Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus

Rikoskomisario Karen Eiken Hornbyn sairausloma ja joulunvietto katkeavat, kun esimies pyytää häntä ottamaan johdettavakseen Nooröltä löytyneen ruumiin tapauksen tutkinnan. Karen ei ole varsinaisesti pahoillaan. Virkatehtävissä syksyllä satutettu jalka vihoittelee edelleen, mutta pää kaipaisi jo muuta ajateltavaa. Lisäksi jouluksi hänen luokseen on majoittunut aivan liikaa sukulaisia ja suojatteja.

Pomon mielestä Karen sopii tehtävään siksikin hyvin, että hänellä on sukua Nooröllä. Se pitää paikkaansa, mutta Karen ei ole käynyt isänsä pohjoisella kotisaarella vuosiin. Syy selviää lukijallekin tarinan mittaan. Nyt ei kuitenkaan enää voi väistellä, vaan on pakko poiketa Ingrid-tädin luona tervehtimässä. Karenille on epämieluisa yllätys, että yksi serkuista on mitä ilmeisimmin liittynyt saarella päämajaansa pitävään pahamaineiseen moottoripyöräjengiin. Vastaanotto ei siis ole pelkästään lämmin.

Noorö on Doggerlandin pohjoisin saari, joka on kärsinyt vuosia väestökadosta. Elinkeinoja ei oikein ole tarjolla. Perinteinen kalastus ei elätä, ja kaivos on lakkautettu vuosia sitten. Eniten työpaikkoja tarjoaa viskitislaamo. Ei siis ihme, että saaren nuoria miehiä houkuttaa myös moottoripyöräjengiin liittyminen.

Joulupäivän aamuna löydetään eläkkeellä olevan yliopiston opettajan ruumis hylätyn kaivoksen avolouhoksesta. Nopeasti käy ilmi, että vanha mies on ensin pahoinpidelty ja sitten työnnetty alas reunalta. Mutta kuka on halunnut murhata entisen biologin, joka on vanhuuden ratoksi keskittynyt tutkimaan kotisaarensa historiaa?

Tarvitaan vielä toinen murha, paljon rutiinipoliisityötä ja Ingrid-tädin paikallistuntemusta, ennen kuin Karen ryhmineen pääsee tekijän jäljille. Mutta onko murhaaja sittenkin ovelampi kuin poliisi?

Karenin pitää joulun välipäivät kiireisenä toinenkin tapaus. Hyvä ystävä on joitakin vuosia aikaisemmin avioitunut huippujuristin kanssa. Kaikki ei kuitenkaan ole avioliitossa kunnossa. Miten pelastaa vaimo ja lapset väkivaltaisesta perhehelvetistä, kun aviomiehellä on vaikutusvaltaisia suhteita vaikka muille jakaa? Tämä sivujuoni on raastava, mutta se vaikuttaa jonkinlaiselta pääjuonen lisätilkkeeltä.

Myrskyvaroitus on ruotsalaisen Maria Adolfssonin Doggerland-sarjan toinen osa. Harha-askeleessa jo tutustuttiin sekä kiehtovaan Doggerlandiin että vähän äkkiväärään ja räväkkään Karen Eiken Hornbyhyn, mutta kirjojen rikosjuonet ovat itsenäisiä ja kirjat voi kyllä lukea epäjärjestyksessäkin. Kolmas osa Meren ja pirun välissä on ilmestynyt tänä keväänä.

Adolfssonin Doggerland-dekkarit ovat kahden ensimmäisen osan perusteella kohtalaisen hyvää pohjoismaista tasoa. Väkivallalla ei mässäillä eikä inhottavuuksia kuvata, mutta päähenkilö joutuu kohtaamaan melkoisia kauhunhetkiä kummassakin tutkinnassaan, ennen kuin roistot on saatu käpälälautaan. Poliisiorganisaatiossa on runsaasti ikävästi käyttäytyviä pomoja ja kollegoja, mutta onneksi hyviäkin tyyppejä. Karen itse traumoineen ja menneisyyden painolasteineen on ihan siedettävä, ei liian ärsyttävä tai rasittava.

Adolfsson on siis luonut dekkareittensa miljöönkin itse, mikä tuo oman mausteensa tarinoihin. Harha-askeleeseen olisin toivonut vähän enemmänkin paikallisväriä, mutta Myrskyvaroituksessa kuva syvenee jo mukavasti.

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus (Stormvarning)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom.
Tammi 2019.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi, kesto 12 h 41 min.

Äänikirja Nextoryn kokeilujakso.

Maria Adolfssonin Doggerland-sarja:

Harha-askel, Tammi 2019
Myrskyvaroitus, Tammi 2019
Meren ja pirun välissä, Tammi 2020

Maria Adolfsson: Harha-askel

Wikipedian mukaan ”Doggerland oli jääkaudella ja jonkun aikaa sen jälkeenkin Pohjanmerellä sijainnut maa-alue, joka peittyi mannerjäätiköiden sulamisvesien alle noin 5200 eaa. Tämä kadonnut maa-alue on saanut nimensä Doggermatalikosta.”

Tukholmalaisen dekkarikirjailija Maria Adolfssonin uudessa Doggerland-sarjassa Doggerland ei olekaan kokonaan vajonnut mereen vaan osa siitä on edelleen olemassa ja muodostaa Doggerlandin saarivaltion. Se sijaitsee siis Britteinsaarten ja Tanskan välimaastossa keskellä Pohjanmerta.Tasavallassa puhutaan doggeria, maksetaan markoilla ja shillingeillä ja juhlitaan osterikauden aloittavaa oistraa kuin meillä vappua ja juhannusta yhteensä.

Doggerland-sarjan aloitusosassa Harha-askeleessa tutustutaan komisario Karen Eiken Hornbyhyn, miltei viisikymppiseen yksineläjään ja paluumuuttajaan, joka on poliisiurallaan törmännyt tukevaan lasikattoon. Karen ei ole dekkarisankarittarena aivan sovinnaisimmasta päästä, sen todistaa jo Harha-askeleen alkuasetelma: Karen herää pääkaupungissa Dunkerissa hotellihuoneesta oistran jälkeisenä aamuna järkyttävässä krapulassa. Tilannetta ei helpota se, että samassa sängyssä kuorsaa Karenin vastenmielinen pomo Jounas Smeed.

Toivoen kiihkeästi, että oistran jäljiltä kaupunki ja maantiet ovat autioita, Karen hiippailee ulos hotellista ja ajaa kotiinsa Langevikin pikkukylään. Matkalla hän näkee naapurinsa Susanne Smeedin tulevan aamutakkisillaan aamu-uinnilta. Näky saa hänet entistäkin huonommalle tuulelle, sillä Susanne on hänen pomonsa entinen vaimo…

Tilanne kuitenkin pahenee nopeasti. Karen herätetään parin tunnin päästä krapulauniltaan. Susanne Smeed on löydetty murhattuna kotoaan. Karen määrätään tutkinnan johtoon, koska esimies Jounas Smeed on epäilty ja joka tapauksessa jäävi tutkimaan entisen vaimonsa murhaa. Miten Karen saa hoidettua tilanteen niin, ettei koko poliisilaitokselle paljastu, mitä hän ja Jounas puuhasivat oistran jälkeen hotellihuoneessa? Jo ajatuskin esimiehen kuulustelemisesta saa Karenin voimaan pahoin.

Karenin pitäisi nyt näyttää, mihin hän tutkijana pystyy, sillä hänellä on iso joukko vastustajia ja kadehtijoita työpaikallaan. Mutta tutkimukset polkevat harmillisesti paikallaan, eikä epäiltyjä tahdo löytyä. Paljon vaivaa nähdään, jotta Jounas saadaan pois epäiltyjen listalta. Pitkälliset tutkimukset, lähihistorian kiivas pöyhintä ja väärien johtolankojen karsinta alkavat kuitenkin lopulta tuottaa tulosta.

Ennakkokappaleen takakannessa on teoksesta luonnehdinta ”Doggerland sijaitsee siellä missä brittidekkari ja skandikrimi kohtaavat.” Tämä pitää paikkansa niin hyvässä kuin vähän pahassakin. Harha-askeleen perusteella ainoa varsinaisesti omaperäinen idea sarjassa on sen miljöö, eksoottinen Doggerland, maa jota ei ole, mutta voisi olla.

Doggerlandin asukkaissa on verenperintöä niin pohjoismaista kuin Britteinsaarilta ja Alankomaistakin. Samaa voi sanoa siis dekkarin aineksista. Poliisilaitoksen työyhteisön ongelmat ovat tuttuja, samoin poliisin tutkintamenetelmät. Murhakin on lopulta hyvin perinteinen, ja sen taustalta löytyvät motiivit ja lopulta tekijäkin ovat oikeastaan hyvin tuttuja, jopa ennalta-arvattavia. Ainakaan loppuratkaisu ei saanut paatuneen dekkariharrastajan kulmia kummoisestikaan nytkähtämään.

Doggerland miljöönä on siis kiinnostava kaikesta huolimatta. Sitä paitsi Doggerlandiin hurahtaminen ei käy turhan raskaasti matkarahaston päälle! Samoin pisteet annan Karenista, joka ei turhia voivottele, vaikka töissä meneekin aika usein päin männikköä eikä yksityiselämä ole sen ruusuisempaa. Mielelläni annan Adolfssonille vielä toisenkin mahdollisuuden tehdä minuun vaikutuksen.

Maria Adolfsson: Harha-askel (Felsteg)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Tammi 2019. 463 s.
Äänikirjan lukija Karolina Kudjoi, kesto 15 h 31 min.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja Storytel-palvelu.

Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi

Nyt kyllä. Pikkuisen harmittaa. Pyysin nimittäin arvostelukappaleen kustantajalta. Mielenkiintoisesta dekkarista. Hyvä se onkin. Tavallaan. Mutta ärsyttävä myös. Koska tyyli ja kieli ovat tällaista. Tökkivää. Ja katkonaista. Irrallisia sivulauseita suosivaa.

Oli vähällä. Etten jättänyt ihan kesken.

En sitten kuitenkaan kehdannut. Mitä en kadu. Koska juoni lopulta vei mukanaan vastahankaisenkin lukijan. Eli minut.

Tuossapa oikeastaan on lyhyesti kerrottuna, mitä tästä uutuusdekkarista ajattelin. Nousuvesi on ruotsalaisen kirjoittajapariskunnan (jotka muuten tuntuvat olevan lahden takana muotia) Cilla ja Rolf Börjlindin ensimmäinen yhteinen dekkari, mutta ei suinkaan ensimmäinen yhteinen kirjoitustyö. Kaksikko on nimittäin käsikirjoittanut yhdessä pariakin Ruotsissa suosittua dekkari-tv-sarjaa ja myös Beck-elokuvia.

Tv-käsikirjoituksen tyyli tuli kieltämättä hakematta mieleen myös kirjaa lukiessa. Teoksessa on useampi juoni, jotka, toiset enemmän, toiset vähemmän, kietoutuvat yhteen. Mukana on myös hyvin runsaasti henkilöitä, eikä heistä oikein kukaan tunnu saavan neljäsataaviisikymmensivuisen dekkarin mittaan kunnolla syvyyttä. Kappaleet ja luvut ovat lyhyitä ja kohtauksesta toiseen leikataan nopeaan tahtiin. Lukijan on lisäksi suostuttava nielemään melkoisen uskomattomia yhteensattumia ja juonenkäänteitä. Sitten on vielä tosiaan tuo tappava tapa käyttää kieltä.

Alku on tyrmäävä. Parikymmentä vuotta sitten murhataan nuori raskaana oleva nainen kammottavalla tavalla Ruotsin länsirannikolla Norjan rajan tuntumassa Nordkosterin saarella. Nainen haudataan rantahiekkaan pystyasentoon siten, että vain hänen päänsä jää pinnan yläpuolelle. Kun tulvavuoksi tulee, nainen hukkuu. Tapauksella on silminnäkijä, yhdeksänvuotias poika. Uutterista tutkimuksista huolimatta murha jää kuitenkin selvittämättä.

Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin opiskelija Olivia Rönning saa poliisikorkeakoulusta kesätehtäväksi koettaa selvittää mahdollisimman paljon tästä rantamurhasta. Tapaus kiinnostaa Oliviaa erityisesti, sillä hänen isänsä on ollut mukana tutkinnassa. Isältä ei kuitenkaan enää voi kysellä, sillä hän on kuollut. Tutkinnanjohtaja Tom Stilton taas tuntuu kadonneen jäljettömiin.

Samaan aikaan Tukholmassa pahoinpidellään raa’asti asunnottomia. Iljettävät hyökkäykset videoidaan ja ladataan nettiin. Poliisi ei tunnu kovinkaan innokkaasti etsivän tekijöitä. Hieman puhtia kuitenkin tulee, kun yksi uhreista menehtyy.

Kolmas juonilinja liittyy upporikkaan monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajan kiristämiseen. Bertil Magnusonin kaivostoiminta Afrikassa on vähintäänkin epäilyttävää. Keinot lupien saamiseksi ovat olleet häikäilemättömiä, eivätkä nykyisetkään toimintatavat oikein kestä lähempää tarkkailua. Sitten Bertil alkaa saada nauhoitettuja keskustelunpätkiä puhelimeensa. Samaan aikaan Costa Ricassa ruotsalaismies päättää vielä kerran palata synnyinmaahansa…

Olivia ryhtyy kiivaasti kaivelemaan kylmennyttä tapausta ja saakin, yllätys, aika paljon selville. Murhan penkominen ei tosin ole vallan vaaratonta, ja Oliviakin joutuu maksamaan nuuskimisesta kovan hinnan.

Henkilöistä mielenkiintoisin on syrjäänvetäytyvä ja omintakeinen asunnoton Jelle, joka saa henkilökohtaisen syyn kostaa osattomia potkiville hupparihuligaaneille. Olivian ja Jellen polut kohtaavat varsin hedelmällisin seurauksin.

Sopassa on siis monenlaisia aineksia. On kansainvälistä (hämärä)bisnestä, seuralaistyttöpalvelua eli suoraan sanoen prostituutiota, häkkitappeluita, palkkapahoinpitelijöitä ja ties mitä. Lopputulos on sekametelisoppamainen. Tuntuu, että hyvän alkuasetelman idea on hukattu matkalla, kun sekaan on haluttu heittää kaikenlaista, mitä on käteen osunut. Langat pysyvät kutienkin kohtalaisesti kirjoittajien hyppysissä, ja loppuneljännes kirjasta on varsin viihdyttävää dekkarimenoa. Tosin ihan se viimeinen loppukoukku on jo kyllä ihan liian epäuskottava minun makuuni!

Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi (Springfloden)

Schildts&Söderströms 2013. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. 445 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Brittidekkaristi Belinda Bauerin Exmoor-trilogian päätösosa ilmestyi kesällä suomeksi nimellä Kadonneet lapset. Aiemmat osat Hautanummi ja Tappajan katse eivät liittyneet kovinkaan tiiviisti yhteen, mutta Kadonneet lapset on oikeastaan suoraa jatkoa Tappajan katseeseen. Jos siis ei ole ennen lukenut Bauerin dekkareita, ei kannata aloittaa tästä vaan mieluummin edetä joko järjestyksessä tai aloittaa keskimmäisestä ja edetä sitten tähän. VAROITUS! Jos aiot sarjan alkupään kirjat vielä lukea, älä lue tätäkään juttua pitemmälle! Juonipaljastuksilta ei voi nimittäin välttyä.

Kadonneet lapset alkaa teinitytön sieppauksesta. Paikallisen metsästysseuran öykkäröivän puheenjohtajan tytär katoaa parkkipaikalle pysäköidystä autosta. Jäljelle jää vain tarralappunen, jossa lukee: ”Te ette rakasta häntä”. Poliisi epäilee ensin karkumatkaa, sitten kiristyskuviota. Mutta sitten katoaa toinen lapsi toiselta parkkipaikalta, eikä muita yhdistäviä tekijöitä näytä olevan kuin se, että lapsi on jätetty autoon ja johtolangaksi jätetään tarralappu.

Shipcottin kyläpoliisi Jonas Holly on vain varjo entisestään. On kulunut runsaat puoli vuotta siitä, kun hänen vaimonsa murhattiin ja hän itse haavoittui vakavasti murhaajan hyökkäyksessä. Lukuisia muita kyläläisiä joutui sarjamurhaajan uhriksi, mutta syyllistä ei koskaan saatu kiinni. Jonas kaipaa Lucya joka hengenvedollaan, eikä saa surutyötä tehdyksi terapiasta huolimatta. Kammottavat muistikatkoksetkin piinaavat häntä edelleen.

Steven Lamb on nyt 17-vuotias nuorukainen, joka haaveilee luokan uudesta tytöstä ja moottoripyörästä. Lasten katoaminen herättää hänessä pahoja muistoja ja tuntemuksia. Steven on vakuuttunut, että juuri Jonas Holly murhasi vaimonsa. Mutta miten todistaa se? Mies on toipilas, leski ja kaiken lisäksi poliisi! Sitten Stevenin pikkuveli päättää kaverinsa kanssa houkutella lastensieppaajan ansaan…

Lisää lapsia katoaa helteisessä Exmoorissa. Mitä lapsille on taphatunut? Onko heidät siepannut kammottava pedofiilimurhaaja? Vai voisivatko he kenties vielä olla elossa, jossakin? Poliisi on ymmällään, ihmiset hysteerisiä. Kaiken keskellä Jonas Hollyn psykologi toteaa miehen työkuntoiseksi.

Kesken kirjan lukijalle yhtäkkiä paljastetaan, mitä lapsille on tapahtunut ja kuka sieppausten takana on. Yllättäen temppu saa kirjan kierrokset nousemaan melkoisesti! Loppuosa kirjasta on yhtä piinaa. Riittääkö aika? Ehtiikö poliisi ajoissa, vai päättyykö tarina kammottavalla tavalla? Bauer totisesti osaa pitää lukijan otteessaan.

Kadonneet lapset on siis Exmoor-sarjan kolmas ja viimeinen, ainakin toistaiseksi. Internet tietää kertoa, että Bauerilta on tänä vuonna ilmestynyt neljäs teos, psykologiseksi trilleriksi määritelty Rubbernecker. Kirjan päähenkilö on lääketiedettä opiskeleva Patrick Fort, jolla on Asperger-syndrooma. Patrick ei halua lääkäriksi, sillä elämä ei häntä kiinnosta, vaan se, mitä on kuolema. Anatomian kurssilla Patrick harjoittelee ruumiinavausta ja törmää todisteisiin, jotka kertovat, että harjoitteluruumis on murhattu. Kuulostaa melkoiselta, mutta valitettavasti The Independentin arvostelija ei oikein sittenkään syttynyt.

Kirjailijan Facebook-sivulta löysin kuvan seuraavan kirjan eli teoksen The Facts of Life and Death kansista. Kirjan pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Mielenkiintoista on aikanaan nähdä, ovatko Bauerin seuraavat teokset Exmoor-sarjan veroisia. Ainakin toivon, että kirjailijan tuotantoa suomennettaisiin edelleen. Niin hyvin olen hänen matkassaan viihtynyt.

Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2013. 522 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Belinda Bauer: Tappajan katse

Luin kesällä 2011 Belinda Bauerin esikoisdekkarin Hautanummi. Jo silloin kirjoitin, että Bauer on ladannut kirjaansa ahdistavan tunnelman, joka pakottaa lukemaan eteenpäin, jotta saisi tietää ratkaisun. Tuoreeltaan suomennetussa Bauerin toisessa romaanissa Tappajan katse on lähes yhtä intensiivinen tunnelma, vaikka kyseessä on tällä kertaa toisenlainen rikossarja. Tapahtumapaikka on sama kuin Hautanummessa, eli Shipcottin pikkukaupunki tai oikeammin kylä Exmoorin nummen laidalla. Lukija kohtaa joitakin aiemmasta tarinasta tuttuja henkilöitä, kuten nyt 16-vuotiaan Steven Lambin, mutta mistään jatko-osasta ei ole kyse. Bauer pitää edellisen kirjan tapahtumat visusti piilossa, joten sen puoleen voi kirjat lukea kummassa järjestyksessä hyvänsä.

Hautanummen tapahtumista on siis kulunut neljä vuotta. Niiden jälkeen kylään on asettunut paikallispoliisin tehtäviin nuori Jonas Holly. Hänen urheilullinen lastentarhanopettajavaimonsa Lucy on sairastunut nopeasti etenevään MS-tautiin, ja Jonas on luopunut urahaaveistaan. Pariskunta on asettunut Jonaksen kotitaloon, joka on jäänyt tyhjilleen hänen vanhempiensa kuoltua auto-onnettomuudessa joitakin vuosia aiemmin. Jonas siis tuntee alueensa asukkaat kuin omat taskunsa.

Syrjäisen seudun rauha järkkyy, kun neliraajahalvaantunut invalidirouva murhataan omaan vuoteeseensa. Paikalle hälytetään rikoskomisario Marvel ryhmineen selvittämään rikosta. Marvel kuvataan kirjassa oikeaksi öykkäriesimiehen perikuvaksi, joka nöyryyttää kaikkia tielleen sattuvia, kuten Jonasta. Aluksi Marvel suhtautuu yliolkaisesti koko murhaan, mutta kun pian sattuu seuraava kuolemantapaus, joka ilmiselvästi on murha, muuttuu ääni kellossa. Joku eliminoi sairaita, toisten taakkana olevia heikkoja ihmisiä. Lukijan niskakarvat pöyhistyvät, sillä on selvää, että myös Jonasin vaimo Lucy täyttää uhrin vaatimukset paremmin kuin hyvin. Lukujen nimet kertovat, että aika käy yhä vähemmäksi.

Tilanne kylässä vaikuttaa yhä vain sekasortoisemmalta. Jonas yrittää epätoivoisesti hoitaa hommansa, kuten nimettömien kirjeitten kirjoittaja häntä kehottaa. Hän kokee olevansa suojelija, joka ei selviydy tehtävästään. Marvel on aivan yhtä avuton, samoin lukija.

Marvel tunsi olevansa täydellisesti eristyksissä ja eksyksissä. Joko hän kökötti hienonnimisessä hevoskuljetusvaunussa tai hän tuijotti televisiosta lumisadetta tallissa. Hänelle kerrottiin kaikki ja ei mitään. Jokainen tunsi toisensa mutta tappajaa ei tuntenut kukaan. Todisteet olivat paikallaan yhtenä päivänä ja kadonneet seuraavana. Epäillyt putosivat syliin kuin kypsä omena ja lipesivät sitten läpi käsien. Matkapuhelinyhteydet muodostuivat ja katkesivat silmänräpäyksessä, ja pirullinen kylmyys, sade ja lumi tekivät pakenevasta harhamaailmasta entistä tavoittamattomamman.

Kuka voi pienessä lumen eristämässä kylässä olla raaka murhaaja? Jonas pohtii, mitä näkyy tappajan silmistä. Tunnistaako hänet, jos häntä katsoo silmiin? Liikuntarajoitteisen Lucyn hän varustaa leipäveitsellä, mutta ovet hän jättää tapansa mukaan lukitsematta. Lucy kuluttaa päivänsä katselemalla kauhuelokuvia tyyny turvanaan.

Bauer kiihdyttää tarinan kierroksia kunnolla ennen karmaisevaa loppuratkaisua. Murhaajan motiivit löytyvät tälläkin kertaa kaukaa menneisyydestä. Muutama yksityiskohta jäi kuitenkin kaiken selvittyä kaivelemaan mieltäni, mutta jätettäköön ne nyt tässä salaisuuksiksi. Lisäksi bongasin tästäkin romaanista lipsahduksen, joka kohotutti kulmia. Loppuhuipennuksen ollessa käsillä tuiskuaa tiheästi lunta. Pellon yli kotia kohti kiiruhtava Jonas kuitenkin saa valoa taivaalla hohtavasta kuunsirpistä ja tähdistä… Näitä siis sattuu ihan suurenkin maailman kirjailijoille J. Käännökseenkin on lipsunut pikkulapsuksia, sillä esimerkiksi visailuohjelman nimi on suomeksi Haluatko miljonääriksi eikä Kuka haluaa miljonääriksi ja stetson kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Pilkunviilaajan korvaan niin pahasti särähtää…

Belinda Bauer: Tappajan katse (Darkside)

Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2012. 467 s.

Belinda Bauer: Hautanummi

Jos Marianne Cedervallin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka on hyvänmielen veijaridekkari, on Belinda Bauerin Hautanummi sen täydellinen vastakohta. Esikoiskirjansa jälkisanoissa Bauer kertoo, että alkuaan hänen ei ollut lainkaan tarkoitus kirjoittaa jännityskirjaa. Ideana oli vain kirja pojasta ja tämän isoäidistä. Sitten kirjailija oli saanut jostain ajatuksen kirjoittaa pedofiliasta ja sen tuhoista vaikutuksista uhrin läheisiin sukupolvienkin taakse. Nämä ainekset ovat päätyneet kirjaan, joka paikoin hyytää veren. Sopii siis hyvin hellelukemiseksi, eikä tätä yksin pimeään aikaan uskaltaisi lukeakaan!

Päähenkilö on 12-vuotias Steven, joka asuu äitinsä, pikkuveljensä ja mumminsa kanssa pikkukaupungissa Exmoorin nummen liepeillä. Kahdeksantoista vuotta aikaisemmin pedofiili sarjamurhaaja Arnold Avery oli siepannut Stevenin 11-vuotiaan enon Billyn. Avery jäi myöhemmin kiinni, mutta kaikkia hänen nummelle hautaamiaan lasten ruumiita ei koskaan löydetty. Stevenin mummi seisoo edelleen ikkunassa odottamassa poikaansa kotiin. Katoamisen aikaan Lettie, Stevenin äiti, oli 14-vuotias. Äiti oli aina rakastanut enemmän Billyä, ja nyt Lettie unohtui kokonaan. Hän sai selvitä omillaan. Lettie sai Stevenin hyvin nuorena, eikä ole antanut sitä koskaan anteeksi pojalleen. Nuorempaa poika Daveyta on paljon helpompi rakastaa. Lettien poikaystävät vaihtuvat tiheään, ja muutenkin tunnelma talossa on kireä. Kukaan ei tunnu pitävän Stevenistä, joka haluaisi vain normaalin perheen.

Ollessaan kymmenvuotias Steven on päättänyt löytää Billy-enon ruumiin, jotta mummi alkaisi pitää hänestä. Siitä pitäen hän on käyttänyt kaiken vapaa-aikansa kaivamiseen. Lopulta hän tajuaa tehtävänsä mahdottomuuden ja päättää kääntyä sen henkilön puoleen, joka tietää: Averyn. Steven on taitava kirjoittamaan kirjeitä, ainakin opettajan mielestä. Poika päättää käyttää taitoa hyväkseen, mutta ei osaa aavistaa, kuinka vaaralliseen peliin lähtee.

Näkökulma kääntyy aina välillä Arnold Averyyn, joka on istunut pitkään vankilassa. Bauer kuvaa hirvittävällä tarkkuudella kieroutuneen pervertikon ajatusmaailmaa ja mielitekoja. Lasten hautojen ajatteleminenkin saa hänet seksuaalisen kiihkon valtaan. Steven on kuvattu myös taitavasti. Poikaa käy todella välillä sääliksi, kun äiti ja mummi purkavat häneen kiukkuaan ja koulussa kovikset kiusaavat armottomasti.

Lukija alkaa hyvin nopeasti aavistaa, että Averyn ja Stevenin tiet vielä risteävät. Piinaavaa on seurata tapahtumien vääjäämätöntä kulkua kohti ratkaisua. Keskenkään ei voi kirjaa jättää, sillä lukijan on saatava tietää ratkaisu.

Belinda Bauer: Hautanummi (Blacklands)

Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2011 (alk. ilm. 2010) 355 s.

Lomaviikon dekkarikooste osa 1

Anna Jansson: Unissakävelijä (Drömmen förde dig vilse).

Gummerus. 350 s. ilm. 2010, suom. 2011, Sirkka-Liisa Sjöblom.

”Harryn oli vaikea heittää tavaroita pois, varsinkin kirjoja. Kun lukee kirjan, tulee osalliseksi siitä – tavallaan tekee kirjan lukiessaan sen ja lisäillessään siihen omia ajatuksiaan ja pohdintojaan, ja sen jälkeen siitä ei voi enää luopua.” (Unissakävelijän yksi henkilöistä ajattelee.)

Ruotsalaisen dekkarikirjailijan Anna Janssonin kirjojen päähenkilö on komisario Maria Wern. Unissakävelijä on jo kymmenes suomennettu Maria Wern -dekkari, joten Mariasta on tullut ajan mittaan aika tuttu henkilö, jos on minun tapaani seurannut hänen uraansa alusta asti. Alkupuolen dekkarit ilmestyivät ruotsalaisen dekkarin nousukauden kuumimmassa vaiheessa, mutta eivät edustaneet sen ihan parhainta antia. Jansson kirjoittaa tyylipuhdasta poliisiromaania ihmissuhdeongelmilla höystettynä. Ensimmäisissä kirjoissa Maria on naimissa suuren rakkautensa Kristerin kanssa. Lukijalle ei kuitenkaan koskaan valjennut, miksi fiksu Maria roikkui typerässä, lapsellisessa ja täysin vastuuntunnottomassa miehessä. Kaiken kruununa oli vielä aivan hirviömäinen anoppi. Jotenkin Maria onnistui selviytymään kaaosmaisesta perhe-elämästään lastenhoito- ja rahahuolien suossa ja siinä sivussa vielä ratkomaan rikoksiakin Tukholman liepeillä.

Aika monta osaa sitten Maria kuitenkin muutti Gotlantiin, ensin kesätöihin, mutta nyttemmin jo vakituisesti. Hylynryöstäjä sijoittui Gotska Sandön saarelle Gotlannin pohjoispuolelle. Mitä pidemmälle sarja on edennyt, sitä synkkäsävyisempiä rikoksia Maria on joutunut ratkomaan. Hylynryöstäjä lähenteli tunnelmaltaan jo kauhuromaania. Yksityiselämässään Maria on tehnyt ratkaisuja, sillä hän on eronnut lopultakin Kristeristä. Aiemmissa osissa Maria on huomannut olevansa rakastunut työtoveriinsa, mutta ikävä ampumatapaus pilasi suhteen. Mies selvisi ampumisesta täpärästi hengissä mutta masentui pahasti. Tässä viimeisessä osassa Maria yrittää saada mieheen ja suhteeseen eloa. Marian lapset ovat koko romaanin ajan isovanhempiensa luona, joten lastenhoito-ongelmia ei tällä kertaa (onneksi) käsitellä.

Unissakävelijä alkaa pelottavasti. Maria on matkalla kapakkaillasta kotiin, kun hän näkee kolmen naamioituneen miehen potkivan maassa makaavaa teinipoikaa. Maria ryntää apuun, mutta joutuu itse pahasti hakatuksi. Yksi pahoinpitelijöistä pistää häntä lisäksi verisellä injektioneulalla. Myöhemmin poika kuolee sairaalassa vammoihinsa, ja Maria joutuu toipumaan pahoinpitelystä samalla peläten vakavaa tartuntaa. Pian kaupungissa alkaa tapahtua lisää yhä kammottavampia murhia. Niin kuin aina, Jansson pudottelee johtolankoja ja vihjeitä, joita lukijan pitäisi poimia. Usein ne johtavat harhaan, vaikka poliisitkin tuntuvat niitä välillä tutkivan. Jansson on kehittynyt vuosien varrella, vaikka hieman vähemmänkin kirjassa voisi olla kammottavuuksia.

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä (I denna ljuva sommartid)

Otava. 320 s. Ilm. 2007, suom. 2010 Sanna Manninen.

Mari Jungstedt on toinen ruotsalainen naisdekkaristi, jonka kirjat sijoittuvat Gotlantiin. Paikka alkaa olla dekkarinystävän mielessä jo niin pelottava paikka, että kun pari kesää sitten joku ehdotti siellä käymistä, vaistomaisesti ensin kieltäydyin. Jäi vielä menemättä, mutta kiinnostavalta kesäsaarelta paikka tuntuu näiden kirjojen perustelleella. Aamun hämärissä on Jungstedtin viides suomennettu teos.

Jungstedtilla on romaaneissaan poliisin lisäksi myös toimittaja, joka jahtaa uutisia ja samalla rikollisia. Jungstedt on taustaltaan itse toimittaja, mikä selittänee seikan. Janssonilla on sairaanhoitajamenneisyys, ja tuossa Unissakävelijässäkin on mukana lääkäri ja sairaalaväkeä. Poliisiasemalla Jungstedtin kirjoissa johdossa on komisario Anders Knutas, mutta parissa viime kirjassa enemmän huomiota on saanut hänen alaisensa Karin Jacobsson, joka tällä kertaa tuuraa esimiestään tämän kesäloman aikana.

TV-toimittaja Johan Berg tekee rikoksista uutisia sekä paikallisuutisiin että pyydettäessä valtakunnanlaajuisiin lähetyksiin. Berg on aikaisemmin rakastunut erään rikostapauksen yhteydessä Emmaan, mutta edellisessä osassa pariskunta ajautui välirikkoon. Tätä ihmissuhdeongelmaa kirjassa myös ratkotaan.

Rikosjuoni on ovela. Leirintäalueella murhataan aamulenkillä ollut perheenisä. Tapaus vaikuttaa täysin käsittämättömältä, eivätkä sen paremmin poliisit kuin toimittajatkaan pääsee eteenpäin, vaikka kaikkia suuntia pengotaan. Uhri on ollut onnellisesti naimisissa, ja hänellä on pieni rakennusfirma. Vähitellen selviää, että miestä on uhkailtu. Pimeää työvoimaa jäljitetään. Sitten tapahtuu toinen murha, joka pistää lopultakin tutkintaan vauhtia. Karin jäljittää tapahtumia myös Gostka Sandönin saarelle.

Jungstedt häviää vertailussa kyllä Janssonille, mutta ihan luettava Aamun hämärissä on sekin. Sopivaa rentoutusta lomalle. Kummankin kirjailijan teokset ovat sellaisia, että niitä ei tarvitse lukea aikajärjestyksessä. Sopivasti kerrataan ihmissuhdetaustoja joka osassa, jotta mukana pysyy. Rikostapaukset ovat aina itsenäisiä.