Karen Swan: Kesytön saari

 

”Karen Swan on menestynyt brittikirjailija, jonka teoksia leimaavat ainutlaatuiset miljööt, vahva paikallisväri ja taidokas tarinankerronta.” Näin alkaa Kesytön saari -romaanin ennakkokappaleen takakannen sisältä löytyvä lyhyt kirjailijaesittely. Kirjan ahmaistuani voin todeta, että esittely osuu nappiin kahden ensimmäisen määreen osalta, mutta kolmas onkin sitten kiistanalaisempi.

Kesyttömän saaren miljöö on kiistämättä kiehtovimpia, mihin olen pitkiin aikoihin kirjojen sivuilla törmännyt. Romaanin kesytön saari on Ulko-Hebridien uloimpiin osiin eli St. Kildan saariin kuuluva Hirta, jonka kolmekymmentä kuusi asukasta Ison-Britannian hallitus evakuoi vuoden 1930 kesällä mantereelle näiden omasta pyynnöstä. Kannattaa ehdottomasti kurkata, mitä tietoa tästä karusta maailman laidalla sijaitsevasta saariryhmästä internet kertoo. Kurkata voi joko ennen kirjaan tarttumista, kirjaa lukiessaan tai loppuun päästyään, mutta kurkata kannattaa.

Saari ja sen asukkaiden arki ja kohtalo ovat siis kiehtovaa faktaa, johon kirjailija Karen Swan on perehtynyt huolella ja jonka hän on onnistuneesti siirtänyt romaaninsa sivuille. Mutta kuten kirjailija itsekin teoksensa loppusanoissa toteaa, romaanihenkilöt ja heille tapahtuvat henkilökohtaiset asiat ovat silkkaa mielikuvitusta.

Kesytön saari sijoittuu ajallisesti saarelaisten elämän kohtalonkesään 1930. Saaren asukkaat olivat siis yhdessä tehneet anomuksen Iso-Britannian hallitukselle, että heidät siirrettäisiin pois saarelta, jolla hengissä selviämisen mahdollisuudet olivat käyneet yhä hankalammiksi. Asukkaiden päätös ei ollut yksimielinen, mutta enemmistön päätös kuitenkin. Harva heistä uskoi, että hallitus suostuisi pyyntöön, koska kaikki aiemmat saarelaisten anomukset elinolojen parantamisesta olivat kaikuneet kuuroille korville.

Saaret kuuluivat yksityiselle maanomistajalle, jonka torppareita saaren asukkaat olivat. Yhdyshenkilönä saarelaisten ja kartanonisännän välillä toimi kasööriksi nimitetty herra Mathieson, joka toi keväällä ja syksyllä saarelaisille välttämättömyystarvikkeita samalla kun keräsi näiltä maanvuokran. Saarelle poikkesi myös satunnaisesti erilaisia aluksia, joiden miehistön ja matkustajien avulla saatiin tarvikkeita ja uutisia maailmalta.

Romaanin päähenkilö on nuori nainen Effie Gilles, joka elättää itsensä ja vanhan isänsä tekemällä miesten töitä eli pyydystämällä lintuja kiipeilemällä saaren kalliojyrkänteillä. Miehet sulattavat Effien toimia vain vaivoin, mutta eivät voi häntä estääkään. Effie on taitava, kenties koko saaren taitavin linnustaja. Lisäksi hänellä on uskomattomat laajat perusteelliset tiedot saarten linnuista.

Juuri ennen kuin evakuointipäätös tulee saarelaisten tietoon, saarelle tulee vieraita. Dumfriesin jaarli ja tämän poika lordi Sholto ovat tulleet kasöörin opastamina tutustumaan saaren upeaan linnustoon. Jaarlilla on kotonaan harvinaisen laaja linnunmunakokoelma, joka kaipaa muutamia täydennyksiä Hirtan saarelta. Saarelaiset tarjoavat mielellään palveluksiaan tämänkaltaisille vieraille, koska se on mainio tapa ansaita kaivattua ylimääräistä rahaa. Effietä tosin kaihertaa napata munia lintujen pesistä vain, jotta rikas mies saisi ne kokoelmiinsa.

Kun miesten vaatteisiin pukeutuneen Effien ja nuoren komean lordi Sholton katseet ensimmäisen kerran kohtaavat, lukija jo tietää melkoisen määrän tulevista juonenkäänteistä. Sosiaalisesti nuoret ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta sydän sanoo jotain ihan muuta. Kuten kunnon romanttisessa viihteessä kuuluu, on onnellisen lopun edessä lukuisia ylikäymättömiltä vaikuttavia esteitä.

Effie on pitänyt itseään immuunina tunteille, joita nuori mies hänen mielessään ja kehossaan nostattaa, eikä hän ole voinut kuvitellakaan, että eräällä hyvin vastenmielisellä miehellä on ollut tiettyjä ajatuksia hänestä. Dramaattisia käänteitä ja epätoivoisia hetkiä on siis luvassa. Joissakin kohdissa Swan oikaisee mutkat luvattomankin suoriksi, mutta tarina etenee niiden avulla toki sutjakkaammin.

Romanttisen juonikuvion rinnalla kulkee ohuehko rikosjuonikuvio, sillä kasööri Mathieson katoaa saarelaisten evakuoinnin yhteydessä. Effiellä on mitä ilmeisimmin jotain tekemistä tapauksen kanssa, mutta Swan pitää lukijan epätietoisena yksityiskohdista ihan loppuun asti.

Kuten sanottu, tarina itsessään on verrattain kliseinen ja romanttisen viihteen kuvastoon nojautuvia peruskuvioita toistava. Henkilökuvauksessakaan Swan ei varsinaisesti loista, vaan ihmiset jäävät Effietä myöden melko ohuiksi. Romaanin paras anti on kiistämättä sen verrattoman mielenkiintoinen miljöö ja ajankuva, joka saa suorastaan huutamaan lisätietoa aiheesta.

Hieman yllätyin loppuun päästessäni, kun tajusin, että kyseessä on todellakin sarjan aloitusosa, jonka lopussa on melkoinen koukku. Seuraavaa osaa siis päätyy väkisinkin odottamaan kiihkeästi. Ideana on ilmeisesti, että sarjassa kerrotaan kunkin saarella asuneen nuoren naimaikäisen naisen eli Effien ikätoverien ja kasvinkumppanien tarinat, eli päähenkilöt vaihtuvat romaanista toiseen. Ilmeisen suosittu kaava tämäkin nykyromaaniviihteessä.

Karen Swan: Kesytön saari (The Last Summer)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2023. 477 s.
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Ennakkokappale.

Mick Herron: Todelliset tiikerit

 

Jos kisattaisiin k***päisimmän esihenkilön tittelistä, päältä päin näyttäisi, että Jackson Lamb olisi kirkkaasti vahvoilla. Lamb johtaa Britannian Salaisen palvelun MI5:n Slough Housea, johon on koottu uransa mokanneet hylkiöagentit hoitamaan merkityksettömiltä tuntuvia ja uuvuttavia rutiiniselvityksiä. Lamb on entinen huippuagentti, mitä ei millään uskoisi. Hän pukeutuu kuin etsisi vaatteensa Pelastusarmeijan ylimäärävarastoista, on muutenkin epäsiisti, piereskelee kuuluvasti ja tarkoitushakuisesti ja sikailee kaikin mahdollisin tavoin.

Henkilöstöään hän kohtelee avoimen ivallisesti niin ryhmänä kuin yksilöinäkin. Jokaisen alaisen taustalla on jokin moka tai muu syy epäsuosioon joutumiselle, sillä kukaan ei tule Regent’s Parkin päämajasta Slough Houseen vapaaehtoisesti. Kukaan ei myöskään koskaan palaa Regent’s Parkiin, vaikka jokainen siitä unelmoi ja alkuun vahvasti uskookin. Slough Housen tarkoitus on saada hylkiöagentit irtisanoutumaan. Siinä Jackson Lamb yrittää parhaansa mukaan auttaa. Hän esimerkiksi tarjoaa säännöllisesti alkoholistisihteerille viskipaukkua toimistopullostaan, jota ei itse kaihtele vajentaa työaikanaan.

Jackson Lamb on brittikirjailija Mick Herronin parodisen vakoiluromaanisarjan nimihenkilö. Sarjassa on ilmestynyt tänä keväänä jo kahdeksas osa Bad Actors, ja ensimmäiseen osaan Luupäät perustuva tv-sarja Slow Horses on valmistunut Apple TV -kanavan alkuperäistuotantona. Jackson Lambia näyttelee Gary Oldman ja hänen esihenkilöään Diana Taverneria Kristin Scott Thomas. Trailerin perusteella sarja vaikuttaa oikein hyvältä, joten ne, joilla on Apple TV:n katseluoikeus, voivat olla tyytyväisiä.

Aiemmin lähinnä kotimaista kirjallisuutta kustantanut CrimeTime on ottanut Jackson Lamb -sarjan suomennokset julkaisuohjelmaansa, ja suomennoksia on tähän mennessä ilmestynyt kolme: Luupäät (2021), Nukkuvat leijonat (2021) ja tänä keväänä Todelliset tiikerit. Neljäs osa Vakoojakatu ilmestyy syksyllä.

Jackson Lamb -sarja on parodinen vakoiluromaanisarja, jossa brittihuumori yhdistyy monimutkaisiin ja yllättäväkäänteisiin juonirakennelmiin. Koska on kysymys vakoilusta, kukaan ei voi koskaan olla varma oikeastaan mistään. Kaikki on joko hämäystä tai hämäyksen hämäystä tai vielä jonkin mutkan kautta triplahämäystä. Kaikki juonittelevat kaikkia vastaan minkä kerkeävät.

Kolmen osan perusteella sanoisin, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa, sillä jokaisessa osassa on ratkottavana erillisiä tapauksia. Parhaiten sarja kuitenkin toiminee ilmestymisjärjestyksessä lukemalla. Itse luin toistaiseksi suomeksi ilmestyneet kolme ensimmäistä osaa tiiviissä tahdissa, koska jäin koukkuun Herronin antisankareiden touhuihin ja kuivakkaan huumoriin.

Slough Housessa on henkilöstöä runsaan laisesti, ja Herron suhtautuu romaanihenkilöihinsä varsin pragmaattisesti eli muutama talon henkilöstöstä vähenee joka osassa luonnollisen poistuman kautta. Ei siis kannata liikaa kiintyä kehenkään, koska pian joutuu todennäköisesti heittämään kiintymyksensä kohteelle hyvästit tämän koettua väkivaltaisen lopun. Regent’s Parkista tosin saadaan täydennystä pikaiseen tahtiin.

Väenpaljous on alkuun hämmentävää, mutta kunhan tarina on kunnolla päässyt vauhtiin, keskeisimmät henkilöt alkavat tulla tutuiksi. Kaikkien muiden paitsi Jackson Lambin taustoista ja yksityiselämästä kerrotaan ainakin yksityiskohtia. Kaikkien muiden Regent’s Parkista karkottamisen katkera syy kerrotaan lukijalle, paitsi Lambin. Sitä eivät tiedä myöskään Slough Housen työntekijät, mistä aiheutuu melko lailla juoruilua ja spekulointia. Onko mies mokannut itsekin urallaan, vai onko hän Tavernerin luotettu, joka vain hoitaa tehtäväänsä eli savustaa ulos epäkelpoa työvoimaa?

Luupäissä esitellään alkuun lukijalle Slough Housea ja sen henkilöstöä. Jackson Lamb on antanut River Cartwrightille tämän kuukausia himoaman kenttätehtävän. Se ei tosin ole ihan sellainen kuin hän toivonut. Hänen on saatava haltuunsa äärioikeiston suuntaan kallistuneen toimittaja Robert Hobdenin roskapussi, analysoitava sen sisältö ja laadittava siitä raportti. Mikä Hobdenissa päällikköä niin paljon kiinnostaa, ei kerrota Riverille eikä muillekaan Hobdenia tarkkaileville agenteille.

Slough House sähköistyy, kun nettiin ladataan video, jolla nimeämättömät huppupäät uhkaavat katkaista sieppaamansa nuoren miehen kaulan ja näyttää kaiken reaaliaikaisesti netissä. Mitään vaatimuksia tai muita uhkauksia ei esitetä, mutta määräaika on lyhyt, vain pari vuorokautta. Mistä oikein on kysymys? Miten nuorukaisen hengen voisi pelastaa? Kuka hän on? Keitä sieppaajat ovat? Slough Housen väkeä ei rekrytoida tapauksen yhteydessä aktiivitehtäviin, mutta he päättävät ryhtyä itse omatoimisesti ratkaisemaan ongelmaa. Niin voisi osoittaa pätevyytensä ja päästä takaisin tositoimiin ja päämajan armoihin.

Jackson Lamb -sarjan toinen osa Nukkuvat leijonat palkittiin vuonna 2013 CWA Kultatikarilla vuoden parhaana dekkarina Britanniassa ja sai Tanskassa parhaan käännösdekkarin palkinnon. Berliinin muurin murtumisen jälkeen Britannian salaisen palvelun palkkalistoilta pyyhitty Dickie Bow kohtaa yllättäen Lontoon vilinässä henkilön, jonka hän tunnistaa entiseksi Moskovan agentiksi. Seuraavana aamuna Jackson Lamb käy selvittelemässä Bown kuolemaan liittyviä olosuhteita. Mies on löytynyt sydänkohtaukseen menehtyneenä bussista.

Samaan aikaan Min Harper ja Louisa Guy Slough Housesta saavat Regent’s Parkin James Hämähäkki Webbiltä toimeksiannon. Heidän pitäisi turvata neuvotteluihin saapuvaa venäläistä oligarkkia Arkadi Paškinia, joka haluaa hoitaa Lontoossa korkean tason tapaamisensa kirjaimellisesti korkealla eli Needle-pilvenpiirtäjän 77. kerroksessa. Tehtävä kuulostaa vähän epäilyttävältä, mutta seurustelun aloittanut työpari on kipeästi rahan tarpeessa.

Dickie Bown tapauksen pengonta nostaa nopeasti pintaan kuuman nimen kylmän sodan ajoilta: Aleksander Popov. Kyseessä on pahamaineinen venäläisagentti, joka sittemmin osoitettiin venäläisten taitavaksi harhautukseksi. Oliko kyse sittenkin harhautuksen harhautuksesta, eli oliko Popov kuitenkin olemassa ja jos oli, onko hän nyt taas aktiivinen? Kuten arvata saattaa, tapaukset liittyvät lopulta yhteen, ja loppurytinät ovat melkoisen näyttävät.

Viimeistään Todelliset tiikerit todistaa, että vaikka Jackson Lamb on esihenkilö suoraan helvetistä, hän kuitenkin pitää tiukan paikan tullen omiensa puolta keinoja kaihtamatta. Hyvä niin, sillä tällä kertaa hänen sihteerinään toimiva agentti Catherine Standish kidnapataan. Lunnasvaatimus osoitetaan Catherinen kollegalle River Cartwrightille. Catherinen hengen voi pelastaa toimittamalla pääministeristä laaditun taustatietokansion sieppaajille. Harmillisesti kyseistä kansiota säilytetään MI5:n päämajan kellariarkistossa, joten pian River on melkoisissa hankaluuksissa.

Samaan aikaan Jackson Lambin esihenkilöt Regent’s Parkissa tuskailevat ministerin vaatimien budjettileikkausten kanssa. Ministerin ja MI5:n päällikön mielipide on, että Slough House on syytä lakkauttaa mitä pikimmin. Suunnitelma kuitenkin kohtaa vastoinkäymisen toisensa perään. Niistä osa liittyy arkistoinnin uudelleenjärjestämiseen ja arkiston uudelleensijoittamiseen, osa taas erään kyseenalaisen operaation pieleen menemiseen. Poliittinen peli on armotonta, eivätkä toisiksi jää virkamiesten keskinäinen kyynärpäätaktikointi ja kampittelu. Kehenkään ei vain voi luottaa, ei aina edes itseensä.

Catherinen vapauttamiseksi tarvitaan kunnon suunnitelma, samoin arkiston harmaiden kansioiden haltuun ottamiseksi. Seuraa tuttuun tapaan kiivasta yllättävien käänteiden värittämä toimintaa, jossa tulee myös tappioita ennen kuin tilanne on saatu tyydyttävästi haltuun.

En ole varsinainen vakoiluromaanien ystävä, mutta nämä Herronin kirjat ovat kyllä riisuneet kaiken vastarintani. Herron kirjoittaa melko laveasti ja päältä päin katsoen hidastempoisestikin, mutta tarinoiden edetessä huomaa, miten miltei kaikki alun merkityksettömiltä tuntuneet yksityiskohdat ovat sitten kuitenkin merkityksellisiä lopputuloksen kannalta. Juonet ovat koukeroisia ja monihaaraisia, joten keskittymistä lukijalta edellytetään ehkä keskimääräistä enemmänkin. Kirjat ovat hyvin brittiläisiä, mistä pidän kovasti.

Toivon vienosti, että Suomen dekkariseuran hallitus pitää Mick Herronin tuotannon mielessään valitessaan syksyllä taas uutta ulkomaisen dekkarikirjallisuuden kunniakirjan saajaa. Jos ei tänä vuonna niin ainakin sitten tulevina vuosina. Sen lisäksi toivon, että Apple-TV myisi sarjansa jollekin muulle palvelulle lähitulevaisuudessa. Katsoisin sen enemmän kuin mielelläni.

Mick Herron: Luupäät (Slow Horses)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2021. 399 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Mick Herron: Nukkuvat leijonat (Dead Lions)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2021. 415 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Mick Herron: Todelliset tiikerit (Real Tigers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2022. 405 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Kirjat arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Conn Iggulden: Ateenan portit

 

Vuonna 490 eaa. (tai eKr., kuten historiallisissa romaaneissa näyttää edelleen olevan tapana asia merkitä) persialaisten armeija rantautui 35 km:n päähän Ateenasta Marathonin kentälle. Kuningas Dareioksen lähettämän laivaston mukanaan tuoma sotajoukko kohtasi siellä ateenalaiset, jotka turhaan odottivat Spartan joukkojen saapumista tuekseen. Sotapäällikkö Miltiades johdatti kuitenkin ateenalaiset joukkonsa voittoon, ja lähetti Feidippides kiidätti voitonviestin kotikaupunkiinsa. Perille päästyään hänen sydämensä halkesi. Nöyryytetty Dareios määräsi orjansa muistuttamaan hänelle päivittäin, että kreikkalaisille on vielä kostettava.

Niin sanotut persialaissodat ovat ainakin vanhemmalle polvelle tuttua kauraa oppikoulun historiantunneilta. Myös länsimaisen demokratian kehto Ateenan kaupunkivaltio on historianopetuksen vanhoja kulmakiviä. Aiheet kuulostavat vähän pölyttyneiltä, eikö totta? Miten niihin saisi puhallettua eloa ja imua nykylukijan silmissä?

Brittiläinen historiallisia seikkailuromaaneja melkoisen pinon kirjoittanut Conn Iggulden tietää niksit ja myös käyttää niitä. Juuri suomeksi ilmestynyt Ateenan portit aloittaa uuden Ateenalainen-sarjan, joka sijoittuu persialaissotien aikaan. Kakkososa Protector ilmestyy maailmalla toukokuussa, joten suomennos saataneen ensi keväänä (tämä siis oma oletukseni).

Iggulden siirtää fokuksen yksilöihin ja saa siten sidottua lukijan tunnesiteillä. Vaikka juonen peruskäänteet ovat ennalta tiedossa, tarinasta tulee kuitenkin jännittävä, koska lukija ei voi etukäteen tietää yksittäisten henkilöiden kohtaloita.

Tarinan keskiössä on ateenalainen strategi Ksanthippos, joka johtaa omaa heimoaan Miltiadeen sotajoukoissa. Kun joukot järjestäytyvät Marathonin kentälle falangeihin, ovat Ksanthippoksen hopliitit osa vasenta falangia ja hänen rinnallaan omia heimojaan johtavat strategit Themistokles ja Aristeides.

Tämä mieskolmikko on ratkaisevassa roolissa myös Ateenan porttien loppuhuipennuksessa eli kymmenen vuotta myöhemmin persialaisia vastaan käytävässä uudessa sodassa, jossa jälleen ovat vaakakupissa niin ateenalaisten henget kuin länsimainen demokratiakin. Themistokles on noussut köyhistä oloista ja on miestensä suosima rempseä johtaja. Aristeides taas on harkitseva ja viisas mies, jonka oikeudentuntoa ja maltillisuutta arvostetaan laajalti.

Ksanthippos on kuitenkin tarinan päähenkilö, jonka vaiheita Iggulden kuvaa perinpohjaisimmin, vaikka miesten kohtalot kietoutuvatkin yhteen. Marathonin taistelun aikoihin 38-vuotias Ksanthippos on aikanaan avioitunut nuoren Agaristen kanssa, ja nyt pariskunnalla on kolme lasta. Agaristen suku kuuluu Ateenan vanhimpiin ja varakkaimpiin heimoihin, joten avioliitto on ollut myös poliittisesti oivallinen ratkaisu.

Kun persialaiset on Marathonissa lyöty, alkaa sekä Ateenassa että Persepoliksessa jälkipuinti. Ksanthippoksella on vahva epäily, että Miltiadeella ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissaan, sillä sotapäällikkö käyttäytyi taistelukentällä vähintäänkin kummallisesti. Demokraattisessa kaupunkivaltiossa poliittinen juonittelu on armotonta, ja lopulta Ksanthippos huomaa, että kansan suojaksi säädetyt lait kääntyvät häntä vastaan. Perhepiirissäkään ei ole aivan ongelmatonta. Kaunis nuori vaimo käyttäytyy oudosti, ja Ksanthippos huomaa etääntyneensä kauas lastensa arjesta.

Persiassa valmistellaan uutta sotaa kreikkalaisia vastaan. Tällä kertaa on tarkoitus hyökätä Ateenan kimppuun samanaikaisesti sekä maalta että mereltä. Alkaa ennen näkemätön ponnistus joukkojen marssittamiseksi taisteluun. Kreikassakaan ei olla tyhjin toimin, mutta demokratiassa sotavarustelu etenee tahmeammin kuin diktatuurissa. Ehtivätkö ateenalaiset rakennuttaa laivaston ajoissa? Entä ketkä ovat kykeneviä johtamaan joukkoja ratkaisevissa taisteluissa, kun politiikan pelien tuoksinassa tärkeitä osaajia on tuomittu kuolemaan tai karkotukseen?

Kuten sanottu, Iggulden osaa rakentaa jännitteen tuttuunkin juonikuvioon. Ei ole vaikea päättää, asettuuko oma myötätunto persialaisten, ateenalaisten vai kenties spartalaisten puolelle. Henkilökuvaus ei ole hänen varsinaisia vahvuuksiaan, ja jopa Ksanthippos jää vähän pahvisen oloiseksi. Nämä puutteet Iggulden korvaa varmalla miljöökuvauksella sekä suorastaan taiturimaisella toimintakohtausten sommittelulla. Taistelukuvaukset ovat jännittäviä, vauhdikkaita ja raastaviakin, sillä ruumiita tulee pinoittain niin persialaisten kuin kreikkalaistenkin joukoissa.

Ateenan portit päättyy kohtaan, jossa Themistokles evakuoimassa ateenalaisia Pireuksen satamasta Salamiin saarelle ja persialaiset jo polttavat tyhjentynyttä Ateenaa. Jatko-osaa odotellessa voisi lukea vaikka itsenäisen romaanin Spartan haukka, joka vaikuttaa myös kiinnostavalta.

Mietin kirjan parissa myös, että vaikka se on ennen kaikkea loistavaa viihdettä, sen parissa tuli myös väkisinkin oppineeksi tai vähintään kerranneeksi monia asioita. Se sopii sellaisenaan oheismateriaaliksi niin sota- kuin poliittisenkin historian sekä yhteiskuntatieteiden opintojen kylkeen, vaikkei Iggulden juuri kommentoi esimerkiksi orjuutta tai muiden heikompien asemaa.

Conn Iggulden: Ateenan portit (The Gates of Athens)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2021. 479 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi, kesto 18 h 3 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Stephen King: Bill Hodges -trilogia

Stephen King on tekijä, joka ei tosiaankaan esittelyjä kaipaa. Vuosikymmenten mittaan olen minäkin osan Kingin yltäkylläisen runsaasta tuotannosta lukenut, aikoinaan jopa sellaisen rautaisannoksen putkeen, että seurasi melkoinen tauko. Vähitellen olen palaillut mestarin tuoreemman tuotannon äärelle. Viimeisimmät lukemani tai oikeammin kuuntelemani kolme romaania muodostavat Bill Hodges -trilogian, joka sopii mitä parhaimmin dekkariviikon ohjelmaan.

Bill Hodges -trilogian osat ovat Mersumies (Tammi, 2016), Etsivä löytää (Tammi, 2017) ja Viimeinen vartio (Tammi, 2018). Trilogiaa kutsutaan myös Mersumies-trilogiaksi, mutta se on mielestäni hieman epätarkkaa, koska keskimmäisessä osassa varsinaisella Mersumiehellä on vain hyvin etäinen osuutensa tapahtumien taustalla. Ensimmäinen ja kolmas romaani muodostavat sen sijaan tiiviin parin.

Mersumiehessä ja Etsivä löytää -romaanissa ei ole yliluonnollisia kauhuelementtejä tai muita kummallisuuksia, mutta Viimeisessä vartiossa King on jälleen päästänyt mielikuvituksensa tutun villiin laukkaan. Dekkari- ja trillerikuviot eivät ole sittenkään tarjonneet kyllin kiinnostavia puitteita tarinalle, kenties. Minusta se on hieman sääli, sillä King saa mainiosti toimimaan nämäkin genret, jos vain haluaa.

Mersumiehen alkutilanne on hyytävä todentuntuisuudessaan. Talouslama on kunnolla kurittanut amerikkalaista pikkukaupunkia, ja ankara työttömyys riivaa. Kaupunki lupaa tuhat varmaa työpaikkaa jonkinlaisilla rekrytointimarkkinoilla suuren kauppakeskuksen tiloissa, ja ihmiset jonottavat paikalla yön yli saadakseen mahdollisimman edullisen aseman heti aamusta. Tähän ihmisjoukkoon päättää sadistinen tappaja ajaa varastamallaan suurella Mercedeksellä. Seuraukset ovat tuhoisat. Kahdeksan ihmistä kuolee ja lukuisat vammautuvat vakavasti, osa loppuiäkseen.

Suuri tumma Mercedes löydetään pian, mutta siitä ei irtoa johtolangan pätkääkään. Auto on varastettu, eikä selitystä sille, miten tappaja on onnistunut saamaan vara-avaimen käyttöönsä, tunnu löytyvän. Poliisi tekee kaikkensa, mutta turhaan. Tappaja on kadonnut taivaan tuuliin.

Tilanne korventaa erityisesti rikosetsivä Bill Hodgesia, joka joutuu jäämään eläkkeelle saamatta murhaajaa kiinni. Hodges ottaa tappion hyvin henkilökohtaisesti. Hän on vuosikymmenet omistautunut työlle ja ryypiskelylle, ja nyt jäljellä on enää ryypiskely. Kun tilanne alkaa olla jo epätoivoinen, Hodges saa Mersumieheltä eli murhaajalta kirjeen. Sen on tarkoitus kannustaa häntä painamaan liipaisinta viimeisen kerran, mutta vaikutus on aivan päinvastainen. Hodges sisuuntuu ja käy uudelleen mutta entistä leppymättömämmin murhaajajahtiin.

Entinen poliisi ja murhamies alkavat käydä kummallista chattikeskustelua. Tietokonepulmissa Hodges tulee kääntyneeksi ruohonleikkaajansa Jeromen puoleen. Poika on valkoisten asuinalueella asuvan mustan perheen fiksu poika, joka pian ystävystyy änkyröivän eläkeläisetsivän kanssa ja tutustuttaa tämän muuhunkin perheeseensä.

Lukija pääsee mukaan myös Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin maailmaan, joka ei näytä lainkaan kauniilta. Bradylla ei ole kaikki kunnossa, eikä siihen vähiten syyllinen ole hänen vastenmielinen äitinsä. Aikamiespoika on turhautunut keksijänero, jonka keksinnöt on aina joku keksinyt ennen häntä. Niin rikastuminen jää haaveeksi. Mutta on Brady keksinyt muutaman ihan kelpo laitteenkin, ja vaikkei niillä ehkä tienaa, ne auttavat muiden fantasioiden toteuttamisessa. Pian lukijalle paljastuu, että työnhakijoiden päälle ajaminen oli vasta kammottavaa esileikkiä. Bradylla on suunnitteilla todellinen isku vailla vertaa. Mutta lisätäkseen nautintoa hän haastaa Hodgesin kanssaan kilpajuoksuun.

Kuten arvata saattaa, Hodegesin joukkue perii lopulta voiton, mutta hyvin niukalla erolla, eikä tappioiltakaan vältytä. Hodges nimittäin tutustuu tapausta tutkiessaan ja Mersumiestä jahdatessaan henkilöihin, joista tulee nopeasti hänelle hyvin tärkeitä, eikä loppu ole kaikilta osin onnellinen.

Kakkososassa Etsivä löytää on kyse kokonaan toisenlaisesta rikostarinasta ja eri rikollisista. Alussa kerrotaan pitkään 1970-luvun tapahtumista. Kulttimaineeseen kivunnut kirjailija John Rothstein on kirjoittanut kolme Jimmy Goldista kertovaa menestysromaania ja vetäytynyt sitten omiin oloihinsa. Huhut kertovat, että Rothsteinilla olisi kassakaapissaan paitsi rutkasti käteistä myös uusien Jimmy Gold -romaanien käsikirjoituksia, joita tämä ei kuitenkaan aikoisi julkaista.

Tilanne on nuoren luuserin Morris Bellamyn mielestä sietämätön. Ensinnäkin Jimmy Gold -trilogia päättyy hänen mielestään täysin väärin! Toiseksi, jos jatkoa on olemassa, hänen pitää saada lukea se! Käsikirjoituksilla voisi jotenkin tehdä rahaakin, mutta tärkeintä olisi saada tietää, miten Jimmy Goldin tarina jatkuisi. Saadakseen käsikirjoitukset itselleen Bellamy on valmis mihin tahansa, ja ruumiitahan siitä tulee.

Nuorukainen on kovin piittaamaton tappamisen suhteen, mutta omasta antikvariaatista haaveileva kaveri, jonka kanssa Bellamy on rikostaan suunnitellut, tyrmistyy. Hän oli kuvitellut käytyjä keskusteluja vain ajankuluksi ja fantasioiksi. Ystävänsä neuvosta Bellamy päättää kätkeä löytämänsä rahat sekä vihot varmaan paikkaan ennen kuin ehtii lukea niistä kuin muutaman sivun. Ne paljastavat, että Rothstein oli kuin olikin kirjoittanut vielä kaksi romaania! Mutta sitten Bellamy tekee virheen ja jää kiinni. Vankilassa kuluukin sitten runsaat kolmekymmentä vuotta.

Rinnan Bellamyn tarinan kanssa kuvataan lähes kolmekymmentä vuotta myöhempiä tapahtumia samassa pikkukaupungissa ja vieläpä samassa asunnossa, jossa Bellamykin aikanaan asui. Nyt siinä asuu murrosikäinen Pete, jonka isä on vammautunut pahasti jäätyään ison Mersun alle ostoskeskuksen pihalla. Perheellä ei siis mene hyvin. Isä on huonossa kunnossa ja työtön, eikä äitikään ole saanut pitää opettajan työtään. Rahat ja hermot ovat tiukalla. Pete päättelee, että vanhemmat eroavat pian, jollei ihmettä tapahdu. Ja se tapahtuu. Pete löytää puronvarteen haudatun arkun, jossa on paitsi muhkea pino täyteen kirjoitettuja vihkoja myös kunnon potti dollareita. Pete saa hienon idean: hän alkaa postittaa rahoja vanhemmilleen vähän kerrallaan.

Salaperäisen mesenaatin rahalähetysten turvin Peten perhe sinnittelee pahimpien koettelemusten vuosien läpi. Mutta sitten rahat loppuvat. Peten sisko ei pääsekään kavereidensa kanssa samaan kalliiseen yläkouluun. Peten omatkin haaveet tasokkaasta yliopistosta näyttävät valuvan hukkaan. Pete on kuitenkin vuosien varrella lukenut puronvarren arkusta löytyneen vihkopinon ja oivaltanut, mistä niissä oikein on kyse. John Rothsteinin tuotannosta ja Jimmy Goldin tarinasta tulee hänen salainen pakkomielteensä. Miten sen voisi julkaista niin, ettei paljastuisi, kenellä tulenarat vihot ovat? Nuorukainen on melkoisten moraalisten mutta myös käytännöllisten kysymysten äärellä. Pahaksi onnekseen hän tekee tietämättään kohtalokkaan virheen tarjotessaan muutamaa vihkoa paikalliselle puolihämärälle antikvaristille. Sattuma korjaakin sitten satoaan oikein kunnolla.

Bill Hodges kumppaneineen eli  Billin perustama Etsivä löytää -firma tulee mukaan tähän tarinaan melko myöhäisessä vaiheessa (ja Peten kannalta miltei liian myöhään) muutaman mutkan kautta, mutta onneksi tulee, sillä tapahtumat vyöryvät lopulta hiuksia nostattavalla vauhdilla ja tuho on melkoinen.

Viimeisen vartion ensisävelet soitetaan jo Etsivä löytää -kirjan loppusivuilla, joilla kerrotaan, että Hodgesilla on tapana käydä katsomassa Brady Hartsfieldia sairaalan pitkäaikaista hoitoa vaativien aivovammapotilaiden osastolla. Hartsfield on toipunut jonkin verran vakavasta päävammastaan, mutta on käytännössä liikuntakyvytön ja lähes vihanneksen tasolla. Niin ainakin lääkärit väittävät. Hodgesilla on asiantilasta omat epäilynsä.

Hodges on päättänyt lopettaa vierailunsa Hartsfieldin luona, koska tapaamisilla ei tunnu olevan potilaaseen mitään vaikutusta mutta Hodgesiin ne vaikuttavat aina ikävällä tavalla. Hodgesilla on murheita omankin terveytensä kanssa, mutta sitä ei ehdi jäädä murehtimaan, kun kaupunki joutuu omituisen itsemurha-aallon kynsiin. Outoja kuolemantapauksia ei aluksi tietenkään osata yhdistää toisiinsa, mutta vähitellen paljastuu, että eri tavoin itsensä tappaneiden ihmisten lähellä on kummallisia Z-merkkejä ja vanhentunutta tekniikkaa edustava pelikonsoli tuntuu myös yhdistävän uhreja.

Jälleen lukija tietää kosolti enemmän kuin Hodges kumppaneineen. Brady Hartsfield ei ole lainkaan niin huonossa kunnossa kuin hän antaa ymmärtää. Aivovamma on myös oudosti vahvistanut hänen kykyjään. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen vahva kyky liikuttaa esineitä tahdonvoimallaan eli hän on telekinestikko. Paljon tehokkaampaa kuitenkin on, että Brady kykenee tunkeutumaan toisten ihmisten mieleen ja lopulta jopa kaappaamaan näiden kehon. Niin, kuten sanottua, Viimeinen vartio ei enää ole kovinkaan konventionaalinen dekkari, mutta hyytävä tarina se on.

Bradyn haaveena on saada aikaan ennen kokematon koko maata ravisteleva nuorten itsemurhavyöry, joka ruokkisi itse itseään somen avulla. Suunnitelma on pirullinen, ja kuten pian paljastuu, ällistyttävän toimiva. Jälleen asetelmana on henkeä salpaava kilpajuoksu. Ehtiikö ja pystyykö Hodges kumppaneineen estämään tuhon? Loppurymistely on verrattoman näyttävä. Hodgesin tiimi selviytyy jälleen nipin napin voittajana, kuten toki kuuluukin, mutta hinta on kova. Viimeinen vartio on nimensä veroinen monessakin mielessä.

En kyllä väsy hämmästelemästä Kingin kertojanlahjoja. Kaikki kolme romaania imaisivat minut syövereihinsä vastustamattomalla voimalla, taas kerran. Jälkikäteen teoksia analysoidessa huomaa kuitenkin, että erilaisista mielenkiintoisista ja tärkeistäkin teemoista huolimatta aika vähän niistä jää käteen. Mutta eipä haittaa, kun on tullut oikein kunnolla viihdytetyksi. Mielestäni Kingin vahvuuksia ovat henkilö- ja miljöökuvaukset. Esimerkiksi Mersumiehen ensimmäinen isku on pohjustettu huolella. Lukijalle esitellään joukko jonossa seisovia ihmisiä ja tutustutetaan perusteellisesti heidän vaiheisiinsa. Siksi heidän pian tapahtuva brutaalin väkivaltainen kuolemansa koskettaa lukijaa eikä jää vain todetuksi faktaksi tai uhriluvuksi.

Samaa perusteellisuutta King toistaa myös kuvatessaan tarinoiden roistoja. Hekään eivät jätä lukijaa kylmäksi. Juonet on myös punottu taitavasti ja yllätyskäänteitä riittää. Monia kohtauksia valotetaan ristiin, jolloin lukija joutuu hiukset pystyssä odottamaan, miten tilanne oikein kehittyy tai onnistuvatko sankarit ajoissa nappaamaan roistot. Kun roistot sitten napataan, tai mitä heille ikinä tapahtuukin, tuntee lukija suurta nautintoa.

Stephen King: Mersumies (Mr. Mercedes)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2016.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 17 h 36 min.

Stephen King: Etsivä löytää (Finders Keepers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2017.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 14 h 27 min.

Stephen King: Viimeinen vartio (End of Watch)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2018.
Äänikirjan lukija Tomi Kamula, kesto 14 h 31 min.

Äänikirjat ostettu.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Robert Galbraith: Pahan polku

Lontoon kaduilla liikkuu nuoria naisia jahtaava sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa veitsillään ja ottaa heiltä ruumiinosia metsästysmuistoiksi.

Ei ehkä kovin omaperäinen dekkarin alkuasetelma, mutta Robert Galbraithin käsissä tästä on muovautunut kelpo tarina. Lukija saa nimittäin heti Pahan polun alkusivuilla tietää, että murhaajan tähtäimessä on varsinainen herkkupala, Sihteeri, kuten hän mielessään kutsuu Robin Ellacottia. Räväkästi tarina käynnistyy myös Cormoran Striken ja Robinin yksityisetsivätoimistolla, sillä murhaaja lähettää Robinille yhden uhrinsa irti leikatun säären, ikään kuin varoitukseksi tai lupaukseksi tulevasta.

Tarkoituksena on siis säikäyttää Robin ja herättää Striken huomio. Kumpikin tavoitteista saavutetaan. Strike huomaa oitis nuoren naisen sääressä vanhat arvet, jotka nostavat ikäviä muistoja hänen mieleensä. Onko Strike tuntenut murhatun tytön? Ja ennen kaikkea tunteeko Strike murhaajan? Menneisyyden kätköistä nousee esiin ainakin kolme miestä, joilla olisi riittävästi vanhaa kaunaa hampaankolossa Strikea vastaan sekä tarpeeksi hulluutta toteuttaa karmiva uhkaus.

Strike ja Robin alkavat seuloa Striken menneisyyden haamuja, jotka suorastaan kilpailevat vastenmielisyydessä. Strike itsekään ei tiedä, kuka miehistä olisi hänen suosikkiehdokkaansa murhaajaksi. Äidin muinainen poikaystävä? Pedofiili? Entinen nyrkkeilijä? Epäiltyjä on kenties hieman liikaakin, ja ainakin äänikirjana teosta nautiskellessa inhotukset alkoivat jossain vaiheessa mennä päässäni iloisesti sekaisin.

Poliisia eivät Striken epäiltyehdokkaat luonnollisestikaan kiinnosta, vaan häntä kehotetaan lähinnä pysymään erossa tutkinnasta. Lisää ongelmia seuraa runsaasta negatiivisesta julkisuudesta. Ruumiinosia vastaanottava yksityisetsivä ei oikein vakuuta ammattitaidollaan, ja asiakkaat kaikkoavat nopeasti. Jälleen Striken firma on konkurssin partaalla.

Tuttua aiemmista sarjan osista on myös Robinin tuskailu Striken palveluksessa. Nuori nainen haluaisi tunnustusta ja yhtiökumppanin aseman, mutta sulhanen koettaa kaikkensa saadakseen Robinin luopumaan vaarallisesta ja huonopalkkaisesta työstään. Parin häät lähestyvät vauhdilla, mutta Robin selvästi epäröi ja koko suhde on vaakalaudalla, kun Markin menneisyydestä paljastuu kiusallinen asia. Omahyväinen ja itserakas Mark on muuten varsinainen inhotus!

Uutta ei ole sekään, että Strike kärvistelee jälleen uudessa suhteessa. Robinin ja Striken keskinäiset välit kipunoivat edelleen vahvasti. Kumpikin torjuu sen kuitenkin päättäväisesti.

Galbraith jatkaa edelleen hyvin perinteisellä linjallaan, eli Strike ja Robin tekevät sitkeää etsivätyötä haastattelemalla ihmisiä ja tarkkailemalla asuntoja. Tuloksia tulee hitaasti. Tarina pysyy kuitenkin vireessä, kun lukija joutuu tasaisin väliajoin kurkistamaan murhaajan saastaiseen mieleen. Ruumiitakin tulee lisää tasaiseen tahtiin, ja uhka Robinin ympärillä tihenee. Kiinnostava, joskin vastenmielinen yksityiskohta ovat ihmiset, jotka haluavat amputoida terveitä ruumiinosiaan. Joku levittää netin keskustelupalstoilla tietoa, että Strike olisi hankkiutunut tahallaan eroon jalastaan.

Galbraithin Cormoran Strike -sarja ja tämä Pahan polku yksinäänkin jakavat mielipiteitä. Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina on pitkälti samoilla linjoilla kanssani: ”Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...” , mutta Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Maria on pettynyt: ”Olen lukenut paljon parempia dekkareia. Pahan polku on oikeastaan melko keskinkertainen dekkari. Ihan luettava, mutta ei erityisen jännittävä tai mukaansatempaiseva.” Itse olin alkuun epäileväinen, mutta kirja kirjalta olen viihtynyt Striken ja Robinin parissa yhä paremmin. Henkilökuvauksessa Galbraith on velho, ainakin, mitä tulee päähenkilöihin.

Pahan polkua pidän kolmesta sarjan tähänastisesta osasta parhaana. Juoni ei junnannut liikaa, loppuun asti pysyi jännitys murhaajan henkilöydestä yllä ja pelkäsin myös, kuinka pahasti Robinille vielä käy. Mutta ymmärrän myös kriittisemmät kommentit. Kuten jo totesin, epäiltyjä on turhan monta ja heidän tekemistensä setvimiseen kulutetaan runsaasti aikaa ja lukijan hermoja. Miesten hahmot menivät päässäni sekaisin.

Robin ei tottele Striken ohjeita ja joutuu vaaraan omaa typeryyttään, mikä ärsyttää. Samoin Striken ja Robinin keskinäisten välien vatvominen alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Jokin ratkaisu, kiitos! Ärsyynnyin myös jokaisen luvun alkuun istutetusta Blue Öyster Cult -sitaatista. Olen aikaisemminkin kapinoinut näitä minusta yleensä tekotaiteellisilta vaikuttavia korostuksia vastaan. Ainakaan minulle ne eivät anna mitään lisäarvoa.

Kuuntelin siis kirjan Eero Saarisen lukemana äänikirjana, kuten kaksi edellistäkin osaa. Minun päässäni Cormoran kuulostaa siis Saariselta. Hankin tällä kertaa äänikirjan Elisa Kirjan Dekkaripiirin jäsenetuversiona. Tiinalla muuten oli tieto, että Cormoran Strikesta ollaan puuhaamassa tv-sarjaa. Ehdottomasti kiinnostaa!

Robert Galbraith: Pahan polku (Career of Evil)

Suom. Ilkka Rekiaro. Otavan äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 18 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Robert Galbraith: Käen kutsu. Otava 2013.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. Otava 2014.

Robert Galbraith: Pahan polku. Otava 2015.

John Williams: Stoner

Täydellisestä lukunautinnosta on vaikea kirjoittaa, koska se edessä tuntee olevansa sanaton. Vuonna 1965 ensimmäisen kerran ilmestynyt romaani Stoner on sellainen. Yhdysvalloissakin John Williamsin romaanin ansiot huomattiin vasta hiljattain, ja keväällä 2015 teos saatiin viimein suomeksi Ilkka Rekiaron kääntämänä.

On vaikea eritellä, mikä Stonerista tekee niin erinomaisen. Kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon, ainakaan pinnalta katsoen. Sen päähenkilö on äärimmäisen epäkiinnostava: pienen yhdysvaltalaisyliopiston kirjallisuuden professori 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. William Stoner ei eläessään matkusta kotiosavaltionsa rajojen ulkopuolelle, ja elämänpiiri on muutenkin fyysisesti suppea ja ankea.

Stonerin piti alkuaan opiskella maanviljelyä ja palata sitten pienelle maatilalle auttamaan vanhempiaan ja ottamaan aikanaan tila haltuunsa. Tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta. Stoner päättää vaihtaa pääaineekseen kirjallisuuden, salaa vanhemmiltaan ja omaksi yllätyksekseen. Kirjallisuuden professori tukee nuorukaista, koska tämä on ilmiselvästi rakastunut ˗ kirjallisuuteen.

Maailmanhistoria pauhaa jossakin taustalla, mutta Stoner tutkii ja opettaa rakkaassa yliopistossaan. Elämä etenee rauhallisesti ja huomaamatta. Kuitenkin hiljaisen ja sopuisan miehen elämään tunkeutuu myös naisia. Vaimo, tytär ja rakastajatar jättävät kukin omat syvät jälkensä miehen sieluun.

Yliopistomaailmakaan ei ole ihan niin seesteinen kuin voisi luulla. Ehdottoman oikeamielinen Stoner hankkii tahtomattaan itselleen leppymättömän vihamiehen, joka on tuhota hänen elämänsä vuosikymmeniksi. Kuka tai miten lopulta voi vetää pisimmän korren tässä kamppailussa?

Williams kirjoittaa vähäeleisesti ja kauniisti. Kirjallisuuden ystävää tarina puhuttelee erityisesti, koska Stoner todellakin rakastaa kirjallisuutta ja sen opettamista. Kirjallisuudesta ja kirjoista puhutaan paljon romaanin mittaan, mutta ei liian korkealentoisesti. Ilkka Rekiaron käännöskin on herkullinen oivaltavan vanhahtavine sanavalintoineen.

Vielä varoituksen sana: älkää missään nimessä lukeko teoksen alkuun sijoitettua John McGahernin saatetta ennen romaanin lukemista! Jostain syystä McGahern ruotii yksityiskohtaisesti kirjan juonen, enkä voi käsittää, miksei saatetta ole sijoitettu romaanin loppuun.

John Williams: Stoner (Stoner)

Suom. Ilkka Rekiaro. Bazar 2015. 306 s.

Arvostelukappale.

P.S: Juttu on julkaistu keväällä 2015 Salon Seudun Sanomissa lähes samanlaisena kuin yllä. Kirjan lukemisesta on siis kulunut jo runsaasti aikaa, mutta sen verkkainen, kuulas tunnelma ja koskettava tarina ovat edelleen vahvoina mielessäni. Kun mietin vuoden 2015 parhaita lukukokemuksiani, on Stoneria mahdoton ohittaa. Kohokohtien ruotiminen taas on jälleen ajankohtaista, sillä huomenna kirjablogeissa julkaistaan vuoden 2015 Blogistania-ehdokkaat. Katso tarkempaa tietoa äänestyksestä vaikkapa täältä!

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Melkein vuosi on jo ehtinyt hujahtaa Robert Galbraithin esikoisdekkarin Käen kutsu kuuntelemisesta. Pidin perinteisestä ja hitaahkosta salapoliisiromaanista kovasti, ja nautin kirjan kuuntelusta myös loistavan lukijan eli Eero Saarisen ansiosta. Niinpä oli itsestään selvää, että tulisin myös seuraavan osan nautiskelemaan muodossa tai toisessa sen suomennoksen ilmestyttyä.

Iloni olikin suuri, kun huomasin, että kakkososan eli Silkkiäistoukan äänikirjaversio putkahti nopeasti suomennoksen ilmestyttyä myös Elisa Kirjan äänikirjavalikoimiin. Lukijana oli jälleen Eero Saarinen! Oli kuin olisi vanhan ystävänsä tavannut, kun laittoi napit korviin ja antoi Saarisen äänen tulvia päähänsä. Myös Cormoran Strike ja Robin tuntuivat vanhoilta, kotoisilta tuttavilta, ja oli ihanaa saada tietää, mitä heille kuului.

Kohtalaista tuntuu kuuluvan. Robin valmistelee häitään inhan Markin kanssa, mutta yllättäviä esteitä suunnitelmille ilmaantuu. Pariskunnan välejä kiristävät Robinin työ ja ennen kaikkea pomo. Cormoran taas saa odottamattomia tietoja entisen morsiamensa nykyvaiheista. Etsivätoimistolla menee aavistuksen paremmin kuin edellisellä tapaamiskerralla, mutta mitään rahatulvaa ei vieläkään ole näkyvissä. Robin haluaisi kiihkeästi opiskella salapoliisiksi, mutta Strikella tuntuu olevan toisenlainen käsitys firmansa tulevaisuudesta.

Ratkottava rikos on tällä kertaa erityisesti kirjaihmistä kiinnostava. Silkkiäistoukassa sukelletaan kustannusmaailman syövereihin ja paljastetaan sen raadollisuus pohjamutia myöden. Parhaiten tämä puoli varmasti aukeaa englantilaista kustannusmaailmaa sisältä päin tunteville, mutta kiintoisaa luettavaa se oli täydelliselle maallikollekin. Kirjailijoista annetaan vähemmän mairitteleva kuva. Miltei mitä tahansa ollaan valmiita tekemään, jotta saadaan oma teksti painettua. Myöskään julkisuuden saamiseksi ei keinoja kaihdeta.

Strike saa toimeksiannon kirjailija Owen Quinen vaimoilta. Kirjailija on kadonnut parisen viikkoa sitten omille teilleen, ja vaimo alkaa huolestua. Asetelma ei vaikuta Striken mielestä kovin miellyttävältä. Quinen kirjallinen ura ei ole ollut hääppöinen ja on ollut pitkään laskusuunnassa. Yksityiselämässään kirjailija tuntuu sikailevan ja pitävän väritöntä vaimoaan jonkinlaisena kotiorjana, joka pyyteettömästi hoitaa pariskunnan aikuista kehitysvammaista tytärtä ja siinä ohessa miestään. Kirjailija itse tapaa häipyä aika ajoin omille teilleen ’kirjoittamaan’, ja perhe odottelee kiltisti kotona. Nyt mies on ollut kuitenkin tavallista kauemmin poissa eikä kustantamokaan tunnu tietävän tai ainakaan haluavan kertoa, mihin mies on kadonnut.

Nopeasti selviää, että Quine on juuri saanut valmiiksi romaaninsa käsikirjoituksen, joka tuntuu olevan poikkeuksellisen kuumaa kamaa. Quine on tunnettu epämiellyttävän groteskista tyylistä, mutta tällä kertaa hän on ylittänyt itsensä. Bombyx mori -niminen vertauskuvallinen romaani paljastaa inhottavia salaisuuksia kaikista Quinen lähipiirin ihmisistä. Lakimiehet ovat jo yrittäneet estää romaanin julkaisun, vaikka käsikirjoituksen sisällön pitäisi olla vain harvojen tiedossa. Onko kirjassa jotain niin tulenarkaa, että Quine on päättänyt kadota sen takia? Vai onko hänelle tapahtunut jotain muuta?

Takakannessa jo paljastetaan, että kirjailija löytyy pian raa’asti murhattuna. Murhatapa liittyy kummallisella tavalla Quinen romaaniin, eikä Strike malta jättää juttua tähän poliisin ankarista kehotuksista huolimatta tai oikeastaan niiden takia. Jokin kirjailijan vaimon tilanteessa vetoaa Striken pehmeään puoleen. Lisäksi joku tuntuu jälleen vainoavan Strikea itseäänkin.

Rakenteeltaan Silkkiäistoukka noudattelee Käen kutsun kaavaa aika tarkoin. Juttu tuntuu täysin mahdottomalta ratkaista, mutta sitkeä ihmisten jututus ja tarinoiden seulonta tuottaa lopulta tulosta. Lopuksi pitää vain vielä saada syyllinen nalkkiin ja mieluiten tunnustamaan tekonsa. Nytkin tekijä on mukana tarinassa melkein alkusivuilta lähtien, joten mistään puskista ei ratkaisua tempaista, vaikka kieltämättä lukijalle on jälleen varattu yllätys.

Naurahdin ääneen yksityiskohdalle, jonka Galbraith oli tarinaansa ujuttanut. Quinen kirjat kuvataan synkiksi, groteskeiksi ja epämiellyttäviksi. Yllättäen ne ovat olleet myyntimenestyksiä – Suomessa! Millainen kuva meistä oikein onkaan maailmalla?

Galbraithin dekkarit ovat jakaneet lukijakuntansa, kuten arvata saattaa, mutta minä viihdyn näiden hitaahkojen, perinteisten ja hyvin brittiläisten arvoitusdekkareitten parissa vallan mainiosti. Seuraavaa odotellessa!

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (The Silkworm)

Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 17 h 25 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.

Stephen King: 22.11.63 (Paksu heinäkuu 2014)

Paksun heinäkuun melkein koko naistenviikko ja unikeonpäivä kuluivat rattoisasti eräänlaisen paksun jokerin parissa. En nimittäin ole vuosiin, ainakaan viiteentoista vuoteen, lukenut vanhaa salaista rakkauttani eli Stephen Kingiä. Nyt eräässä nettikeskustelussa Kirjojen keskellä -blogin Maija sai minut suostutelluksi kokeilemaan pitkästä aikaa, millaista on vanhan mestarin nykytuotanto. Tavoitteenani oli Kuvun alla, mutta sitä ei kirjastosta saanut suoraan hyllystä, joten nappasin sitten mukaani kakkossuosituksen eli 22.11.63.

Tutustumiseni Kingin tuotantoon ajoittuu aivan yhdeksänkymmentäluvun alkuvuosiin. Olin juuri yliopistosta koulumaailmaan pullahtanut tuore ja ikävuosiltani nuori äidinkielen opettaja. Vuosia oli lukenut lähinnä tenttivaatimuksiin kuuluneita kotimaisia ja eurooppalaisia klassikoita sekä dekkareita ja hömppää tenttilukemiston vastapainoksi. Nuorten kirjasuosikeista minulla ei paradoksaalisesti ollut mitään hajua. Mutta asia onneksi selvisi kysymällä. Oppilaani ahmivat Stephen Kingiä, josta minullakin sentään oli jonkinlainen hämärä mielikuva. Oli taas turvauduttava kirjastoon, ja sieltähän sitä huumetta sai aivan vapaasti!

Vuoden 1991 kevään ja kesäloman aikana olen lukenut Kingiltä ainakin teokset Kosketus, Hohto, Painajainen, Kolkuttajat, Piina, Tukikohta, Uinu, uinu lemmikkini ja Se. Ei lainkaan hassummin, kun ottaa huomioon, että saman kesän aikana tein myös graduni valmiiksi! Omat suosikkini taitavat edelleen Kingin tuotannosta olla Tukikohta ja Se. Sanottakoon vielä sekin, että en ole mitenkään kova kauhun ystävä noin muuten, en esimerkiksi ole koskaan nauttinut kauhuelokuvien katselusta. Mutta Kingin kirjoissa vain oli jotain – koukuttavaa!

Taisin kuitenkin ottaa kerralla sellaisen yliannoksen, että King-suhteeni kuivahti varsin nopeasti. Sittemmin en ole kuin aivan satunnaisesti lukenut jotain (ja onpa jokin kirja tainnut jäädä jossain välissä keskenkin). Tein päätelmän, että olen Kingini lukenut. Mutta nyt sitten suhdetta lämmiteltiin oikein rautaisannoksella, sillä vuonna 2011 ilmestyneen teoksen suomenkielisessä versiossa on sivuja 869 ja painoa toista kiloa. 22.11.63 oli kuitenkin erittäin helppolukuinen kirja, jonka olisin ilman muun elämän väliin tunkemista selvittänyt lomalla vähintään kolmessa päivässä. Viimeisen puolikkaan luin aurinkoisena sunnuntaipäivänä, vaikka sentään kävin konsertissakin.

Kirjavalinta osui kaikin puolin nappiin, sillä kyseessä ei ole kauhukirja vaan enemmänkin scifimaustettu jännitys- ja rakkausromaani. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta paremmin en osaa kirjaa määritellä. Avainjippona on suursuosikkini eli aikamatkustus. Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon ahmin silmät renkaina ja Diana Gabalbonin Matkantekijä-sarjaa olen seurannut nimenomaan tämän kiehtovan aiheen takia.

22.11.63:n päähenkilö ja minäkertoja Jake Epping on mainelaisen pikkukaupungin lukion äidinkielen opettaja. Alkoholistivaimo on lähtenyt, ja keski-ikää lähestyvän miehen elämä on tylsää ja tavallista, kunnes läheisen hampurilaisbaarin pitäjä Al pyytää Jakea pikaisesti luokseen. Vielä eilen terveeltä ja reippaalta vaikuttanut mies on vuorokaudessa laihtunut parikymmentä kiloa ja vanhentunut vuosia. Mitä oikein on tapahtunut? Selviää, että Alin kuppilan varastossa on kaninkolo tai madonreikä, josta pääsee siirtymään vuoteen 1958. Al tekee kuolemaa ja haluaa antaa tietonsa Jakelle. Lisäksi Al antaa Jakelle tehtävän: Jaken on estettävä John F. Kennedyn murha.

Miettimisaikaa ei juurikaan ole, ja Jake joutuu lähtemään toiseen aikaan lähes kylmiltään mukanaan Alin muistiinpanot Lee Harvey Oswaldista sekä urheilutietokirja, jonka avulla voi tienata vedonlyönnillä. Madonreikä toimii omien lakiensa mukaan. Onpa aikamatkustaja menneisyydessä kuinka kauan tahansa, aikaa nykyhetkessä kuluu vain kaksi minuuttia. Matkat myös niin sanotusti nollaavat toisensa. Jos siis palaa menneisyyteen, edellisen kerran teot ovat kadonneet. Menneisyyttä voi muuttaa, mutta se ei ole pysyvää, jos palaa takaisin. Idea on yksinkertainen, ainakin päällisin puolin.

Jake ymmärtää oitis, miksi Al haluaa pelastaa John F. Kennedyn. Maailma olisi toisenlainen, jos nuori, idealistinen demokraattipresidentti olisi saanut jatkaa kautensa loppuun ja kenties tullut valituksi toisellekin kaudelle. Vietnamin sotaa ei kenties olisi koskaan käyty. Ja niin edelleen. Mutta perhosilmiökin pelottaa. Miten muutokset vaikuttavat tulevaisuuteen? Mitkä muutokset vaikuttavat ja kuinka paljon? Entä antaako menneisyys muuttaa itseään? Jake huomaa pian, että hankaluuksia on luvassa, jos aikoo puuttua asioiden kulkuun.

Vuodesta 1958 on melkoinen matka Kennedyn murhan ajankohtaan eli marraskuun 22. päivään vuonna 1963. Jake asettuu pikkukaupunkiin Dallasin liepeille, koska huomaa Dallasin itsessään olevan vastenmielinen paikka kuusikymmenluvun alussa. Arjen eläminen menneisyydessä on kiehtovaa ja vaarallista. Jake ei lakkaa hämmästelemästä, miten elämä on muuttunut vuosikymmenten mittaan Amerikassa. Kaikki tuntuu olevan halpaa ja samalla aitoa. Tosin mistään paratiisista ei voi puhua. Rasismi kukoistaa, samoin saastuminen on arkipäivää teollisuuskaupungeissa, joiden slummit ovat ankeita ja karuja. Mutta Jodien kaupunki on idyllinen paikka, ainakin, kun sen lukioon tulee kirjastonhoitajaksi kaunis Sadie.

Jake elää kirjaimellista kaksoiselämää lukion äidinkielen opettajana ja Lee Harvey Oswaldin tappamista valmistelevana aikamatkustajana. Koska King on kertomisen mestari, tarina on pitkä ja monipolvinen. Pystyykö Jake estämään Kennedyn murhan? Voiko sen tehdä? Mitä siitä seuraisi? Myös sivupolkuja on paljon. Kirjan alussa Jake ’harjoittelee’ koettamalla estää kaksi muuta pienempää tragediaa. Niiden yhteydessä King iskee silmää lukijalle, jolle Se on tuttu. Intertekstuaalisuutta siis kirjailijan oman tuotannon sisällä! King myös viljelee mukavasti kirjallisuusviitteitä muutenkin, onhan Jake äidinkielen opettaja.

Kingillä on taito imaista lukija kokonaan kirjansa maailmaan. Ajankuva on aivan mahtavaa, yksityiskohtaista ja värikästä, mutta ei päälle liimattua vaan tarinaan oivallisesti istutettua. On herkullista tarkkailla amerikkalaista elämäntapaa ja sen muutoksia Jaken silmin. Henkilöt ovat eläviä, lihaa ja verta, joten heihin kiintyy tarinan mittaan melkoisesti. Myös kirjan perusajatus on kiehtova. Millainen maailma olisi, jos Kennedyä ei olisi murhattu?

Kuten huomaatte, olen aivan liekeissä. Ei mitään suurta maailmankirjallisuutta tämäkään, mutta olipa loistavaa viihdettä! King-himo taitaa syttyä uudelleen. Jokohan Kuvun alla olisi kirjastossa…

Stephen King: 22.11.63

Tammi 2012. Suom. Ilkka Rekiaro. 869 sivua.

Lainattu kirjastosta.

Heinäkuuta on vielä kivasti jäljellä ja lomakin jatkuu, joten ainakin yhden paksun ehtinen vielä vetäistä. Nyt vain pitäisi valita niistä jokin. Aurinkoista viikkoa!

Robert Galbraith: Käen kutsu

Viime heinäkuussa vuoti julkisuuteen tieto, että Harry Potterin kirjoittaja J. K. Rowling oli julkaissut salanimellä Robert Galbraith salapoliisiromaanin The Cuckoo’s Calling. Kuten arvata saattaa, nousi tästä paljastuksesta pienoinen kohu ainakin kirjallisessa maailmassa. Toinen ilmeinen seuraus oli, että kirjan myyntiluvut suorastaan ampaisivat nousuun. Päätös suomennoksestakin tehtiin pikavauhtia, samoin käännös itsessään, ja kirja julkaistiin suomeksi jo lokakuussa. Joulukuussa teos oli Suomessakin kivunnut kymmenen myydyimmän käännösromaanin listalle.

Kyynisenä ihmisenä en oikein vieläkään täysin niele selitystä, miten tieto salanimen taakse kätkeytyvästä Rowlingista pääsi julkisuuteen. Heinäkuussa suhtauduin epäillen myös itse kirjaan, vaikka aikaisempi Rowlingin aikuisten romaani Paikka vapaana olikin ollut positiivinen yllätys. Myönnettäköön myös, että Harry Potterien parissa olen ihan aidosti viihtynyt, joten en oikein osaa selittää, mistä epäileväinen ennakkoasenteeni oikein johtuu.

Vähitellen kirjasta kuulemani alkoi kallistua yhä positiivisemmalle kannalle, ja päätös kirjan lukemisesta jossain vaiheessa muodostui pääni sisällä kuin varkain. Lontoon-reissulla pitelin kirjan pokkaripainosta jo Heathrow’n lentokentän kirjakaupassa kädessäni, mutta kauhistuin sen paksuutta ja päätin kiltisti odottaa suomennosta. Sitten huomasin, että äänikirjaversio oli saatavana Elisa Kirjasta, ja päätin ostaa sen itselleni joululahjaksi. Päätöksen sinetöi se, että lukijaksi oli valittu Eero Saarinen. Pidän kovasti hänen äänestään ja lukutyylistään. Ajatuksena oli kuunnella kirjaa lenkkiseurana, mutta parin lenkin jälkeen se siirtyikin työmatkaseuraksi, koska en malttanut odottaa kunnon lenkkeilykelejä.

Käen kutsu on yllättävän perinteinen salapoliisiromaani. Tämä oikeastaan taisi vedota minuun eniten. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu: juoni on sommiteltu taiten ja vakuuttavasti ja henkilö- ja miljöökuvaukseen on panostettu. Tarkoituksena on ollut alun alkaenkin kirjoittaa sarja, joten henkilöt saavat rauhassa tulla lukijalle tutuiksi.

Sankarina on ihan oikea yksityisetsivä, mikä tietysti on dekkarifanille mannaa. Cormoran Strike on kiinnostava hahmo, ja kirjailijasivuillaan Galbraith-Rowling kertookin tehneensä paljon taustatyötä hänen hahmoaan rakennellessaan. Strike on Afganistanin veteraani ja sotainvalidi, entinen sotapoliisi. Hänellä on mielenkiintoinen ja traumaattinenkin perhetausta, hän on älykäs ja persoonaltaan miellyttävän miehekäs. Nyrkkeilyä harrastanut iso, karkeapiirteinen mies menestyy ällistyttävästi, kun kisataan häikäisevien kaunottarien suosiosta, mutta siitä huolimatta romaanin alussa Strike muuttaa asumaan rähjäiseen toimistoonsa. Liiketoimet eivät tunnu sujuvan yksityiselämää paremmin. Kaiken huippuna ovat vielä viikoittain saapuvat värikkäät tappouhkauskirjeet.

Kuin taivaan lahjana Striken elämän ja toimiston kaaokselle on sihteeri Robin, joka pyrähtää paikalle varsin dramaattisesti kirjan alussa. Väliaikaiseksi tarkoitettu pesti tietysti venyy, koska Robin tuntee todella viihtyvänsä työssä ja Strike huomaa nopeasti olevansa riippuvainen tehokkaasta, järjestelmällisestä, taitavasta, nokkelasta ja innokkaasta sihteeristään.

Strikea pyydetään selvittämään pari kuukautta aiemmin tapahtunutta huippumalli Lula Landryn kuolemaa. Paparatsien jahtaama malli putosi loistoasuntonsa parvekkeelta. Poliisin mukaan kyseessä oli itsemurha, mutta Lulan kasvattiveli pyytää epätoivoissaan Strikea vielä tutkimaan asiaa, koska hänen mielestään Lula ei ole voinut tappaa itseään. Todisteet puhuvat tosin vahvasti itsemurhan puolesta, mutta rahapulassa kärvistelevä Strike päättää ottaa tehtävän vastaan.

Kyseessä on muunnos suljetun huoneen tapauksesta. Strike ja Robin ryhtyvät sitkeästi tutkimaan jokaista vähänkin merkittävältä tuntuvaa yksityiskohtaa. Henkilöitä etsitään, heitä puhutetaan ja Lulan kuolinpäivää käydään läpi yhä uudelleen. Tapahtumat etenevät verkkaan, ja hyvin hitaasti tuntuu Strikekin pääsevän tapauksessa eteenpäin. Sitten tulee toinen epäilyttävä kuolemantapaus, joka vakuuttaa Striken siitä, että kyseessä sittenkin oli murha ja että vapaana on vaarallinen murhaaja, joka ei kaihda tehdä uusia rikoksia vanhojen peittelemiseksi. Poliisi vain ei ole asiasta lainkaan yhtä vakuuttunut.

Galbraith-Rowling kuvaa varsin viiltävästi rahan ja julkisuuden vaikutusta ihmisiin. Kun on yllättäen saanut menestystä ja kerännyt mittavan omaisuuden, kuten Lula mallintöillään, ei enää voikaan luottaa kehenkään. Kuka tahansa lähipiiristä on milloin tahansa valmis myymään mitä tahansa tietoa medialle. Mitä raadollisempaa materiaali on, sitä parempi. Kaikki tuntuvat kärkkyvän omaa siivuaan julkisuudesta ja rahoista hinnalla millä hyvänsä.

Itse juoni etenee siis varsin verkkaan, ja toimintaa on vähänlaisesti, vaikka lopussa onkin varsin jännät paikat. Hidas meno ei tällä kertaa haitannut lainkaan, koska siinä sivussa mielenkiintoiset päähenkilöt saivat syvyyttä ja tulivat tuttaviksi. Osansa oli varmasti silläkin, että Saarisen luentaa kuuntelen mieluusti, vaikka mielenkiintoisia juonenkäänteitä ei ihan vilisemällä olekaan. Toisaalta hitaus saa kyllä perustelunsa. Sieltä yhä uudelleen läpi käytyjen yksityiskohtien joukosta Strike siivilöi todisteet. Juoni on myös sikäli onnistunut, että arvailin murhaajaa useaan otteeseen matkan varrella, mutta vedin vesiperän joka kerralla. Silti kun syyllinen lopulta istuu kuuntelemassa Striken todisteita, olin varsin tyytyväinen: näinhän tämän pitikin mennä!

Jään tyytyväisin mielin odottelemaan jatkoa, jota pitäisikin olla luvassa jo tänä vuonna.

Robert Galbraith: Käen kutsu (The Cuckoo’s Calling)

Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 16 h 36 min. Kirjassa 463 s. Otava.

Ostettu Elisa Kirjasta puhelimeen.

Valloittaja-sarja kaappasi mukaansa

Äänikirjateemaa jatkaakseni muistelisin, että aivan sattumalta nappasin kirjaston hyllyltä kuunneltavaksi Conn Igguldenin kirjan Tasankojen susi (suom. Ilkka Rekiaro). Takakannesta kävi ilmi, että kyseessä on fiktiivinen historiallinen romaani Tsingis-kaanista. En ollut kovinkaan innostunut, mutta parempaakaan kuunneltavaa ei ollut tarjolla.

Innostus ei myöskään heti syttynyt kirjaa aloitellessani. Kuvaukset 1200-luvun Mongolian aroilta ja villi-ihmisten keskinäisistä välienselivttelyistä eivät oikein antaneet aihetta riemuun. Lukijana oli kuitenkin Antti Virmavirta, joka selvästi alkoi itsekin niertyä tarinan edetessä.

Tarina alkaa ihan alusta, kun susien klaanin kaanille syntyy toinen poika, Temüdžin. Pojan kasvuvuodet sivuutetaan nopeasti ja hypätään aikaan, jolloin Temüdžin viedään äitinsä heimon luo vuodeksi. Tarkoituksena on, että poikaa koulitaan vieraassa heimossa ja että hän kotiin tullessaan tuo mukanaan vaimon. Vieraan heimon luo lähetettävät pojat olivat 12-13-vuotiaita 

Isä on vienyt Temüdžinin vieraan heimon luo. Kotimatkalla isä joutuu vihollisheimon miesten väijytykseen ja häntä haavoitetaan kuolettavasti. Temüdžinin vierailu jää lyhyeksi, sillä hänet haetaan nopeasti kuolevan isän luo. Isän kuolema on perheelle katastrofi. Henkivartiokaartin johtomies näkee tilaisuutensa tulleen ja kaappaa vallan kaanin alaikäisiltä pojilta. Heimo lähtee seudulta kiireesti, mutta kaanin leski ja tämän viisi poikaa ja vauvaikäinen tytär hylätään arolle ilman varusteita. Tarkoituksena on, että perhe saa surmansa.

Alkaa armoton taistelu erämaassa. Perhe onnistuu kuin onnistuukin viimeiset voimansa pinnistäen pysymään hengissä yli talven. Mutta uusi kaani ei ole unohtanut perhettä. Temüdžin joutuu kohtaamaan vihollisensa silmästä silmään ja käymään kuoleman porteilla. Isän aikoinaan tekemä rehellinen teko kuitenkin  koituu hänen pelastuksekseen.

Temüdžinille valkenee, että heimojen keskinäiset, vuosikymmeniä kestäneet sodat ovat kiinalaisten järjestämiä. Kiinan etu on, että heimot pysyvät riitaisina ja heikkoina. Hän päättää yhdistää aron heimot yhdeksi suureksi heimoksi.

Raa'asta väkivallasta ja jatkuvasta miehisestä uhosta huolimatta kirja vei mukanaan niin, että päästyäni loppuun päätin lukea seuraavatkin osat, Nuolten herrat ja Kunnian kentät. Sarjasta on tulossa viisiosainen, mutta toistaiseksi on ilmestynyt  vasta kolme osaa. Toisessa ja kolmannessa osassa kerrotaan, miten Tsingis-nimen ottanut Temüdžin yhdistää heimot ja valloittaa ovelilla juonilla ja uskomattomalla sitkeydellä ensin osia Kiinasta ja kääntyy sitten länteen uusia vihollisia vastaan. Kolmas osa päättyy Tsingisin kuolemaan, mutta hänen  pojanpoikansa Kublai on jo esitelty lukijoille.

Conn Iggulden on v. 1971 syntynyt brittiläinen kirjailija, joka on opiskellut englannin opettajaksi ja toiminut opettajana useita vuosia ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi. Niukoilla kotisivuillaan hän esittelee itseään lyhyesti. Suosiota hän saavutti jo aiemmalla viisioaisella Keisari-sarjalla, joka kertoo Julius Caesarista. Kiinnostaisi sekin, ja sarja on ilmestynyt  myös suomeksi.