Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Merenkulkija (Puiden tarinoita III)

Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professori, elokuvakäsikirjoittaja Iiro Küttnerin ja sarjakuvataiteilija-kuvittaja Ville Tietäväisen upea satukirjasarja Puiden tarinoita on edennyt kolmanteen osaansa eli Merenkulkija on juuri ilmestynyt ja rantautunut myös minun työpöytäni kulmalle. Uusin osa jatkaa hienosti Puusepän ja Ritarin viitoittamalla tiellä. Kirja on viimeisen päälle hiottu kaunis ja laadukas kokonaisuus, vaikuttava jo esineenä.

Aiemmissa osissa oli muistaakseni (olen lahjoittanut kirjani pois kohderyhmän puutteessa) enemmän kuvia kuin Merenkulkijassa, jossa tekstiä tuntuu ylipäätään olevan tuhdisti.

Sivumäärä tosin on edelleen maltillinen, 38 sivua. Tietäväisen väripaletista käytössä ovat ennen kaikkea ruskean ja meripihkan värit sekä sinisen harmaaseen taittavat sävyt. Vihreää on käytetty vain yhden sirkkalehtiparin verran. Lopputulos on ihanan rauhallinen ja seesteinen. Kuvat tukevat tarinaa saumattomasti, oikeastaan ne keskustelevat hiljaa keskenään. Kauniin sininen lukunauha ja koristeelliset anfangit viimeistelevät ulkoasun.

Kaukaisessa pienessä kaupunginkokoisessa merenrantavaltiossa vanha leskikuningas tekee kuolemaa. Perijäksi kaavailtu vanhempi Prinssi haaveilee purjehtimisesta, kun taas nuorempaa veljeä kiinnostaa käydä kauppaa koko kansan hyödyksi. Vanhan perinteen mukaan valtio on saanut tulonsa myymällä suolaa. Sen sijaan maaperästä löytyvää meripihkaa ei ole ollut lupa myydä.

Vanhempi Prinssi vaihtaa kruunun lupaukseen omasta laivasta. Käy kuitenkin ilmi, että kärsivällisyyttä tarvitaan. Prinssi nimittäin saa haltuunsa vain kolme muinaisen maailmanpuun siementä, joista kasvatetuista puista pitäisi aikanaan veistää lankut laivaan. Prinssi ei masennu, vaan istuttaa siemenet kaivonsa viereen ja alkaa kastella. Kun puut alkavat lopulta itää, on kansan ihmetys suuri. Kaikki eivät ole koskaan edes kuulleet puista.

Vuodet kuluvat, ja nuoremman Prinssin toimilla alkaa olla näkyvät seurauksensa. Kun laivanrakennuspuut sitten kauan myöhemmin ovat valmiit kaadettaviksi, alkavat tapahtumat vyöryä nopeaan tahtiin. Koko kansakunta on äkkiä vaarassa, ja vanhemman Prinssin puilla on keskeinen roolinsa ratkaisussa. Aika yllättävä sellainen vielä kaiken lisäksi!

Tarina ei ole tällä kertaa aivan niin julma kuin Ritarissa, mutta kyllä Merenkulkijakin sijoittuu kirjoihin, jotka ehkä sittenkin on kirjoitettu enemmän aikuisille kuin lapsille. Opetuksenkin löysin jälleen, joten satuperinteitä kunnioitetaan hienosti samalla kun niitä uudistetaan. Sarja on kokonaisuutena hieno kulttuuriteko ja nautittavaa luettavaa. Kiitos! Menestystä sarjalle. Lisää kirjoja odotellaan!

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Merenkulkija

Books North 2015. 38 s.

Arvostelukappale.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Ritari (Puiden tarinoita II)

– Rakkaus ei pakene, sanoi Prinsessa. – Se juurtuu. Se pysyy, kasvaa, kantaa hedelmää ja uhmaa kaikkea sitä, mikä on mahdotonta ja toivotonta.

Enpä tiennytkään, että kansainvälistä lastenkirjapäivää on vietetty jo vuodesta 1967 lähtien huhtikuun toisena H. C. Andersenin syntymäpäivän kunniaksi. Loistava syy juhlia, ja merkkipäivä innosti minuakin lopulta tarttumaan puolisen vuotta sitten saamaani lastenkirjan arvostelukappaleeseen. Tosin luettuani mietin pitkän tovin, onko kyseessä sittenkään lastenkirja lainkaan. Satu- ja kuvakirja nyt kuitenkin.

Luin siis Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarjan toisen osan Ritari. Kyseessä on täysin itsenäinen osa sarjaa, joten ei haittaa lainkaan, vaikka ei olisi aiemmin julkaistua Puuseppää vielä lukenutkaan. Sarja on sekä sisällöltään että ulkoasultaan huoliteltu ja kunnianhimoinen. Puuseppä muuten oli vuoden 2014 Junior Finlandia -ehdokkaanakin, ja syystä.

Küttnerin ja Tietäväisen sadut ovat samalla kertaa hyvin perinteisiä ja moderneja. Ritarissa palataan sadun alkujuurille aikaan, jolloin ne olivat aikuisten viihdettä. Siksi mukana on piirteitä, joihin ei välttämättä ole lastenkirjoissa tottunut törmäämään. Tällaisesta esimerkkinä vaikkapa toisen päähenkilön raaka ja häikäilemätön murha ruumiin paloitteluineen. Tosin tiedän, että lapsetkin viihtyvät kunnon kauhutarinoiden parissa, mutta ainakin turvallinen lukija lienee monelle tarpeen tätä kirjaa iltasaduksi käytettäessä. Lohikäärmekään ei koe kovin lempeää kohtaloa. Moderniutta tarinassa edustaa Prinsessa, joka ei alistu pelastettavan rooliin vaan toimii itse määrätietoisesti oikeaksi katsomansa asian puolesta. Muutenkaan ei edetä ihan perinteisen satukaavan mukaan.

Kuningaskunta elelee ilman kuningasta, koska sukupolvia sitten Lohikäärme söi viimeisen hallitsijan. Kuninkaan sukua kuitenkin on vielä elossa, ja viimeisin heistä on Ritari. Nuorukainen on päättänyt omistaa elämänsä Lohikäärmeen tuhoamiseen. Odottamaton löytö Lohikäärmeen luolan edustalla kuitenkin muuttaa Ritarin suunnitelmat, ja hän jättää kaiken taakseen ja vaeltaa kauas etelään.

Etelässä Ritari kohtaa Prinsessan ja kohtalonsa. Ilkeiden juonien vuoksi Prinsessa joutuu lähtemään maastaan vain tammenterho mukanaan. Yllättäen Prinsessa onnistuu tammenterhon välityksellä tekemään sen, mihin kukaan muu ennen häntä ei ollut pystynyt. Suuri tammi liittyy olennaisesti loppuratkaisuun. Mieleen nousee etsimättä Kalevalan suuri tammi, joka pimensi auringon latvuksellaan.

Ritari on monitasoinen, mielikuvitusta ruokkiva satu. Valitettavasti en pysty kirjaa kotioloissa testaamaan sopivan kohderyhmän puuttuessa, mutta itse pidin tarinasta ja Ville Tietäväisen hienosta, puhuttelevasta kuvituksesta. Sopii siis myös aikuisille ja on siten loistavaa iltasatuainesta. Uskoisin, että kirja herättää mielenkiintoisia keskusteluja satuhetken kuluessa ja sen jälkeenkin.

Puiden tarinoiden seuraava osa Merenkulkija on jo tuloillaan.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Ritari (Puiden tarinoita II)

Books North 2014. 30 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Onnittelut myös 210 vuotta täyttävälle satusetä Andersenille!

Henry Aho: Salaperäisten minivampyyrien joulu

On lokakuun 18. päivä ja Sadun nimipäivä. Sen lisäksi, että monessa paikassa nautitaan ansaittuja nimipäiväkahveja, vietetään koko Suomessa myös kansallista satupäivää. Satupäivän ideana on muistuttaa tarinankerronnan mainiosta perinteestä. Ääneen kertominen tai lukeminen on tosi mukavaa yhteistä puuhaa, josta pitävät kaikenikäiset. Jokaisella toivoisi olevan muistoja lapsuuden turvallisista satuhetkistä omien vanhempien kainalossa. Sadut viihdyttävät, hauskuuttavat, opettavat, jännittävät, kauhistavat ja lohduttavat. Yhteiseen lukuhetkeen sisältyy parhaimmillaan valtava jaettujen tunteiden kirjo.

Peruskoulun yläluokkalaisetkin malttavat asettua kuuntelemaan heille ääneen luettua tarinaa. Aikuisten lukupiiriläiset nauttivat ääneen luetusta tarinasta. Lukemisen ei tarvitse olla mikään huippuperformanssi, vaan ihan tavallinen riittää. Parasta voikin lapsen mielestä olla tunne siitä, että aikuisella on aikaa ja halua pysähtyä hetkeksi vain hänen kanssaan olemaan. On suuri luottamuksen osoitus, jos lapsi pyytää lukemaan. Sitä tilaisuutta ei kannata päästä ohitseen.

Omat lapseni ovat parhaillaan iässä, jossa on turha tyrkyttää yhteistä lukuhetkeä, mutta onneksi niitä on varastossa kummallakin tuhansia. Toivon, että aikanaan he jatkavat perinnettä mahdollisten omien lastensa kanssa. Jospa joskus mummona vielä minäkin…

Satupäivää piti kuitenkin kirjablogissa juhlistaa, ja kuin tilauksesta posti kiikutti loppuviikosta tarkoitukseen sopivan kuvakirjan. Salaperäisten minivampyyrien joulu siivittikin mukavasti pakkaskirpakan lauantain aamukahvihetkeä.

Teuvan kirjastossa asustaa kolmenkymmenen romanialaisen minivampyyrin joukko. Hupaisat miespuoliset vampyyrit tulivat aikanaan kirjastoon kirjalaatikon mukana Romaniasta, kuinkas muuten. Tyypit ovat luoneet itselleen oman kulttuurin oudossa ympäristössä. Rukouksena luetaan kirjaston puhelinnumeroita, ja tiukan paikan tullen manaillaan mahtisanan POISTETTU voimalla. Ruokavarojen vähyys on minivampyyrien suurimpia hankaluuksia. Villakoirat ja satunnaisesti kiinni saadut laihat hämähäkit ovat ruokalistan parasta antia, mutta pääsääntöisesti on tyydyttävä kaluamaan kirjankansia. Ihmekös sitten, että hammaskalustot ovat pahasti kuluneet.

Joulu lähestyy, ja minivampyyritkin unelmoivat juhla-ateriasta. Joukon johtaja Johannes I lukee herkusta vailla vertaa, hedelmästä, jota vampyyrien on saatava maistaa: veriappelsiini! Viisi urheinta kaveria passitetaan hankintaretkelle kylän kauppaan.

Kuten arvata saattaa, hankintaretki ei olekaan ihan suoraviivainen juttu, vaan siitä sukeutuu täysiverinen seikkailu vaaroineen ja kommelluksineen. Lähes ensi metreillä kaverukset törmäävät Teuvan vaarallisimpaan petoeläimeen eli r-vikaiseen kissa Nököön. Miten veriappelsiinin metsästykselle mahtaa käydä? Saavatko minivampyyrit kaikkien aikojen jouluaterian?

Salaperäisten minivampyyrien joulu on Henry Ahon käsialaa. Tutustuin ensimmäisen kerran monipuolisen Ahon tuotantoon dekkarinovellikokoelma Joulukalenterin yhteydessä. Joulukalenterissa on mukana myös Ahon novelli Pukkikeikalla. Samassa antologiassa on myös kuvakirjan kuvittajan Harri István Mäen novelli Matildan joululahja. Mäki on piirtänyt Salaperäisten minivampyyrien jouluun runsaan mustavalkoisen piirroskuvituksen, jota on tekstin lomassa mukava tutkia. Kirja on hauska satukirja, ja tarina saa suupielet kääntymään ylöspäin kuin huomaamatta. Mukana on hauskoja viittauksia vampyyriperinteeseen ja muitakin yksityiskohtia, jotka todennäköisesti aukenevat aikuiselle paremmin kuin lapselle. Lasta taas naurattanevat ihan muut jutut, kuten vaikkapa hurja jakso, jossa minivampyyrit täpärästi pelastuvat viemärin kautta. Tuttu maailma näyttää neljän sentin korkeudesta ihan erilaiselta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää mukavasti koko matkalle. Lisää minivampyyrien seikkailuja on luvassa jo keväällä!

Henry Aho: Salaperäisten minivampyyrien joulu

Kuvitus Harri István Mäki. Paasilinna 2014.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Oikein hyvää satupäivää kaikille! Muistakaa iltasatu. Tänään ja joka päivä.

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat

Maija Karman kauniit kannet.

Vaikka jo lapsena luin paljon ja minulle luettiin ja ostettiin kirjoja kotiinkin, on Marjatta Kurenniemen tuotanto mennyt minulta jotenkin ohitse. En ainakaan muista itse koskaan lapsena lukeneeni hänen kirjojaan, vaikka niitä varmasti esimerkiksi kirjastossa oli tarjolla 1970-luvun alussa. Suosittu, rakastettu ja jälleen ajankohtainen Onneli ja Anneli -sarjakin on jäänyt kokonaan lukematta, vaikka sen alkuosat ovat ilmestyneet juuri sopivasti 1960-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun tienoilla. Hämärästi muistelisin, että siskollani olisi jokin näistä alkupään kirjoista ollut itsellään, mutta että en olisi sitä jostain syystä lukenut. Kummallista sinänsä, koska luin käytännöllisesti katsoen kaiken, mitä käsiini sain.

Ensimmäiset lukemani Kurenniemen kirjat luin ääneen lapsilleni. Kymmenisen vuotta sitten Kurenniemen tuotannosta otettiin uusintapainoksia, ja olen kotiimme hankkinut näköispainokset kirjoista Puuhiset (1955) ja Kuinka Kum-Maa on kaikkialla (1954). Ainakin jälkimmäisestä muistan koko perheen pitäneen kovasti, ja se luettiin moneen kertaan iltasatuna läpi. Blogini ensimmäisenä kesänä innostuin kirjablogeissa pyörineestä nostalgiahaasteesta ja vaikka haastekirjana luinkin rakastamani Lilian Kallion Puumajakesän, etsin pääkirjaston varastosta myös Kurenniemen Kesälintu-nimisen nuortenromaanin, josta tohistiin blogeissa noihin aikoihin.

Tämän vuoden alussa tuli ensi-iltaan Saara Cantellin elokuva Onneli ja Anneli, joten Kurenniemi on jälleen ajankohtainen. WSOY:n vuonna 2003 julkaisema Onnelin ja Annelin kootut kertomukset on myynyt taas mukavasti. Sattumalta kuitenkin törmäsin Onneliin ja Anneliin kirjaston lastenosaston äänikirjahyllyllä. Nyt kuunneltuina ovat nuo neljä ensimmäistä sarjan osaa, jotka on sidottu yksiin kansiin koottuihin kertomuksiinkin. Sarjaan kuuluu vielä kaksi myöhempää teosta, joissa nimihenkilönä on Putti Vaaksanheimo, aikaisempien osien huimapäinen sivuhenkilö.

Cantellin elokuva, jota en ole nähnyt, perustuu sarjan ensimmäiseen osaan eli kirjaan Onnelin ja Annelin talo (1966). Trailerin perusteella elokuva näyttäisi noudattelevan aika tarkkaan kirjan tapahtumia. Varsinainen juoni on ainakin kirjassa löyhähkö. Ekaluokkalaiset ystävykset Onneli ja Anneli löytävät kesäloman alussa Ruusukujalta kirjekuoren täynnä rahaa. Rahoilla tytöt ostavat itselleen talon rouva Ruusupuulta. Talossa on kaikkea, mitä tuonikäiset tytöt rohkenevat uneksia, ja rahaa jää vielä elämiseenkin. Varsinainen runsaudensarvi siis avautuu tuon onnenkantamoisen kautta.

Tummemman loimen tarinaan tuo se, että kummankaan tytön kotiväki ei asetu muuttoa vastaan. Toisen tytön vanhemmat asuvat erillään ja ovat niin kiireisiä, että luulevat tyttärensä olevan toisen vanhemman matkassa. Toisessa kodissa taas lapsia on niin paljon, ettei yhden puuttumista huomaa. Asiantila paljastuu vanhemmille vasta kirjan lopussa.

Ruusukujalla tuntuu olevan ilmassa magiaa. Naapurissa asuvat hauskat sisarukset Tingelstiina ja Tangelstiina Vappunen, joiden puutarhassa kasvaa kaikenlaista hauskaa, kuten vappuhuiskia ja joulukoristeita. Yllätyskanat munivat yllätysmunia. Kaiken saa iloisesti kukoistamaan paitsi ahkera työ myös velimies Vekotiituksen oivalliset keksinnöt, kuten lannoiteliemet. Mutta toinen naapuri rouva Rosina vaikuttaa kummallisen happamalta. Tytöt tutustuvat myös poliisi Urho Ulpukkaan, josta onkin tarinan mittaan vielä paljon apua.

Ensimmäinen osa on varsin löyhäjuoninen ja keskittyy lähinnä kuvaamaan tyttöjä ja heidän ihanaa taloaan. Seuraavissa osissa mukaan tulee enemmän jännittäviä juonenkäänteitä. Onnelin ja Annelin talvessa tytöt saavat yllättäen vieraakseen merkillisen Vaaksanheimon perheen, joka nimensä mukaisesti on miniatyyrikokoinen. Perheen koti on hajotettu tietyömaan alta, ja nyt Vaaksanheimot etsivät uutta turvapaikkaa. Ahneet ja ilkeät ihmiset koettavat vangita Vaaksanheimot voidakseen ansaita rahaa näyttelemällä heitä muille. Tytöt ihastuvat Vaaksanheimoihin kovasti, mutta ikävyyksiä on tulossa yllättävältä taholta. Eräänä päivänä näet Annelin vanhempien entinen kotiapulainen Minna Pinna saapuu tyttöjen luokse. Miten säilyttää Vaaksanheimojen salaisuus?

Ilkeään Minna Pinnaan törmätään myös kolmannessa osassa Onneli, Anneli ja orpolapset, jossa Minna alkaa johtaa naapuriin avattua orpokotia kovin ja kylmin ottein. Tytöt tutustuvat yhteen orpokodin asukkaista, ja yhdessä Vaaksanheimojen kanssa lopulta ratkaistaan kiperä ongelma. Myös Vekotiitus Vappusesta on arvaamatonta apua.

Onneli, Anneli ja nukutuskello ottaa kantaa ympäristökysymyksiin. Vappusten tontin läpi ollaan vetämässä nelikaistaista moottoritietä joen yläjuoksulle rakennetun hajuvesitehtaan tarpeisiin. Matkaa kaupunkiin on näet nopeutettava ainakin parilla minuutilla. Käynnistyvä tehdas pilaa nopeasti joen veden ja tappaa kalat. Muutenkin tehtaan ja sen omistajien toiminnassa tuntuu olevan jotakin perin juurin vinossa. Jälleen tarvitaan Putti Vaaksanheimon apua, jotta katalat aikeet saadaan ajoissa estettyä. Osuutensa on Vekotiituksen herätyskellon vastavoimaksi keksimällä nukutuskellollakin, tietysti.

Kurenniemi kirjoissa tuntuu vallitsevan lämminhenkisyys ja turvallisuus. Ilkeitä ihmisiäkin on olemassa, mutta heidät voidaan yhteisvoimin pistää järjestykseen. Satumaailma on värikäs ja iloinen, eikä mielikuvituksen lennolla tunnu olevan rajoja.

Onneli ja Anneli -sarja

Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)

Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)

Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)

Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)

Putti ja pilvilaivat (WSOY, 1987)

Putti Puuhkajasaarella (WSOY, 1989)

Kuuntelemani äänikirjat, lainattu kirjastosta:

Onnelin ja Annelin talo (WSOY, 1966)

Lukija Annu Valonen. 3 cd:tä.

Onnelin ja Annelin talvi (WSOY, 1968)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä.

Onneli, Anneli ja orpolapset (WSOY, 1971)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä.

Onneli, Anneli ja nukutuskello (WSOY, 1984)

Lukija Annu Valonen. 2 cd:tä, kesto 2 tuntia 25 min.

Jukka Parkkinen: Kotimainen krokotiili

Jukka Parkkinen on suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden suuri nimi, joka kuitenkin tuntuu jäävän jollakin merkillisellä tavalla sivuun, tuntemattomaksi tekijäksi jonnekin taustalle. Toivottavasti tämä on vain oma, subjektiivinen tuntemukseni, ja väärä sellainen, sillä Parkkisen tuotanto on hämmästyttävän laaja, monipuolinen ja korkeatasoinen. Jos ei usko, voi vaikka kurkata Parkkisen kotisivuille koottuja tuotantolistoja. Teoksia on ilmestynyt jo viidellä vuosikymmenellä, ja kaikki kirjallisuuden lajit runoista tietokirjoihin ovat listoilla mukana. Parkkisen teoksia on käännetty eri kielille, ja hän on itse kääntänyt kirjallisuutta suomeksi.

Parkkisen tyylille on ominaista lempeä huumori, joka puhuttelee niin aikuista kuin lastakin. Mielellään hän leikittelee kielellä, erilaisilla kielikuvilla ja sanojen monimerkityksisyydellä, ja ehkä siksikin monet hänen tekstinsä toimivat hyvin myös kuultuina. Suosittu Karhukirjeitä-sarja onkin alkuaan kirjoitettu pieniksi radioteksteiksi, ja niistä kootut kirjat sekä äänikirjat ovat olleet suosittuja. Sarja onkin paisunut moniosaiseksi. Oma perheeni nautti aikanaan Karhukirjeistä kovasti, ja ne kuunneltiin autossa kauppareissuilla moneen kertaan. Aikuiset ja lapset naurahtelivat usein eri kohdissa, mutta se ei lainkaan haitannut. On oikeastaan harmi, että lapset kasvavat niin nopeasti. Osa hauskuudesta katoaa, kun kuuntelee lastenkirjoja vain itsekseen. Korppi-sarjaa olen muuten myös bongaillut kirjastojen äänikirjahyllyissä, ja sen olen päättänyt jossain vaiheessa kuunnella järjestyksessä. Kirjat luin aikoinaan opiskelujen takia, mutta ovat pääosin unohtuneet.

Parkkisen varhaisimpiin teoksiin kuuluu tällä kertaa kuuntelemani Kotimainen krokotiili. Se on kirjana ilmestynyt vuonna 1981. Itse kuuntelin kirjan pari vuotta sitten ilmestyneenä cd-levymuotoisena äänikirjana, jonka lukee hersyvän herkullisesti Lars Svedberg. Lasten satukirjoja luettaessa saa tosiaan lukija irrotella hieman enemmän kuin aikuisten romaanien parissa!

Kotimainen krokotiili on novelli- tai tarinakokoelma, jossa on kahdeksan eläinaiheista satua. Novellit tai tarinat kuitenkin nivoutuvat yhteen ja muodostavat mukavan kokonaisuuden. Matkaan lähdetään Jussin ja hänen viisaan Halli-koiransa kanssa. Jussi joutuu purolla hurjaan ja vaaralliseenkin seikkailuun, mutta Halli auttaa poikaa pelastumaan. Jussille Halli puhuu ihmisten kieltä, seikka, jota ei muuten turhaan selitetä vaan joka vain luontevasti on niin. Tarinan lopussa Hallille käy vähän huonosti, ja koira joutuu kauas kotoaan. Tästä alkaa kuitenkin uusi tarina, jossa Halli tapaa varis Pitkäsen. Näin tarinat nivoutuvat toisiinsa ketjuksi. Päähenkilönä on milloin Jussin isän tekemä variksenpelätti Pelätti, milloin sen taskussa pesivä vaivaishiiripariskunta eli Taisto ja Rauha. Jokainen tarina on paikoin varsin jännittävä, mutta loppu on aina onnellinen.

Viimeisessä tarinassa Jussi tapaa ojarummusta krokotiili Mustin, joka ei syö Jussia, koska Jussi oitis huomaa, ettei Musti ole tukki vaan krokotiili. Krokotiili seuraa Jussia myös kouluun, ja selvää on, että siitä seuraa hauskoja ja täpäriä tilanteita. Lopussa on sitten onnellinen jälleennäkeminen, jota lukija on jo osannut hieman aavistella tarinoiden mittaan.

Kotimainen krokotiili on iätön kokoelma, jota kuunnellessa ei lainkaan tullut mieleen, että se on kirjoitettu jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Laadukas taidesatu kestää aikaa.

Jukka Parkkinen: Kotimainen krokotiili

WSOY 1981. Äänikirjassa 3 cd:tä, kesto yhteensä 3 h 36 min. Lukija Lars Svedberg.

Arvostelukappale, josta lehtijuttu jäänyt kirjoittamatta.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puuseppä

Kaikesta talouden epävarmuudesta ja kustannusmaailman uhkakuvista huolimatta uusia kustantamoja nousee kuin sieniä sateella. Ainakin siltä tuntuu, ja hyvä niin! Uusin tuttavuus minulle on uudenuutukainen espoolainen Books North -kustantamo, jonka pari viikkoa sitten julkaisema satukirja on herättänyt mukavasti huomiota eri medioissa ja erityisesti somessa, jota kustantamon edustajat tuntuvat taitavasti käyttelevän. Kirjabloggaajille on maistiaiskappaletta houkuttelevasta uutuudesta tarjottu ahkeraan, ja osuipa yksi minunkin kohdalleni.

Books North on rohkeasti avannut uuden Puiden tarinoita -nimisen satukirjasarjan Puusepällä. Tyylikkään opuksen tekijät ovat melkoista kaartia. Tekstistä vastaa Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professori, elokuvakäsikirjoittaja Iiro Küttner ja kuvituksesta Ville Tietäväinen, jonka teos Vain pahaa unta voitti juuri hiljan Tulenkantaja-palkinnon. Tietäväinen on julkaissut teoksen yhdessä tyttärensä Ainon kanssa, ja se oli syksyllä Finlandia Junior -ehdokkaana ja voitti Blogistanian Kuopuksen. Aiempi sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet voitti Sarjakuva-Finlandian. Eipä siis ihme, että Puuseppä on herättänyt huomiota kirjamaailmassa.

Tarina itsessään nojaa vahvasti satuperinteeseen opetuksineen kaikkineen. Luonnon puolesta otetaan kantaa melko vahvastikin, ja tarinan yleissävy on jollain tapaa surumielisen kaunis. Tietäväisen persoonallinen kuvitustyyli on tunnistettavissa jo kannesta alkaen. Kuvien väritys on kauttaaltaan maanläheistä, ja ruskean eri sävyt hallitsevat teosta. Lehdenvihreät lukunauha ja esilehdet piristävät mukavasti ulkoasua. Yksityiskohtiin on panostettu myös kauniiden anfangien muodossa. Samaten tarinassa vilahtavat erikoiset luvut saavat selityksensä lopusta löytyvästä Fibonaccin lukusarjasta. Ihmettelinkin lukiessani tätä yksityiskohtaa, mutta sieltähän se selitys löytyi.

Kirjan ulkoasun viimeistelyyn on siis panostettu poikkeuksellisen paljon. Niinpä olisin toivonut, että tekstikin olisi vielä kerran oikoluettu ja hiottu ennen painoon lähettämistä. Mitään suuria kömmähdyksiä ei tekstiin ole livahtanut, onhan kirjoittaja ammattimies, mutta muutama pikkuseikka kuitenkin suppeassa tekstissä tökkäisi silmään. Esimerkiksi muutama pilkku on livahtanut väärään kohtaan, ja saarni-sanaa taivutetaan suomen kirjakielen vastaisesti. Parisataasivuisessa romaanissa nämä pienet kauneusvirheet olisivat varmasti seulani läpäisseet sen kummemmitta mutinoitta, mutta yhden sadun satukirjassa on vähemmän sijaa virheille, valitan.

Omat lapset ovat jo satuiän aikaa sitten ohittaneet, joten kirjaa lukiessani koetin miettiä sopivaa kohderyhmää. Küttnerin kieli ei ole liioitellun yksinkertaista, mutta aikuisen lukemana ja tarvittaessa selittämänäkin tarina varmasti uppoaa mukavasti nelivuotiaisiin ja siitä vanhempiin kuulijoihin. Jo itse lukea osaavat varmasti myös pitävät tästä, ja voisin ajatella tokaluokkalaisen lapsen hyvinkin tämän kirjan äärelle. Laadukas, kotimainen vaihtoehto Disney-tyyppiselle menolle.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puuseppä. Puiden tarinoita 1.

Books North 2014. 30 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Lisää Puusepästä vaikkapa Lumiomena-blogista.