihtyäkseni ja rentoutuakseni. Siksi ne kuuluvat myös kesälukemistoon. Sopivaa kotimaista nollausosastoa edustavat mm. Outi Pakkanen (murhat hyvin pienessä sivuroolissa), Heleena Lönnroth (pientä yliluonnollisuutta mausteena), Tuula T. Matintupa tai Pirkko Arhippa. Eppu Nuotion Pii Marin -sarjakin on mielestäni edustanut juuri tätä osastoa. Sarjassa on kaikkiaan kuusi osaa, ja päätösosa Loppu ilmestyi tänä keväänä. Ahkera Nuotio on kirjoittanut sarjaa kirja per vuosi -tahdissa, joten aloitusosa Musta ilmestyi vuonna 2006. Hyppäsin kelkkaan alusta saakka, sillä olin jo aiemmin lukenut Nuotion Varkaus-sarjan. Pii Marin asuu sarjan aikana Turussa, mikä oli ainakin alussa minun kannaltani plussaa. Tosin kirjat voisivat ainakin viimeisten osien perusteella sijoittua mihin hyvänsä, niin vähän kaupungilla on mitään osuutta tapahtumissa. Turku on hieno kaupunki, ja sitä olisi voinut hyödyntää enemmänkin.

Vuonna 2006 Nuotion sankaritar oli suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa pieni sensaatio, sillä hän on musta: suomalaisen äidin ja afrikkalaisen isän aikaansaannos. Väristään huolimatta Pii on tv-toimittaja, mutta rasististen kommenttien takia hänet siirretään sarjan alussa Helsingistä Turkuun Ylen maakuntatoimitukseen. Siirto on Piille sokki, eikä hän oikein osaa kotiutua Turkuun. Sarjan mittaan työ Ylessä käy yhä hankalammaksi yhtiön jatkuvien säästökuurien ja ammattitaidottomien esimiesten takia. Yksityiselämässään Piillä on myös melkoista sotkua. Vähitellen hän tutustuu turkulaiseen poliisiin Juha Heinoon, mutta suhde etenee hitaasti ja varovasti. Syynä on lähinnä Piin jatkuva identiteettikriisi, jonka taustalla on biologisen isän kuolema. Äiti on tullut raskaaksi Englannissa, mutta isä on kuollut raskausaikana. Sen jälkeen äiti on muuttanut takaisin Suomeen ja myöhemmin avioitunut täällä suomalaisen miehen kanssa, josta on tullut Piille rakas isä. Pii kuitenkin haluaa selvittää omat juurensa.

Kaiken tämän ohella jokaisessa kuudessa kirjassa tapahtuu murha tai useampi, jotka tavalla tai toisella liittyvät Piihin tai hänen työhönsä ja jotka Juha Heino poliisina ratkaisee. Kirjat ovat siis tavallaan poliisiromaaneja, vaikka päähenkilö onkin toimittaja. Tämä ratkaisu toimii aika hyvin ja tuo kirjoihin uskottavuutta ja syvyyttäkin. Nuotio on valinnut kirjoihin usein ajankohtaisia aiheita, kuten tosi-tv:n tai tässä viimeisessä hometalot.

Loppu on sarjalle turhan vaisu lopetus. Pii ratkaisee tukun pitkään roikkuneita henkilökohtaisia asioitaan, kuten isän arvoituksen ja suhteensa Juhaan ja työhönsä, mutta mistään kunnon dekkarista tässä ei ole kyse. Samaan aikaan kun Pii käy läpi omia asioitaan, Juha työtovereineen etsii kahta samaan aikaan kadonnutta henkilöä. Toinen on kaupungissa miehensä kanssa lomaillut perheenäiti, toinen hämäräperäinen rakennusyrittäjä. Vaikuttaa siltä, että katoamiset liittyvät yhteen. Samaan aikaan seurataan nuoren perheen muuttoa unelmataloon, joka on ostettu samaiselta kadonneelta yrittäjältä. Pian talosta löytyy pahoja kosteusvaurioita ja hometta. Liiankin tuttu painajainen on totta. Isot velat painavat sairastuvaa perhettä, mutta tekijää ei saada vastuuseen.

Katoamisjuonet lötsähtävät kummallisesti, ja ruumiskin saadaan aikaan vasta ihan loppumetreillä. Tuntuukin, että joku oli pakko ottaa hengiltä, kun kerran dekkarisarjasta on kyse. Ihmissuhderomaanina Loppu on ihan kelvollinen, varsinkin kun henkilöt ja heidän taustansa ovat sarjan lukeneelle jo tuttuja, mutta dekkarina se on luvattoman vaisu. Kuuntelin kirjan äänikirjana, jonka lukee kirjailija itse. Siitä plussaa!

Eppu Nuotio: Loppu

Otava 2011.

Nuotion Lopun ovat lukeneet ainakin Mari, Järjellä ja tunteella, Hreathemus ja Norkku.

Kirjastoreissulla nappasin lomanaloituslukemiseksi toisenkin kotimaisen dekkarin, josta muistin hämärästi joskus jotakin lukeneeni. Kyseessä on Iltalehden rikostoimittaja Susanna Yliluoman kirjoittama Lööppimurha. Sanottakoon nyt heti, että tästä kirjasta en pitänyt yhtään ja ihmettelen oikeastaan kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, miksi luin kirjan loppuun (en vain osaa jättää kesken!), ja toiseksi, miksi kirja on julkaistu.

Lööppimurhassakin päähenkilö, minäkertoja on toimittaja, oikeammin tuore uutispäällikkö. Lilja Rossi työskentelee Iltaviesti-nimisessä lehdessä, jonka pahin kilpailija on Iltauutiset. Hohhoijaa. Yliluoma kuvailee toimitustyötä inhorealistisesti. Esimiehet ovat kusipäitä (anteeksi), ja raha tiukalla. Toimittajat kilpailevat verissä päin paikasta auringossa, mutta mieluiten mahdollisimman pienellä työpanoksella. Työnantaja piiskaa armottomasti, ja sairauspoissaolot lisääntyvät samaa tahtia kuin työntekijät palavat loppuun. Lilja on epämiellyttävä henkilö. Hänellä on pieni lapsi, mutta avioliitto on vauhdilla menossa karille. Päästäkseen tasoihin uskottoman aviomiehensä kanssa Lilja on aloittanut suhteen esimiehensä kanssa, vaikka tuntuu inhoavan tätä ja sitä, miten hänen suosikkiasemastaan töissä supistaan. Kun Lilja sitten lähtee Pohjanmaalle juttukeikalle, hän ensi töikseen paneskelee tutkintaa johtavan poliisin kanssa tämän työhuoneessa. Mies on sentään hänen entinen heilansa. Lisäksi Lilja epärealistisesti varastaa poliisilta takavarikoidun aseen, jolla on tietysti oma roolinsa loppukahinoissa.

Tutkittava rikos on vastenmielinen. Pohjanmaalla on murhattu nuori tyttö. Ruumis löytyy näkyvältä paikalta viikko tytön katoamisen jälkeen. Murhaaja on soittanut tytön äidille ja lähettänyt kartan tytön ruumiin löytöpaikasta. Kyseessä ei siis ole mikään tavallinen suomalaismurhaaja, vaan kieroutunut psykopaatti, joka raiskaa ja kiduttaa uhriaan pitkään. Lukijalle esitellään myös katkelmia Tikru-nimisen lapsen elämästä, mutta vain kirjan  alkupuolella. Mitään vinkkiä siitä, kuka Tikru on aikuisena, ei saada. Lisäksi Yliluoma on kuvannut toisen tapaukseen liittyvän murhan tekijän kannalta hyvin yksityiskohtaisesti ja vastenmielisesti.

Lilja törmäilee Pohjanmaalla, joka on hänen kotiseutuaan, ja osallistuu rikosten selvittelyyn. Hän tietysti joutuu myös vaaraan. Mukana on hyvin raaka raiskauskohtauskin, joka kuvataan uhrin näkökulmasta. Sen jälkeen uhri kuitenkin jatkaa toimintaansa lähes entiseen malliin…

Susanna Yliluoma: Lööppimurha

Minerva 2010. 275 s.

Lööppimurhan ovat lukeneet mm. Rachelle ja Magica De Spel.

P. S.
Blogger aiheutti taas aamulla harmaita hiuksia, kun ei suostunut julkaisemaan tekstejä Harmillisen usein on jotakin häikkää.

Kirjoitin tuonne välilehdelle listan kesäkuun kirjoistani ja hieman blogikuulumisia, käy ihmeessä kurkkaamassa!

Olisi myös kiva kuulla muiden dekkariharrastajien mieltymyksistä!