 |
| Kuva on paperikirjasta, koska äänikirjan kuvaa ei löytynyt. Kirjaston äänikirjan kansi peittyy ison tarran alle. |
En väsy äänikirjamuodon
ylistämiseen. Ilman sitä nimittäin olisi jälleen jäänyt suomalaisen
nykykirjallisuuden merkkiteos lukematta. Olen näet aivan varma, että Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani olisi jäänyt kesken, jos olisin koettanut sitä
lukea perinteisessä kirjamuodossa. Olin jo näin pitkään onnistunut välttelemään
teokseen tarttumista. Sen nimi ei houkutellut. Myös siitä lukemani lähes
haltioituneet arviot vakuuttivat minut siitä, että kyseessä ei todellakaan ole
minun kirjani. Mutta kun kirja sitten möllötti cd-levynä kirjaston hyllyssä,
antauduin. Mikä ei tapa, se vahvistaa.
Ymmärrän kyllä, miksi niin
monet kriitikot ovat kirjaa ylistäneet. Siinä on kieltämäättä tietynlaista
nerokkuutta. Idea on hyvin yksinkertainen eikä vallan tuore, mutta Rimminen saa
kyllä tekstiinsä tuoreutta. Kolme kalliolaista kaverusta, Lihi, Henninen ja
Marsalkka, viettävät helteistä kesäpäivää. Tavoitteena on päästä pelaamaan
noppaa, mutta yksi arpakuutio puuttuu. Toinen tavoite on saada rakkautta. Ehkä.
Miehet ovat nuoruuden jatkoajalla, kuten he itse sanovat. Nuoruutta voi jatkaa
kolmikymppiseksi, mutta jos ei silloinkaan ryhdy mihinkään, on pummi.
Nuorukaisille ei työ maita, vaikka likviditeetti onkin heikohko. Olutta ja
tupakkaakin kun sentään tarvitaan.
Kyseessä on yhdenpäivänromaani,
vaikkakin oikeastaan teos kattaa koko vuorokauden. Monenlaista ehtii kuitenkin
tapahtua, ja vähistäkin tapahtumista tai jonkin tapahtumisen ajattelemisestakin
Rimminen saa pitkät pätkät tekstiä aikaiseksi. Juuri tämä pikkutarkka
jahkaamisen raportointi olisi hyydyttänyt minut paperikirjan äärellä.
Tajunnanvirta ei nyt vain ole minun juttuni.
Rimmisen kieli on melkoista!
Kerronta ja dialogi vaihtelevat eri rekisterien välillä täysin
hallitsemattomasti, ainakin näennäisesti. Välillä puhutaan ylätyylisen
juhlallisesti tai virkakieltä imitoiden sivistyssanoja viljellen, sitten taas
lipsahdetaan hyvinkin arkiseen puhekieleen. Miehet myös maistelevat sanomisiaan
ja irvailevat itseäänkin, jos huomaavat sortuneensa vaikkapa
toistorakenteisiin. Huomasin useaan otteeseen naurahtelevani kirjan
kielellisille oivalluksille. Suomen kielen sanasto vivahteineen on
kirjailijalla hienosti näpeissä.
Kolmikko alkaa kirjan
edetessä vaikuttaa yhä sympaattisemmalta. Kaverit ovat kaikesta huolimatta hyväsydämisiä
ja lojaaleja toisilleen. Rikollisuuttakin yritellään, mutta tulokset ovat
lähinnä surkuhupaisia. Naisasiat eivät etene sen paremmin.
Pussikaljaromaania on verrattu sellaisiin klassikoihin kuin Alastalon salissa ja Putkinotko,
mutta minulle tuli kaverusten päämäärättömästä vaeltelusta olemattoman perässä
mieleen pikemminkin Tulitikkuja
lainaamassa.
Pitäisiköhän vielä Pussikaljaelokuvakin katsoa?
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani
Teos 2004. BTJ:n äänikirja. 8 cd-levyä.
Kesto 9 h 55 min. Lukija Arttu Kurttila.
Kurttila
on minulle ennestään tuntematon nimi, mutta ääneltään miellyttävä ja lukutyyli
sopi mainiosti kirjan maisemaan.
