Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Toukokuun alkupuolella selasin Helsinki Lit -festivaalin ohjelmaa. Olin jo aikoja sitten ostanut itselleni lipun festareille lauantaipäiväksi, mutta esiintyjäluettelo ei ollut aivan palanut kiinni verkkokalvoilleni. Luvassa olisi kuitenkin sekä kotimaisia että ulkomaisia suosikkejani: Tommi Kinnunen, Sirpa Kähkönen, Sadie Jones. Iltapäivän ohjelmasta huomioni kiinnittyi Helen Macdonaldin nimeen.

Olin jo talvella saanut kustantajalta ennakkokappaleen Macdonaldin bestsellerteoksesta H niin kuin haukka, mutta se oli jäänyt pinoon päällisin puolin sitä selattuani. Ei taitaisi olla minun kirjani. Nyt kuitenkin ajattelin, että festariesiintymisestä saisi varmasti hurjan paljon enemmän irti, jos olisin Macdonaldin teoksen lukenut kuunnellessani hänen ja Kähkösen keskustelua.

Tuumasta toimeen ja kirja luvun alle. Jotain hajanaisia kommentteja kirjasta olin jo netistä poiminut, ja niiden perusteella omat ennakko-odotukseni eivät olleet juurikaan nousseet. Kirja vaikutti romaanilta, mutta se luokitellaan takakannen lehtiarviolainauksissa tietokirjoihin. Hämmentävää. Mutta eiköhän kaikki selviä itse lukemalla.

Minäkertoja, englantilainen Cambridgesta juuri työttömäksi jäänyt tutkija Helen suree yllättäen kuollutta isäänsä ja päättää hankkia itselleen uuden metsästyshaukan. Helen on jo kokenut haukastaja, ja tällä kertaa hän haluaa enemmän haastetta, joten valinta on selvä: kanahaukka, tunnetusti vaikeimmin koulutettava haukkalaji. Lukija pääsee mukaan Helenin ja Mabelin ensikohtaamiseen parkkipaikalle, jossa kuljetuslaatikossa räpistelevät haukat herättävät Helenissä kauhun sekaista innostusta ja lukijassa lähinnä vastenmielisyyttä koko ajatusta kohtaan.

Villieläin on kahlittu ja vangittu ihmisen kanssa samaan asuntoon. Kumpikin on jännittynyt äärimmilleen ja kauhuissaan, mutta ei ole vaikea arvata, kumman puolelle lukijan, ainakin minun, myötätunto asettuu. Mitä järkeä tässä touhussa oikein on? Miksi Helen haluaa kiduttaa itseään ja erityisesti Mabelia aloittaessaan pitkän ja vaikean kesyttämisprosessin? Haukkametsästyksen ideana on lennättää lopulta lintua vapaana eli sen on tarkoitus vapaaehtoisesti palata saalistuksen jälkeen omistajansa luo uudelleen vangittavaksi.

Vähitellen kertomus alkaa laajeta. Historioitsijana Helen on tutustunut perusteellisesti aiheeseensa jo nuoresta pitäen. Lukijalle hän avaa brittiläisen opettaja ja kirjailija T. H. Whiten tarinaa. White harrasti myös haukkametsästystä monien muiden korostetun maskuliinisten harrastustensa ohella ja kirjoitti kirjan haukastaan Gosista ja sen epäonnistuneesta koulutusyrityksestä. Helen perehtyy Whiten julkaistuihin ja julkaisemattomiin muistiinpanoihin ja kuljettaa Whiten ja Gosin tarinaa omansa ja Mabelin tarinan rinnalla.

Helen kouluttaa Mabelia tuskaisilta vaikuttavine vaiheineen. Mukana on vahvaa emotionaalisuutta, ja vähitellen paljastuu, että kyse ei ole vain Helenin ja Mabelin suhteesta vaan isän menetyksestä ja muista vastoinkäymisistä johtuvasta masennuksesta. Koulutuksen vähitellen edetessä myös Helen alkaa kuin huomaamatta toipua, mutta mutkitta se ei tapahdu.

Kirja on sivumäärältään melko muhkea ja sisältää moninaisia aineksia. Kaiken paljous alkoi jossain vaiheessa ahdistaa, eikä tarina tuntunut kunnolla avautuvan sitten millään. Kiihkeästi odotin jotain valkenemista tapahtuvaksi. Viimeinen viidennes kirjasta oli edelleen lukematta, kun Helen Macdonald ja Sirpa Kähkönen astelivat Savoy-teatterin lavalle keskustelemaan Helenistä ja Mabelista. Kirjailija Helen Macdonald on valloittava, hauska ja lämmin esiintyjä, joka asteli pitkin harppauksin suoraan salissa hievahtamatta istuneiden kuulijoiden sydämiin. Ainakin minun.

Lavalla Macdonald sanoo ääneen sen, mitä olen jo mielessäni miettinytkin. H niin kuin haukka on hybridi, sekoitus omaelämäkerrallista romaania ja tietokirjaa ja monia muita lajeja. Tekijän mukaan sitä oli vaikea kirjoittaa, ja lukijana voin todeta, ettei lukeminenkaan helppoa ollut. Haukkametsästys on monella tasolla raadollista ja raakaa, eikä ainoastaan siksi, että petoeläin tappaa uhrejaan saalistustilanteessa ja repii ne kirjaimellisesti kappaleiksi. Edelleen minusta suurinta raakuutta on alistaa peto ihmisen valtaan, vaikka Helen käyttääkin pehmeämpiä menetelmiä kuin brutaali ja ymmärtämätön White.

Kaikessa tässä raakuudessa on kuitenkin romaanissa (niin, minulle H niin kuin haukka oli ennen kaikkea romaani) oma tarkoituksensa. Tarinan voi minusta lukea myös vertauskuvallisena kertomuksena siitä, miten Helen kamppailee masennusta vastaan ja lopulta selviytyy. Suru muuttuu hallitsijasta hallittavaksi. Toipumisteeman lisäksi Macdonald on ujuttanut teokseensa aimo annoksen haukkametsästyksen kulttuurihistoriaa, brittiläisen luokkayhteiskunnan havainnointia ja naisen aseman pohdintaa.

Koska voin elää vain yhdessä todellisuudessa minäkin, on vaikea sanoa, kuinka paljon Helen Macdonaldin live-esiintyminen kesken lukuprosessin lopulta vaikutti siihen, mitä kirjasta sen luettuani ajattelen. Kirjailijan ääni alkoi kuulua päässäni viimeistä viidennestä kirjasta lukiessani, eikä se vaikuttanut ainakaan negatiivisesti lukukokemukseen. Mikään huippulukuelämys H niin kuin haukka ei minulle ollut, ja vaikka suhtaudun metsästykseen periaatteessa ymmärtävästi, haukkametsästys ei edelleenkään vaikuta nykypäivänä hyväksyttävältä harrastukselta. Oikeastaan päinvastoin.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk)

Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 376 s.

Arvostelukappale.