Tänä vuonna on kyllä
ilmestynyt monta hienoa esikoisromaania. Tai sitten minä vain olen juuri tänä
vuonna sattumalta lukenut hienoimmat ilmestyneet esikoiset. Viimeksi tuumailin
näin Antti Heikkisen Pihkatapin äärellä. Hieno kirja, totta
vieköön.
Vertailu on aina nuljua,
mutta haluan silti kertoa, että kirja toi mieleeni kaksi muuta kirjailijaa ja
heidän teoksensa. Toinen on Heikki
Turunen. Minusta Pihkatappi on
kuin päivitetty versio Turusen parin kirjan pituisesta, käsittääkseni löyhästi
omaelämäkerrallisesta sarjasta, jossa pientilallisen pojasta tuleekin
taiteilija. Hyvällähän sellaista ei maaseudulla katsottu, ja erityisesti
vanhemmille se oli vaikea pala nieltäväksi (mikäli nyt muistan oikein, sillä
kirjojen lukemisesta on pian kaksikymmentä vuotta). Toinen mieleen noussut
kirjailija on Mikael Niemi ja hänen
läpimurtonsa Populäärimusiikkia
Vittulajänkältä. Niemi kuvaa osuvasti sitä alemmuudentuntoa, jota pohjoisen
maaseudulla koetaan etelän kaupunkielämän rinnalla. Jotain samaa kaikua olin
aistivinani Heikkisen kertomuksen mausteena.
Kirjan päähenkilö,
minäkertoja Jussi Taskinen on viittä vaille kolmekymmentävuotias itseoppinut
ilmaisjakelulehden toimittaja Tampereella. Jussi olisi halunnut näyttelijäksi,
mutta rahkeet eivät sitten riittäneetkään Teatterikorkeaan. Avoliitto Petran
kanssa on alkanut väljähtyä. Elämä ei oikein maistu, mutta olut kylläkin. Kauan
elätelty haave kirjan kirjoittamisesta nousee jälleen pintaan ja havahduttaa
Jussin horroksesta. Nykyhetkessä kerrotaan Jussin kamppailusta parisuhdeongelmien
ja kirjan kirjoittamistuskien parissa. On tutustuttava itseensä, jotta voi
kertoa oman tarinansa. Itsensä näkeminen ei aina olekaan kovin miellyttävää. On
myös lopulta tehtävä tilit selviksi isän kanssa.
Aina välillä lukija pääsee
lukemaan Jussin kirjoittamaa kirjaa itsestään. Ensimmäinen muisto on Kekkosen
hautajaisista, joita isä katseli televisiosta. Siitäkin taaksepäin ajassa
mennään, sillä Jussin mielestä on tärkeää kertoa myös vanhempien ja
isovanhempien tarinat. Niinpä kirjan varhaisimmat tapahtumat sijoittuvat
kansalaissotaan. Kyseessä on siis myös sukupolviromaani. Nuorena leskeksi
jäänyt isä koettaa parhaansa mukaan kasvattaa pojastaan maanviljelijää suvun
tilalle (ja isoisä kepulaista), mutta Jussin ajatuksissa on aivan toisenlainen elämä.
Parasta antia kirjassa ovat
dialogiosuudet, joissa Heikkinen käyttää aivan virtuoosimaisesti leveää Savon
murretta. Ainakin tällaiselle täysin ei-savolaiselle menee aivan täydestä.
Hihittelin itsekseni monessa kohdassa. Kyläläiset, ystävät ja sukulaiset ovat
aitoja ja värikkäitä tyyppejä, joita Heikkinen kuvaa lämmöllä ja
humoristisesti. Lapsen näkökulma tuo vielä oman kierteensä alkupään
tilanteisiin. Pikkuvanha Jussi seurailee aikuisten touhuja silmä tarkkana,
vaikka ei aivan kaikkea aina niin tajuakaan. Isä ostaa Ford-merkkisen
traktorin, jossa on merkillinen, paha haju. Kylänmiehet tulevat joukolla
traktoriostosta arvioimaan:
”Onhan tässä etusa tietysti. Esmerkiks paskoja ajellessa ee tarvihe valittoo, jotta hyi kun sonta haisoo pahalle. Ee varmasti tästä mualimasta löövy semmosta lehmee, joka pystys pyöräättämmään pahemman hajusen paskan kun mitä tämä peli. Eekä tätä kyllä kukkaan hurja varastakkaan, suap vaikka torille ajjoo ja jättee avvaimet virtalukkoon. Ja Jussi jos tällä aikanaan vaikka tanssiin lähtöö, niin kyllä ee tarvihe poikuutesa puolesta pelätä. Ee varmasti oo tähän kyytiin matkaantulijoita. Mikähän ihme tämä haju muuten on…ihan ooto. Vähän niinku vittu haisis, mut vielä väkövämpi.”
”Onhan tässä etusa tietysti. Esmerkiks paskoja ajellessa ee tarvihe valittoo, jotta hyi kun sonta haisoo pahalle. Ee varmasti tästä mualimasta löövy semmosta lehmee, joka pystys pyöräättämmään pahemman hajusen paskan kun mitä tämä peli. Eekä tätä kyllä kukkaan hurja varastakkaan, suap vaikka torille ajjoo ja jättee avvaimet virtalukkoon. Ja Jussi jos tällä aikanaan vaikka tanssiin lähtöö, niin kyllä ee tarvihe poikuutesa puolesta pelätä. Ee varmasti oo tähän kyytiin matkaantulijoita. Mikähän ihme tämä haju muuten on…ihan ooto. Vähän niinku vittu haisis, mut vielä väkövämpi.”
Pidin myös Heikkisen
taitavasti rakentamasta ajankuvasta. Itse toistakymmentä vuotta Jussia
vanhempana oli mukava vertailla ajan ilmiöitä, sitä, miltä ne ovat näyttäneet
nuoremman silmissä.
Rakenne on hyvin sommiteltu,
mutta siitä huolimatta on todettava, että pidin ensimmäisestä kolmanneksesta
erittäin paljon ja lopusta ’vain’ paljon. Kliimaksikohtiin pääsemistä oli
loppupuolella venytetty sen verran, että alkoi jo tuskastua. Paljastaisi nyt
lopulta, mitä isän ja pojan välillä oikein tapahtui! Mutta tuleehan se sieltä
sitten, lopulta.
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala 2013. 275 s.
Ostettu. (PEKKin heinäkuun
kuukaudenkirja.)
Ennen kirjan lukemista kuulin, että Amma on kirjoittanut kirjasta arvion Savon murteella. Lukekaa ihmeessä!