Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä

 

Archie ja Tanja hytisevät räntäsateisena marraskuun iltana Hämeenlinnan kaduilla. Kovat tyypit kun eivät Archien mukaan käytä sateenvarjoa. Omien sanojensa mukaan Stadista mutta oikeasti Korsosta alkusyksystä muuttanut Archie haluaa tehdä vaikutuksen Tanjaan ja ehdottaa, että he puhaltavat terveyskeskuksen pihalta jonkin auton käyttöönsä. Tanjaa kauhistuttaa, mitä kotona sanotaan, jos he jäävät kiinni. Ja entä miten Archiella muka voisi olla ajokortti, hehän ovat kumpikin 15-vuotiaita?

Sattuman oikusta paikalle kurvaa automaailman kaunotar DeSoto Adventurer 1960 (aito dollarihymy, kannattaa guuglata kuva!), jonka nuoret hämäläiset Bonnie ja Clyde nappaavat lennosta ja hurja seikkailu alkaa. Peräänsä kaksikko saa alkuun poliisit, sitten kiukkuisen maanviljelijän ja lopulta pelottavat rikolliset.

Jäätävää kyytiä on Tapani Baggen uunituore nuortenjännitysromaani. Pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen luettavakseni, koska olen useaan otteeseen viime vuosina peräänkuuluttanut yläkouluikäisille sopivia dekkareita ja Jäätävää kyytiä kuulosti esittelyn perusteella siihen huutoon vastaavan. Ihan dekkariksi sitä en kuitenkaan itse ensimmäiseksi määrittelisi, mutta kuten sanottu, kelpo toiminnallinen jännitysromaani se nyt ainakin on. Rikos tai parikin siinä tehdään ja myös selvitetään, ja lisämausteena on huumoria ja ripaus teiniromantiikkaa.

Kun olin kirjan lukenut ja etsin sitä Goodreads-palvelusta, huomasin, että Jäätävää kyytiä on ilmestynyt jo vuonna 2020 Avaimen kustantamana selkokirjana. 120-sivuinen pehmeäkantinen selkokirja on nyt siis ilmestynyt uudessa kuosissa 104-sivuisena ja kovakantisena. Selkotausta selittää* ehkä osaltaan, miksi tarinaan lukiessani välillä kummastelin hyvinkin rivakoita kohtauksia, joista tuntui puuttuvan tavanomaista kertovaa osuutta.

Satasivuisena opus vastaa oivallisesti tarpeeseen tilanteessa, jossa yritetään houkutella vastahakoista nuorta tarttumaan kokonaiseen kirjaan tai jossa johdatellaan selkokirjojen kanssa alkuun päässyttä lukijaa eteenpäin kirjojen maailmassa. Silti vauhdikas ja monikäänteinen tarinan olisi sietänyt vielä vähän rohkeammin lihaa luidensa ympärille.

Tanja ja Archiekin jäävät valitettavan ohuiksi, vaikka heissä tuntuisi olevan paljon kiinnostavaa pinnan alla. Tanjan Kuhmoisissa asustelevat eno ja ukki esimerkiksi ovat vallan mainioita tyyppejä, joista myös lukisi mielellään vähän enemmänkin.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä
Aviador 2022. 104 s.
Kansi Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale.

* Taas sorruin arvuuttelemaan, mitä teoksen syntyyn liittyy. Facebookin puolella kirjailija kiistää olettamani ja kertoo vain jättäneensä tylsät kohdat pois. 

J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä

 

Aleksi on 17-vuotias ihan tavallinen poika, joka opiskelee ammattikoulun sähkölinjalla ja harrastaa tosimielellä videopelejä tavoitteena ura menestyneenä e-urheilijana. Huonosti menneen pelisession jälkeen Aleksi lähtee tuulettamaan tunteitaan ja poikkeaa jätskibaariin, jossa ei ole juurikaan aiemmin asioinut.

Tuo jäätelöbaarivierailu muuttaa Aleksin elämän silmänräpäyksessä täysin ja peruuttamattomasti. Hän nimittäin tapaa baarissa Noran, upean goottitytön, joka vain muutamaa hetkeä myöhemmin paljastuu pesunkestäväksi ja 132-vuotiaaksi vampyyriksi. Nora on suunnitellut Aleksista seuraavaa ateriaansa, mutta aie jää viime hetkellä toteutumatta, kun asiaan sekaantuu salaperäinen mutta ilmeisen ilkeämielinen Kaspar.

Odottamattomasta kohtaamisesta kehkeytyy lopulta vielä odottamattomampi ja melko pomppuinen ystävyyssuhde. Aleksi tosin huomaa pian, että olisi mielellään Noralle enemmänkin kuin vain pelkkä ystävä. Lisäksi hän oivaltaa, että monet vampyyreille luontaiset ominaisuudet olisivat kovaa valuuttaa pelimaailmassa…

J. S. Meresmaan uunituore nuorten fantasiaromaani Kenties tapaan sinut vielä on melko monen toiveeni täyttymys. Ensinnäkin sen päähenkilö on tuiki tavallinen nuorukainen, joka opiskelee ammattikoulussa. Kouluun ja opiskeluun kirjassa tosin viitataan vain ohimennen pari kertaa. Silti ehditään nostaa esiin sekin ilmiö, että usein ystävysten tiet eroavat, jos peruskoulun jälkeen valitaankin eri reitit. Aleksin ehdottomasti paras ystävä Roope on mennyt lukioon, mutta poikien ystävyys ei ole siitä muuksi muuttunut. Roope pelaa snookeria yhtä omistautuneesti kuin Aleksi harrastaa esportia.

Toiseksi kaikki muu tavallisuus on tarinasta kaukana! Vampyyriromantiikka ja -perimätieto on raikkaasti päivitetty. Lukijalle on iloa perinteen ja tuoreemmankin aiheen ympärille rakentuneen populaarikulttuurin tuntemuksesta, mutta se ei ole missään nimessä välttämätöntä. Kirjasta saa poimittua myös luku- ja katseluvinkkejä, mikäli sellaisia kaipaa.

Tarinan juoni on kekseliäs ja jännittävä sekä etenee rivakasti, mikä onkin tietysti plussaa, sillä kirjassa on vain 135 sivua. Se onkin sen kolmas huomionarvoinen etu! Fantasiaromaanin ei tosiaankaan aina tarvitse olla mahdottoman paksu tiiliskivi toimiakseen. Himolukijoille toki tarvitaan kunnon lukupaketteja, mutta välipalaksi tämä hujahtaa kyllä heillekin. Tottumattomampi lukija saa tästä kirjasta kaivatun kokemuksen kokonaisen kirjan lukemisesta. Lisäksi loppuratkaisu on kirjoitettu niin, että vahva lupaus jatko-osasta jää leijumaan ilmaan. Lukunälkä on oivallisesti herätetty!

Lyhyydestään ja vetävyydestään huolimatta Kenties tapaan sinut vielä ei ole yksinkertainen tai liian suoraviivainen. Rakenteessa on sopivasti pientä koukkua, ja tulkinnoillekin on jätetty tilaa. Kielensä puolesta teos on raikasta luettavaa. Peruskoulu- ja teiniarjesta vieraantuneelle keski-ikäiselle tämä oli riemastuttavaa ja virkistävää lukukokemus!

J. S. Meresmaa: Kenties tapaan sinut vielä
Karisto 2022. 135 s.
Kansi Saana Nyqvist.

Arvostelukappale

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla

 

Olen ollut vaikuttunut ja ihastuksissani Veera Salmen nuortenromaanista Saari. Teos ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta sitäkin antoisampi. Ihan samat sanat voin vilpittömästi sanoa Salmen nuortenromaanista Kaunis ilma kuolla. Lisäksi olen kuullut hänen säeromaanistaan Olin niinku aurinko paistais vain arvostavia ja ihastuneita kommentteja. Salmi mitä ilmeisimmin kuuluu kotimaisen nykynuortenkirjallisuuden kärkinimiin. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, oletpa nuori tai aikuinen!

Kaunis ilma kuolla alkaa toisen minäkertoja Leon virkkeellä: ”Kuolin kolme päivää pandojen näkemisen jälkeen.” Aloitusluvussa selviää myös, että Leon ei pitänyt kuolla, vaan Isran, jolle oli tapahtunut pahaa. Isra on romaanin toinen minäkertoja.

Leo ja Isra ovat peruskoulun viimeistä luokkaa käyviä nuoria Itä-Helsingistä. Leon tausta on venäläinen, ja Isran muslimiperhe on muuttanut Suomeen Marokosta. Leon äiti on aikanaan kavaltanut rahaa työnantajaltaan, joutunut vankilaan ja sieltä vapauduttuaan kadonnut poikansa elämästä. Isä on kertonut olevansa pilvitutkija, mutta totuus on ollut kuitenkin jotain muuta. Leo on kiertänyt lyhyen elämänsä aikana useissa itähelsinkiläisissä sijaisperheissä löytämättä kotia.

Isralle taas ovat kääntäneet selkänsä kaikki ystävät ja koulun väki sekä oma perhe ja suku sen jälkeen, kun nettiin on julkaistu eräs video. Koulun kovis on kuollut onnettomuudessa, johon Israsta kuvattu video liittyy. Ei siis ihme, että tyttö on päättänyt kuolla. Sitä ennen hän on kuitenkin päättänyt vapauttaa Ähtärin pandat.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Isra ja Leo päätyvät epätoivoiselle automatkalle halki Suomen. Auto on varastettu tai ainakin otettu käyttöön omin luvin. Romaanin aloitusvirke jo paljastaa, että matka ei tule päättymään hyvin. Sen Leo on oikeastaan tiennyt alusta asti, koska kaikki hänen elämässään tuntuu tapahtuvan kahdesti ja hän on jo aikanaan vanhempiensa kanssa kokenut yhden huonosti päättyneen pakomatkan.

Kaunis ilma kuolla -romaanissa on siis juoni, mutta se ei ole pääasia. Ainakin itse pidin eniten Salmen henkilöistä. Sekä Leo että Isra ovat rikkinäisiä mutta rakastettavia nuoria, joille toivoo sydämestään parasta. Ja vaikka heidän pakomatkansa päättyykin traagisesti, on romaanissa silti lopulta enemmän toiveikkuutta kuin epätoivoa.

Nuorten maahanmuuttajataustaa ei alleviivata, vaan se tuodaan tarinaan luonnollisesti. Lukija saa itse oivaltaa monia asioita. Leo ja Isra eivät ole mitään yksioikoisia taustojensa uhreja ja stereotypioita, vaan itsenäisiä kiinnostavia persoonia. Heidät on kumpikin heitetty epätoivoiseen ja näköalattomaan tilanteeseen, jossa elämä ei näytä tarjoavan mitään ulospääsyä. Onneksi heillä on sentään toisensa ja taivaansininen Huyndai.

Nuorten henkilöiden persoonallisuus tulee esiin myös heidän käyttämässään kielessä. Leo haaveilee tiedemiehen tai palkkamurhaajan urasta, ja hänen kielensä on säntillistä. Isra taas viljelee reippaasti englantia ja sensuroimatonta nuorisokieltä.

Kaunis ilma kuolla voi olla vähän vaikeahkosti lähestyttävä nuortenromaani kokemattomalle lukijalle, mutta se ei haittaa. Ei nuorille pidäkään kirjoittaa vain helppoa luettavaa, vaikka sillekin on tilauksensa. Kyllä kirja saa myös vähän haastaa lukijaansa. Haaste kannattaa ottaa vastaan, sillä Kaunis ilma kuolla palkitsee monin tavoin sen, joka lukee loppuun asti. Sopii mainiosti myös aikuisille!

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla
Otava 2020. 221 s.

Arvostelukappale.

Mila Teräs: Amiraali

 

”Kun otan ensimmäiset varovaiset askeleeni, mua huimaa. Jokin, josta olen vain pitkään uneksinut, on äkkiä tullut todeksi.
Keskellä kirpputorin iltapäivän liikkumattomuutta kengät nykivät mua eteenpäin. Ne kiskovat mut juuriltani. Korkokengät hullaannuttavat, ne sekoittavat onnesta jalkani, jotka olen aina tunkenut maihareihin, tennareihin ja muihin mataliin kenkiin.”

Mila Teräksen nuortenromaanissa Amiraali kuvataan herkällä ja lempeällä otteella 17-vuotiaan Niilon kesää, jonka kuluessa hän alkaa hahmottaa omaa identiteettiään ja tuntea voimakasta halua näyttää kaikille, millainen oikeasti on. Helppoa se ei ole, sillä edes oikeiden sanojen löytäminen ei ole pienellä paikkakunnalla isovanhempiensa kasvattamalle nuorukaiselle itsestään selvää. Kaikki on uutta, hämmentävää ja pelottavaakin.

Mumman ja ukin on vaikeaa ymmärtää, miksi pojanpoika haluaa lakata kyntensä ja laittaa luomiväriä. ”Onko pakko meikata?” kysyy mumma ahdistusta ja turhautumista äänessään. Sukupolvien välinen kuilu vaikuttaa välillä syvältä, mutta onneksi kummallakin puolella ollaan lopulta valmiita kurottamaan sen yli.

Niilo on muutenkin hyvin onnekas. Hänellä on todellinen sydänystävä Mara, vaatesuunnittelusta innostunut ja siinä uskomattoman lahjakas Maria, joka väsymättä kannustaa Niiloa kohti omaa juttuaan. On myös masennuskausia poteva Hermanni, jolla on piirtämisen lahja. Skeittiharrastuksen yhdistämät pojat ymmärtävät ja tukevat hienosti toisiaan kipeässä kasvuvaiheessa.

Kesätyöpaikka terveyskeskuksen laitoshuoltajanakin osoittautuu hyvän tuurin jutuksi. Työkaveri Sinikka, joka on jo aikuisten lasten äiti, katsoo poikaa lempeän hyväksyvästi ja suhtautuu häneen mutkattoman luontevasti. Kanttiinissa työskentelevä Virnakin suostuu treffeille, ja vaikka ensimmäinen seurustelusuhde katkeaakin raastavaan sydänsuruun, on se merkittävä vaihe Niilon elämässä.

Niilo nauttii omasta maskuliinisuudestaan ja vartalonsa miehistymisestä. Samalla hän tuntee vetoa oman feminiinisen puolensa esiin nostamiseen. Miksi miesten on suostuttava käyttämään väripaletin tylsintä reunaa? Miksi miehisyyden muotti on niin ahdas? Miksi pitää valita, olla joko tai? Meikkaaminen ja kauniit vaatteet, korkokengät ja silkkihameet kiehtovat Niiloa. Hän on mielettömän upea laittauduttuaan huolella. Hän on halutessaan paikkakunnan kaunein tyttö. Ja poika!

Amiraali on mielenkiintoinen teos aiheesta, josta ei todellakaan ole liikaa kirjoitettu. Niilolla on tapana kirjoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan muistiin, ja usein teksti asettuu kirjan sivuillakin keveyttä tuovaan runomuotoon tehden siitä samalla kertaa tiivistä ja ilmavaa. Romaani on maltillisen pituinen, vain 172-sivuinen ja nopealukuinen. Siksi sitä voi suositella vähemmän lukemaan tottuneillekin lukijoille. Amiraali avaa myös aikuisen silmiä ja kirkastaa kummasti haparoivaa ajatusmaailmaa.

Teräs ei kaihda vaikeista asioista kirjoittamista. Amiraalissa on esimerkiksi poikkeuksellisen rohkeasti ja kauniisti kuvattu rakastelukohtaus. Myös Niilon ristiriitaiset ja kuohuvat tunteet on tavoitettu tekstissä herkästi.

Mila Teräs: Amiraali
Otava 2020. 172 s.
Äänikirjan lukija Anssi Niemi, kesto 3 h 37 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Briitta Hepo-ojan Topelius-palkinnolla huomioitu vaihtoehtohistoriallinen nuortenfantasiaromaani Suomea lohikäärmeille on täydentynyt jatko-osalla Sydämiä seireeneille. Olen Suomea lohikäärmeille -kirjasta kirjoittaessani arvuutellut, kuinka pitkän sarjan aloitusosasta mahtoikaan olla kyse, mutta nyt olen jokseenkin vakuuttunut, että kaksiosaisen.

Sydämiä seireeneille on suoraa jatkoa ensimmäiselle romaanille, joten ne kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja mielellään yhteen menoon. Itse kuuntelin kertauksen vuoksi Suomea lohikäärmeille -äänikirjan ennen kuin tartuin kakkososaan. Ainakin minulle kertaus tuli ihan tarpeeseen, ja kokonaisuus toimi oikein hyvin.

Suomea lohikäärmeille päättyy dramaattisesti (ja nyt tulee kyllä juonipaljastuksia, jos et ole vielä tätä kirjaa lukenut!). Ritariperheen tytär Lynx oli joutunut sairaalaan ja taistelemaan hengestään rikottuaan huijauksen seurauksena ritarivalansa. Ainoa ulospääsytie oli ritariasemasta luopuminen, mikä taas johti omasta perheestä erottamiseen.

Tavallisen perheen poika Tim, jonka kanssa Lynx oli juuri alkanut seurustella ennen sairastumistaan, on päätynyt putkaan epäiltynä vakavista rikoksista valtiota vastaan. Puolustusta haittaa harmillisesti kirous, joka on pyyhkinyt hänen mielestään kaikki tapahtumat parin viimeisen kuukauden ajalta, erityisesti kaiken Lynxiin liittyvän.

Lynx tekee epätoivoisen päätöksen. Hänen on etsittävä käsiinsä noita, joka voisi purkaa Timin kirouksen. Noitia ei kuitenkaan ole missä tahansa, joten on lähdettävä Botnian itsehallintoalueelle. Sinne ei kuitenkaan niin vain saa rajanylityslupaa, varsinkaan, kun kuuluu ritariperheeseen. Ongelmat on kuitenkin tehty ratkaistaviksi, ja Lynx syöksyy sen kummempia ajattelematta kohti Botniaa ja sen erämaita.

Sydämiä seireeneille -kirjassa on mukana kolmaskin näkökulma, kun myös Lynxin isosisko Fox on mukana uutena minäkertojana. Fox päättää lähteä Foxin perään, koska hän tietää siskonsa aivan varmasti joutuvan pian pahaan pulaan vihamielisessä Botniassa. Mukaan lyöttäytyvät vapaaksi päässyt Tim ja kuolleista herännyt Astrid sekä Lynxin ja Foxin serkku Franz. Näistä viimeksi mainittu on harvinaisen rasittava, sillä hänet on kirottu kiusallisella rakkauskirouksella. Franz tuntee olevansa kuolettavan rakastunut Lynxiin ja vaipuu tuon tuosta romanttisiin unelmiinsa ja riutuu kaihossaan.

Yksi Botnian vaaroista ovat seireenit, jotka saavat ravintonsa uhriensa sydämistä. Kuten arvata saattaa, Lynx päätyy nopeasti kavalan seireenin kynsiin. Noidan etsintä johdattaa hänet lopulta Botnian itsehallintoalueen pohjoisrajan yli Koillismaalle asti, eivätkä rajantakaiset erämaat ole ainakaan Botniaa turvallisempia. Etsintäpartio kohtaa matkallaan omat vaaransa ja seikkailunsa.

Edelleen pidin Hepo-ojan luomasta vaihtoehtoisesta Suomesta, jossa muinaisusko ja nykyteknologia sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi. Hepo-oja pitää miljöönsä loistavasti näpeissään ja lukija törmää tarinan edetessä yhä uusiin riemastuttaviin yksityiskohtiin. Juonenkäänteet ovat jännittäviä ja toimintakohtaukset vetävästi kirjoitettuja. Henkilögalleriakin on mukavan monipuolinen.

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille
Otava 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Lari Halme, kesto 8 h 10 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Anniina Mikama: Myrrys

 

Nuorille suunnattujen teosten parissa aika usein päädyn pohtimaan, keille ne on suunnattu. Kuka tai ketkä on ollut kirjailijan mielessä, kun hän on istunut koneensa ääressä naputtelemassa tekstiään?

Tämän kysymyksen pariin päädyin jälleen, kun luin Anniina Mikaman uusinta teosta Myrrys. Se on selvästi hyvin erilainen kuin Mikaman todellinen genrehybriditrilogia, jonka aloitusosa Taikuri ja taskuvaras ilmestyi vuonna 2018 ja palkittiin Topelius-palkinnolla.

Myrrys on (ainakin minun mielestäni) selkeästi itsenäinen teos ja tarina, jolla on alku ja loppu yksien kansien välissä.  Se on myös genreltään selvästi Mikaman aiempia teoksia selkeämpi. Itse luokittelisin sen taidesaduksi, jossa on vahva suomalaisen mytologian ja historian painotus ja höysteenä fantasia-aineksia. Se on suunnattu ainakin jonkin verran nuoremmille lukijoille kuin aiemmat teokset.

Itse haarukoisin lukijat jonnekin 10–13-vuotiaisiin, mutta hankaluudeksi voi muodostua kirjan koko. 370-sivuinen paksu romaani edellyttää kuitenkin lukijalta jo melkoista lukuharjaannusta. Yläkouluikäiset fantasia-ahmijat saattavat pitää Myrrystä sisältönsä puolesta turhan köykäisenä ja aavistuksen naiivina, joten heidän joukostaan pitäisi löytää armollisesti näihin ominaisuuksiin suhtautuvat lukijat.

Itse en siis ole kohderyhmää lainkaan, mutta viihdyin kyllä Myrryksen parissa oikein hyvin, kunhan sain lukuhorisonttini kalibroitua uudelleen eli lakkasin odottamasta jotain samanlaista kuin aiemmat teokset.

Tarinan päähenkilö on noin 14-vuotias orpopoika Niilo, joka on vuosia sitten 1800-luvun alkupuolen nälkätalvena päätynyt Kivihalmeen taloon elätiksi. Niilo ja tämän äiti ovat joutuneet lähtemään kotoaan, koska ruoka on loppunut. Äiti on kovien olosuhteiden rasittamana kuollut Kivihalmeen talon portaille, ja viisivuotias Niilo on päätynyt talon asukkaiden hoiviin. Isästään Niilo ei tiedä mitään, ja äitinsäkin hän muistaa enää etäisesti.

Mikä Niilon sukunimi on tai missä koti sijaitsi, Niilo ei tiedä. Sen hän sen sijaan tietää hyvin, että hän on rutiköyhä ja harmillinen taakka talon isäntäväelle. Erityisesti kiivasluontoinen isäntä Juhani tuntuu vihaavan hentorakenteista ja hyödytöntä Niiloa.

Tarina alkaa vauhdikkaalla kohtauksella, jossa Niilo ja talon poika Akseli kohtaavat metsästysretkellä vihaisen karhun. Niilo onnistuu välttämään karhun hyökkäyksen pyytämällä vaistomaisesti apua metsältä, joka kätkee hänet. Taidon ja tiedon Niilo on oppinut talon ruotimummo Riitulta, joka on kertonut salaa omat tietonsa Niilolle. Akselille ei käy yhtä hyvin, vaan karhu pääsee puremaan häntä pahasti.

Niilo pelastaa Akselin hengen toimittamalla tämän kotiin, mutta palkaksi hän saa tuta isännän raivon. Akselin tilanne on kuitenkin niin huolestuttava, että taloon päätetään kutsua metsässä asuva tietäjä, pelätty ja vieroksuttu myrrys Musta Martin. Parantajanpalkakseen Martin vaatii yllättäen talosta itselleen rengin eli Niilon. Isäntä Juhani ilahtuu päästessään Niilosta joksikin aikaa eroon. Lisäksi myrryksen luo karkottaminen tuntuu hänestä oivalliselta rangaistukselta Niilolle.

Kirjan alkupuoliskon ajan kuvataan lähinnä, miten Niilo asettuu metsässä asuvan Martinin talouteen, miten heidän välilleen rakentuu luottamus ja vahva yhteys ja miten Martin alkaa opettaa Niilolle omia tietojaan. Miehet metsästävät yhdessä ja Niilo oppii monia tärkeitä taitoja kummalliselta opettajaltaan, joka vähitellen paljastaa pojalle yhä varjellumpia salaisuuksia.

Varsinainen juoni alkaa käynnistyä hitaasti, kun hieman epäloogisesti Juhani-isäntä alkaa vaatia, että Niilon on palattava Kivihalmeeseen. Yrittäessään selvittää ongelmaa Niilo ja Martin poikkeavat kirkonkylässä pappilassa. Siellä saadaan ensimmäinen vihje Niilon todellisesta syntyperästä. Tilanne ei kuitenkaan parane, päinvastoin. Juhani joutuu perääntymään, mutta katkeruus vain pahenee. Martin ja Niilo joutuvat vielä taistelemaan hengestään vihollisensa kanssa.

Myrryksessä Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja kohtaa Anni Swanin Tottisalmen perillisen. Lukiessani mietin moneen otteeseen, että jos nuori lukija pitää tästä, hänelle kannattaa jossain vaiheessa myöhemmin vinkata Kamulan sarjaa. Niin Metsän kansa -sarjassa kuin Myrryksessäkin on oivallisesti hyödynnetty suomalaista kansanperinnettä ja herätetty se kiinnostavasti eloon. Myös suomalainen luonto ja metsä ovat niissä tärkeitä, ja lukija havahdutetaan huomaamattaan ajattelemaan, missä vaiheessa metsästä on tullut pelkkää kylmää omaisuutta.

Anniina Mikama: Myrrys
WSOY 2021. 370 s.
Äänikirjan lukija Markus Bäckman, kesto 10 h 57 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Myrrys voitti vuoden 2022 Topelius-palkinnon. 

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu

 

Tuula Kallioniemi on tehnyt pitkän, tuotteliaan ja arvostetun uran lasten- ja nuortenkirjailijana. Hänellä on useitakin tunnettuja lastenkirjasarjoja, joista suosituimmat ovat Reuhurinne- ja Konsta-sarjat. Sarjoissa on ilmestynyt yhteensä kymmeniä teoksia, ja yksittäisten teosten ja lyhyempiin sarjoihin kuuluvien teosten yhteismääräkin on vaikuttava.

Kallioniemen uusin yksittäinen nuortenromaani Mopoautolla mun prinssini saapuu on suunnattu hieman vanhemmille eli noin yläkouluikäisille lukijoille. Se edustaa melko perinteistä nuortenromaanityyppiä, jossa nuori kamppailee kasvukipujen ja ihmissuhdeongelmien kanssa. Lopussa kuitenkin päästään jonkinlaiseen ainakin melko onnelliseen loppuun. Romaani on tiivis ja suhteellisen helppolukuinen, mutta teemoissa on kyllä pureskeltavaa lukijalle.

Minäkertoja Ella on juuri päässyt peruskoulusta ja viettää kesälomaansa ennen lukion alkua. Äiti on yksinhuoltaja, koska perheen isä on kuollut muutama vuosi sitten sydänkohtaukseen. Pikkuveli Veeti on suosittu jääkiekkoilija, ja Ellan parhaista kavereista Pilvi on ihastunut häneen. Ella itse on kuolettavan rakastunut Toniin, joka on saanut kesätyön jätskikipsalta ja aikoo aikuisena taiteilijaksi.

Ella itse on lahjakas piirtäjä, ja isäkin oli taiteilija. Samoin isän äiti, lasten mummo, on tunnettu kuvittaja. Mutta äiti ei pidä taiteilijaa ammattina eikä hyväksynyt isän maalaamista, vaikka kannustaakin Ellaa piirustusharrastuksen pariin. Kesälukemisena Ellalla on mummolta saatu taiteilija Elin Danielson-Gambogin elämäkerta. Ollapa kuin Elin! Rohkea, taitava ja kuuluisa!

Erilaisten kommellusten ja kriisien kautta Ellan sydämenasiat ja tulevaisuudensuunnitelmat asettuvat uomiinsa. Siinä sivussa paljastuvat myös pienen perheen ja suvun salassa pidetyt asiat. Puhuminen ei tosiaankaan ole ollut Ellan perheen vahvuus, ja erityisen vaikeaa on ollut puhua isän kuolemasta. Asian käsittelemättä jättäminen ei ole ollut kovin viisas ratkaisu, vaikka ymmärrettävä toki. Nyt on kuitenkin katsottava yhdessä totuutta silmiin.

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu
Otava, 2021. 141 s.
Kansi Päivi Puustinen.

Arvostelukappale.

Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Kuiskaajien kilta

 

”Aarniolaiset eivät ymmärrä, että he kulkevat kuninkaansa johdolla kohti tuhoa.
Vain me kuiskaajat voimme estää sen.”

 

Kuiskaajien kilta on Kimmo Ohtosen Ikimaa-fantasiasarjan toinen osa, joka valitettavasti kärsii muutamasta hyvin tyypillisestä trilogiaksi suunnitellun kirjasarjan kakkososan tyyppivaivasta.

Soturin tiessä tutustuttiin henkilöihin ja miljööhön ja saatiin juonikuviot hyvälle alulle. Oliver lähtee äitinsä perään ympäristötuhoista kärsineestä reaalimaailmasta rinnakkaiseen Ikimaahan. Siellä hän tutustuu Kallaan ja saa kuulla, että hän on itsekin kuiskaaja. Kuiskaajat ovat eri klaaneihin kuuluvia aarniolaisia, jotka pystyvät keskustelemaan oman eläinlajinsa kanssa.

Kalla on susikuiskaaja ja Oliver karhukuiskaaja. Kotkakuiskaajien suku on joutunut pahoihin vaikeuksiin omassa kuningaskunnassaan ja kotkat on alistettu vallan anastaneelle Viktor-kuninkaalle. Viktorin tavoitteena on alistaa muutkin aarniolaiset kuiskaajineen.

Kuiskaajien killan alussa uudelleen syntynyt tietäjähenki Minerva on vallannut itselleen kuiskaajan ruumiin ja haluaa saada myös yhdelletoista muulle hengelle uuden tomumajan. Minervan tavoitteena on saada valtaansa Oliverin ruumis ja sitä kautta muutkin kuiskaajat. Apunaan kuiskaajajahdissa Minerva käyttää valloittaja Baltatsaria, joka on joutunut pakenemaan henkensä kaupalle syvälle metsiin.

Samaan aikaan Oliver ja Kalla pakenevat Kallan hukkien ja Oliverin Jätti-karhun kanssa Viktorin sotureita. Nuorten välit kuitenkin alkavat rakoilla, kun susilaumaan syntyy pentuja. Sitten Oliver kuulee vastustamattoman kutsun ja joutuu tietysti pahaan pulaan. Onnistuuko Kalla Jätin ja susiensa avulla pelastamaan Oliverin ajoissa?

Toisaalla kotkien parissakin tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Petturi Alvar Ahilan poika Johan saa yhteyden kotkiin, jotka haluavat hylätä Viktorin. Pystyvätkö kuiskaajat vielä yhdistämään voimansa Johanin avulla?

Mitä sitten ovat ne kakkososan tyyppiviat, joihin viittaan alussa? Ensinnäkin ainakin päältä katsoen päämäärätön vaellus läpi fantasiamaailman erilaisia vaikeuksia kohdaten on hyvin tuttu juonikuvio. Varsinainen juoni etenee kirjan mittaan lopulta vain vähän, ja vaikka loppuhuipennuksena onkin lopulta varsin vauhdikas taistelukohtaus, se ei kunnolla pelasta kokonaisuutta. Toiseksi tarina hajoaa turhan laajalle useiden näkökulmahenkilöiden takia, ja yleiskuvaa on välillä vähän vaikea hahmottaa. Asioiden oikean luonteen paljastumista selvästikin säästellään seuraavaa osaa varten.

Sitten aivan viimeisellä sivulla on kuitenkin koukku, joka pakottaa vähän nuivan aikuislukijankin vielä palaamaan Oliverin ja Kallan pariin!

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Kuiskaajien kilta
Otava 2019. 346 s.

Arvostelukappale.

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2

Viime vuonna tartuin vahvasti epäillen Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan kirjaan Beta. Sensored Reality 1. Arvelin, että kyseessä olisi teos, jonka maailma ja aiheet eivät koskettaisi minua ja että sen lukeminen tulisi olemaan kivikkoinen koettelemus. Olin väärässä. Huomaamattani tempauduin tämän dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuvan nuorten videopelajien elämästä ja seikkailuista kertovan kirjan maailmaan totaalisesti ja nautin vauhdikkaasta menosta täysin siemauksin!

Sarjan kakkososa Glitch. Sensored Reality 2 jatkuu jokseenkin suoraan siitä, mihin Betassa jäätiin, mutta sarjan kyytiin voi kyllä halutessaan hypätä tästäkin kirjasta. Päähenkilö 16-vuotias Minako Takeda eli Bug on nyt maailmankuulu Henkien päivän sankari pelastettuaan tuhansien pelaajien hengen katastrofaalisessa Shadow Warriors II -videopelin loppuhuipennuksessa. Minako tosin ei itse tunne olevansa sankari, sillä hän ei onnistunut pelastamaan lukionsa historianopettajan ja muutaman muun pelaajan henkeä.

Sankaritekonsa ansiosta Minako on hyväksytty ilman pääsykoetta arvostettuun Kansainväliseen videopeliakatemiaan, jonka läpäisseet opiskelijat värvätään yleensä suoraan ammattilaisiksi pelifirmoihin. Akatemia sijaitsee nykyisen Suomenlinnan alueella Helsinkisaaren edustalla.

Saatuaan tiedon hyväksymisestään Minako on välittömästi lopettanut lukion kesken ja linnoittautunut asuntoonsa. Ei ihme, että Minako on masentunut. Hänen isänsä tappanut onnettomuus onkin osoittautunut murhaksi, ja äiti on kadonnut jäljettömiin. Historiallisen kylmän hypertalven kynsissä Minako tuntee olonsa hylätyksi ja orvoksi.

Videopeliakatemian lukukauden alkaminen pakottaa Minakon liikkeelle. Yllätyksekseen hän tapaa avajaispäivänä myös tuttuja. Sekä Jade että Cosmo ovat tulleet hyväksytyiksi opiskelemaan akatemiaan, ja Jade on järjestänyt itsensä Minakon kämppikseksikin. Erityisesti Cosmon tapaaminen tuntuu Minakosta mukavammalta kuin hän itse osasi odottaakaan.

Ikävämpi uutinen Minakolle sen sijaan on, että hän joutuu videopeliakatemian opiskelijana osallistumaan karsintapeliin, jonka voittaja pääsee osallistumaan Solar System Gamesiin, jonkinlaisiin planeettojen välisiin videopeliolympialaisiin. Ajatus virtuaaliseen pelimaailmaan joutumisesta on Minakolle vastenmielinen ja pelottava, ja hän päättää hävitä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Karsintapelin maailma sijoittuu 1000-luvun alkuun viikinkien aikaan, ja Minakon avatar on norjalainen prinssi Harald. Viikinkien kesken käydään ankaraa valtataistelua, jossa kaikki keinot ovat sallittuja tai ainakin käytössä. Samalla viikingit suunnittelevat hyökkäystä Englantiin.

Peli sekoittaa historiallisia faktoja, viikinkien mytölogiaa ja erilaista magiaa kiehtovalla tavalla ja sen tapahtumat on jälleen kuvattu todella jännittävästi. Vaikka olen täydellinen ummikko pelien ja niiden tekniikan suhteen, tempauduin Minakon matkassa jälleen virtuaalitodellisuuteen vastustamattomasti.

Jos peli on hiuksia nostattavan jännittävää, ei Minakon reaalielämä ole juuri sen leppoisampaa. Hänelle siis selvisi, että hänen isänsä ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hänet murhattiin. Mutta kuka murhasi isän ja miksi? Saadakseen selvyyttä asiaan Minako pyytää ystäväänsä Alvaria tekemään murhasta simulaation. Entä missä on äiti? Miksi hän ei ole tullut tapaamispaikkaan, jonka koordinaatit hän antoi tyttärelleen juuri tällaista tilannetta varten?

Minako joutuu pian huomaamaan, että näiden arvoitusten pöyhiminen ei ole lainkaan hyväksi hänen terveydelleen. Virtuaalitodellisuuden ja reaalimaailman rajat häilyvät jälleen pelottavasti, eikä Minakokaan aina ole ihan varma, kummassa hän milloinkin on. Entä kummassa on glitch, virhe?

Videopeliakatemiassa opiskelijan on suoritettava kolme tasoa: urheilu, strategia ja mysteeri. Urheilu on Minakolle tullut tutuksi jo edellisessä seikkailussa, joten ensimmäinen taso on hänelle suupala. Mutta strategia on hänen heikkoutensa, ja sen kanssa hän joutuu näkemään vaivaa melkoisesti. Onneksi hänellä on hyviä opettajia ja ystäviä, joiden vinkit ja apu osoittautuvat loppuhuipennuksessa korvaamattomiksi. Pelin taisteluissa kaikkia taitojaan joutuu hyödyntämään ja ammentamaan itsestään sellaistakin, mitä ei tiennyt olevankaan.

Suosittelin Betaa ainakin kaikille pelaamisesta kiinnostuneille, sillä asiaa harrastavat löytänevät tekstistä paljon sellaista, joka minulta meni täysin ohi. Ikähaarukka lienee jossain (lukemaan tottuneista) yläkoulun kahdeksasluokkalaisista lukioikäisiin ja siitä tietysti ylöspäin vaikka kuinka iäkkäisiin.

Aivan samalle kohderyhmälle suosittelen lämpimästi myös Glitchiä. Peleistä ja pelaamisesta kiinnostuneille tämä on täsmäherkkua, mutta mukana on niin paljon aineksia scifistä ja fantasiastakin, että lukijakuntaa voi haarukoida laajalti. Pelin ja futuristisen reaalimaailman vuorottelu pitävät muhkeahkon teoksen vauhdin yllä kiitettävästi.

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2
Tammi 2019. 411 s.
Äänikirjan lukija Maija Lang, kesto 11 h 49 min.

Arvostelukappale.

Sensored Reality -sarja:

Beta
Glitch
Replica (ilmestyy maaliskuussa 2020)

Laitan teoksen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja.

Aila Meriluoto 1924 - 2019. Mikä rohkea nainen ja upea kirjailija!

Tänään on uutisoitu Aila Meriluodon kuolemasta. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäellä syntynyt Meriluoto kuoli eilen 21.10.2019 Helsingissä 95-vuotiaana. Minulle Aila Meriluoto on erityinen kirjailija, koska olen aikanaan kirjoittanut hänen muistelmateoksestaan Mekko meni taululle arvostelun paikallislehteemme. Tuo arvostelu julkaistiin Salon Seudun Sanomien kulttuuriosastolla 11.11.2001 ja se oli ihan ensimmäinen juttu, jonka lehteen kirjoitin.

Lainaan nyt tähän alle tuon miltei 18 vuotta vanhan juttuni Meriluodon muistoksi. Lukija suonee anteeksi jutun kömpelyyden. Kirjoittajalla on ollut selvästi enemmän intoa kuin osaamista, mutta se annettakoon anteeksi.

***

Aila Meriluodon muistelmateos Mekko meni taululle on hieno kirja. Se on kaunis ja hienovireinen kuvaus pieksämäkeläisen porvarisperheen elämästä 1920-luvun loppupuolelta jatkosodan päättymiseen. Näkijänä ja kokijana on perheen nuorempi tytär, joka jo hyvin pienenä aavistaa olevansa erilainen kuin muut.

Kirjan alussa Meriluoto kertoo oikeastaan isänsä ja äitinsä sukujen tarinaa. Sukulaisia vilisee sivuilla aluksi tiuhaan ja heidän elämäntarinoistaan kerrotaan kiinnostavia palasia. Ulottuvatpa Meriluodon äidin suvun juuret Salon seudullekin. Kirjan tässä osassa lukija olisi kaivannut avukseen vaikkapa sukupuuta, jotta sukulaiset olisivat pysyneet paremmin ruodussa.

Ensimmäiset muistot omasta lapsuudesta ovat lapsen sekavia painajasimaisia häivähdyksiä, joissa isän yöksi tuolille asettamat vaatteet muuttuvat polvistuneeksi mieheksi. Sitten tilalle tulevat tapaukset, joista aikuiset ovat myöhemmin kertoneet ja jotka sekoittuvat oikeisiin muistoihin, esimerkiksi ilmalento lastenvaunuissa keittiönportailta. Ilmalento päättyi graniittiseen porraskiveen, johon Aila-vauva löi päänsä. Onneksi pehmusteena oli tyyny, mutta äiti selitti myöhemmin, että juuri tämä onnettomuus teki Ailasta runoilijan.

Muistoja ei ole yritetty kokonaan pakottaa aikajärjestykseen, vaan lukujen otsikoina on esimerkiksi ystävättärien nimiä tai ’Talvisota’. Tämä ryhdittää teosta koko lailla. Loppupuoli, jossa Meriluoto alkaa jo lähestyä aikuisikää, on sen sijaan kronologisempi 

sotakokemuksineen. Sodan kokeminen opiskelijatyttösenä pommien keskellä Helsingissä synnytti Lasimaalaus-kokoelman merkittävimmät runot, muun muassa ’Kivinen jumala’ syntyi ankaran pommitusyön jälkitunnelmissa.

Mekko meni taululle sisältää ankeitakin asioita. Lapsuus 1920-luvun Suomessa ei ollut aina helppoa. Vanhemmat pitivät kotona kovaa kuria, lapsia piiskattiin paremmissakin perheissä, niin Meriluodoillakin. Piiskaamisesta huolehti äiti, jonka ”tutut hymyilevät kasvot olivat muuttuneet äkkiä pahoiksi, vieraiksi”. Vaikka perhe kuului paikkakunnan kermaan, olihan isä yhteiskoulun rehtori ja äitikin opettaja, joutui nuorempi tyttö käyttämään vanhemman siskon vanhoja vaatteita. Uusissakin vaatteissa oli aina reilusti kasvunvaraa. Tällaisesta tapauksesta tulee kirjan nimikin. Aila joutui uudessa mekossaan taululle laskemaan. Illalla matematiikanopettaja oli kotona naureskellut: ”Mekko meni taululle!” Niin pieneltä laiha tyttö oli mekon sisällä näyttänyt.

Laihuus, vinot hampaat, voimakas likinäköisyys: Aila oli ruma. Eikä vain omasta mielestään. Lähtemättömästi jäi pikkutytön mieleen äidin lausahdus, kun tämä tutkiskeli tyttärensä ulkonäköä: ”Paljon on puutteita!” Aila ei myöskään ollut kätevä käsistään. Äiti ei jaksanut opettaa kotitöitä, eivätkä ne tyttöä kiinnostaneetkaan. Sen sijaan hän oppi viisivuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan. Kirjoista tulikin hänelle tärkeä pakopaikka, kun hän ujona ja vetäytyvänä myöhemminkin vietti aikaa mieluiten yksin.

Meriluodon muistot eivät ole kuitenkaan katkeria. Ikävät asiat sivuutetaan nopeasti, ja siirrytään muihin aiheisiin, esimerkiksi ystäviin, joita kuitenkin oli koko joukko. Erityisen tärkeä oli Muru, iloinen ja ulospäinsuuntautunut ystävätär. Myös isosisko Sirkka oli läheinen, lähes kuin toinen äiti.

Teoksen kieli on kaunista, paikoin jopa runollista. Koko ajan se on silti kuin puhetta lukijalle, joka pääsee kurkistamaan kertojan elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Kirja on kuvitettu valokuvin. Rippi- ja ylioppilaskuvien lisäksi mukaan on otettu myös esimerkiksi epämuodollisia kesänviettokuvia.

Meriluoto on aiemmin julkaissut teoksen Lasimaalauksen läpi, jossa on päiväkirjamerkintöjä 1940-luvulta, sekä päiväkirjateoksen Vaarallista kokea.

***

Kotimaisesta kirjallisuudesta arvosanoja suorittaneena ja sitä vuosia koulussa itsekin opettaneena toki tiesin Aila Meriluodon, olin lukenut hänen Lasimaalaus-kokoelmansa ja käännöstöitään, kuten esimerkiksi Aniaran. Senkin tiesin, että Meriluoto oli ollut naimisissa toisen kirjailijan eli Lauri Viidan kanssa. Mutta siihen tietoni oikeastaan tyssäsikin. Muistan tämän teoksen äärellä jo miettineeni, miten kummassa tästä porvarisperheessä kasvaneesta eteerisehköstä runotytöstä ja kaikkea muuta kuin eteerisestä työläisrunoilijasta oli voinut tulla pari. Sekin sitten aikanaan selvisi.

Kävi nimittäin niin kuin minulle näyttää aina välillä käyvän: hurahdin. Luin vuoden 2002 aikana läpi melkoisen pinon Meriluodon ja Viidan tuotantoa. Aloitin Meriluodosta ja hänen päiväkirjoistaan Vaarallista kokea. Kylläpä oli kirja! Se myös avasi aivan toisenlaisen kuvan Meriluodosta kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Olen merkinnyt aikanaan itselleni muistiin kirjasta näin:

Luin syksyllä Meriluodon muistelmateoksen lapsuuden ja nuoruuden ajoilta ja ihastuin tyyliin ja sisältöönkin. Ihmettelin, miten niin herkkä tyttö päätyi myöhemmin naimisiin Lauri Viidan, skitson runoilijan kanssa. Vaarallista kokea on päiväkirja avioeron jälkeisiltä vuosilta, jolloin kirjailija etsii itseään ja kirjoittaa kirjoja. Kirjan takakannessa vihjataan, että pääsisältö on jotain muuta kuin kirjoittamisesta kertovaa, mutta mielestäni kirjoittaminen nimenomaan oli keskeisintä ja myös kirjailijana eläminen. Miten elättää viisihenkinen perhe pelkillä runoilla?

Miessuhteitaan Meriluoto tilittää myös, ja ne ehkä olivatkin omana aikanaan melko skandaalinkäryistä aineistoa. Ei ihme, että kirja julkaistiin vasta 1996. Rakkaushuolistakin kuitenkin tulee myöhemmin kirjallista materiaalia.

Muistan edelleen, miten tyrmistynyt olin itse kahden pienen lapsen äitinä Meriluodon ratkaisujen äärellä. Kun Meriluoto rakastui, kaikki sovinnaisuussäännöt ja pikkuporvarillisuus sai painua hevon kuuseen. Tämä nainen totisesti osasi tarttua hetkeen ja kulloiseenkin mieheen. Vai mitä sanotte hänen ratkaisustaan ottaa neljä lastaan ja muuttaa Pohjois-Ruotsiin naimisissa olevan pappismiehen kotiin piittaamatta siitä, että miehen vaimo ja lapsetkin olivat siellä? Uskomattoman rohkea nainen!

***

Lasimaalauksen läpi -teos, joka pitää sisällään päiväkirjan vuosilta 1944 – 47 ja Lasimaalaus-runokokoelman, oli mielenkiintoinen, mutta ei niin vaikuttava kuin Mekko meni taululle ja Vaarallista kokea.

***

Seuraavaksi olikin tartuttava Lauri Viidasta ja parin avioliitosta kertovaan teokseen Lauri Viita, legenda jo eläessään. Siitä olen kirjoittanut itselleni muistiin näin:

Meriluoto tilittää melko intiimisti omia tuntojaan myrskyisän avioliiton ajoilta. Viita oli melkoinen persoonallisuus. Meriluoto kohtasi itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Viidan pian esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Viita oli jo silloin naimisissa ja kahden lapsen isä. Meriluoto ei kovin suoraan kerro, mitä hänen omat vanhempansa vävystä pitivät, mutta helppoa ei voinut olla. Meriluoto ja Viita vihittiin vain 11 päivää ennen heidän esikoislapsensa syntymää.

Meriluoto piti aviomiestään ehdottomasti ylivertaisena nerona. Viita oli armoitettu keskustelija ja seuramies, jolle myös viina maistui. Pian mielisairaus alkoi osoittaa elonmerkkejä, ja elämä muuttui painajaiseksi. Avioeron järjesti lopulta kustantaja, mutta varsinainen henkinen ero vei ainakin kolme vuotta. Päiväkirjassaan Meriluoto on sitä mieltä, ettei ole koskaan oikein päässyt Viidan varjosta. Hän koki täysin sulautuneensa Viitaan avioliiton aikana.

Kaikista kuvatuista vaikeuksista huolimatta kirja on hyvin lämminhenkisesti kirjoitettu, eikä se ole katkera. Huumoriakin on mukana, ja kirja herätti tarpeen lukea pian uudelleen Moreenin, Viidan pääteoksen.

Tästä kirjasta on mieleeni jäänyt jakso, jossa Viidat asuivat eristyksissä ja alkeellisissa oloissa saaressa. Meriluotohan ei ollut mitenkään kätevä käsistään tai tottunut hoitamaan kotia, mutta kun lapsiakin tuli, oli pärjättävä. Miehen avun varaan ei voinut kovin paljoa laskea.

***

Tartuin myös Meriluodon proosateoksiin, niistä ensimmäinen oli Peter-Peter. Huomasin nopeasti, että Vaarallista kokea -teoksessa kerrotaan romaanin kirjoittamisesta ja sitä edeltäneistä tapauksista. Kirjan juoni noudattaa ulkoisesti monessa kohdin melko yksityiskohtaisesti Meriluodon omaa rakkaustarinaa, jonka hän koki Ruotsissa virolaisen runoilija-lääkärin kanssa. Mies oli naimisissa ja piti Meriluotoa ilmeisesti vain hauskana seikkailuna. Ei Meriluotokaan kai ajatellut mitään avioliittoa.

Romaani rakentuu pääosin päähenkilön kirjeisiin miehelle. Miehen kirjeitä ei ole mukana, paitsi ihan lopussa se, minkä mies kirjoitti kirjan kustantajalle. Muuten mukana on naisen päiväkirjakatkelmia ja romaanin luonnoksia. Hurjasta hurmiosta siirrytään salailevaan hotellisuhteeseen ja sitten äkkinäiseen hylkäämiseen.

***

Romaani Kotimaa kuin mies kertoo sotalapsi Elinan tarinan. Kertomus alkaa jo oikeastaan Elinan äidin, Elnan, lapsuudesta ja nuoruudesta. Elina on puolisokean Elnan avioton lapsi. Elna solmii avioliiton sokean korinpunojan kanssa, ja he saavat Elinalle pikkususkon, Helinän.

Sota muuttaa elämän ja äiti lähettää tytöt Ruotsiin. Siellä heidän tiensä eroavat lähes lopullisesti. Elinaa heitellään perheestä toiseen. Välillä paikat ovat hyviä, välillä huonoja. Sota loppuu hetkeksi ja Elina palaa kotiin, missä äiti vain odottaa Helinää turhaan palaavaksi ja Elina tuntee itsensä irralliseksi ja ulkopuoliseksi. Uuden sodan alkaessa Elian on taas Ruotsissa ja joutuu maalaistaloon piiaksi. Hän palaa taas Suomeen ja tulee jatkosodan loppupommitusten aikana 15-vuotiaana raskaaksi. Lapsen hän synnyttää Suomessa, mutta muuttaa lapsineen takaisin Ruotsiin entiseen paikkaan. Siellä hän solmii rakkaudettoman avioliiton perheen kaatumatautisen pojan kanssa.

Romaanissa on paljon aineksia, jotka ovat tuttuja Meriluodon päiväkirjoista ja muistelmista, esimerkiksi Helsingin pommitus ja Elinan suomalainen kirjeenvaihtotoveri. Miehen mielisairaus on helppo yhdistää Lauri Viitaan, vaikka onkin laimeampaa. Kirjassa kuvataan hyvin juurettomuutta, joka oli sotalasten kohtalo. Hyvää tarkoittavasta menettelystä seurasi paljon pahaa.

***

Nuortenkirja Ateljee Katariina löytyi työpaikan kirjahyllystä ja uteliaisuuttani luin senkin. Se on melko kesy, toisin sanoen moraaliltaan korkea. Ihastusta hiukan halataan ja suukotellaan, ja poika on vanhempi ja vastuuntuntoinen. Katariina on noin 17-v. ja tapaa monen vuoden jälkeen taiteilijaäitinsä Ruotsissa. Katariina alkaa itsekin tehdä taidekäsitöitä ja suhde äitiin rakentuu pikkuhiljaa. Mukava viaton tarina.

***

Jos haluaa saada tiivistetymmässä muodossa yleiskatsauksen Aila Meriluodon värikkäästä elämästä ja monipuolisesta kirjallisesta tuotannosta, suosittelen Panu Rajalan vuonna 2010 ilmestynyttä elämäkertaa Lasinkirkas, hullunrohkea. Suosittelen sitä siitä huolimatta, että tänään olen hampaitani kiristellen lukenut uutisointia kirjan tekijästä ja sen aiheesta. Olen tämänkin teoksen arvoinut lehteen ja kirjoittanut silloin muun muassa näin:

Rajala kirjoittaa hyvin lukijaystävällistä tietokirjallisuutta tinkimättä silti tarkkuudesta ja monipuolisuudesta, joita perusteellinen kirjailijaelämäkerta edellyttää. Aila Meriluotoa kiinnostavampaa ja värikkäämpää kohdetta taas on vaikea suomalaisesta kirjallisesta piiristä löytää. Hänen uskomaton tarinansa lyö fiktion leikiten laudalta.

Pieksämäkeläisen opettajaperheen tiukassa kurissa kasvatetusta tytöstä tuli yksi kaikkien aikojen runoilijakomeetta esikoiskokoelman Lasimaalaus myötä vuonna 1947. Professorit V. A. Koskenniemi etunenässä olivat haltioituneita ja lukijat veivät painokset kauppiaiden käsistä.

Seurasi myrskyisä avioliitto runoilija Lauri Viidan kanssa, neljä lasta, muutto Ruotsiin, runokokoelmia, rohkea naisen seksuaalisuutta uudella tavalla käsittelevä romaani Peter-Peter, lukuisia ennakkoluulottomia ja epäsovinnaisia miessuhteita, paluu Suomeen ja toinen avioliitto professori Jouko Paakkasen kanssa.

Meriluoto on itse julkaissut päiväkirjansa nuoruuden ajalta teoksessa Lasimaalauksen läpi vuonna 1986 sekä kohua herättäneen Vaarallista kokea, joka käsittää ajanjakson vuosilta 1953–1975. Lisäksi vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, jossa Meriluoto käsittelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Teoksessa Lauri Viita, legenda jo eläessään hän kuvaa avoimesti avioliittoaan kirjailijaneron kanssa.

Kovin koskemattomaan maastoon Rajala ei siis pääse Meriluodon elämänvaiheita kartoittaessaan. Lasinkirkas, hullunrohkea on kuitenkin ensimmäinen teos, jossa koko tarina tulee kerrottua kronologisesti näihin päiviin asti. Uutta ovat Rajalan kokoamat analyysit Meriluodon teoksista kirjoitetuista kritiikeistä ja vastaanotosta ylipäätään.

Uutta on samaten Meriluodon toisen avioliiton kaihtelematon kuvaus. Meriluoto toteaa itsekin, että on aina vetänyt puoleensa miehiä, joilla on poikkeuksellisen vahva persoonallisuus. Usein miehet ovat olleet Viidan tavoin hulluja neroja, niin Paakkanenkin omalla tavallaan. Intohimoisesta rakkaudesta silti oli avioliitossa kysymys, vaikka mistään idyllistä ei voinut puhua, toisin kuin ulospäin usein näytti.

Rajalan ja Meriluodon polut ristesivät jo 1970-luvulla, kun Rajala käsikirjoitti Meriluodon teoksesta elokuvaa. Meriluoto kuvailee kohtaamaansa komeaa nuorukaista päiväkirjassaan elämäkerturia itseään huvittavalla tavalla. Ilmassa on ollut aikanaan myös romantiikan poikasta, ainakin runoilijan puolelta, mutta suhde muuttui nopeasti ystävyydeksi. Hyvin lämpimästi Rajala kertoo arvostamastaan Meriluodosta, joka totisesti on uskaltanut elää.

****

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle
WSOY 2001, 170 s.

Arvostelukappale.

Vaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953 – 1975
WSOY 1996. 420 s.

Ostettu.

Lasimaalauksen läpi
WSOY 1986. 260 s.

Kirjasto.

Lauri Viita, legenda jo eläessään
WSOY 1974. 176 s.

Kirjasto.

Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit)
WSOY 1971. 207 s.

Kirjasto.

Kotimaa kuin mies
WSOY 1977. 183 s.

Kirjasto

Ateljee Katariina
WSOY 1965. 170 s.

Työpaikan kirjahylly.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.
WSOY 2010. 417 s.

Arvostelukappale.

Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha

Viime vuonna luin läpi melkoisen pinon tuoretta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Loppuyhteenvedossani jäin muun muassa kaipaamaan nuorille lukijoille suunnattuja jännityskirjoja (sillä mistä muuten tulevat tulevaisuuden dekkarifanit?) ja ammattiin opiskelevista nuorista kertovia kirjoja. Pääsääntöisesti kun kirjojen henkilöt tuntuvat käyvän joko peruskoulua tai sitten lukiota. Miten pitää kirjan syrjässä kiinni ne nuoret, jotka oletettavasti ovat muutenkin arjessaan vähemmän kirjojen kanssa tekemisissä kuin lukiolaiset? Kuka kirjoittaisi amisromaanin?

Marja-Leena Tiaisen uusi nuortenromaani Rakas Natasha on kuin toiveideni mukaan tehty! Päähenkilö Joel täyttää kirjan kuvaaman vuoden alussa kahdeksantoista. Hän opiskelee ammattioppilaitoksessa vartijaksi, suorittaa työharjoittelujaksoja ja on kesätöissä vartiointiliikkeessä. Opinnoista ja työelämästä annetaan kirjassa mukavan positiivinen kuva, vaikka ne eivät olekaan kuin taustaa tapahtumille.

Joelin vakaa ja rauhallinen nuoren miehen elämä muuttuu, kun hänen biologinen isänsä ottaa yllättäen yhteyttä. Joel on kyllä aina tiennyt, että hänen isänään pitämänsä Jyrki ei ole hänen oikea isänsä, mutta Turkka Siimeksen hän oli tavannut aiemmin vain pari kertaa, viimeksi ripille päästyään. Nyt Turkka siis haluaa tavata poikansa. Epäröivä Joel suostuu ja saa kuulla, että hänellä on eskari-ikäinen pikkuveli Anton. Tieto ilahduttaa Joelia kovasti, sillä hän on aina toivonut sisaruksia.

Turkan oma tilanne vaikuttaa jotenkin epämääräiseltä. Käytettyjen autojen kauppa teollisuusalueella on nuhjuisen ja ankean tuntuinen, eikä Turkan käytös tapaamisella ole kovin vakuuttavaa. Miehen saama puhelu tuntuu hermostuttavan tätä kovasti. Eräänä iltana Joel näkee isänsä puuhailevan jotain autokaupan takapihalla moottoripyöräjengiläiseltä näyttävän korston kanssa. Ei kai isä ole sotkeutunut mihinkään laittomaan?

Joel jää miettimään, tapaisiko Turkkaa vielä uudestaan, kun tuleekin tieto, että isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Hautajaisissa Turkan perhesuhteista ilmenee yllättävä asia. Hänen tytärpuolensa Natasha on Joelin yläkouluaikainen luokkakaveri, joka joutui vaihtamaan koulua seiskaluokan aikana jouduttuaan koulukiusatuksi. Joelkin oli yksi pitkäjalkaisen ja isonenäisen tytön kiusaajista. Mutta Natasha ei tosiaankaan ole enää mikään rimppakinttu vaan mallinuraa aloitteleva upea kaunotar. Tytön itsestään Instaan lataamat kuvat ovat suorastaan kuumottavia.

Tutustuessaan isänsä leskeen ja perheeseen Joel tulee tahtomattaan sekaantuneeksi oikeasti vaarallisiin asioihin. Natasha kohtelee Joelia alkuun kylmäkiskoisesti, mutta sitten tytön käytös yllättäen muuttuu. Joel on umpirakastunut ja kuin huumassa. Mutta onko Natashalla samanlaisia tunteita? Mitä tekemistä tytöllä on kaupungin laidalla sijaitsevan Tsaarin hovin venäläisomistajan kanssa?

Joel on mukava ja kunnollinen nuorukainen, aika herkkäkin kaveri. Hän ei halua tehdä mitään väärää, mutta Natashan takia hän on valmis melkein mihin tahansa. Hyväuskoista rakastunutta poikaa on helppo käyttää hyväksi, ja lukijan tekee moneen otteeseen mieli huutaa Joelille ja avata väkipakolla tämän silmät. Valitettavasti on kuitenkin annettava miehen tehdä kaikki ne virheet, jotka hänelle on kirjoitettu, ja on vain toivottava parasta.

Rakas Natasha on siis hyvin tervetullut kotimaiseen nuortenkirjakenttään. Siinä on sopivassa suhteessa jännitystä ja romantiikkaa, vähän seksiäkin, ja nuorten maailmaa kuvataan realistisesti ja arvostavasti. Kirja sopii hyvin yläkouluikäisille ja heitä vanhemmille lukijoille. Myös amispojille!

Marja-Leena Tiainen: Rakas Natasha
Myllylahti 2019. 223 s.

Arvostelukappale.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Pysytään pimeässä vielä hetki. Haluan sanoa jotain ennen kuin avaan silmäni. Se liittyy siihen mistä pian kerron, kaikkeen mikä muutti elämäni, maailmani ja lopulta minut. Jos sanoinkin ettei tarinallani ole alkua, niin loppuja sillä kyllä on. Niitä tarinassani on monta ja jokainen niistä on kuin pala kuolemaa.

Viime vuonna luin isot pinot tuoretta kotimaista nuortenkirjallisuutta ja tuskailin moneen otteeseen luokittelun ja suosittelun vaikeutta. Erityisen hankalasti tuntuvat suomalaiseen kirjastojärjestelmään ja lukijoiden tavoittamiseen istuvan ns. nuorten aikuisten kirjat eli kansainvälisesti YA-romaanit, joiden lukijakunnan ikähaarukka on noin 15-vuotiaista parikymppisiin. Oikeasti ylä- sen paremmin kuin alarajaakaan ei ole olemassa, vaan lukijat ovat yksilöitä ja valitsevat tarjonnasta mitä haluavat. Mutta miten tuoda tarjolle kirjoja, jos ei ole jotenkin segmentoitu oletettuja kohderyhmiä?

Saman tuskailun parissa huomasin askartelevani jälleen lukiessani (tai oikeammin kuunnellessani) Marisha Rasi-Koskisen (nuorten aikuisten) romaania Auringon pimeä puoli. Teos on selkeästi suunnattu kokeneille nuorille lukijoille, siis lukemista vähän enemmän harrastaville kuin vain koulun pakollisia kirjoja lukeville, ja nuorille aikuisille, eli lukioikäisille ja vähän vanhemmille. Mutta olisi todella sääli, jos vain he lukisivat kirjan! Se pitäisi ehdottomasti asettaa kirjastoissa, kirjakaupoissa ja kirjakatalogeissa tarjolle myös meille vanhemmille lukijoille.

Genreltäänkin Auringon pimeä puoli on myös aavistuksen hankala. Määrittelin sen omassa päässäni ja omaksi ilokseni spefidystopiaksi. Valitettavasti tämäkin saattaa karkottaa potentiaalisia lukijoita. Toivottavasti ei kuitenkaan. Minua nämä genrehybridit eivät haittaa lainkaan, oikeastaan päinvastoin.

Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on näet oikein hyvä ja vetävä romaani. Sen tunnelma on tosin jollain tavoin painostava ja uhka leijuu kaiken yllä jatkuvasti, mutta tämä kuuluu tietysti dystopian luonteeseenkin. Osittain se johtuu tarinan maailman synkkyydestä ja masentavuudesta, sillä ankaran totalitaariset yhteisöt eivät juuri toivoa herätä. Osittain tunnelma syntyy kertojan ahkerasti viljelemästä ennakoinnista, joka ei lupaa mitään hyvää tapahtuvaksi.

Minäkertoja on kuusitoistavuotias Emilia, joka asuu isoisänsä kanssa Kaivoksen kaupungissa. Missä Kaivos sijaitsee, jää kirjassa selvittämättä, eikä sillä ole väliäkään, sillä Kaivos voisi olla oikeastaan missä vain. Kaivos on autonominen kaupunki, jossa valtaa pitää tiukassa otteessaan Johtaja. Koko entinen kaupunki ja sitä ympäröivä metsä on raivattu uuden ja mahtavan kerrostaloalueen tieltä. Vain Emilian pieni kotitalo sinnittelee vielä korkeiden rakennusten katveessa, koska isoisä ei ole suostunut luopumaan omistusoikeudestaan.

Emilia on kaksin isoisänsä kanssa, sillä hänen oma äitinsä kuoli synnyttäessään Emiliaa. Samalla Emilian isä lähti tiehensä. Vähitellen Emilialle kuitenkin selviää, että äidin kuolemasta ei ole kerrottu hänelle totuutta. Mikä sitten edes on totuus? Eri tarinat poikkeavat toisistaan. Näyttää kuitenkin siltä, että äiti on joutunut jonkinlaiseen onnettomuuteen vanhassa kaivoksessa, jonne pääsy on estetty. Äidin kuolinsyy on ollut hukkuminen. Miten se on mahdollista, kun kaivoksessa ei ole ollut vettä ainakaan tuolloin? Entä miksi äidin poikaystävä ja Emilian isä lähti pois?

Emilian tuttu maailma alkaa järkkyä, kun isoisä avaa tontin reunalla kyhjöttävän vajan oven ja kertoo, että se on ollut Emilian äidin lempipaikka, kesähuone, jossa tämä on viettänyt paljon aikaa. Emilia löytää huoneesta piirroksen, joka esittää häntä itseään. Kummallisinta kuvassa on, että se esittää nykyistä Emiliaa tai tarkemmin sanoen Emiliaa noin kolmea viikkoa myöhemmin.

Tästä omituisesta löydöstä alkaen kaikki alkaa tosiaan limittyä ja muuttua yhä kummallisemmaksi. Johtajan ja Kaivoksen väen ote alkaa nopeasti tiukentua ja Emilia huomaa olevansa tarkkailun alla. Hänen parasta ystäväänsä Mitekiä kuulustellaan ja Miima, erikoinen uskottu ystävä, tuntuu katoavan maan alle.

Pitkään lukija on yhtä hämmennyksissään kuin Emiliakin, mutta vähitellen palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja alkaakin jännittää, milloin ja miten totuus valkenee myös Emilialle. Entä onko mahdollista pelastaa entisestä elämästä mitään? Voiko historiaa muuttaa?

Nautin siis tarinan imusta, huolella sommitellusta miljööstä ja kiinnostavista henkilöistä. 

Emilian vaiheiden seuraaminen on paikoin piinaavan jännittävää. Samalla mietin, miten totalitarismi ja ympäristötuhot tuntuvat aina liittyvän yhteen. Rasi-Koskinen on tehnyt Johtajasta hyytävän hahmon hyödyntäen hänessä monia tunnettujen tyrannien piirteitä. Hän lähipiireineen hallitsee täydellisesti joukkojen hallinnan tai pikemminkin manipuloinnin. Kaikki on mahdollista, kun vain niin päätetään. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet pyristellä vastaan ovat minimaaliset ja riskit usein sietämättömät. Silti vastarintaa on. Aina.

Selittämättömät ilmiöt kielletään kuin niitä ei olisi edes olemassa. Haluamme uskoa maailman pysyvän tuttuna ja turvallisena silloinkin, kun mikään ei ole niin kuin ennen. On helpompi hyväksyä oma hulluutensa kuin se, että maailma on mennyt sekaisin. Hulluudesta voi parantua, mutta jos maailma on kadonnut tai vaihtunut toiseksi, ei ole mitään mihin palata. Voiko mikään olla lohduttomampaa?

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019. 369 s.Aänikirjan lukija Liisa Sofia Pöntinen, kesto 12 h 49 min. 

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Upeat kannet Sanna-Reeta Meilahti.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Rasi-Koskinen on aiemmin julkaissut aikuisten kirjallisuutta, enkä ole vielä lukenut häneltä mitään. Asia pitää ehdottomasti korjata.

Heidi Silvan: John Lennon minussa #nuortenkirjatorstai

Suomalaisilta nuortenkirjailijoilta ei totisesti ideoita ja mielikuvitusta puutu. Vai mitä sanotte tarinasta, jonka päähenkilön, 14-vuotiaan hyvin lievästi Asperger-oireilevan yläkoulutytön vierelle ilmaantuu yhtäkkiä John Lennon, joka haluaa tulla tytön sisälle (ei seksuaalisessa mielessä!) voidakseen laulaa tämän kautta?

Myönnän, että idea ei kuulostanut minusta kovin toimivalta, kun kirjan esittelyä takakannesta luin. Siis John Lennon? Eihän John Lennon kiinnostanut edes minua, kun olin teini-ikäinen 70-luvulla!

Mutta Heidi Silvanin nuortenromaani John Lennon minussa toimii kuin toimiikin ja ihan mukavasti vielä. Aija Velssi on luokkansa kanssa laulamassa koko koululle, kun John Lennon siis yllättäen ja pyytämättä ilmestyy paikalle ja livahtaa Aijan pään sisään kesken laulun.

Aijan koulun musiikkiopettajalla on perin kummalliset toimintatavat. Vain kolme opettajan suosikkioppilasta saa laulaa esityksessä oikeasti, muiden on vain esitettävä laulamista mykistetyt mikrofonit suidensa edessä. Aija ei kuulu näiden kolmen valitun joukkoon, todellakaan, sillä hän ei omasta mielestäänkään ole mikään laulaja. Mutta sitten John Lennon ottaa ohjat, Aijan mikki menee kuin itsestään päälle ja tyttö laulaa niin, että koko koulun väen sukat pyörivät jaloissa.

Johnilla on taito toteuttaa toiveita. Aijan kiihkein toive on, että koulun tavoitelluin poika Julius Lundahl rakastuisi häneen palavasti. Ikävä kyllä Aijalla ei ole kuoroesityksen aikana silmälaseja, joten hän tulee vahingossa osoittaneeksi Johnille väärän pojan yleisön joukosta. Niinpä Elia rakastuu tulisesti Aijaan, eikä Aijan paras (ja ainoa) ystävä Katariina ihastu tästä ollenkaan. Ei kyllä Aijakaan, sillä rakastuneen Elian käyttäytyminen on lähinnä kiusallista ja mikä pahinta, Julius ei vieläkään tunnu tietävän Aijan olemassaolosta.

Kevätlukukautta sähköistää bändikilpailu, jossa uuden biisin säveltänyt ja sen onnistuneimmin esittänyt bändi voittaa tuhannen euron palkinnon. Sekä Elia että Julius lähestyvät tässä vaiheessa Aijaa, joka on antanut ymmärtää, että hänellä olisi uusi kappale vähintään työn alla. Oikeasti on kyse Johnin sävellyksestä ja sanoituksesta, eikä Aijalla ole mitään paperillakaan. Mutta pian Aija huomaa olevansa mukana Elian bändissä laulamassa ja soittamassa sekä säveltämässä ja sanoittamassa, vaikka hän ei oikeasti osaa mitään näistä.

Pohjimmiltaan John Lennon minussa on siis aivan nuortenromaanien peruskamaa: murkkuikäisen, pikkuisen valtavirrasta poikkeavan mutta samalla hyvin tavallisen nuoren tytön elämän, ihmissuhdekoukeroiden, ihastumisten ja rakastumisten sekä harrastuksien ja koulunkäynninkin kuvausta ilman kovin kummoista juonta.

Kiinnostavan ja erottuvan kirjasta tekee maaginen John Lennon, joka käy keskusteluja elämästä ja musiikista Aijan kanssa. Johnin kyvyt puuttua myös reaalimaailman tapahtumiin tekevät tarinasta maagista realismia. Johnin olemusta pohditaan matkan varrella muutamaan otteeseen. Onko John Lennon Aijan mielikuvitusystävä, kuten hän itse jossain vaiheessa tilannetta arvioi? Vai onko Aijan mielenterveys epävakaa? Sitäkin tyttö välillä pohtii. Vai onko kyseessä vain eri aika- ja todellisuusspiraalien sattumanvarainen kohtaaminen?

Lopulta sillä ei ole niin väliä. Aija kehittyy huimasti kasiluokan kevään mittaan Johnin tuella. Elämä näyttää Aijalle mustaa puolta, mutta vaikeuksista voidaan selviytyä. Entä onko lopulta kovin iso vahinko, että Johnin taika lipesi alussa ihan väärään kohteeseen? Onko aina hyvä saada se, mitä haluaa?

Silläkään ei ole mitään väliä, että John Lennon ei välttämättä ole millään tavalla tuttu henkilö kirjan kohderyhmää edustavalle lukijalle. Jos haluaa, tietoa Lennonista ja Beatlesista löytyy vain parilla klikkauksella. Bändin tai Johnin tarinat ovat taustaa, johon voi halutessaan perehtyä tai olla perehtymättä. Beatlesin musiikkiin kirjassa viitataan tiuhaan, ja uskonpa, että kirja houkuttaa ainakin muutamaa biisiä myös kuuntelemaan. Saattavat osoittautua hyvinkin tutuiksi, ovathan ne klassikkoja.

Heidi Silvan: John Lennon minussa
Myllylahti 2018. 200 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja jää nyt pienelle joulutauolle eli ensi viikon torstaina ei vielä ole tulossa juttua Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiasta. Syy on ilmeinen eli sarjan lukeminen on vielä kesken ja joulu ja vuodenvaihteen riennot painavat päälle.

Sarja on kuitenkin tätä viime metrien viivästystä edennyt täysin ja jopa ylikin sen, mitä suunnittelin, eli vuoden jokaisena viikkona on ilmestynyt juttu uudesta kotimaisesta nuorten- tai nuorten aikuisten kirjasta. Lisäbonuksena olen muutaman uutuuden kohdalla esitellyt myös sarjan aiemmat osat. Niinpä tässä vaiheessa sarjaa varten olen tänä vuonna lukenut 56 ja puoli teosta (lisäksi vielä yhdeksän kirjaa varaslähtönä viime vuoden puolella).

Kunhan saan Kuura-sarjasta jutun tehtyä, aion vielä erikseen vähän ruotia tätä projektia eri näkökulmista.

Nyt toivotan kaikille blogini ja #nuortenkirjatorstai-sarjani lukijoille 

oikein rauhallista ja kirjaisaa joulua!

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Heidi Silvan: John Lennon minussa

Tulossa:

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska