Tuomas Nyholm: Leijona #dekkaritiistai

Noin vuosi sitten luin hämmentyneenä Tuomas Nyholmin toista romaania Omiensa luo (Teos 2016) Johtolanka-raatilaisen silmin. Pian sen jälkeen tupsahti Otavalta ennakkokappale Nyholmin rikosromaanisarjan aloitusosasta Leijona. Tästä olin kyllä hieman yllättynyt, sillä Nyholmin kaksi aiempaa kirjaa luettuani en olisi uskaltanut veikata, että hän valitsisi nimenomaan dekkarin suuntaan kääntymisen.

Leijona jäikin odottelemaan lukuvuoroaan, enkä ennakkokappaleeseen tullut tarttuneeksi, mutta sitten huomasin teoksen äänikirjaversion olevan saatavilla edulliseen tarjoushintaan. Päätin siis kokeilla, miten Nyholmin hieman hankalalukuiseksi tietämäni kerronnan kuuntelu sujuisi.  TV:n luontodokumenteista tuttu Tuomo Holopainen ei ollut minulle entuudestaan tuttu äänikirjaääni, ja hänen lukutyyliinsä totuttelu vei kieltämättä hetken aikaa.

Aiemmissa Nyholmin teoksissa ei ole sanallakaan viitattu Suomeen tai suomalaisuuteen, joten siinä mielessä Leijona tekee heti alkuun poikkeuksen. Sen päähenkilö nimittäin on lissabonilainen poliisi Daniel da Costa, jonka äiti on ollut suomalainen. Tämä mainitaan kirjassa muutamaan kertaan, mutta muuta virkaa suomalaisuudella ei kirjassa ole. Daniel on saanut siirron Lissaboniin jonkin vakavan Portossa sattuneen rikkeen takia. Hänen vaimonsa Anna on myös poliisi, tarkemmin sanoen huippuluokan analysoija. Pariskunnalla on kuusivuotias Isabella-tytär.

Tarina käynnistyy, kun Lissabonin kuvernööri Óscar Balazar ja Policia Judiciárian komentaja Patricia Salgueiro kiinnittävät Danielin äärimmäiseen salaiseen erikoistehtävään: hänen on napattava Lissabonia jo vuosia piinannut salaperäinen Caetano de Leon, Leijona. Parikseen Daniel saa brasilialaispoliisi Rorion Sinhan.

Leijona on erikoistunut kaappaamaan rikkaiden lapsia. Lunnaita ei vaadita, vaan lapset vain katoavat ikiajoiksi jäljettömiin, ja todennäköisesti heidät myydään pedofiileille. Leijona on saattanut syyllistyä myös ainakin välillisesti kuvernööri Balazarin veljentytön Lauran brutaaliin murhaan. Danielia ja Sinhaa tämä yhteys kummastuttaa, mutta he ottavat työn vastaan. Lauran murhan tutkinta onkin yksi keskeinen juonilinja teoksessa.

Johtolankoja on äärimmäisen niukasti, eikä kukaan halua puhua mitään. Balazarilla ja Salgueirolla on kuitenkin vinkki, kenet Leijona aikoo seuraavaksi kaapata. Tätä jälkeä miehet alkavat yksissä tuumin penkoa. Pian käy ilmi, että Lissabonin kaduilla liikkuu myös tappaja, jolla tuntuu olevan kiikarissaan sama saalis kuin poliiseilla. Vähitellen lukija saa paremmin vihiä salaperäisestä Joaquinista, satumaisen taitavasta ja kylmäverisestä tappokoneesta.

Nyholmin Lissabon on suorastaan dystooppisen synkkä. Pelko, väkivalta, korruptio ja ties mitkä vitsaukset myrkyttävät sen ilman. (Tästä kirjasta ei siis kannata mainita Portugalin matkailuviranomaisille.) Äärimmäinen synkkyys ja läpitunkeva pahuus ovat hieman hankalia dekkarinkin aineksia, koska ne menevät helposti liiallisuuksiin ja kääntyvät itseään vastaan. Minusta Leijonassa ollaan jo sillä hilkulla, ettei meno muutu camp-huumoriksi. Kehenkään ei voi luottaa, ei edes itseensä. Jos operaatiosta tietää vain neljä ihmistä, eikä kukaan heistä ole vuotaja, miten vuotoja silti voi olla?

Lajityypin konventioihin kuuluu myös, että uhka ulottuu konkreettisesti päähenkilöiden eli tässä tapauksessa Danielin lähipiiriin. Hänen pahimmat kauhukuvansa toteutuvat. Yllättäen kaiken latauksen jälkeen loppuratkaisu, tai se mitä loppuratkaisuksi virallisesti tarjoillaan tässä vaiheessa, on kovinkin tutunomainen, vaikka toki kauhea. Loppukoukku tosin antaa ymmärtää, ettei kaikki ollut suinkaan vielä tässä...

Tuntemukseni Leijonan kuunneltuani olivat ristiriitaiset. Kuuntelukokemus ei ollut koukuttava, sellainen, että olisin kiihkeästi odottanut pääseväni jatkamaan tarinan kuuntelua. Toisaalta se kuitenkin hoiti tehtävänsä työmatkaviihdykkeenä ihan hyvin, vaikka ruumiita kertyikin pinoittain. Painettua jatko-osaa tuskin luen, mutta äänikirjan saatan ottaakin kuunteluun. Nyholmin tyylissä on kaikesta huolimatta jokin kiehtova nyanssi, joka pitää otteessaan kummallisesti.

Ullan luetut kirjat -blogin Ulla on loppuyhteenvedossaan jokseenkin samoilla linjoilla kanssani: ”Juoni hajoaa monitahoiseksi ja ei ole oikein selvä, mutta koukuttaa silti lujasti mukaansa. Kirjoittaminen on muuten selkeää ja johdonmukaista, jos jaksaa muistaa kaikki mitä edellä on tapahtunut. Teos on dekkareiden ystävälle oikein hyvää lomapäivän lukemista, vaikka auringossa löhöillessä.”

Hemulin kirjahyllyn Henna on ollut selvästi Ullaa ja minua vaikuttuneempi: ”Tykkäsin Leijonasta paljon, todella paljon, niin paljon että se on mielestäni paras kotimaisen tekijän kirjoittama dekkari pitkään aikaan. Tarina ei sinänsä ole uusi eikä erityisen yllätyksellinenkään, mutta se on kerrottu intentiivisellä tavalla. Se pitää näpeissään ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Samalla se on kerrottu hyvin visuaalisesti; ainakin minä sain vahvoja kuvia mieleeni niin henkilöistä kuin tapahtumapaikoista. Elokuvaa odotellessa.”

Tuomas Nyholm: Leijona
Otava 2017. Äänikirjan kesto 12 h 57 min, lukija Tuomo Holopainen.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

Tuomas Nyholm: Omiensa luo

Jääkiekkotoimittaja-kirjailija Tuomas Nyholmin teoksen Omiensa luo lähettäminen Vuoden johtolanka 2017 -kisaan osoittaa kustantamo Teoksen väeltä ennakkoluulottomuutta. Hyvä niin, sillä kisa on perusluonteeltaan hyvin väljä, voittajaksihan voidaan myös valita jokin muukin dekkariteko kuin kirja eikä mahdollisen voittajakirjan tarvitse mahtua mihinkään ahtaaseen genreluokkaan.

Onneksi, sillä Omiensa luo -teosta on mahdotonta ängetä yhtään mihinkään luokitukseen. Nyholmin esikoisteos Sinun edestäsi vuodatettu (Teos, 2010) rikkoi jo ajan ja paikan ykseyttä ja mursi dekkarin kaavaa rohkeasti. Omiensa luo -kirjassa Nyholm ei enää edes yritä sitoa tarinaansa reaalimaailmaan, vaikka joitakin täkyjä tuttuutta etsivälle lukijalle heitelläänkin. Nyholm rakentaa oman maailmansa omine lainalaisuuksineen, ja ne lukijan on vain hyväksyttävä lähtiessään mukaan matkalle. Omalla vastuulla mennään katkeraan loppuun asti.

Muistan olleeni hämmentynyt Sinun edestäsi vuodatettua lukiessani siitä, että teoksen olisi voinut kirjoittaa aivan yhtä hyvin kanadalainen kuin suomalainenkin kirjoittaja. Tai vaikka intialainen tai Tulimaan asukas. Suomalaisuudesta ei näy tarinassa hippustakaan. Sama pätee Nyholmin toiseen romaaniin, mutta nyt osaan lukijana jo tämän paremmin hyväksyä. Suomalainenkin kirjallinen kenttä on globalisoitunut.

Nuori arkkitehti Marc ei ole koskaan tavannut kirjailijaisäänsä, joka käveli pois perheensä elämästä ja katosi, kun äiti oli viimeisillään raskaana. Pian Marcin syntymän jälkeen äiti vaipui syvään psykoosiin ja on siitä pitäen ollut hoitokodissa puhumattomana. Kaupungin pappi otti Marcin hoiviinsa, kasvatti ja koulutti tämän ja hoiti tälle vuosisadan työtehtävän eli uuden kirkon rakentamisen kaupunkiin. Perheen tarinat ovat vainonneet Marcia lapsesta asti. Mikä on totuus isästä? Entä miksi äiti sairastui?

Kahdenkymmenen neljän vuoden kuluttua kaikki on toisin. Marc matkustaa autiomaan halki vuoristoon komisario Lazlo Kempin kyydissä. Isä on löytynyt kummallisesta, olemassaolostaan kamppailevasta kylästä vuorten sylistä. Kukaan ulkopuolinen ei tunnu tietävän kylästä ja sen asukkaista mitään. Aika tekee kylän alueella kummallisia silmukoita, eikä missään tunnu olevan logiikkaa tai mieltä.

Ikävä kyllä isä on kuollut oudoissa olosuhteissa, mutta tämä on jättänyt jälkeensä paitsi löyhkäävän työhuoneen myös mittavan ja kryptisen kirjallisen perinnön. Miten isän kuolema liittyy äidin yllättävään virkoamiseen? Entä mikä osuus tapahtumiin on Marcin morsiamella?

Isän kotikylässä kärsitään kuivuudesta ja varaudutaan suurtulvaan. Kaivosyhtiö on ensin padonnut kylän läpi kulkevan joen ja aikoo nyt vapauttaa vesimassat kerralla. Onko kuihtuvalla kylällä toivoa? Entä miksi Marc tuntee tunnistavansa kylän, jossa ei ole koskaan käynyt? Mitä isälle oikeasti tapahtui? Mitä kaivosyhtiön padon takana on? Mihin yhtiö tarvitsee omaa armeijaa?

Kun Marc palaa kotiinsa, ovat asiat kaupungissakin muuttuneet. Rakennustyö ei etene toivotulla tavalla, koska yhtiö haluaa omistukseensa vanhan kirkon alla sijaitsevat maat. Kuinka häikäilemätön ja ovela yhtiö oikein voi olla? Kun Marc joutuu palaamaan vuoristoon, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.

Omiensa luo on sekoitus maagista realismia, dystopiaa ja kauhuromaania, jossa raakaa väkivaltaa ei kaihdeta. Lukukokemus on hämmentävä ja ahdistava, ja teos haastaa perinteiseen kerrontaan tottuneen lukijan.

”Elämme harhojen ja virheellisten tulkintojen keskellä. Joka ainoa päivä. Ongelma on suhteemme kulloinkin käsillä olevaan hetkeen, niin sanottuun todellisuuteen: emme suostu hyväksymään, että maailmassa voi olla useita kerrostumia, jotka ovat olemassa samaan aikaan, samassa paikassa. Näiden poimujen välillä kulkee useita tarkoin suljettuja reittejä, ja minä olen löytänyt yhden sellaisen.”

Tuomas Nyholm: Omiensa luo
Teos 2016. 329 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Luin Nyholmin Omiensa luo teoksen vuodenvaihteessa, aivan viimeisten Vuoden johtolanka -kisaan lähetettyjen kirjojen joukossa. Se muistaakseni tulikin aivan vuoden viimeisten päivien aikaan kotiini. Hyvin pian kisakirjat onnellisesti luettuani tupsahti Otavalta ennakkokappale Nyholmin kolmannesta romaanista Leijona. Tällä kertaa Nyholm on sijoittanut dekkarinsa tapahtumat Lissaboniin. Kustantajan lyhyen esittelyn perusteella kirja kuulostaa muutenkin kovin nyholmmaiselta. Vielä en ole dekkariähkyltäni niin hyvin toipunut, että olisin Leijonaan tarttunut, mutta kyllä se kieltämättä kutkuttaa.