Riitta Jalonen: Omat kuvat

 ”Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen.”

Vuonna 2019 sain kirjoittaa Salon Seudun Sanomiin arvion Riitta Jalosen romaanista Tanssikaa! Sanoin siinä muun muassa näin:

”Jalosen kieli on nautittavan täsmällistä ja kirkasta, ja kerronta vaikuttaa tihentyvän virkkeiksi, jotka vaativat lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan. Teksti vilisee kohtia, jotka houkuttelevat poimimaan sitaatteja talteen. Se välähtelee kristallin prismojen tavoin sateenkaaren värejä.”

Ilokseni löysin tämän kohdan Jalosen viimeisimmän ja kenties myös viimeisen romaanin Omat kuvat kansiliepeestä. Sen voisi aivan hyvin kirjoittaa vaikka tähän tekstiin sanasta sanaan uudelleen kuvaamaan tuntemuksiani Omista kuvista. Juuri tuollaisia Jalosen kieli ja tyyli ovat, kirkkaita, kuulaita, kaikkia sateenkaaren värejä välähteleviä. Kerrassaan upeita siis.

Sain Omat kuvat jo tuoreeltaan viime vuonna sen ilmestyttyä kirjailijan kauniin pienen omistuskirjoituksen kera. Olin jo etukäteen tyrmistynyt tiedosta, että Riitta Jalonen oli päättänyt lopettaa kirjailijanuransa tähän teokseen. Muistoksi saamani lahja liikutti ja koskettaa yhä, kiitokset vielä kerran. Mutta miten tarttua tuohon jo etukäteen hiotuksi timantiksi tietämääni teokseen? Halusin säästellä sitä oikeaan hetkeen.

Oikea hetki on nyt, kun kirja pian täyttää vuoden. On heinäkuun alku, olen aloittanut kesäisen somepaastoni ja loma-aikani on keskikohdassaan eli parhaimmillaan. On aikaa ja tilaa, jota tiedän tämän pienen kirjan tarvitsevan. Voin syventyä, palata tekstissä rauhassa taaksepäin, kun siltä tuntuu, tai voin lukea kaiken kerralla, jos haluan.

Omat kuvat on tiivis pienoisromaani, joka samaan aikaan kurottuu lukuisiin suuntiin. Sen minäkertoja on nainen, kirjailija, joka palaa nuoruutensa maisemiin Sveitsin Alpeille Davosiin. Hän on ilmeisesti ollut siellä saamassa jonkinlaista hoitoa pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteensa. Kirjailijan lempiteoksia on Thomas Mannin Taikavuori, joka sijoittuu saman maiseman keuhkoparantolaan. Kirjailija palaa omalle Taikavuorelleen kirjoittamaan ja tekemään uransa tilinpäätöstä.

Paitsi romaani Omat kuvat on myös essee, jonkinlainen tutkielma kirjailija Riitta Jalosen omasta urasta ja kirjoittamisesta ylipäätään. Hän tavoittelee lapsuuden kokemuksia, muistoja, joista voisi purkaa oman kirjailijuutensa syntyhetkeä, mutta se jää tavoittamatta. Kirjoittaminen ja teksti ovat aina olleet osa häntä. Teoksessa on lukuisia hiottuja aforismin kaltaisia ajatuksia kirjoittamisesta, joita voi poimia talteen.

Kiitollisuudella kirjailija muistaa isäänsä, joka kannusti tytärtään opiskelemaan niin pitkälle kuin vain ikinä voi. Kotona arvostettiin kirjoja, ja ylioppilaslahjaksi kirjailija sai Adler-kirjoituskoneen. Kaikki romaaninsa ensimmäiset versiot hän on kuitenkin aina kirjoittanut käsin. Kun isä on kuollut, kirjailija asettaa romaaniensa kannet taivasta kohden, jotta isä varmasti näkee ne.

 

”Jos joku joskus selailisi muistikirjojani, hän tajuaisi että yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä.”

Jälkisanoissa kirjailija Riitta Jalonen kertoo omistavansa Omat kuvat kaikille kirjoittamiensa romaanien päähenkilöille, jotka ovat aina osa häntä, hänessä syntyneitä ja hänen mukanaan kulkevia. Uusiseelantilaisesta kirjailija Janet Framesta kertovan romaanin Kirkkaus kirjoittaminen oli fyysisesti niin uuvuttava kokemus, että se vei kirjailijan pariin otteeseen sairaalan ensiapuun. Tästäkin prosessista Omissa kuvissa on välähdyksiä.

”Tällaistako sitten on, kun ei enää kirjoita; että ruumiista otetaan tunto pois.”

Voiko kirjoittava ihminen, kirjailija, koskaan oikeasti lakata kirjoittamasta? En tiedä, mutta vaikealta sitä tuntuu kuvitella. Tietysti voi tehdä päätöksen, ettei enää kirjoita julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia. Kenties päätös on lopullinen, kenties ei. Jää nähtäväksi.

Riitta Jalonen on tehnyt vaikuttavan uran monipuolisena kirjailijana. Olen vähän huono fani, sillä suurin osa Jalosen tuotannosta on minulla vielä lukematta. Toisaalta se on tässä tilanteessa lohtukin, sillä minulla on vielä paljon minulle uutta Jalosen tekstiä tutustumatta. Juuri tässä on yksi keskeinen osa kirjallisuuden olemusta: kirjat ja tekstit säilyvät, niihin voi palata, ne saavat uusia lukijoita vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen, ainakin, jos hyvin käy.

Riitta Jalonen: Omat kuvat
Tammi 2022. 164 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Arvostelukappale. 

Riitta Jalonen: Kirkkaus

”Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.”

Mitä kirjoittaa kirjasta, joka vei jalat alta ja salpasi hengityksen? Kaikki yritykset kuvata Riitta Jalosen romaania Kirkkaus tuntuvat auttamattoman latteilta ja kuluneilta. Olen mykistynyt, sanaton, vaikuttunut, liikutettu. Kosketettu. Järkytetty ja lohdutettu.

Osasin aavistaa jotain tällaista jo syksyllä, kun kirjailija kertoi kirjansa synnystä ja sen kirjoittamisprosessin rankkuudesta. Lukevat ystäväni ylistivät kirjaa. Hieman kuitenkin kummastelin, miksi Kirkkaus tuntui loistavan poissaolollaan, kun syksyn ja alkuvuoden kirjapalkintojen ehdokaslistoja julkaistiin. Runeberg-ehdokkuus tuli, mutta ei palkintoa. Muuten on ollut luvattoman hiljaista.

Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämästä. Jalonen kertoo havahtuneensa Framen olemassaoloon törmätessään tämän tuotantoon vuonna 1994 Aucklandissa. Matkaan tarttuneet omaelämäkerralliset teokset jäivät vaivaamaan Jalosen mieltä, mutta kirjan kypsyminen vei aikaa vuosikymmeniä. Mutta kypsyttelyaika ei totisesti ole mennyt hukkaan. Kirkkaus on todellinen kirjallinen helmi.

Kirjailija Janet Frame on siis romaanin minäkertoja. Jälkisanoissa Jalonen kertoo, että elämäkerta ja muu käytetty materiaali ovat tarjonneet jonkinlaisen löyhän kehyksen fiktiolle. Se näkyy positiivisesti myös romaanin rakenteessa. Janet Framen tarinaa ei seurata alusta loppuun, vaan romaani keskittyy kirjailijanuran alkupään keskeisiin vaiheisiin. Samalla avataan vähä vähältä Framen perheeseen liittyviä tragedioita sekä hänen oman elämänsä synkkiä kausia.

”Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä.”

Janet Frame vietti parhaan nuoruutensa vuodet, kaikkiaan kymmenisen vuotta, mielisairaaloissa. Hänen diagnoosinsa oli skitsofrenia, ja sitä hoidettiin 1950-luvun menetelmillä eli lähinnä sähköshokeilla. Lobotomialta Frame säästyi, mutta mahdollisesti vain täpärästi. Kaiken lisäksi skitsofrenia-diagnoosi todettiin aikanaan virheelliseksi.

Jalonen ei keskity pitkiin ja rankkoihin hoitojaksoihin vaan paranemiseen, aikaan hoitojen jälkeen. Frame pääsi kokeneemman kirjailijan Frank Sargesonin ystävällisten ja ymmärtävien siipien suojaan ja sai oman pikkuisen mökin, jossa kirjoittaa turvallisesti. Irtautuminen perheen jäännöksistä oli tuskallista, mutta ystävien ja kustantamon väen kannustamina hän uskalsi nousta siivilleen ja lähteä Eurooppaan.

Herkän ja epätasapainoisen naisen rakkauselämä on myrskyisä. Merkittävimpiä miehiä Framen elämässä oli hänen terapeuttinsa John Money, johon Frame rakastui ja ripustautui hoitosuhteen alusta alkaen. Muut Framen miehet tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän määräilynhaluisia hyväksikäyttäjiä, mutta lopulta hän oppi pitämään puoliaan ja vaalimaan arvokasta itsenäisyyttään. Ilman vapautta ei voinut kirjoittaa.

”Kun olen huoneessani, alan heti kirjoittaa muistikirjaan, päästän käden irti, kynä vie kirjaimia paperille sellaista vauhtia, etten näe niitä, ravistelen välillä kättä, kramppi häviää ja käsi kuljettaa taas sanoja, minut yritetään viedä perille paikkaan, jota en tiedä olevan olemassakaan. Polku on kiemurainen, olen täynnä jokia ja virtaavaa vettä.”--- ”Hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta enää koska ne ovat umpisolmulla sidotut. Kun olen valmis, katson aikaansaamaani sotkua. En tahdo palata näihin sanoihin enää koskaan.”

Koska Kirkkaus kertoo kirjailijasta, on kirjoittamisella teoksessa keskeinen asema ja sitä Jalonen kuvaa Framen kautta koskettavasti. Kirjailijan on pakko kirjoittaa, mutta helppoa se ei ole. Mielisairaalassa Framelta kiellettiin kirjoittaminen, koska sen katsottiin haittaavan hänen paranemistaan. Oli kirjoitettava salaa. Kun ensimmäinen romaani julkaistiin, sen vastaanotto tuntui tyrmäävältä. Kotikaupungin ihmiset lukivat teosta uteliaina, koska he janosivat saada tietää originellin perheen salaisuuksista. Oikea läpimurto oli ankaran työn takana, eikä rahaa tuntunut väillä tulevan mistään.

Lopultakin kirjan juonen selostaminen tuntuu aivan turhalta. Olen tässä koettanut jollain tavoin avata, mistä Kirkkaudessa on kyse, jotta tekstini mahdolliset lukijat tarttuisivat tähän hienoon teokseen. Jalonen on itsekin saavuttanut kirjoittaessaan kirkkauden myös kielen tasolla. Nautin lukemisesta valtavasti, ja merkitsin tukuittain kohtia, joita olisin halunnut siteerata.

”Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet.”

Kirkkaus on ehdottomasti lukemisen (ja uudelleenlukemisen) arvoinen! Olen kiitollinen, että se on kirjoitettu ja että olen sen nyt lukenut. Luen varmasti uudelleenkin. Kiitos!

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016. 352 s.
Kannet Emmi Kyytsönen. 

Kansi on hieno! Kuvan merkitykset avautuvat lukiessa aina vain enemmän. 

Arvostelukappale.

Kirkkauden jälkisanoissa Riitta Jalonen mainitsee Jane Campionin Janet Framen elämästä kertovan elokuvan An Angel at my Table. Ajattelin, että se pitää ehdottomasti katsoa. Youtubea ei tarvinnut paljoa selata, kun törmäsin elokuvan traileriin vain todetakseni, että olen elokuvan kyllä nähnyt. Onneksi en sitä vielä lukiessani muistanut, koska henkilöistä muodostui nyt mielessäni hieman erilainen vaikutelma. Mutta nyt voisin sen kyllä katsoa. Samaten kiinnostus Framen tuotantoon syttyi.