Selkoa selkokirjoista!

Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio. 

Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”

Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.

Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.

Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!

Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.

Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 

Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.

Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 

Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.

Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 

olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.

Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.

Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.

Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.

Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.

Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:

Selkokeskus
Selkokeskuksen FB-sivu
Facebookin Selkokirjalukupiiri
Opike selkomateriaalit -verkkokauppa
Avain Helppolukuiset kirjat -verkkokauppa

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 

Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.

Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!

Reijo Mäki: Pimeyden tango (selkokirja)

Turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares saa
selvitettäväkseen kiperän tapauksen,
tangokuningas Harry Koivikon murhan.
Koivikko puukotettiin kuoliaaksi
kuusi vuotta sitten.

Tapaus jäi silloin ratkaisematta,
murhaaja on edelleen vapaana. 
Toimittaja Jaska Teikari tietää jotain murhaajasta,
mutta mies katoaa, ennen kuin hän ehtii kertoa tietonsa.

Jussi Varesta työllistää myös
insinööri Erkki Vehmanen,
joka haluaa tietää enemmän
vaimonsa puuhista.

Saamaan aikaan Jussi Vareksen
vanha vihollinen Veikko Hopea
pääsee lomalle vankilasta ja
päättää käydä tervehtimässä Varesta.

Näin esitellään Reijo Mäen vuonna 1997 Otavan julkaisemana ilmestyneen Pimeyden tango -dekkarin juoni teoksen selkoversiossa, joka julkaistaan virallisesti Helsingin kirjamessuilla tämän viikon lopulla. Oppimateriaalikeskus Opike on perustettu vuonna 1988 kehittämään ja tuottamaan materiaaleja opetuksen, kasvatuksen ja kuntoutuksen tueksi. Opike on osa Kehitysvammaliittoa, ja Raha-automaattiyhdistys tukee sen toimintaa.

Reijo Mäki on Selkokeskuksen selkokirjakummi. Kirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, jonka myöntää oikeuden mukauttaa yhden kirjoistaan selkokielelle. Kun selkoteos on valmis, kummi haastaa uuden selkokirjakummin. Edellinen kirjakummi Anna-Leena Härkönen haastoi Mäen kummiksi vuonna 2013, ja Härkösen kirjoista selkomukautus tehtiin Häräntappoaseesta. Pimeyden tango on ensimmäinen selkokielinen Jussi Vares -dekkari, ja sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio.

Sain Pimeydentangon selkoversion etukäteen tutustuttavakseni. Selkokieliset kirjat ovat olleet minulle ennestäänkin tuttuja, mutta nyt oli hyvä tilaisuus perehtyä aiheeseen hieman tarkemmin. Tietoa löytyy kätevästi esimerkiksi Selkokeskuksen sivuilta.

Selkokieli määritellään näin: Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä. Koulussa selkokielistä materiaalia on käytetty sellaisten oppijoiden apuna, joilla on oppimisvaikeuksia. Myös maahanmuuttajaoppijat ovat hyötyneet materiaalista siinä vaiheessa, kun kielen omaksuminen on ollut vielä keskeneräistä. Selkokirjan kanssa saa elämyksen ihan oikean, kokonaisen kirjan lukemisesta, vaikka tavallisen kaunokirjallisen tekstin lukeminen vielä olisikin vaikeaa. Selkokielellä julkaistaan myös oppikirjoja ja muita tieteoksia.

Pimeyden tangon kannessa mainitaan siis selkomukauttajan nimi. Termi on vieras, mutta taas löytyy apua Selkokeskuksen nettisivuilta (jatkossa kursiivilla painetut kohdat on kopioitu sieltä): Selkomukautus on alkuperäisen kaunokirjallisen teoksen aineksista koottu uusi, omilla jaloillaan seisova kaunokirjallinen kokonaisuus. Kaunokirjallisuudesta tehtyjä selkomukautuksia on tuotettu vuodesta 1990 alkaen. Silloin ilmestyi Pertti Rajalan mukautus Arto Paasilinnan romaanista Isoisää etsimässä. 

Kun tekstiä mukautetaan selkokielelle, sitä lyhennetään ja muokataan selkokieliseksi. Ensin pitää kuitenkin valita, mitä aineksia otetaan mukaan alkuperäisestä tekstistä. Mukauttajan on pidettävä mielessä selkokielen periaatteet ja huolehdittava, että alkuperäisen kirjan tunnelma, tunneviesti ja sisällön pääkohdat välittyvät lukijalle.

Ohjeita mukautuksen tekijälle:

1. Rajoita henkilöiden määrää.
2. Esitä ajan ja tilan muutokset selkeästi.
3. Esittele henkilöt hyvin ja tee heidän tunnistamisensa tekstin keskellä helpoksi.
4. Vältä liikaa abstraktisuutta esteettisessä tunneviestissä.
5. Käytä kuvitusta, joka tukee tekstiä.

En osaa sanoa, paljonko Ari Sainio on joutunut karsimaan Pimeyden tangosta henkilöitä, koska alkuperäisen tekstin lukemisesta on jokunen vuosi vierähtänyt. Näppituntuma on, että jonkin verran karsintaa on tehty, mutta silti selkoversioon on vielä jäänyt muhkeahko joukko väkeä. Lukijaa helpottamaan on kirjan alkuun lisätty seikkaperäinen henkilöluettelo, joka on vielä jaoteltu juonilinjoittain. Kirjan lukujen aluissa on sama juonilinjoittamisen periaate käytössä, mikä sekin on omiaan helpottamaan tekstin hahmottamista. Kuvia dekkarissa ei ole.

Selkomukautukset ovat paljon ohuempia kirjoja kuin lähtöteokset, ja tekstiä on huomattavasti vähemmän. Eroa lisää selkomukautuksissa käytetty ilmava taitto ja tekstin asetteleminen lyhyille riveille.

Nämä ominaisuudet Pimeyden tangon selkoversioon on otettu sellaisenaan. Alkuperäisen romaanin laajuus on 303 sivua, mutta selkoversiossa on vain 126 väljästi taitettua sivua lyhyine riveineen. Ulkoasu antaa runokirjamaisen vaikutelman.

Selkomukautuksessa lähtöteoksen pääjuoni esitetään yleensä melko yhtäpitävästi. Sen sijaan karsitaan sivujuonia ja juonipoikkeamia. Tarina kerrotaan usein samassa järjestyksessä kuin lähtöteoksessa. Vaihtelua saattaa olla siinäkin.

Romaanin kokoisessa teoksessa pääjuonikin saattaa olla monipolvinen, ja mukauttaja joutuu oikomaan mutkia. Mukauttajan on harkittava erilaisia painotuksia; hänen on valittava, mitä lähtöteoksen piirteitä hän korostaa.

Pimeyden tangon selkoversiossa on pääjuonena tangolaulaja Harry Koivikon tapaus ja lisäksi kaksi sivujuonta: Veikko Hopean tapaus ja Erkki Vehmasen tapaus. Kaikki kolme juonta yhdistyvät myös selkoversion loppuhuipennuksessa.

Selkomukautus ei ole millään muotoa sama kirja kuin alkuperäinen teos. Selkomukautusta ei ole turhaan verrattu kaunokirjallisuudesta tehtyihin teatteri- tai elokuvasovituksiin. Mukauttajan suhtautuminen lähtöteokseen on kaksitahoinen. Toisaalta lähtöteos on kirjailijan luoma ainutkertainen taideteos. Sitä on lähestyttävä herkästi kuunnellen, analysoiden ja kunnioittaen. Toisaalta lähtöteos on tarina, jonka mukauttaja kertoo uudelleen erilaiselle lukijakunnalle kuin lähtöteoksella on. Se vaatii rohkeutta ja kovapintaisuutta, jopa eräänlaista härskiyttä tehdä rankkoja ratkaisuja. Mukauttajan paras ystävä on tietokoneen delete-näppäin. Mukauttaminen vaatii myös luottamista oman tehtävän ja valintojen oikeutukseen. Lähtötekstiä ei saa jäädä tuijottamaan liian tiiviisti, vaan asioita on välillä kerrottava rennosti täysin omin sanoin. Se vaatii usein lähtötekstin syvällistä sisäistämistä.

Niin sanotun tavallisen lukijan kokemus selkomukautetusta dekkarista on erikoinen. Jäljellä tuntuu olevan jonkinlainen luuranko alkuperäistekstistä. Reijo Mäen tyylin tunnusmerkit eli paikoin rasittavaksi kokemani jonninjoutava jaarittelu, väkinäinen vitsinvääntö sekä seksikohtaukset loistavat poissaolollaan. Edes Luusalmi ei vaikuta selkoversiossa vastenmieliseltä! Kovin monimutkaisilta eivät rikosjuonet tämän karsinnan ja lievän oikomisen jälkeen enää vaikuta. Toisaalta on todettava, että olennaiset asiat on Sainio saanut kuitenkin näppärästi mukaan tarinaan ja että loppuhuipennus on onnistunut selkeytettynäkin.

”Tavoitteena on, että myös selkolukijat pääsevät lukemaan samoja tunnettujen ja suosittujen suomalaisten kirjailijoiden teoksia kuin muutkin lukevat”, sanoo Oppimaterialikeskus Opiken suunnittelija Henna Kara sähköpostiviestissään, jossa hän kysyi, olisinko kiinnostunut aiheesta. Tavoite on mahtava, ja uskon, että se myös toteutuu kummikirjailijaohjelman avulla ainakin pienen palasen verran. On hienoa, että tärkeistä klassikoista on saatavana selkomukautuksia, mutta ainakin opetustyötä tekevät osaavat arvostaa viihteellisemmänkin materiaalin julkaisemista.

Reijo Mäki: Pimeyden tango

Selkomukautus Ari Sainio. Opike 2015. 126 sivua.

Arvostelukappale.

Kirja julkaistaan Helsingin kirjamessuilla. Reijo Mäki ja kirjan mukauttaja Ari Sainio haastattelussa Kirjakahvila-lavalla lauantaina 24.10. kello 16.30. Kirja on myynnissä Selkokeskuksen osastolla 6h71.