Merja Mäki: Itki toisenkin

 

”En kuulu kanta-Suomeen,
mutta jos en kuulu enää Karjalaankaan,
niin minne sitten menen?”

Merja Mäen lähihistoriaan sijoittuva romaani Ennen lintuja teki minuun pari vuotta sitten suuren vaikutuksen. Laatokan saaren kalastajasuvun kohtalot talvisodan melskeissä ja evakkotiellä avasivat taas kerran uuden näkökulman suomalaisten lähimenneisyyteen. Päähenkilö Alli sysätään parantajanoppiin, vaikka hän haluaisi seurata isänsä jalanjäljissä ja ryhtyä kalastajaksi. Sota muuttaa kuitenkin kaiken. Pohjanmaalla ei kalastajia tarvita.

En yllättynyt, kun Mäki palkittiin Ennen lintuja -romaanistaan Tulenkantaja-palkinnolla vuonna 2022. Palkintoperusteissa korostettiin romaanin universaalia ja ajankohtaista pakolaisteemaa.

Mäen seuraavaan romaaniin alkoi ainakin minulla latautua melkoisesti odotuksia. Mistä hän kirjoittaisi tällä kertaa? Vieläkö Allin tarina jatkuisi? Tämän vuoden alkupuolella ilmestynyt romaani Itki toisenkin täytti kirkkaasti kaikki odotukseni ja pääsi positiivisella tavalla vähän yllättämäänkin. Kirja on ollut koko kevätkaudella lukemistani yksi vaikuttavimmista ja parhaista. Se on jättänyt pitkän jäljen ja johdattanut lisälukemisenkin pariin.

Itki toisenkin on itsenäinen jatko-osa Ennen lintuja -romaanille. Se on sitä ihan aidosti, eli ensimmäisen teoksen lukeminen ei ole minkäänlainen edellytys jälkimmäisen ymmärtämiselle. Ensimmäisen voi mainiosti lukea jälkimmäisen jo luettuaankin. Tämä ei aina ole itsestään selvää itsenäisistä jatko-osista puhuttaessa, joten siksi sen tässä nyt erikseen totean ja avaan.

 

Rintamalla miesten sota räjähteli ääniä. Mutta kotona naisten sota oli mykkää.

Kyse ei oikeastaan olekaan varsinaisesta perinteisestä sarjan jatko-osasta vaan jonkinlaisesta rinnakkaisteoksesta, vaikka ajallisesti ollaankin myöhemmissä tapahtumissa kuin ensimmäisessä romaanissa. Lukija tutustuu kokonaan uuteen päähenkilöön, miljööseen ja teemoihin.

Minäkertoja on 25-vuotias aunuksenkarjalainen opettaja Larja Rovio Suurmäen kylästä Viteleenjoen rannalta. Tapahtumat sijoittuvat vanhan rajan takaiseen Karjalaan Laatokan pohjoispuolelle jatkosodan vuosiin 1942–44. Suomalaiset ovat hyökänneet, ajaneet pois Puna-armeijan ja miehittäneet alueen. Paikallisesta väestöstä ovat aloilleen jääneet lähinnä lapset, vanhukset ja naiset, niin osittain hyökkäyksessä tuhoutuneessa Suurmäessäkin.

Miehittäjät toimivat miehittäjän ottein, ja paikallinen väestö luokitellaan kansallisiin ja epäkansallisiin. Jokainen tarvitsee valloittajan myöntämän kulkuluvan voidakseen liikkua kotikylässään. Tilanne on monin tavoin jännitteinen.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Alkusivuilla Larja palaa kesällä 1942 kotikyläänsä oltuaan pitkään Kajaanissa opettajaleirillä saadakseen Neuvostoliiton aikaisen opettajantutkintonsa täydennettyä sellaiseksi, että se kelpaisi myös Suomen kouluissa. Kotiinpaluu pitkän poissaolon jälkeen pelottaa. Isän ja äidin salainen poliisi haki huostaansa jo neljä vuotta aikaisemmin. Onko kotitalo enää edes pystyssä? Miten pikkusisko Pola ja buabo Matja ovat pärjänneet kahdestaan?

Eivät kovin hyvin. Isänäiti Matja tekee kuolemaa, ja Pola on raskaana suomalaissotilaalle. Larjan suunnitelmat jatko-opintoleiristä valuvat nopeasti hiekkaan. Kyläläisten keskuudessa Larjan opiskeluja kanta-Suomen puolella ei katsota hyvällä, vaan niitä pidetään vaarallisena veljeilynä vihollisen kanssa. Erityisen hankalat välit ovat Misan, Larjan sulhasen, vanhempiin, jotka haluaisivat kontrolloida niin Larjaa kuin Polaakin. Misa on sotimassa rintaman toisella puolella, kuten monen muunkin talon työikäiset miehet.

Tunsin, kuinka sisässäni jokin murtui. Elämänsuoni ei ollutkaan enää lankaa vaan vuolaana virtaava joki, Viteleenjoen kaltainen. Se kohisi, eikä enää koskaan virran esteeksi voisi rakentaa uutta patoa.

Buabo Matja on ollut kylän itkijä, jonka tehtävänä on ollut saatella sielut tuonilmaisiin. Tehtävä on arvostettu, eikä siinä kuka tahansa voi toimia. Kuolemaa tekevä Matja taivuttelee pojantytärtään suostumaan kutsumukselleen. Larja vastustelee, hänhän on opettaja, järjen edustaja. Itkijän pitää antautua tunteen vietäväksi. Voisiko olla molempia?

Koska opinnot jäivät kesken, joutuu Larja nöyrtymään ja ottamaan apulaisen tehtävän koulusta, jossa on aiemmin työskennellyt opettajana. Nyt opettajat ovat tulleet Suomesta, ja erityisesti johtajaopettajan menetelmät tuntuvat Larjasta epäoikeudenmukaisilta ja tylyiltä. Lapset tarvitsevat hänen mielestään aivan toisenlaisia otteita voidakseen oppia.

Oppilaani katsoivat paripulpeteistaan, kun pyyhkäisin hihalla silmiäni. Heihin oli painunut samanlaisia mustaksi hiiltyneitä koloja kuin Arpimetsän ammutuille puille. Mutta osumajäljet olivat heillä siinä, missä lapsen sydämen olisi pitänyt olla.

Romaanin asetelma on todella mielenkiintoinen. Suomalaiset ovat miehittäjän asemassa ja pitävät itseään vapauttajina, joille paikallisten asukkaiden tulee olla kiitollisia. Vahvemman asemassa ja poikkeusoloissa voidaan ottaa ja otetaan erilaisia vapauksia kuin normaalisti. Koulun suomalaisopettajien kirkasotsainen valistusinto ja vahva aatteen palo näyttäytyvät vähemmän mairittelevassa valossa. Kulttuurien kohtaaminen ei suju välttämättä ihan niin jouhevasti kuin valloittajat toivoisivat.

Erityisen mielenkiintoinen on asetelma suomalaismiesten ja karjalaisnaisten välillä. Syntyy aitoja rakkaussuhteita, kuten Larjan ja Tuomaksen välillä, mutta on paljon karumpiakin kohtaloita. Kaikki miehet eivät halua kantaa vastuutaan sukupuolisuhteiden seurauksista. Mäki on ujuttanut näistä tarinaan useita erilaisia variaatioita. Kuinka pyyteetöntä voi olla rakkaus, joka annetaan ja otetaan vastineeksi leipäpalasta? Entä mitä tapahtuu suomalaiselle lapsen synnyttäneelle naiselle, jos suomalaiset sittenkin häviävät sodan? Rintaman taakse viedyt läheiset ovat kuin pantteja, jotka vaativat uskollisuutta. Mutta hengissäkin on jotenkin selvittävä.

Lukija tietää, että kesällä 1944 Suurmäestä tulee vielä nopea lähtö. Larja rakastuu sodan jatkuessa tahtomattaankin suomalaiseen Tuomakseen (joka on Ennen lintuja -romaanin Alli Alavan veli, siitä yhteys teosten välillä). Mies haluaa Larjan vaimokseen ja mukaansa kotiin Pohjanmaalle. Mutta voiko Larja lähteä? Miten kävisi Polan ja tämän pienen pojan? Misan kanssakin pitäisi asiat saada selvitettyä. Kun tilanne nopeasti kuumenee, Larja käy yhä kiivasta sisäistä kamppailuaan lähtemisen ja jäämisen välillä. Onko jo sittenkin liian myöhäistä?

Itki toisenkin on vaikuttava sotaromaani, joka antaa äänen niille, joiden ääntä ei juurikaan ole aikaisemmin kuultu: valloitettujen alueiden asukkaille, Karjalan alueen naisille, lapsille ja vanhuksille. Sodan tykkien jylinä kantautuu Suurmäkeen asti, ja se kumisee koko romaanin taustalla yhä painostavampana.

Itki toisenkin on myös koskettava rakkausromaani, jossa karjalaisen Larjan ja pohjalaisen Tuomaksen elämät risteävät ja yhdistyvät, arkaillen mutta vääjäämättä. Kumpikin on kokenut elämässään paljon raskaita ja kipeitä menetyksiä, kumpikin on omalla tavallaan rikki ja vaillinainen. Voiko rakkaus kestää kaikki paineet, joita siihen kohdistuu eri tahoilta?

Nautin kovasti Mäen kauniista kielestä, jota vahvasti maustavat karjalan kielen sanat ja poljento. Larjan kasvu itkijäksi on kuvattu taitavasti ja on jo itsessään kulttuuriteko. Katoava perinne on kirjattu eläytyen muistiin lukijan koettavaksi. Myös rajantakaisen Karjalan maisemat ja kulttuuri on imeytetty tarinaan niin, että ne aistii lukiessaan vahvasti.

Itki toisenkin on fiktiivinen historiallinen romaani, jonka pohjatyö on tehty huolella. Kaikki romaanin henkilöiden kohtaloiden käänteet voisivat olla totta. Luin romaanin kiehtovan aiheen innoittamana Pauliina Salmisen tietoteoksen Miehittäjän morsiamet, josta saa halutessaan lisätietoa Itä-Karjalan alueen miehittämisestä sekä suomalaissotilaiden ja paikallisten naisten välisistä suhteista. Näiden suhteiden seurauksena esimerkiksi syntyi lähes 500 aviotonta lasta. Naisten ja lasten kohtalot olivat monenkirjavia. Miehittäjän morsiamissa on myös hyvä alueen kartta, jota romaania lukiessani kaipailin.

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus, 2024. 415 s.

Arvostelukappale.

Pauliina Salminen: Miehittäjän morsiamet – Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa
Atena, 2023. 207 s.

Lainattu kirjastosta.

Merja Mäki: Ennen lintuja

 

Olen itsekin ollut välillä sitä mieltä, että talvi- ja jatkosotien ajasta on meillä jo kirjoitettu tarpeeksi romaaneja. Kerta toisensa jälkeen käy ilmi, että olen väärässä, kuten viime vuonna Rosa Liksomin upean ja vaikuttavan Väylän äärellä. Viimeksi totesin taas saaneeni uutta näkökulmaa lähihistoriamme traumaattisiin vaiheisiin Merja Mäen romaanin Ennen lintuja parissa. Mäen romaani sivuaa muuten kiinnostavasti Liksomin naisten ja lehmien evakkotaivalteemaa.

Allin perhe asuu Sortavalan maalaiskunnassa Haavuksen saaressa Laatokalla. Pienen saaren asukkaat ovat ammattikalastajia, niin myös Alavan perheen isä. Alli on 24-vuotiaana helmikuussa 1940 saamassa parantajan oppia Sortavalan kaupungissa, kun sitä ankarasti pommitetaan.

Paniikissa Alli pakenee takaisin kotiin, vaikka tietää, että äiti ei tule hänen paluutaan hyväksymään. Jos tytär on päättänyt pysyä naimattomana, on hankittava ammatti. Parantajana Alli voisi hankkia elantonsa. Mutta Alli ei halua parantajaksi vaan kalastajaksi. Kun veljet ovat lähteneet sotaan ja toinen jo kaatunutkin, haave voisi ehkä toteutua. Unelman tielle kuitenkin tulee yllättäen Sylvi, Tuomas-veljen raskaana oleva nuorikko.

Paljon ankarampi isku on rauhansopimus. Vaikka Sortavalan kohdalla rintama on pitänyt, kuuluvat sen alueet luovutettaviin. Evakkomatka alkaa sekasortoisissa tunnelmissa, ja Alli sekä Sylvi päätyvät kulkemaan talon lehmien ja hevosen kanssa kohti Seinäjokea, jossa Allin isän suvulla on maatila. Pohjanmaa ei kohtele kaiken menettäneitä evakkoja kovin lämpimästi. Vastoinkäymiset seuraavat toistaan.

Alli on Karjalasta lähtiessä vannonut isälleen, että he palaavat kotisaaren rantaan ennen muuttolintujen paluuta. Ihan niin ei tietenkään tapahdu, mutta epilogissa keitetään taas teevettä kodin liedellä, vaikka talon hirret vihollinen on vienyt mennessään.

Ennen lintuja on vetävä ja koskettava romaani. Mäen kerrontatapa vie lukijan vastustamattomasti tarinan pyörteisiin. Henkilökuvaus on onnistunutta, sillä kiinnyin kovasti minäkertoja Alliin ja lopulta myös Sylviin, jonka kanssa Alli monen yhdessä koetun vastuksen ystävystyy. Sen sijaan Allin kovasydämisestä ja ylpeästä äidistä on vaikea pitää. Äiti nujertaa ja väheksyy vanhinta tytärtään järjestelmällisesti. Lopulta lukijalle selviää syy tähän käytökseen, mutta se ei silti muutu. Alli joutuu kokemaan kohtuuttoman kovia kylmäkiskoisen äitinsä takia.

Mäki kuvaa armotta sitä sekasortoa, jossa alueluovutukset tapahtuivat. Virallisissa puheissa luvattiin monenlaista, mutta käytäntö oli toista. Evakuoitava omaisuus joko jätettiin olosuhteiden pakosta lähtöpaikoilleen, kuten Alavan talon rantaan Laatokalla, tai se katosi viimeistään harhaillessaan rautateillä ja asemilla. Miltä tuntuu ihmisestä, jolta on riistetty koko maallinen omaisuus ja kaikki arvokkuus? Entä kun vastassa on ynseyttä, epäluuloa ja ylenkatsetta?

Sodan uhreja eivät todellakaan olleet vain kuolleet ja haavoittuneet. Myös henkiset vammat olivat syviä, mutta niiden hoitoon ei ollut mahdollisuuksia tai osaamista. Nämä näkökulmat tulevat tarinaan mukaan Allin Tuomas-veljen kohtalon kautta. Myös Allin sotavammasairaalassa kohtaama Vilho on menettänyt sodassa muutakin kuin oikean kätensä sormet. Miten talonpoika voi elättää perheensä ja hoitaa tilaansa rampautuneena? Entä kun uusi sota tulee, eikä enää kelpaakaan rintamalle?

Koskettavin ja lohduttomin kohtalo on kuitenkin sotaorvoilla pikkulapsilla, joita kukaan ei tule hakemaan kotiin sairaalasta.

Sota oli murroskohta, jonka ytimessä nuori Alli on monellakin tapaa. Ihmiset repäistiin väkivalloin juuriltaan, kuten Alavan perhe. Alavat ja muut haavuslaiset ja heidän kaltaisensa menettivät elintapansa ja -keinonsa. Kukaan ei enää tarvinnut heidän ammattitaitoaan.

Samalla tilanne avasi myös uusia mahdollisuuksia, kuten Allikin huomaa. Parantaja olisi ollut hänelle perinneyhteisön hyväksymä ammatti, mutta sotasairaalassa työskentelee ja opiskelee naisia sairaanhoitajiksi. Onko siitä myös Allin unelmaksi? Riuska nainen pystyy tosin muutenkin elättämään itsensä tilanteessa, jossa työvoimasta on huutava pula. Mutta vaikka maailma muuttuu rytinällä, monet luutuneet moraalikäsitykset elävät edelleen sitkeästi. Onko Allilla voimaa niiden murtamiseen?

Kuten sanottu, kiinnyin Alliin kovasti. Välillä sydän nousi kurkkuun pelosta ja huolesta, välillä taas olisi mieli tehnyt ravistella Allia ja kieltää häntä kuuntelemasta äidin ilkeitä sanoja.

Kuten alussa sanoin, Ennen lintuja -romaanissa on yhteisiä aineksia viime vuonna ilmestyneen Rosa Liksomin Väylä -romaanin kanssa. Pakolaisuusteema on tietysti ilmeisin, samoin sodan ja sen seurausten tarkastelu naisten näkökulmasta. Konkreettisimmillaan yhtäläisyydet ovat kuvauksessa Allin ja Sylvin matkasta Sortavalasta Seinäjoelle. Alavan lehmäkin poikii kesken evakkotaipaleen, ja naisten on selviydyttävä tilanteesta keskenään. 

Liksomin romaanin kieli on väkevää murretta, mutta ei Mäkikään ole suinkaan tyytynyt pelkkään yleiskieleen. Monet karjalaiset ilmaukset antavat sävyä romaanin hienolle kielelle. Kielten ja kulttuurien pieniltä yhteentörmäyksiltäkään ei vältytä.

Merja Mäki: Ennen lintuja
Gummerus 2022. 415 s.

Ennakkokappale.

Rakkaani, romaanihenkilö

Voiko romaanihenkilöön rakastua? Voi, ainakin, jos on uskominen esseekokoelman Rakkaani, romaanihenkilö kirjoittajia. Kirjassa kaksikymmentä lukijaa kertoo suhteestaan fiktiiviseen hahmoon, romaanihenkilöön. Osa on rakastunut, osa ystävystynyt. Jotkut haluaisivat enemmän vastavuoroisuutta suhteeseen, toiset tyytyvät mielihyvin platoniseen yksipuolisuuteen.

Kirjan idea on kiva. Kaksikymmentä paljon lukevaa ja kirjoittavaakin ihmistä esittelee itselleen mieluisan romaanin tai romaanisarjan. Lukija saa mielikuvitukselleen rakennusaineita ja lukuvinkkejä mukavassa, leppoisassa muodossa. Ainakin minulla vahvistui tunne, että Jo Nesbøn Harry Hole -sarja on aloitettava alusta ja luettava tiukkaan tahtiin loppuun asti. Philip Rothin tuotantoonkin voisi tutustua laajemmin (olen lukenut Rothilta vain yhden teoksen), ja Hemingwayn Nick Adams -tarinoita voisi lukea uudelleen vuosikymmenten jälkeen.

Kirjailijoita on kirjoittajien joukossa useita Antti Tuurista Tuija Lehtiseen. Lisäksi mukana on kriitikoita, kirjastoihmisiä, toimittajia, bloggaajia ja opettajia, väkeä laidasta laitaan. He esittelevät romaanihenkilöitä Harry Potterista Nick Dunneen. Tekstin suhteen on ilmeisesti saanut toimittajilta vapaat kädet, sillä joukossa on niin kirjeitä kuin muisteloitakin. Onpa joukossa teksti, joka muistuttaa lähinnä proosarunoa, eikä ihme, että sen tekijäksi paljastuu runoilija Silja Järventausta.

Nopealukuisen teoksen parissa koetin hieman pidätellä itseäni kuten viimeksi kirjan Linnasta humisevalle harjulle  parissa. Kirjan lyhyitä tekstejä ei kannata ahmia kaikkia kerralla, vaan on hyvä antaa hieman sulatteluaikaa. Parhaiten toimivat sellaiset tekstit, joiden pohjana olevat kirjat ja romaanihenkilöt olivat jo minulle tuttuja. Oli mukava vertailla omia ajatuksia ja tunteita kirjassa kuvattuihin. Aika monen kohdalla olin yllättävänkin samaa mieltä.

Esiin nousee myös sama ’ongelma’ kuin Linnasta humisevalle harjulle -kirjan kohdalla:  kuinka paljon voi paljastaa kirjan juonesta. Ongelma on ollut selvästi vähäisempi heillä, jotka ovat esitelleet jonkin sarjan päähenkilöä, kuin jonkin yksittäisen kirjan henkilön kohdalla. Romaanihenkilön tarina olisi mukava kertoa, koska se liittyy niin olennaisesti varsinaiseen asiaan. Kirjoittajat ovat valinneet erilaisia strategioita. Tuija Lehtinen kertoo L. M. Montgomeryn teoksen Sininen linna sankarittaresta Valancy Stirlingistä ja kuvailee laveasti Valancyn elämänvaiheita, jotka siis samalla ovat keskeisiä romaanin juonenkäänteitä. Hanna Johde taas onnistuu mainiosti tasapainoilemaan niin, ettei tule paljastaneeksi mitään kovin olennaista Gillian Flynnin Kiltin tytön juonesta.

Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä, Merja Mäki: Rakkaani, romaanihenkilö

Avain 2014. 144 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Kirjailija Merja Mäen FB-sivulla on linkkejä kirjanjulkistamisjuhlajuttuihin.

Muita lukuvinkkikirjoja:

Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Avain 2014. 260 s.

Kaisa Neimala – Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito

Avain 2010, 472 s.

Kaisa Neimala – Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Otava 2008. 255.


P.S. Tuli vielä mieleen jutun jo julkaistuani, että onko teillä joitakin erityisen rakkaita tai tärkeitä romaanihenkilöitä? Itselleni läheisiä ovat olleet ainakin Tolkienin TSH:n sankarit Frodo ja Sam, jotka eivät elokuvaversiossa oikein vastaa mielikuvaani (tietenkään). Linnan sotilaista rakastuin pikkuisen Hietaseen jo teininä, koska hän puhui niin mukavan kotoisasti ja on muutenkin nyt vain niin lutuinen. Onhan näitä. Pottereissa taidan eniten pitää Hagridista!