Jussi Marttila: Lähdön läheisyys

 

Suomen dekkariseura julkisti 4.12.2024 vuoden 2025 Vuoden johtolanka -palkinnon kuusi ehdokasteosta. Koska olen innokas dekkarifani ja entinen Johtolanka-raatilainen vm. 2016 ja 2017, odotin tietysti innokkaasti ehdokaslistan julkistamista. Hieman yllätyin, sillä olin lukenut vain yhden ainoan ehdokaslistan teoksista. Olen siis mitä ilmeisimmin täysin pudonnut kärryiltä!

Kirjailijoista tuttuja oli sentään useampi kuin yksi, mutta oli joukossa minulle ihan uusikin nimi. En ollut kuullut mitään Risto Malinin teoksista. Jussi Marttilan Aurajoki-sarjan aloitusosasta Veden varaan (Tammi, 2022) olin kyllä kuullut, mutta en lukenut. Sen sijaan olen käynyt Turun kaupunginteatterissa katsomassa sen pohjalta tehdyn näytelmän.

Aikani listan teosten ja tekijöiden esittelyjä eri puolilta katseltuani tulin siihen tulokseen, että on tutustuttava paremmin tähän joukkoon, ennen kuin palkinnon saaja 4.2.2025 julkistetaan. Voisin sitten olla siitä jotain mieltäkin.

Päätös ei ole mitenkään rationaalinen, jos vilkaisee pinoissaan lukemistaan odottelevia kirjoja, jotka pitäisi eri tarkoituksiin lukea mahdollisimman pian. Mutta milloin muka lukupäätökset tehdään järkeen perustuen ja suunnitelmia noudattaen?

Sen verran kuitenkin armahdin itseäni, että päätin kuunnella äänikirjoina ne teokset, jotka ovat kuunteluaikapalveluissa saatavana. Loput varaisin kirjastosta. Ei siis olisi mitään painetta kirjoittaa välttämättä esittelyä tänne blogiin, jos se ei jostain syystä lähtisi helposti syntymään.

Ensimmäiseksi kuunteluun valikoitui Jussi Marttilan kolmas osa Aurajoki-sarjasta eli Lähdön läheisyys. Kuten sanottu, en ole sarjan aiempia osia lukenut, joten jouduin hyppäämään osittain liikkuvaan junaan.

Aurajoki-sarjan päähenkilö on yksityisetsivä Janatuinen, joka asuu Martin kaupunginosassa Aurajoen tuntumassa. Janatuinen on entinen poliisi. Sarjan aloitusosassa Veden varaan -dekkarissa on aiheena Turkua piinannut myyttinen sarjahukuttaja eli Jokituuppari, jonka kerrotaan vaanineen öisin Aurajoen rannoilla valmiina työntämään varomattomia kulkijoita jokeen. Kakkososassa Pimeä kuilu jahdataan Halisten lastenmurhaajaa.

Näiden edellisten teosten juonta ei varsinaisesti paljastu kolmannessa osassa, mutta muutamat keskeiset asiat jatkuvat. Paljastuu ensinnäkin, että Janatuinen on kollegansa Helenan kanssa päätynyt surmaamaan Jokituupparin. Myös Halisten lastenmurhan tapaukseen liittyy jotain niin synkkää, että Janatuinen on sen jälkeen käytännössä juonut puoli vuotta samaan aikaan, kun myös Helena on joutunut jättämään poliisinvirkansa.

Turun poliisissa työskentelevä Kirstinen ottaa näyttävästi yhteyttä Janatuiseen ja tarjoaa tälle tehtävää. Kirstinen haluaa, että Janatuinen etsii Irma Lielahti -nimisen nuoren naisen. Tarjous on melko huono, sillä jos Janatuinen kieltäytyy siitä, Kirstinen paljastaa Janatuisen ja Helenan teot sarjahukuttajan tapauksessa. On siis pakko suostua. Jo alusta asti Janatuiselle on selvää, että ennen kuin tehtävä on kunnolla suoritettu, Kirstisen on kuoltava. Onnistuisiko se niin, että hän itse jäisi henkiin? Se ei ollut todennäköistä.

Kiristys ja siihen liittyvä tehtävä saavat Janatuisen lopulta ottamaan uudelleen yhteyttä Helenaan, josta onkin vielä hänelle korvaamatonta apua useaan otteeseen. Ystävyys siis on onneksi elvytettävissä.

Kun Janatuinen pääsee tutkimustensa alkuun, alkaa selvitä, että Irman ympäriltä on kadonnut koko joukko ihmisiä. Johtolankoja seuratessaan Janatuinen törmää kerta toisensa jälkeen ruumiisiin. Jotain todella vaarallista on tekeillä. Miten Irma ja Kirstinen liittyvät siihen? Onko Irma ylipäätään enää hengissä?

Janatuisen hengenlähtö on lähellä jo ennen kuin päästään edes varsinaiseen loppukohtaukseen, jossa tilit on tarkoitus tasata lopullisesti.

Minulla ei ollut varsinaisesti ennakko-odotuksia tämän dekkarin suhteen, mutta lopputulema on, että olen positiivisesti yllättynyt. Tämä veti oikein hyvin. Janatuinen ja Helena ovat toimiva kaksikko, ja liepeillä pyörii muutama muukin ihminen, joihin Janatuinen voi luottaa. Janatuisen ja Helenan status entisinä poliiseina on mielenkiintoinen, varsinkin, kun heitä yhdistää myös yhdessä vakain tuumin tehty vakava rikos.

Janatuisessa ei ole varsinaisia supersankaripiirteitä. Sen sijaan toimijuutta on mukavasti kirjoitettu tarinan naisille. Juoni on monipolvinen ja Janatuisen kadonneen naisen etsimisestä liikkeelle lähtevä tapahtumien vyöry on kiinnostava ja siinä on sopivasti yllätyksellisyyttä. Kuka lopulta on tarinan pahin roisto? Miten oikeutta jaetaan mahdollisimman tehokkaasti? Lisäksi pidin oivallisesta miljöökuvauksesta.

Kuunneltuna Lähdön läheisyys toimii oikein hyvin. Aiempien osien lukemattomuuskaan ei tuntunut sen kummemmin haittaavan. On ihan mahdollista, että palaan aiempiin osiin jossain välissä. Jos en, niin syynä ovat muut lukukiireet enemminkin kuin kirjojen kiinnostamattomuus.

Johtolanka-raati kehaisee Lähdön läheisyyttä näin:

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

En kiistä.

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys
Tammi 2024.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

 

Voittaja julkistetaan helmikuussa 2025. Ehdokkaat on valinnut Vuoden johtolanka -raati, jonka jäseniä ovat Ari-Matti Auvinen, Satu Henttonen ja Mikko Mäenpää.

Max Seeck: Merkitty

 

Pyrkimys trendikkyyteen ja toisaalta vanhojen temppujen kierrättäminen vaivaakin Merkittyä alusta loppuun.

Se on turboahdettu ajankohtaisilla yhteiskunnallisilla aiheilla ja meemiviittauksilla, nordic noirin ja menestyssuoratoistosarjojen aineksilla sekä kulturellimpien piirien kulttuurituoteviitteillä. ---

Kaikki Merkityn ainekset on laskelmoitu menestystrilleriin ja tv-sarjaan tähdäten. Mutta mitä merkitystä tällä kaikella oli – siis kirjamuodossa?

HS / Taika Dahlbom 7.9.2024

 

Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla. ---

Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.

KU / Kai Hirvasnoro 6.9.2024

 

Kriitikot Taika Dahlbom ja Kai Hirvasnoro eivät oikeastaan voisi olla enempää eri mieltä Max Seeckin uuden dekkarisarjan avausosasta Merkitty. Olen tuntenut sekä Taikan että Kain jo vuosien ajan ja seuraillut kummankin kritiikkejä. Aika usein oma makuni osuu yksiin heidän kanssaan, mutta poikkeuksiakin on matkan varrella ollut, tietysti. Jokainen kokee lukemansa kirjan omalla tavallaan. Se nyt ainakin tulee tästä Merkitty-tapauksesta selväksi!

Oma mielipiteeni asettuu jonnekin välimaastoon, enemmän positiivisen kannalle kuitenkin. En tosin pidä Merkittyä varsinaisena kirjallisen nerouden huipentumana, mutta se täytti sille asettamani tehtävän ihan mainiosti. Se oli nimittäin matkalukemisenani taannoisella perheemme ulkomaanmatkalla, ja sain sen jokseenkin vaivatta luettua lentojen aikana, yhteensä noin kuudessa tunnissa. Merkitty on sujuvalukuinen ja varsin viihdyttävä paketti.

Kovin kummoista muistijälkeä se ei jättänyt, sillä ennen tämän jutun kirjoittamista minun oli pikaselattava kirja vielä läpi, jotta sain palautettua mieleeni tärkeimmät henkilöt ja keskeisimmät juonenkäänteet. Toisaalta tämäntapaisen jännitysviihteen ei liene tarkoituskaan olla mieleenpainuva taide-elämys, joten en pidä tätä moitittavana asiana.

Olen lukenut tai kuunnellut kaikki Max Seeckin aiemmat teokset eli sekä Daniel Kuisma – että Jessica Laine -sarjat. Esikoisromaani Hammurabin enkelit sai Suomen dekkariseuran Esikoisdekkari-kunniakirjan vuonna 2017, jolloin olimme Kai Hirvasnoron kanssa jakamassa kyseistä palkintoa.

Merkitty siis aloittaa uuden Milo Perho -sarjan, mutta ei minusta ole kovin ratkaisevalla tavalla erilainen kuin Seeckin aiemmat teokset. Trillerimäisyyttä sekoitettuna dekkarimenoon on ollut mukana koko ajan painotuksen vaihdellessa kirjasta toiseen, samoin tiukkatahtista toimintaa yhdistettynä psykologisiin elementteihin, joilla luodaan pelon ja jännityksen tunnetta tarinaan.

Päähenkilö Milo Perho on toiminut aiemmin suojelupoliisin ulkomaantiedustelutehtävissä, mutta on jostain syystä jättänyt työpaikkansa. Nykyään hän pitää pientä taidegalleriaa asuintalonsa katutasossa Töölössä, mutta varsinaisesti hän ansaitsee leipänsä tekemällä freelancerina profilointia poliisille.

Milo on vähän arvoituksellinen hahmo, jonka menneisyydestä Seeck paljastaa muutamia hätkähdyttäviä täkyjä tässä aloitusosassa. Isä on aikanaan tehnyt itsemurhan, ja äiti oikeuslääketieteen professori Liisa Markoff on avioitunut uudelleen. Salaperäisellä isäpuoli Stanislav Markoffilla on ollut suuri merkitys Milon elämässä niin hyvässä kuin varsinkin pahassa. Nykyhetkessä välit sekä äitiin että isäpuoleen ovat vähintäänkin jäiset, mutta selvitettävä (sarja)murha pakottaa Milon olemaan yhteydessä kumpaankin.

Milon oma parisuhde on kriisissä, sillä toivottua lasta perheeseen ei ole kuulunut. On käynyt ilmi, että Milo on ’syyllinen’ parin lapsettomuuteen. Uutinen on ollut niin musertava, että se on vienyt mennessään miehen kyvyt kyseisellä elämänalueella. Ällistyttävää kyllä pariskunta on päätynyt ratkaisuun, jossa he etsivät Tinderistä sopivia nuoria miehiä tyydyttämään Ronja-vaimon seksuaaliset tarpeet. Milo osallistuu aktiin katselijana. Mikäpä siinä, näinkin voi toimia, mutta arvoitukseksi jää, miksi. Kannattaisi ehkä kysäistä pari vinkkiä vaikkapa joltakin naisparilta, jos oma mielikuvitus ei riitä seksiin ilman erektiota?

Mutta varsinaiseen asiaan eli shakkimurhiin. Marraskuisena iltana Seurasaaren rannasta löytyy ruumis, kuten takakansitekstikin auliisti kertoo. Nuoren naisen ruumis on ensin maalattu kauttaaltaan valkoiseksi, sitten kääritty muoviin ja asetettu näytteille, jotta se varmasti löytyy. Huumattu nainen on kuristettu kuoliaaksi ja sen jälkeen hänen kurkkuunsa on tungettu shakkinappula musta ratsu. Selvästikin murhaaja haluaa kertoa jotakin.

Johtolangat ovat vähissä, mutta onnekas sattuma auttaa poliisin pääsemään jäljille. Lisäksi käy pian ilmi, että murhaajalla on jokin kytkös tutkintaryhmää vetävään rikosylikomisario Kalle Åvistiin. Hän tuntuu myös haastavan erityisesti Milon kanssaan Helsingin kartalla käytävään murhapeliin, jossa tulee vielä uusiakin uhreja. Mutta miksi ihmeessä murhat pitää tehdä niin monimutkaisesti ja näyttävästi, suorastaan provosoivasti?

Tutkintaryhmän jäsenistä tärkeimmäksi nousee rikoskomisario Minka Laine, joka tekee yhteistyötä Milon kanssa. Ihan kaikki poliisit eivät katso Milon osuutta tutkinnassa hyvällä, mutta Åvist on palkannut hänet välittömästi ensimmäisen uhrin löytymisen jälkeen.

Kyseessä on, kuten jo pariin otteeseen on todettu, uuden sarjan aloitus. Mukana jatkossa ovat todennäköisesti ainakin Milo ja Minka, varmaan myös monet muut poliisin tutkintaryhmästä. Veikkaan lisäksi, että Milon isäpuolella tulee olemaan osuutensa myös tulevissa kirjoissa.

Kuten Taika Dahlbomkin arviossaan toteaa, syyllinen paljastuu vähänkin tarkkaavaiselle lukijalle todella hyvissä ajoin. Sen sijaan motiivin arvuutteluun ei lukija juurikaan saa eväitä, ja murhaaja pääsee varsinaisesti ääneen kertomaan tarinansa vasta aivan lopussa. Tunnustan, että kaiken näyttävän lavastusuurastuksen ja show’n jälkeen motiivi osoittautuu pienoiseksi lässähdykseksi. Shakkipakkomiellekin jää aika ohuesti perustelluksi, mutta tuo se toki näyttävyyttä tarinaan.

Merkitty on otettu innostuneesti vastaan. Suomessa sitä myytiin viikon sisällä ilmestymisestä eri formaateissa yhteensä yli 20 000 kappaletta (eli ihan hurjasti!) ja se oli ilmestymiskuukautensa syyskuun myydyin kirja. ”Kirjan käännösoikeudet on myyty jo ennen sen ilmestymistä lukuisiin maihin, ja lisäksi siitä on suunnitteilla tv-sarja”, tietää kustantamo kertoa teoksen esittelyssä. Suomalainen viihdekirjailija voi menestyä myös ulkomailla, se ainakin on vahvasti todistettu. Hyvä niin!

Max Seeck: Merkitty
Tammi 2024. 400 s.

Ennakkokappale.

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

 

Olen ollut uskollinen Elly Griffiths -fani vuosikausia, aina siitä saakka, kun ensimmäinen Ruth Galloway -sarjan cozy crime -dekkari Risteyskohdat vuonna 2017 julkaistiin suomeksi. Sain silloin Tammelta Risteyskohdista ennakkokappaleen. Se tosiaan tiesi paikkansa, sillä olen lukenut (ja osan kuunnellut) koko 15-osaisen sarjan jokaisen osan aina tuoreeltaan, kun niitä on julkaistu.

Julkaisutahti on ollut kiitettävän rivakka, sillä kun Tammi otti sarjan ohjelmaansa vuonna 2017, sitä oli jo Englannissa ilmestynyt kahdeksan osaa. Suomennoksia julkaistiin kaksi kappaletta vuodessa, joten tänä vuonna ilmestyi sarjan päättävä osa Viimeinen leposija vain vuotta myöhemmin kuin alkuperäisteos oli nähnyt päivänvalon.

Ruth Galloway -sarja on ollut ja on edelleen Suomessakin hyvin suosittu, joten Tammi otti ohjelmaansa myös Griffithsin Harbinder Kaur -sarjan. Se on tuoreempi sarja, jossa on vasta neljä osaa, joista viimeisin The Last Word on ilmestynyt tänä vuonna. Kaikki kolme aiempaa osaa on jo suomennettu. Sarjan aloitusosa on Muukalaisten päiväkirjat. Kaikki Ruth-fanit eivät ole tainneet Harbinderiin ihastua yhtä tulisesti, mutta minä olen kyllä pitänyt myös tästä sarjasta. Kaikki suomennokset on hankittu ja luettu (tai kuunneltu).

Tuotteliaalla kirjailijalla on kuitenkin vielä yksi aikuisille suunnattu sarja, josta saatiin ensimmäinen suomennos vasta tänä syksynä. Sarja on nimetty miljöönsä mukaan Brighton-sarjaksi, ja se eroaa kahdesta edellä mainitusta parin ratkaisevan seikan osalta. Ensinnäkin kyse on historiallisesta tai ainakin nostalgisesta dekkarisarjasta, sillä aloitusosa Taikatemppumurhat sijoittuu vuoteen 1950. Toiseksi tällä kertaa päähenkilö on nuorehko mies, Brightonin poliisin rikoskomisario Edgar Stephens.

Kyse on edelleen arvoitusdekkarista, jossa ei varsinaisesti väkivallalla mässäillä, mutta tunnelma on kuitenkin aika erilainen kuin aiemmin suomennetuissa sarjoissa. Se on tietysti erinomainen asia, mutta vaati pientä orientaation säätöä, ennen kuin pääsin kunnolla viihdyttävän tarinan imuun. Ajankohta eli vuosi 1950 on oivallinen valinta sarjan aloituspisteeksi, sillä toisen maailmansodan arvet ovat vielä kovin tuoreet ja sodan vaikutus tuntuu brittienkin arjessa kaikkialla. Kuitenkin uusi aikakausi on jo hyvää vauhtia käynnistymässä ja maailma muuttumassa.

Juoni käynnistyy rivakasti, kun rautatieaseman matkatavarasäilytyksestä löydetään hajun perusteella kaksi laatikkoa, jotka sisältävät pilkotun naisruumiin osia, kuten erinomaisen hyvin muodostuneen sääriparin. Kolmas laatikko, joka sisältää puuttuvan palan eli torson, saapuu poliisilaitokselle suoraan Edgar Stephensille osoitettuna. Paketissa lukee Edgarin tittelinä hänen sotilasarvonsa.

Nyt koossa on jo kaksi vihjettä, jotka saavat Edgarin vakuuttuneeksi, että murha liittyy jotenkin hänen sodanaikaiseen komennukseensa. Kolmeen osaan sahattu nainen on nimittäin hänen taikuriystävänsä Maxin kehittämä kuuluisa Siksak-taikatemppu.

Taitava ristikoiden ja muiden arvoitusten ratkoja Edgar on sodan alkuvaiheessa värvätty MI5:een taikuriryhmäksi kutsuttuun erikoisjoukkoon, jonka tarkoituksena oli hämätä saksalaisia erilaisin menetelmin muun muassa uskomaan, että pohjoisen satamakaupunkeja suojasivat vahvat sota-alukset.

Taikuriryhmässä palveli myös ihan oikeita varieteissa työskennelleitä taikureita eli esimerkiksi Edgarin hyvä ystävä Max Mephisto, Stan “The Great Diablo” Parks ja Tony Mulholland. Sodan jälkeen taikuriryhmä hajosi maailman tuuliin, mutta nyt on aika jäljittää vanhat taistelutoverit auttamaan murhan ratkaisemisessa.

Pian alkaa valjeta, että ainakin jotkut vanhan taikuriryhmän jäsenet ovat murhaajan tähtäimessä, kun ruumiita tulee lisää. Kuka murhien takana oikein on ja mitä hänelle on sota-ajan tapahtumista jäänyt hampaankoloon? Edgar joutuu palauttamaan mieleen sota-ajan kipeän menetyksensä, mikä ei hänen mielialaansa varsinaisesti nosta. Onko hän itsekin hengenvaarassa? Kuka pelaa kaksilla korteilla?

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat (The Zig Zag Girl)
Suom. Pauli Tapio.
Tammi 2024.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Elly Griffithsin Brighton-sarja:

Taikatemppumurhat (The Zig Zag Girl, 2014) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, 2024. 

Savuverho (Smoke and Mirrors, 2015) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, maaliskuu 2025.

The Blood Card, 2016

The Vanishing Box, 2017

Now You See Them, 2019

The Midnight Hour, 2021

The Great Deceiver, 2023

Anssi Hemmilä: Vastamelu

 

”Te ootte tosi varovaisia ihmisiä. Teille on tosi tärkeää miltä kaikki näyttää ulospäin.”

Vastamelu on Anssi Hemmilän toinen romaani. Esikoisromaani Ilosaari (Tammi, 2019) kertoo nuorista aikuisista, jotka pääosin ovat matkalla Joensuuhun rockfestareille. Annulle ja Hilulle on tärkeintä saada hyvää materiaalia somekanaville. En ole Ilosaarta lukenut, mutta nimi ja kansikuvakin vaikuttavat kyllä tutuilta.

Hemmilän toisinkoinen kertoo myös nuorista, joskin ehkä aavistuksen esikoisromaanin henkilöitä varttuneemmista aikuisista eli noin kolmikymppisistä Vilmasta ja Juhanista. Vilma tekee työkseen asiakasanalyyseja pankille, ja Juhani on rahastonhoitajana toisessa yrityksessä. Kumpikin on enemmän tai vähemmän sinkku, ainakin, jos ei oteta lukuun Vilman salasuhdetta parhaan ystävänsä entiseen aviomieheen.

Ajatus vakituisesta, päämäärätietoisesta parisuhteesta on oikeastaan kummallekin vähän vieras tai ainakin epäajankohtainen. Joku kumppani olisi kiva olla, mutta jonkun kassa yhdessä asuminen vaikuttaa liian vaivalloiselta kuviolta.

Romaanin tapahtumat käynnistyvät samoihin aikoihin kuin koronapandemiakin. Etätyöt ja kokoontumisrajoitukset ahdistavat helsinkiläisiä, ja Juhanin pomo lähettää tämän kesän alussa tekemään töitä omalle kesämökilleen Lohjanjärven rannalle. Juhani ei tosiaankaan ole mökki- tai maaseutuihmisiä eikä piittaa rentoutumisesta tai muusta sellaisesta työntekoa häiritsevästä toiminnasta, mutta hän huomaa yllätyksekseen viihtyvänsä aika hyvin.

Sitten eräänä aamuna mökkilaiturin aurinkotuolissa nukkuu nuori nainen, Vilma. Juhani ja Vilma tutustuvat, vähän nihkeästi ja molemmin puolin vähän varautuneina, mutta kuitenkin. Välillä yhteydenpidossa on pitkiä taukoja, ja kun sitten taas toinen tekee aloitteen, ryhdytään hitaasti uudelleen tapailemaan. Yhdessä oleminen tuntuu jos ei nyt ihanalta niin ainakin mukiinmenevältä. Miksi vaivautua etsimään parempaakaan, kun näin on hyvä?

”Mikään kiva juttu ei tapahtunut itsestään vaan vaati paljon kaikenlaisia järjestelyjä ja jatkuvaa ylläpitoa. Eikä se riittänyt että oli kivaa. Koko ajan olisi pitänyt olla kivempaa kuin aiemmin tai muuten sai yhtäkkiä huomata että kaikki olikin kauheaa ja pilalla. Siinä vaiheessa ei enää voinut tehdä mitään.”

Juhanin päämääränä on ansaita niin paljon rahaa, että voi 40-vuotiaana jäädä pois töistä. Sitä ennen ei elämästä oikein ehdi eikä tarvitse nauttia. Raha-asioissa Juhani on vahvoilla, mutta sosiaaliset tilanteet eivät häneltä oikein suju. Tekisi mieli tehdä hänen käyttäytymisensä perusteella hänelle diagnoosikin.

”Tyytyväinen? Mä en ole koskaan tyytyväinen enkä edes halua olla. Se ei ole kovin kehittävää, ei oikein vie eteenpäin. Siitä ei seuraa mitään hyvää.”

Vilma taas luonnehtii itseään feministiksi. Hän haluaisi tehdä kaiken oikein ja käyttää paljon aikaa sen miettimiseen, miltä hänen tekemisensä vaikuttavat toisten silmissä.

”Joskus oli kai pakko vain odotella. Hän pyrki ajattelemaan niin ettei se ollut rangaistus, kukaan ei yrittänyt rangaista häntä mistään. Ei ainakaan kukaan muu kuin hän itse. Hän tiesi että hänellä oli taipumus olla välillä vähän vaativa mutta hän ei kuitenkaan tarvinnut paljon ollakseen tyytyväinen.”

Seassa seikkailee vielä Tuomo, Venlan parhaan ystävän Railin entinen mies, joka haluaa paikata hylätyksi tulemistaan rakastumalla Venlaan. Heillä siis on jonkin aikaa suhde, mutta Venla katkaisee sen ja kehottaa Tuomoa kirjoittamaan vaikka päiväkirjaa. Mies ottaa neuvosta vaarin ehkä vähän turhankin kirjaimellisesti, sillä hän alkaa kirjoittaa autofiktiivistä romaania.

Korona-ajan absurdien vaiheiden ja ilmiöiden kertauksena Vastamelu toimii mielestäni hyvin. On mielenkiintoista huomata, kuinka nopeasti aikanaan hyvinkin kuohuttaneet ja elämää rajoittaneet asiat alkavat häipyä mielestä. Hemmilä käsittelee aihetta henkilöidensä kautta lempeän ironisesti.

Sen sijaan hyväosaisten kolmikymppisten helsinkiläisten vaisuhkot parisuhdekuviot ja jatkuvat itseanalyysit eivät oikein minua onnistuneet koskettamaan. Toki tekee hyvää katsella tuttuja ilmiöitä itselle uusista näkökulmista ja tulla muistutetuksi, että asiat voidaan kokea hyvinkin eri tavoin kuin itse ne kokee.

Tunnustan, että eniten riemastuin lyhyestä kohtauksesta, jossa Juhani joutuu käymään borrelioosin viimeisessä kontrollissa Pusulan terveyskeskuksessa. Se taas johtuu siitä, että paikka sattuu olemaan tuttu.  

Anssi Hemmilä: Vastamelu
Tammi 2024. 306 s.

Arvostelukappale.

Jani Nieminen: Äijähaara

 

Jani Niemisen esikoisrunokokoelma Kylässä ilmestyi vuonna 2009. Se sekä kaksi seuraavaa kokoelmaa Kodittomille koirille (Like, 2022) ja Meren poika, joen poika (Like, 2014) muodostavat kriitikko Jani Saxellin mukaan ”löyhästi omaelämäkerrallisen kulkuritrilogian” (Kiiltomato, 17.8.2017). Seuraava kokoelma Bigini (Like, 2016) poikkeaa edeltäjistään, ja on Saxellin mukaan ”tiukkaa dystopiaa, suuren rahan vastaista manifestia ja huutoa aikalaishulluutta vastaan”.

Niemisen viides teos on romaani Komero (Like, 2019), ja sen jälkeen on ilmestynyt lasten kuvakirja Vauvaskainen! (Tammi, 2022) ja viimeisimpänä romaani Äijähaara.

Uudestakaupungista (jota Nieminen teoksissaan kutsuu Autokaupungiksi) kotoisin oleva Nieminen vietti nuoruutensa Pohjanmaalla Seinäjoen Alamon kylässä, mutta on aikuistuttuaan asettunut Helsinkiin. Kirjailija on koulutukseltaan erikoiskirjastonhoitaja, ja hänellä on kaksi lasta. Niemisen tuotantoa en ole aiemmin lukenut, vaan Äijähaara on ensikosketukseni siihen.

Äijähaara ei ole autofiktio, vaikka moniakin kirjailijan omaa elämää muistuttavia tai likeltä liippaavia asioita siinä taitaa on mukana. Minäkertoja Kristian on keski-ikäistyvä kaupunkilaiskoti-isä. Hänen esikoisteoksensa on ollut huomiota herättänyt runokokoelma ’Suuri tussahdus’, ja nyt hänen on tarkoitus kirjoittaa toisinkoistaan.

Kirjoittamisesta ei vain tahdo tulla mitään. Esteitä löytyy vaikka muille jakaa. Kustantamossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia, jotka vaikuttavat suoraan Kristianin tekeillä olevaan romaaniin. Mutta ennen kaikkea kotielämä on hankalaa.

Vaimo Saara tekee uraa menestyvänä käsikirjoittajana ja haluaisi kovasti toisen lapsen. Kristiankin haluaisi, mutta samalla pelottaa. Aapeli-poika alkaa olla päiväkoti-iässä, mutta hän säikkyy muita lapsia. Miten Aapeli pärjäisi päiväkodissa? Entä Kristian kotona ilman Aapelia? Perhe on juuri muuttanut uuteen asuntoon, jossa on liuta takuukorjausta odottavia vikoja. Asioiden hoitaminen uuvuttaa Kristiania jo ajatuksen tasolla.

Kirjan takakanteen on lainattu lause, jonka Kristian puuskahtaa terapeutti Alaselle: ”Olen huono isä, huono puoliso ja paska kirjailija.” Siihen oikeastaan tiivistyvätkin Kristianin ongelmat. Saara analysoi tilanteen viiltävän tarkasti: ”Matriarkaalinen äitis on tehnyt susta neuroottisen miehen, joka arkailee ottaa elämänsä omiin käsiin.”

Äijähaaran parissa ajattelin monesti, että ei todellakaan ole helppoa olla mies (jos ei nainenkaan)! Kristianin jatkuva huolestuneisuus ja hänen tuntemansa erilaiset pelot ja uhat uuvuttavat paitsi Kristiania itseään myös lukijaa jossakin vaiheessa. Liioittelu kyllä toimii, ja kun Kristian sitten päätyy absurdille reissulle Pohjanmaalle muutaman ystävänsä kanssa, lähtevät asiat todellakin lapasesta mutta kirjailija kampeaa ne yllättävästi myös takaisin raiteilleen. Terapeutti Alanen ei turhaan puhuu Kristianille moneen otteeseen luottamisesta.

Nieminen kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä antaa keveyttä Kristianin paikoin tuskalliselle analysoinnille ja vatvonnalle. Miehen päänsisäiset keskustelut terapeutin kanssa leikkaavat tekstiin yllättävissä kohdissa avaten taustoja, samoin muistot Kristianin ja Saaran seurusteluajoilta. Missä vaiheessa kaikki muuttui niin vaikeaksi? Kristian pelkää eniten Saaran lähtöä, mutta pahentaa tahtomattaan (?) omalla käytöksellään tilannetta. Välillä teki mieli ravistella miestä!

Jani Nieminen: Äijähaara
Tammi 2024. 271 s.

Arvostelukappale.

Saara Cantell: Tuulensuojaan

 

Saara Cantell on tehnyt mittavan ja näyttävän uran elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän on julkaissut myös kolme romaania: Kesken jääneet hetket (Tammi 2020), Kaikki tuoksuu lumelta (Tammi 2021) ja tänä vuonna ilmestyneen Tuulensuojaan. En ole kahta ensimmäistä teosta lukenut, joten Tuulensuojaan on ensikosketukseni Cantellin kaunokirjalliseen tuotantoon.

Kokonaisvaikutelmani romaanista on voimakkaan kaksijakoinen. Puoliväliin asti teos oli pitkäveteinen ja paikoin luennoiva. Tunnustan, että mielessä kävi jo kirjan kesken jättäminen. Sitten kuitenkin kirjan puoliväliin tultaessa teoksen molemmissa aikatasoissa tapahtui miltei päräyttävän yllättävä käänne, joka tuntui oikeasti käynnistävän koko romaanin. Tämä tuntuu omituiselta, kun ottaa huomioon kirjoittajan taustan. Miksi ihmeessä lopulta hyvinkin dramaattiseksi kääntyvillä tarinoilla on niin mitäänsanomaton alku? Ja niin pitkä sellainen?

Rakenne on tuttu historiallisista romaaneista, eli teoksessa kuljetetaan vuoroin kahta aikatasoa, joiden välillä lukija olettaa olevan jonkin yhdistävän linkin. Nykyhetkessä päähenkilö on luokanopettaja Laura, jonka elämä on lähestulkoon täydellisen onnellista. Kaikki kuitenkin romahtaa hetkessä, kun Laura sanoo ääneen haluavansa lapsen. Avopuoliso Henrille lapsen hankkiminen on vastoin vakaumusta. 1930-luvun tasossa päähenkilö on farmaseutiksi valmistunut Saima, joka rakastuu hurjalla vimmalla komeaan Fransiin. Yhdistävä linkkikin löytyy lopulta, mutta se on lopulta heiveröisempi kuin oletin.

Lauran elämän tukipilareita on Kaislaniemi, kesäpaikka, jonka upeaa puutarhaa ukki on Lauran kanssa hoitanut ja vaalinut. Ukiltaan Laura on saanut myös 1940-luvulla ilmestyneen ’Puutarhahaave’-nimisen puutarhakirjan, joka toimii Lauran lohtukirjana tilanteessa kuin tilanteessa. Henrin ilmoituksen lisäksi Lauran elämän tukipilareita horjuttavat kaivoshanke, joka uhkaa Kaislaniemeä, sekä dementia, joka on viemässä häneltä ukin. Lohtukirjalle siis on paljonkin tarvetta.

Kummankin nuoren naisen elämässä siis tapahtuu romaanin keskikohdassa mullistus, joka muuttaa lopulta kaiken. Cantell käsittelee tarinoissaan monia teemoja, kuten naisen asemaa ja epätasa-arvoa, lapsettomuutta ja lapsenkaipuuta sekä ympäristön tuhoutumista. Kovin selkeästi näistä ei mikään tunnu nousevan päällimmäiseksi. Pitkään mietin lukiessani, mikä teoksen idea oikein on, enkä oikein tainnut siitä lopulta päästä selvyyteen. Lukuisten teemojen ja lopulta vauhdilla käynnistyvien tapahtumien takia lopputulos jää harmillisen hajanaiseksi.

Saiman tarina ja sen saama käänne kiinnostivat minua lopulta enemmän, vaikka Lauran kokemukset olivatkin vähintään yhtä dramaattisia. Cantell jättää kumpaankin tarinaan mielestäni merkittävän aukon. Ne jäävät kaivelemaan mieltä, mutta vastausta on turha etsiä mistään. On tyydyttävä arvailemaan parhaan kykynsä mukaan.

Jos on kadottanut kotikaupunkinsa, eikö silloin ole kaiken kaikkiaan hukassa?
Mistä sitä voi enää tietää oman paikkansa maailmassa?

Saara Cantell: Tuulensuojaan
Tammi 2024. 335 s.
Kansi Laura Lyytinen.

Arvostelukappale.

Terhi Tarkiainen: Tessa, eli kuinka veret seisautetaan #naistenviikko2024

 

Tessa, eli kuinka veret seisautetaan on Terhi Tarkiaisen kuudes romaani mutta ensimmäinen häneltä lukemani. Tarkiaisen esikoisteos vampyyrifantasiaromaani Pure mua on minulla ollut hyllyssä jo vuosia, mutta lukenut en sitä vielä ole.

Pure mua on Verta hampaissa -nimisen sarjan aloitusosa, joka ilmestyi vuonna 2018. Jatko-osaa Peto irti saatiin odotella pitkään, sillä se ilmestyi vasta vuonna 2023. Kolmikymppinen Anna saa vanhemmiltaan synttärilahjaksi Vladin, lemmikkivampyyrin, jolle ja jonka kanssa hän voi tehdä, mitä haluaa. Arvostelujen perusteella kyse on reippaan humoristisella otteella kirjoitetusta fantasiasta, jossa veri roiskuu ja yksi jos toinen käy (vähän turhankin?) kuumana. Hieman kyllä kieltämättä mietityttää, onkohan Pure mua sittenkään ihan minun kirjani…

Tarkiaisen toinen sarja Vallattomat viettelijät on tyystin toisenlainen, vaikka siinäkin on ainakin tämän yhden lukemani osan perusteella ronskisti huumoria, reipasta menoa ja kosolti kuumaa seksiä. Kirjoja on kertynyt siis jo neljä kappaletta, ja ne kaikki sijoittuvat 1700-luvun Brittein saarille ja ovat täysin itsenäisiä teoksia. Sarjan teokset ovat:

Kitty, eli kuinka mies tuhotaan (v. 2020)
Emily, eli kuinka sukua jatketaan (v. 2022)
Maggie, eli kuinka jano tyydytetään (v.2023)
Tessa, eli kuinka veret seisautetaan (v. 2024)

Vallattomien viettelijöiden määrittely ei ole ihan helppoa. Ne ovat huolellisesti taustoitettuja historiallisia romaaneja, ja niissä on vahva naisnäkökulma. Romanttinen juoni kuuluu ehdottomasti asiaan, mutta sitä on ryyditetty huomattavasti reippaammalla erotiikalla kuin mitä perinteisempi niin sanottu rouvasporno edustaa. Lisäksi kuvioon kuuluu myös jännitystä ja seikkailuja, ja juonenkäänteet seuraavat sukkelaa vauhtia toisiaan. Jonkinlaista historiallista chick lit -kirjallisuutta siis. Päämääränä on ennen kaikkea viihdyttää lukijaa ja tarjota tälle helppo pakoretki harmaasta arjesta.

Tessa, eli kuinka veret seisautetaan -romaanin nimihenkilö madame Tessa on leskeydyttyään muuttanut Lontoosta Edinburghiin toisen leskirouvan eli ystävänsä Queenien ja tämän Jamie-pojan luo. Aviomieheltään Tessa on oppinut välskärin eli kirurgin taitoja, ja vaikka naiset eivät saisi välskärin ammattia harjoittaa, eivätkä muutkaan muodollista koulutusta saamattomat, Tessa ottaa potilaita vastaan Queenien talon pihavajassa.

Tarina alkaa rytinällä, kun toiseen pihavajaan murtautuu iso haavoittunut skotti, joka osoittautuu punatakkien kiivaasti jahtaamaksi vankikarkuri Duncan Cameroniksi. Jakobiitti on paetessaan tappanut peräti kolme vanginvartijaa, joten mistään vaarattomasta jättiläisestä ei taida olla kyse. Miehellä on kuitenkin musketinluoti kyljessään, joten Tessa keikauttaa miehen leikkauspöydälle ja kaivaa esiin veitsensä sekä luotetuimman lääketieteellisen opuksensa samalla, kun Queenie ja Jamie sitovat miehen nahkaremmeillä alustaansa ja juottavat tälle kaikki löydettävissä olevan viinan.

Asetelmat ovat jokseenkin selvät tästä aloituskohtauksesta alkaen, vaikka Tarkiainen on kyllä saanut sovitettua sekaan mukavia yllätyksiäkin. Alkupuolen juonenkäänteistä suurin osa liittyy Tessan väärinkäsitykseen siitä, mitä Duncanin ja Jamien välillä on tapahtunut tai ollut tapahtua. Sitten toipuva Duncan tarttuu tehtävään, jota suorittamaan hänet on Edinburghiin lähetetty, eikä Tessa tietenkään malta olla sotkeutumatta siihenkin. Kaiken tämän lomassa häärätään ahkerasti lakanoiden ja muunlaistenkin vällyjen välissä ja päällä.

Duncanin erityisimpiä ominaisuuksia on hänen suunnattoman kokoinen elimensä, joka herättää suoranaista kiihkonsekaista kauhua naisten keskuudessa ja miehessä itsessään lähinnä turhautumista. Elimestä puhutaan niin paljon ja usein, että jättipenis alkaa tuntua jo miltei koomiselta. Kestävätkö Tessan intiimit paikat, ja pystyykö Duncan lopulta hoitamaan homman?

Tessan harjoittamasta välskärin ammatista kirjassa kerrotaan paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Loppupuolella kuvataan varsin yksityiskohtaisesti ja vähän turhankin elävästi raajan amputointi. Ällöttävä seikka on ruumiiden käyttäminen anatomian opetuksessa. Koska ruúmiita ei ollut saatavana tarpeeksi laillisin keinoin, oli hautojen ryöstely yksi köyhimpien ihmisten keinoista hankkia lisätuloja. Löyhkääviä, osittain hajonneita ruumiita käytettiin opetuksessa niin kauan kuin ne vähänkin pysyivät koossa. Onneksi mielikuvitukseni ei riitä ihan niin pitkälle, että näkisin ja haistaisin kaiken tämän!

Mainittakoon vielä, että vaikka kansikuva on ehkä aavistuksen liian fiini, keltaisella ja avarakaula-aukkoisella silkkipuvulla on keskeinen osuutensa tarinassa.

Sekin on vielä sanottava, että jostain syystä Skotlanti tuntuu olevan kovassa huudossa suomalaisessa kirjallisuudessa. Tämä on jo kolmas lukemani tänä kevätkautena ilmestynyt suomalainen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Skotlantiin. Aiemmat ovat Kaisa Viitalan Klaanin vieraana ja Paula Hotin Murha Ylämaalla.

Terhi Tarkiainen: Tessa, eli kuinka veret seisautetaan
Tammi 2024. 395 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Lainattu kirjastosta.

Tessa, eli kuinka veret seisautetaan sopii hienosti #naistenviikko2024-lukuteemaan. Haasteen on jälleen heittänyt Tuija mainiosta Tuijata-blogista.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

 

Lukupiiri on ihan oikeasti mainio keksintö! Olemme pitäneet LYLLin lukupiirin jonkinlaisena ohjenuorana, että ihan päivän uutuuksia ei lueta, koska osa lukupiiriläisistä haluaa lukea kirjat nimenomaan painettuina ja mieluiten kirjastolainoina. Jos teos on parin vuoden takaa, siinä harvemmin on pitkiä varausjonoja. Niinpä tulee luettua aikoinaan syystä tai toisesta sivuun jääneitä kirjoja.

Tällä kertaa luettavaksi äänestettiin muutamasta ehdottamastani kirjasta Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. Kirjaa on vuolaasti ylistetty kirjasomessa suomennoksen ilmestymisen aikoihin eli vuonna 2020. Suomennos saatiinkin sukkelaan, sillä ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi edellisenä vuonna. Se nappasi himoitun August-palkinnon tietokirjallisuuden kategoriassa.

Ankeriaan testamentti on tarinallinen tietokirja, mikä lienee yksi syy sen suosioon. Lukijakunta laajenee mukavasti myös enimmäkseen kaunokirjallisuutta lukevan yleisön suuntaan, mutta myös tietokirjallisuutta lukevat ovat edelleen kohderyhmää..

Olen saanut aikanaan kirjasta kustantajalta ennakkokappaleen, mutta en ole tullut siihen koskaan aikaisemmin tarttuneeksi. Aihe ei vain ole vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Miksi haluaisin lukea kirjan inhottavista, limaisista ja käärmemäisistä ankeriaista? On ollut vaikea keksiä yhtään syytä, vaikka kovin moni tuntui ihastuvan kirjaan perin juurin.

Sitten luin viime syksynä Iida Turpeisen romaanin Elolliset, joka kertoo stellerinmerilehmästä ja sen luurangosta. Rakastin Elollisia! Mikä romaani!

Jos siis stellerinmerilehmästä kirjoitettu romaani voi olla niin hyvä, saattaisiko ankeriaista kirjoitettu tarinallinen tietokirjakin kenties toimia? Toimihan se, oikein hyvinkin, itseasiassa. Ja kuinka ollakaan, Ankeriaan testamentti ja Elolliset liittyvät lopulta yhteen. Mutta siitä vähän myöhemmin.

Kirjailija Patrik Svenssonista ei ole paljoakaan tietoa. Hän on ammatiltaan kulttuuritoimittaja. Ankeriaan testamentti on hänen esikoisteoksensa, ja se on ollut melkoinen menestys. August-palkinnon lisäksi sen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan, ja kirjan markkinointikiertue piti tuoda Svensson muun muassa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan vuonna keväällä 2020.

Kirjassa Patrik Svensson kertoo isästään ja itsestään sekä heitä yhdistäneestä ankeriaan kalastuksesta. Kun Svensson oli pikkupoika ja nuorukainen 1970- ja 80-luvun taitteessa, perhe asui Ruotsin Kvidingessa. Kotitalo sijaitsi joen rannalla, ja isä ja poika kalastivat  yhdessä ahkerasti. Nimenomaan ankeriaitten pyytämisestä tuli heidän yhteinen juttunsa, joka lähensi heitä toisiinsa. Isän kuolemasta oli kirjan ilmestyessä kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta muistot olivat yhä vahvoja. Svensson halusi kirjoittaa kirjaansa myös isästään ja itsestään, ei pelkästään ankeriaista.

Silti kirjassa kerrotaan varmaankin aivan kaikki, mitä merkillisestä eläimestä on kerrottu, luultu ja tiedetty tieteen historian mittaan. Yhä uudelleen käy ilmi, että todella paljon on asioita, joita ankeriaista ei tiedetä. Svensson puhuukin paljon ankeriasarvoituksesta viitatessaan näihin yhä selvittämättömiin faktoihin, jotka ovat vuosisatojen mittaan lumonneet lukemattomat tutkijat, joista osa on uhrannut vuosia elämästään saadakseen edes jonkin arvoituksen osan ratkaistua.

Kun Svensson kirjoitti kirjaansa ja paljasti sen aiheen kyselijöille, monet kummastelivat. Miksi Svensson halusi kirjoittaa niin epämiellyttävästä otuksesta? Syy on siis tuossa omakohtaisessa suhteessa ankeriaaseen ja se, miten isä liittyi siihen. Aihe voi edelleen kuulostaa epäkiinnostavalta ja tylsältä, mutta Svensson onnistuu kirjoittamaan ankeriaasta, siihen liittyvistä arvoituksista ja niiden ratkaisuyrityksistä niin kiehtovasti, ettei edes ajattele lukevansa tietokirjaa. 

Ne osuudet, joissa kerrotaan henkilökohtaisesta historiasta, ovat kauniita ja tunnelmallisia kuvauksia miehistä, joesta ja arvoituksellisesta kalasta. Ankeriaaseen liittyvät faktaosuudet ovat kiehtovia ja paikoin hauskoja. Svenssonilla on lempeän humoristinen tapa katsoa itseään ja tiedemaailman sankareita.

Ankeriaan testamentti on kuitenkin myös hyvin surullinen kirja. Svensson menetti rakkaan isänsä, ja maailma on menettämässä ankeriaat. Ne ovat sukupuuton partaalla. Kirjan loppupuoliskolla Svensson käy läpi syitä tähän, eikä se ole ihmiskunnan kannalta mitään mairittelevaa luettavaa. Esimerkkeinä ihmisen aiemmin ahneutensa (ja suunnattoman tyhmyytensä!) takia sukupuuttoon tappamista eläimistä Svensson kertoo drontin ja stellerinmerilehmän tarinat, jotka saavat surun ja kiukun kyyneleet lukijan silmiin.

Siellä se suora linkki Elollisiin siis piileksi. Vinkkasinkin lukupiiriläisille, että jos Ankeriaan testamentin lisäksi haluaisi lukea jotain samaan aihepiiriin liittyvää, voisi Elolliset olla hyvä valinta. Samoin vinkkasin sen pariksi Aura Koiviston Mies ja merilehmä -tietokirjaa ja Martin Strøksnesin Merikirjaa, joka sekin on tarinallinen tietokirja merestä ja jäähain pyydystämisestä. Se on minulla nyt puolivälissä ja vaikuttaa erinomaiselta. Sen sijaan en ollut tajunnut, että Patrik Svenssonilta on jo ilmestynyt toinen teos nimeltä Meren kutsu v. 2023. Se vaikuttaa myös mielenkiintoiselta.

Mielenkiintoista on myös kuulla, millaisia ajatuksia Ankeriaan testamentti on herättänyt lukupiiriläisissä! Entä sinussa, oletko jo lukenut kirjan?

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti. Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta (Ålevangeliet. Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2020. 272 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar

 

R. M. Rosenbergin Hakoisten naiset -sarjan toinen romaani Vapaaherratar on ulkoasultaan jonkin verran harhaanjohtava. Kansikuvassa on osa Gilbert Stuartin 1800-luvun alussa maalaamasta utuisesta naisen muotokuvasta, kirjailijan nimi on kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella ja kirjan otsikko painettu ylellisin kultakirjaimin. Vaikutelma on kovin hempeän romanttinen. Sisällössä taas hempeää romantiikkaa on kovin vähän.

Kirjailija Riikka-Maria Rosenberg on Janakkalan Hakoisten kartanon nykyisen nuoremman isännän Max Rosenbergin puoliso. Koulutukseltaan Riikka-Maria Pöllä nyk. Rosenberg on filosofian tohtori, ja hän on tutkinut uuden ajan alun ranskalaisten naisten elämää, muun muassa muotia, asumista ja seksuaalisuutta. Suosittelen lukemaan Ylen hyvän taustoitusjutun Hakoisten kartanosta ja sen nykyisestä isäntäparista, jos Hakoisten kartano ja kirjailija kiinnostavat enemmänkin.

Rosenbergin sarjan ideana on siis kirjoittaa biofiktiivisiä historiallisia romaaneja naisista, jotka ovat oikeasti asuneet ja eläneet Hakoisissa. Idea toimiikin oivallisesti. Romaanit ovat itsenäisiä teoksia ainakin näiden kahden ensimmäisen osan perusteella. Hakoisten Annan henkilöitä kyllä ohimennen vilahtaa tai mainitaan Vapaaherrattaressa, mutta mitään varsinaista juonellista jatkumoa ei teosten välillä ole. Niitä yhdistävä tekijä on nimenomaan miljöö, Hakoisten kartano.

Vapaaherrattaren nimi- ja päähenkilö on vapaaherratar Helena Leijonhufvud, jonka puoliso everstiluutnantti Erik Leijonhufvud osti Hakoisten kartanon vuonna 1792, vaikka asui perheineen kruunun puustellissa eli everstiluutnantin virkatalossa Mustialassa Tammelassa. Leijonhufvudit antoivat purkaa Hakoisten vanhan päärakennuksen ja rakennuttivat sen tilalle nykyisen hirsirakenteisen kaksikerroksisen kartanorakennuksen, josta löytyy hyviä ulko- ja sisäkuvia esimerkiksi tuosta vinkkaamastani Ylen jutusta.

Romaani alkaa Mustialassa vuonna 1790, kun Erik palaa Kustaa III:n sodasta, missä hän on kunnostautunut kuninkaalle uskollisena upseerina Fredrikshamnin meritaistelussa. Erikin ruumiilliset vammat ovat vähäisiä, mutta sota on murtanut hänen mielensä. Se on pelottavaa ja häpeällistäkin, ja miehen mielialanvaihtelut on pidettävä visusti salassa muilta kuin perheenjäseniltä.

Tarinan hempein osuus liittyy juuri Helenan ja Erikin rakkauteen. He ovat solmineet aikanaan ainakin osittain järkiavioliiton, mutta ovat olleet alusta asti ainakin ihastuneet toisiinsa, myöhemmin myös rakastuneita. Rosenberg on kirjoittanut Helenasta vahvasti tuntevan ja myös lihallisen rakkauden iloista kiinnostuneen naisen. Pariskunta sai kaikkiaan kuusi lasta, joista yksi menehtyi jo pienokaisena.

Kun romaanin juoni noudattelee historiallisten henkilöiden elämänkaarta, on draaman kaaren jännittäminen usein hankalahkoa. Rosenberg on kuitenkin valinnut sankarittarensa hyvin ja rajannut tarinan ajatuksella. Helena toki muistelee omaa nuoruuttaan ja avioliiton alkuaikoja, mutta eniten keskitytään vuosien 1790 ja 1811 väliseen aikaan, jolloin Helenan elämässä oli runsain mitoin traagisia käänteitä.

Ne käänteet eivät tosiaan olleet mitään romanttista hempeilyä. Aviomies siis palasi sodasta mieli murtuneena, taloudellisia huolia riitti vaikka muille jakaa, maan poliittinen tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi ja erilaiset sairaudet piinasivat väestöä siitä piittaamatta, olivatko nämä aatelisia vai eivät. Jossain vaiheessa Helena itsekin miettii, kuinka paljon menetyksiä ja tuskaa voi ihminen kestää. Piinaavimpia hetkiä ovat tietysti Helenan läheisten ihmisten sairastumiset ja kuolemat, mutta pahasti lukijan ihon alle menee myös Suomen sodan syttyminen sekä venäläisten joukkojen vyöryminen halki maan.

Rosenbergin vahvuuksia on ilman muuta taito rakentaa uskottavaa ajankuvaa herkullisine yksityiskohtineen. Ateriat, juhlat, matkat, huoneet ja rakennukset, vaatteet ja sisustukset on kuvattu niin elävästi, että ne näkee silmissään ja tuntee muillakin aisteillaan. Hauska yksityiskohta on perheen huomaan päätyvä komea papukaija, Papegoija. Vastaavanlainen lintu vilahtaa esimerkiksi Ann-Christin Antellin uusimmassa joulutarinassa Loviisan joulussa, joka tosin sijoittuu lähemmäs nykyaikaa eli vuoteen 1865.

Kiitän myös romaanin alussa olevaa huolellista henkilöluetteloa, jota on mukava vilkaista aina välillä lukiessaan ja tarkistaa, kuka olikaan kuka. Lopussa on jälleen pitkät jälkisanat, joissa kirjailija käy läpi tarinan faktoja ja fiktiota ja niiden välistä suhdetta. Kiinnostavaa on muun muassa tieto, että romaanissa on lainattu oikeasti kirjoitettuja kirjeitä, joita esimerkiksi Helenan poika lähetti sodasta ja yksi tyttäristä Tukholmasta. Aivan viimeisenä on vielä huolella laadittu lähdeluettelo, josta voi etsiä lisäluettavaa, mikäli siihen tuntee tarvetta.

Toivottavasti Hakoisten naiset -sarjaan tulee vielä lisää osia! Hakoisten Anna ja Vapaaherratar ovat korkeatasoisia, erinomaisia historiallisia romaaneja. Ne viihdyttävät ja ovat tietyllä tavalla kepeitä keskittyessään paremman väen elämään, mutta ne ovat samalla hyvin realistisia. Jos romantiikkaa sekaan saadaan, on se lähinnä ekstraa.

Toivottavasti nämä teokset löytävät laajan lukijakunnan. Ainakin minä suosittelen Rosenbergin romaaneja ihan kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille!

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar
Tammi 2024. 441 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale.

Italo Calvino: Paroni puussa

 

Kirjojen säilytystilaksi Cosimo rakensi useampaan otteeseen eräänlaisia riippuvia kirjastoja, jotka hän mahdollisuuksien mukaan suojasi sateelta ja jyrsijöiltä, mutta hän vaihtoi niiden paikkaa koko ajan, opintojen ja hetken maun mukaan, sillä hän piti kirjoja ikään kuin lintuina eikä halunnut nähdä niitä paikoillaan tai koloon teljettyinä, ne muka tulisivat surullisiksi. Tukevimmille ilmahyllyilleen hän sijoitti Diderotin ja d’Alembertin ensyklopedian sitä mukaa kun osat tulivat hänelle kirjakauppiaalta Livornosta.

 

Pentti Saarikosken suomentaman Italo Calvinon Paroni puussa -romaanin toinen painos (1. ilmestyi v. 1960, tämä 2. on vuodelta 1981) on nököttänyt hyllyssäni (kansipaperittomana, valitettavasti) jo vuosia, mahdollisesti vuosikymmeniä. Muistikuvani on, että olen saanut äidinäidin hyllystä, mutta milloin, on epäselvempää. Lukenut en sitä kuitenkaan ole aiemmin.

En olisi lukenut nytkään, mutta lukupiirini valitsi tammikuun kirjailijaksi Italo Calvinon, joten kun Paroni puussa löytyi omasta hyllystäni, päätin sitten tarttua siihen. Kirja on jäänyt odottelemaan parempia aikoja, koska olen sen nimestä päätellyt, että kyseessä on vaikea ja korkealentoinen filosofinen teos, joka hitaasti ja pitkäveteisesti kertoo puussa mietiskelevästä vanhemmasta Simon Pylväspyhimystä muistuttavasta miehestä.

Ihan ei teos vastannut ennakkokäsityksiäni! Paroni puussa luokitellaan fantasiaksi, mitä se onkin, vaikka mistään velho- ja taikasauvafantasiasta ei olekaan kyse, vaan lähinnä hillittömästä mielikuvituksen lennosta realismin vastakohtana.

Romaanin kertoja on Biagio Piovasco di Rondó, puissa asuvan päähenkilön paroni Cosimo Piovasco di Rondón neljä vuotta nuorempi veli. Biagio kertoo tarinan muistelumuodossa ja sanoo aina välillä vain merkinneensä tapahtumat muistiin kuten Cosimo ne aikanaan kertoi. Hän ei siis ota vastuuta siitä, mitä oikeasti tapahtui.

”Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondó keskuudessamme viimeisen kerran”, alkaa romaani ja etenee siitä varsin vauhdikkaasti. Cosimo on 12-vuotias, ja pojat on siirretty syömään päivällistä aikuisten kanssa samassa ruokapöydässä. Biagio kuvaa päivälliselle osallistuvan perheen värikkäästi ja hauskasti.

Kohtalokas päivällinen kuitenkin päättyy kohtaukseen, jossa Cosimo suuttuneena isäänsä ja tarjolla oleviin etanoihin karkaa ruokapöydästä ja kiipeää ikkunan ulkopuolella puutarhassa kasvavaan vanhaan rautatammeen. Suivaantunut poika päättää, ettei enää koskaan astu maankamaralle.

Cosimo ei kuitenkaan nökötä koko loppuromaania ja -elämäänsä kotipuutarhan tietyssä rautatammessa, vaan hän kulkee laajalti Ombrosan laaksossa, sen puutarhoissa ja metsissä siirtymällä puusta puuhun. Biagio kuvaa kotilaaksoaan romaanin alussa paratiisimaisen vehreäksi. Vasta Napoleonin johtamat sotajoukot hävittivät laaksoa peittävät metsät ja puistot, jotka eivät koskaan enää palanneet, kuten hän surullisena toteaa. Parhaimmillaan Cosimo onnistui vaeltamaan puusta toiseen usean päivämatkan päähän kotoaan.

Pikkupojan päätös herättää tietysti ensin ärsyyntymistä ja huvittuneisuutta aikuisissa ja veljessäkin, mutta kun Cosimo ei horju päätöksessään vaan alkaa päättäväisesti rakentaa oloaan mukavaksi puissa, alkavat muut vähitellen huolestumisen ja kiukun jälkeen hyväksyä tilanteen. Cosimo ei suinkaan eristäydy ja erakoidu, vaikka hänen elintapansa onkin äärimmäisen originelli. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, kuten Napoleonin, ja johtaa aikanaan useampaakin yhteisöllistä projektia puusta käsin.

Yksi hulvattomimmista episodeista on tapahtumaketju, jossa Cosimo kohtaa paikkakuntaa riivanneen salaperäisen rosvopäällikkö Gian dei Brughin. Cosimon esimerkkiä seuraten kuuluisa roisto alkaa ahmia romaaneja, menettää mielenkiintonsa rosvoiluun ja ajautuu lopulta pahoihin vaikeuksiin pidäkkeettömän lukuhimonsa takia. Kirjojen lukeminen ei suinkaan ole täysin ongelmaton ajanviete!

Puiden latvoissa viettäminään vuosikymmeninä paroni Cosimo Piovasco di Rondó kehittelee muun muassa ihannevaltiota ja sen lainsäädäntöä. Hänen filosofiansa mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, eivätkä pelkästään ihmiset keskenään vaan kaikki elolliset. Ajatukset ovat niin vallankumouksellisia, etteivät ne herätä ajan ihmisissä juurikaan vastakaikua. Puusta katsoen maailma kuitenkin näyttää toisenlaiselta, mikä vaikuttaa positiivisesti ajatteluun.

Wikipedian mukaan Paroni puussa -romaani muistuttaa joitakin Franz Kafkan novelleja tämän ylösalaisin käännetyn tarkastelukulman takia. Itselleni Cosimosta tuli mieleen Robinson Crusoe, minkä huomion tekee yksi romaanin henkilöistäkin. Tarinan humoristinen absurdius ja liioittelu muistuttavat mielestäni myös François Rabelais'n Pantagruelia ja Gargantuaa. Calvino siis tuntuu sijoittavan tarinansa sujuvasti maailmankirjallisuuden jatkumoon.

Lukukokemuksena Paroni puussa oli siis ehdottoman positiivinen ja jälleen kerran kiitän lukupiirikonseptia siitä, että tulee luettua myös tällaisia kirjoja, joihin ei muuten tulisi ehkä koskaan tarttuneeksi. Pidin erityisesti tarinan hulvattomasta huumorista.

Calvinolta on suomennettu toistakymmentä romaania, joista nimeltä tuttuja on muutama, kuten Halkaistu varakreivi, Kosmokomiikka ja Jos talviyönä matkamies. En nyt kuitenkaan lähde lupailemaan, että niitä lähtisin kirjaston syövereistä kaivamaan lukuun. Nähdäkseni ainakaan toistaiseksi Calvinoa ei ole saatavana suomenkielisinä äänikirjoina. Ainakin Paroni puussa varmasti toimisi hyvin kuunneltunakin.

Vielä loppuun lainaus ihan romaanin lopusta, jossa Cosimo kohtaan metsänsä jäänteissä venäläistä sotajoukkoa johtavan ruhtinas Andreijn. Tämä toteaa: ”Katsokaas… Sota… Minä olen nyt useamman vuoden ajan yrittänyt tehdä hirvittävän asian niin hyvin kuin olen osannut: sota… ja kaikki sellaisten ihanteiden takia joita minä en oikein osaa selittää itsellenikään…” Voisiko ajankohtaisempaa huomiota olla?

Italo Calvino: Paroni puussa (Il parone rambante)
Suomentanut Pentti Saarikoski.
Tammi 1960. Keltainen kirjasto nro 165.
247 s.

Oma hylly.

Riitta Jalonen: Omat kuvat

 ”Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen.”

Vuonna 2019 sain kirjoittaa Salon Seudun Sanomiin arvion Riitta Jalosen romaanista Tanssikaa! Sanoin siinä muun muassa näin:

”Jalosen kieli on nautittavan täsmällistä ja kirkasta, ja kerronta vaikuttaa tihentyvän virkkeiksi, jotka vaativat lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan. Teksti vilisee kohtia, jotka houkuttelevat poimimaan sitaatteja talteen. Se välähtelee kristallin prismojen tavoin sateenkaaren värejä.”

Ilokseni löysin tämän kohdan Jalosen viimeisimmän ja kenties myös viimeisen romaanin Omat kuvat kansiliepeestä. Sen voisi aivan hyvin kirjoittaa vaikka tähän tekstiin sanasta sanaan uudelleen kuvaamaan tuntemuksiani Omista kuvista. Juuri tuollaisia Jalosen kieli ja tyyli ovat, kirkkaita, kuulaita, kaikkia sateenkaaren värejä välähteleviä. Kerrassaan upeita siis.

Sain Omat kuvat jo tuoreeltaan viime vuonna sen ilmestyttyä kirjailijan kauniin pienen omistuskirjoituksen kera. Olin jo etukäteen tyrmistynyt tiedosta, että Riitta Jalonen oli päättänyt lopettaa kirjailijanuransa tähän teokseen. Muistoksi saamani lahja liikutti ja koskettaa yhä, kiitokset vielä kerran. Mutta miten tarttua tuohon jo etukäteen hiotuksi timantiksi tietämääni teokseen? Halusin säästellä sitä oikeaan hetkeen.

Oikea hetki on nyt, kun kirja pian täyttää vuoden. On heinäkuun alku, olen aloittanut kesäisen somepaastoni ja loma-aikani on keskikohdassaan eli parhaimmillaan. On aikaa ja tilaa, jota tiedän tämän pienen kirjan tarvitsevan. Voin syventyä, palata tekstissä rauhassa taaksepäin, kun siltä tuntuu, tai voin lukea kaiken kerralla, jos haluan.

Omat kuvat on tiivis pienoisromaani, joka samaan aikaan kurottuu lukuisiin suuntiin. Sen minäkertoja on nainen, kirjailija, joka palaa nuoruutensa maisemiin Sveitsin Alpeille Davosiin. Hän on ilmeisesti ollut siellä saamassa jonkinlaista hoitoa pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteensa. Kirjailijan lempiteoksia on Thomas Mannin Taikavuori, joka sijoittuu saman maiseman keuhkoparantolaan. Kirjailija palaa omalle Taikavuorelleen kirjoittamaan ja tekemään uransa tilinpäätöstä.

Paitsi romaani Omat kuvat on myös essee, jonkinlainen tutkielma kirjailija Riitta Jalosen omasta urasta ja kirjoittamisesta ylipäätään. Hän tavoittelee lapsuuden kokemuksia, muistoja, joista voisi purkaa oman kirjailijuutensa syntyhetkeä, mutta se jää tavoittamatta. Kirjoittaminen ja teksti ovat aina olleet osa häntä. Teoksessa on lukuisia hiottuja aforismin kaltaisia ajatuksia kirjoittamisesta, joita voi poimia talteen.

Kiitollisuudella kirjailija muistaa isäänsä, joka kannusti tytärtään opiskelemaan niin pitkälle kuin vain ikinä voi. Kotona arvostettiin kirjoja, ja ylioppilaslahjaksi kirjailija sai Adler-kirjoituskoneen. Kaikki romaaninsa ensimmäiset versiot hän on kuitenkin aina kirjoittanut käsin. Kun isä on kuollut, kirjailija asettaa romaaniensa kannet taivasta kohden, jotta isä varmasti näkee ne.

 

”Jos joku joskus selailisi muistikirjojani, hän tajuaisi että yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä.”

Jälkisanoissa kirjailija Riitta Jalonen kertoo omistavansa Omat kuvat kaikille kirjoittamiensa romaanien päähenkilöille, jotka ovat aina osa häntä, hänessä syntyneitä ja hänen mukanaan kulkevia. Uusiseelantilaisesta kirjailija Janet Framesta kertovan romaanin Kirkkaus kirjoittaminen oli fyysisesti niin uuvuttava kokemus, että se vei kirjailijan pariin otteeseen sairaalan ensiapuun. Tästäkin prosessista Omissa kuvissa on välähdyksiä.

”Tällaistako sitten on, kun ei enää kirjoita; että ruumiista otetaan tunto pois.”

Voiko kirjoittava ihminen, kirjailija, koskaan oikeasti lakata kirjoittamasta? En tiedä, mutta vaikealta sitä tuntuu kuvitella. Tietysti voi tehdä päätöksen, ettei enää kirjoita julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia. Kenties päätös on lopullinen, kenties ei. Jää nähtäväksi.

Riitta Jalonen on tehnyt vaikuttavan uran monipuolisena kirjailijana. Olen vähän huono fani, sillä suurin osa Jalosen tuotannosta on minulla vielä lukematta. Toisaalta se on tässä tilanteessa lohtukin, sillä minulla on vielä paljon minulle uutta Jalosen tekstiä tutustumatta. Juuri tässä on yksi keskeinen osa kirjallisuuden olemusta: kirjat ja tekstit säilyvät, niihin voi palata, ne saavat uusia lukijoita vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen, ainakin, jos hyvin käy.

Riitta Jalonen: Omat kuvat
Tammi 2022. 164 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Arvostelukappale. 

Max Seeck: Loukko

 

Max Seeckin neljäs Jessica Niemi -trilleri Loukko oli Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon tämänvuotisella kuuden parhaan dekkarin lyhytlistalla. Raati perusteli valintaansa seuraavasti:

”Max Seeck tarjoaa Loukossa lukijalle omaperäisen ja erittäin vetävän juonen. Seeckin rikospoliisi Jessica Niemi toivoo saavansa Ahvenanmaan syrjäisimmältä saarelta toipumisrauhaa työvastoinkäymistensä vuoksi. Hyvän dekkarin perinteiden mukaisessa idyllisessä täysihoitolassa Jessica tapaa ihmisiä, joilla on yhteinen vuosikymmenten takainen kipeä menneisyys. Pian rannalta löytyy ruumis, eikä Jessica malta tyytyä tarkkailijan osaan. Tarinaan tuo vahvaa särmää Jessican oman elämän iso käännekohta.”

Loukko on rakettimaisen kansainvälisen uran rakentaneen Max Seeckin seitsemäs trilleri ja siis neljäs osa suosittua Jessica Niemi -sarjaa. Seeck on julkaissut teoksensa tiiviiseen kirja vuodessa -tahtiin, ja vaikka olen lukijana yrittänyt pysytellä vauhdissa mukana, olen tipahtanut armotta kyydistä. Sarjan aloitusosan Uskollinen lukija luin melko tuoreeltaan, mutta seuraavat osat ovat jääneet odottelemaan kirjapinojen uumeniin.

Kun Loukko nousi Johtolanka-palkinnon lyhytlistalle, päätin täyttää tämän ammottavan aukon sivistyksessäni ja kuunnella koko sarjan alusta alkaen yhteen menoon. Poikkeuksellisesti tartuin siis uudestaan jo kertaalleen luettuun jännitysromaaniin aloittaessani Uskollisesta lukijasta, mutta halusin kerrata sen tapahtumat, koska arvelin ainakin Jessican poikkeuksellisen yksityiselämän käänteiden olevan olennaisia myöhemmissäkin kirjoissa.

Jostain oli kuitenkin mieleeni iskostunut ajatus, että sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme teosta, joten otin seuraavaksi kuunteluun Kaunan. Vasta sen loputtua tajusin, että olinkin vahingossa jättänyt välistä Pahan verkon! Mitään varsinaista vahinkoa ei sitten kuitenkaan päässyt tapahtumaan, koska Seeck onnistuu varsin taitavasti välttämään aiempien osien juonikuvioiden paljastamisen. Siitäkin huolimatta, että jotkut juonisäikeet jatkuvat kirjasta toiseen. Esimerkiksi Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu tulee selväksi vasta Kaunan yhdessä sivujuonteessa.

Jessica Niemi on verrattoman traumatisoitunut trillerisankari! Hän on menettänyt biologisen perheensä auto-onnettomuudessa ollessaan kahdeksanvuotias. Äiti, isä ja pikkuveli menehtyivät kolarissa, mutta kuin ihmeen kaupalla Jessica selvisi hengissä vaikkakin pahoin loukkaantuneena. Onnettomuuden jäljiltä hänellä on vielä kolmekymppisenäkin ajoittain pahoja kipuja. Jessica on myöhemmin menettänyt myös kasvattiperheensä eli isänsä sisaren ja tämän miehen. Hän on siis moninkertainen orpo.

Koska tämä ei vielä riitä mihinkään, on Jessica kokenut hengenvaarallisen suhteen ollessaan 19-vuotias. Traumakuormaa on siis melkoisesti, ja kun aikanaan ilmenee, että suvussa on ollut myös mielenterveysongelmia, on koktaili kunnioitettava. Jos Jessica ei olisi ehkä koko Suomen etevin rikostutkija, hän olisi varmasti jo aikoja sitten tullut hyllytetyksi tehtävästään terveysperustein. Läheltä pitääkin useasti huippukyvykkyydestä huolimatta.

Kaiken tämän päälle tulee vielä Jessican tarkoin varjelema yksityiselämään liittyvä salaisuus, jonka hän on aikoinaan paljastanut vain esimiehelleen Ernelle. Jessican ja Ernen välit ovat poikkeukselliset, ja varsinaisen syyn siihen tietävät vain he kaksi.

Pahan verkko -trillerissä Jessica ryhmineen on saanut uuden esihenkilön Ernen tilalle. Helena Lappi kokee Jessican olevan kävelevä uhka omalle uralleen, joten on löydettävä jotain, jolla saada omapäisestä mutta valitettavan taitavasta alaisesta kunnon ote. Kuin tilauksesta sopiva väline putoaakin hänen syliinsä.

Meneillään on vaikea tapaus, jossa selvitellään kahden Suomen suosituimman bloggaajan katoamistapausta. Nuori japanilaissuomalainen Lisa Yamamoto on kadonnut levynjulkistamistilaisuuden jälkeen savuna ilmaan. Samojen juhlien jälkeen on kadonnut myös nuori bloggaaja Jason Nervander. Kummankin Instatililtä löytyy omituinen Söderskärin majakkaan liittyvä päivitys, joka antaa ymmärtää nuorten kuolleen. Onko kyseessä makaaberi julkisuustemppu? Liittyykö Vuosaaren rantaan huuhtoutuneen mangahahmoksi pukeutuneen nuoren naisen ruumis jotenkin tapaukseen?

Rikosvyyhti on monimutkainen ja -syinen, ja Jessicakin joutuu useaan otteeseen toteamaan olleensa täysin hakoteillä. Kun karmea kansainvälinen rikosjuoni lopulta paljastuu ja päästään tarinan huippukohtaan, on ruumiita ehtinyt kertyä melkoinen pino ja Jessican oma henki on hiuskarvan varassa.

Ville Laihosen suunnittelemassa
kansikuvassa myös olennainen
tapahtumapaikka eli ns. Silitysrautatalo.

Kauna jatkuu lähestulkoon suoraan siitä, mihin Pahan verkko jäi. Jessica on päätynyt jonkinlaiselle sairausloman ja virkavapaan yhdistelmälle, mutta kun Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevassa arvoasunnossa surmataan Suomen ehkä tunnetuin, vihatuin ja varakkain teollisuuspohatta Eliel Zetterborg, eikä Jessican työkavereilla ole harmainta hajuakaan sen paremmin tekijästä kuin tekotavastakaan, on Jessican palattava sorvin ääreen. Suljetun huoneen arvoitus on kerrassaan kutkuttava, ja johtolangat vievät vuosien taakse erään metsästysretken kohtalokkaisiin tapahtumiin.

Kuten sanottu, sivujuonena Kaunassa on tavallaan Uskollisen lukijan lopullinen ratkaisu, ja mukana on siihen liittyvä juonikuvio, joka saa alkunsa Pahan verkon alkusivuilla. Jälleen Jessican henki on vain hiuskarvan varassa, ja ruumiita tulee kasapäin. Ei siis ihme, että muutenkin mieleltään epävakaan nuoren naisen tilanne alkaa olla huolestuttava. Painajaiset ja sekavat kauhunäyt myös valveilla alkavat ahdistaa jo lukijaakin Jessica-parasta nyt puhumattakaan. Suosittelisin vakavasti lääkärin ja psykologin puoleen kääntymistä, mutta kukaan ei tunnu huomaavan rikosylikonstaapelin todellista kuntoa.

Seeck kirjoittaa siis kammottavista sarjamurhaajista, ja kauhuaineksia sekaan sotkeentuu niin Jessican epävakaan mielen kuin joidenkin murhaajien täydellisen hulluuden takia. Mukana tuntuu olevan aina silloin tällöin rippunen yliluonnollistakin ainesta, vaikka itse rikosvyyhdet aina osoittautuvat varsin maallisiksi, kunhan kaikki epämääräinen kauhuhöttö saadaan niiden päältä kuorittua.

Silti Seeckillä tuntuu olevan lukkarinrakkautta myös perinteisen arvoitusdekkarin suuntaan, kuten jo Kaunan ovela suljetun huoneen arvoitus näyttää. Samansuuntainen perinteinen asetelma on Loukossa, jossa Jessica on erään katastrofiin päättyneen välikohtauksen jälkeen joutunut hyllytetyksi virastaan. Mielenterveysongelmat tuntuvat vain syvenevän, ja Jessicalla alkaa olla jo itsetuhoisia ajatuksia. Myös syvä yksinäisyys riivaa naista. Työkaveri Jusuf ehdottaa lomaa jossakin kaukana kaikesta, ja Jessica päätyy kaikista maailman paikoista Ahvenanmaalle Smörregårdin syrjäiselle saarelle.

Smörregårdissa pitävät majataloa Astrid ja Åke Nordin, äiti ja poika. Kahdeksankymppinen Astrid on tehnyt uransa Maarianhaminan sairaalan synnytyslääkärinä, ja viisikymppinen Åke on opettanut filosofiaa Ruotsin puolella yliopistossa, mutta päättänyt sitten tehdä elämänmuutoksen ja palata kotiin auttamaan äitiään liikeyrityksen hoitamisessa. Majatalo uinuu varhaiskevään untaan, eikä muita asiakkaita Jessican lisäksi ole kuin ruotsalainen omissa oloissaan pysyttelevä pariskunta, jonka on tarkoitus pian jatkaa matkaa Suomen mantereelle.

Nettiyhteydet ovat heikot, mutta siitä huolimatta Astrid ja Åke saavat nopeasti tietää Jessican taustan. Onko tunnettu rikosylikonstaapeli vetäytynyt saariston rauhaan kirjoittamaan dekkaria? Åke haluaa kertoa Jessicalle saaren synkästä historiasta ja erityisesti sinitakkisesta tytöstä, paikan omasta kummituksesta. Sinitakkinen yhdeksänvuotias Maija katosi saaren pohjoispuolella toimineesta orpokodista vuonna 1946 ja on sen jälkeen näyttäytynyt aina silloin tällöin, yleensä jonkin kuolemantapauksen yhteydessä.

Saarella on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa kaksi ihmistä 1980-luvulla, ja nyt Jessican tultua saarelle tapahtuu pian uusi hukkumisonnettomuus. Muuttolinnuiksi kutsuttu kolmen vanhuksen seurueeksi kutistunut joukko on tullut vuosittaiselle vierailulleen saarelle muistelemaan sodanjälkeistä lastenkotiaikaansa, ja aamulla yksi vanhuksista löytyy pohjoisrannan laiturin kupeesta hukkuneena.

Tapauksen tutkintaa Smörregårdissa johtaa paikallinen poliisi Johan, mutta kuten arvata saattaa, Jessica ei malta olla sotkeutumatta tapaukseen. Hän hyödyntää sumeilematta suhteitaan omalla työpaikallaan, vaikka ei poliisin virassa juuri nyt olekaan. Kaikki saarella olevat vähät ihmiset tuntuvat olevan epäilyttäviä, esittävän jotain muuta kuin oikeasti ovat ja kätkevän synkkiä salaisuuksia. Jälleen on mukana kauhuelementtejä ja synkkää menoa ryydittää saaren eristyneisyys, joten mitään kovin leppoisaa arvoitudekkarimeininkiä on turha odottaa. Entä onko Jessican oma henki hiuskarvan varassa? Arvaapa vain, montako kertaa!

Neljän tuhdin romaanin putki Jessica Niemen ja kumppaneiden seurassa on siis takana. Jossain vaiheessa aloin panna merkille, että tapahtumat sijoittuvat kaikki pimeimpään vuodenaikaan kunnon noir-tapaan. Uskollisessa lukijassa ollaan alkutalvessa, lunta on jo maassa ja Helsingin rannat jään peittämiä. Pahan verkko ja Kauna sijoittuvat nekin talveen, joulunalusviikolle ja tammi-helmikuulle pimeään Helsinkiin. Loukossa tunnelma on keväisin, mutta jotta ei menisi turhan valoisaksi, loppuhuipennusrymistelyt käydään kaikkien aikojen kevätmyrskyn riehuessa merellä.

Seeck kirjoittaa koukuttavasti ja tarinat vetävät erinomaisesti. Ne ovat tummanpuhuvaa viihdettä sarjamurhista ja lievästä kauhusta pitäville lukijoille. On helppoa kuvitella tapahtumat mielessään, ja erityisesti Helsingin kuvaus on taiten toteutettua. Seeck avaa kaupungin kauniimpien julkisivujen taakse kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Raha ja menestys eivät tuo onnea. Jessicasta ei varsinaisesti tullut ystävääni, mutta ei hän vastenmielinen tai kovin ärsyttäväkään tyyppi lopulta ole. Toivon hänelle kyllä valoisampia aikoja!

Jatkuuko Jessica Niemi -sarja vielä? Jää nähtäväksi. Loukossa hänen henkilökohtainen elämänsä saa uuden käänteen, mutta muuten kaikki jää auki jättäen oven mukavasti raolleen jatko-osillekin.

Max Seeck:
Uskollinen lukija
Tammi 2019.

Pahan verkko
Tammi 2020

Kauna
Tammi 2021

Loukko
Tammi 2022

Äänikirjojen lukija Sara Paavola.

Kirjat ostettu itse, paitsi Loukko saatu myös lahjana kustantajalta.
Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Luen jatkuvasti hyviä kirjoja, mutta aina välillä kohdalle osuu poikkeuksellisen erinomainen teos, joka tarjoaa erityisen pakahduttavan lukukokemuksen. Kirjaa ei malttaisi laskea käsistään, ja sen seireenikutsu tuntuu kantautuvan kaikkialle, kun sen on kuitenkin joutunut jättämään toviksi sohvannurkkaan odottelemaan. Sen maailmaan solahtaa uudelleen ja uudelleen yhtä vaivattomasti. Sitä ahmiessaan samalla seuraa huolestuneena sivujen hupenemista: kohta tämä loppuu, voi ei!

Maria Turtschaninoffin romaani Suomaa oli juuri tällainen pakahduttava lukukokemus. En paljoakaan tiennyt kirjan sisällöstä etukäteen, ja oikeastaan halusinkin pitää itseni mahdollisimman tietämättömänä. Sen verran kuitenkin oli tihkunut tietoa palomuurini läpi, että tiesin kirjan herättäneen laajalti ihastusta. Marraskuun puolivälissä uutisoitiin, että Suomaan/Arvejordin käännösoikeudet oli myyty jo viiteentoista maahan. Erityisenä läpimurtona pidettiin englanninnoksen myyntiä lontoolaiselle Pushkin Pressille, jolla on tallissaan lukuisia nobelisteja ja Booker-palkittuja.

Joulukuun alussa ostin Suomaan itselleni Tampereen Kirjafestareilta. Helsingin Sanomien ylistävä kritiikki ilmestyi vasta toista viikkoa hankintani jälkeen, ja kurkistin sitä varovasti nyt tätä juttua kirjoittaessani. Otsikon toki oli uutisvirrassa nähnyt: ”Maria Turtschaninoffin romaani on allegoria koko Suomelle ja lumoava ylistys suomaalle.”

Suomaan suomenkielisen version takakannessa todetaan: ”Suomaa on lumoava episodiromaani paikan ja yhteenkuuluvuuden voimasta sekä luontosuhteesta, joka kannattelee meitä sukupolvesta toiseen.”

Yhdyn epäröimättä näkemykseen Suomaan lumovoimasta. On vaikeaa eritellä, mikä lopulta minut kirjassa lumosi niin täysin, mutta en jälkikäteen löydä siitä mitään muuta kritisoitavaa kuin suomennoksen nimen. Se ei mielestäni tavoita alkuperäisen ruotsinkielisen Arvejord-nimen merkityksiä niin kuin pitäisi. Suosta, valtavasta Haltianevasta, kirjassa toki kerrotaan ja sillä on merkittävä osuutensa kokonaisuudessa, mutta niin on perintömaalla ja perityllä maallakin. Kuka lopulta omistaa kenet, kun ihminen saa tai joutuu osana sukupolvien ketjua ottamaan vastuun maasta?

Suomaa on siis episodiromaani. Episodeja sitoo yhteen miljöö, pohjalainen Nevabackan tila. 1600-luvulla Nevabackaan saapuu Ruotsin puolelta sotamies Matts Mattsinpoika Rask ja alkaa raivata korpeen maatilaa, aluksi kruunun torppaa, aloittaen tuvan rakentamisesta mäen laelle. Tiluksiin kuuluu laajalti metsää sekä suuri Haltianeva. Kun Matts iskee ojituslapionsa suon rahkasammaleeseen, tulee hänen luokseen suohaltija kauniin neidon muodossa. Näin Nevabackojen sukuun saadaan aimo loraus haltijoiden verta.

Nevabackan tilan ja sen ihmisten tarinaa seurataan siis 1600-luvulta 2000-luvulle, ihan nykypäiviin asti. Tarina etenee kronologisesti mutta episodimaisesti hypähdellen niin, että siihen jää milloin minkäkin mittaisia aukkoja. Näkökulma vaihtelee isännistä ja emännistä renkiin tai vaikka perheen sisarusten lapsiin. Tämä voisi toimia vieraannuttavastikin, mutta pidin siitä lopulta todella paljon. Asuinpaikoilla, maalla ja metsällä on merkityksensä kaikille riippumatta siitä, mikä asema tai rooli ihmisellä on.

Ihastuin myös Turtschaninoffin ratkaisuun vaihdella muotoa luvusta toiseen. Perusproosajaksojen lomassa on säeromaanityylisiä osuuksia, kirjeromaania ja päiväkirjamerkintöihin perustuvaa kerrontaa. Ratkaisu ei tee Suomaasta sekavaa, vaan tuo siihen raikkautta ja jonkinlaista ilmavuutta, keveyttä, mikä kertoo kirjailijan ammattitaidosta ja varmuudesta. Tyylikeinot ovat hallinnassa, ja kirjailija on tavoittanut hienosti eri aikakausien ihmisten äänen.

Raastavin tarina on Nevabackaan miniäksi naidulla tytöllä, joka kertoo vuoron perään kihlausajastaan Jakobin kanssa ja ankarien nälkävuosien talvista, kun hätäruokaa syötiin jo ennen joulua ja nälkäkuume niitti satoaan katsomatta, olivatko uhrit taloista vai torpista. Tämä kosketti ehkä erityisesti, koska olin juuri lukenut uudelleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Turtschaninoff kuvaa katastrofia yhtä eleettömän vaikuttavasti kuin Ollikainenkin.

Koskettava on myös nuorena keuhkotautiin menehtyvän Alinan osuus, joka on kirjeromaanimuotoinen. Se tuo tunnelmaltaan mieleen vanhanajan tyttökirjat ja taiteilijaelämäkerrat, joihin on talletettu eloisaa kirjeenvaihtoa. Myös Alinan sisarentyttären Ottilian tarina on sydäntä särkevä, vaikka hänen käy lopulta hyvin, ainakin siihen nähden, miten olisi voinut käydä. Miltei kyynel silmässä luin myös Nevabackan rappion ajoista, kun maatilaa asuttaa enää ikääntynyt yksinäinen nainen. Samankaltaisia tarinoita tunnen elävästä elämästä ihan liikaa.

Tarinasta kurkottelee moniaalle rönsyjä, joiden perässä olisin kiihkeästi halunnut vaeltaa. Nevabackasta lähdettiin useampaan otteeseen Amerikkaan, ja olipa tilaa pantu kuntoon Etelä-Afrikan kaivoksista tienatuilla rahoilla. Paljon jää siis aukkoja, jotka lukija saa omassa mielikuvituksessaan täyttää. Sopivasti paloja täydentyy aiempiinkin osuuksiin tarinan edetessä.

Nevabackan väki tekee vuosisadasta toiseen paljon työtä. Maa elättää ahkeran, ainakin jotenkuten. Peltojen ja puutarhan ohella särvintä antaa myös metsä, samoin suo. Suo ja metsä voivat olla pelottavia ja vaarallisia, mutta ne tarjoavat myös suojaa. Suolla ovat asuneet ja piileskelleet vuosisatojen mittaan niin sotilaskarkurit kuin papitkin aikojen ollessa ankarat. Suonsilmään on hukkunut ainakin yksi Nevabackan isännistä. Kun maailma muuttuu, yhä harvempi haluaa jäädä metsän ja suon läheisyyteen.

Turtschaninoff kuvaa luonnon läsnäolon ja myyttisyyden kiehtovasti. Palokärki, kurjet ja karhut näyttäytyvät sukupolvesta toiseen nevabackalaisille. Suolta poimitaan karpaloita ja valokkeja (eli lakkoja,  kuten Sirkka-Liisa Sjöblomin pieteetillä tehdystä suomennoksesta opin), harjanteen rinteeltä puolukoita. ”Kun on syönyt äidin viimeisen puolukkahillon, ei ole enää kenenkään tytär.”

Pidin myös myyttisen suohaltijan osuudesta tarinassa. Mitä varhaisemmista vaiheista kerrotaan, sitä konkreettisempana suohaltija on mukana tapatumissa ja ihmisten elämässä. Vähitellen yhteys myyttiseen maailmaan haipuu lähes olemattomiin, mutta tarkkasilmäinen lukija poimii silti vihjeen sieltä täältä loppuun asti.

Kirjan voi lukea vahvana kannanottona luonnon, luonnon monimuotoisuuden ja suojelun puolesta, mutta saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista siinä ei ole himpun vertaa. Lukija saa päätellä itse, mikä on lopulta viisasta, mikä arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Maa pysyy, vaikka ihmiset vaihtuvat. Mikä on suhteemme maahan, historiaan ja luontoon? Kuten Helsingin Sanomien kritiikin otsikko toteaa, Suomaassa on kyse myös suomalaisuuden ytimestä. Mutta kenties vieläkin isommista kysymyksistä.

Kirjailija Maria Turtschaninoff ei ole mikään uusi tekijä, vaikka Suomaa onkin hänen ensimmäinen aikuisille lukijoille suunnattu teoksensa. Hän on kirjoittanut joukon hienoja nuorten ja nuorten aikuisten romaaneja, joista Anaché on oma suosikkini edelleen. Maresi-romaanista Turtschaninoff sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Turtschaninoff on saanut kirjoillaan lukuisia palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, ja hänen tuotantoaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Oma näppituntumani on, että Turtschaninoff on niitä kirjailijoitamme, jotka ovat tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Toivottavasti kotimaisetkin lukijat löytävät hänen upean tuotantonsa, sillä säälin ja samalla vähän kadehdin niitä, joilla Suomaa ja muut hänen kirjansa ovat edelleen lukematta. Millaisia lukuhetkiä heillä onkaan edessään! Toivon myös Turtschaninoffilta lisää niin nuorten kuin aikuistenkin kirjoja!

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kuvitus Sanna Mander.
Tammi 2022. 370 s.

Ostettu.