”Mittasuhteiden mukainen, riuhtaistu menneisyydestä
irti, sitä oli Annan yksinäisyys ja hän ihaili kättensä jälkeä, kuin koru,
sellainen oli hänen ikioma mosaiikkielämänsä ja hän päätti: olen välkkyvin
hampain paperoitu huone, ja sitten hän jäi muuttamaan merkityksiä ilman kytevää
surua.”
Huh! Muutama päivä on
pitänyt antaa aivomyrskyn jälkeisen pölyn laskeutua. Luin nimittäin kirjan,
jollaista en ole ennen lukenut. Kieleltään kirja on jotain täysin omanlaistaan.
Ilmaisu on runollista, mutta ei missään nimessä mitään kaunosieluista höpinää,
vaan rujoa, raakaa ja repivääkin niin sanastoltaan kuin lauserakenteeltaan.
Päivinen ikään kuin on ottanut suomen kielen käyttöönsä ja tehnyt sitten sille
mitä lystää. Tuloksena on hengästyttävä ja pakahduttava lukukokemus. On kuin
olisi joutunut jonkinlaiseen ruumiilliseen rääkkiin selätettyään romaanin. Luin
kirjan muutamassa päivässä, mutta jouduin itseäni suojatakseni lukemaan aivan
toisenlaista kirjaa rinnalla. Kokemus oli siis melkoinen!
Pintanaarmuja
on Maaria Päivisen kolmas
romaani, ja se ilmestyi tänä keväänä. On vaikea täysin varmasti sanoa, mistä
kirja tarkkaan ottaen kertoo, sillä jotenkin minulla oli koko ajan lukiessani
hieman epävarma olo. Kehen voin kirjan maailmassa luottaa? Kuka kertoo kirjan
maailmassa totuuden tapahtumista? Mikä on ”totta”, mikä allegoriaa? Minäkertojana
kirjassa on Herman, mutta päähenkilö on kuitenkin Anna, josta kerrotaan
kolmannessa persoonassa. Vuoron perään
luvut kertovat tapahtumista Hermanin ja Annan näkökulmista. Herman aloittaa
kertomalla, miten hän auttoi Annaa joko tekemään itsemurhan tai katoamaan
sitomalla tämän uimapatjalle ja työntämällä tämän sitten valtameren aaltojen
kuljetettavaksi. Tapahtuiko näin todella, jäi minulle lopulta arvoitukseksi,
mutta se ei ole lainkaan pääasia.
Anna on kreikan kielen
opettaja yliopistolla. Siellä Herman hänet aikanaan tapasikin, vaikka oli
nähnyt Annan jo aikaisemmin naapuriasunnon ikkunassa. Herman, perheellinen
mies, rakastuu mielettömästi. Anna taas on naimisissa Veikon kanssa. Avioliitto
on intohimoinen mutta kammottavalla tavalla väkivaltainen. Veikko alistaa Annaa
kaikin kuviteltavissa olevin keinoin. Lopulta Anna koettaa irtautua Veikosta,
mutta sitten tapahtuu odottamaton käänne, joka pilaa suunnitelman täysin.
Hermanin ja Annan suhde ei
etene Hermanin toivomaan suuntaan. Anna pysyttelee etäisenä fyysisesti ja
psyykkisestikin eikä kerro läheskään kaikkea Hermanille.
”Olisin tahtonut litistää hänet alleni; siinä hän
kyhjötti sohvallani ja kuivui, vaikka olimme juuri palanneet matkoiltamme, ja
hänen hiuksensa kihartuivat sumeasti olkapäille ja hän oli pieni, kostea
läiskä, hän oli vaurio, hometta, hän oli pintanaarmuilla. Hänet olisi pitänyt
uudistaa, maalata pinnalta alle.”
Tilanne kiristyy Annan ja
Veikon välillä yhä jännitteisemmäksi. Tuntuu, että Annan mielenterveys alkaa
pettää paineiden kasvaessa. Hermanin osuuksissa ennakoidaankin vihjailevasti
katastrofista, joka johti lopulta Annan tekemään ratkaisuun.
Romaanin jatkoksi päätin
lukea uusimmassa Reginassa (4/13)
ilmestyneen Päivisen novellin Mitä
jäljelle jää. Novelli ei ole kieleltään aivan yhtä vaateliasta kuin romaani,
mutta tyyli on siitä huolimatta helposti tunnistettavaa Päivistä. Kirjailijalla
on siis tärkeä ”oma äänensä”. Muutenkin romaani ja novelli tietyllä tavalla
sivuavat toisiaan. Minäkertoja on nuori nainen, jonka aviomies jää rysän päältä
kiinni aviorikoksesta, kun vaimo on viimeisillään raskaana. Tilanne alkaa
nopeasti entisestään kärjistyä vauvan synnyttyä. Aviomies on aivan liikaa
suloisen tyttären lumoissa… Mustasukkaisuus saa naisen täysin tolaltaan. Loppu
on jälleen arvoituksellinen. Itse tulkitsin sen varsin tuhoisaksi.
Päivisen novellin lisäksi
Reginassa muuten on esimerkiksi Susu
Petalin, Elina Rouhiaisen ja Hannu Mäkelän novellit. Lehti ei siis
todellakaan muistuta oikeastaan mitenkään sitä edesmennyttä Reginaa, jonka
enemmistö ikäisistäni lukijoista muistaa. Minusta lehteen kannattaa
ehdottomasti tutustua, jos kirjallisuus kiinnostaa! Olen esitellyt edellisen
numeron tarkemmin täällä. Sen jälkeen tein ratkaisun ja tilasin lehteä
esittelytarjouspätkän. Olen ajatellut sen jälkeen jatkaa tilausta, jos taso
vähänkin pysyy nykyisellään.
Maaria Päivinen kirjoittaa
Reginaan myös kolumneja sekä pitää lehden verkkosivulla Kirjailijan työpäiväkirja -blogia sekä muualla netissä blogia
nimeltä Pisara. Pintanaarmuja-kirjalla on myös oma FB-sivu.
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
ntamo 2013. 259 s.
Lahja kirjailijalta. Kiitos!
Pintanaarmuista muissa blogeissa:
Leena Lumi ihasteli myös Päivisen kieltä: Päivinen rakastaa kieltä haluaa leikkiä sanoilla, keksiä uusia. Ne virtaavat hänestä kuin vesi alppipuroissa ja ennen kuin huomaatkaan olet juonut sanailottelun virrasta janosi vain kasvaessa. Lukija humaltuu tekstin juoksusta, mutta yllättyy kaikkein eniten siitä, että tarina pysyy koossa, juoni säilyy ja paljon tapahtuu ---
Annamin mielestä kirjaa ei voinut lukea yhteen menoon: Tämä kirja vain sopi minulle paremmin pienissä annoksissa. Tämä ei todellakaan ole ahmittava romaani, sillä Päivisen sanat vaativat sulattelua.
Lumiomenan Katjakin vaikuttui: "Pintanaarmut on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Kokeellisen ja rajulla tavalla runollisen kirjallisuuden ystäville romaani voi sen sijaan antaa paljon. Kirja on sellainen, josta ei oikeastaan voi pitää, mutta Päivisen kysyä kirjoittaa omaperäistä ja väkevää kieltä on pakko ihailla. Pintanaarmujen loppu pysäyttää ja luulen sen jäävän mieleen pitkäksi aikaa."
Pintanaarmuja on ollut esillä monessa blogissa, ja esimerkiksi tuolta Leena Lumin ja Katjan blogeista löytyy linkkilistoja, samaten kirjailijan omasta Pisara-blogista.
