Matti Laine: Kuolemanloukku

 

Jo pari kertaa Elias Vitikan tavattuani olen hieman huolissani miettinyt, tapaammeko vielä. Kun illalla suljin Matti Laineen kuudennen Elias Vitikka -rikosromaanin Kuolemanloukku, olen entistäkin huolestuneempi. Tässäkö tämä nyt oli?

Saman kysymyksen äärellä puolirikollispomo Elias Vitikka on koko romaanin ajan. Onko mitään mieltä hänen ikäisensä miehen enää yrittää pyristellä alamaailman toimijana? Eikö elämällä voisi olla tarjottavanaan jotain muutakin kuin jatkuvaa valppaana oloa ja oman selustan turvaamista? Mitkä asiat ihan oikeasti ovat hänelle tärkeitä ja taistelun arvoisia?

Tällä kertaa Elias tavataan Suomenlinnan avovankilasta, jossa hänen talousrikoksista saamansa puolentoista vuoden rangaistus alkaa olla lopuillaan. Sonjasta on tullut ero jo ennen vankilareissua, ja liikeyrityksensä hän on uskonut nuorten kumppaneittensa Niila Säterin ja Mira Jokimaan huomaan. Avioliittonsa mies toivoo vielä elpyvän, kunhan vapaus koittaa, ja Firman hän aikoo ottaa taas omaan hallintaansa.

Vankila-aika on tehnyt Eliakselle hyvää. On ollut aikaa miettiä ja hoitaa fysiikkaansa. Ennen kaikkea vankilassa on voinut säilyttää henkensä, kun palkkatappajat ovat himoinneet hänen päänahkaansa. Erilaisin järjestelyin Elias on hoitanut itselleen rauhallisen ja vakaan olon. Perhe on fyysisesti turvattu, samoin hän itse.

Mutta mitä lähemmäs vapautumisen hetki tulee, sitä huonommalta tilanne alkaa vaikuttaa. Sonjalla on hänelle ikäviä uutisia, eivätkä liikekumppanit vastaa viesteihin. Sitten häntä tulee tapaamaan omituisesti käyttäytyvä krp:n rikostutkija, joka lähtiessään kutsuu häntä kryptisesti nimellä Coltrane. Lisää huonoja uutisia Elias saa Tullin rikostutkija Kelalta. Eliaksen suojatti Veeti Poranen on tehnyt itsemurhan vierailtuaan vain alle vuorokautta aiemmin ilmeisesti huumebisneksiin liittyvän kiinteistön pihalla.

Mitä ihmettä oikein on tekeillä ja miten Elias liittyy kaikkeen? Joku iso tuntematon tekijä vetelee naruista taustalla, ja Elias on ilmeisesti yksi sätkynukeista. Mitä tehdä? Luovuttaako ja paeta, vai taistella ja kenties kuolla? Miten suojata rakkaimpansa tässä tilanteessa, kun kasvottomana pysyttelevä vastapuoli on häikäilemätön ja täysin armoton? Näitä kysymyksiä Elias siis päätyy tosissaan miettimään useaan kertaan, eikä ratkaisu tällä kertaa ole helppo.

Olen varmaan jokaista Elias Vitikka -dekkaria esitellessäni huokaillut, miten kovasti pidän Matti Laineen kirjoitustyylistä. Entisen NHL-kiekkoilijan ja perheenisä-rikollispomon valinta dekkarisarjan päähenkilöksi on ollut ehkä yllättävänkin onnistunut. Elias Vitikka on vielä nelikymppisenäkin puoleensavetävä tyyppi, juuri sopivan vaarallinen mutta pohjimmiltaan kuitenkin ennen kaikkea kunnollinen ja oikeudenmukainen herrasmies ja huolehtiva isä.

Tarvittaessa hän osaa olla kova ja häikäilemätön, mutta hänestä tuntuu puuttuvan kaikesta huolimatta pohjimmainen pahuus, jonka rikollisin keinoin rahansa ansaitsevan liikemiehen ominaisuuksiin kuvittelisi automaattisesti kuuluvan. Elias ei ole ahne tai suuruudenhullu, mikä ehkä tekee hänestä kilpailijoille arvoituksellisen vastustajan.

Laine on siis kirjoittanut päähenkilöstään ennen kaikkea tuntevan ja ajattelevan ihmisen, ei konemaista supersankaria. Se vetoaa lukijaan, ainakin minuun. Eikä nyt pidä käsittää väärin. Kyllä Elias Vitikka -sarjassa ja myös Kuolemanloukussa on toimintaa ja pimeään alamaailmaan liittyvää juonittelua kupruineen ja ylilyönteineen. Mistään pehmosarjasta ei todellakaan ole kyse. Myös kovia otteita käytetään, kun siihen on todellinen tarve.

Mutta olivatko nämä nyt lopulliset jäähyväiset? Ainakin kovin haikeissa tunnelmissa erosimme.

Matti Laine: Kuolemanloukku
Bazar 2022. 285 s.
Kansi Mika Tuominen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale.

Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto
Pelon liekit
Kuolemanloukku

Matti Laine: Pelon liekit

Kun viimeksi erosimme Elias Vitikan kanssa, tunnelmat olivat surumieliset. Olin vähän itkenytkin. Ei ollut lainkaan sanottu, että tapaisimme enää koskaan. Elias oli muuttanut perheensä kanssa Tallinnaan, luovuttanut Suomen puolen bisneksensä nuorille alaisilleen ja ryhtynyt koti-isäksi. Alamaailman luksusvenekauppaa pyörittävän bisnespomon ura näytti olevan ainakin pitkällä tauolla, jos ei lopullisesti telakalla.

Ilokseni tapasin Eliaksen ja kumppanit kuitenkin jälleen työn parista Matti Laineen viidennessä Elias Vitikka -dekkarissa Pelon liekit. Koti-isävaihe on jäänyt lopulta lyhyehköksi, mutta jakso on ollut välttämätön, jotta Elias on pystynyt edes jotenkuten toipumaan kokemastaan raskaasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

Palatessaan taas aktiivitehtäviin Elias huomaa, että bisnekset ovat hänen poissa ollessaan liukuneet huolestuttavan kehnoon kuntoon. Kaiken lisäksi ruotsalaiset liikekumppanit alkavat periä kohtuutonta velkasummaa, joka upottaisi Eliaksen yritystoiminnan kerralla. On käärittävä hihat ja ratkottava ongelmat. Nopeasti Eliaksella ja kumppaneilla onkin hiottuna melkoinen keikka, joka onnistuessaan pyyhkäisisi kaikki taloushuolet ainakin hetkeksi sivuun.

Mutta juuri kun viritetty ansa on laukeamassa Taalintehtaan tienoilla, pyyhältävät rajavartioston partioveneet paikalle. Onko joku Eliaksen lähipiiristä vuotanut suunnitelman virkavallalle? Kuka ja miksi? Vai liittyikö rajavartiolaitoksen aktiivisuus sittenkin Helsingissä sattuneeseen palopommi-iskuun, jossa vaarassa oli myös tunnettu populistinen kansanedustaja?

Jotta huolet eivät loppuisi, käy ilmi, että Eliaksen entinen jääkiekkojoukkuekaveri ja lempinimensä mukainen vaarallinen alamaailman toimija Hullu-Rami Seiro on siirretty avovankilaan. Kaksikon kohtaaminen ei ole Eliakselle mikään ilo, mutta Hullu-Ramilla on Eliakselle melkoisen yllättäviä uutisia sekä pyyntö. Hullu-Rami haluaa palkata Eliaksen etsimään hänen toimittajatyttärensä, joka on kummallisesti kadonnut maisemista.

Rikosromaanigenren konventioiden mukaisesti lopulta kaikki irrallisiltakin tuntuvat juonet kietoutuvat yhteen siistiksi nipuksi. Sitä ennen Elias joutuu kuitenkin sukeltamaan hyvinkin syviin vesiin ja luotaamaan elämänsä perustuksia monessa mielessä, eikä hengenlähtökään ole kaukana. Kehen Elias voi lopulta tiukan paikan tullen luottaa?

Hullu-Ramin kadonneen toimittajatyttären tapaus näyttää linkittyvän pommi-iskun kohteeksi joutuneeseen kansanedustajaan ja tämän puuhiin. Poliitikko on maalittanut toimittajan, ja puolueen rakkikoirat ovat käyneet raa’asti uhrin kimppuun. Onko joku mennyt liian pitkälle? Laine kirjoittaa siis mitä ajankohtaisimmasta yhteiskunnallisesta aiheesta.

Kun loppurähinät vielä rymistellään Lohjansaaressa, onkin oivallinen paketti koossa. Olen jo useamman aiemman Elias Vitikka -dekkarin äärellä huokaillut, että Matti Laine on ehdotonta kotimaista dekkaristikermaamme. Miehen monipuolinen lahjakkuus ei rajoitu suinkaan tähän, mistä on erinomaisena esimerkkinä juuri Yle Areenassa julkaistu kansainvälinen rikosdraamasarja Paratiisi, jonka pääkäsikirjoittaja Laine on.

Kaksi jaksoa Paratiisin kahdeksasta jaksosta nyt katsoneena tykkään kyllä. Vähän riskillä sarjan ensimmäinen jakso käynnistyy hieman liiankin suomalaisittain eli synkistelevän vähäpuheisesti ja hitaasti. Mutta kun Riitta Havukaisen esittämä Oulun rikospoliisin vanhempi tutkija Hilkka Mäntymäki on saatu Fuengirolaan, alkaa juttu käynnistyä ja toinen osa on jo oikein hyvä. Loput jaksot tulee varmasti katsottua kohtuullisen pikaisesti.

Mutta entä Elias Vitikka? Vieläkö me tapaamme? Toivottavasti.

Matti Laine: Pelon liekit
Bazar 2020.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 8 h 39 min.

Storytelin mediakuunteluoikeus.
Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto
Pelon liekit

Matti Laine: Tappajan vaisto #dekkaritiistai

Nainen kulkee yksinäisellä, metsittyneellä kuntopolulla napit korvissaan ja itkee vuolaasti. Nainen on tyytyväinen, että polulla ei ole vastaantulijoita. Voisi olla kiusallista kohdata naapureita ja selittää, miksi itkee yksin metsässä.

Mitä on meneillään? Ei sen kummempaa kuin että kuuntelin Matti Laineen dekkarin Tappajan vaisto viimeisiä käänteitä lenkkipolullani ja pillahdin itkuun kuunnellessani, mitä yhdelle tutuista henkilöistä tapahtui. Miten tämä on selitettävissä? Tapahtuneeseen on kaksi syytä: ensinnäkin olen toivottoman itkuherkkä ja toiseksi olen päässyt kiintymään Laineen Elias Vitikka -dekkareiden henkilöihin liikaa. Jälkimmäisestä taas voi syyttää vain Laineen kirjoittajanlahjoja. Hänen kirjoissaan on liian hyvin kirjoitettuja henkilöitä! Onhan tällainen nyt vähintään rikollista meininkiä.

Vakavasti puhuen Matti Laineen Elias Vitikka -sarja on kiistämättä noussut suomalaisten dekkarien kärkikastiin, ja kuten tiedämme, suomalaisten dekkarien parhaimmisto on kohtalaisen kovaa valuuttaa maamme rajojen ulkopuolellakin. Jos siis ette vielä ole Vitikkaan tutustuneet, alkaa olla korkea aika. 

Uunituore Tappajan vaisto on sarjan neljäs osa. Sarja kannattaisi mielestäni ehdottomasti lukea alusta asti ilmestymisjärjestyksessä, sillä päähenkilön eli entisen jääkiekkoilijan ja nykyisen puolihämäräbisnespomon Elias Vitikan vaiheet liittyvät tiiviisti kirjojen rikosjuoniin. Vaikka olen kaikki aiemmatkin osat lukenut, olin silti jälleen välillä hieman hämilläni, koska kaikki aiemmat juonenkäänteet eivät olleet täysin kirkkaina mielessäni. Kaikki kyllä selkeni sitten aikanaan, kuten pitääkin.

Tappajan vaistossa kohdataan pahasti stressaantunut Elias Vitikka. Perhe on kiireesti asettunut Suomenlahden eteläpuolelle turvaan Eliaksen bisnesten lieveilmiöiltä eli kilpailevilta alamaailman toimijoilta ja kieroa peliä pelaavilta kovaotteisilta poliiseilta. Perheen asettuminen uuteen maahan ja kaupunkiin ei kuitenkaan suju aivan niin kivuttomasti kuin Vitikka vaimoineen oli toivonut.

Bisneksetkään eivät luista aivan toivotulla tavalla. Tukholmasta käsin johdetun luksusveneiden välitystoiminnan hoitelu on tulenarkaa ja suhdanneherkkää. Jo miltei sovittu kauppa venäläistä toimijaa edustavan Nico Jerofejevin kanssa peruuntuu viime hetkellä, kun Vitikkaa varoitetaan ansasta. Kaupantekoon joudutaan kuitenkin vielä palaamaan kohtalokkain seurauksin. Vitikka huomaa pian olevansa sekä jahtaaja että jahdattava pelissä, jonka panosten suuruus on hämärän peitossa samoin kuin toiset pelaajat. Miten kukin pelaaja kuvioon liittyy, selkenee Vitikalle tuskallisen hitaasti.

Vitikka joutuu myös toteamaan, ettei vanha arkkivihollinen poliisi Klaus Jenso suinkaan ole vetäytynyt Pohjanmaalle nuolemaan haavojaan vaan on palannut entistä vahvempaan asemaan poliisissa ja käyttää asemaansa tietysti Vitikan vahingoksi kaikin keinoin. Hullu-Rami Seiro on edelleen vankilassa ja janoaa kostoa sille, joka hänet vasikoi. Vieläkin kauempaa menneisyydestä tuntuu nousevan haamuja, sillä Vitikka on useaan kertaan varma, että hänen perässään hiippailee itse Askal Sorjonen, Vitikan entinen työnantaja ja venebisneksen alkuperäinen omistaja. Ei ihme, että vahvoja rauhoittavia lääkkeitä kuluu kuin pastilleja. Vitikan hermot alkavat olla riekaleina, eikä siitä ainakaan ole apua, kun perässä on tappajia.

Tappajan vaiston juoni on monipolvinen ja -säikeinen, eikä sitä ole tarvettakaan tässä tämän tarkemmin avata. Monisäikeisyyden ansiosta tarinassa tapahtuu koko ajan ja yllättäviäkin käänteitä seuraa tiheään tahtiin, kuten vetävässä dekkarissa pitääkin. Ei ihme, että Vitikka-sarjasta on tehty alustava tv-sarjasopimus.

Laineen kuvaama alamaailma on synkkä. Vitikka on Helsingin alamaailman hyvis, rehti ja suoraselkäinen kaveri, mutta tarpeen tullen myös kovaotteinen ja säälimätön, vaikka kaihtaakin suoraa väkivaltaa viimeiseen asti. Tässä kirjassa Laine edelleen syventää Eliaksen henkilöä ja avaa hänen sielunelämäänsä lukijalle. Mutta ei Laine pelkästään synkistele. Vitikan ja kumppaneiden sanailussa on tarvittaessa lämmintä huumoria, ja tiettyä komiikkaa tuo tarinaan myös jälleen kerran mukana häärivä rapartisti Ketoosi. Tappajan vaisto on monella tavalla tähänastisista Vitikka-dekkareista paras.

Vaikka huonolta moneen kertaan näyttääkin, Vitikka saa jälleen kerran palikat lopulta haluamaansa järjestykseen, ainakin melkein. Nenäliinaahan tässä myös tarvittiin, joten ihan kaikki ei suju Vitikan toivomalla tavalla. Mutta enin osa kuitenkin asettuu kohdilleen jopa niin hyvin, että lukija jää hämilleen. Vieläkö on lupa odottaa lisää Elias Vitikka -dekkareita? Toivottavasti! 

Matti Laine: Tappajan vaisto
Bazar 2018. 316. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 9 h 25 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja BookBeatin kokeilujakso.

Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto

Matti Laine: Pahuuden hinta #dekkaritiistai

Joko tunnette Elias Vitikan? Kaveri on entinen lupaava NHL-maalivahti. Tämän uran kariutumisen jälkeen Vitikka koetti kasailla elämäänsä muun muassa taksirenkinä mutta huomasikin yllättäen olevansa aika hyvä hämäräbisneksissä. Niinpä hän raivasi tieltään Hullu-Rami Seiron, Helsingin alamaailman bisnespomon, ja kaappasi tämän pyörittämän luksusvenesalakuljetusfirman liiketoiminnan itselleen. Siinä sivussa mies on joutunut ratkomaan jos jonkinlaisia rikoksia selviytyäkseen itse edes jotenkuten kuivin jaloin.

Apunaan Vitikalla on vanha kiekkokamunsa Mylläri, uskollinen siipi- ja muskelimies, sekä vakaalla arkijärjellä varustettu Irene-sisko ja tämän poliisimiesystävä Kyttä-Siirala, joka tosin avustaa Vitikkaa välistä hyvinkin pitkin hampain. Tärkeintä Vitikalle on kuitenkin perhe eli avovaimo Sonja, tämän poika sekä parin yhteinen yksivuotias tytär. Sekä Myllärillä että Sonjalla on takanaan rankkoja aikoja, joista kuiville pääsyssä Vitikalla on ollut oma keskeinen osuutensa.

Liiketoimissaan Elias Vitikka joutuu tekemisiin rikollispiirien kanssa eivätkä ne kestä muutenkaan yhtään päivänvaloa. Tästä huolimatta Vitikka pitää kiinni tietystä rehdistä rehellisyydestä. Vaikka hän työssään joutuu käyttämään välillä koviakin otteita, hän kaihtaa kaikkea turhaa väkivaltaa. Lisäksi hän haluaa tehdä likaisen työnsä mahdollisimman paljon itse, jottei se muuttuisi liian helpoksi. Mies on siis ilmiselvästi sukua Raidille ja Viktor Kärpälle.

Elias Vitikka on Matti Laineen rikosromaanisarjan sankari, jonka vaiheita on toistaiseksi seurattu kolmessa kirjassa eli Pahojen miesten seurassa (Gummerus, 2012), Merkityssä miehessä (Paasilinna, 2014) ja nyt tässä viime vuonna ilmestyneessä Pahuuden hinnassa (Bazar). Jatkoa Vitikan toimille on luvassa jo elokuussa, kun Bazar julkaisee sarjan neljännen osan Tappajan vaisto.

Matti Laine on mielenkiintoinen tekijä suomalaisessa dekkarikentässä. Ammatiltaan Laine on paitsi kirjailija myös näyttelijä. Tämä tietysti antaa melkoisen etulyöntiaseman verrattuna moneen kirjailijaan, kun mietitään, kuinka paljon kirjailijoilta toivotaan nykyään teostensa markkinointia erilaisten esiintymisien muodossa. Kovin helposti kirjailijan uran luominen ei silti ole tainnut onnistua.

Kirjoittamisen Laine kertoo aloittaneensa freelancenäyttelijäntyön työttömyysjaksoilla. Dekkareita on ehtinyt ilmestyä tähän mennessä seitsemän ja kahdeksas on siis jo hyvällä mallilla. Esikoisteos Pudotus (Gummerus) ilmestyi vuonna 2008, ja siinä rikoksia ratkoo sarjakuvapiirtäjä Ari Aalto. Sama sankari tavataan vielä teoksissa Sivukuja (Gummerus, 2009) ja Eksytetty (Gummerus, 2011).  Sarjan lomassa ilmestyi lisäksi vuonna 2010 dekkari Ammattilainen (Gummerus), jossa helsinkiläisen tapahtumatuottaja Severi Junesin ja kansainvälisen palkkamurhaaja Henrique Cabran jännittävät tarinat sivuavat toisiaan.

Vasta näiden teosten jälkeen Laineen tuotantoon putkahti Elias Vitikka, jonka tarinan vauhtiin saamisessa näyttäisi olleen hieman kiemuroita. Näin ainakin tulkitsen, kun katson sarjan ilmestymisvuosia ja kustantamokuvioita. Pahojen miesten seuran julkaisi Gummerus, mutta Merkityn miehen kaksi vuotta myöhemmin pienempi Paasilinna. Kolmen vuoden tauon jälkeen kolmannen osan Pahuuden hinta julkaisi Bazar, jonka sivuilta käy ilmi, että se on ostanut itselleen oikeudet myös kahteen aiempaan osaan ja koko sarja on saanut yhtenäisen ilmeen. Jospa Vitikka nyt saisi lopulta tuulta alleen!

Tuulta Vitikan purjeisiin nimittäin vilpittömästi toivon! Elias Vitikka -sarja on mielestäni kotimaisella mittapuulla ihan kärkikastia. Henkilöt ja miljöö ovat kiinnostavia ja moniulotteisia, juonenpunonta taitavaa ja teksti kulkee. Kaikki palaset siis tuntuvat olevan mallikkaasti hallussa. Vain tunnettuutta eli lukijoita (ja kirjojen ostajia) saisi olla enemmän, otaksun. Kustantaja markkinoi sarjaa kovaksikeitettynä dekkarina, ja sitä kai se lähinnä onkin, mutta ei mitään synkänsynkkää eikä veristä. Huumoriakin on seassa pikku ripaus, samoin romantiikkaa.

Pahuuden hinta -dekkarin alkuasetelma on karu. Jäähallilla murhataan entinen jääkiekkovalmentaja raa’asti. Yllättäen Helsingin rikospoliisilla ja erityisesti pohjalaistaustaisella rikosylikonstaapeli Klaus Jensolla on vahva näkemys siitä, että Eliaksella on vähintäänkin jotain tekemistä murhan kanssa, olihan Ilkka Lammensalo Eliaksen vanha tuttava. Poliisin yletön kiinnostus Vitikkaa ja tämän bisneksiä kohtaan on paitsi kiusallista myös taloudellisesti tuhoisaa. Päästäkseen eroon kiusankappaleista Eliaksen kannattaa siis koettaa selvittää, kuka oikeasti murhasi Ilkka Lammensalon.

Muutakin harmia riittää. Nouseva rap-tähti Ketoosi on jäänyt huomattavan summan velkaa Vitikan firmalle tuhottuaan videonsa kuvauksissa yhden luksusveneen sisustuksen. Kaveri on saatava maksamaan velkansa, joten on käytettävä lievää väkevämpää kovistelua. Sitten Vitikan firman toimisto tuhotaan ja sen seinille naulataan selkeä viesti. Saadakseen selville, kenen varpaille oikein on astunut, Vitikan on käännyttävä arkkivihollisensa Seiron puoleen. Vankilassakin istuessaan alamaailmapomo tuntuu vetelevän naruista ja saa Vitikan pakkotilanteeseen, jossa hänen on solmittava epäedullinen sopimus saadakseen vihjeensä.

Elias alkaa kaivella tietoja Lammensalon aikanaan valmentamasta tähtiketjusta. Ihan kaikki ei ole tainnut mennä ihan niin kuin piti, sillä tähdistöstä on kummallisen vähän jäljellä. Samaan aikaan kun Elias kaivelee menneitä, poliisi koettaa selvittää, mitä kolme viikkoa aiemmin kadonneelle viisitoistavuotiaalle taitoluistelijalupaukselle on tapahtunut.

Kuten ainakin hyvässä dekkarissa kaikki liittyy lopulta kaikkeen. Elias on askeleen pari poliisia edellä, vaikka Klaus Jenso on hänet silmätikukseen ottanutkin. Menneisyyden synnit paljastuvat ja samalla selviävät nykyhetkenkin rikoskuviot asiaankuuluvine jännittävine käänteineen. Lukija alkaa aavistella Lammensalon murhan motiivia, mutta tekijä tulee lopulta yllätyksenä. Muutaman oivallisen onnenkantamoisen avulla Elias saa viimein koko kuvion kääntymään omalta osaltaan positiivisehkoon asentoon, ainakin hetkeksi. Rikollispomon elämässä seesteisiä hetkiä ei liene liiemmin luvassa.

Jos Elias Vitikka ei ole tuttu kaveri, kannattaa viimeistään nyt häneen tutustua. Parhaiten se onnistuu aloittamalla sarjan alusta, mutta toki vauhtiin pääsee vaikka tästä Pahuuden hinnasta. Sarja tarjoaa dekkarifanille aivan mainioita lukuhetkiä. 

Matti Laine: Pahuuden hinta
Bazar 2017. 271 s.

Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 7 h 23 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Arvelinkin Matti Laineen dekkaria Merkitty mies (Paasilinna 2014) kuunnellessani, että olin aloittanut hyvän sarjan väärästä osasta. Olin oikeassa, eli väärin meni. Jos et siis vielä ole Laineen jääkiekkodekkareihin tutustunut, aloita ehdottomasti ensimmäisestä osasta Pahojen miesten seura (Gummerus 2012).

Pidin siis Merkitystä miehestä ihan kohtalaisesti, mutta varsinkin alkupuolella romaania oli jonkin verran eksyksissä enkä oikein tahtonut päästä jyvälle henkilöiden keskinäisistä suhteista enkä ihan siitäkään, mikä mies kirjan päähenkilö Elias Vitikka oikein oli ja mitä hän puuhasi. Vastaukset kaikkiin avoimiksi jääneisiin kysymyksiini sain kuunnellessani lenkkiseuranani Pahojen miesten seuraa.

Elias Vitikka on entinen jääkiekkomaalivahtilupaus, joka NHL-uran karahdettua kiville ei ole osannut tehdä elämälleen oikein mitään. Rahat ovat huvenneet, ja elämänhalunsa ja suuntansa kadottanut mies hankkii elantonsa taksirenkinä. Eräänä yönä sattuma heittää Eliakselle keikan, joka muuttaa lopulta kaiken. Kyytiin astuu seurue nuoria kiekkoilijoita, joita luotsaa Eliaksen entinen tuttu jääkiekkoajoilta. Mies tarjoaa Eliakselle keikkaa. Pitäisi seurailla nuorta kiekkolupausta, joka tuntuu luisuvan seuran napamiesten otteesta. Elias tarttuu tarjoukseen.

Pian Elias huomaa joutuneensa mukaan peliin, jossa ei voi luottaa kehenkään eikä mihinkään ehkä itseään lukuun ottamatta. Pelissä on monenlaisia pelaajia, jotka tuntuvat pelaavan omiin pusseihinsa. Siinä on myös eri tasoja ja kytkentöjä kulkee pinnan alla vaikka minne. Elias päätyy kohdettaan seuratessaan eräänlaiseen pop-up-yökerhoon Sipoon korpeen. Paikalla häärii muun muassa pääkaupunkiseudun vaarallisimpiin kuuluva motoristiporukka ja muitakin hämärämiehiä Elias tunnistaa. Kohtaus, jossa Elias ensimmäisen kerran saapuu paikalle, on hiuksia nostattavan jännittävä! 

Elias on mielenkiintoinen hahmo. Kaveri vaikuttaa sympaattiselta ja fiksulta, oikeudenmukaiselta ja rehdiltä, mutta silti hämäräbisnekset houkuttelevat häntä suunnattomasti ja hän huomaa olevansa niissä oikein hyvä.

Kierrokset kovenevat vääjäämättä. Hieman harmitti, että seuraavan osan lukeneena tiesin, millä keinolla Elias selviytyy hankalimmasta ongelmastaan, mutta onneksi siihenkin liittyi asioita, jotka olivat minulle uusia. Kirja päättyy kutkuttavan avoimesti, kuin jatkoa odottaen. Ja sitähän siis on jo olemassa.

Kiitokset vielä lukijalle eli Jyrki Mänttärille. Näiden miesten seurassa viihtyi mainiosti ja kuntoilu sujui kuin huomaamatta!

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Gummerus 2012. Suomen ääniakatemian äänikirjan lukija Jyrki Mänttäri, kesto 9 h 30 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.

Matti Laine: Merkitty mies

En ole aiemmin lukenut Matti Laineen dekkareita, mutta jälleen kerran pääsin hyvään alkuun äänikirjan avulla. Harmi vain, että kyseinen äänikirja oli tehty Laineen kuudennesta kirjasta, joka on toinen osa entisestä jääkiekkoilijasta ja nykyisestä ammattirikollisesta Elias Vitikasta kertovasta sarjasta. Kyseessä on siis viime vuonna ilmestynyt dekkari Merkitty mies. Aiempi Vitikasta kertova kirja on nimeltään Pahojen miesten seura (Gummerus 2012).

Tämä kakkososasta aloittaminen hieman kostautui, koska alussa tunsin olevani jotenkin pihalla kirjan henkilöistä ja tapahtumista. Sain jonkin verran pinnistellä, että sain kiinni juonesta, joka käynnistyi vähitellen ja pääsi lopulta oikein kelpo vauhtiin. Mutta alussa jaariteltiin pitkään kaikenlaista Vitikan taannoisesta kiekkoilu-urasta (joka ei kiinnostanut minua yhtään), bisneksistä ja yksityiselämän perhekuvioista. Mukana on koko joukko henkilöitä, joiden asettelu kartalle tuotti hieman päänvaivaa. Jonkin verran vihjaillaan myös tapahtumiin, joista on selvästikin ollut enemmän juttua aikaisemmassa kirjassa, kuten vaikkapa siitä, millaisin menetelmin Vitikasta on tullut luksusveneitä salakuljettavan Firman pomo.

Merkitty mies on siis puhdasverinen rikosromaani, jonka päähenkilö apureineen operoi pääasiassa lain väärällä puolella tai ainakin harmaalla alueella. Vitikka on Raidin kaltainen karismaattinen rosvopomo, joka ratkoo eteensä tulevia ongelmia tiukan oikeudenmukaisesti ja korkeaa moraalia noudattaen mutta tarpeen vaatiessa kovia keinoja käyttäen. Tosin siinä missä Raid tappaa niin talossa kuin puutarhassa, Vitikka epäröi joutuessaan punnitsemaan tappamista ongelmanratkaisukeinona. Poliisien parista sen sijaan löytyy kieroon kasvaneita yksilöitä. Mikä on oikein, mikä väärin, onkin sitten jo monimutkaisempi juttu.

Vitikan bisnekset tuntuvat pyörivän ihan mukavasti, mutta lähimpien tukijoukkojen toiminnassa on toivomisen varaa. Vitikka epäilee parhaan ystävänsä sortuneen taas viinaan, koska mies tekee kummallisia ohareita. Lisäksi kilpaileva hämäräbisnesmies tekee ehdotuksen, josta eroon luikertelu tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Vastaapa mitä vain, aina on pulassa. Oikeastaan Vitikka taitaa sisimmässään haluta jättää koko alamaailman bisneksineen kauas taakseen, mutta se ei tunnetusti ole kovin helppoa. Eläkepäivät Malagalla siirtyvät yhä kauemmas tulevaisuuteen.

Varsinainen ongelma liittyy kuitenkin jääkiekkokuvioihin. Seuransa entisenä maalivahtitähtenä Vitikka osallistuu edelleen toimintaan enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Uusi lupaava tähtimaalivahti Aki Kajoste on ilmoittanut haluavansa lopettaa uransa juuri, kun se on kunnolla lähtemässä liitoon. Seuran napamiehet pyytävät Vitikkaa apuun. Nopeasti Vitikka haistaakin palaneen käryä. Mitä lahjakas nuorukainen kuollakseen pelkää ja salailee? Tätä selvittäessään Vitikka joutuu entistä pahempiin vaikeuksiin ja vetää syyttömät läheisensäkin mukaan odottamattomaan painajaiseen.

Laine on sommitellut juonen ovelasti. Lukija on aivan yhtä pihalla kuin Vitikkakin, ja pettureita luuraa lopulta useilla tahoilla. Laine osaa myös kirjoittaa piinaavan jännittäviä kohtauksia, ja pariin otteeseen ajattelin kirjan olevan hieman liiankin jännittävä kuljettajan kuunneltavaksi. Esimerkiksi tyhjässä asunnossa taskulampun valossa suoritettu etsintä ja kohtaus Vitikan autossa olivat melkoisen hiuksia nostattavia! Silti olin hieman pettynyt siististi niputetusta loppuratkaisusta. Vähän liian helpolla hommat lopulta kaiken jälkeen selvisivät ja ongelmat lakaistiin pois päiväjärjestyksestä.

Äänikirjan kuuntelussa pientä ongelmaa aiheutti myös lukija Ville Tiihonen. Tiihonen lukee oikein hyvin ja miellyttävästi, mutta olen kuunnellut hänen lukemanaan useita Reijo Mäen Vares-dekkareita, ja tunnelma oli paikoin hämäävä. Piti oikein pinnistellä alkuun, että muisti kuuntelevansa ihan muuta kuin Mäkeä.

Matti Laine: Merkitty mies

Paasilinna 2014. Lukija Ville Tiihonen. Laajuus 8 h 54 min.

Lainattu kirjastosta.