Italialaisen hiukkasfyysikko Paolo Giordanon
kirjailijanura sai melkoisen alun, sillä vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani Alkulukujen
yksinäisyys (WSOY) oli huippumenestys. Se on tähän mennessä käännetty yli neljällekymmenelle
kielelle, muun muassa suomeksi vuonna 2010. Se sai arvostetut Strega Prize ja
Premio Campiello -palkinnot, siitä on tehty elokuvaversio ja se on myynyt yli
kolme miljoonaa kappaletta.
Vuonna 2014 Paolo Giordano oli vierailemassa Helsingin
kirjamessuilla, koska hänen toinen romaaninsa Ihmisruumis (WSOY) oli
ilmestynyt suomeksi. Pääsin silloin kirjabloggaajana kuuntelemaan, kun Ella
Kanninen haastatteli häntä (italiaksi!).
Viime vuonna Giordano julkaisi esseemäisen tietokirjan Tartunnan
aikaan (Aula & Co, 2020), joka ilmestyi lähes samanaikaisesti 26
maassa, myös Suomessa. Teoksesta teki poikkeuksellisen se, että se oli
tiettävästi ensimmäinen koronasta julkaistu kirja.
Tänä kesänä ilmestyi suomeksi Giordanon neljäs
kaunokirjallinen teos eli romaani Jopa taivas on meidän, joka on
ilmestynyt alkukielellä vuonna 2018, selvästi ennen koronaa. Maailmaa riivaavan
pandemian sijaan romaanin teemana onkin toinen vielä paljon vaikeammin
hallittava katastrofi eli ilmastonmuutos.
Muhkean, miltei kuusisataasivuisen romaanin kansien väliin
mahtuu melkoisesti. Se on paitsi kantaaottava teos kiihtyvästä luonnon
tuhoutumisesta, myös romaani kaiken nielevästä rakkaudesta, lojaaliudesta,
aatteen palosta, fanaattisuudesta ja yksilö- ja yhteisötasolla tehtävien konkreettisten
muutosten vaikeudesta. Lisäksi se on oivallisesti suunnitellun rakenteensa ja mielenkiintoisen,
vähän jännittävänkin juonensa ansiosta koukuttava lukukokemus, vaikka on myönnettävä,
että runsaus on paikoin uuvuttavaakin.
Romaanin minäkertoja on torinolainen Teresa, jonka insinööri-isän
lapsuudenkoti sijaitsee Apulian pikkuruisessa Spezialen kylässä. Lapsesta
saakka Teresa on viettänyt kesänsä isän kanssa mumminsa luona. Teinityttönä
Teresa tutustuu naapurimaatilalla asuvaan kolmeen nuorukaiseen Nicolaan,
Tommasoon ja Berniin. Nicolan vanhemmat ottavat luokseen asumaan oman poikansa
ikäisiä nuoria, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta sijaiskotia. Bern on
Nicolan serkku, mutta muut pojat ovat keitä milloinkin.
Kolmen nuoren miehen ja Teresan kohtalot kietoutuvat yhteen.
Nuorena aikuisena Teresan ja Bernin polut risteävät uudelleen, ja he päätyvät
asumaan Nicolan perheen hylkäämälle maatilalle kahden muun nuoren pariskunnan
kanssa. Kommuunimainen yhteisö haluaa elää mahdollisimman luonnonmukaisesti,
mutta omien elintapojen muuttaminen ei joukon kiihkeimmille riitä. Luonnon
pelastamiseksi on tehtävä myös radikaaleja tekoja.
Giordano kuvaa mielenkiintoisesti pienen ja tiiviin
aktivistiyhteisön sisäisiä jännitteitä. Perimmäiset motiivit maatilalla
asumiseen ovat lopulta hyvin kirjavat, vaikka niitä halutaan kumppaneilta huolellisesti
salata. Vähitellen ne ja muutkin pinnan alla lymyilevät salaisuudet kuitenkin
yksi kerrallaan paljastuvat, vaikka asioiden todellisen laidan tajuaminen
kestää Teresalta lopulta vuosia.
***
Kuten olen lukuisia kertoja todennut, sattumanvaraisesti luettaviksi osuvat
kirjat muodostavat usein hämmästyttäviä pareja ja kuvioita. Jopa taivas on
meidän -romaanin jälkeen tartuin Saila Susiluodon proosateokseen Kehrä,
joka on osin kirjoitettu Italian Mazzanoon kirjailijaresidenssiin tehdyn
matkapäiväkirjan pohjalta. Kuvattu matka on tehty syksyllä 2019, ja siinä on
vahvana juonteena kirjailijan kokema ilmastoahdistus. Törmäsin sen sivuilla
myös termiin antroposeeni, jonka olin noloudekseni joutunut guuglaamaan
Giordanon romaania lukiessani. Samantapainen surumielinen ja ahdistavakin
tunnelma ihmisen luontoa tuhoavan toiminnan takia on myös JP Koskisen Haukansilmä-romaanissa,
jonka luin Kehrän perään.
Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Divorare il cielo)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Aula & Co, 2021. 586 s.
Äänikirjan lukija Anna Kuusamo, kesto 20 h 33 min.
Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.
