Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu

Ei ole Terhi Nikulaisen eikä hänen dekkarinsa Menneisyyteen tatuoitu vika, että olen kuluneen vuoden (siis 2016) kuluessa lukenut oman mittani täyteen dekkareita, joissa nykypäivän käsittämättömät rikokset ja rikoskuviot saavat ’loogisen’ selityksensä menneisyyden teoista. Mitä kauemmas mennään, sitä parempi. Tosin aika monet kirjoittajat kuitenkin koettavat saada uskottavuutta juonirakennelmilleen sillä, että elossa on vielä joku, joka hämärästi muistaa ne menneisyyden kuviot. Aika pian tultaneen pisteeseen, että toisen maailmansodan aika alkaa olla liian kaukana tähän. En pidä sitä kovin suurena vahinkona…

Menneisyyteen tatuoitu on Nikulaisen viides dekkari, ja olen lukenutkin hänen tuotannostaan edellisen eli Kuoleman kudelman. Kokemusta tekijällä siis on, mutta sen olisi toivonut hieman selvemmin näkyvän lopputuloksessa. Aineksia on jälleen ainakin paikoin ihan kelpo tarinaan, mutta jotenkin kokonaisuudesta jäi keskeneräisyyden jälkimaku. Ideoita olisi kannattanut vielä kehitellä edelleen ja pitää julkaisukynnystä vähän korkeammalla.

Nikulainen esittelee uuden sankarittaren Vera Rannan, venäläissyntyisen rikosylikonstaapelin, joka on kuvankaunis ja viimeiseen asti huoliteltu mutta samalla timantinkova ammattiasioissa. Naisen on tunnetusti oltava parempi kuin mieskollegansa ja venäläisen naisen vielä kahta parempi tullakseen otetuksi vakavasti suomalaisessa työpaikassa. Vera on omapäinen ja älykäs, eikä komisario Niklas Kivi saa häntä oikein ruotuun. Tosin yritykset ovat kovin ponnettomia.

Jännitettä kuvioon on haettu antamalla Veralle työpariksi 62-vuotias nallekarhun ja lapasen risteytys ylikomisario Voitto. Mies jää kuitenkin ainakin tässä dekkarissa täysin statistin rooliin, eikä jännitettä synny. Kenties sitten myöhemmin?

Tutkittava rikosvyyhti on oivallisen sekava. Kalliolaisen tatuointistudion työntekijä Josefiina Malmberg löytyy murhattuna työpaikkansa asiakastuolista. Epäiltyjä löytyy heti mukavasti, ja heidän motiivejaan ja alibejaan pengottaessa nousee nopeasti esille mahdollinen yhteys vuoden takaisiin murhiin Amsterdamissa. Josefiinan tuntemat tatuointiyrittäjänaiset on murhattu työpaikallaan parin viikon välein. Onko liikkeellä sarjamurhaaja, joka kiertelee Eurooppaa murhailemassa tatuoijanaisia?

Menneisyys tulee mukaan kuvioihin, kun Vera löytää Josefiinan asunnosta sota-aikaan liittyvän kirjeen, jossa Regina Kuurne -niminen nainen paljastaa olevansa desantti ja pelkäävänsä henkensä puolesta. Koska kirje jää kesken, päättelee Vera, että Regina on tapettu. Liittyykö tapaus Josefiinan murhaan? Päähänpinttymä ei anna Veralle rauhaa, vaan hän alkaa penkoa asiaa tarkemmin.

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, on mukaan siroteltu monenlaista höystettä, kuten toistuvat ruusuaiheet eri muodoissaan, maahanmuuttovastainen liikehdintä, natsit ja vielä ripsaus erotiikkaakin.

Kokonaisuus olisi kaivannut kunnon jäsentelyä. Kikka tuoda murhaajan ajatuksia lukijalle minämuotoisina välimonologeina on jokseenkin käytetty, ja sitä välttelisin, jollei olisi jotain aidosti uutta tuoda sen myötä kerrontaan. Teoksen keskivaiheilla tehdään yhtäkkiä pitkähkö loikka sota-ajan tapahtumiin, kunnes taas palataan nykypäivään. Tämänkin ratkaisun olisi voinut hioa toimivammaksi esimerkiksi rikkomalla kronologiaa reippaammin.

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu
Myllylahti 2016. 213 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Koska kiinnostavaa luettavaa on aivan luvattoman paljon tarjolla, koetan ainakin silloin tällöin laatia itselleni jonkinlaista lukujärjestystä. Koetan katsoa, että ne kirjat, jotka olen jollekin taholle (itseni lisäksi) luvannut lukea, tulevat aikanaan myös lukuvuoroon. Ihannetilanne on kuitenkin sellainen, että voi kirjan käsistään laskettuaan alkaa selata kirjapinoja ja poimia sieltä sillä hetkellä mieleistä luettavaa. Niin koetan toimia mahdollisimman usein. Niin kävi nytkin. Mielessä oli jo, mitä seuraavaksi pitäisi lukea kirjastolaina-ajan lähestyessä loppuaan, mutta sitten postilaatikosta löytyikin kiintoisalta ja sopivan mittaiselta vaikuttava dekkari.

Espoolainen Terhi Nikulainen on julkaissut aiemmin jo kolme dekkaria, mutta minä tutustuin hänen tuotantoonsa vasta tämän uutuuden eli Kuoleman kudelman kautta. Nikulainen kertoo kirjan synnystä Helmetin sivuilla. Ihan helpolta kirjan kirjoittaminen ei haastattelun valossa vaikuta. Aiemmat kirjat Nikulainen kirjoitti kirjastotyön ohella ja itseoppineena. Neljäs teos on syntynyt hitaammin Kriittisen kirjoittajakoulun avulla. Tuo haastattelu kannattaa lukea, sillä siitä saa mainion kuvan siitä, millaisia ohjeita kirjoittaja voikaan saada!

Kuoleman kudelma on napakahko psykologinen trilleri, jonka keskivaiheilla tapahtuu murha. Ennen murhaa tunnelma tiivistyy ja aivan oikeaoppisesti useilla henkilöillä näyttää olevan motiivi ja tilaisuus murhata uhri. Loppupuolella palataan osittain taaksepäin katsomaan tapahtumia toisista, hieman yllättävistäkin näkökulmista, toisaalta sitten taas rikos selviää ja saa selityksensä. Vaikka kirjassa on alle kaksisataa sivua, sen loppu vaikuttaa silti aavistuksen pitkitetyltä. Hieman liikaa ja liian syvällisiä ja jopa hengellisiä pohdintoja minun arkiseen makuuni, ehkä.

Tapahtumia olisi voinut syventää enemmän alkupäästä. Tarinan alussa 17-vuotiaan Saaraliisan ja hänen adoptioäitinsä Vapun välit ovat ajautuneet lähes umpikujaan. Murrosiässä Saaraliisa on alkanut vaatia tietoja biologisesta äidistään, mutta Vappu ei ole suostunut kertomaan oikeastaan mitään. Samoihin aikoihin Saaraliisa on lakannut käymästä Vapun kanssa Vapautuskirkon tilaisuuksissa. Vappu on hyvin uskonnollinen ihminen, ja kirjan alussa hän vetäytyykin Sipoon rannikolla olevaan luostariin viikonloppuretriittiin. Luostaria vetää Sisar Laura, keski-ikäinen nunna.

Saman viikonlopun aikana Saaraliisa saa odottamattoman puhelun biologiselta äidiltään Susannelta. Äiti haluaa tavata tyttärensä ja tutustua häneen, korvata menetetyt vuodet. Saaraliisa on haltioissaan mutta myös epäluuloinen. Lopultakin hän saisi tietää totuuden itsestään ja taustastaan. Mutta äiti vaikuttaa myös jollain tavoin oudolta. Hän ei suostu paljastamaan, kuka on Saaraliisan isä. Välit Vapun kanssa kuitenkin huononevat edelleen, eikä Saaraliisa halua kertoa äidin yhteydenotosta kotona.

Murhan tapahduttua näkökulma vaihtuu yllättäen Janneen, Susannen miesystävään, joka on aiemmin vain vilahtanut tarinassa. Kun näyttämölle on jäänyt ruumis, myös dekkarin juoni tihenee oitis. Lämmittely on ohi, ja nyt siirrytään toimintavaiheeseen. Janne paljastaa osallisille, miksi Susanne otti yhteyttä Saaraliisaan juuri nyt. Kuvioon liittyy olennaisesti Saaraliisan isä. Tapahtumat siirtyvät takaisin Sipooseen luostarin lähituntumaan.

Yllättäen myös Sisar Laura ja hänen menneisyytensä liittyvät tarinaan läheisesti. Kaikella nykyhetken tragiikalla on syynsä menneessä. Kirjassa pohditaan paljon syyllisyyttä ja vastuuta. Kuinka paljon voi olla vastuussa toisen ihmisen tekemistä ratkaisuista? Kuka voi antaa anteeksi, jos anteeksipyynnön kohde on jo kuollut?

Nunna on mielenkiintoinen hahmo suomalaisessa dekkarissa, mutta jää jotenkin irralliseksi henkilöksi kaikesta huolimatta. Menneisyytensä osalta hän liittyy siis tavallaan murhaan, ja nykyhetkessä taas hän ajattelee, että olisi voinut vaikuttaa tapahtumiin ottamalla Vapun tuskan aikanaan vakavammin. Kuitenkin eniten olisin kaivannut syventämistä tuohon Vapun Vapautusseurakuntaan, joka jää hyvin ohueksi viittaukseksi vain. Sillä kuitenkin tuntuisi olevan olennainen merkitys tapahtumien kululle ja siihen, miksi Vappu on sellainen kuin on ja miksi Saaraliisan ja Vapun välit katkesivat.

Kuoleman kudelma on nopealukuinen dekkari, ja minulla sen lukeminen sujahti viikonlopun touhujen lomassa kuin huomaamatta. Nikulainen kertoo, että hän kirjoittaa nykyään päätyökseen ja että ainekset ainakin kolmea dekkaria varten ovat odottelemassa kirjoitusvuoroaan. Kirjailija lupaa myös haastaa dekkarimuotoa, joten jään kiinnostuneena odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Myllylahti 2014. 192 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!