Olen hehkuttanut
äänikirjojen ihanuutta aika monella areenalla, täällä blogissakin useasti.
Äänikirjana menee helposti sellainenkin kirja, jota ei muuten jaksaisi tai
viitsisi lukea. Myös kirjojen ”uudelleenluku” sujuu äänikirjamuodossa
mukavasti. Mutta nyt tuli sellainen kirja, joka oli hilkulla jäädä kesken jopa
äänikirjana. Kyllä oli pitkäpiimäinen!
Työmatkakuuntelijan oli
uuvuttaa hengiltä syksyn uutuuskirja, Stefan
Mosterin Nelikätisen soiton
mahdottomuus. Kiinnostuin kirjasta syksyn kirjalistoja ja -luetteloita haarukoidessani
ja varsinkin, kun selvisi, että Stefan Moster tosiaankin on Helen Mosterin aviopuoliso. Helen
Moster on suomentanut Nelikätisen soiton
mahdottomuuden. Myös joitakin ihan myönteisiä blogiarvioita muistan
silmäilleeni. Aloin kuitenkin epäröidä, kun äiti kertoi jättäneensä kirjan
kesken, vaikka se oli heillä lukupiirikirjana. Kirjastossa hivelin kirjaa,
mutta kauhistuin sen paksuutta: 526 sivua! Lisäksi olin hieman epäluuloinen,
koska kirjaston uutuushyllyssä oli näitä kaksi kappaletta lainattavissa. Eivät
siis olleet oikein lähteneet liikkeelle. Paha merkki. Ajattelin, että muutakin
luettavaa löytyy kyllin, enkä ehkä jää paljosta paitsi, vaikken tätä lukisikaan
– ainakaan vielä.
Sitten sattui kirjastossa
käteen tämän uudehkon kirjan äänikirjaversio, ja päätin kokeilla sitä.
Cd-levyjä on kaikkiaan 12 kappaletta ja kestoa yhteensä 14 tuntia. Lukija on
ihan miellyttävä-ääninen ja ärsyttämätön Toni Kamula. Mutta tästäpä ensimmäinen
purnaus. Miksi ihmeessä kirjaan ei ole voitu ottaa kahta lukijaa? Kirjahan
rakentuu luvuista, joissa vuoron perään ovat minäkertojina äiti Almut ja poika
Sebastian. Olisi ollut paljon helpompi kuunnellessa pysyä mukana tarinassa, jos
lukijakin olisi ollut vuoroin nainen, vuoroin mies. Olisiko äänikirjan hinta noussut
tästä olennaisesti? Mielestäni nautittavuudessa olisi ainakin voitettu.
Kirjan idea on ihan
kelvollinen. Almut on psykologi, joka on palkattu saksalaiselle
loistoristeilijälle avioliittoneuvojaksi tai -terapeutiksi. Hänen parikymppinen
poikansa Sebastian on samalla aluksella baaripianistina. Uskottavuus kuitenkin
karisee, kun lukija tajuaa, etteivät Almut ja Sebastian ole viikkojen
purjehtimisen aikana törmänneet toisiinsa eivätkä siis tiedä, että ovat töissä
samalla aluksella. Laiva tekee matkaa Euroopan ja Kanarian saarten kautta
Etelä-Amerikan ympäri. Almut on ollut pitkään poikansa yksinhuoltaja, mutta
puoli vuotta aiemmin heille on tullut välirikko ja Sebastian on lähtenyt.
Almut ja Sebastian ovat
kotoisin DDR:stä. Muuri on murtunut juuri ennen kuin Sebastian on aloittanut
koulun, eli hän on käytännössä elänyt aina yhdistyneessä Saksassa. Silti
häntäkin edelleen pidetään yhtenä ”niistä”. Tässä onkin kirjan kiinnostavimpia
teemoja eli Saksan yhdistymisen vaikeus, DDR:n traumaattiset muistot ja perintö
ihmisten mielissä, alituinen toiseus, joka ei hellitä. Konkreettinen muistutus
DDR:stä aluksella on henkilöstöstä vastaava Gaus, joka on palkannut sekä
Almutin että Sebastianin laivaan. Gaus on entinen salaisen poliisin upseeri,
jonka salatutkin yhteydet perheeseen paljastuvat tarinan edetessä.
Alus on äärettömän ylellinen
ja sen matkustajat hyvin äveriästä joukkoa. Vastakohtana on henkilökunta, joka
elää alimmilla miehistökansilla kuin sillit suolassa. Lisäkontrastia saadaan,
kun laivaan poimitaan neljä nuorta afrikkalaismiestä, jotka ovat olleet
matkalla Espanjaan. Argentiinan edustalla koetetaan kuitenkin ratkaista, miten
salamatkustajat saataisiin turvaan ilman, että kenenkään työpaikka vaarantuu.
Patagonian edustalla alkaa myrsky juuri joulun aikaan.
Mutta jotenkin tämä kaikki
on mahdottoman tylsästi kerrottua. Moster kuvailee perusteellisesti
vähäpätöisiä tapahtumia ja kohtaamisia, jotka eivät oikeastaan liity yhtään
mihinkään. Alussa esimerkiksi käydään läpi Almutin muutaman asiakkaan koko elämäntarinat,
jotka ovat sinällään ihan kiinnostaviakin, mutta jotka eivät lainkaan kuljeta
tarinaa eteenpäin. Jotkut tapahtumat kerrotaan sekä Almutin että Sebastianin
näkökulmista, vaikka kyseessä ei mitään sen kummempaa olisikaan. Gausilla on
tapana viettää aikaansa Almutin vastaanottotiloissa, koska siellä on laivan
paras piano. Mies soittaa pianoa ja Almut toimii vastentahtoisena yleisönä ja
joutuu kuuntelemaan myös miehen jaarituksia. Paljon jauhetaan musiikista, joka
on keskeinen osa niin Almutin, Sebastianin kuin Gausinkin elämää. Mutta yhtään
ei tullut sellainen olo, että haluaisi kuunnella kappaleita, joista kirjassa
puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Moster on kielen avulla erottanut minäkertojat
toisistaan. Almut käyttää hyvin muodollista, jopa jäykkää yleiskieltä, kun taas
Sebastianin suuhun on ainakin koetettu saada rennompaa otetta. Kovin
luonteviksi en sanoisi oikein kumpaakaan. Valitettavasti en voinut ajaessani
tehdä muistiinpanoja, joten mitään konkreettisia esimerkkejä en voi tähän nyt laittaa.
Pidin kovasti Helen Mosterin
teoksesta Hylky,
jonka luin viime keväänä. Molemmissa kirjoissa on meri mukana keskeisenä elementtinä, mutta
muuten kirjat ovat hyvin erilaiset. Vertailussa kyllä vaimo vetää pitemmän
korren, valitan, Stefan.
Saksassa kirja on noussut
arvostelumenestykseksi, ja esimerkiksi Parnasson kriitikko Maija Vesanen on
nähnyt kirjassa vain hyvää (kurkkaa täältä).
Hesarin Mervi Kantokorpi on suorastaan haltioitunut (kurkkaa
täältä). Katjan
mukaan kyseessä on laaturomaani sanan kaikissa merkityksissä, Susalle
kirja on ollut kiehtova ja lohdullinen lukukokemus, Hanna
ja Minna
haluaisivat lukea vain tällaisia kirjoja, mutta Arja
sentään on sanonut jotain pieneksi moitteeksikin luettavaa.
Loppupäätelmä: En varmaan
sitten ymmärtänyt lainkaan tämän mestariteoksen ideaa ja hienoutta. Olen
kelvoton lukemaan näin mahtavaa kirjallisuutta. Olkoon niin! Onneksi voin lukea
ihan vapaasti mitä haluan!
Stefan Moster: Nelikätisen soitin mahdottomuus (Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels)
Suom. Helen Moster. Siltala 2011. Äänikirjassa 12
cd:tä, lukijana Toni Kamula.
