Olli Karila: Kuuden minuutin seikkailu ja muita jännityskertomuksia

 

Kirjailija ja toimittaja Olli Karila (oikealta nimeltään Niilo Pärnänen) ehti varhain katkenneen elämänsä aikana kirjoittaa runsaasti romaaneja, näytelmiä ja lyhyitä kertomuksia. Karila eli vuosina 1897–1936, ja vuonna 1944 Karisto julkaisi postuumisti seikkailuromaanin Punatukkainen madonna. Sitä edeltäneessä tuotannossa juuri seikkailu, jännitys ja viihde ovat keskeisiä elementtejä.

Karilan novelleja ja kertomuksia julkaistiin lukuisissa lehdissä, kuten Kolmiokirjan Jännike-nimisessä lukemistolehdissä. Tuotteliaan kirjoittajan lyhyitä tarinoita on julkaistu myöhemmin myös kokoelmina. 1990-luvun lopulla Seaflower-niminen kustantaja julkaisi kaksi kokoelmaa, ja nyt Juha Järvelä on koonnut tähän mennessä kaksi kokoelmaa, joista ensimmäisen Kuuden minuutin seikkailu -nimisen teoksen lainasin kirjastosta tutustumista varten.

Järvelä on kirjoittanut kokoelmaan Olli Karilasta ja tämän tuotannosta kertovat jälkisanat. Kokoelmassa on tusina eri lehdissä 1930-luvulla ilmestynyttä jännityskertomusta. Järvelä kertoo säilyttäneensä tekstien alkuperäisen kieliasun ja vain siistineensä painovirheitä ja yhdenmukaistaneensa typografiaa. Tätä siistintää olisi voinut tehdä vieläkin tiheämmällä kammalla, sillä lopulliseen asuun on harmillisesti edelleen jäänyt kosolti painovirheitä.

Kuten Järveläkin jälkisanoissaan toteaa, Karilan teksteissä on viehättävää ajankuvaa mutta aikakauden poliittisen ilmaston merkkejä niissä näkyy vähän jos lainkaan. Kokoelman jännityskertomuksia hän kuvailee cozy crime -tyyppisiksi. Totta onkin, että yhtään murhaa tai muutakaan kovin raakaa väkivallantekoa tarinoiden kuvaamissa rikostapauksissa ei ole. Sen sijaan erilaisia varkauksia, ryöstöjä tai niiden yrityksiä, petoksia ja huijauksia kyllä riittää. Tunnelma on samantyyppinen kuin vanhoissa suomalaisissa elokuvissa ja kuunnelmissa. Tarinat ovat mukavia makupaloja muun lukemisen lomaan.

Karilalla ei ole ainakaan tämän kokoelman kertomusten perusteella mitään vakiohahmoja selvittämässä rikoksia, vaan kaikki tarinat ovat täysin irrallisia ja itsenäisiä. Selvästikin kirjailijalla on ollut hyvä näppituntuma ajan ulkomaisista jännityskirjallisuuden ja
-kertomusten suuntauksista.

Nimikertomuksessa Kuuden minuutin seikkailu kotimatkalla oleva ratamestari huomaa rautatiesillan rakenteissa punaisena hehkuvan pisteen, joka hänen järkytyksekseen osoittautuu palavaksi sytytyslangaksi. Saman tien joku hyökkää hänen kimppuunsa pimeässä. Pikajuna on aikataulun mukaan saapumassa sillalle kuuden minuutin kuluttua. Miten päästä hyökkääjän kynsistä ja estää kammottava onnettomuus? Piinaavat sekunnit seuraavat toistaan.

Tammikuussa Juha Järvelä julkaisi toisen kokoelman Olli Karilan jännityskertomuksia nimellä Maskotti ja muita jännityskertomuksia.

Olli Karila (toim. Juha Järvelä): Kuuden minuutin seikkailu ja muita jännityskertomuksia
BoD – Books on Demand, 2024. 130 s.

Lainattu kirjastosta.

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

”Uhriniituntakainen – paras paikka elää ja kuolla.”
- Uhriniituntakaisen kuntamotto

Oletko koskaan käynyt Uhriniituntakaisessa? Etkö? Kannattaa poiketa, vaikka varovainen sietää olla. Ainakin, jos ei vielä ole aikuinen. Lasten ja nuorten kannattaa hädän hetkellä pyytää apua Uhriniituntakaisen yhtenäiskoulun biologianopettaja Rukoilija-Sirkalta, sillä Rukoilija-Sirkka on asunut Uhriniituntakaisessa koko ikänsä ja todella tuntee paikkakunnan. Hän osaa myös tarvittaessa laittaa kuriin niin hyytävän Ragemutsin kuin koulun ilmastointikanavista hyökkäävät verenhimoiset tontutkin, joita hän pitää visusti silmällä.

Rukoilija-Sirkan tapaa Magdalena Hain kauhunovellikokoelmissa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta ja Kuolleiden kirja – Paluu Uhriniituntakaiseen, joista jälkimmäisen luin hiljattain ja ensimmäisen jo jokin aika sitten. Haiseva käsi oli aikanaan Topelius-palkintoehdokkaana, eikä ollenkaan syyttä, sillä kokoelman novellit ovat kerrassaan mainioita, eivätkä Kuolleiden kirjan novellit jää yhtään heikommiksi, oikeastaan päinvastoin.

Novellit ovat itsenäisiä tekstejä. Yhdistävänä punaisena lankana on tarinoiden miljöö eli salaperäinen ja outo Uhriniituntakainen. Aikuisten silmin paikkakunta on aivan tavallinen suomalainen kunta taajamineen, mutta murrosikäiset ja sitä nuoremmat tietävät, että Uhriniituntakainen on kaikkea muuta kuin tylsä ja turvallinen paikka asua. Ilman Rukoilija-Sirkkaa he olisivat totisesti pulassa!

Rukoilija-Sirkka oikaisi silmälasinsa. Hän vilkaisi matolla hyytelömäisenä hytisevää kirjainkasaa, otti taskustaan huomattavan suurikokoisen tyhjän koirankakkapussin ja kääräisi löyhkäävän kirjainkasan muina naisina siihen. Sitten hän käveli kirjan luo, ropisteli pussin sisällön takaisin kirjan sivuille ja lopuksi sulki kirjan kannet. Varmuuden vuoksi opettaja kääräisi kirjan ympärille kerroksen harmaata ilmastointiteippiä, joka sekin löytyi opettajan ulkoilutakin taskusta.

Olen monesti nuortenkirjoja lukiessani kaivannut myönteistä koulukuvausta. Pääsääntöisestihän koulu kuvataan joko ääritylsäksi pakkopullaksi tai sitten epäinhimilliseksi kidutuspaikaksi, jossa aikuiset ovat järjestään sokeita ja kuuroja kaikelle, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä en voi kuin hykerrellä mielissäni lukiessani, miten kuivakanoloinen bilsanmaikka pistää asiat järjestykseen ja vie mennessään vaikka Kuolleiden kirjan nahkapiruineen päivineen. Rukoilija-Sirkka on totta vieköön idolini!

Kuten sanottu, Hain novellit ovat mainioita. Ne ovat oikeasti jännittäviä ja vähän pelottavia, eikä kaikissa suinkaan käy hyvin tai ainakaan siten, kuin odottaisi. Tästä pidän! Oivallista on myös pelottavien ja vakaviakin teemoja, kuten kiusaaminen ja kuolema, käsittelevien tarinoiden pirullisen lämmin ja hykerryttävä huumori. Kauhuelementit putkahtavat esiin odottamattomista paikoista ja yllättävinä hetkinä, keskellä nuorten tavallista suomalaista arkea.

Kuolleiden kirjan kohderyhmää ovat tietysti alakoulun yläluokkien ja yläkoulun oppilaiden ikäiset nuoret, mutta hyvin nämä tarinat uppoavat ikääntyneeseenkin (ylitin tämän maagisen rajan kesällä!) lukijaan. Ihan kullanarvoinen vinkki opettajille ja koulukirjastovastaaville: hankkikaa Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja luokan ja koulukirjaston hyllyyn. Saa ostaa myös lapsenlapselle tai kummilapselle lahjaksi, tykkäystakuu!

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen
Karisto 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

P.S. Haisevan käden painos on ilmeisesti loppu. Toivottavasti siitä saadaan pian uusi painos myyntiin.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Raapale (engl. drabble) on tasan sadan sanan pituinen novelli, joka on lyhyydestään huolimatta selkeä kokonaisuus, jossa on alku ja loppu. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan viittätoista sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikoihin. (Wikipedia.)

Raapaleen yllä oleva määritelmä on ollut minulle tuttu jo jonkin aikaa, mutta varsinaisesti voin sanoa lukeneeni raapaleita nyt luettuani Anni Nupposen hykerryttävän raapalekokoelman Hirviöasiakaspalvelu. Kokoelma ei ole koolla pilattu, mutta sisältö on viimeisen päälle hiottu kuosiinsa. Kaikki yhdeksäntoista tekstiä ovat pikkuruisen kirjan sivun mittaisia oivaltavia dialogeja.

Keskustelut on ikään kuin kirjattu muistiin puheluista tai chattikeskusteluista, jotka käydään hirviöasiakaspalvelun asiakaspalvelutyöntekijöiden ja asiakkaiden välillä. Keskustelut ovat aivan kuin mistä tahansa asiakaspalvelusta poimittuja, mutta ne koskevat hirviöasioita, kuten vaikkapa sitä, kun uusi 100 tuuman plasma-tv alkaakin yllättäen valua ektoplasmaa. Syy selviää muutamalla tarkentavalla kysymyksellä ja kysyjä saa tarvitsemansa neuvon. Samaan tyyliin ratkaistaan vaikkapa kiista feenikslinnun omistuskysymyksestä. Sen sijaan ritarin tilaaminen Lohikäärmevuorelle akuuttiin tarpeeseen osoittautuu harmillisen vaikeaksi.

Muutama dialogi käydään myös asiakaspalvelun työntekijöiden kesken lakisääteisillä tauoilla. Asiaan kuuluvasti puidaan yhdessä hankalia asiakastilanteita ja kitkeriä palautteita. Onhan nyt ennustusosastolla oltava tieto, milloin kannattaa soittaa takaisin asiakkaalle. Kimurantteja ovat myös hirviöpulmia ratkovien työntekijöiden kehityskeskustelut.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016. 33 s.

Arvostelukappale.

Raapale on aivan mainio tekstilaji. Se vaikuttaa päältä katsoen helpolta, mutta on helppo kuvitella, ettei hyvän raapaleen kirjoittaminen suju ihan tuosta vain. Tiivis ilmaisu edellyttää joka sanan punnitsemista huolella. Omia taitojaan voi testailla vaikkapa Asiakkalan kirjaston raapalekilpailussa. Hyviksi havaittuja raapaleita taas voi lukea esimerkiksi Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailun tuloksena syntyneestä 100 rikollista raapaletta -antologiasta. Kotimaisen raapaleen merkkiteos on mitä ilmesimmin Shimo Suntilan Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013), joka on luettavissa ilmaiseksi sähköisenä versiona täällä. 

Jukka Niskanen: … kuin lintu langalla

Kotimaiset dekkarinovellit tuntuvat olevan harvinaista herkkua, sillä vaikka luin miltei täydet kahdeksankymmentä kappaletta vuonna 2016 ilmestyneistä kotimaisista dekkariuutuuksista, vain yksi niistä oli novellikokoelma. Tämä harvinaisuus oli Jukka Niskasen kokoelma … kuin lintu langalla.

En ollut aiemmin Niskasen tuotantoa lukenutkaan, vaikka tuottelias kirjailija on tällä vuosituhannella julkaissut kymmenkunta teosta eri kustantamojen kautta. Mielenkiintoinen nimi kannattaa painaa mieleen, ehdottomasti.

Muhkea, yli kolmesataasivuinen teos on jaettu kolmeen osaan. Niistä keskimmäinen erottuu muista siten, että sen kolme novellia liittyvät yhteen. Tarinat sijoittuvat kronologisesti peräkkäin, mutta näkökulma on jokaisessa eri. Ammatin valinta -novellissa tavataan huumeista eroon päässyt Lissu, jolla on tekemistä ärhäkän luonteensa ja huumeiden käytöstä johtuvan levottomuutensa kanssa. Työ marketin kassalla ei ota onnistuakseen, koska seksikkään provosoivasti pukeutuva ja käyttäytyvä nainen tuntuu kerjäävän vaikeuksia sekä asiakkailta että pomoilta. Ja vaikeuksiin Lissu tosiaan joutuu.

Toisessa novellissa eli Naulakossa Lissu on sivuhenkilönä ja päähenkilö on hänen avomiehensä Riku. Kunnollinen ja pidetty varastomies on korviaan myöden rakastunut tuittuilevaan Lissuun, joka totisesti osaa ottaa miehestä mehut. Lissun mielenterveys kuitenkin horjuu pahasti, ja Riku huomaa pian olevansa korviaan myöden todella pahassa liemessä.

Mustasukkaisuusteema jatkuu vielä kolmannessa tarinassa Lehtijutun ainekset, jossa päähenkilönä on Rikua töissä häiriköivä Tarmio. Naisasioissa auttamattoman onneton mies kadehtii raamikasta alaistaan, jolla tuntuu vientiä riittävän. Turhautuminen purkautuu yllättävänä väkivaltana, mutta kaikki ei mene aivan Tarmion kaavailemalla tavalla.

Tämä kolmen novellin muodostama kokonaisuus on kokoelman ydin, ja viisaasti se onkin sijoitettu kokoelman keskelle. Sekä aloitus- että lopetusosassa on vielä hyviä ja mielenkiintoisia novelleja, kuten veret seisauttava kokoelman toinen novelli Brasserie Aux Trois Maillets. Tarinoissa on rosoa ja rankkuutta. Kaikissa novelleissa ei tule ruumiita, mutta rikosteemaa Niskanen tutkiskelee monelta kantilta. Heikoin lenkki kokonaisuudessa on mielestäni pitkä ja jaaritteleva Komero.

Erityiskiitos pitää vielä antaa Niskasen terävistä ja osuvista työelämäkuvauksista. Miljöinä ovat niin vanhainkoti kuin ammattioppilaitoksen kanslia ja juomapullojen pesula, muutamia mainitakseni, ja kaikki Niskanen saa toimimaan ja vaikuttamaan kiinnostavilta.

Jukka Niskanen: … kuin lintu langalla
Nordbooks 2016. 317 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kansi Elina Warsta.

- Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti.

- Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.

Menossa oleva kirjakevät tuntuu ainakin kotimaisen kirjallisuuden ystävän näkökulmasta olevan harvinaisen korkeatasoinen. Kirjablogeissa ja muuallakin somessa on kuhinaa herättänyt Anni Kytömäen muhkea esikoisromaani Kultarinta. Se odottelee minulla kesäloman rauhaisia lukuhetkiä. Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander taas antautui varsinaiseen ylistykseen Tommi Kinnusen esikoisromaanin Neljäntienristeys edessä. Majanderin mukaan sen kaltaisia huippuesikoisia ilmestyy ehkä muutama kymmenessä vuodessa. Harvinaisen suopea kritiikki valtalehdessä aiheutti ostoryntäyksen kirjakaupoissa, ja teoksen painos myytiin loppuun. Onnistuin saamaan oman kappaleeni viime hetkellä kirjakaupan hyllystä. Ensimmäisen osan romaanista luettuani voin jo sanoa, ettei Majandet tainnut väärässä olla.

Esikoisteos on myös Sari Pöyliön vallan mainio novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Jo nimi kertoo, mistä on kyse: äitien ja tyttärien kipeänkauniista suhteesta, vihasta ja rakkaudesta. Nimestä myös paljastuu, että kirjailija on käsitellyt tätä klassista aihetta varsin rankalla, mustanpuhuvallakin huumorilla höystettynä. Äidit eivät ole pyhimyksiä, mutta virheettömiä eivät ole sen paremmin tyttäretkään.

Lukumakuani vähänkin tuntevat tietävät, että en ole kovin suuri novellien ystävä. Mitä paksumpi romaani, sen parempi, on ollut jo vuosikymmeniä mottoni. Tietysti sillä edellytyksellä, että kirjan osaset muuten ovat kohdillaan. Pelkkä mitta mitan vuoksi ei minua lämmitä sekään. Olen kyllä tajunnut, että syy novellien vieroksumiseeni on omassa lukutavassani. Koetan lukea novellikokoelmaa kuin romaania eli yhteen menoon, kaikki novellit putkeen. Se ei tee teksteille oikeutta. Novellit on kuitenkin tarkoitettu nautittavaksi yksittäin, vaikka ne kokoelmaan olisikin valittu teemoittain.

Pölynimurikauppiaan kanssa päätin edetä toisin ja annoin itselleni luvan lukea vain yhden novellin päivässä. Rinnalla kulki sitten pari muuta teosta, sillä näin luettuna ohutkin kokoelma kesti viikon ja päivän verran. Olin kuitenkin tyytyväinen. Nyt tekstit pääsivät oikeuksiinsa ja ehdin aina hieman sulatella edellistä ennen seuraavan aloittamista. Tarinat pysyivät irrallaan toisistaan, itsenäisinä.

Harvat äidit ovat Pöyliön novelleissa tavallisia. Aloitusnovellissa Matkalla äidin kanssa äiti sairastaa kummallista aivosairautta, joka saa hänet käyttäytymään arvaamattomasti. Näin ainakin tavallisen kunnolliset tytär ja mies haluavat selittää äidin tilanteen. Äidin ja tyttären suhde on kääntynyt jo varhain ylösalaiseksi: pedantti ja äärimmäisen suunnitelmahakuinen tytär joutuu huolehtimaan impulsiivisesta äidistään. Vähän vastaava asetelma on monimerkityksisesti nimetyssä novellissa Side: kolmen sukupolven naiset matkustavat kesähuvilalle, ja ainoa käytännön asioista ymmärtävä ja huolehtiva on murrosikäinen Maria. Äiti haluaa vain ottaa aurinkoa ja isoäiti asentaa digiboksin. Maria aikuistuu konkreettisesti, mutta kolmikon muista jäsenistä ei oikein aikuisen rooliin ole.

Itse pidin eniten täysin överiksi vedetystä novellista Kellonkissaniitty. Novellin alkutilanteessa Tainan ja Päivin, aikuisten sisarusten, äiti on kuollut. Jo sairaalassa isälle ja Tainalle tulee riitaa siitä, haudataanko äiti isän varaamaan yhteiseen hautapaikkaan vai äidin toiveiden mukaisesti kotipitäjään kissankelloniitylle. Kumpikaan ei anna periksi, ja niin Taina päättää toteuttaa äidin toiveen ilman isän lupaa. Hän varastaa äidin ruumiin sairaalan ruumishuoneelta ja lähtee hurjalle pakomatkalle kohti Pohjanmaata. Raskaana oleva maanpuolustuskurssille osallistunut Päivi rientää sisarensa apuun…

Hauska ja hyvin toimiva idea on myös viimeinen novelli Melkein ihminen, jossa kaikkien muiden novellien äidit ovat koolla omituisessa laitoksessa tekemässä kuolemaa. Kurssinvetäjä kertoo heille terveisiä ja kuulumisia elämäänsä jatkaneilta tyttäriltä.

Pöyliön novellit siis veivät sydämeni kerta kaikkiaan. Löysin monesta tarinasta itseni, kuten ylihuolehtivasta äidistä kertovasta novellista Syvyyteen. Sitäkö minäkin pelkään, että talo tyhjenee liian pian ja on pakko kohdata itsensä? Toivottavasti omat lapseni kuitenkin hieman hellemmin irtautuvat takertuvasta äidistä kuin novellin Silja.

Toivottavasti saamme pian lisää luettavaa Pöyliön kynästä. Minä tietysti toivon romaania, mutta ’tyydyn’ kyllä novelleihin, jos taso pysyy yhtä hyvänä!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Atena 2014. 166 s.

Ostettu omaksi (PEKKin kuukaudenkirja).

Sami Lopakka: Marras

Tammikuussa alkoi kirjablogiympyröissä kuulua ihastunutta huokailua ja naurunkiherrystä. Sentenced-yhtyeestä tuttu Sami Lopakka oli julkaissut romaanin Marras. Kirja oli kuulemma todella hauska, joskin loppua kohden vakavoituva ja surullinenkin. Kyseessä oli joka tapauksessa heviyhtyeen Euroopan-kiertuekuvaus. Olin lievästi kiinnostunut, mutta ajattelin, ettei kirja ole sellainen, johon itse tarttuisin. Minulla ei ole mitään rankempaakaan soitantaa vastaan, mutta Sentenced oli minulle täysin tuntematon nimi, samaten Lopakka. Äijäily tienpäällä ei oikein jaksanut sytyttää.

Sitten ostin uuden Grantan. Granta 2 eli Outo pitää edeltäjänsä tavoin sisällään sekä koti- että ulkomaisten tekijöiden tekstejä. Luin ensin yhteen menoon kaikki kotimaisten kirjoittajien novellit. Ihastuin Sami Lopakka -nimisen kirjoittajan tarinaan Uudet lasit. Se oli juuri sellaisella oikealla tavalla nyrjähtäneen hauska, josta itse pidän. Sitten tajusin, että tämä Lopakkahan on juuri se sama Lopakka, josta olin jo kuullutkin. Olisi sittenkin luettava Marras.

Uudet lasit -novellissa muhoslainen Putaala-niminen miekkonen on menettänyt perheensä toiselle miehelle ja sitä menoa myös itsehillintänsä. Muun materian lisäksi hermojen menetys on tuntunut silmälaseissa, jotka ovat nyt päreinä. Putaala on elvyttänyt lasit kuminauhaviritelmän avulla jotenkuten, mutta saa nyt maksaa siitä kuittailuna. Jopa spurgut uskaltavat kutsua Ritsaksi ja Pilotiksi. Putaala päättää lähteä ostamaan uudet lasit Oulusta. Junamatkat eivät suju välikohtauksitta, ja uudet lasitkin ovat hieman erikoiset.

Onnistuin saamaan Martaan pikalainahyllystä kirjastosta, joten se kiilasi heti lukujononi kärkeen. Suoraan asiaan menee myös Lopakka tekstissään. Kirja alkaa Oulun lentokentältä, missä viisihenkinen suomalainen hevibändi odottaa pääsyä Tukholman-lennolle. Tukholmassa odottaa Euroopan-kiertueelle lämppäriksi tuleva ruotsalaisyhtye sekä hieman erikoisen saksalaiskuljettajan ohjastama keikkabussi. On alkamassa miesten ensimmäinen iso kiertue varsinaisena pääesiintyjänä. Kiertuevuosia on takana jo kymmenkunta, eikä tunnelma ole kovin korkealla, oikeastaan päinvastoin.

Minäkertoja kitaristi Hautamaan tunnelmat ainakaan eivät ole kovin kaksiset. Kotiin jää viimeisillään raskaana oleva vaimo, ja alkava kiertue lähinnä pelottaa. Hautamaa ei pidä esiintymisestä eikä uusista ihmisistä, joten ei ihme, että miestä ahdistaa. Kuolema ja itsemurha nousevatkin tämän tästä mieleen matkan kuluessa. Joukko vaeltaa marraskuun aikana ympäri Eurooppaa nopeaan tahtiin, ja paikkakunnat alkavat vilistä lukijankin silmissä.

Lopakka kuvaa menon miesten keikkabussissa juuri niin infernaaliseksi kuin sen vain voi kuvitella. On ahdasta ja epämukavaa kaikin tavoin. Ruotsalaisten kanssa tullaan toimeen, mutta heidän reipas elämänmyönteisyytensä ärsyttää suomalaisia väliin mahdottomasti, ja lyöminen on lähellä. Kielitaidoton bussikuski huvittaa mutta toisaalta myös ärsyttää. Ärsytyskynnys on kaikilla todella matalalla, eikä tilannetta suinkaan helpota hillitön ryyppääminen, jolla koetetaan taittaa koti-ikävää, pitkästymistä ja esiintymisjännitystä sekä sitä, että toisten naamat alkavat todella käydä hermoille. Lisäksi ryyppääminen tuntuu kuuluvan rokkareitten imagoon, kuten huumeetkin, joita myös mukana pyörii. Harmi vain, että kaikkien mielenterveys ei kestä tällaista viinamäärää, ei ainakaan Hautamaan.

Äijäporukan huumori on räävitöntä. Mieleen tulee yläastepoikajoukko, joka saa vapaasti läträtä viinaksilla ja touhuta keskenään ilman vanhempien komentoa. Ruotsalaiset haastetaan kansainväliseen viinanjuontikilpailuun ynnä muuta mukavaa. Suurta hupia on myös arvostella paikalla olevia ihmisiä isoon ääneen suomeksi, muut kun eivät suomea ymmärrä eivätkä voi tietää, mitä heistä puhutaan. Yllättävän moni tuntuu kuitenkin Euroopassa suomea osaavan. Eivät kuitenkaan ruotsalaiset kiertuekaverit, joiden homoudesta ynnä muusta ’vitsaillaan’ alituiseen. Lopakka kuvaa myös ällöttävän inhorealistisesti vaikkapa Hautamaan kammottavaa ripulitautia ja sen aiheuttamaa sotkua linja-auton wc:ssä, jossa ei ole pesumahdollisuuksia. Lopputulos episodista on eritepussi perässä ajaneen henkilöauton tuulilasissa…

Suhtautumiseni kuulostaa nyt nuivalta kukkahattutäteilyltä. On vaikea kuvata selkeästi, miltä kirjan lukeminen tuntui. En nauranut kertaakaan ääneen, vaikka hymyilytti kyllä. Toisaalta harvanpa kirjan äärellä ääneen naurankaan, eikä se ole lukemisen tavoite eikä ainakaan mikään hyvän kirjallisuuden mittari. Lopakalla on kuitenkin mainio tilannetaju, ja monessa kohdassa hauskuus syntyy oivaltavasta replikoinnista. Monet humoristiset ja varmasti monia naurattaneet jutut ovat minusta samalla traagisia tai ainakin surullisia. Koko kirjan läpi kulkee suruvoittoisuus niin selvästi, että ei pahemmin naurattanut.

Juuri tässä onkin minusta Lopakan vahvuus: ristiriitojen vankassa käytössä. Huumorin ja räikeän äijäilyn vastapainona on miesten salattu herkkyys. Hautamaa ikävöi vaimoaan niin, että tuntee fyysistä kipua. Ajatukset ovat alinomaa kotona vaimon ja syntymässä olevan lapsen luona. Kiertue alkaa tuntua yhä enemmän virheeltä, mitä pitemmälle se etenee. Alkaa myös muotoutua päätös lopettamisesta. Imbesillin koheltamisen ja ryyppäämisen vastapainona vilahtaa usein vankka ajankohtainen yleistieto ja sivistyneisyys, junttimaisuus kohtaa maailmankansalaisen samassa ihmisessä. Hautamaa pohdiskelee historiaa ja nykypäivää kiertuepaikkakuntien herättämien mielleyhtymien innoittamana.

Meno yltyy kiertueen edetessä hengenvaaralliseksi, kun Hautamaa sairastuu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Yhtenä palasena kuitenkin tullaan lopulta kotiin, tosin ei ihan yhtenä joukkona. Tarina päättyy Oulun lentokentälle ja kenties yhteen kauneimmista lopetuslauseista, mitä olen pitkään aikaan lukenut.

Kun valittelin, etten mitään ole Lopakan jo lopettaneesta bändistä koskaan kuullutkaan, sain bloggaajaystävältäni linkkivinkin. Levyn aloituskappaleeseen viitataan kirjassakin, siinähän kurjet pellolta nousevat. Oikeastaan tässä ollaan nyt jo levyn hankintaakin harkitsemassa. Parempi kai myöhään kuin ei koskaan? Lopakka on näillä kirjallisilla näytöillään varannut paikan tarkasti seurattavien kirjailijoiden listallani, joten lisää kirjoja odottelen!

Sami Lopakka: Marras

Like 2014. 345 s.

Lainattu kirjastosta. Granta 2 Outo ostettu itselle.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (romaani) ja Afrikkalaistyttöjen seksielämä (novelli)

Kiinnostuin Taiye Selasista syksyllä luettuani Helsingin Sanomista pitkän kirjailijaa käsittelevän artikkelin. Poikkeuksellisen lahjakkaan nuoren naisen esittely jäi mieleen. Jo tuota juttua lukiessani ajattelin, että kirjailijan tausta vaikuttaa aika paljon samantapaiselta kuin vanhemman suosikkikirjailijani Chimamanda Ngozi Adichien. Nigerian ja Ghanan historiat lomittuvat ja liittyvät yhteen, ja kummankin kirjailijan tuotannossa nuo maat ja niiden kansat ovat vahvasti mukana. Mutta niin ovat mukana myös länsimaat, Yhdysvallat ja Eurooppa.

Selasin menestys kirjailijana vaikuttaa satumaiselta. Esikoisromaani myytiin useisiin maihin jo sen käsikirjoitusvaiheessa. Novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä pääsi vuonna 2011 Britannian Grantaan ja syksyllä 2013 Suomen ensimmäiseen Grantaan. Grantan kautta minunkin tuttavuuteni Selasiin pääsi syvenemään, kun luin tuon novellin ennen arviotavakseni saamani romaaniin tarttumista.

Laajahko novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä on taitavasti kirjoitettu. Yhden päivän novelli avaa kokonaisen perheen historian yksitoistavuotiaan tytön Edemin kautta. Ei ihme, että kustantaja pyysi Selasia laajentamaan novellia romaaniksi. Hienoa, että niin ei kuitenkaan tapahtunut. Liika asioiden avaaminen olisi voinut viedä tekstistä sen viehätyksen. Nyt paljon jää lukijan oman päättelyn ja mielikuvituksen varaan. Luin novellin nyt parin kuukauden jälkeen uudelleen, mikä ei ainakaan tehnyt tekstille vahinkoa.

Edem on joutunut eroon äidistään, kun eno on hakenut hänet luokseen Nigeriasta Ghanaan. Rikkaan enon perhe ei vaikuta kovin onnelliselta. Täti on kylmä ja kireä, serkku Comfort opiskelee huippuyliopistoissa ulkomailla mutta keikistelee kotona käydessään bikineissään palvelusväestä piittaamatta tai sitä viekoitellakseen. Tädin eno Mahmood vaikuttaa turhankin kiinnostuneelta pienestä ja äitinsä tavoin kauniista Edemistä.

Talossa valmistellaan hienoja juhlia, joiden illasta novelli alkaa ja päättyy. Päivän aikana Edem sattuu epäsopivasti enon työhuoneeseen ja näkee jotain, joka palauttaa mieleen lähes samantapaisen näyn lapsuudesta, kun hän yllätti äitinsä ja hotellinjohtajan intiimillä hetkellä. Perheen keskinäiset suhteet keikahtavat päivän tapahtumien takia uusiin asentoihin. Miten tapahtumat tekstin loputtua jatkuvat, jää lukijan pääteltäväksi.

Varsin kuvaava on kahteen kertaan tekstissä toistettu lause: ”Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti.” Yllättävän moni talon väestä näyttää lopulta kuuluvan näihin kahteen alimpaan kastiin.

Mielenkiintoista on sekin, että Selasi käyttää novellissaan harvinaista toisen persoonan kertojaa. Päähenkilö on Edem ja näkökulma on hänen, mutta kerronnan persoona on sinä: ”Siinä sinä olet, yksitoistavuotiaana, yksin työhuoneen pimeässä, kuunvalon viileässä läikässä ikkunan äärellä.” Sinä on siis Edem. En muista lukeneeni aiemmin kuin yhden vastaavaa kerrontatekniikkaa käyttämällä kirjoitetun tekstin, ja se on novelli Chimamanda Ngozi Adichien kokoelmassa Huominen on liian kaukana.

Tartuin siis suurin odotuksin ja innokkaana romaaniin Ghana ikuisesti, joka ilmestyi suomeksi syksyllä. En joutunut hiukkaakaan pettymään. Romaani on kerrassaan upea. Kirjoitin siitä arviossani muun muassa näin:

Ghana ikuisesti alkaa Ghanaan palanneen perheenisän ja erityislaatuisen lahjakkaan kirurgi Kweku Sain kuolemasta. Yllättävä kuolema aamunkoitteessa tapahtuu nopeasti, mutta sen aikana Kweku ehtii palata ajassa taaksepäin moneen otteeseen. Lukija voi ryhtyä keräämään tarinan palasia Kwekun tehdessä lähtöä.

Kweku on tehnyt sen, mistä moni vain haaveilee. Hän on omiin kykyihinsä nojaten lähtenyt savimajasta ja muuttanut perheineen yhdysvaltalaiseen hienostolähiöön. Hinta on ollut kuitenkin kova. Vähintään yhtä lahjakas vaimo on luopunut yliopistostipendistään, ja perheen neljä lahjakasta lasta jäävät isälleen vieraiksi. On keskityttävä suorittamaan menestymistä.

Tieto isän kuolemasta saavuttaa täysin hajalle lyödyn perheen. Aikuiset sisarukset eivät kaikki edes tiedä toistensa asuinmaata saati puhelinnumeroa. Yllätys on monelle myös, että äitikin on muuttanut Ghanaan, jossa hänellä on oma salattu menneisyytensä.

Juurettomuus ja historiattomuus ovat Ghana ikuisesti -teoksen teemoja. Voiko pirstaleiksi lyöty perhe vielä eheytyä? Puhumattomuus ja hylkäämisen traditio kalvavat aikuisia lapsia. Heidän pahan olonsa edessä äiti Fola tuntee raskasta syyllisyyttä ratkaisuista, joita on tehnyt vain lastensa parasta ajatellen.

Selasin tapa käyttää kieltä on omintakeinen. Paikoin kielikuvat ovat runollisen kauniita ja raikkaita. Seuraavassa lauseessa voi kuitenkin olla lyhenteitä tai muita lähinnä asiakirjoittamiseen, kuten raportteihin, liittyviä typografisia keinoja. Suomentaja Marianna Kurtto on tehnyt hienon käännöksen, vaikka aikataulu lienee ollut kireä.

Myös rakenteeltaan romaani on taitavasti sommiteltu. Näkökulmien vaihtelut avaavat tapahtumien kulkua mielenkiintoisesti. Ghana ikuisesti on upea sukupolviromaani afrikkalaisen unelman toteutumisen vaikeudesta mutta myös afrikkalaisuuden perusolemuksesta: ”Lyömätön äly, muttei lainkaan moraalista selkärankaa. Sen vuoksi teillä on lapsisotilaita, raiskauksia. Kuinka voisitte arvostaa toisen miehen tytärtä, tai poikaa, kun ette arvosta edes omianne?”

Nyt vain on odoteltava Selasin seuraavaa teosta. On hauskaa, että kaltaiseni suomeksi lukevatkin pääsevät seuraamaan todella lupaavasti alkanutta kirjailijanuraa kronologisessa järjestyksessä ja lähes samaa tahtia muun maailman kanssa. Odotellessa voi vaikka lukea keväällä ilmestyvää Jhumpa Lahirin uutuutta Tulvaniitty. Lahiri on nimittäin kolmas kirjailija, jonka teemat lyövät hyvin yksiin näiden afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden kanssa.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana Must Go)

Otava 2013. Suom. Marianna Kurtto. 400 s.

Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä

Novelli. Suom. Marianna Kurtto. Ilm. Suomen Granta 1:ssä 2013 syksyllä.

Ghana ikuisesti arvostelukappale lehteä varten, Granta 1 ostettu.

Ensimmäinen Suomen Granta on minulla edelleen kesken, mutta aion siitä vielä ainakin muutaman novellin lukea ennen seuraavan ilmestymistä.

Henriksson & Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Olen kiinnostuneena seurannut pienen osuuskuntamuotoisen kustantamon Osuuskumman alkutaipaletta. Puhtaasti osuuskuntamuotoisia kustantamoja ei käsittääkseni kovin monia Suomessa vielä ole. Ainoa toinen etsimättä mieleen juolahtava osuuskustantamo on Crime Time, jonka peruslähtökohta on toisenlainen kuin osuuskummalaisilla. Crime Time pyrkii lähinnä reilumpaan voitonjakoon kuin perinteinen kustannustoiminta, ja sen jäsenet ovat järjestään kirjailijoita, jotka ovat jo tehneet nimeä (niissä perinteisissä kustantamoissa).

Osuuskumman tavoitteena tuntuu olevan ainakin uuskumman kirjallisuuden julkaiseminen, siis sellaisen kirjallisuuden joka ei välttämättä löytäisi lainkaan kustantajaa sieltä perinteisten kustantamojen helmoista. Kustantamon osakkaat ovat, kuten firman nettisivuilla todetaan, ’tuoreita ja nousevia’ kirjailijoita, siis sellaisia, jotka eivät vielä ole välttämättä kovin nimekkäitä ja menestyneitä myyntimarkkinoilla. Listalta löytyvät mm. sellaiset nimet kuin Maria Carole, Magdalena Hai, Saara Henriksson, J. S. Meresmaa ja Mixu Lauronen ja Shimo Suntila. Monet ovat siis jo useamman kirjan julkaisseita konkareita, mutta osa on kokemattomampaa joukkoa.

Ensimmäinen julkaisu Kumman rakas -antologia näki päivänvalon heinäkuussa 2012. Saman vuoden syksyllä ilmestyi kokoelma Steampunk! – Koneita ja korsetteja, jonka minäkin aikanaan luin. Pidin lukemastani, vaikka jotkut tekstit vaikuttivatkin selvästi vielä keskeneräisiltä. Jotain tuoretta ja erilaista oli kuitenkin tunkeutunut suomalaiselle kirjallisuuskentälle.

Hyvästä alusta innostuneena pyysin arvosteltavakseni myös tämän vuoden keväällä ilmestyneen antologian Huomenna tuulet voimistuvat. Tarkoitus oli luonnollisesti lukea teos ihan pikimmiten ja kirjoittaa siitä luvattu juttu blogiin, mutta sitten vain jostain syystä kirja aina tuntui vajoavan alaspäin kirjapinoissani. Kesällä koetin ryhdistäytyä ja poimin sen mukaan kitalaenpuhdistusnovellien joukkoon heinäkuussa, kun osallistui Blogistanian lukumaratoniin.

Päätin lukea maratonilla jokaisen kirjan välissä novellin eri kokoelmista. Huomenna tuulet voimistuvat -kirjasta valitsin J. S. Meresmaan Lintukodon sekä siksi, että kirjailija oli minulle tuttu entuudestaan sekä siksi, että novellin nimi viittaa Aleksis Kiveen (muun ohella). Kirjoitin novellista lyhyesti tuohon maratonpäivitykseen, ja joku kommentoi, että Lintukoto oli hänen mielestään paras novelli koko antologiassa. Pidin novellista, ja se on mielestäni taiten rakennettu, mutta jotenkin arvio siitä, että paras osa kirjaa oli jo luettuna, vain hieman turhautti, ei houkutellut lukemaan loppujakin novelleja.

Nyt vuoden lähestyessä loppuaan haluaisin jollakin tavalla puhdistaa bloggaajan pöytää ja tehdä pois alta sovitut jutut. Niinpä oli aika tarttua vakavalla mielellä kauan odottaneeseen kokoelmaan. Luin kirjan rauhalliseen tahtiin, ja pidin aina kunnon tauon novellien välillä, jotta ne eivät menisi mielessäni sekaisin. Tässä on muuten yksi syy siihen, miksi novellikokoelmat eivät ole ihan juuri se juttu minulle. Lähden turhan helposti ahmimaan, vetämään koko kirjan putkeen. Sellainen lukutyyli ei tee kokoelmalle oikeutta.

Teoksen saatesanat ovat Osuuskumman yhteistyökirjailija Risto Isomäen käsialaa. Isomäen tekstit ovat omiaan herättämään levottomuutta, eikä mies tee poikkeusta nytkään. ”Silloin kun ympäröivän todellisuuden ihmeellisyys ja monimutkaisuus ylittää poliitikkojen, toimittajien ja kansalaisten kuvittelukyvyn rajat, tarvitaan kirjallisuutta, joka auttaa päättäjiämme hahmottamaan selkeämmin mitä on tapahtumassa tai voisi tapahtua ja mitä pahimpien skenaarioiden torjumiseksi pitäisi tehdä. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.” (Toivoisinpa totisesti, että päättäjät lukisivat kaunokirjallisuutta.) Isomäen teksti on myös kokoelman päättävä novelli Luonnon järjestys, joka on julkaistu aiemmin Suomen lääkärilehdessä vuonna 2008.

Useimmat novellit sijoittuvat epämääräiseen tulevaisuuteen, yleensä vain yhden tai kahden sukupolven päähän, jolloin vanha maailma vielä elää muistoissa. Osassa on tapahtunut peruuttamattomia luonnonmullistuksia, ja elinolot ovat kaventuneet niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jokin valtiovalta tai korporaatio pitää ohjaksia käsissään, ja pienet kapinallisjoukot koettavat pitää vanhoja arvoja hengissä. Janne Harjun novellissa Niin lähti kaunis päivänsäde vihreitä arvoja edustava nuorukainen näyttää ajan hermolla elävän naisen silmissä itsekkyyden huipentumana, mikä luo huvittavan ristiriidan.

Metsä minun pyhäiseni -novellissa metsäyhtiö on kaapannut vallan ja luonut jopa oman uskonnollisen kultin, jossa palvotaan hiisiä. Oikeat hiidet ovat kuitenkin kielletyillä alueilla, villimetsissä. Christine Thorelin tarina on minusta varsin kiehtova, sillä dystopia kietoutuu hienosti suomalaiseen mytologiaan. Tarja Sipiläisen lohduttomassa Puuttomassa maassa vilahtaa toivon siemen, mutta siihen asti tuulimyllyt saavat hoitaa puiden virkaa, monessakin mielessä.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen on kuin jonkinlainen miniscifidekkari. Kalareissulla kaverukset vahingossa tappavat kaverin, jolla on hallussaan paketti outoa jauhetta. Pian selviää, että kyseessä ei suinkaan ole kokaiini tai muu harmiton pöly, vaan jotain aivan muuta… Loppukohtaus on karmaiseva!

Entäpä jos oikean, aidon mansikan hallussapito olisi äärimmäisen vaarallista ja kiellettyä puuhaa, josta valtion salainen palvelukin olisi kiinnostunut? Tällaiseen pelottavaan uhkakuvaan kurkistetaan Anni Nupposen Juurissa. Nupponen pelaa ovelasti hyvisten ja pahisten rooleilla.

Rooleilla pelailee myös M. G. Soikkeli tarinassaan Urho ja kettu. Salaperäinen Hiihtäjä käy maan rajojen ulkopuolelta vapauttamassa suomalaisten kettutarhojen asukkeja. Mutta mitä ketut oikein ovat? Ja kuka on Hiihtäjä?

Itse taisin eniten pitää kolmesta vielä mainitsemattomasta eli Jussi Katajalan Mare Nostrumista, Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamista ja Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Viljasta ®. Viimeksi mainittu on varsin jännittävä ’ekoterroristitarina’. Henrikssonin novellissa taas on mukana juuri sopiva ripaus arvoituksellista yliluonnollisuutta. Loppuratkaisu jää mukavasti kutkuttamaan mieltä.

Mare Nostrum on minusta koko kokoelman huikein! Katajalta ei ainakaan puutu mielikuvitusta, ja plussana on seassa vielä ripaus huumoria, joka tuntuu näissä ekoscifitarinoissa olevan kortilla. Dystopiaan ei nauru sovi, se lienee pääosin faktaa, mutta kyllä vähän sentään voisi irvailla (kuten muuten tekee Isomäkikin omassa tekstissään!). Mare Nostrum olisi mieluusti saanut olla pitempikin tarina, vaikka ihan romaaniksi asti se ei ehkä olisi kantanut.

Osuuskumma hinnoittelee tuotteensa varsin lukijaystävällisesti. Verkkokaupassa tämä uudehko pehmeäkantinen antologia maksaa tällä hetkellä 17,95 euroa, ja hinta sisältää toimituskulut. Lisäksi parhaillaan on menossa kampanja, jonka aikana painetun kirjan ostaja saa saman kirjan myös e-kirjana. Reilua!

Saara Henriksson ja Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Osuuskumma 2013. 211 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Novelli palaa!: Perjantai

”Tutkimusta! Sinun isäsi tutkii kirjallisuutta. Ekö hän tiedä, että kirjoista pitää nauttia, niin että ne saavat sielun hehkumaan, sytyttävät hengen palon.”

Jeren isä, kirjallisuuden professori, on toteuttanut unelmansa ja ostanut bussireitin päätepysäkin tuntumasta perheelleen vanhan omakotitalon. Sen hoitamisesta hän ei ole lainkaan kiinnostunut, vähiten lämmitysjärjestelmästä. Onneksi, sillä eräänä perjantaina 14-vuotias Jere löytää pannuhuoneesta lohikäärmeen. Jere antaa lämmityspannuun hönkäilevälle otukselle nimeksi Perjantai ja luettavaksi Robinson Crusoen ja Kolme muskettisoturia. Perjantai nimittäin saa voimansa kirjallisuudesta.

Jeren kirjavalinnat menevät kuitenkin pieleen, sillä aamulla perhe herää hytisten. Syykin selviää: Perjantai ei hyväksy lyhenneltyjä klassikoita! Talo alkaa lämmetä vasta, kun Jere luovuttaa Perjantain käyttöön Seitsemän veljestään. Ongelmia seuraa, kun Jere koettaa tarjota lohikäärmeelleen isän väitöskirjan. Pahaksi onneksi isän etunimi vielä on Yrjänä! Tilanteesta kirpoaa mm. tuo yllä oleva kirpakka lainaus. Lohikäärmeen kunto on väikkärin jälkeen sellainen, että hoidoksi tarvitaan isän konjakkia…

Tämä Perjantai-niminen novelli on yksi Asko Martinheimon novellikokoelman Isojalkainen poika kuudesta novellista. Kokoelma on ilmestynyt vuonna 1996, ja olen hankkinut sen silloin tuoreeltaan työpaikan kirjahyllyyn. Myös luin sen silloin, mutta tämän Perjantain olin kyllä unohtanut. Sitä vastoin niminovellin olen sittemmin lukenut kymmeniä kertoja, sillä se on mukana Laatukirjaston koulunovellikokoelmassa Nuoruus nyt! sekä oppikirjasarjassa, jota olemme vuosia käyttäneet. Isojalkaisessa pojassakin on mukana pieni maaginen ripaus, mutta ei ollenkaan niin merkittävä kuin Perjantaissa, joka oikeastaan lähenee jo fantasiaa. Novelli on lämminhenkinen ja hauska.

Perjantaikin on kutkuttavan monitulkintainen novelli. Onko pannuhuoneen lohikäärme yksinäisyyttä potevan Jeren mielikuvitusystävä, jonka kanssa voi jakaa lukukokemuksia? Kivaa on myös poimia tarinasta lukuisia kirjallisia viitteitä. Naureskelin myös Jeren perheelle. Isä on kirjallisuuden professori ja äiti äidinkielen opettaja, joka koti-iltoinaan sulkeutuu työhuoneeseensa korjaamaan ainekirjoituksia.

Martinheimon tuotantoon tutustuin aikoinaan opiskelujen yhteydessä. Hänen novellikokoelmansa Mestarilaukaus oli äidinkielen opettajien koulutuksessa tärkeä väline, ja sekin nököttää hyllyssäni. Auskuaikoina hehkutettiin fantasiateosta Tuhkanaama ja Taivaantakoja (1987), johon itsekin ihastuin. Myöhemmin pidin myös sen jatko-osasta Jäähisten mahti (1994). Edellinen sai Topelius-palkinnon, jälkimmäinen Väinö Linna -palkinnon. Isojalkainen poika jäi Martinheimon viimeiseksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Innostuin Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -haasteesta niin, että tämä on toinen novellitekstini (eilen kirjoitin Sari Malkamäen Viisaasta vaimosta). Novelli valikoitui vähän samalla menetelmällä kuin eilenkin, eli lähes umpimähkään. Töissä tutkailin kaappiani ja nappasin mukaan ensimmäisen novellikokoelman ja siitä valitsin jonkin, jota en muistanut entuudestaan.

Tällä onkin hyvä virittäytyä ensi keskiviikkona Kirsin kirjanurkassa alkavaan nuortenkirjaviikkoon. Luvassa siis viikon ajan tekstejä vain nuortenkirjoista.

Asko Martinheimo: Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta

WSOY 1996

Novelli palaa -haaste: Viisas vaimo

Novelli palaa! on Nuoren Voiman Liiton valtakunnallinen suurhanke, joka pyrkii siihen, että novelli näkyy ja kuuluu omana itsenään ja löytää tiensä lukijoiden luo. Hanke alkaa lokakuussa 2012 ja kestää vuoden. Se toteutetaan Suomen Kulttuurirahaston Katapultti-apurahan turvin. Lue lisää projektin sivuilta!

Koko lailla kirjallisesti-blogin Jenni on mukana haastamassa kirjabloggaajia mukaan Nuoren Voiman Liiton novelliprojektiin lukemaan novelleja ja kirjoittamaan niistä. Päätin vastata oitis haasteeseen ja kohnailin hieman lähintä kirjapinoa toiveenani löytää jokin novellikokoelma. Ensimmäinen käsiini osunut oli Sari Malkamäen Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita (Otava 2012). Malkamäki on minulle ennestään tuttu prosaisti romaaninstaan Jokin yhteinen maailma ja novellikokoelmastaan Toinen kattaus. Niiden perusteella kirjoittajasta on muodostunut kuva tasaisen varmana tekijänä, joka kirjoittaa maanläheisesti ja sujuvan eleettömästi vaikeista ihmissuhdekuvioista. Jotenkin tuntuu, että Malkamäki on jäänyt turhankin sivuun kirjallisuuskentässä.

Tästä umpimähkään valitusta kokoelmasta päätin valita luettavaksi ja esiteltäväksi niminovellin Viisas vaimo. Kokoelmassa on kymmenen novellia, ja tämä niistä järjestyksessä kahdeksantena.

Viisaan vaimon minäkertoja on keski-ikäinen ja hyvätuloinen nainen. Alkuun lähdetään novellitekniikalle tyypilliseen tapaan suoraan ilman sen kummempia alustuksia: ”Kutsu oli tullut Markuksen toimiston osoitteeseen niin kuin ne yleensä tulivat.” Kyseessä on kutsu valokuvanäyttelyn avajaisiin. Seitsemän eurooppalaisen mieskuvaajan töistä on koottu yhteisnäyttely, jonka teema on Luonnon kauneus miehen silmin. Vaimo ei innostu muttei tyrmääkään ideaa. Valokuvanäyttely osoittautuu merkittäväksi tapahtumaksi, novellin käännekohdaksi. Jo ennen sitä alustetaan tapahtumaa, kun kertoja törmää kahvilassa mieheen, joka tuo hänen mieleensä Janin, entisen rakastajan. Nainen muistelee kesää, jonka lopussa hän tapasi miehen, jonka kanssa oli ensimmäistä kertaa uskoton aviomiehelleen. Ensimmäinen ei jäänyt ainoaksi vaan tarjosi naiselle keinon pelastaa väljähtäneen liittonsa. Ainakin hän selittää asian niin itselleen. Uskottomuusjakso on kauan sitten päättynyt, eikä Markus ole koskaan saanut tietää mitään. ”Kuinkahan monta kertaa viattomuutensa saattoi menettää? Muiden silmissä, tai itsensä?” Keskeinen kysymys.

Luin novellin kahteen kertaan. Näennäisen helpon kerronnan alle Malkamäki kätkee monenlaisia vihjeitä. Ne huomaa, jos on riittävän tarkkana. Pariskunnan poika on muuttanut Kanadaan ja hänen vaimonsa odottaa viimeisillään esikoistaan. Kertoja odottaa malttamattomana viestiä tulevaksi. Miniä on kuitenkin vain kertojan miniä. Eikö poika olekaan yhteinen Markuksen kanssa? Loppu on kutkuttavan avoin. Kertoja seisoo valokuvanäyttelyssä, kun viesti saapuu: ”Laukussani piippasi, noukin puhelimen esiin ja katsoin: odotettu viesti keinahti mieleen kuin aallon jouduttama vene laituriin.” Loistava lause! Juuri tällaiset helmet ja mieleen jäävät kutkuttavat väläykset jostakin pinnan alle jäävästä laajemmasta tarinasta ovat novellien parasta antia.

Viisaan vaimon muutkin novellit minun on tarkoitus vielä lukea. Jennin heittämä haaste taas on niin houkutteleva, että aion tehdä siihen muutaman muunkin tekstin. Ensi viikoksi suunnittelemani nuortenkirjaviikon ohjelmaan sopisi mainiosti jokin nuortennovelli. Mitä novellia tai novellistia suosittelisit?

Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä

Syksyllä kirjoitin pitkän tarinan omakustanteista, ja kirjoitukseeni tuli paljon paneutuneita kommentteja. Silloinen kirjoitukseni sai alkunsa Huuto yössä -rikosnovellikokoelman aiheuttamasta tyrmistyksestä. Huojennuin sittemmin, kun Ruumiin kulttuuri -lehdessä (1/2012) Ari-Matti Auvinen antaa ko. kokoelmalle myös aika armottoman tuomion: ”Tuskanhuuto kirpoaa lukijan huulilta viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinoita koetetaan elävöittää joko puujalkahuumorilla tai murrekerronnalla.”  Niinpä. Hanna Morre Matilainen muuten kertoo juttuni kommenteissa toimittavansa erästä omakustannetta, jota ei ole edes myyntiin tarkoitettu.

Nyt olen siis lukenut tuon Hanna Matilaisen toimittaman Käsi kädessä -antologian. Kyseessä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n kustantama teos, jonka tekstit ovat seuran oman OrvoKit-kirjoittajaryhmän tekemiä novelleja ja runoja. Kirjoittajia on kaikkiaan kolmetoista, seitsemän naista ja kuusi miestä. Koska kyseessä on sotaorpojen kirjoittajapiiri, ovat kirjoittajat luonnollisesti iäkkäämpää kansanosaa, eläkeläisiä heistä lienee suurin osa.

Antologialla ei ole mitään yhtenäistä teemaa, mutta tekstit on järjestetty löyhästi aihealueittain kuuteen ryhmään. Useimmalta kirjoittajalta on kokoelmassa muutamiakin kirjoituksia. Mukana on muistelmaluonteisia tarinoita lapsuuden tai nuoruuden ajoista, rakkaudesta ja kuolemastakin. Joukossa on myös tekstejä, joiden taustalta voi aavistaa kirjoitusharjoituksen tehtävänannon, kuten esimerkiksi lempituolista tai potkulaudasta kertovat lyhyet novellit, tai vaikkapa tulostimesta kertova Ystävä, jonka voisi tulkita myös ironiseksi pakinaksi. Samankaltainen tarkan kuvailun harjoitus lienee takana parissa matkakuvauksessa.

Koskettavimmat novellit kertovat kenties hyvinkin omakohtaisista kokemuksista. Järkyttävin taitaa olla Eero Niemelän kertomus Kolli-Oulasta, pienestä pojasta, jonka äiti on aikonut tapattaa pommituksessa voidakseen jatkaa vapaana elämäänsä uudessa suhteessa: ”Viisi vuotta aiemmin äiti oli irrottanut hänen pienen kätensä omastaan ja jättänyt keskelle sitä suurta hätää ja kaaosta. --- Äiti oli vain kadonnut savuverhon taakse. --- Hänet oli jätetty siinä toivossa, että pieni harminkappale häipyisi iäksi, ikään kuin onnettomuuden kautta.” Riipaisevaa, eikö totta? Eleettömästi kerrottu tarina saa vielä potkua huumorista, joka korostaa synkkää ydintä.

Monissa tarinoissa korostuu nimenomaan isänkaipuu, isäthän tietysti rintamalle joutuivat ja moni sinne jäi. Jotkut ovat iloisia siitä, että on edes hauta, jolla käydä. Tästä ehkä liikuttavin on Anneli Matilaisen kirjeen muotoon kirjoitettu novelli Terve faija! Monissa tarinoissa äidin uusi puoliso on aiheuttanut paljon murhetta ja huolta piittaamattomuudellaan tai jopa avoimella vihamielisyydellään ja väkivallalla.

Omintakeinen rakenne on Leo Karetvaaran kauniissa novellissa Käsi kättä koskettaa. Vihkipari astelee kohti alttaria, ja kursivoidut lyhyet rivit kertovat tapahtumista viitteellisesti. Vuoron perään minäkertojan ääni on joko sulhasen tai morsiamen. Intiimitkin tunteet ja tapahtumat kerrotaan lukijalle. Pari on jo iäkäs, kirkonpenkeissä istuvat kummankin aikuiset lapset perheineen. Uusi liitto on herättänyt jälkipolvissa ristiriitaisiakin tunteita, mutta koskettava vihkimistilaisuus purkaa tilanteen.

Kieli on kautta kokoelman elävää ja kaunista, eikä oikeakielisyysongelmiakaan juuri ole teksteihin jäänyt. Ainoa nurinani liittyy pilkutukseen. Usein kielenhuoltajat valittavat pilkkujen puuttumisesta, mutta minua häiritsevät yleensä liiat pilkut, kun on kyse kaunokirjallisuudesta. Nimittäin varsin usein törmää pilkkuun, jolla on erotettu virkkeen alun lauseenvastike. Siihenhän ei pilkkua kuulu laittaa, ja jostain syystä se tökkäisee todella pahasti. Satunnainen esimerkki: ”Tehdessäni nippua, kuului läheiseltä talonrakennukselta työnteon ääniä.” Mutta pilkutusongelmat kyllä unohtuvat, kun saa vastaansa vaikkapa tällaisen kuvauksen: ”Taivas roikkui tummanharmaana rättinä ja vesi helähti teräkselle.”

Omakustanne on varmasti ainoa oikea tapa julkaista tällainen melko rosoinenkin kokoelma, jolla tuskin kovin merkittävää kaupallista menestystä olisi. Tekstit ovat kovin omakohtaisia ja niillä lienee suurin merkitys kirjoittajille itselleen ja heidän lähipiirilleen. On kuitenkin hienoa, että tällaisen kokoelman painaminen ja julkaiseminen on mahdollista, sillä kauniisti toimitettuna tekstit saavat näin arvoisensa asun.

Hanna Matilainen esittelee teosta itse täällä. Sen ovat lukeneet myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Hanna Matilainen (toim.) Käsi kädessä

Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry 2012. Tekstit OrvoKit-ryhmä. 133 s.

Kannen kauniin akvarellin on tehnyt Esko Matilainen.

P.S. Koska kirjahyllyni pullistelee kroonisesti, laittaisin tämän kirjan mieluusti kiertoon. Jos siis haluaisit lukea tämän itse tai antaa jollekulle, laita viestiä kommenttilaatikkoon. Jos haluajia on sunnuntaihin 17.6. klo 19 mennessä ilmaantunut useampia, arvon kirjan halukkaiden kesken.