Riitta Konttinen: Aino Sibelius

 

Kaikki mahdollinen, mitä on voinut edes kuvitella haluavansa tietää Aino Sibeliuksesta, hänen elämästään ja läheisistään. Niin voisi kuvailla Riitta Konttisen elämäkertateosta, joka on nimetty ytimekkäästi kohteensa mukaan Aino Sibelius. Konttinen todella tyhjentää aiheestaan kaiken mahdollisen. Ainakaan minulle ei enää jäänyt mitään kysyttävää mielen pohjalle kaihertamaan tämän muhkean teoksen luettuani.

Paljon jo ainakin kuvittelin tietäväni ennestäänkin. Olen joskus muinaisessa nuoruudessani lukenut Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin (ja sen voisin kyllä lukea uudelleenkin) sekä Juhanin Ahon Yksin-pienoisromaanin (tai Yksinin, kuten sitä Konttisen mukaan lähipiirissä taivutettiin!), käynyt katsomassa Timo Koivusalon elokuvan Sibelius, vieraillut useampaan kertaan Ainolassa, lukenut Sibelius-aiheisia kirjoja ja käynyt tutustumassa museoiden näyttelyihin (joista ehkä lopulta mielenkiintoisin oli Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttely vuonna 2015). Ja ennen kaikkea, olen lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, jonka toisessa osassa Lapsenpiika Ida on nuorten Sibeliusten perheessä palveluksessa.

Kiinnostuin Konttisen teoksesta jo sen ilmestymisvaiheessa vuonna 2019, varasin sen kirjastosta ja sainkin melko tuoreeltaan lainaan. Mutta tunnustettava on, että en ehtinyt kuukauden laina-aikana edes avata massiivista kirjaa ja jouduin nolona palauttamaan sen lukemattomana. Niinpä ilahduin kovasti, kun vuonna 2020 ammattijärjestömme OAJ antoi jäsenilleen kesälahjaksi kirjan vain nimellisiä postikuluja vastaan. Konttisen Aino Sibelius oli onnekseni valittavien kirjojen joukossa, joten päätös oli helppo.

Lopullinen sysäys viimeinkin tarttua tähän massiiviseen teokseen (kirja painaa yli 1200 grammaa!) tuli, kun luin Hanna-Reetta Schreckin teoksen Säkenöivät ja oikukkaat, jonka kuuden esitellyn Suomen kultakaudella vaikuttaneen kiinnostavan naisen joukkoon Schreck on valinnut myös Aino Järnefeltin eli Aino Sibeliuksen. Hieman kummastelin valintaa, sillä Schreck ei voinut omassa kirjassaan kuin hieman raapaista Aino Sibeliuksen elämäntyön pintaa. Mutta toki Aino Sibelius on vaikuttava nainen, yksi vaikuttavimmista, joten sen puoleen en valintaa hämmästele. Mutta Schreckin raapaisu siis toimi oivallisena sysäyksenä. Kaivoin Konttisen teoksen esille kaapin uumenista ja luin sen parissa päivässä miltei ahmimalla.

Miltei 450-sivuisessa käsittelyosuudessa Konttinen todella ruotii kaiken mahdollisen Aino Sibeliuksen elämästä. Perusteellisuus on pääasiassa lukijalle iloksi, vaikka joissain kohdissa olikin hieman toisteisuutta. Kirjassa on myös runsas kuvitus, niin maalauksia kuin valokuviakin eri lähteistä. Kuvat on valittu huolella, ja ne tukevat tekstiä hyvin. Teos on myös laadukas ja kaunis esine, jonka mielelläni pidän hyllyssäni.

Järnefeltin perheen värikkäät vaiheet ovat verrattoman mielenkiintoisia, ja Konttinen kertookin paljon Ainon vanhemmista ja sisaruksista. Perhe oli myös hyvin kiinteä ja sen jäsenet keskenään läheisiä, joten ratkaisu on senkin puoleen hyvin perusteltu. Samoin Aino ja Jean Sibeliuksen lasten vaiheet kerrotaan tarkasti. Sama kiinteä yhteys jatkui Sibeliusten perhe-elämässä. Aino Sibelius piti tiiviisti yhteyttä lapsiinsa ja heidän lapsiinsa aina kuolemaansa saakka.

Konttisen ansiosta Aino Sibeliuksen merkitys Jean Sibeliuksen sävellystyön merkittävänä mahdollistajana ja tukijana nousee esille ehkä uudellakin tavalla. Konttinen ei myöskään arkaile paljastaa myyttiseen asemaan nostetun säveltäjän henkilöstä puolia, joista tämä itse ei välttämättä olisi kovin ylpeä. Jean Sibelius tosin ei koskaan kieltänyt vaimonsa arvoa työlleen ja elämälleen, päinvastoin.

Itselleni mielenkiintoisimpia yksityiskohtia olivat Järnefeltin suvun linkit Lohjalle. Sekä Aino Sibeliuksen äiti Elisabeth Järnefelt että hänen kirjailijaveljensä Arvid Järnefelt ostivat Vieremä- ja Rantala-nimiset tilat Virkkalasta voidakseen toteuttaa käytännössä tolstoilaista vakaumustaan. Talot eivät enää ole olemassa, mutta niiden lähellä sijaitsee Arvid Järnefeltille pystytetty muistomerkki. Lähellä toimii myös Vieremän päiväkoti, joka on mahdollisesti nimetty Elisabeth Järnefeltin omistaman talon mukaan. Tästä minulla ei ole varmaa tietoa.

Arvid Järnefeltin muistomerkki.

Myös Sibeliukset vierailivat ja oleskelivat useaan otteeseen Virkkalassa sukulaisten luona, Aino ja lapset varsinkin, mutta myös Jean. Puutarhanhoito oli Aino Sibeliukselle paitsi perheen ruokkimisen kannalta tärkeä myös todellinen intohimo, jonka hän jakoi äitinsä ja monen ystävänsä kanssa. Konttinen katsoo, että puutarha oli Ainolle myös tärkeä itseilmaisun muoto.

Aino Sibelius eli hyvin vanhaksi (1871–1969), joten hänen elämäkertansa kattaa myös hurjan määrän Suomen historiaa. Hänen aikuiselämäänsä mahtuivat niin sortovuodet, kaksi maailmansotaa, Suomen itsenäistyminen, kansalaissota ja monet muut merkittävät ajanjaksot ja tapahtumat. Henkilökohtaiseen elämään mahtui ylä- ja alamäkiä, iloa ja surua, menestystä ja menetyksiä. Konttisen kuvaama Aino Sibelius oli ulkoisesti hento ja hauraskin, mutta henkisesti hän oli sitkeä ja vahva, sukurasitteena saamastaan masennustaipumuksestaan huolimatta.

Huomasin uppoutuvani Aino Sibeliukseen kuin hyvään romaaniin, niin vetävästi ja sujuvasti Konttinen kirjoittaa ja niin kiinnostava hänen aiheensa jälleen kerran on. Järvenpään taiteilijayhteisö alkaa myös tuntua kovin tutulta, kuin ystävien joukolta.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius
Siltala 2019. 462 s.

Lahja.

Riitta Konttinen: Boheemielämä - Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie

 

1990-luvun loppupuolella pitelin lähikirjastossamme kädessäni taiteilija Venny Soldan-Brofeldtista kirjoitettua elämäkertaa ja mietin, että se pitäisi jossain vaiheessa lukea. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyi Tuula Levon romaani Neiti Soldan (Otava, 2000), jonka ällistyneenä ahmin. Pian sen jälkeen esitettiin televisiossa sarja nimeltä Venny, jossa käsitellään samaa aihetta kuin Levon romaanissakin eli kirjailija Juhani Ahon sekä Soldanin sisarusten Vennyn ja Tillyn keskinäisiä suhteita.  

Alkuvuodesta luin Eppu Nuotion tuoreen romaani Maggie ja minä, jossa yhtenä tasona kulkevat Venny Soldanin fiktiiviset muistiinmerkinnät, jotka liittyvät hänen ystäväänsä tanssitaiteilija Maggie Gripenbergiin. Venny maalasi ja piirsi useita kuvia Maggiesta ja ystävykset viettivät paljon aikaa Brofeldtien kesäpaikassa Tvärminnessä. Siellä asiaan kuului auringosta ja merestä nauttiminen naturalistisesti eli ilman rihmankiertämää. Nuotio on kirjoittanut Vennyn ja Maggien suhteeseen myös naisten välisen rakkaustarinan.

Vasta Nuotion romaanin sysäämänä lopulta toteutin pitkään muhineen aikeeni ja luin Riitta Konttisen kirjoittaman taitelijaelämäkerran Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Neljännesvuosisata ehti kulua kirjan ilmestymisestä, mutta se ei haittaa. Sisältö on edelleen tuoretta ja kuranttia. Olen lukenut parin vuoden kuluessa muitakin Konttisen tietoteoksia suomalaisista naistaiteilijoista ja pitänyt hänen teksteistään kovasti. Niin nytkin.

En lakkaa hämmästelemästä, miten rohkeita, päättäväisiä ja lahjakkaita eri taiteenalojen naisia Suomessa on ollut 1800- ja 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Monista ei ole jäänyt paljoakaan tietoa meille kerrottavaksi, mutta toisten tarinat ovat ällistyttäviä. Venny Soldan-Brofeldt kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen joukkoon. Hänen vaiheensa ovat uskomattomat! Mutta uskomaton oli nainenkin.

Venny Soldan-Brofeldt kuului niihin naistaiteilijasukupolviin, jotka joutuivat uuvuttavasti taistelemaan jokaisen oikeutensa puolesta. Naisia väheksyttiin ja sorrettiin käsittämättömän järjestelmällisesti ja perusteellisesti. Oikeus opiskella tai tehdä työtä ei ollut itsestään selvää, ei myöskään oikeus matkustaa. Silti Venny Soldan-Brofeldt teki niitä kaikkia koko elämänsä ajan, ja menestyi, ainakin suhteellisesti.

Taidehistorioitsijan kirjoittamassa taiteilijaelämäkerrassa käsitellään tietysti paljon kohteena olevan taiteilijan töitä ja tuotantoa. Maallikolle nämä osuudet ovat välillä vähän puuduttaviakin, varsinkin kun 1990-luvulla julkaistussa teoksessa on vain muutama värikuva ja nekin kirjan keskivaiheilla erillisessä liitteessä. Monestakin työstä joutuu siis vain mielikuvituksensa (tai Googlen) avulla hahmottamaan, mistä on puhe. Mustavalkoisia kuvia Soldan-Brofeldtin teoksista, erilaisista piirroksista ja luonnoksista sekä valmiista töistäkin on runsaasti, mutta läheskään aina aukeaman kuvat eivät liity suoraan tekstiin.

Konttinen kirjoittaa paljon myös taiteilijan yksityiselämästä. Hän perusteleekin sen Boheemielämässä. On mahdotonta täysin irrottaa taiteilijan elämää hänen taiteestaan, sillä elämä asetti rajat sille, kuinka paljon ylipäätään saattoi käyttää aikaa taiteelliseen työhön. Muun elämän vaatimukset verottivat erityisesti naistaiteilijan taiteeseen käytettäviä resursseja. Monet Soldan-Brofeldtin ystävät luopuivat omasta urastaan esimerkiksi avioliiton tai lasten takia.

Olen naiivisti kuvitellut, että Juhani Ahon suhde vaimonsa nuorempaan sisareen Tilly Sodaniin olisi ollut jonkinlainen julkinen salaisuus jo sen tapahtuma-aikana. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ollut, vaan asia paljastui vasta, kun Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin poika Antti Aho julkaisi isänsä elämäkerran (Juhani Ahon elämä ja teokset I-II, 1951). Konttinen kirjoittaa paljonkin siitä, miten aviomiehen ja sisaren rakkaussuhteen paljastuminen vaikutti Venny Solda-Brofeldtiin tunnetasolla.

Sen sijaan Konttinen lähinnä ohittaa sen vaiheen perheen elämässä, jolloin Tilly Soldan tuli raskaaksi (tämä tapahtui siis vasta sen jälkeen, kun suhde oli paljastunut vaimolle), synnytti poikansa ulkomailla ja joutui jättämään tämän sinne noin vuodeksi. Myös tämän ajanjakson on täytynyt olla raastavaa aikaa kaikille osapuolille. Konttinen pitää kuitenkin katseen tiukasti omassa kohteessaan, kuten toki asiaan kuuluu.

Jokaista taiteilijaelämäkertaa lukiessani hämmästelen, miten paljon, rohkeasti ja mutkattomasti suomalaiset matkustelivat ja muuttivat paikasta toiseen 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sitkeä mielikuva Suomesta jonkinlaisena staattisena umpiperänä murenee päästäni tuskallisen hitaasti mutta pala kerrallaan. Ainakin taiteilijoiden kohdalla opiskelu ulkomailla oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Useimmat matkustelivat opintojen jälkeenkin säännöllisesti Euroopassa ja kauempanakin. Venny Soldan-Brofeldt ei suinkaan ollut tässä suhteessa poikkeus.

Monen suomalaistaiteilijan elämäkerrasta käy ilmi, että juuri perheen taiteilijan harteille on sälytetty muiden perheenjäsenten elatus. Esimerkiksi niinkin menestynyt taiteilija kuin Albert Edelfelt joutui maksamaan isänsä jälkeen jättämiä velkoja ja huolehtimaan niin äidistään kuin naimattomista sisaristaankin koko elämänsä ajan. Samoin kävi Venny Soldan-Brofeldtille. Perheen isän menehdyttyä sisarukset yrittivät haalia elantonsa eri tavoin, mutta monet heistä nojautuivat käytännölliseen taiteilijasisareensa koko elinikänsä.

Olin myös kuvitellut tuntevani Venny Soldan-Brofeldtin elämäntarinan pääpiirteet entuudestaan, mutta tulin yllätetyksi. En esimerkiksi tiennyt mitään hänen erämajastaan Lohjanharjulla Hiidenveden tuntumassa enkä sitä, että hän vietti viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa.

Kirjojen lukeminen lisää tarvetta lukea kirjoja. Nyt olen miettinyt, pitäisikö kirjastosta tilata Venny Soldan-Brofeldtin muistelmateos Merimajamme ja me, jota myös Eppu Nuotion romaanissa lukupiiriläiset lukevat.

Riitta Konttinen: Boheemielämä – Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie
Otava 1996. 416 s.

Lainattu kirjastosta.

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Punainen vaate

Punainen vaate on kolmas Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedokumenttiohjaaja Salome Virrasta kertova dekkari. Kustantaja Bazar määrittelee nettisivuillaan teoksen ’taidemysteeriksi’, joka onkin ihan käyttökelpoinen ilmaus. Tosin tottahan on, että dekkarigenreen mahtuu hyvin monenlaisia tarinoita laidasta laitaan.

Kirjan nimi on jälleen monitulkintainen, mutta ainakin se liittyy taiteilija Elin Danielson-Gambogin omakuvaan vuodelta 1903. Maalauksessa taiteilija vastaa katsojan katseeseen ylväästi leuka koholla. Teoksen nimi on ’Punapukuinen omakuva’ erotukseksi monista muista Danielson-Gambogin maalaamista omakuvista.

Salome on edellisten seikkailujen jälkeen asettunut Berliiniin, jossa hänen rakastetullaan Tuomas Jokiaholla on taidegalleria. Salome työskentelee pääasiassa Tuomakselle ja tekee tämän gallerian taideteoksista lyhyitä esittelyvideoita. Tuomas vie Salomen huippuvarakkaan ystävänsä kotona pidettävään edustustilaisuuteen. Siellä Salome näkee isännän työhuoneen seinällä huomiota herättävän upean pienen taulun, jossa punaiseen mekkoon pukeutunut tummasilmäinen nainen katsoo uhmakkaasti katsojaa suoraan silmiin.

Talon isäntä kehuu hankintaansa enemmän kuin mielellään suomalaiselle vieraalleen, onhan taulu ja sen esittämä nainenkin suomalainen. Teos on nimittäin Elin Danielson-Gambogin Punapukuinen omakuva.

Yllättäen Punapukuinen omakuva putkahtaa esille keskustelussa, kun Salome ja Tuomas ovat Suomessa tapaamassa Tuomaksen isää Arvo Jokimaata, joka on päättänyt lahjoittaa taidekokoelmansa Turun taidemuseolle. Käy ilmi, että Turun taidemuseo omistaa Elin Danielson-Gambogin vuonna 1903 maalaaman omakuvan, jossa taiteilija on pukeutunut punaiseen pukuun.

Salome on ällistynyt ja hämillään. Miten sama taulu voisi muka olla samaan aikaan sekä Turussa että Berliinissä? Jommankumman on siis oltava väärennös, eikä vaikuta todennäköiseltä, että taidemuseon kokoelmissa olisi muu kuin alkuperäinen teos. Tyypilliseen tapaansa Salome ei paljasta ajatuksiaan kenellekään, vaan päättää hieman selvitellä asiaa omin päin. Mistä Tuomaksen ystävän taulu voisi olla peräisin? Miten taideväärennöskauppa toimii?

Kuten aiemmissakin Salome Virta -dekkareissa tarinan lomassa kulkee kirjeenvaihtoa. Tällä kertaa kirjeitä toisilleen lähettelevät suomalaistaiteilijat Elin Danielson-Gambogi ja Dora Wahlroos 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Doran kihlaus kuvanveistäjä Emil Wikströmin kanssa on päättynyt ja Elin on Italiassa tavannut taidemaalari Raffaello Gambogin. Ystävykset purkavat toisilleen sydäntään niin taiteesta ja maalaamisesta kuin rakkauselämästäänkin.

Tällä kertaa kirjeromaanimuotoon puetun osuuden sisältö ei tunnu mitenkään liittyvän Salomen taideväärennösten parissa tekemiin tutkimuksiin. Punapukuinen omakuvakin liittyy lopulta juoneen vain ohuelti. Salomen saksalaisen keräilijän työhuoneessa näkemä teos on lopulta vain sysäys, joka saa tapahtumat liikkeelle.

Punaista vaatetta on pahuksen hankala arvioida! Onko se ylipäätään dekkari lainkaan? Viime viikonloppuna Helsingin Sanomissa arvioitiin kahdeksantoista syksyn uutuusdekkaria, ja Punainen vaate oli mahtunut tälle niukalle listalle mukaan. Lisäksi se kyllä täyttää perinteisen dekkarimääritelmän, jonka mukaan dekkarissa selvitellään tapahtunutta rikosta. Kuitenkin puolet teoksesta on siis kahden edesmenneen suomalaisen taiteilijan fiktiivistä mutta todenmukaisiin tapahtumiin perustuvaa kirjeenvaihtoa, joka ei liity käsillä olevaan rikokseen, ja toisesta puolesta taas karkeasti arvioiden puolet kuluu Salomen ja Joenmaiden keskinäisten ihmissuhteiden parissa.

Varsinaiseen rikosjuoneen on siis varattuna noin neljännes romaanista, jonka painetussa versiossa on 287 sivua. Eipä ihme, että rikos tuntuu selviävän kovin heppoisin perustein. Salome vähän kuvailee tauluja etu- ja takapuolilta, guuglailee ja soittaa pari puhelua, ja niin hän on päässyt merkittävän taideväärennöskoplan kintereille! Lopussa kerrotaan, että muun muassa Suomen taideväärennöksiin keskittyvä poliisiin yksikkö on ollut saman rikollisjoukon kannoilla jo pitkään, mutta laihoin tuloksin.

Dekkarina punnittuna Punainen vaate on siis kovin köykäinen. Sakset tyynyn alla -dekkarista kirjoittaessani olen todennut, että Salome on kenties ärsyttävin tapaamani dekkarisankari, mutta jotenkin hänestäkin on nyt pahin - tai paras - terä hioutunut. Onko Salome lepsuuntumassa?

Sen sijaan kirjeenvaihto-osuus sai minut lumoihinsa. Olen viimeisen vuoden mittaan lukenut koko joukon suomalaisista naistaiteilijoista, ja tämähän iski siihen suoneen oikean täysosuman. Ellen Thesleffin elämäkerran Minä maalaan kuin jumala luettuani tartuin myös Pirkko Soinisen Ellen-romaaniin ja ihastuin siihen. Ellen Thesleff vietti useita jaksoja elämästään Italiassa ja tapasi siellä myös Elin Danielson-Gambogin. Olin siis jo pannut hänet merkille ja tarkoitus on paneutua hänen elämäkertaansa ja tuotantoonsa tarkemmin jossain vaiheessa.

Mutta kuka ihme oli Dora Wahlroos? Hänestä en ollut kuullut sanaakaan. Hieman lohdutti, kun avasin Riitta Konttisen teoksen Dora Wahlroos – Taitelijatarina ja luin, että vuonna 2007 Dora Wahlroos oli ollut hänellekin vain pelkkä nimi. Konttinen oli sentään jo silloin tutkinut parikymmentä vuotta suomalaisia naistaiteilijoita.

Luettuani Konttisen teoksen teen rohkean päätelmän ja arvelen, että myös Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen ovat lukeneet sen tarkkaan Punaista vaatetta suunnitellessaan. Dora Wahlroosin elämäntarina on kiehtova ja Konttinen paljastaa jo esipuheessaan sen, minkä Nuotio ja Soininen romaanissaan, eli että kolmen taiteilijan elämät kietoutuivat kohtalokkaasti yhteen 1900-luvun taitteessa. Ilman Punaista vaatetta en ehkä olisi Dora Wahlroosiin ja hänen tuotantoonsa tutustunut, joten ehdottomasti kannatti tämäkin dekkari lukea.

Lisäksi lisäsin Emil Wikströmin taiteilijakoti Visavuoren kesävierailukohdelistalleni.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Punainen vaate
Bazar 2019. 287 s.
Äänikirjan lukija Kati Tamminen, kesto 7 h 28 min.

Kuuntelin äänikirjan Storytelista.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirja kertoo Berliinistä. Hieman venytän sääntöjä, sillä kirja ei varsinaisesti kerro Berliinistä, mutta Berliini on yksi sen tapahtumapaikoista ja miljöötä kyllä kuvataan.

Riitta Konttinen: Dora Wahlroos – Taiteilijatarina
Otava 2008. 128 s.

Kirjasto.

Riitta Konttinen: Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta

Olen jo joitakin vuosia seurannut meteorologi Seija Paasosta Twitterissä, joten en ole voinut olla huomaamatta hänen hienoa kirjaprojektiaan Taiteilijoiden taivaat. Sen ideana oli siis tutkia maalauksia nimenomaan säänäkökulmasta. Kirjan sivutuotteena, jos niin voi sanoa, syntyi Paasosen kuratoima taidenäyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä Järvenpään taidemuseoon. Kävin ystäväni kanssa katsomassa näyttelyn kesälomamme viimeisellä viikolla. Hieno näyttely, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa!

Lukuisin tuttujen ja tuntemattomampien tekijöiden taulujen keskellä silmiimme osui ensikatsomalta varsin vaatimaton harmaasävyinen taulu. Teostiedot tiesivät kertoa, että kuvassa oli Ellen Favorin -nimisen taiteilijan teos Sadeilma Lohjanjärvellä. Koska vietämme kumpikin arjestamme ison osan Lohjan kaupungin palveluksessa, taulu herätti koko joukon kysymyksiä. Kuka oli Ellen Favorin? Miksi hän oli maalannut taulun Lohjanjärvestä?

Ellen Favorin: Sadeilma Lohjanjärvellä.
Taidesäätiö Merita.

Kotiin päästyäni jaoin nappaamani huonon kuvan Favorinin taulusta Facebook-seinälleni ja kyselin lohjalaisilta ystäviltäni lisätietoa arvoitukseen. Sitä löytyikin nopeasti. Yksi osasi jotakuinkin paikallistaa, mistä taulun maisemaa oli katsottu maalaushetkellä. Toinen tiesi kertoa, että Ellen Favorinin toinen taulu oli ollut aikaisemmin Lohjan kirjaston kirjastokortin kuva-aiheena (totta, myöhemmin olen nähnyt sellaisen kortin ihan itse!). Taiteilijan traaginen kohtalokin oli tiedossa: Ellen ja hänen Hanna-siskonsa menehtyivät kotitalonsa tulipalossa Lohjalla vuonna 1919. Heidät on haudattu Lohjan hautausmaalle, ja hauta on edelleen olemassa, kävin jopa tarkistamassa.

Nopeasti tuli myös vinkki, että Riitta Konttinen on kirjoittanut Ellenistä. Kirjastosta löytyikin sitten apua, ja kävin omasta pääkirjastostamme hakemassa ensihätään Konttisen vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta. Siellä Ellen on mukana, yhtenä Konttisen maalarisiskoiksi nimeämässä naistaiteilijajoukossa, joka rohkeasti matkusti Eurooppaan saamaan oppia ja tekemään omannäköistään taidetta.

Etsin ensimmäiseksi kirjasta Ellen Favorinista kertovat kohdat. Teoksen lopussa on tiivis elämäkertaesittely kaikista maalarisiskoista ja puolivälissä omat luvut heidän urakehityksensä vaiheista 1880-luvun jälkeen. Ellen Favorinista on säilynyt harmillisen vähän tietoa jälkipolville, eikä 1980-luvulla Ateneumin kokoelmissa ollut häneltä kuin yksi varhainen teos. Näiltä osin tiedonjanoni ei siis täysin tullut tyydytetyksi.

Ellen Favorin Münchenissä v. 1876.
Kuva Museovirasto.

Ellen Favorin oli pappisperheen tytär. Perhe muutti ilmeisesti isän työn takia tiheästi. 17-vuotias Ellen aloitti opinnot Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opinnot jatkuivat pian Tukholmassa ja Münchenissä. Ellen matkusti myös Italiaan, eri puolille Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan taideopintojensa takia 1880-luvulla. Maalaamisen lisäksi Ellen perehtyi valokuvaamiseen ja harjoitti maisemavalokuvausta. Naimaton Ellen Favorin asettui vuosisadan vaihteessa maalariveljensä Alfred Favorinin ja kirjailijasisarensa Hanna Favorinin kanssa Lohjalle.

Perusteellisista opinnoista, oman lahjakkuuden tinkimättömästä kehittämisestä ja ahkerasta maalaamisesta huolimatta Favorinille ei siunaantunut menestystä taiteen kentällä, vaan hänet pääsääntöisesti sivuutettiin omana aikanaan ja hän vaipui taidemaailmassa unohduksiin jo ennen kuolemaansa. Miksi?

Aluksi siis vain selasin Konttisen teosta, mutta huomasin nopeasti sen aiheen niin kiinnostavaksi, että pian luinkin sitä alusta alkaen. Kannatti, totisesti! Olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut jo koko joukon suomalaisista 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteilijoista, joten oli mielenkiintoista saada asiaan lisävalaistusta. Konttinen on teoksensa nimen mukaisesti syventynyt suomalaisiin naistaiteilijoihin, joita olikin kunnioitettava joukko 1880-luvulla ja jotka rohkeasti lähtivät maailmalle oppia saamaan ja maalaamaan, mutta jotka järjestään sivuutettiin ja unohdettiin. Osa on sittemmin ’löydetty’ uudelleen, mutta monet, kuten Ellen Favorin, ovat edelleen unohduksissa.

Selitys asiaan tiivistyy masentavan raivostuttavasti Axel Gallénin toteamukseen, jota Konttinen siteeraa useammassakin kohdassa teostaan:

”Olen joskus ollut yhteydessä suomalaisten maalarimamsellien kanssa, mutta en viihdy heidän seurassaan. Kun ihmiset pyrkivät ylittämään mahdollisuutensa eivätkä pysy lestissään, niin tulee siitä roskaa mielestäni. He voisivat paremmin hyödyttää maataan ja jälkimaailmaa synnyttämällä muutamia pulskia poikia.”

Niin. Tuon sitaatin kopioiminenkin jo saa otsasuonet pullistumaan! Valitettavasti Gallén tuli tuossa ilmaisseeksi oman heikon itsetuntonsa (?) lisäksi vuosikymmeniä jatkuneen ajan hengen. 1880-luvulla Pariisissa naiset eivät päässeet opiskelemaan arvostettuun École des Beaux-Artsiin, vaan heidän oli tyydyttävä yksityisiin kouluihin, jotka toki olivat suosittuja ja niissä sai hyvääkin opetusta. Naiset vain joutuivat maksamaan opetuksesta tuplahinnan ja saivat sillä hinnalla puolet vähemmän opetusta kuin miehet…

Syynä kovempaan taksaan oli ajatus, että miehet olivat opiskelemassa itselleen ammattia ja naiset harrastamassa. Naistaiteilijoiden töitä ei huomioitu kritiikeissä, tai jos huomioitiin, arviot olivat yleensä vähätteleviä. Naisten valitsemat aiheet olivat pääsääntöisesti vääriä. Heidän toivottiin maalaavan itselleen sopivia aiheita, kuten kukka-asetelmia tai lapsia. Niillä aiheilla taas ei ollut asiaa näyttelyihin tai palkinnoille. Esimerkiksi Helene Schjerfbeck oli kiinnostunut muodissa olleesta historiamaalauksesta, mutta hänen taulunsa herättivät lähinnä närkästystä, sillä eihän nainen voinut tajuta esimerkiksi sodasta tai taisteluista mitään. Viis siitä, etteivät sen ajan miestaiteilijatkaan mitään sotaveteraaneja olleet.

Konttinen osoittaa, että 1880-luvulla suomalaisen taiteen uudistajia olivat usein nimenomaan naiset. He omaksuivat ennakkoluulottomasti uusia tekniikoita ja suuntauksia Euroopassa. He alkoivat maalata ulkona, käyttää tekniikkaa, joka jätti pensselinvedot näkyviin kankaalle (jolloin heidän töitään pidettiin kotimaassa keskeneräisinä), he uudistivat värien käyttöä, omaksuivat uutta naturalismia ja impressionismia (joita pidettiin Suomessa kauhistavina). Silti heistä vain harvasta tiedetään nykyään juuri mitään ja vain muutama sai arvostusta elinaikanaan.

Maalarisiskoihin eli suurin piirtein saman ikäisiin ja samaan aikaan 1880-luvulla Pariisissa opiskelleisiin ja maalanneisiin naistaiteilijoihin Konttinen laskee seuraavat taiteilijat:

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919)

Alma Engblom (1856-1926)

Ellen Favorin (1853-1919)

Agda Lindqvist-Alftan (1860-1899)

Amélie Lundahl (1850-1914)

Fanny Lundahl-Sundblad (1853-1918)

Helene Schjerfbeck (1862-1946)

Venny Soldan-Brofeldt (1863-1945)

Ada Thilen (1852-1933)

Eva Topelius-Acke (1855-1929)

Helena Westermarck (1857-1938)

Maria Wiik (1853-1928)

Maalarisiskojen joukko on löyhä kokonaisuus, vaikka sen sisällä solmittiin runsaasti läpi elämän kestäneitä lujia ystävyyssuhteita. Naiset tukivat ja kannustivat toisiaan. Jotkut jakoivat ainakin jonkin aikaa ateljeen tai asunnon, opiskeltiin ja maalattiin samoissa kouluissa ja kaupungeissa. Kirjeenvaihto oli ahkeraa. Erottaviakin tekijöitä toki oli, mutta pääsääntöisesti kaikkien ura kulki samoja latuja: menestyksekkäät ja kunnianhimoiset opintovuodet ulkomailla, lupaava uran alku – sitten unohdus ja katoaminen taidemaailmasta riippumatta siitä, jatkoiko taiteilija maalaamista vai ei. Muutama avioitui, jotkut kuolivat ennenaikaisesti.

Konttisen teos on silmiä avaava, todella mielenkiintoinen ja miellyttävä lukea. Harmi vain, että 1980-luvun lopulla painetussa runsaasti kuvitetussa kirjassa tekstin seassa olevat kuvat taideteoksista ovat mustavalkoisia. Kirjassa on niiden lisäksi kaksi kuvaliitettä, joissa on tärkeimmät käsitellyt taulut myös värikuvina, mutta suurin osa jää siis lukijalle hyvin valjuiksi. Kuitenkin esimerkiksi juuri värien käytön uudet tavat olivat kirjan taiteilijoille tyypillisiä.

Tämän kirjan lukeminen kaiken lisäksi taisi avata melkoisen runsaudensarven. Aloitettuna on jo Konttisen Modernistipareja, lainattuna Täältä tullaan! – Naistaiteilijat modernin murroksessa ja varattuna Naistaiteilijat Suomessa: keskiajalta modernin murrokseen. Konttinen on julkaissut lukuisia kiinnostavia elämäkertoja, joille pitäisi myös raivata lukuaikaa. Ja taidemuseoissa ja näyttelyissäkin pitäisi ehtiä käydä!

Riitta Konttinen: Suomalaisia naiskirjailijoita 1880-luvulta
Otava, 1988. 286 s.

Kirjasto.