Johtolanka-raatilaisen tilinpäätös

Kolme vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki tiedusteli, olisinko mahdollisesti käytettävissä seuraavaa Vuoden johtolanka -palkintoraatia nimettäessä. Vaikka Leena varoittelikin, että luettavaa olisi luvassa paljon ja että kakku olisi kaksivuotinen eikä ehdokaskirjoista passaisi etukäteen hiiskua mitään (eikä ainakaan kirjoittaa niistä blogiin!), olin kyllä otettu. Suostuin lähes empimättä. Hieno kunniatehtävä!

Hieno kunniatehtävä se olikin, ja nyt kun luku-urakan päättymisestä on kulunut yli puoli vuotta, se alkaa taas tuntua oikein mukavalta ja hohdokkaalta kokemukselta. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että välillä oli epätoivoisiakin hetkiä, kuten vaikkapa silloin, kun vuoden 2016 alussa olimme saaneet edellisen vuoden voittajat selvitettyä ja palkintojenjakoon liittyvät velvoitteet lähes pakettiin ja postilaatikosta alkoi löytyä seuraavan vuoden ehdokasteoksia. Tai kun vuoden 2016 joululomalla lukematta oli vielä toistakymmentä teosta ja raatilaiskaverit jo odottelivat ratkaisuvaiheeseen pääsyä. Tai kun kesälomalla luin kuukaudessa parikymmentä dekkaria, joita en voinut itse vapaasti valita.

Mutta ylipäätään oma saldoni urakasta on ehdottoman positiivinen. Olen jo aikaisemminkin todennut, että oli hyvä ja helppo työskennellä raadissa, koska toiset raatilaiset olivat osaavia ja ammattitaitoisia sekä muutenkin todella ihania ihmisiä. Raadissa siis olivat mukana puheenjohtaja-sihteerinä Dekkariseuran silloisen hallituksen jäsen, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Jonna Lehtinen ja Kansan Uutisten toimituspäällikkö Kai Hirvasnoro. Pidimme yhteyttä lähinnä sähköisesti mutta muutaman kerran kokoustimme ihan kasvotustenkin. Raadin jäsenten pitää voida luottaa toisiinsa, ja se onnistui kyllä meiltä mallikkaasti. Terveisiä vain, Jonna ja Kai, jos luette tämän! Oli huippua tehdä töitä kanssanne!

Ihan omaa jääräpäisyyttäni päätin, että kirjoitan kaikista ehdokaskirjoista blogijutun ja julkaisen ne täällä blogissani voittajien julkistamisen jälkeen. On tunnustettava, etten alkuun ihan ymmärtänyt, mitä tulin päättäneeksi, mutta periksi en antanut. Kaikkiaan luin tätä urakkaa varten 151 kotimaista uutuusdekkaria kahden vuoden aikana ja kirjoitin niistä jokaisesta blogissa julkaistavan esittelytekstin. Määrä ei ole mitenkään poikkeuksellisen suuri, sillä minäkin olen julkaissut blogissani vuodessa huomattavasti useampia tekstejä ja lukenut saman verran kirjoja puolta lyhyemmässä ajassa. Nytkin luin myös muuta kirjallisuutta lähes koko ajan ja tekstejäkin syntyi. Erilaiseksi tilanteen teki se, että en olisi ilman tuota päätöstä ja raatilaisuutta koskaan lukenut suurehkoa osaa nyt lukemistani dekkareista enkä ainakaan niistä mitään kirjoittanut.

Johtolanka-voittajalta sormenjäljet ottanut vanhempi konstaapeli
Jukka Hätönen tunnustautui Pauliina Susi -faniksi ja sai
Takaikkunan muistoksi tapaamisesta.

Vuoden 2016 voittaja ja esikoisdekkarikunniakirjan saaja seuloutuivat yllättävän helposti, ja tunnelma Tammen juhlatiloissa Korkeavuorenkadulla oli ikimuistoinen, kun Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen antoivat sormenjälkensä Dekkariseuran arkistoihin. Kummankin signeerattu voittajakirja on kunniapaikalla kirjahyllyssäni. (Kummaltakin muuten on ilmestynyt seuraava romaani tänä syksynä.) Raatityöskentelyn koetinkiveksi muodostui tämän vuoden voittajan valinta, sillä terävin kärki oli edellistä vuotta tasaisempi ja mieltymyksemme menivät iloisesti ristiin. Periaatteenamme oli, että jokaisen kolmen raatilaisen oli oltava Johtolanka-palkittavan teoksen takana, emmekä joutuneet siitä tinkimään. Ratkaisun tehtyämme saatoimme olla aidosti ylpeitä molemmista palkituista, ja ainakin minä olen sitä edelleen. Mikko Porvali on lupaillut, että Karelia Noir -sarja saa vielä kolmannen osansa palkitsemamme hienon kakkososan Veri ei vaikene perään. Max Seeck on jo ehtinyt julkaista jatkoa Hammurabin enkeleille eli Mefiston kosketus putkahti painosta loppukesällä. Menestystä toivon kaikille jatkossakin!

Kamerat räspsyvät kiivaasti, kun Johtolanka-voittajan sormejälki painetaan
kunniakirjaan. Vanhempi konstaapeli Jukka Hytönen hoitaa homman varman kokeneesti,
eikä touhu ollut ihan uutta Mikko Porvalillekaan.

Johtolanka-palkinto ei ole rahapalkinto, vaan sen tarkoitus on lähinnä nostaa kotimaisen dekkarikirjallisuuden näkyvyyttä ja arvostusta. Voittajateos kilpailee seuraavana vuonna pohjoismaisessa Lasiavain-kilpailussa, mikäli teos saadaan käännettyä jollekin kilpailukielistä. Usein onneksi on. Lasiavaimen on toistaiseksi onnistunut nappaamaan suomalaisista vain Matti Rönkä dekkarillaan Ystävät kaukana vuonna 2007. Minusta Takaikkunalla olisi ollut selkeät mahdollisuudet napata Lasiavain, mutta toisin valitettavasti kävi. On joka tapauksessa ollut valtavan suuri ilo seurata teosten menestystä, kun on itse pieneltä osin ollut mukana antamassa vähän lisäpotkua.

Palkitsemistilaisuudet olivat molemmat mukavia hetkiä, jotka kruunasivat myös meidän raatilaisten urakat. Kirjailijat eivät peitelleet iloaan, ja aitoa innostusta osoittivat myös kaikkien kustantamojen edustajat. Omien menestyksestä nautittiin ja iloittiin, ja se lämmitti mieltä ja lämmittää edelleen. Kirjat ja kirjailijatkin ansaitsevat välillä pieniä juhlahetkiä.

Päivänsankari on korkannut kakun!

Mutta juhlaa urakasta oli siis vain pieni hippunen. Pääosa oli aika arkista lukemista (ja minulla myös kirjoittamista). Onneksi lukeminen ylipäätään on minulle erittäin mieluisaa puuhaa, ja suurin osa luku-urakastakin sujui ihan kivuttomasti, osa jopa nautiskellen. Hankalinta lukeminen oli silloin, kun oikein mikään lukupinossa syyttävästi odottava ei varsinaisesti kutsunut puoleensa ja kansien avaaminen vain vahvisti ennakkokäsityksen oikeaksi. Arviolta viidennes luettaviksi lähetetyistä teoksista turhautti ja osa jopa kiukutti. Miksi ihmeessä nämä kirjat oikein oli julkaistu?!

Turhautumiseni on kieltämättä purkautunut myös joihinkin kirjoittamiini blogijuttuihin. Olen koettanut avata negatiiviset näkemykseni perusteluilla ja avoimesti omat lukijapuutteeni myöntämällä, mutta siitä huolimatta olen saanut tämän projektini yhteydessä myös kielteistä palautetta. Onpa sanottu sitäkin, ettei kirjoista saisi blogissa kirjoittaa negatiivisia tekstejä. Pahoittelen nyt vielä tässä kenties aiheuttamaani mielipahaa, mutta katson, että minulla on oikeus sanoa perusteltu mielipiteeni julkaistuista, myynnissä olevista kirjoista ja kertoa rehellisesti lukukokemuksestani. Tekijöitä en ihmisinä arvostele, vaikka välillä annankin sapiskaa kustantajien suuntaan. Pääosin saamani palaute on onneksi ollut positiivista.

Äkkipäätään voisi ajatella, että 150 uutuuskirjan saaminen ilmaiseksi kotiin kannettuna on todella hienoa. Kyllähän se on, mutta ilmaisuudesta ei ole enää tietoakaan, kun tähän liittyy velvoite myös lukea niistä joka ikinen. Lisäksi lähettäjät päättävät, mitkä kirjat kotiin tulevat. Kirjatulvan kesyttäminen vaatii myös tilaa ja järjestelmällisyyttä. Laadimme Excell-taulukoita odotettavissa olevista, luetuista ja lukemattomista teoksista pysyäksemme kartalla. Urakan loputtua piti vielä päättää, mitä kirjavuorille tekisi. Hyvin pienen osan säästin omaan hyllyyni ja loput lahjoitin pois.

Kokemus oli kaikkineen hyvin avartava. Kuvittelisin, että aika harva tavallinen lukija lukee tietyn genren teoksia yhtä kattavasti ja systemaattisesti niinkin pitkällä ajanjaksolla kuin kaksi kalenterivuotta. Hetken aikaa tunsin, että minulla ihan oikeasti on kokemusta ja perustetta näkemykselleni suomalaisen dekkarikirjallisuuden tilasta. Aika äkkiä se tunne tosin on mennyt ohi, eikä se varmasti koskaan aivan katteellinen ollutkaan. Mutta kohtalaisen hyvä näppituntuma kyllä oli!

Joidenkin teosten pakkokahlaaminen siis turhautti, mutta toisaalta löysin myös uusia kiinnostavia tuttavuuksia, joiden edesottamuksia aion vastaisuudessa seurata tiukasti. Heihin lukeutuvat paitsi kaikki neljä palkitsemaamme tekijää myös koko joukko muita: Arttu Tuominen, Marko Immonen, Mikko-Pekka Heikkinen, Kirsi Pehkonen, Risto Lahtinen, Jyrki Erra, Timo Saarto ja vaikka keitä vielä. Monet vanhat suosikitkin vain vahvistivat asemaansa, kuten Antti Tuomainen, Kati Hiekkapelto, Virpi Hämeen-Anttila ja JP Koskinen.

Pelkäsin, että urakka olisi lopulta niin musertava, että en sen suoritettuani haluaisi enää dekkarin dekkaria nähdä silmissäni. Onneksi niin ei sentään käynyt. Kustantajat lähettivät kiusallisen houkuttelevia ennakkokappaleita ja näytteitä kevään 2017 uutuuksistaan, ja pian huomasin taas iloiten sukeltavani dekkareiden maailmaan. Huojentavaa kuitenkin oli ja on edelleen, että nyt saan vapaasti valita, mitkä dekkarit luen. Se on kuitenkin vielä lopuksi sanottava, että vaikka välillä olen ollut hapan ja turhautunutkin, olen todella iloinen myös siitä, että suomalaisella dekkarikirjallisuudella(kaan) ei ole mitään hävettävää. Meillä on hienoja dekkaristeja ja dekkareita, joista voi ja pitää olla ylpeitä. Se on onneksi vähitellen huomattu ulkomaillakin.

Toivon, ettei yhden suomalaisen kirjallisuuspalkinnon taustojen reipas avaaminen ole karkottanut tulevia mahdollisia raatilaisehdokkaita. Urakka on kova, mutta sitä ei ole pakko tehdä aivan yhtä jääräpäisen perinpohjaisesti kuin minä tein. Tavoitteeni kuitenkin oli saada kaikille osallistuneille kirjoille oma pieni hetkensä siinä pikkuruisessa julkisuudessa, jonka pystyn blogini kautta tarjoamaan. Lisäksi opin kovasti arvostamaan kaikkien jaettavien kirjallisuuspalkintojen taustalla tehtävää näkymätöntä työtä. Odotan jo innokkaasti helmikuun alkua, jolloin paljastuvat seuraavat Johtolanka-palkittavat. Saatan jälleen yllättyä!

***
Suomen dekkariseuran nimittämässä Johtolanka-raadissa toimivat vuonna 2017 Helena Hyvärinen, Matti Järvinen ja Kari Mäkinen. Tsemppiä heille urakkaan!

'Oma' raatimme palkitsi seuraavat teokset:

Vuoden johtolanka 2016
Pauliina Susi: Takaikkuna (Tammi)

Esikoisdekkarikunniakirja 2016
Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala)

Vuoden johtolanka 2017
Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena)

Esikoisdekkarikunniakirja 2017
Max Seeck: Hammurabin enkelit (Tammi)

Aiempia koosteitani aiheesta:

Vuosi kakkua takana 9.2.2016
Toinen vuosi kakkua takana  1.2.2017
Miksi ja mitä dekkareita julkaistaan? 17.1.2017
Kaikki vuosina 2015 ja 2016 kisaa varten lukemani teokset on listattu blogini välilehdellä
Vuoden johtolanka 2016 & 2017. Se löytyy sivun oikeasta ylälaidasta heti yläbannerin alapuolelta.

Marja-Sisko Aalto: Ikoni

Olen edellisen Marja-Sisko Aallon dekkarin Tappavaa lunta yhteydessä pohtinut, että kirjoittaja on hieman heikoilla hakiessaan motiiveja nykyhetken huumerinkiläisten toimiin Lapin sodan aikaisista veriteoista. Aallolta ei tosiaan puutu rohkeutta, sillä uudessa Ikonissa vedetään motiiveja 1650-luvun tapahtumista saakka!

Venäjän ja Ruotsin metsäisillä rajamailla Savossa tavalliset ihmiset joutuvat uskonnon vahvasti sävyttämän politiikan pelinappuloiksi ja maksumiehiksi. Vuoroin ryöstöretkellä ovat venäläiset, vuoroin ruotsit, ja lopputulos on sama: poltetut talot, tapetut ihmiset. Kolme lasta jää henkiin ruotsalaisten rovasti Anders Rundstyckin johdolla tekemän kostoiskun jälkeen syrjäisen ortodoksikylän asukkaista. Yksi heistä saa pelastettua mukaansa perheen pyhän ikonin.

Nykypäivän Kuopiossa tapahtumat alkavat, kun vuodelta 1643 peräisin oleva Raamattu varastetaan tuomiokirkosta, jossa se on ollut näytteillä. Ensimmäisen suomennoksen kappaleet Raamatusta ovat harvinaisia aarteita, ja vaikka Kuopiossa esitellyssä on kannessa puukoniskun jälki ja pari ensimmäistä sivua puuttuvat, on se silti arvokas. Varkaus jää kuitenkin selvittämättä.

Sitten alkaa tapahtua kummallisia sattumuksia. Vanhoja ikoneita on siirrelty muun muassa yksityisasunnoissa ja niiden viereen on jätetty rypistettyjä vanhan Raamatun sivuja. Mitään ei ole varastettu, mutta sivut ovat peräisin aiemmin varastetusta vanhasta teoksesta.

Poliisi on ymmällään, mutta koska rikokset ovat vähäisiä, niihin ei sen kummemmin panosteta. Lehdistö ristii tuntemattoman murtautujan Ikoni-Villeksi. Vakavaksi asia muuttuu vasta, kun yhden ikonin liikuntakyvytön omistaja pudotetaan sairaalasängystä ikonin käpälöinnin yhteydessä. Kun vanhempi konstaapeli Annette Savolainen perheineen lomailee Ilomantsissa, tapahtuu sielläkin Ikoni-Villen iskuja. Lisäksi historiantutkija syöksyy kuolemaan ortodoksikirkon katolta.

Liittyvätkö ikonit ja kuolemantapaukset yhteen vai eivät? Annettesta alkaa vaikuttaa yhä selvemmin siltä, että liittyvät. Mutta miten todistaa se, kun oma päällikkökin tuntuu suhtautuvan ajatukseen vähintäänkin nihkeästi. Onnea onkin pelissä rutkasti, kun Annette saa kipeästi tarvitsemansa johtolankojen säikeet omilta verkostoiltaan.

Aalto on totisesti päästänyt jälleen mielikuvituksensa iloiseen laukkaan tarinan käänteitä kehitellessään. Lopputulosta on vaikea määritellä. Tunnelma teoksessa on leppeä, paikoin lempeän humoristinenkin, vaikka toisaalta historiaan liittyvässä osassa tehdään hirveitä veritekoja ja nykyhetkessäkin tapahtuvat murhat ovat julmia ja kauheita.

Tekoja ei kuitenkaan sen kummemmin analysoida, ja poliisit jatkavat työskentelyään verrattoman epäammattimaisesti. Puukko kahvaa myöten selässään makaava kaveri soittaa toki itse itselleen ambulanssin paikalle, jotta työtoveri voi jatkaa säntäilyään pakenevan roiston perässä ja niin edelleen.

Ikonin kieli on verrattoman suoraviivaista, sillä kirjoittaja tuntuu suosivan selkeää ja lyhyttä päälausetta. Dialogi on paikoin jäykähköä. Poliisityön lomaan Aalto on ripotellut herttaisia kohtauksia Annette Savolaisen perhe-elämästä. Loppuratkaisu tulee ilman sen kummempia tunnelman tihentämisiä.

Marja-Sisko Aalto: Ikoni
Icasos 2016. 203 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Vuoden 1987 kesällä helsinkiläisellä rippileirillä poika ja tyttö rakastuvat. Vahinko vain, että moni muukin poika leirillä menettää sydämensä samalle tytölle, vaikkei sitä paljastakaan. Mutta kenen rinnassa polttaa mustasukkaisuuden musta tuli niin raivoisana, että hän tilaisuuden tullen hukuttaa Lassi Aarrevaaran kesäyössä Vuosaaren rantaveteen konfirmaation kynnyksellä? Poliisilla ei ole kuulusteluistaan huolimatta epäiltyä, eikä edes vedenpitävää näyttöä väkivallasta. Mutta joku on kuitenkin nähnyt jotain.

Kaksikymmentä kahdeksan vuotta myöhemmin ulkomailla menestynyt mutta visusti julkisuutta vältellyt vuosaarelainen Karl Bellman eli Kalle Kelloniemi palaa vaivihkaa isovanhempiensa mökille. Seuraavana aamuna hänet löydetään rannasta kuolleena, hukutettuna.

Bellmanin murhan saa tutkittavakseen rikosylikonstaapeli Markku Isaksson ryhmineen, johon muuten kuuluu hänen tuore avopuolisonsa Nina Markkanen. Johtolankoja tuntuu olevan tuskastuttavan vähän, mutta kun Aarrevaaran tapaus sekä samalta rippileiriltä vielä kolmannenkin henkilön epäilyttävä kuolema nousevat tutkinnassa esiin, alkavat hälytyskellot Isakssonin päässä kalkattaa kuuluvasti. Lähes kolmenkymmenen vuoden takaisen leirin osanottajien jäljittäminen osoittautuu kimurantiksi tehtäväksi, ja lisää omituisuuksia nousee pintaan.

Jotenkin kuvioon liittyy myös Syyrian piiritetyssä Homsin kaupungissa panttivangiksi joutunut mies, joka vankeudessa kehittelee Sydämenmurskajaisiksi nimeämänsä pelin. Sen ideana on kehitellä erilaisia ratkaisumalleja arvoitukseen ja sulkea yksi kerrallaan mahdottomat vaihtoehdot pois.

Joku myös julkaisee kulttimaineeseen noussutta mutta suppealevikkiseksi jäänyttä Sydän-sarjaksi ristittyä romaanisarjaa, jossa jatkuvana juonilinjana kulkee aikoinaan selvittämättömäksi jäänyt nuoren pojan hukuttamismurha. Lisämausteena on joukko uusia rikoksia runsaalla intohimoisella rakkaudella höystettynä.

Markus Ahonen on tällä hetkellä Irlannissa asuva vapaa toimittaja ja kirjailija. Hän on monipuolisella kirjallisella urallaan kirjoittanut niin tv-käsikirjoituksia, novelleja, lastenkirjoja kuin dekkareitakin. Markku Isaksson -sarjan neljäs osa Sydämenmurskajaiset ilmestyi vuonna 2016 WSOY:n julkaisemana. Aiemmat osat ovat ilmestyneet jokainen eri kustantajan julkaisemina ja kolmas osa e-kirjana itsepalvelujulkaisuna. WSOY on ostanut julkaisuoikeudet kaikkiin sarjan osiin ja julkaissut kolme ensimmäistä osaa omien sanojensa mukaan ’paranneltuina pokkareina’.

Ahosen romaaneja on kehuttu tarkasta Helsinki-kuvauksesta ja pohjoismaisen dekkariperinteen mukaisista vauhdikkaista käänteistä, mitä jälkimmäisellä sitten tarkoitetaankin. Sydämenmurskajaisissakin liikutaan pääosin Helsingissä, ja vaikka itse Helsinkiä tunnen hyvin vähän, voin allekirjoittaa Helsinki-osuuden tarkkuudesta annetut kehut. Lisäksi juonirihmasto poikkeaa pariin otteeseen myös Ahoselle tutuissa Irlannin maisemissa, eivätkä Syyrian sotatantereetkaan taida tekijälle täysin tuntemattomia olla.

Miljöön kuvaus siis on kohdillaan. Juonen osalta olen nuivempi. Aineksia on koossa melkoinen määrä, eivätkä kaikki pallot oikein tunnu pysyvän ilmassa. Lukijaa hämätään käyttämällä osasta henkilöistä vain nimityksiä ’murhaaja’ ja ’mies’ tai pelkkää persoonapronominia, ja kun epäiltyjä ja heidän kintereillään olevia uhkaajia tuntuu olevan lukuisia, on lukijan mahdotonta tai ainakin vaikeaa pysytellä perässä. Myös ajatus siitä, että murhaaja lopulta saadaan selville vain pudottamalla eli käytännössä tappamalla joukosta vähemmän mahdolliset yksi kerrallaan on melkoisen korkealentoinen. Jälleen siis törmään peruskysymykseen siitä, kuinka uskottava dekkarin pitää olla. Vastaus on, että juonen pitää olla niin koukuttava, ettei uskottavuuskysymystä tule lukiessaan edes muistaneeksi. Teoksen sisäisessä maailmassa tapahtumien siis pitää olla uskottavia, ja siinä Ahonen ei Sydämenmurskajaisissa aivan onnistu.

Olisin siis karsinut jonkin verran aineksia toimivuuden parantamiseksi. Onko Homsin panttivanki -juonihaara lautapeleineen olennaisen tärkeä? Jotain karsimalla olisi ehkä saanut myös päähenkilö Isakssoniin enemmän ulottuvuuksia. Lisäksi toivoisin lauseisiin lisää subjekteja. Predikaatitkin tervetulleita:

Isaksson muisteli edellissyksyä. Ruskeasävyinen kuva kiiltäväsivuisessa lehdessä. Harvinaislaatuinen lehtihaastattelu, jossa avattiin Bellmanin persoonaa ja saavutuksia ennennäkemättömällä tavalla. 

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset
WSOY 2016. 440 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Markku Isaksson -sarja:

Meduusa. Rikosromaani. Book Kari, 2006.
Palava sydän. Rikosromaani. Myllylahti, 2008.
Jäljet. Romaani rikoksista ja ihmisistä. (E-kirja). Smashwords, 2014.
Sydämenmurskajaiset. WSOY, 2016.

Pirkko Arhippa: Ruusu – pallo – avain

’Tuttua ja turvallista’, olen todennut edellisestä Pirkko Arhipan Varpu Ahava -dekkarista Kulki kuolema puistotietä. Saman voi huoleti toistaa uusimman eli Ruusu – pallo – avain -romaanin luonnehdinnassa. Muutenkin voin huoleti lainata itseäni:

”Turkulainen komisario hapuilee edelleen miessuhteissaan ja viettää leppoisaa virkanaisen elämää. Turun poliisia ei Arhipan kirjoissa kiire ahdista eikä resurssipula uhkaa. Muutenkaan Arhippa ei pahemmin panosta poliisityön realistisuuteen. Kännyköitä, tekstiviestejä ja kännykkäkameraa sentään käytetään, ja taidetaan jokin dna-testikin tehdä, mutta eipä juuri muuta.”

Tällä kertaa Varpu ja viimeisillään raskaana oleva tuleva yksinhuoltaja Tiia saavat tutkittavakseen murhasarjan, jossa Naantalissa tapetaan kaksi nuorta aikuista ja yritetään tappaa kolmaskin, mutta jätetään henkiin, jotta saadaan murhaaja tunnistettua. Ensimmäinen uhri on nuori nuhteeton ja poikkeuksellisen kiltin miehen mainetta kantava Tommi, joka on palaamassa muistisairaan isoisänsä asunnolta, kun hänet lyödään hengiltä parkkipaikalla. Motiivi tuntuisi olevan vain dramatiikkaa rakastavalla entisellä tyttöystävällä, mutta Varpu ja Tiia eivät ole asiasta yhtä vakuuttuneita kuin Tommin isä.

Seuraava uhri on kunnollinen ja vaatimaton kotihoitaja Maria, joka on matkalla illan viimeisen asiakkaan luo, kun murhaaja iskee hänen kimppuunsa rauhallisella naantalilaisella parkkipaikalla. Tälläkin kertaa murhaajaehdokas löytyy läheltä, sillä Marian avomies on äärimustasukkainen ja väkivaltainenkin. Mutta miten murhat liittyvät yhteen, jos pääepäillyt ovat niihin syyllisiä? Lisäharmina ovat vielä ruumiisiin kiinnitetyt pikkuesineet, Tommin rinnalta löytynyt ruusu ja Marian vaatteisiin kiinnitetty pieni pallo. Mitä niillä koetetaan sanoa?

Yhä hämmentävämmäksi soppa muuttuu, kun murhaaja iskee epäonnisesti kolmannen kerran. Nyt uhrina on naantalilainen taksinkuljettaja Krista, samaa ikäluokkaa kuin edelliset uhritkin, mutta luonteeltaan vähemmän kiltti ja vaatimaton. Murhayritys poikkeaa muutenkin aiemmista väkivallanteoista. Merkittävin ero on, että tällä kertaa uhri siis jää eloon ja pystyy aikanaan kertomaan ratkaisevan vihjeen.

Vyyhti lähtee kuitenkin purkautumaan jo aikaisemmin, kun esiin putkahtaa todistaja, joka antaa Varpulle ensimmäisen kunnon vinkin. Se johdattaa hänet Itä-Suomeen Rautavaaralle, ja sieltä palatessaan hän jo tietää ratkaisun, josta lukijalla on ollut prologin perusteella jonkinlainen aavistuskin. Motiivi palautuu aina talvisodan alun hetkiin asti! Loppu saadaan nätille rullalle, kun tekijä antautuu vastarinnatta ja suorastaan vaatii saada tunnustaa kaiken Varpullle ja Tiialle.

Olen aiemminkin avautunut siitä, kuinka epäuskottavina pidän näitä juonia, joissa sotien aikaiset vääryydet vaikuttavat nykyhetken rikoskuvioihin. Kaikki on toki reaalimaailmassa mahdollista, sen myönnän, mutta dekkarinlukijat voisi jo minun mielestäni armahtaa. Arhippa ei anna lukijalle mitään mahdollisuuksia ratkaista rikosta itse, ja Varpunkin mahdollisuudet ovat pitkälti todellisten onnenkantamoisten summaa.

Juoni on lopulta hyvin ohut, joten tarinaa on ollut pakko lihottaa monenlaisella täyteaineksella, jotta haluttu sivumäärä on saatu kokoon. Mikäpä siinä, monet uskolliset lukijat varmaan haluavatkin päivityksiä Varpun miesasioista ja vaikkapa tietoiskun siitä, miten Turun Stockmannin ruokaosasto on näivettynyt tai millaisen villatakin Varpu työpäiväänsä varten valitsee.

Pirkko Arhippa: Ruusu – pallo – avain
Mäkelä 2016. 229 s. 

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen: Alussa oli murha – Johtolankoja rikoskirjallisuuteen

Kun todelliset dekkaritohtorit Paula Arvas ja Voitto Ruohonen ovat käärineet hihansa, voi lukija vain huokailla tyytyväisyydestä lopputuloksen eli tietokirjan Alussa oli murha – Johtolankoja rikoskirjallisuuteen äärellä. Teos on kaikin puolin muhkea tietopaketti, joka pitää sisällään oikeastaan kaiken, mitä dekkariharrastaja osaa toivoa. Mikä parasta, tuhti faktapaketti on oivallisesti jäsennelty sekä selkeästi ja jopa koukuttavasti kirjoitettu. Tämä teos kuuluu automaattisesti jokaisen itseään kunnioittavan dekkariharrastajan käsikirjastoon.

Arvas ja Ruohonen käyvät läpi rikoskirjallisuuden historian peilaten kotimaista dekkarituotantoa kansainväliseen kehitykseen ja trendeihin. Samalla hahmottuvat genren alalajit kuten salapoliisiromaani, arvoitusdekkari, kovaksikeitetty dekkari, poliisiromaani ja trilleri. Alalajejakin vielä lohkotaan, kuten trilleri, josta erikseen esitellään toimintatrilleri ja psykologinen trilleri.

Päälukuja kirjassa on kymmenen. Niiden lisäksi sekaan on taitettu tusinan verran tietolaatikoita, joissa syvennetään joitakin aiheita artikkelimaisesti, kuten vaikkapa ruotsalaisen salapoliisiromaanin olemusta tai Ruusun nimen kahtalaisia ominaispiirteitä eli sen salapoliisiromaanimaisuutta ja historiallisen romaanin ominaisuuksia. Viimeisessä luvussa loikataan kirjan kansien välistä muiden medioiden piiriin ja esitellään nopeasti muun muassa sarjakuvia, radiota ja televisiosarjoja dekkarinäkökulmasta.

Rikoskirjallisuus on jatkuvassa muutoksessa ja se on monin tavoin tiukasti kiinni ajassa. Nykydekkarit ovat usein hybridejä, monia eri alalajien ominaisuuksia yhdisteleviä rikoskirjoja, joiden luokitteluyritykset ovat turhia. Tätä muutosta Alussa oli murha
-teoksessa ansiokkaasti valotetaan eri puolilta.

Mitään ratkaisevaa uutta tietoa en kirjasta saanut, mutta asian perusteellinen käsittely yksien kansien välissä tekee vaikutuksen. Alussa oli murha on myös mainio käsikirja alan harrastajalle, koska lähes neljännes sen lopusta käsittää erilaisia hakemistoja ja luetteloita. Matkan varrella kirjaa lukiessani merkitsin muistiin dekkareita omalle lukulistalleni, ja teoksen takaosasta löytyy vielä vinkkilista alaa sivuavista suomalaisista väitöskirjoista.

Lukiessa oli mukava merkitä aina mielessään ruksi lukemansa dekkarin kohdalle. Rukseja kertyikin listalleni ihan mukava määrä, mutta lukemattomiakin dekkarikorpimaita on vielä kosolti samoamatta.

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen: Alussa oli murha – Johtolankoja rikoskirjallisuuteen
Gaudeamus 2016. 408 s.

Vuoden johtolanka 2017 ehdokas.

Erkki Aurejärvi: Kun kukaan ei näe

Mitä voi sanoa, kun omalla alallaan selvästikin tunnustettu ja arvostettu tekijä päättää jostain kummallisesta syystä hypätä tietokirjallisuuden alueelta tuntemattomaan ja kirjoittaa – dekkarin? Joiltakin (harvoilta) hyppäys sujuu sen kummemmitta ongelmitta, mutta suurin osa ammattikirjoittajistakin tarvitsee tuekseen jämäkkää kustannustoimittamista. Metsään mennään kohtuullisen varmasti, jos luotetaan tekijän kykyihin, tai vielä pahempaa, ei uskalleta vaatia muokkaamista ja editointia kovallakin kädellä.

Tällainen maku nousee suuhun hyvin nopeasti siviilioikeuden emeritusprofessori Erkki Aurejärven ’dekkarin’ Kun kukaan ei näe parissa. Komean kirjan takakansitekstissä luvataan, että kyseessä on ’vauhdikas dekkari’, mutta vauhtia on lähinnä päähenkilö asianajaja Aarne Salmelaisen tympeähköissä naisseikkailuissa.

Aurejärvi on sijoittanut murhamysteerinsä Helsinkiin 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen. Elokuun lopulla 1980 Kaivopuistosta löytyy kuristettu alaston nainen valkoinen ruusu rinnallaan. Nopeasti murhattu tunnistetaan 23-vuotiaaksi oikeustieteen lisensiaatti Ursula Pokkiseksi, joka oli kolmannella kuulla raskaana. Rikkaan ja vaikutusvaltaisen vuorineuvoksen ainoa lapsi oli poikkeuksellisen kaunis ja älykäs nainen, joka nuoresta iästään huolimatta oli ehtinyt koota vaikuttavan listan vihamiehiä ja eritoten -naisia.

Poliisin mielenkiinto suuntautuu oitis Pokkisen työnantajaan asianajaja Salmelaiseen, joka kiistää jyrkästi kaiken. Sitten ajassa hypätään pari vuotta taaksepäin ja kerrotaan seikkaperäisesti monipolviset vaiheet, joiden mittaan Pokkisesta ja Salmelaisesta tulee työtoverit ja kiistakumppanit. Mutta oliko heillä suhde?

Alkuasetelma ei siis ole lainkaan hassumpi, mutta Aurejärvi hukkaa otteensa miltei välittömästi murhan uhrin löydyttyä. Punainen lanka katoaa tyystin lukijan silmistä, kun aletaan käydä läpi Salmelaisen asianajotoimiston hoidettavaksi tulevia oikeusjuttuja, kerrotaan kuvankauniin Ursulan häijyyksistä ja omahyväisyyteensä miltei tukehtuvan Salmelaisen naisseikkailuista vaivaannuttavine huulenheittoiskurepliikkeineen. Samalla suomitaan kolmenkymmenenviiden vuoden takaisen helsinkiläisen oikeuslaitoksen toimimattomuutta ainakin, mikäli tuomaroimaan sattuivat pääsemään mitään osaamattomat ja kostonhimoiset naistuomarit.

Kun menneisyys on ruodittu ja lopulta on päästy uudelleen murhahetkeen, aletaan käydä läpi eri murhaajavaihtoehtoja pääsemättä puusta pitkään. Lukija voi kuitenkin olla levollinen: sattumalta syyllinenkin löytyy ja tunnustaa avuliaasti kaiken. Mitään jännitysmomenttia asiaan ei sen sijaan liity, jollei sellaiseksi lasketa kuivakkaa selostusta eri oikeusasteiden tekemistä ratkaisuista rangaistuksen suhteen.

Aurejärven ongelma tuntuu olevan, ettei hän ole kirjoittaessaan osannut päättää, kirjoittaako muistelmia oman uransa varrelta vai puhdasta fiktiota. Sekaan sattuu ihan liian paljon kuivakkaa asianajajatyyliä virkakielisyyksineen sekä hieman yllättäen teologista jaanausta. Toisaalta kirjoittaja on selvästi tavoitellut jonkinlaista humoristista otetta henkilöhahmoihinsa, mutta ainakaan minun nauruhermooni ei tällä kertaa tullut osumia. Sovinistis-rasistiset vitsit tuntuvat nykypäivän lukijasta lähinnä vaivaannuttavilta, vaikka on helppo uskoa, että liike-elämässä ja asianajajapiireissä oli vain muutama vuosikymmen juuri Aurejärven kuvaama ilmapiiri.

Erkki Aurejärvi: Kun kukaan ei näe
Into 2016. 400 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Rouva Pekosen luotsaamassa Eedenin täysihoitolassa on täyttä. Eletään helteistä heinäkuuta 1930-luvun Terijoella (tai ainakin sitä suuresti muistuttavalla paikkakunnalla). Meri on hopeavälkkeinen, hiekka polttavaa ja ihmiset lomalla. Keittiössä lieden äärellä ahertaa keittäjätär Karhu valmistaen toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja. Apunaan hänellä on vastavalmistunut suomen kielen maisteri Onerva Ojala, joka kiihkeästi odottaa vastauksia työpaikkahakemuksiinsa.

Vieraslistalta löytyvät kampaamoyrittäjä Sylvi Aro, entinen oopperalaulajatar rouva Bauer, harrastajataidemaalari-hammaslääkäri Kärppä, flirttaileva kirjailija Armas Laeste, pönäkkä kauppaneuvos Latikka rouvineen, tuore urheiluhullu aviopari Sund sekä neidit Leino ja Virrankoski. Tässä joukossa lienee useita tuttuja henkilöitä niille, jotka ovat lukeneet Terttu Autereen aiempia romaaneja, kuten hänen esikoisdekkarinsa Kuka murhasikaan rouva Holmin? (Karisto 2014).

Minä en ole aiempia Autereen teoksia lukenut, vaan Kuolema Eedenissä on ensi kosketukseni hänen tuotantoonsa. Takakansi lupaa nostalgista salapoliisiromaania ja kansikin virittelee menneen maailman tunnelmiin, joten odotukset virittyivät jonnekin Agatha Christien taajuuksille. Ihan eivät odotukset kuitenkaan täyttyneet tämän todellisen cosy mysteryn äärellä.

Alkuun päästään verkkaisehkosti. Jokainen täysihoitolan asukas ja työntekijä esitellään ennen kuin kirjailija Laeste päästetään hengestään. Tämä tapahtuu kuitenkin jo sivulla 27, joten sen voinee tässä lukijoille paljastaa. Valitettavasti tämä onkin sitten koko teoksen huippukohta. Paikalle hälytetään näyttävästi oikein lääninetsivä Juhani Kuikka Viipurista, mutta eipä mies komeasta ulkomuodostaan ja tittelistään huolimatta saa juurikaan eloa tapahtumiin.

Ihmisiä puhutetaan useampi kierros, joitakin heiveröisiä johtolankoja seuraillaan, ja jossain vaiheessa lukijalle koetetaan tarjoilla muutamaakin laihahkoa motiivia. Kuikkaa avustaa tutkimuksissa poliisiaseman körmyjen lisäksi viehkeä Onerva minkä keittiötöiltään ehtii. On Onervan ansiota, että poliisilla on edes yksi johtolanka mietittävänään. Miksi tämä johtolanka jäi murhaajalta lähelle tekopaikkaa, ei selviä lukijalle.

Murha tuntuukin lopulta olevan vain jonkinlainen somiste koko tarinassa. Sen ansiosta päästään päivittämään monien entuudestaan tuttujen henkilöiden kuulumiset ja ihastelemaan huoletonta kesänviettoa kauniissa paratiisissa. Yhden henkilön kuolema heittää vain heiveröisen varjon kaiken ylle, ja tanssi jatkuu kasinolla entiseen tyyliin.

Autere kuvailee henkilöitään jokseenkin hengettömästi. Kuikka ja Onerva lienevät jonkinlaiset päähenkilöt, mutta ei heistä lukijalle juurikaan mitään irtoa. Yhtä värittömiksi jäävät muut henkilöt, joita on runsaan laisesti. Säätä ja aterioita kuvaillaan ahkerasti, mutta tarinan kannalta niillä ei ole merkitystä. Myös miljöö jää viitteelliseksi, eikä epookkiakaan ole kovin kummoisesti rakennettu. Tunnelma on raukean nostalginen.

Minä kaipaan dekkariltani enemmän jännitettä, vaikkei varsinaista jännitystä syntyisikään. Kuikka ja Onerva ovat liian plattuja herättääkseen mitään tuntemuksia, eivätkä he täytä edes varvasosastoa Poirot’n ja neiti Marplen saappaista. Harmitonta viihdettä Kuolema Eedenissä toki tarjoaa, ja sille lienee oma tilauksensa.

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Karisto 2016. 315 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Martti Backman: Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Faktaa ja fiktiota sekoittava dokumenttiromaani eli faktio lienee melko osuva määritelmä toimittaja Martti Backmanin teoksesta Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Tällaiseksi tekijä itsekin teoksensa jälkisanoissaan luonnehtii ja myös paljastaa lukijalle, mikä osuus tarinassa on fiktiota, mikä faktaa.

Kirjaan tarttuessani en osannut odottaa oikein mitään, ja alun kankeahko kaunokirjallinen kuvaus kahden rakastavaisen, naimisissa olevan sairaanhoitajatar Harriet Thesleffin ja jääkäri Olof Laguksen kiihkeästä syleilystä kenttäsairaalan telttavuoteella sai epäröimään. Kenties tulossa olisi vielä vaikea luku-urakka. Mutta mitä vielä. Ahmin teoksen viikonlopussa viimeistä elämäkerrallista faktatekstiä myöten kylmä hiki otsallani. Hiki ei noussut pintaan teoksen hellittämättömän kirjallisen kankeuden takia, vaan sen, mitä Backman kertoo Viipurin tapahtumista vappuna vuonna 1918 ja Suomen tapahtumista sen jälkeisinä kuukausina.

Backmanin ajatuksena on ollut kertoa isoisänsä viipurilaisen asianaja Fritz Wiikin tarina. Backmanin isä Fritz-Hugo Backman oli Wiikin ja näyttelijä Mia Backmanin avioton poika, eikä isoisästä puhuttu kuin korkeintaan kuiskaten. Selvittäessään isoisänsä vaiheita Backman löysi asiakirjoja, jotka Wiik oli laatinut selvittäessään vappuna 1918 tapahtunutta viipurilaisten venäläisten joukkomurhaa.

Valkoisten joukkojen vallattua Viipurin kerättiin nopeasti kaikki venäläiset (sekä puolalaiset ja pari italialaistakin) miehet alkaen 12-vuotiaista pojista, marssitettiin Haminanporttien väliseen vanhaan vallitukseen ja ammuttiin välittömästi. Surmansa sai kaikkiaan nelisensataa henkeä. Suurin osa tapetuista oli kauppiaita tai venäläisiä sotilasvirkamiehiä, ja useat heistä olivat vieläpä aktiivisesti tukeneet valkoisia joukkoja sodan aikana.

Mutta tarina alkaa siis jo ennen Viipurin valtausta Heinjoella, missä jääkäri Olof Lagus, myöhemmin mainetta niittäneen Ruben Lagusin isoveli, saa surmansa hämärissä oloissa. Lagusin ja Harriet Thesleffin romanssi oli yleisessä tiedossa. Heinjoelle saapunut Lagusin jääkäritoveri Ero Gadolin, Lagus ja Harriet Thesleff poistuivat kartanolta kolmisin, Gadolin ratsain, muut hevoskärryillä. Pian Lagus tuotiin takaisin kuolleena luoti päässään. Toiset kaksi palasivat vasta tuntien kuluttua ja käyttäytyivät kummallisesti. Tapaus jäi kuitenkin sodan takia tutkimatta.

Viipurin joukkomurha herättää paikallista hälyä, mutta se ollaan painamassa nopeasti unholaan. Wiik määrätään kuitenkin tekemään selkoa tapahtumista, ja hän haastattelee leskiä ja muita omaisia ja kerää näiden korvausvaatimuksia. Armeijan päällystöä tutkinta ei tunnu kiinnostavan, mutta Wiik määrätään kuitenkin johtamaan työryhmää, jonka toivottomaksi tehtäväksi annetaan syyllisten löytäminen. Edes Mannerheim ei saa asioihin vauhtia, ja hänellä onkin tarjota Wiikille vallan uusi näkökulma syihin, jotka ovat johtaneet verilöylyyn. Omat epäilynsä oli tosin ollut Wiikilläkin.

Kaiken tämän raskaan ja henkisesti uuvuttavan työn keskelle Wiik saa yhteydenoton Olof Lagusin äidiltä Emma Lagusilta. Rouva vaatii selvittämään, miten hänen poikansa oikein kuoli. Itsemurhateoriaan hän ei usko ollenkaan. Wiik lupaa lukea asiakirjat läpi, mikäli Emma Lagus tyttärineen itse haastattelisi osallisia. Yllätyksekseen Wiik huomaa, että Viipurin joukkomurhalla ja Olof Lagusin kuolemalla saattaa olla yhteys. Kyseessä onkin paljon ovelampi ja kovempi peli kuin Wiik on osannut kuvitellakaan!

Backman on ottanut Harriet Thesleffin ja Olof Lagusin kirjansa nimeen ja alaotsikkoonkin, mutta tosiasiassa kaksikko ja Olofin murhakin jäävät selvästi paitsioon. Niin selkeästi Backman keskittyy kerronnassaan Fritz Wiikin epätoivoiseen yritykseen saada oikeutta murhatuille venäläisille ja heidän kauheaan ahdinkoon ajetuille läheisilleen.

Häpeällinen tapahtuma todella ansaitseekin päästä päärooliin. Selvitystyön vaiheet ovat kammottavaa luettavaa. Kaikki valehtelevat kuulustelijan suut ja silmät täyteen täysin häpeämättömästi. Henkilökohtaisen edun tavoittelu tapahtumien taustalla näyttää ilmeisen räikeältä vielä lähes sata vuotta myöhemminkin. Tapahtumasarja on todellinen ja anteeksiantamaton tahra jääkäriliikkeen historiassa.

Backman perustelee faktioon päätymistään jälkisanoissaan vetoamalla muun muassa siihen, että aiheesta on Sotasurmaprojektin yhteydessä kirjoitettu tietotekstiä. Niin tai näin, Backmanin kaunokirjalliset lahjat eivät valitettavasti tee oikeutta mielenkiintoiselle tarinalle. Pitäytymällä pelkästään historiallisissa henkilöissä ja heidän lähdetietoihin perustuvissa toimissaan ei synny romaania. Taitavan kirjailijan käsissä sellainenkin vielä saattaisi tästä materiaalista syntyä.

Martti Backman: Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Gummerus 2016. 273 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa ja Pikku enkeli

Hämeenlinnalainen Tapani Bagge on todellinen kirjallisuuden työmyyrä! Miehen sadas (100.) kirja on kirjoittamisopas Se murhaa joka osaa. Kirjojen lisäksi Bagge on kirjoittanut ja julkaissut lähes kaikkea mahdollista Jerry Cottoneista tv-sarjojen käsikirjoituksiin, joten ainakin mies tietää, mistä puhuu.

Sujuvalukuinen kirjoittamisopas siis profiloituu nimenomaan dekkareihin ja niiden kirjoittamiseen, mutta se pitää luonnollisesti sisällään paljon myös yleisemmin kirjoittamiseen liittyviä ohjeita ja neuvoja. Bagge puhuttelee lukijaa tuttavallisesti ja saa aikaan luottamuksen tunteen: ”pystyt kyllä kirjan kirjoittamiseen, pystynhän minäkin kerta toisensa jälkeen” on ajatus, joka välittyy selvästi. Kuitenkaan Bagge ei maalaile kirjoittamisesta mitään ruusuista kuvaa. Se on raakaa työtä, joka vaatii harjoitusta ja sitkeää puurtamista. Taivaanrantaa maalaamalla ei kustannussopimusta saada.

Bagge käy läpi keskeiset dekkarin elementit ja tyylikeinot sekä vanhat ja tutut vinkki- ja sääntölistat niitä kommentoiden. Päälukujen lopuissa on myös tehtäviä, joita tekemällä saattaa lopuksi huomata, että dekkarihan tästä on syntymässä. Tai sitten ei. Jälleen kaikki on kirjoittajasta itsestään kiinni, sillä pelkkien tehtävänantojen avulla ei kenties vielä riittävän pitkälle pötkitä.

Parhaimmillaan Se murhaa joka osaa on niissä kohdissa, joissa Bagge paljastaa omia hyväksi havaittuja niksejään ja kertoilee leppoisia anekdootteja oman pitkän uransa vaiheilta. Harmillisesti teokseen on jäänyt jonkin verran toistoa, jonka olisi voinut muokkausvaiheessa karsia. Myös loppupuolesta paistaa kiire. Kuunnelma on aivan oma lajinsa, jota ei kyllä opi vinkillä ’kuuntele muutama hyvä kuunnelma’. Noin niin kuin esimerkiksi. Olisin myös kaivannut esimerkkejä ’hyvistä kuunnelmista’, joita kannattaa kuunnella, jos aikoo kirjoittaa dekkaristaan kuunnelmaversion.

Bagge viittaa monessa kohdassa opastaan juuri julkaistuun uuden dekkarisarjansa Elviira Noirin avausosaan Pikku enkeli. Se onkin oivallinen esimerkki. Bagge kertoon teoksen synnystä, että sen pohjana on alun perin tv-käsikirjoitus, josta ei sitten koskaan tullut sen kummempaa. Hyviä ideoita ei kuitenkaan kannata heittää hukkaan, vaan niitä voi jatkojalostaa ja hyödyntää toisessa muodossa. Niinpä syntyi dekkarisarja.

Se murhaa joka osaa ei kerro, miksi Bagge on päättänyt vaihtaa Loviisan nimen Elviiraksi, vaikka kaikesta paistaa pitkälle, että nimenomaan Loviisassa ollaan. Yllättävän paljon tämä kysymys lukiessa askarrutti, vaikka se toisaalta on täysin merkityksetöntä. Lisäksi kyllä kummastutti, miksi kaupungissa, jossa ’viisi autoa saa aikaan ruuhkan’, on hyvinkin runsaasti miehitetty poliisilaitos, jossa ei hätkähdetä yhtään kahta samaan aikaan tutkintaan tulevaa kuolemantapausta.

Ensimmäisellä sivulla Bagge rikkoo heti omaa sääntöään, jonka mukaan säätä pitää kuvailla säästeliäästi. Piakkoin menee toinenkin sääntö romukoppaan, kun henkilöiden ulkonäköä kuvaillaan ihan kuvailemalla, ei kirjoitusoppaan oppien mukaan jotenkin kiertäen. Mutta säännöthän on tehty rikottaviksi, vai miten se oli.

Joka tapauksessa syksyisenä aamuna löytyy asuinalueen liepeiltä kauniin nuoren tytön ruumis ojasta. Pian selviää, että tyttöä on kuristettu ja sitten heitetty ojaan. Kynsien alta löytyy ihoa, joten epäiltyjen käsivarsia tutkaillaan vastaisuudessa huolella. Kun tytön henkilöys on selvillä, käy nopeasti ilmi, että mahdollisia murhaajaehdokkaita on pilvin pimein: isä, mahdollinen poikaystävä, lentopallovalmentaja, tyttökaverit, läheisen talon perverssi asukas ja niin edelleen. Puhuttamista ja pengottavaa siis Elviiran poliiseilla riittää, kuten dekkarikaavassa Baggen oppien mukaan pitääkin.

Samaan aikaan tytön ruumiin kanssa paljastuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus. Lehtitalon yövartija on syöksynyt rakennuksen aulan lattiaan toisen kerroksen porrastasanteelta. Onko kyse itsemurhasta, vahingosta vai murhasta? Kun tutkinta keskeytyy pommivaaraan, alkavat ainekset olla koossa toiseen mystiseen arvoitukseen. Mutta liittyvätkö nämä kuviot jotenkin yhteen? Takakansiteksti vähän siihen suuntaan vihjailee.

Elviiran poliisilaitoksen väki tullee vielä lukijoille tutuksi, ja mikäpä siinä, ihan mukavaa väkeä siellä tuntuu työskentelevän. Mitään kovin persoonallista tai yliampuvaa ei porukassa ole, eikä kukaan varsinaisesti jää vielä mieleen kiinnostavana tai ärsyttävänä hahmona. Ehkä myöhemmin.

Se murhaa joka osaa ei ota kantaa siihen, millaisia teemoja dekkareissa voi tai kannattaa käsitellä, eikä niitä oikein tunnu Pikku enkelissäkään olevan. Aiheiden tasolle jäädään, mikä tietysti on viihteessä aivan luvallista. Silti harmittaa, että hyvät aiheet jäävät pintatasolla käsitellyiksi. Ainakin nuoren tytön kuolemassa olisi aineksia syvällisempäänkin käsittelyyn. Miten käsitellä aihetta niin, että ei mässäile väkivallalla (mitä Bagge siis ei tee) mutta kuitenkin koskettaa lukijan tunteita? Tähän ei tunnu olevan sadankaan kirjan tekijällä vastausta. Harmi.

Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa – Dekkarin tekemisen taito
Docendo & Crimetime 2016. 211 s.

Tapani Bagge: Pikku enkeli
Crimetime 2016. 213 s.

Molemmat teokset olivat Vuoden johtolanka 2017 -ehdokkaita.

Elviira Noir -sarjan toinen osa Pirunsaari on ilmestynyt hiljattain.

Jukka Behm: Viallinen valkaisuvoide

Eläköitymisensä jälkeen Englannista Intian Puneen paluumuuttanut insinööri Patil viettää mukavan leppoisaa elämää vaimonsa, äitinsä ja palveluskuntansa kanssa. Tontilla sijaitsevassa sivurakennuksessa sijaitsee herra Patilin polkupyöräkorjaamo, jossa teenjuonnin ohella välillä myös korjataan polkupyöriä. Korjaamo on Patilille oikeasti vain keino rentoutua ja saada aikansa mukavasti kulumaan. Lisäksi hän mieluusti ratkoo arkipäivän arvoituksia, joita pulpahtelee pintaan tasaiseen tahtiin.

Patilien siivooja  Anya Hublin kasvot saavat ikäviä palovammoja, kun hän aviomiehensä painostamana koettaa vaalentaa kauniiden kasvojensa ihoa tarkoitukseen mainostetulla voiteella. Aviomiehen ajatus on, että kaunis vaimo saisi vaaleaihoisempana varmasti rahakkaita mainossopimuksia, kenties jopa elokuvarooleja. Kun kasvot sitten menevät piloille, on aviomies raivoissaan: voiteen myyjä on saatava vastuuseen! Herra Patilia tapaus alkaa oitis askarruttaa, ja lääkittyään selvästi tuskaisen siivoojansa ja passitettuaan tämän sairauslomalle Patil alkaakin selvittää voiteen alkuperää.

Paljon kimurantimmalta ongelmalta vaikuttaakin sitten se, kuka kumma kirjoittaa avunpyyntöviestejä herra Patilin aamulehden sivuille. Osoittautuukin jo varsinaiseksi manööveriksi selvittää, mistä talon lehdet oikein tulevat. Portinvartijaksi palkkautuneesta vanhasta Panji Kaneshasta ei tahdo saada totuutta irti hohtimillakaan, ja Patilin on turvauduttava oveluuteen.Viestien alkuperän selvittyä Patililla on äkkiä käsissään kadonneen palvelijattaren tapaus. Onko nuori nainen murhattu vai onko hän lähtenyt omasta halustaan palveluspaikastaan?

Kuulostaako yllä kuvattu suomalaiselta dekkarilta? Tai edes suomalaiselta soft crime -dekkarilta? Eikö? Omituista, sillä sen on kirjoittanut supisuomalainen Jukka Behm ja kyseessä on toinen osa Herra Patil ratkaisee -sarjaa eli Viallinen valkaisuvoide. Teoksen nimeksi olisi sopinut paremmin ”Kadonneen palvelijattaren tapaus”, mutta sellainen on jo ilmestynyt Tarquin Hallin Vish Puri -sarjassa. ”Viallinen valkaisuvoide” -nimi on harmillisen epähoukutteleva ja vei ainakin minun ennakkoajatukseni aivan väärille urille.

Behm asuu nykyään Kouvolassa, mutta on työnsä takia matkustanut paljon muun muassa Intiassa, joten paikallisväri lienee aitoa. Tällaiselle Intiassa päinkään koskaan käymättömälle ainakin miljöö upposi vaivatta kaikkine makuineen ja hajuineen päivineen. Patilin vaimo on loistava kokki, ja Patil taas itse melkoinen herkkusuu, joten vesi herahtaa lukijan kielelle moneen kertaan.

Kirjoittamisen ammattilaisen tekstiä on ilo lukea. Suomen kieli soljuu vaivattomasti, eikä muutenkaan ole napistavaa tyylistä tai taitosta. Tarinat etenevät verkkaiseen tahtiin, joka tuo hakematta mieleen Mma Ramotswe -sarjan. Kansainväliset esikuvat ovat siis hyvin hallinnassa, ja tähän alagenreen herra Patil oransseine polkupyörineen sujahtaa vaivatta. Kuitenkaan en malttanut olla kirjan äärellä pohtimatta, miksi se on kirjoitettu. Onko idea kyllin omaperäinen kantaakseen? Sarjan ensimmäisen osan Lahjoja norsujumalalle julkaisi vuonna 2013 Tammi, ja tämän Viallisen valkaisuvoiteen taas on julkaissut paljon pienempi Reuna.

Jukka Behm: Viallinen valkaisuvoide
Reuna 2016. 256 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Dan Brownin Da Vinci -koodi (WSOY 2004) lienee tunnetuin erilaisista uskonnollisten pyhien kirjoitusten tai muiden pyhäinjäännösten ja niihin liittyvien salaliittojen etsintöjen ja paljastumisuhkien ympärille rakennetuista jännitysromaaneista, mutta samaa aihetta käsittelevät myös muun muassa Tom Egeland Ympyrän päässä (Bazar 2003), Kate Mosse Labyrintissa (Otava 2007) ja espanjalainen Javier Sierra romaanissaan Ehtoollisen salat (Bazar 2006). Ovatpa kuviota sivunneet myös suomalaiset Anssi Asunta ja Harri Närhi teoksissaan Kolmas aikakirja (Teos 2005) ja Toisten tähtien tähden (WSOY 2006), vaikka heidän näkökulmansa eroaakin melkoisesti muista edellä mainituista. Uudempia esimerkkejä löytynee pinoittain.

Tähän jatkumoon on suomalainen Samuel Davidkin sijoittaa esikoisromaaninsa Esikoisten lunastus. Tuoreutta Davidkinin romaaniin tuo sen sijoittuminen nykypäivän Helsinkiin ja suomalais-juutalaisen perinteen tuominen jännitysjuonen keskiöön. Valitettavasti kirjoittaja on kuitenkin tullut haukanneeksi liian suuren palan lähtiessään nivomaan kotimaisen poliisidekkarin ja kansainvälisen salaliittoteoriajännärin aineksia yhteen. Niiden toimivaksi saaminen lienee melkoinen haaste kokeneellekin konkarille.

Helsingin rikostorjuntayksikössä työskentelevän Leo Askon työpaikka on katkolla, kun on jälleen aika tehostaa toimintaa ja etsiä säästöjä. Asko on saanut työpaikkansa erityislaatuisten taitojensa ansiosta: hänellä on kyky tehdä rikospaikoista huomioita, joita toiset eivät huomaa, mutta edellytyksenä on, ettei hänellä ole mitään ennakkotietoja tutkittavasta tapauksesta. Viime aikoina Askon aavistelut ovat menneet pieleen, ja on oletettavaa, että hänet siirretään seuraavaksi johonkin tuottavampaan yksikköön.

Viimeinen oljenkorsi on tehtävä, jossa Askon pitää saada jotain irti oudosta tyhjästä Korkeavuorenkadulla sijaitsevasta vuokra-asunnosta. Asko tuntee häivähdyksen tutusta tuoksusta ja tekee pari näköhavaintoa (jotka jokainen tekninen tutkija olisi tehnyt myös), ja saa niiden ja entisen työparinsa avulla tehtyä päätelmän, että asunnossa on majaillut joku hasidijuutalainen. Askon pomoilla taas on tietoa, että asunnossa on majaillut Siiliksi kutsuttu mies, jota on epäilty osalliseksi useampaan isoon rikosjuttuun mutta vahva näyttö miestä vastaan puuttuu. Nytkään ei siis ole tietoa mistään rikoksesta. Miten Siili liittyy juutalaisiin?

Davidkin lähtee siis varsin uskaliaasti liikkeelle luottaen siihen, että lukija jaksaa uskoa vielä jotain oikeasti jännittävääkin alkavan tapahtua. Minun oli tuskastuttavan vaikea päästä Davidkinin verkkaisen ja epäuskottavan juonenkehittelyn matkaan, ja luovuttaminen oli lähellä.

Leo Asko ja hänen juutalainen kollegansa Daniel jatkavat ’tutkimuksiaan’ esimiesten suoria kieltoja uhmaten. Jäljet johtavat miehet erilaisten sattumien ja kohtalokkaitten käänteiden kautta jahtaamaan juutalaisten mittaamattoman arvokasta perintöä, joka vastoin kaikkia odotuksia näyttää olevan kätkössä jossain Helsingissä. Kuten lajityypille on ominaista, matkan varrella törmätään paitsi häikäilemättömiin vastustajiin myös pitkäpiimäisiin selostuksiin kulttuurihistorian saloista (ei sillä, etteivätkö historia ja kulttuuri olisi kiinnostavia, mutta miten saada ne luontevaksi osaksi jännitysromaania?).

Arvoituksen johtolangat ja niiden sisältämien vinkkien ratkominen ovat lopulta tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Tälläkin kertaa vinkit, joiden avulla aarre lopulta löytyy, on kätketty paljon itse aarretta vaivalloisemmin löydettäviin paikkoihin. Loppu on sekin lajityypille ominaisesti jonkinlainen antikliimaksi, mutta sitä ennen toki kamppaillaan saaliista kiivaasti.

En myöskään antaisi Davidkinille ihan puhtaita papereita dialogin ja toimintakohtausten luontevuudesta. Notkeutta keskusteluihin ja selittämisen tilalle näyttämistä.

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Johnny Kniga 2016. 301 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Luin siis kirjan jo viime vuonna. Sen jälkeen on ehtinyt ilmestyä jo toinen Leo Asko -trilleri eli Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017).

Kai Ekholm: Tähtisilmä

Kuolleilla ei ollut hätää ja elävät selviävät kyllä.

Kylläpä ketuttaa, että en ole aikoinani tullut lukeneeksi Kansalliskirjaston johtaja, professori Kai Ekholmin esikoisdekkaria Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena, 2013). Harmittelin tätä jättimäistä sivistysaukkoani useaan otteeseen lukiessani Ekholmin toista dekkaria Tähtisilmä, joka on itsenäinen jatko-osa edelliselle. Helena Pilke esittelee esikoisteoksen ansiokkaasti Agricolan arvosteluja -sivustolla. Ekholm vihjailee moneen otteeseen päähenkilöille aiemmin tapahtuneista vaiheista, mutta hyvin verhotusti. Kirjat voinee siis hyvin lukea ’väärässäkin’ järjestyksessä, ja sen aion vielä tehdä. Tähtisilmä on näet paitsi hieno romaani myös kelpo dekkari.

Vuonna 1995 nelihenkinen perhe ja isoisä hyppäävät Suomenlinnan muureilta Kustaanmiekan salmeen. Hyppyyn valmistautuva perhe tallentuu vahingossa ohi ajavan lautan kannella kuvaavan turistin videokameran nauhalle. Ketään ulkopuolisia ei näyttäisi olevan lähimaillakaan. Silti neljä ruumista löytyy myöhemmin vesirajasta kurkut auki viillettyinä. Perheen kaksivuotiaan pojan ruumista ei löydetä koskaan. Tapaus jää arvoitukseksi laajasta mediahuomiostaan huolimatta.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Helsingin väkivaltaosaston päällikkö Reinikka saa kuoroharjoituksissa sydänkohtauksen ja joutuu joksikin aikaa elämänsä sivuraiteelle. Sairauslomalainen seuraa hampaitaan kiristellen, kun hänen töitään tekee lempeä virolaistaustainen sijainen komisario Sinilind.

Vuosikymmenten takainen juttu nousee uudelleen pintaan, kun psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla majaileva Arnoksi nimetty mies alkaa piirtää yksityiskohtaisia kuvia aikoinaan surmatusta perheestä. Kuka on savantti Arno, mies, joka ei puhu mutta piirtää täysin virheettömiä panoraamakuvia? Miten hän liittyy murhiin? Mistä hän saa ajantasaisilta vaikuttavat tietonsa suljetulle osastolle? Ovatko jotkut Arnon apokalyptiset kuvat Helsingin ytimestä ennustuksia tulevista tapahtumista?

Samaan aikaan 90-luvun laman aikana huikeita voittoja tehnyt entinen pankkimies Vainonen joutuu kohtaamaan pahimmat painajaisensa. Vainosen taannoiset liikekumppanit alkavat joutua väkivaltaisen kuoleman uhreiksi hyvin mielikuvituksellisin tavoin. Kuka on kaupungilla mustalla moottoripyörällä ajeleva siivin koristeltuun kypärään sonnustautunut Varjomies?

Reinikan ehdotuksesta poliisi palkkaa etsivätoimisto Kihara&Kaljun selvittämään Arnon tapausta ja penkomaan lähihistoriaa. Kaksikkoa ei esitellä lukijalle senkään vertaa kuin Reinikkaa, mutta vähitellen paloja alkaa kertyä niin paljon, että sain pääteltyä Kiharan maahanmuuttajataustaiseksi sinkkunaiseksi. Kalju taas on toimiston miespuolinen osakas, joka lisätienestiä haaliessaan ajaa öisin taksia Helsingin kaduilla.

Helena Pilkkeen arvion perusteella Ekholmin esikoisdekkarin juoni on melkoisen vauhdikas ja moniaalle rönsyäväkin. Tähtisilmä on hallitumpi (sivujakin näyttää olevan melkein sata vähemmän) mutta juonenkehittelyltään vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin edeltäjänsä. Toimintaakin on, mutta ihailtavan kompaktissa muodossa. Paikoin tapahtumat ovat tosin sen verran viitteellisiä, että lukija joutuu pinnistelemään pysyäkseen tahdissa mukana, mikä ei suinkaan ole moite.

Parasta antia Tähtisilmässä ovat kuitenkin persoonallisesti käytetty kuvakieli ja paikoin aforistisiksi hiotut lauseet, huumori ja kulttuuriset viittaukset sekä sivaltava yhteiskuntakritiikki. Pieneltä näyttävä kirja pitää sisällään monitasoisen teoksen, jossa riittää kuorittavaa pariksikin lukukerraksi, eikä välttämättä siltikään ole tavoittanut kuin osan kaikesta tarjolla olevista nyansseista. Ainakin minä koin oman yleistietämykseni monin paikoin laihanlaiseksi, mutta viittauksen tunnistaessani tunsin aina onnistumisen ja oivalluksen riemua. Mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen dekkari!

Kriitikot ovat kirjallisuuden lahottajabakteereja. Tarpeellisia ainakin omasta mielestään.

Kai Ekholm: Tähtisilmä

Atena. 208 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Maarianhaminassa Nya Åland -lehden kulttuuritoimittajana työskentelevän Karin Erlandssonin toinen romaani Kuolonkielot sijoittuu hänen synnyinkaupunkiinsa Uuteenkaarlepyyhyn ja vuoteen 1992. Erlandssonin esikoisromaani Minkkitarha (Schildts & Söderströms 2014) oli ehdolla Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2015. Minkkitarhaa en ole lukenut, mutta blogikuvausten perusteella (esimerkiksi Lumiomena-blogissa) se vaikuttaa hienovireiseltä ihmissuhderomaanilta ja taitavalta ajankuvaukselta.

Kuolonkieloissa ovat vahvasti mukana nämä molemmat elementit, ja olenkin hieman hämmentynyt siitä, että teosta tunnutaan markkinoitavan rikosromaanina. Suomennoksen nimi vaihtui jo kustantajan kevätkatalogin ilmestyttyä ’Ilkityöstä’ ’Kuolonkieloiksi’. Ruotsinkielinen nimi Missdåd kääntyy suoraan ’ilkityöksi’, mutta myös sivumerkitys ’synti’ olisi mielestäni toiminut nimenä hyvin. Kansikuva viittaa suoraan maastossa makaavaan kalvakkaan ruumiiseen. Lisäksi teos lähetettiin Vuoden johtolanka 2017 -kilpailuun. Viimeksi mainittu on toki ymmärrettävää, sillä kilpailu on hyvin avoin ja dekkarin tai jännityskirjan määritelmä joustaa. Monet voittajat ovat löytyneet vuosien varrella myös genren liepeiltä.

Vastavalmistunut helsinkiläinen toimittaja Sara Kvist on saanut kesätoimittajan pestin Uudenkaarlepyyn paikallislehdestä. Sara on onnenpotkusta kaikin puolin tyytyväinen, koska nyt hän voi myös viettää aikaa uuden miesystävänsä, talliyrittäjä Robertin kanssa. Ensimmäinen työpäivä osuu juhannusaattoon, ja kesätoimittajalle sysätään rutiinikeikka kierrellä seudun juhannustapahtumissa kuvaaja Oskarin kanssa.

Samaan aikaan neljä nuorta lähtee omiin juhannusjuhliinsa meren rantaan syrjäiseen niemenkärkeen. Juhlinta loppuu kuitenkin alkuunsa, kun ison kiven takaa löytyy kuollut nainen. Poliisin ja ambulanssin liikkeet pikkukaupungin keskustassa herättävät kiinnostusta, ja Sara ja Oskarkin saavat jutusta vihiä. Juhannusnumeron pääjuttu saattaakin vaihtua lennossa.

Saran ja toimituksen lisäksi keskeisiä henkilöitä romaanissa ovat torin laidalla kerrostalossa asuva jalkojaan poteva Lea, jolla on aikaa tarkkailla pikkukaupunkia ja sen asukkaita herkeämättä, sekä paikkakunnan uusi pappi Linna Smeds. Linna on ensimmäisiä naispappeja seudulla ja saa ikäväkseen huomata, että tienraivaajana toimiminen saattaa olla arvaamattoman raskasta.

Koska pikkukaupungissa ollaan, käy ilmi, että niemenkärjestä kuolleena löytynyt nainen on paikkakuntalaisia, itse asiassa miltei kaikkien tuntema kunnollinen perheenäiti. Mutta miksi nainen ei ollut kesäkurssillaan, kuten oli kaikille kertonut? Mitä hän oli tehnyt niemellä alkukesän päivinä? Kuka ajoi kaupungin läpi rämisevällä autollaan keskellä yötä?

Perinteinen dekkari Kuolonkielot ei missään nimessä ole. Kuolema, tappo, järkyttää perin juurin pikkukaupungin tasapainoa. Pinnan alle kätketyt salaisuudet alkavat nousta esiin, mutta mitään varsinaista karmaisevaa sieltä ei putkahda. Rikosta ei tutkita, eikä poliisityötä kuvata paria sanaa enempää. Sara ei myöskään ole mikään murhaa innokkaasti penkova sensaatiojournalisti, joka ratkaisisi jutun poliisin nenän edestä. Saran oman elämän vaikeudet nousevat enemmänkin etualalle kuin naisen kuolema.

Pikkukaupunki ja pikkukaupunkilaisuus nousevat teoksen teemoiksi. Niitä väkivaltainen kuolema hämmentää rajustikin, ja pikkusieluisuus ja avaramielisyys saavat ottaa mittaa toisistaan. Tämän vähäeleisessä ja tarkkanäköisessä kuvaamisessa Erlandsson näyttää oivallisesti kyntensä.

Karin Erlandsson: Kuolonkielot (Missdåd)

Suom. Taija Mård.
Kustantamo S & S. 263 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas