Marlen Haushofer: Seinä #naistenviikko2024

 

Kiinnostuin saksalaisen Marlen Haushoferin romaanista Seinä jossain vaiheessa kevättalvella törmättyäni juttuun, jossa kerrottiin, että kyseinen teos on Suomen jonotetuimpia kirjoja kirjastoissa suhteutettuna lainattavissa oleviin kappaleisiin. Muistaakseni jutussa annettiin ymmärtää, että kirjaa on saatavana vain pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoista, joissa sitä on vain muutamia kappaleita, joita sitten kymmenet epätoivoiset lukijat jonottavat. Jonotusaika saattaa venahtaa vuosiksi.

Kun nyt Seinän luettuani yritin etsiä tuota lukemaani artikkelia tai postausta netin syövereistä, en sitä enää löytänyt. En siis pysty tarkistamaan, mitä siinä ihan tarkalleen ottaen sanottiin. Muistan kuitenkin sen verran kiinnostuneeni tuosta harvinaisesta ja halutusta kirjasta, että laitoin sen varaukseen oman alueeni Vaski-kirjastoihin. Lainattavissa oli ja on edelleen kaksi kappaletta kirjoja.

EDIT: Lotta oli löytänyt kaipaamani Suomen Kuvalehden 31.3.2022 ilmestyneen jutun. 

Olin jonossa muistaakseni yhdeksäntenä. Nyt kun tarkistin tilanteen tätä kirjoittaessani (juhannuksena 2024), jonossa on 22 henkilöä. Helmet-kirjastojen tilanne on tosiaan tukalampi, sillä kierrossa näyttää olevan vain yksi kappale, jota jonottaa 155 lukijaa!

Kannattaako Seinää sitten jonottaa lainaksi vuosikausia? Mikä ettei. Kirja on mielenkiintoinen ja käsittelemäänsä aiheeseen nähden yllättävän vetävä. Jos on laillani kiinnostunut robinsonadeista ja dystooppisista scifiltä hienokseltaan tuoksahtavista tarinoista, joissa on myös jonkinlaisia fantasiaelementtejä, Seinä on vallan mainiota luettavaa. Keski-ikäinen nainen päähenkilön asemassa tekee Seinästä myös tietyllä tavalla feministisen, ja sitä on sanottukin feminiiniseksi versioksi Robinson Crusoesta.

Tarina on kieltämättä kiehtova, ja siitä voi halutessaan etsiä monenlaisia tasoja, viitteitä ja sanomia. Se on myös kirjoitusaikansa eli 1960-luvun alun tuote, mikä tekee siitä nykylukijalle mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja siihen, miten hurjaa vauhtia maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut.

Suhtautuminen mediaan ja sen täydelliseen puuttumiseen on yllättävänkin maltillista. Nainen toteaa ihmiskunnan täydellisen tuhon, kun huomaa autoradiota testatessaan kaikkien kanavien hiljenneen. Sen koommin ei ole puhetta sanomalehtien, radion, television tai elokuvien puuttumisesta tai niiden kummemmasta kaipuusta. Mikä kokemus olisikaan nykyihmiselle joutua tilanteeseen, jossa kaikki nämä puuttuvat totaalisesti?

Seinän minäkertoja aloittaa rivakasti tarinansa, jota ei tosin oleta kenenkään koskaan lukevan. Hän on päätynyt serkkunsa ja tämän miehen kanssa viettämään vappua näiden metsästysmajalle vuoristoon kotimaassaan Itävallassa. Kertoja jää yksin majalle, kun serkku miehineen menee viettämään iltaa lyhyen matkan päähän alas kylään. Aamulla hän huomaa, etteivät toiset ole palanneet. Serkun miehen metsästyskoira Luchsin kanssa kertoja lähtee etsimään näitä ja törmää matkalla yllättävään esteeseen.

Vuorenrinteeseen on noussut vankkumaton mutta läpinäkyvä seinä. Kertoja näkee seinän läpi ja toteaakin kauhukseen pian, että sen toisella puolella kaikki ihmiset ja eläimet ovat kuolleet ja kivettyneet siihen asentoon, jossa ovat kuoleman kohdanneet. Kasveille sen sijaan ei ole tapahtunut mitään. Seinä on ilmeisen korkea, koska pikkulinnut törmäävät siihen tuhoisin seurauksin. Se ei kuitenkaan ulotu kovin syvälle maan alle, koska puro pääsee virtaamaan sen alta melko vaivatta. Myöhemmin käy ilmi, ettei seinä myöskään vaikuta säähän mitenkään.

Tilanne on tyrmäävä. Kertoja tuntuu lopulta käyttävän kovin vähän energiaa sen miettimiseen, miksi seinä on noussut ja mikä on omituisesti tappanut kaikki muut sen toiselta puolelta. Loogisin selitys tuntuu olevan uusi pelottavan tuhoisa ase, jonka jokin nimeämätön taho on ottanut käyttöön. Alkuun kertoja odotteleekin, milloin vihollinen tulee noutamaan hänet. Kertojan kaksi teini-ikäistä tytärtä ovat jääneet kaupunkiin. Heitä hän ei osaa oikein edes surra absurdissa tilanteessaan, ja sitten tekemistä onkin pian niin paljon, ettei siihen oikein jää aikaa.

Tarinansa alussa kertoja paljastaa, että on aloittanut sen muistiinmerkitsemisen noin kaksi vuotta seinän ilmestymisen jälkeen. Hän kertoo pyrkivänsä mahdollisimman tarkkaan ja kronologiseen kerrontaan, mutta tulee silti viljelleeksi jonkin verran ennakoivia vihjeitä, joiden perusteella lukija virittyy odottamaan jotakin katastrofia. Tunnelma on siis monella tapaa epätoivoinen ja myös uhkaava.

Kyse on siis jonkinlaisesta tieteisromaanista, mutta kuten sanottu, omituisen seinän alkuperä jää hämärän peittoon niin kertojalle kuin lukijalle. Siitä voi tehdä erilaisia tulkintoja. Oliko mitään seinää edes olemassa, vai oliko kyse vain kertojan mielen järkkymisestä, jonkinlaisesta päänsisäisestä harhasta? Kuinka vertauskuvallisesti seinä pitäisi tulkita?

Niin tai näin, Haushofer kertoo hyvin perusteellisesti ja yllättävän uskottavastikin kertojan arkisesta raadannasta ja selviytymiskamppailun raadollisuudesta. Jossain kohdassa romaanin alkupuolella kertoja ohimennen paljastaa olevansa nainen mutta ei kerro nimeään eikä oikein muutakaan itsestään ja menneisyydestään, kuten vaikkapa kotikaupunkinsa nimeä tai ammattiaan.

Kunnon robinsonadin tyyliin kuuluu, ettei selviytyjää ihan tyhjin käsin heitetä luonnon armoille. Niinpä kertojallakin on käytössään asumiskelpoinen metsästysmaja piharakennuksineen. Serkun mies Hugo on pelännyt ydinsotaa ihan vakavalla mielellä ja on vaimonsa vastusteluista piittaamatta koonnut vuoristoon jonkinlaista varmuusvarastoa katastrofin varalle. Nainen myös kohtaa heti ensimmäisenä päivänä lehmän, joka on sattumalta jäänyt seinän samalle puolelle hänen kanssaan. Myös kissa liittyy jossain vaiheessa kokoonpanoon.

Pian niitylle on istutettu perunamaa ja tuvan seinustalle kylvetty papupelto. Mutta helppoa ei silti ole missään vaiheessa, vaikka jotkin maataloustyöt, kuten niittäminen, ja metsästys ovat hänelle nuoruudesta tuttuja. Kuinka hän kaipaakaan kirjastoa! Moneen otteeseen hän toteaa kyllä käsillä olevasta asiasta aikoinaan lukeneensa kokeeseen mutta unohtaneensa sitten tyystin. Nyt tiedoille ja taidoille olisi todellista käyttöä. Naisella on kuitenkin etulyöntiasema nykyihmiseen verrattuna, sillä hän on kokenut sota-ajan koettelemukset ja selviytynyt.

Seinä toi useaan otteeseen mieleen Lilian Kallion Ugudibuu-romaanin, jossa perusidea on samansuuntainen. Ugudibuussa tapahtuu täysin selittämätön katastrofi, jonka seurauksena kaikki ihmiset samanaikaisesti katoavat, haihtuvat ilmaan. Vain muutaman tamperelaisnaisen joukko jää jostain syystä jäljelle. Kummassakaan romaanissa ei sen kummemmin avata, mistä katastrofi johtuu. Ei myöskään uhrata ajatuksia sille, millaisia tuhoja aiheutuisi esimerkiksi ydinvoimaloissa, jos ihmiset yhtäkkiä vain hylkäisivät ne. Kummassakin teoksessa fokus on yksilöiden selviytymisessä ja siinä, miten ihmismieli reagoi täysin käsittämättömään tilanteeseen ja siihen, että on käytettävä kaikki mahdollinen energia ja osaaminen todelliseen perusasiaan eli hengissä säilymiseen.

Haushoferin Seinässä ihmisen pienuus luonnonvoimien armoilla käy selväksi muun muassa vaikuttavien myrskykohtausten kautta. Harvoin olen lukenut yhtä pelottavaa ukkosmyrskyjen kuvausta. Luonto on muutenkin vahvasti mukana tarinassa. Kun nainen kiipeää vuorenrinteelle näköalapaikalle katsomaan alas ja seinän taakse kaukaisuuteen, hän panee merkille, miten kasvillisuus on nopeasti peittämässä alleen ihmisen jäljet maisemassa. Taakse jäänyt kaupunkielämä alkaa naisen mielessä vaikuttaa yhä absurdimmalta uuden, täysin erilaisen arjen näkökulmasta.

Autenttisen tunnun tarinaan tuo sen vuodatuksenomainen rakenne. Teosta ei ole jaettu totuttuun tapaan osiin ja lukuihin. Tekstin kappaleet ovat pitkiä, eikä dialogia tai repliikkejä ole. Tämä omalta osaltaan lisää lukukokemuksen intensiivisyyttä, mutta huomasin tosiaan tulevani imaistuksi tähän omituiseen maailmaan. Kertojan selviytymiskamppailu koostuu vaihtuvien vuodenaikojen mukanaan tuomista suurista työurakoista ja niiden kuvailuista, mutta kummallisella tavalla ne kuitenkin kiehtovat ja vievät mukanaan. Haushofer käyttää ennakointia taiten, joten vaikka varsinaista ratkaisua ei tunnu olevan tulossa, jotain kuitenkin tapahtunee ennen loppua. Se on lukijan saatava tietää, joten sivut kääntyvät tasaiseen tahtiin.

En lopulta ihmettele, että tämä teos on mukana jommassakummassa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamista Suurteoksia-kirjoista. Kyllä tämä varmasti jätti minuun lukijana jäljen pidemmäksikin aikaa, niin paljon erilaisia ajatuksia ja tunteita se herätti. Kannattaa siis laittaa varaus kirjastoon, vaikka odottelemaan saattaa joutua. Vai joko olisi aika ottaa tästä ilmiselvästä klassikkoteoksesta uusi painos tai ainakin teettää sähköinen versio?

Marlen Haushofer: Seinä (Die Wand)
Suom. Eila Pennanen.
WSOY, 1964. 247 s.

Lainattu kirjastosta.

 

Seinä sopii mitä mainioimmin aloittamaan #naistenviikko-lukuteeman blogissani. Haasteen on jälleen heittänyt Tuija mainiosta Tuijata-blogista.

Staffan Bruun: Viini palaa

 

Suomenruotsalaisen toimittaja-kirjailija Staffan Bruunin Burt Kobbat -sarjaan ilmestyi juuri yhdestoista osa Viini palaa. Aloitusosa Club Domina on vuodelta 1992 ja edellisen osan Murhastudio ilmestymisestä on vierähtänyt yhdeksän vuotta. Olen lukenut sarjaa 90-luvulta alkaen, mutta en kaikkia osia.

Päähenkilö Burt Kobbat on toimittaja, jonka uutisnenä tuntuu puolivahingossa nappaavan rikollisuudelta haiskahtavia juttuja. Burt on häikäilemättömän omahyväinen omaneduntavoittelija, mutta aina lopulta kuitenkin omatunto alkaa sen verran kolkuttaa, että ihan pahisten puolelle ei kuitenkaan lipsahdeta. Juonikuviot ovat absurdeja, ja Bruun irvailee avoimesti ajan ilmiöille. Tyylilaji on siis jonkinlaista parodian ja mustan komedian yhdistelmää jännitysjuonella maustettuna. Parhaat osat ovat olleet riemastuttavia lukukokemuksia, mutta sarja on ollut vähän epätasainen.

Valitettavasti pitkän tauon jälkeinen kohtaaminen Burtin kanssa ei ollut ihan niin riemastuttava kokemus kuin olin toivonut. Jotenkin on puhti Burtista poissa, eikä hän kannen lupauksesta huolimatta ole lainkaan liekeissä. Viini palaa sijoittuu jonnekin epämääräiseen lähitulevaisuuden Suomeen, eli tyylilajikoktailissa on mukana vielä kunnon kauhallinen dystopiaa.

Bruun käyttää ihan liian paljon aikaa tarinan maailman selittämiseen, ja se kyllä puuduttaa. Mielenkiinto ei oikein tahdo pysyä vireillä, vaikka monenlaista kommellustakin tapahtuu. Murhakin lopulta saadaan ja sen tekijöiksi tukku ehdokkaita, mutta tunnelma ei silti lähde kunnolla nousuun missään vaiheessa. Kun kutakin epäiltyä tutkitaan tarkemmin, monenlaista hämäräpuuhaa paljastuu kulisseista, mutta tappaja motiiveineen jää hämärän peittoon ihan loppusivuille asti.

Burt Kobbat viettää rauhallista poikamieselämää. Työrintamalla on kohtuullisen lokoisaa, sillä hänellä on Ylellä vakituinen television keskusteluohjelma, jossa suorassa lähetyksessä keskustellaan päivänpolttavista kiistakysymyksistä. Ohjelman tavaramerkkinä on, että siihen kutsutaan ennakkoluulottomasti erilaisten ääriryhmien edustajia.

Ohjelmaan, jonka teemana on ”Uhkaavatko ääriliikkeet demokratiaa?” on kutsuttu iloisenkirjava keskustelujoukko. Mukana on Inkoosta maatilan ostanut italialainen viininviljelijä Luigi Bacerotti, jonka viiniköynnöspellolle SMS eli Suomalainen Maa Suomalaisille -ryhmä on tehnyt iskun. SMS:n pääsihteeri Taavi Sotamaa on yksi keskustelijoista, samoin ilmastoliikkeen Bella Ranta sekä antivaxxareiden ja eläinaktivistien yhteinen puheenjohtaja Antero Ahl.

Kun kiivassävyinen keskusteluohjelma on päättynyt ja lämpiössä tarjotut virvokkeet nautittu, löytyy Ylen tiloista ruumis. Turvamiehenä esiintynyt mies on lyöty kuoliaaksi. Liittyykö murha jotenkin aselastiin, jonka poliisi takavarikoi ahvenanmaalaisen rekkakuskin aurinkorasvalastin seasta? Ovatko ääriryhmät Suomessa aseistautumassa? Miten Supo liittyy kuvioon?

Rekkalastilliset kondomeita ja aurinkovoiteita seikkailevat epäonnisesti sinne tänne, italialaisen maanviljelijän pinna palaa herkästi, ääriliikkeiden äkkiväärät toimet aiheuttavat koomisia tilanteita ja koronakin nostaa päätään. Rokotteista kieltäytyneet eristetään tehokkaasti ja kuuliaiset kansalaiset jonottavat kymmenettä rokoteannostaan. Jäähattubisnes kukoistaa, mutta saunominen on ankarasti kiellettyä ja tavallinen kopiopaperiarkki maksaa mustassa pörssissä kaksi euroa.

Huumori on vaikea laji, kuten olen monesti ennenkin todennut. Jos kirjailijan ja lukijan huumorintajut eivät kohtaa, ei asialle oikein voi tehdä mitään. Minulle ei nyt Bruunin huumori oikein kolahtanut, valitettavasti. Burtista on tullut liian sisäsiisti!

 

Staffan Bruun: Viini palaa (Vinet Brinner)
Suom. Meri Kuula-Bruun.
CrimeTime 2023. 320 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet & Nanofaarao

 

Olen seurannut kirjailija Joonas Riekkolaa Twitterissä pitkään. Profiilissaan hän määrittelee itsensä vielä esikoiskirjailijaksi ja edelleen (kirja)tubettajaksi. Youtube-kanavallaan Joonas Riekkola julkaisee Luova Ruho -nimellä kirjamaailmaa yleisesti ja omaa kirjoittamistaan käsitteleviä vloggauksia sekä kirjafilee-nimellä kulkevia arvioita lasten- ja nuortenkirjoista.

Siivoojana työskentelevä Riekkola osallistui scifi-romaanikäsikirjoituksellaan Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. Karisto julkaisi hänen kilpailuun lähettämänsä käsikirjoituksen Silkkomaahan kadonneet vuonna 2021. Riekkolalla oli tarjota kustantamolle myös kirjan jatko-osaa, mutta Karisto ei ollut siitä kiinnostunut, ja hän julkaisi lopulta Nanofaarao-nimisen romaaninsa omakustanteena tänä keväänä.

Riekkola on kertonut kirjoittamisesta ja julkaisemisesta hyvin avoimesti vlogissaan. Hänen kertomansa perusteella suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannustoiminta näyttäytyy jokseenkin karuna toimintaympäristönä.

Silkkomaahan kadonneet sijoittuu kauas (?) tulevaisuuteen, jossa nykyään tuntemamme maailma ja teknologia ovat muinaista historiaa. Kaikki mahdolliset ympäristökatastrofiuhkakuvat ovat toteutuneet tuhoisin seurauksin.

Päähenkilö on Ilves-niminen poika, joka on riitautunut kotikylänsä päällikön ja koko väen kanssa ja päättänyt kadota. Vuoden verran hän on asustanut lähellä sijaitsevan pyhän tammen latvuksessa. Ilman ystävänsä Västäräkin apua hän olisi joutunut luovuttamaan jo aikoja sitten. Tarinan alussa Ilves löytää yhden mummonsa ystävän kuolleena polulta lähellä kylää. Iäkkään naisen selässä on kaksi omituisesti savuavaa reikää. Ilveksen on palattava kylään hakemaan apua.

Yhdessä Västäräkin kanssa Ilves kohtaa metsässä tytön, joka sanoo nimekseen Aino. Tytöllä on yllään erikoinen punainen mekko, ja hänen hiuksensa ovat omituisen hopeanhohtoiset. Häijy rosvojoukko ajaa Ainoa takaa, ja nuoret päättävät lyöttäytyä yhteen ja paeta joen yli pelottavaan Silkkomaahan. Sinne Ilves on aikonut lähteä jo pitkään, sillä hän haluaa selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Äiti ja isä ovat aikanaan lähteneet retkikunnan mukana tutkimaan Silkkomaata, eikä heistä ole sen koommin kuulunut.

Nopeasti käy ilmi, että tarinat Silkkomaan vaaroista eivät ole olleet tyhjää pelottelua. Nuoret kohtaavat mitä hirvittävimpiä mutaatioiden seurauksena syntyneitä petoja, ja sen lisäksi Ainon perässä olevat rosvot saavuttavat heitä savuavilla moottoriajoneuvoillaan kammottavan nopeasti. Mitä rosvot oikein Ainosta haluavat?

Ilves ja Västäräkkikin huomaavat, että Aino ei tosiaankaan ole ihan tavallinen nuori nainen. Lukija tajuaa nopeasti, että Aino on jonkinlainen androidi, mutta Ilves ja Västäräkki eivät osaa sellaista kuvitellakaan. Ainon taidoista ja kyvyistä on kuitenkin korvaamatonta apua, kun he törmäävät barbaarisiin susilaisiin ja näiden tarkoin vartioimaan salaisuuteen, jota myös rosvojoukko kiivaasti havittelee.

Silkkomaahan kadonneet on juuri sellainen vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailuromaani, jota poikien lukemattomuudesta huolestuneet tahot jatkuvasti peräänkuuluttavat. Sävy on tumma, jopa synkeä, mutta ei kuitenkaan aivan toivoton. Riekkola ujuttaa opetukset taitavasti kerronnan lomaan, eikä saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista ole. Lukija saa tehdä johtopäätöksensä itse. Loppu jää samalla tavalla avoimeksi kuin alkukin: elämä jatkuu, kenties tarinakin. Riekkola ei tosiaankaan harrasta selittämistä, mitä pidän erinomaisena ansiona.

Vasta Nanofaaraota aloitellessani tajusin, että Aino on oikeastaan Silkkomaahan kadonneiden päähenkilö. Ainakin juuri hänen tarinansa jatkuu Nanofaaraossa. Jos Silkkomaahan kadonneet oli mielestäni nopeatempoinen, Nanofaaraossa kierrokset vain kohoavat. Ehkä jo aavistuksen liikaakin, sillä henkilö- ja miljöökuvaus ja samalla tärkeät tunnelman luominen ja jännityksen tiivistäminen jäävät paikoin turhan ohuiksi.

Mutta ei Riekkolalta ainakaan mielikuvitusta puutu! Nanofaarao on aivan uskomaton seikkailu tulevaisuuden Suomen alueella ja Uusi Kemi -nimisessä kaupungissa. Uutta Kemiä johtaa karismaattinen johtaja faarao Sinuhe, joka on vakuuttunut ja vakuuttanut kansalaisensakin, että suomalaisilla on takanaan kerrassaan loistava menneisyys. Nyt on aika rakentaa uudelleen menetetty valtakunta ja palauttaa sen mahti.

Tarina käynnistyy, kun Nuukso saapuu Uuteen Kemiin. Hän etsii siskoaan Uulaa, joka on lähtenyt kotoa. Uula on aina ollut hyvä kaikenlaisessa tekniikkaa vaativassa, ja hän on tehnyt lukuisia enemmän ja vähemmän toimivia keksintöjä. Sitä ei kuitenkaan katsota hyvällä, sillä hän on tyttö. Pitkiin aikoihin Uulasta ei kuulunut mitään, mutta sitten hän lähetti kotiin kirjeen ja kultakolikon. Uuden Kemin katujen huhutaan olevan kullalla silattuja, ja ilmeisesti huhu pitääkin paikkaansa.

Nuukso joutuu heti Uuden Kemin porteista astuttuaan pahoihin vaikeuksiin ja päätyy vankityrmään. Sieltä hänet pelastaa erikoinen hopeahiuksinen tyttö, joka kertoo nimekseen Aino. Hän kehottaa Nuuksoa häipymään pikaisesti kaupungista, sillä kansan keskuudessa kytee tyytymättömyys faarao Sinuhea ja hänen epäpätevää hallintoaan kohtaan. Nuukso ei kuitenkaan suostu lähtemään ennen kuin on tavannut Uulan ja saanut kerrottua tälle asiansa.

Ällistyksekseen Nuukso tajuaa, että Sinuhen pääinsinööri Nefernefernefer on oikeasti hänen isosiskonsa Uula, joka ei muuten lainkaan ilahdu Nuukson näkemisestä. Kaupungin ytimessä rakennetaan valtavaa hirsiversiota pyramidista, ja työmaa suorastaan nielee kaikenlaista työvoimaa. Sinne Nuuksokin päätyy Uulan alaiseksi.

Mutta mitä sisko oikein puuhaa rakennustyömaan uumenissa? Myös Ainoa kiinnostavat Uulan puuhailut sekä Sinuhen yhä kummallisemmaksi muuttuva käytös. Ei kai kyseessä vain ole jokin Nuukson kotikylässä ankarasti kielletty muinaisteknologia? Kun salaisuudet alkavat paljastua, kaiken tuho on vain hiuskarvan päässä toteutumistaan.

Nanofaaraossa on paljon riemukkaita oivalluksia, ja Riekkola yhdistelee rehvakkaasti erilaisia aineksia tarinaansa. En voinut olla hykertelemättä faarao Sinuhelle ja hänen kalleimmalle aarteelleen eli muinaiselle painetulle kirjalle, jonka jäännöksistä pystyy hädin tuskin päättelemään otsikon Sinuhe, egyptiläinen. Toinen Sinuhen aarteista on virheettömänä säilynyt punainen muoviämpäri. Kumpaakin aarretta säilytetään tarkasti vitriineissään faaraon palatsin yksityisissä tiloissa.

Nuukso ja Uula joutuvat omituisessa kaupungissa yhä uusiin vaikeuksiin ja vaaroihin, joten Ainon kyvyistä ja taidoista on jälleen korvaamatonta apua. Lopussa Aino paljastaa uuden mielenkiintoisen hitusen menneisyydestään, joten lukija jää odottamaan hänen seuraavaa seikkailuaan.

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
Karisto 2021. 202 s.
Kansi Karin Niemi.

Ostettu.

Joonas Riekkola: Nanofaarao
BoD/Omakustanne 2023. 213 s.
Kansi Karin Niemi.

Lainattu kirjastosta.

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara

 

Kun lähtee lukemaan ruotsalaisten Thomas Engströmin ja Margit Richertin dystopiaromaania Nattavaara, on hyvä tietää, että se on Nordmark-trilogian aloitusosa. Ei ole siis tarkoituskaan, että juonilangat vielä tämän teoksen kuluessa solmiutuvat yhteen ja muodostavat valmiin kuvion. Nyt vasta pohjustetaan.

Lukijaa ei sitten sen kummemmin pohjustetakaan, vaan paiskataan kylmiltään tarinan outoa maailmaan ja keskelle hyytäviä tapahtumia. Pala palalta saa kuitenkin pian koottua jonkinlaisen käsityksen maailmasta, jossa ollaan, eli lähitulevaisuudessa, kahden tuhoisan pandemian ja ilmastokatastrofin jälkeisessä pohjoisessa, jonne on syntynyt kummallinen itsenäinen tai ainakin autonominen Nordmarkin valtio.

Pienessä Jokkfallin kylässä 16-vuotias Erik tekee kammottavan löydön. Vanhemmat ovat tehneet itsemurhan heidän pienen maatilansa rantasaunassa. He ovat jättäneet Erikin selviytymään yksin ja huolehtimaan myös 9-vuotiaasta pikkusiskostaan Sofiasta. Käy kuten Erik jo osaa pelätäkin, eli kyläneuvosto häätää hänet ja Sofian kotoaan. Oikeutta voisi saada, mutta sitä varten pitää lähteä kauas Kiirunaan tuomioistuimen eteen. Matka ei tule olemaan vaaraton.

Samaan aikaan Strittjomvaren kylässä Marjan ja Mårtenin käy huonosti. Pariskunta on aikanaan muuttanut etelästä pysyvästi mökilleen, kun ajat ovat käyneet yhä huonommiksi. Kahdestaan omillaan sinnitellyt pariskunta on pärjäillyt juuri ja juuri. Mårten on kadonnut markkinamatkallaan ja Marja päätyy ryöstelevän polkupyöräjengin matkaan jouduttuaan ensin itse ryöstelijöiden uhriksi. Marja päättää selviytyä ja pelastaa Mårteninkin, joka on ilmeisesti päätynyt orjaksi.

Nordmarkia johtaa itsevaltaisesti epävakaasti käyttäytyvä jaarli Sebastian Hall apunaan juonitteleva varajaarli Daniel Hartmann. Vallassa pysyminen sekavina aikoina ei ole helppoa. Riesoja on monenlaisia, muun muassa uskonlahko hesekieliläiset, joiden aikeista pitäisi saada selkoa, ja kapinoivat saamelaiset, jotka on jollakin aikavälillä kukistettava lopullisesti. Vaalitkin lähestyvät, mutta niitä voitaneen sopivasti lykätä, mikäli valtakuntaa uhkaa sota. Kehenkään ei voi luottaa.

Juristin koulutuksen saanut ja vapaana kirjoittajana toimiva Thomas Engström on ennen Nordmark-trilogiaa julkaissut kuusi jännitysromaania, joista neljä muodostaa poliittisten trillereitten sarjan. Sarjasta on tehty tv-versio. Engströmin vaimo Margit Richert on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Aftonbladetin arviossaan kriitikko Lotta Olsson kuvailee, että Nattavaara muistuttaa paikoin Game of Thronesin ja Mad Max II:n yhdistelmää. Nattavaaran kylän liepeillä sijaitseva leiri, jonne Marja teoksen loppuvaiheissa päätyy, taas muistuttaa kammottavasti ihmiskunnan historian pahimmista ja synkimmistä vaiheista.

Tuttuja sysimustia dystopiatunnelmia Nattavaarassa tosiaan viritellään. Itselleni nousivat mieleen ainakin Harri V. Hietikon apokalyptiset dystopiat, joissa häikäilemättömimmän ja vahvimman laki voittaa anarkistisessa maailmassa. Kovinkaan monta toivonsädettä ei Nattavaarassa pilkahda.

Nordmark-trilogian seuraava osa on nimeltään Armasjärvi. Jälleen kyseessä on suomalaiselta kalskahtava paikannimi (kirjan nimi on siis myös ruotsiksi Armasjärvi, kuten Nattavaarakin on Nattavaara). Sillä viitataan paikkakuntaan, jossa Erik käy uskonnollista eliittikoulua soluttauduttuaan hesekieliläisiin.

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara (Nattavaara)
Suom. Kari Koski.
Into 2022. 359 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 11 h 26 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta

 

”Siri Koulun Pelko ihmisessä on taitavasti rakennettu ja kylmäävän ajankohtainen dystopia. Kammottavan helposti tarttuva sairaus suistaa kaiken raiteiltaan ja saa ihmiset käyttäytymään äärimmäisillä tavoilla.”

Näin olen kirjoittanut syksyllä 2014, kun olen peräjälkeen lukenut Siru Kolun romaaniparin Pelko ihmisessä ja Ihmisen puolella, eli tuttavallisemmin PI:n ja IP:n. Kylmäävä dystopia on muuttunut sittemmin ainakin melkein osaksi arkeamme, voisi näin kolmannen koronavuoden pikkuhiljaa käynnistyessä todeta. Veikkaanpa, että juuri tästä syystä Kolu on kirjoittanut romaaniparilleen itsenäistä jatkoa eli romaanin Iltasatuja maailmanpalosta. (Korostan, että tämä on todellakin omaa villiä veikkailuani, sillä mistäpä minä tiedän kirjan syntyhistoriasta yhtään mitään. Eikä tarvitsekaan.)

Blogimerkintöjeni mukaan olen ollut varsin ihastuksissani erityisesti Pelko ihmisessä -kirjasta. Harmikseni on kuitenkin todettava, että en blogijuttuni luettuanikaan enää saa mieleeni, mitä kirjoissa juonen tasolla tapahtui. Mutta se ei oikeasti haittaa mitään, sillä Iltasatuja maailmanpalosta toimii lupausten mukaisesti myös itsenäisesti luettuna erinomaisesti.

Edelleen päähenkilönä on aiemmista kirjoista tuttu Pilvi. Ajassa on hypätty kaksitoista vuotta eteenpäin, eli eletään uuden ajanlaskun mukaista vuotta 12. Ajanlasku on aloitettu rauhansopimuksesta, jossa on sovittu alueista, joissa pihmiset eli P-influenssan sairastaneet, siitä hengissä selvinneet mutta perimältään muuttuneet voivat elää. Helsingissä heidän aluettaan ovat olleet esimerkiksi Hietaniemi ja Lapinlahden sairaala.

Rauha on kuitenkin jäänyt vain parin kuukauden mittaiseksi. Kun pihmiset (homo feris) on kansainvälisesti julistettu eri lajiksi kuin ihmiset, he ovat menettäneet samalla ihmisoikeudet ja muuttuneet vainotuksi vähemmistöksi. Pilvi on joutunut pienen perheensä eli sotilasmiehensä Largon ja kasvattipoikansa Julianin kanssa lähtemään pakomatkalle, jolla ei ole päämäärää. Vuosien liikkeellä olon jälkeen he ovat asettuneet jonnekin Keski-Eurooppaan, jossa nimettömäksi jäävän kaupungin laidalla on Tehdas, turvatalo, johon salaa ihmisiltä kootaan pihmispakolaisia.

Pilvillä on Tehtaassa tärkeä ja ainutlaatuinen tehtävä. Hän haastattelee yhteisön suojiin pyrkivät, kerää heidän tarinansa ja punnitsee niiden todenperäisyyden. Koska pihmisillä ei ole passeja tai henkilötodistuksia, heidän tarinansa toimivat papereina.

Tehtaassa on kuitenkin tapahtumassa muutoksia, jotka Pilvi aistii ja joista hän ei pidä. Ollaan valmistautumassa sotaan. Mitä silloin tapahtuu sadoille siviileille? Pilvin poika Julian on sotilas, jonka puoliso Liv on ihminen. Pienen perheen salaisuus voi olla hengenvaarallinen kaikille kolmelle. Sitten on vielä Largo, Pilvin puoliso, joka on kaikkien pihmissotilaiden kunnioittama sotasankari ja johtaja ja jolta Pilvi on paennut Julianin kanssa.

Juoneen liittyen mainittakoon vielä, että pihmiset ovat taudin mutatoimia eivätkä pysty lisääntymään. Myös sekasuhteista alkunsa saavat lapset joko syntyvät ennen aikojaan tai kuolleina tai menehtyvät alle kaksivuotiaina. Lisäksi pihmisillä on petomaisia fyysisiä ominaisuuksia, mutta Kolu keskittyy kuitenkin enemmän henkisen puolen kykyihin eli siihen, että osalla pihmisistä on vahvat telepaattiset taidot. Esimerkiksi Julian pystyy selaamaan kenen tahansa mielen eli lukemaan toisen ajatukset ja muistot.

Teemoiltaan Iltasatuja maailmanpalosta on melkoinen runsaudensarvi. Millä perusteella voimme eristää ihmiset muusta yhteiskunnasta, milloin heiltä voidaan riistää ihmisoikeudet? Millaisiin tekoihin tämä oikeuttaa vähemmistöön joutuneet? Mikä on perhe, mitä on rakkaus, kun olot ovat äärimmäiset? Mikä on tarinoiden voima?

Rakenteeltaan Iltasatuja maailmanpalosta ei ole aivan helpoimmasta päästä. Tarina ei etene täysin kronologisesti, vaan seassa on muutamia takaumia uuden ajanlaskun alun ja nykyhetken välillä. Silti tarinaan jää ammottavia aukkoja niin kirjan henkilöiden tarinoiden kuin suuremman kuvankin osalta. Minäkertojia on kolme: Pilvi, hänen aikuinen kasvattipoikansa Julian ja tämän ihmispuoliso Liv. Mukana on lisäksi otteita Livin alias Livian blogimerkinnöistä sekä muistiinmerkittyjä satuja, joita Pilvi on kertonut Julianille ja muille heidän pakolaiselämänsä aikana.

Aukkoisuus ja paikoin muutenkin viitteellinen kerronta tekee teoksesta hieman raskassoutuisen. Tunnelma on pääosin painostava ja ahdistava, eikö mitään hyvää tunnu olevan luvassa kenellekään. Ihmissuhteet ovat tulvillaan petosta ja vilppiä. Lopussa jo uusi tuhoisa pandemia on keräämässä voimiaan idässä. Mutta on tarinan loppusivuilla onneksi sentään pieni toivonkipinäkin.

Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta
Otava 2021. 333 s.

Arvostelukappale.

Anne-Maija Aalto: Korento & Mistä valo pääsee sisään

                                                                                                                                  

Kirjailija Anne-Maija Aalto palkittiin tänä vuonna (2021) romaanistaan Mistä valo pääsee sisään Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla. Ihan ansaitusti, vaikka kritisoinkin kyseisen teoksen luokittelua nuortenkirjallisuudeksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Mistä valo pääsee sisään on Aallon kolmas teos. Esikoisromaani Syvään veteen (Otava, 2016) kertoo 15-vuotiaasta Taikasta, jonka äiti on kuollut auto-onnettomuudessa ja isä paennut tilannetta ulkomaille. Kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ainakin tämän Lukufiiliksessä ilmestyneen Mico Pellikan arvion perusteella.

Aallon seuraava teos Korento ilmestyi neljä vuotta myöhemmin eli vuonna 2020. Se on hyvin erilainen kuin kirjailijan esikoisteos. Korento on ilmastokatastrofin jälkeiseen aikaan ja Unionin syrjäalueelle Entis-Japaniin sijoittuva tummanpuhuva dystopia. Ajanlasku on aloitettu uudelleen joskus vedenpinnan nousun jälkeen, ja tarinan nykyhetki on jossain vuoden 200 tietämillä. Tarkkaa tapahtuma-aikaa on vaikea hahmottaa, mutta se ei ole tärkeääkään.

Korennon päähenkilö on 17-vuotias ulkokansalainen Satomi Masaki, joka asuu kahdestaan sokeutuneen isänsä kanssa pienessä internointikylässä. Unionin kokokansalaisia ovat vain venäläiset ja kiinalaiset. Jos venäläinen tai kiinalainen on saanut lapsen ulkokansalaisen eli minkä tahansa muuta kansalaisuutta edustavan henkilön kanssa, on lapsi statukseltaan puolikansalainen. Puolikansalaisilla on hyvin rajoitetut oikeudet, mutta ulkokansalaisilla niitä ei ole lainkaan.

Aalto avaa Korennon maailmaa vähän kerrallaan, joten alussa lukija on miltei tyhjän päällä. Vähitellen tiedonmuruja kuitenkin kertyy, ja maailma alkaa rakentua. Valitettavasti juuri mikään tiedonmuruista ei ole kovin miellyttävää opittavaa. Unionin järjestelmä on ulkokansalaisten näkökulmasta kaikin puolin lohduton.

Unionin yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa sulkeutuneisuudessaan pohjoiskorealaista systeemiä. Ulkokansalaisten valvonta on viety huippuunsa. Ääriesimerkki on muistintyhjennys, jota käytetään pelottavana rangaistuskeinona.

Ympäristökatastrofi yhdistettynä tiukkaan kauppasaartoon on ajanut valtion tilanteeseen, jossa ulkokansalaisilla on perustarvikkeistakin huutava pula. Kaikkia hyödykkeitä säännöstellään yhä ankarammin. Ulkokansalaiset elävät äärimmäisessä niukkuudessa, mutta samaan aikaan valtio on varustautunut huipputeknologialla.

Eliitillä on oikeus ylläpitää Nymfejä, ulkokansalaisperheistä valikoiden poimittuja tyttöjä, joiden tehtävänä on täyttää isäntänsä kaikki toiveet ja palvella myös tämän vaimon seuraneitinä. Kun Satomi ja hänen ystävänsä Mai ovat täyttäneet seitsemäntoista, komentaja Rafikov tulee noutamaan Main Nymfikseen. Perhe saa nimellisen korvauksen tyttärestään, eikä varsinaista vaihtoehtoa ei ole, vaikka muodollisesti heidän mielipidettään kysytäänkin.

Mai on Satomin elämän ainoa tärkeä ja läheinen ihminen isän lisäksi. Main menettäminen on Satomille hirveä isku, jonka hän on tiennyt olevan tulossa mutta johon hän ei ole kuitenkaan osannut täysin varautua. Näkisikö hän Maita enää koskaan?

Vaikka tuntuu, että ulkokansalaiset on alistettu ja nujerrettu täydellisesti, pinnan alla kuitenkin kytee pieni vastarinnan kipinä. Isä vie Satomin rannan luolaan, jonka perukoilla on salaisuus, kiviseinään maalattu sudenkorento. Se on vanhan vastarintaliikkeen symboli. Isä myös kertoo lopultakin Satomille, mitä tämän äidille oikeasti tapahtui. Satomi alkaa salaa haaveilla paosta. Voisiko sittenkin jossain muualla elää paremmin?

Korento on tunnelmaltaan siis tummasävyinen ja minusta myös melko ahdistava. Satomin elämä näyttää toivottomalta, ja Main kohtalo on sitäkin karumpi. Romaani on muhkea, miltei nelisatasivuinen, ja ainakin alkupuoli etenee verkkaisesti. Varsinainen juoni ja tapahtumat käynnistyvät vasta loppupuolella.

Mutta tarinan teho ei olekaan toiminnassa ja yllätyksellisissä juonenkäänteissä, vaan pikemminkin tunnelman ja jännitteen vähittäisessä tiivistämisessä. Miljöö on kuvattu upean vähäeleisesti, jotenkin japanilaisen tyylikkäästi, kuulaasti. Myös henkilökuvaus on onnistunut hienosti. Satomi on lukijalle oikea ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Häneen ehti hyvin tutustua, joten sydän syrjällään suljin lopulta romaanin kannet. Olin tullut kosketetuksi.

Korento loppuu tavalla, joka ei mielestäni anna aihetta odottaa tarinalle varsinaista jatkoa. Mistä valo pääsee sisään ei sitä oikeastaan olekaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Korennon loppua. Se siis ikään kuin täydentää tarinaa sen sisältä.

Ratkaisu on sekä oivallinen että hieman ongelmallinen. Kummassa järjestyksessä kirjat kannattaisi lukea? Mielestäni kummassa tahansa, mutta lukukokemus on mitä ilmeisimmin erilainen sen mukaan, kumpaan järjestykseen päätyy. Romaanit toimivat varmasti hienosti myös ihan itsenäisinä teoksina.

Korennon minäkertoja ja ainoa näkökulma on Satomi. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa ääniä on enemmän, kun minäkertojia on kaikkiaan kolme. Aleksei on ihmistutkimuslaitoksen johtaja Melnikovin ainoa poika, joka on palannut Moskovasta ja odottaa opintojen seuraavan vaiheen pian alkavan Shanghaissa. Alekseista pitäisi tulla lääkäri kuten kuuluisasta isästäänkin. Lomansa ajaksi hän saa isän laitoksesta ensimmäisen oman tutkittavansa, naispuolisen ulkokansalaisen eli koeyksilön, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää ja ohjelmoida uudelleen. Koeyksilö on kirjan toinen minäkertoja.

Entis-Japanin Uus-Tokio ja sen laidoilla veden alle jäämät vanhan Tokion pilvenpiirtäjien rauniot toimivat romaanin miljöönä. Vanha Tokio on kiellettyä aluetta, joten siellä lymyilevät vastarintaliikkeen kannattajien solut. Yhden jäsen on sinisilmäinen ja kultatukkainen Marija, johon Aleksei tutustuu. Marija johdattaa Aleksein omiensa luo, sillä Moskovassa Aleksei on liittynyt vastarintaliikkeeseen. Toiminta on äärimmäisen vaarallista ja tietysti ehdottomasti kiellettyä. Marija on siis romaanin kolmas minäkertoja.

Mistä valo pääsee sisään on Korentoa napakampi ja toiminnallisempi. Koeyksilön tuntemusten ja kokemusten kautta pureudutaan hienosti muistamisen merkitykseen. Mitä meistä jää, kun muistot katoavat ja muisti pettää? Ihmisen mielen manipulointi on äärimmäistä väkivaltaa. Mutta ihminen on myös sitkeää tekoa.

Aalto selvästi rakastaa tarinoiden aukkoja, eikä Mistä valo pääsee sisään suinkaan selitä ja täytä kaikkea, mikä Korennossa jää auki. Itse pidän aukkoisuudesta, kunhan aukot eivät ole liian ammottavia. Aallon aukot ovat melko rajalla, ainakin jotkut. Mutta tehokkaita ne ovat. Huomaan edelleen pohtivani, miten Satomille ja Maille lopulta kävi. Saan sen ainakin osin itse päättää, mikä sopii mainiosti.

Vaikutuin Aallon rakentaman dystooppisen maailman huolellisesta kuvauksesta. Koko ajan lukijalle avautuu siitä uusia puolia ja mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä yksityiskohtia.

Juttuni alussa sanoin vastustavani Mistä valo pääsee sisään -romaanin luokittelua nuortenromaaniksi tai edes YA-romaaniksi. Sama kapinointi koskee Korentoa. Niiden päähenkilöt ovat kyllä nuoria aikuisia, mutta tarinat eivät missään nimessä ole ainoastaan nuorille suunnattuja. Ne ovat isoja ja tärkeitä ja sopivat kaikille lukijoille (paitsi tietysti aivan lapsille, alaikäraja menisi jossain 12–14-vuotiaissa lukuharrastuneisuudesta riippuen). On suorastaan huutava vääryys, jos nämä hienot dystopiat jäävät ’vain’ nuorten lukijoiden omaisuudeksi. Ne kannattaisi sujauttaa kirjastossa ainakin myös sinne scifi-osastolle aikuisten puolelle.

Anne-Maija Aalto: Korento
Otava 2020. 387 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 14 h 51 min.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
Otava 2021. 320 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 10 h 46 min.

Arvostelukappaleet, äänikirjat itse maksettu BookBeat.

Marko Kilpi: Undertaker 5 - Kuolemanpelko

 

Sunnuntaina 3.10.2021 Turun kirjamessujen ohjelmassa oli Suomen dekkariseuran tuottama dekkaripaneeli Hallittu kaari vai päättymätön tarina? Sain toimia paneelin moderaattorina eli keskustelun vetäjänä. Keskustelemassa kanssani olivat kirjailijat Patricia G. Bertényi, Seppo Mustaluoto, Christian Rönnbacka ja Marko Kilpi, jotka ovat tähän mennessä julkaisseet yhteensä 25 sarjoihin kuuluvaa romaania.

Marko Kilven ensimmäinen suosittu ja menestynyt (Vuoden johtolanka -palkinto, Finlandia-ehdokkuus ja elokuvaversio 8-pallo) poliisidekkarisarja kertoo Olli Revosta, mutta vuonna 2017 ilmestyi kokonaan uudenlaisen Undertaker-sarjan aloitusosa Kuolemantuomio. Heti tuoreeltaan kuviot asettuivat ihan omanlaiseensa asentoon, koska tavallaan sarjan sivutuotteena sai alkunsa uusi kustantamo-osuuskunta CrimeTime. Kuten Kilpi Turussa totesi, kustannussopimusneuvottelut olivat aika simppelit, kun itsensä kanssa sai asiat sopia.

Alkuvaiheen suunnitelmista kirjailija ja kustantamo ovat vuosien varrella paljastaneet vaihtelevia yksityiskohtia. Olen itse merkinnyt muistiin ainakin, että Undertaker on ollut alusta asti tietoisesti kehitetty brändi, jossa kirjat ovat ytimessä. Sen ytimen ympärille on kehitetty monenlaista ja lisää lienee tulossa. Ensimmäiset Undetaker-jännitysromaanit ilmestyivät ensin Storytel-äänikirjoina ja vasta sen jälkeen painettuina teoksina. Suunnitteilla oli myös (ja kenties on edelleenkin) teosten muuntaminen tv-sarjaksi tai elokuviksi.

Kirjasarjastakin Kilpi kaavaili heti alkuun massiivista. Turun keskustelussamme hän totesi, että ne kaavailut ovat yhä voimissaan ja että sarjan ensimmäiset kuusi osaa ovat vasta lähtölaukaus varsinaiselle sarjalle. Siihen on todennäköisesti tulossa myös erilaisia spin off -tyyppisiä teoksia mielenkiintoisiksi osoittautuneista sivuhenkilöistä. Kyse on Kilven mukaan hänen kirjallisesta elämäntyöstään.

Kuulostaa ehkä vähän mahtipontiselta, mutta uholle löytyy kyllä kirjoista myös tukevasti katetta. Nyt sarjan viisi ensimmäistä osaa luettuani ja kuunneltuani (ensimmäiset kolme osaa toiseen kertaan) olen edelleen sitä mieltä, että Undertaker on missä mittakaavassa tahansa arvioituna jotain aivan omanlaistaan. Ja erinomaista.

Kyse on tiukan jatkuvajuonisesta ja erittäin juonivetoisesta jännitysromaanisarjasta, joka koukuttaa, ahdistaa, välillä etoo ja saa vaatimaan lisää. Kuten yllä sanoin, ’jouduin’ kertaamaan sarjan kolme ensimmäistä osaa Turun paneelikeskustelua varten ennen kuin tartuin vielä lukematta olleeseen Kuoleman kosketukseen, joka on sarjan neljäs osa. Muistin, että juoni on hyvin monipolvinen ja odottamattomia käänteitä on paljon, joten katsoin kertaamisen olevan paikallaan. Ratkaisu osoittautui hyväksi. Tämä sarja on parhaimmillaan, kun juonenkäänteet ovat lukijalla hallinnassa.

Ennen messuja sain luettavakseni vielä tänään ilmestyvän viidennen Undertakerin Kuolemanpelon mediavedoksen eli pdf-tiedoston. Nyt tästä lukuperspektiivistä katsoen näyttää, että osat 1–3 muodostavat tavallaan oman kokonaisuutensa ja neljännessä osassa hypätään ikään kuin seuraavalle tasolle, jolla viides osa jatkaa. Tyylilajissakin tapahtuu muutos, sillä Kuoleman kosketus ja Kuolemanpelko alkavat muistuttaa yhä enemmän apokalyptista dystopiaa, joka saa alkunsa maailmantalouden kuplan puhkeamisesta ja jatkuu Helsingissä tehtävällä terrori-iskulla. On tunnustettava, että ihan tällaistakaan käännettä en olisi osannut odottaa!

Kilpi kertoo haluavansa kirjoittaa mahdollisimman monenlaisista rikoksista. On helppo todeta, että kohtalaisen hyvässä alussa ainakin ollaan! Tähän mennessä sarjassa on käsitelty muun muassa raakaa kansainvälistä huumekauppaa monine lieveilmiöineen, härskiä talousrikosta, identiteettivarkauksia, pedofiliaa, epärehellisiä poliiseja, naisen kaappausta ja vuosia kestänyttä vankina pitämistä, koulu-uhkausta sekä tehty lukuisia murhia ja tappoja eri menetelmin. Niin, ja se terrori-iskukin. Mitähän vielä on tulossa?!

Kilven henkilöt eli hautausurakoitsija-ammattirikollinen Jarmo Kivi ja hänen vastentahtoinen kilpimiehensä Tuomas Lintu käyvät moneen otteeseen keskusteluja oikeasta ja väärästä. Kiven moraalin mukaan oikea ja väärä ovat muuntuvia käsitteitä, jotka määritellään eri ajoissa ja paikoissa eri tavoin. Mikä nyt on rikollista, on voinut vain muutama vuosikymmen sitten olla laillista ja hyväksyttyä, ja päinvastoin. Mitään pysyvää oikeaa ja väärää ei hänen mukaansa ole olemassakaan. Ja jos kukaan ei saa koskaan jostakin teosta tietää, onko sitä silloin edes tapahtunut?

Tuomaksen motto on ollut, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Maria ja Tuomas ovat aina tehneet kaiken oikein ja mahdollisimman hyvin, mutta silti heidän elämältään on pudonnut pohja eivätkä mitkään hyvinvointiyhteiskunnan verkot ole pitäneet heidän kohdallaan. Kun vastoinkäymisiä kertyy tarpeeksi, on Tuomas kypsä Kiven korjattavaksi. Hyvin nopeasti Tuomas ajautuu tekemään tekoja, jotka sitovat hänet yhä tiukemmin Kiveen, halusipa hän tai ei. Kiven lähellä oleminen ei kuitenkaan ole terveellinen valinta yhtään kenellekään.

Sarjan alusta asti lukijalle on vihjailtu, että Kiven menneisyyteen liittyy jollakin tavoin vuoden 2004 Thaimaan tsunami. Hän näkee välähdyksiä joulunvietosta paratiisissa ja pienestä Aino-tytöstä. Kuolemanpelossa vihdoin kerrotaan, mitä Kivelle ja hänen perheelleen Khao Lakissa tapahtui kohtalokkaana tapaninpäivänä ja miten Kivestä tuli Kivi.

Mitä hänelle oli tapahtunut sitä ennen, jää edelleen hämärän peittoon, samoin se, miten hänestä tuli Helsingin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaryhmän tutkinnanjohtaja komisario Saaren kiivaasti etsimä Saarnaaja, Aave, joka näkymättömistä ohjailee Suomen ja kenties Euroopan laajuista huumekauppaa. Olemattomalta vaikuttavan Saarnaajan pakkomielteinen jahtaaminen käy Saarelle kalliiksi, ja sarjan kolmannen osan Kuolemanlaakson lopussa hän löytää itsensä väärältä puolelta kuulustelupöytää.

Kuolemanpelko alkaa siis apokalyptisissa tunnelmissa Helsingin terrori-iskun jälkijäristyksissä. Mikä osuus hautausurakoitsija Kivellä, häntä jahtaavalla poliisilla sekä ilmiselvästi aivan hänen kannoillaan olevalla kovemman tason kansainvälisen rikollisliigan ammattitappajilla on tapahtumissa? Tuomas ja Maria yrittävät tahollaan selvitä hengissä kaoottisessa tilanteessa. Oikean ja väärän rajankäynti jatkuu yhä kovemmin kierroksin.

Undertaker-sarja on poikkeuksellisen kiivastahtinen. Vaikutelmaa terästää vielä Kilven tyyli kirjoittaa äärimmilleen viedyn nopeasti kohtauksesta toiseen leikkaavaa tekstiä. Kappaleet ovat hyvin lyhyitä ja syntyy vaikutelma, että lukija on monessa paikassa samaan aikaan.

Tarina on myös hyvin musta. Sitä ei kevennä huumori eivätkä leppoisat ateriat. Synkkää tunnelmaa lisää vielä, että ainakaan minä en voi sanoa pitäväni yhdestäkään sarjan henkilöstä. Kivi on nimensä mukainen, kova ja armoton. Kuoleman kosketuksessa hän sanoo perheestään lauseen, joka lopullisesti sinetöi sen, ettei hän saa ainakaan minulta sympatiaa.

Silti odotan kiivaasti jo kuudetta Undetakeria. Onneksi siitä on kuulemma jo puolet kirjoitettuna!

Marko Kilpi: Undertaker 5 – Kuolemanpelko
CrimeTime 2021. 376 s.

Arvostelukappale.

Marko Kilpi: Undertaker 4 – Kuoleman kosketus
CrimeTime 2020. 442 s.

Ostettu.

Undertaker-sarja:

Kuolemantuomio
Kuolemanenkeli
Kuolemanlaakso
Kuoleman kosketus
Kuolemanpelko

Tuomas Niskakangas: Roihu

Suomen pääministeri Leo Kosken aamu alkaa ristiriitaisissa tunnelmissa. Kesärannan makuuhuoneessa on oikeastaan sekä parasta että pahinta mahdollista heräämisseuraa eli Ylen uhkea kohutoimittaja Vilma Varis. Leon tärkein tukija ja Suomen rikkain mies Pontus Ebeling on tulossa keskustelemaan pääministerin kanssa kymmenen minuutin kuluttua, sillä yön aikana on tapahtunut jotain hyvin epätoivottua. Nuori nainen on tehnyt polttoitsemurhan yhden salamyhkäisen Killan keskeisen jäsenen, miljonääri Harri Holstin ikkunan edessä. Miten päästä Vilma Variksesta eroon ilman, että nainen saa vihiä skandaalista ja Pontus vihiä Vilman yöpymisestä pääministerin virka-asunnolla?

Joulukuisen aamun akuutti kriisitilanne on kuitenkin vain jäävuoren huippu pääministerin arjessa. Koronakriisin aikaan Suomi velkaantui nopeasti. Kun pari vuotta myöhemmin tapahtui Suuri Puhkeaminen, maa syöksyi ennen näkemättömään talouskriisiin. Varallisuuden kasaantuminen rikkaimmalle prosentille on kiihtynyt entisestään samaan aikaan kun köyhien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Leon oikeistokoalitiohallituksen on täytynyt tehdä leikkauksia toisensa perään, ja vielä ennen vuodenvaihdetta edessä on kaikkien aikojen kipeimmän leikkauslistan julkistaminen.

Samaan aikaan Suomessa on koettu ennen näkemätön vasemmiston nousu. Vasenliitto on viikonloppuna valitsemassa uuden puheenjohtajan, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö valituksi tulisi rakettimaisen suosion nousun kokenut nuori, älykäs ja päättäväinen Emma Erola. Puoluekokouksen kanssa samaan aikaan Senaatintorille on valmisteltu valtavaa mielenosoitusta Punaista paraatia. Edessä on sosialistien voimannäyttö. Mutta riittääkö vasemmistolle pelkkä hallituksen kaataminen? Ainakin Emman salaperäinen tukija, Järkäleeksi kutsuttu mies, tuntuu tavoittelevan jyrkempiä toimia Suomen pelastamiseksi.

Roihu on Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimittaja Tuomas Niskakankaan esikoisromaani, jonka luokittelen dystopiatrilleriksi. Roihun tapahtumat sijoittuvat noin viiden vuoden päähän tulevaisuuteen. Helsingin pääkatu on katkaistu mielenosoittajien valtavilla barrikadeilla, poliitikkoja seuraavat aseistetut turvamiehet, lakkautetun Korkeasaaren eläintarhan rakennukset on vallattu asunnottomien käyttöön. Suomi on tunnistettava mutta pelottava.

Niskakangas on punonut trilleriinsä vetävän ja koukuttavan juonikudelman, josta ei henkeäsalpaavia yllätyskäänteitä puutu. Lukijaa viedään paikoin kuin kuoriämpäriä, kun Niskakangas kääntää koko kuvion kerta toisensa jälkeen ylösalaisin. Kulisseissa häärivät monenlaiset salaperäiset hahmot. Kuka on Emma Erolan taustalla asioita junaileva Järkäle? Kuka on Pellegrino, joka koneäänellään ohjeistaa niin miljonääri Harri Holstia kuin Supon ylitarkastaja Metsoakin? Keitä ovat häikäilemättömän Killan jäsenet, jotka tuntuvat ohjailevan pääministeriä ja hallitusta mielensä mukaan?

Suomalaisen trillerikentän vakiintuneet kuninkaat Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara ovat todellakin saaneet varteenotettavat haastajat Tuomas Niskakankaasta ja Helena Immosesta. Mietin nimittäin Roihua ahmiessani useaan kertaan, että Immosen syksyllä ilmestynyt Operaatio Punainen kettu on sen sisarteos. Kummatkin ovat lähitulevaisuuden Suomeen sijoittuvia dystopiatrillereitä. Ne ovat paitsi todella jännittäviä myös kohtalaisen ahdistavia, koska niiden esittämät tapahtumakulut ovat lukijan mielestä liiankin mahdollisia.

Immonen ammentaa Operaatio Punaisessa ketussa omasta asiantuntemuksestaan. Hän on kustantajan tietojen mukaan turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt journalismin ja viestinnän ammattilainen, sissiradisti ja reserviupseeri. Samaan tapaan Niskakankaan kokemus ja asiantuntemus taloudesta ja politiikasta näkyvät Roihussa joka tasolla. Teoksen perustana on talouden ilmiö varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta ja eräänlaisesta kapitalismin virheestä, joka vahvistaa tätä kehitystä.

Samalla kun vankka asiantuntemus on kirjoittajien ehdoton vahvuus, se on myös heidän akilleen kantapäänsä.  Viihteeksi tarkoitettua trilleriä kirjoitettaessa on maltettava pitää luennointihalut aisoissa. Niskakangas tasapainoilee paikoin huolestuttavastikin luennoinnin rajamailla. Ensimmäistä kertaa trillerissä törmäsin myös tällaiseen kuvamateriaaliin:

Olisiko sittenkin voinut saman asian tiiviisti kertoa dialogin avulla? Niskakankaan näppäimistöltä syntyy kuitenkin sujuvaa dialogia ja luistavaa toiminnan kuvausta, joten tässä mentiin ehkä vähän turhankin helpon kautta. Toisaalta kuva on kyllä tehokas.

Tietoa on siis ujutettu toiminnan lomaan runsaasti. Se kyllä toimii toivotusti vakuuttaessaan lukijaa tapahtumien uskottavuudesta, mutta on paikoin vaarassa lipsahtaa pitkästyttävyyden puolelle. Tunnustan kyllä, että Googlellekin oli taas käyttöä kirjaa lukiessani. Uskottavuutta Roihu sai ehkä vähän yllättäenkin maailman tapahtumista tämän vuoden alussa. Välillä toivoo, että maailma ei niin nopeasti alkaisi muistuttaa kirjallisuutta…

Jos siis haluat nukkua yösi huonosti, suosittelen lämpimästi Niskakankaan ja Immosen trillereitä! Jään sydän kylmänä odottamaan, mitä he seuraavaksi julkaisevat.

Tuomas Niskakangas: Roihu
Otava 2020. 525 s.

Ennakkokappale.

Kirja ilmestyy Jukka Pitkäsen lukemana äänikirjana 4.2.2021.

JP Koskinen: Hukkuva maa

Ihmisen suurimpia ongelmia on uskotella itselleen, ettei hänellä ollut ongelmia.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.

Ilmastonmuutoksen johtava tutkija ja asiantuntija Niklas Vaateri on alkanut turhautua. Vuosikymmenet hän kiertänyt maailmalla lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa kertomassa kylmiä faktoja ilmaston yhä pahenevasta tilasta, mutta laihoin tuloksin. Tuntuu, että kukaan ei halua kuunnella.

Kaikki ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja ymmärtääkseen tilastoja ja mittaustuloksia, jotka puhuvat karua ja lahjomatonta kieltään. On mukavampaa maksaa kompensaatiomaksuja kuin oikeasti luopua mistään. Tämän kaiken Niklas myös avoimesti kertoo kaikille kuulijoilleen vähänkään piittaamatta siitä, kuinka arvovaltaista väkeä yleisössä kulloinkin istuu. Räväkkä ja suorapuheinen esiintymistapa on tehnyt Niklaksesta halutun esiintyjän mutta tuonut hänelle myös joukon vihamiehiä.

Työasioiden oheen Niklaksen arkeen putkahtaa uusi huoli, kun perheyrityksen huomiinsa saanut sisko Sandra pyytää Niklasta puhumaan perheen äidin kanssa. Olisi aika julistaa viisi vuotta aiemmin jäljettömiin kadonnut isä kuolleeksi, jota pesä saataisiin jaettua. Niklas tietää tehtävän toivottomaksi, mutta päättää kuitenkin yrittää siskonsa mieliksi.

Perheen yllätykseksi myös keskuspoliisi kiinnostuu uudelleen umpikujaan päättyneestä katoamistapauksen tutkinnasta. Jostain syystä erityisesti Santeri Sorakallio -niminen poliisi on kummallisen kiinnostunut Niklaksen tekemisistä isän katoamisen aikaan. Kansanedustajana toiminut isä osallistui Niklaksen kanssa samaan eduskunnan tilaisuuteen juuri ennen katoamistaan. Niklas lähti ainakin tietääkseen tilaisuudesta suoraan lentokentälle ja sieltä ilmastokonferenssiin Amsterdamiin. Mutta valitettavasti Niklaksella ei ole kovin varmoja muistikuvia juuri kyseisistä tunneista ja päivistä.

Niklas Vaateri on JP Koskisen uutuusromaanin Hukkuva maa minäkertoja. Olen tiennyt jo pitkään, että Koskisella on näpeissään laaja genrekirjo, ja tässä uutukaisessa sulautuvat hykerryttävästi yhteen dystopia, jonkinlainen scifin ja maagisen realismin yhdistelmä ja dekkari goottimaustein. Ainakin. Ohjenuoraksi lukijalle voisi antaa vinkin, että juuri mikään ei ole sitä, miltä ensivilkaisulla näyttää.

Romaanin miljöönä ovat lähitulevaisuuden Helsinki ja Tulisaari, Vaaterien kotipaikka. Ilmastonmuutos jyllää, ja merenpinta on jo noussut peittäen alleen Tulisaaren kartanon tiluksia niin, että paikasta on hyvää vauhtia tulossa nimensä mukaisesti saari. Itse kartanorakennuksen on suunnitellut peräti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen, ja se vaikuttaa kuvauksen perusteella Hvitträskin upealta sisarelta. Lisää goottitunnelmaa tarinaan tuo Niklaksen sedän lähelle perustama yksityinen nyt jo parhaat aikansa nähnyt mielisairaala.

Oman tvistinsä tarinaan tuo Niklaksen ja Sandran pikkuveli Mikko, jolla on varpaiden väleissä ylimääräiset poimut. Miehen jalat ovat siis itse asiassa räpylät. Vesi onkin Mikolle tärkeä elementti, ja hänen erikoiselle mutta visusti salassa pidetylle oivalliselle kyvylleen on tarinassa tietysti käyttöä.

Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä. Silti sävy ei tunnu saarnaavalta, koska Niklas on nokkelasti rakennettu henkilö järjettömine itsetuntoineen. Onko kaikki sittenkään ihan niin kuin Niklas väittää? Aika moni asia mitä ilmeisimmin on, mutta mitkä ja miten, se onkin sitten toinen kysymys.

Vaikka olen vannoutunut tiiliskiviromaanien ystävä, pidän myös siitä, ettei tarinoita turhanpäin venytetä ja paisutella. Koskisen ilmaisu on napakkaa, ja romaanin mitaksi riittää hyvin 230 sivua. Tarina laajenee mukavasti siirtyessään kansien välistä lukijan korvien väliin.

JP Koskinen: Hukkuva maa
Like 2020. 231 s.

Arvostelukappale.

Raimo Pesonen: Vesi

Vuonna 2014 olen kuunnellut Raimo Pesosen tragikoomiseksi luonnehtimani pienoisromaanin Automies ja merkinnyt muistiin, että Pesosta voisi lukea lisääkin. Sittemmin on ilmestynyt romaani Metsästäjät (Siltala, 2014). Siitä en tiedä mitään, mutta tuohon kuuntelemaani Automieheen verrattuna uunituore Vesi on todella erilainen teos.

Vesi on sysiankea dystopia ’lähitulevaisuuden Suomesta’, kuten takakannessa teosta kuvataan. Toivon totisesti, että näin ei ole! Ei nimittäin hyvältä näytä maailman meno Pesosen tarinassa.

Automiehen tapaan Vesikin on niukka pienoisromaani, jossa ei ole mitään turhaa, ei ainakaan selityksiä lukijaa varten. Alkuun lähdetään tarinan keskeltä ja samaan tapaan myös lopetetaan. Lukijalle tulee tunne, että on saanut (tai joutunut, miten vain) hetken kulkea mukana omituisella matkalla, jonka päämäärä tai mieli ylipäätään jää epäselväksi.

Mutta maantiellä tai jollakin sen tapaisella ollaan. Riku on vapautunut vankilasta, mutta joutuu välittömästi kahden omituisen tyypin, Lassin ja Ipanan, sieppaamaksi ja kiduttamaksi. Lassi yrittää puristaa Rikusta tietoja Johannasta, mutta tuloksetta, sillä Rikulla ei ole toivottavia tietoja. Riku pääsee pakoon sieppaajiaan, mutta päätyy oitis viranomaisten haaviin ehdonalaisrikkomuksesta. Hänet lähetetään takaisin vankilaan. Kuljetusfirman työntekijät ovat – Lassi ja Ipana.

Lassi arvelee voivansa houkutella Johannan luokseen kidnappaamalla tämän iäkkään sukulaisnaisen hoitokodista. Matkan varrelta mukaan tarttuu vielä Noor, pakolaisnainen. Retkue matkustaa halki raiskatun, savuavan maiseman, jossa vaani vaara joka mutkan takana.

Tarina on aukkoinen, väkivaltainen ja synkkä. Lohduton.

Raimo Pesonen: Vesi
Like 2020. 152 s.
Äänikirjan lukija Jari Nissinen, kesto 3 h 9 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel.

Nonna Wasiljeff: Tomupoika

Vuoden 2018 keväällä olen pohdiskellut Nonna Wasiljeffin Loukkupoika-romaanin luettuani sen genreluokittelua ja kohderyhmää. Kustantaja luokitteli Loukkupojan nuorille aikuisille ja teineille suunnatuksi fantasiatrilleriksi, itse taas fantasia-aineksia sisältäväksi dystopiaksi. Wasiljeff on kertomansa mukaan kirjoittamisvaiheessa muuttanut päähenkilön 12-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, koska tarina on niin synkkä ja osin väkivaltainenkin. Omasta mielestäni Aaron olisi voinut olla vieläkin vanhempi, sillä Loukkupoika ei oikein istu perinteiseen nuorille suunnatun fantasian muottiin, mutta ei ole oikein YA-romaanikaan. Päähenkilön ikähän ei tosin suoraan kerro, mikä on teoksen kohderyhmä.

Aivan samojen kysymysten äärelle palasin Loukkupojan jatko-osan Tomupojan parissa. Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin se Loukkupojassa jäi. Aaron on rankkojen vaiheiden jälkeen päässyt pakoon Loukusta mutta päätynyt kohtaamaan omat juurensa. Järkytyksekseen hän on saanut tietää olevansa Tomu, kuuluvansa omien perivihollistensa joukkoon. Hänet on otettu kiinni, ja hänen koulutuksensa Tomuksi on aloitettu. Aaron on myös löytänyt lapsuudenystävänsä Sofian, mutta valitettavasti tämä ei tunnista Aaronia eikä selvästikään muista menneisyydestään mitään.

Isän etsintäkin osoittautuu hankalaksi, sillä hänen henkilöytensä tuntuu kiinnostavan myös aivan Tomujen ylimpiä virkamiehiä, mutta kukaan ei muista hänen nimeään tai kasvojaan. Kaikki tiedot isästä on pyyhitty niin asiakirjoista kuin ihmisten muisteistakin. Myös Aaronin äitiin tuntuu liittyvän isoja salaisuuksia. Näyttää yhä väistämättömämmältä, että Aaronin on kaikesta vastentahtoisuudestaan huolimatta ennemmin tai myöhemmin palattava Loukkuun selvittämään asiat.

Kahdessa vuodessa olin unohtanut kovin paljon Loukkupojan juonesta, joten pikakuuntelin sen ennen Tomupojan lukemista (ja totesin, että nopeutettu äänikirja on kauheaa kuunneltavaa!). Siltikin tuntui, että tarinan maailmaan sujahtaminen takkusi. Aaron yrittää sopeutua uuteen tilanteeseensa, ja sitä auttaa huomio, että myös Tomut käyttävät Luontoa. Heitä koulutetaan oman vahvuutensa käyttöön nuoresta asti, joten Aaron on pahasti jäljessä Loukussa viettämänsä ajan takia.

Luontonsa lisäksi Aaronilla on kyky halutessaan livahtaa Varjoihin eli jonkinlaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Silloin reaalimaailmassa olevat eivät voi nähdä häntä. Varjomaailmaan liittyy kuitenkin omia sääntöjään ja vaaroja, jotka ovat Aaronille vieraita, joten ongelmia on siitäkin suunnasta tiedossa. Lisäksi Syvyys kutsuu häntä jatkuvasti. Tämä kolmas todellisuuden taso jäi ainakin minulle kovin hämäräksi. Samaten arvoitukselliseksi jää lopulta Tomujen hallitseman yhteiskunnan rakenne.

Tomupoika on Loukkupoikaa vaativampi luettava, ja ehdottomasti suosittelen lukemaan romaanit perätysten. Niin pysyy parhaiten mukana juonessa. Vaativaksi kirjat tekee juonen monikerroksisuuden lisäksi omalakisen maailman aukkoisuus. Myös synkällä yleistunnelmalla on vaikutuksensa. Aaronille tai kenellekään muullekaan ei tunnu tapahtuvan mitään hauskaa tai edes hyvää kuin vasta aivan viimeisillä riveillä. Huumoria en tarinasta löytänyt hakemallakaan. Sen sijaan loppuhuipennus on henkeäsalpaavan toiminnallinen ja väkivaltainen.

Wasiljeff kirjoittaa taitavasti ja teokset muodostavat mielenkiintoisen, hyvin omintakeisen kokonaisuuden. Toivon todella, että ne myös löytävät omat lukijansa. Yöpöydän kirjat -blogin Niinalla on tietoa, että Wasiljeff olisi kirjoittamassa samaan maailmaan sijoittuvaa teosta, jossa kuitenkin olisi uusi näkökulmahenkilö. Kuulostaa hyvältä!

Nonna Wasiljeff: Tomupoika
Otava 2019. 334 s.

Arvostelukappale.

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis

Kun reaalimaailmassa ovat ilmassa kaikki maailmanlopun merkit, ei ehkä ollut ihan paras mahdollinen hetki lukea Antti Hyyrysen apokalyptista dystopiaromaania Viimeinen Atlantis. Tai kenties tämä oli juuri oikea hetki tälle kirjalle? Mene ja tiedä. Minua ainakin ahdisti, mutta on vaikea eritellä, mikä tuntemukset lopulta aiheutti, uutisten ja somen seuraaminen vai romaanin lukeminen.

Joka tapauksessa Viimeinen Atlantis on pelottavan ajankohtainen teos. Suomalais-virolaistaustainen mainosguru Tobeas Seinur saa houkuttelevan tarjouksen globaalilta pullovesifirmalta ja suostuu lähtemään ystävänsä ja liikekumppaninsa Junion kanssa Tokiosta Suomeen neuvotteluihin. Sää on oikkuillut jo pitkään, ja Japania piiskaa seonnut monsuunisade kuin vedenpaisumuksen edellä.

Lennolla Japanista Suomeen tapahtuu jotain odottamatonta. Huippukehittyneet tietoliikenneyhteydet katkeavat ja futuristiset älylaitteet mykistyvät. Niistä täysin riippuvaiset ihmiset luonnollisesti hätääntyvät, eivätkä tilannetta helpota nopeasti liikkeelle lähtevät huhut, joiden mukaan Venäjä ja Suomi ovat sulkeneet ilmatilansa ja katkaisseet kaikki yhteydet ulkomaailmaan. Mitä oikein on tekeillä?

Lentomatkasta alkaa päättymätön painajainen. Kone saa lopulta laskeutumisluvan Islantiin, jossa matkustajat ja henkilökunta otetaan vastaan kuin laittomat, saastuneet maahantulijat. Koko maailma tuntuu olevan hätätilassa. Valta on niillä, joilla on aseita. Tobeas haluaisi palata Suomeen ja Ouluun tapaamaan isäänsä, jonka kanssa välit ovat olleet poikki vuosia. Mutta kukaan ei tunnut tietävän Suomen tilanteesta mitään. Vain huhuja Dorringtonin taudin holtittomasta leviämisestä liikkuu. Mikä tauti on? Tobeas ei ole koskaan sellaisesta kuullutkaan, mutta oikeaa tietoa ei ole saatavana. Kaikki yhteydet on pakolaisilta katkaistu.

Tobeas onnistuu pääsemään pois Islannista kuubalaissyntyisen lentoemäntä Athinan kanssa. Helpotuksen tunne on kuitenkin valheellinen, sillä painajainen jatkuu yhä paheten hyytävän kylmässä Madridissa. Pakolaislaumoista on tullut Euroopan sisällissodan panttivankeja, ja Tobeas ja Athina ovat tämän pelin arvottomia nappuloita.

Tobeaksen ja Athinan amokin lomassa lukija sujahtaa hetkeksi nimeämättömän minäkertojan sekaviin ajatuksiin. Kertoja tuntuu olevan pahasti loukkaantunut, ja hän harhailee yksin silmänkantamattomiin ulottuvalla kaatopaikalla. Kuka hän on ja miten hänen tarinansa liittyy kokonaisuuteen?

Hyyrysen kirjoittamassa tarinassa ihmiskunnan tulevaisuus on lohduton. Pahinta on, että ihmiskunta on itse syyllinen tuhoonsa. Syynä on luonnonvarojen loppuun kuluttaminen ja hillitön kulutusvimma. Luonto ja maailmankaikkeus lopulta kostavat ja pyyhkäisevät voimalla ylitsemme. Eikä siihen ole enää edes kovin pitkä aika…

Viimeinen Atlantis ei siis ole mitään leppoisaa luettavaa. Se on kuitenkin hyvin, jopa erinomaisesti kirjoitettu dystopia, jossa on ripaus scifiä ja aavistus yliluonnollistakin ainesta. Loppu on piinaavan arvoituksellinen. Tämän tyyppiset teokset eivät yleensä ole varsinaisia kassamagneetteja, mutta Hyyrysen romaani oli alkuvuoden Mitä Suomi lukee -listalla sijalla 6, mikä on loistava tulos.

Menestyksessä lienee osuutensa sillä, että Antti Hyyrynen on ’metalliyhtye Stam1nan keulakuva’, kuten hänet kirjan kansiliepeessä esitellään. Alaa harrastavat ovat osanneet valaista, että Viimeistä Atlantista kannattaa lukea peilaten sitä Stam1nan samannimiseen albumiin ja muuhunkin tuotantoon. Itse luin kirjan kuitenkin täydellisenä Stam1na-ummikkona (yritin sitä albumiakin kuunnella).

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis
Like 2020. 345 s.

Arvostelukappale.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit

Monenlaisia dekkareita ja jännityskirjoja olen lukenut, mutta en kyllä muista ennen lukeneeni asiakirjakokoelmamuotoista trilleriä. Vaan nytpä on sekin koettu ja ihan toimivaksi muodoksi havaittu. Harri V. Hietikon uusin teos Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit nimittäin koostuu erilaisista virallisista ja arkistoiduista asiakirjoista, kuten kuulustelupöytäkirjoista ja lokikirjamerkinnöistä.

Eversti Zeta on tuttu jo edellisestä Hietikon dystooppisesta road-romaanista Pandemian jälkeen. Pandemia 3 pyyhkäisi parissa viikossa 90 prosenttia maailman väestöstä tuonpuoleiseen ja romahdutti nykyiset sivilisaatiomme. Entisen Suomen alueelle muodostui vähitellen uudenlaisia hallintoalueita, joista Turun linnan ympärille syntynyt Auktoriteetin hallinnoima alue on tärkeimpiä. Vähitellen Savon alue alkaa voimistua ja uhata Auktoriteetin valta-asemaa.

Pandemian jälkeen -teoksessa Auktoriteetti lähetti Naavasaapas-nimisen kansalaisen selvittämään, mitä eversti Zeta puuhailee Kajaanin linnassa. Mikäli tilanne olisi yhtä paha kuin villit huhut antoivat ymmärtää, piti Naavasaappaan eliminoida entinen Auktoriteetin johtohahmo ja palauttaa tämän maaginen Pohjannaulaksi nimetty tunnuksensa sekä sotalippunsa Turkuun. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen. Eversti Zeta kyllä hoituu pois päiviltä, mutta Naavasaapas ja Pohjannaula katoavat idän suuntaan.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit on kirjan nimenä vähän harhaanjohtava, sillä asiakirjoihin, joista trilleri muodostuu, ei kuulu yhtään eversti Zetan laatimaa paperia. Sen sijaan asiakirjat paljastavat, miten Auktoriteetti lähettää alikersantti Cornelia Rasan, joka myöhemmin tunnetaan kersantti Tabula Rasana, Kajaaniin selvittämään, mitä Naavasaappaalle ja ennen kaikkea tarunhohtoiselle Pohjannaulalle on tapahtunut.

Jälleen juoni on karun yksiviivainen. Kersantti Rasa saa tehtävän, lähtee vaaralliselle matkalle sen suorittaakseen, kohtaa vastuksia ja saapuu perille kohteeseen. Se, mitä hän Kajaanissa näkee ja kokee, jää osittain hämärän peittoon ja antaa viitteitä siitä, että Hietikon Pandemia-sarja ei vielä pääty tähän teokseen.

Miten erilaisista fiktiivisistä asiakirjoista koostettu trilleri sitten toimii? Yllättävän hyvin. Kirja on nopealukuinen ja tyyliltään tuttua ja tunnistettavaa satiirista Hietikkoa. Asiakirjojen perusteella lukijalle muodostuu kuva tapahtumien kulusta. Olen kaikista lukemistani Hietikon kirjoista kirjoittaessani todennut, että en mitä ilmeisimmin ole millään tavalla hänen teostensa kohderyhmää, mutta nautin niiden nyrjähtäneestä huumorista ja omintakeisesta tunnelmasta kovasti.

Hietikon kuvaama katastrofin jälkeinen maailma ei ole kovin houkutteleva. Yhteiskuntarakenteet ovat murentuneet hetkessä ja kaikki eloon jääneet ovat menettäneet läheisensä ja tuntemansa maailman. Seurauksena on ollut anarkia, johon vähitellen alkaa muodostua vahvemman oikeuteen perustuva järjestys. Eloonjääminen on tärkein tavoite, eikä siinä onnistuminen ole mikään itsestäänselvyys. Dystopian mausteena on ripaus yliluonnollista, sillä pandemian aikana sairastuneilla mutta silti elossa säilyneillä on erikoisia kykyjä monesti erilaisten mielenterveysongelmien ohella. Myös eversti Zetan myyttiseen Pohjannaulaan liittyy jotain selittämätöntä voimaa.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit -teoksessa on mielenkiintoista sen naispäähenkilö. Kersantti Rasa on suorittanut asepalveluksensa Suomen armeijassa ennen pandemiaa ja hän kuuluu siis Auktoriteetin järjestelmässä etuoikeutettuihin kansalaisiin. Perinteiset sotilas- ja sissitaidot ovat naisella hallussa. Niiden lisäksi hänen erityistaitonsa ovat ratsastus sekä ennen kaikkea erinomainen suullinen ja kirjallinen ilmaisu. Näistä viimeinen on itse asiassa hänen tärkein avunsa, jonka perusteella hänet värvätään erikoistehtävään. Ilman sitä ei olisi myöskään asiakirjoja, joista tarinan voimme lukea.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit
Reuna 2019. 160 s.

Arvostelukappale.