”On kai hyvin turkulaista ylpeillä
kaupunkinsa historialla, vaikkei sen nykyisyydessä pystyisikään elämään.”
Turkulaisen kirjailija Riku Korhosen esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ilmestyi
kymmenen vuotta sitten, ja Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander ylisti: ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa
näkijä!” Korhonen voitti esikoisellaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon, joten
syytäkin oli ylistää.
Kymmenen vuoden päästä
ilmestymisestään kirja pääsi mukaan Hesarin lukijoiden äänestämien sadan parhaan kotimaisen 2000-luvulla ilmestyneen romaanin listalle. Sijoitus oli
sadas, mutta ei silti missään nimessä huono saavutus! Olen aikoinani hankkinut Kahden ja yhden yön tarinat itselleni
hyllyyn odottelemaan lukuinspiraatiota, koska kirjatietoinen ystäväni sitä
lämpimästi aikoinaan suositteli. Inspiraatio tuli sitten lopulta, mutta tuli
kuitenkin. Olen aiemmin lukenut Korhoselta vain hänen toistaiseksi uusimpansa
eli romaanin Nuku lähelläni. Luin sen
kyllä ihan mielikseni, mutta ei siitä mitään kovin huikaisevaa jälkeä tainnut
tajuntaani jäädä.
Kahden ja yhden yön tarinoiden määritteleminen on hankalaa. Kannessakin lukee
”romaani” ikään kuin vahvistukseksi epäilijöille: kyseessä ei ole novellien
sarja tms., vaikka siltä ainakin aluksi tuntuu. Romaanissa ei ole juonta eikä
päähenkilöä. Jokaisessa luvussa on eri minäkertoja, jonka henkilöys saattaa
säilyä pitkäänkin arvoituksena, jos ratkeaa lainkaan. Luvut ovat muutamaa
poikkeusta lukuun ottamatta varsin lyhyitä välähdyksiä. Yhdistävä tekijä on vain
lähiö, johon tapahtumat sijoittuvat tai joka jotenkin liittyy kulloisenkin
minäkertojan historiaan tai nykyhetkeen.
Vähitellen lähiö paikantuu
Turkuun Tora-alhontien tuntumaan. Kuusikymmenluvulla paikalle rakennettiin
nopeassa tahdissa kerrostaloja piittaamatta siitä, että alle jäi kaatopaikka.
Ongelmiahan siitä seurasi. Muutamassa luvussa sivutaan tätä episodia sen eri
vaiheissa. Kuvittelin ensin, että paikka on kokonaan mielikuvitusta, mutta
ainakin karttaohjelma paikantaa Tora-alhonkadun Heikkilän kaupunginosan
liepeille. Mutta tällä ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Lähiöt lienevät
aika lailla henkisesti toistensa kaltaisia.
Näkökulma siis vaihtuu joka
luvussa. Onpa mukana sellainenkin lyhyehkö luku, jossa kaikki kolme henkilöä
ovat vuoroin minäkertojia (Iltahuuto-niminen
luku, jonka alaotsikko onkin triptyykki). Samoja tapahtumia ei kuitenkaan juuri
kertailla, vaan tarina rönsyilee eteenpäin jotenkin omalakisen tuntuisesti.
Yleensä tekniikkana on kuitenkin, että joku edellisen luvun henkilöistä on
seuraavan luvun minäkertoja. Kronologiakin on epäyhtenäinen. Jossakin
alkupuolen luvussa mainittiin metsästä löytyneet kolme ruumista, ja
loppupuolella sitten selviää, miten ne sinne joutuivat. Mutta mikään dekkari
tämä ei ole, onpahan mukana nyt tällainenkin juonensirpale. Näkökulmien tiheä
vaihtuminen teki ainakin alussa lukemisesta keskiraskaan ponnistuksen. Oli
vaikea päästä kärryille, koska tarttumapintaa tuntui olevan hyvin vähän.
Vähitellen systeemiin kuitenkin tottui, ja alkoi tuntua jo imuakin. Oikeastaan
sitten vähän harmittelin, että kirja loppui juuri kun aloin oikeasti pitää
siitä. Tarinasirpaleista raottuu varsin raadollisia kohtaloita.
Henkilöiden keskinäisistä
suhteista olisi kai voinut koettaa piirtää jonkinlaista kuviota, mutta en
sitten siihen kuitenkaan ryhtynyt. Väkeä ehtii vilistä melkoisesti lukujen
minäkertojina, enkä ole ihan varma, olivatko kaikki lopulta eri henkilöitä
sittenkään. Jokuhan saattoi olla mukana useampaankin kertaan, vaikkapa
eri-ikäisenä. Romaani on kaiken kaikkiaan kiinnostavasti rakennettu, jopa
kokeellinen jossakin mielessä. Myös Korhosen kieli on kiinnostavaa. Aina
välillä tekstiin on pudotettu hiottuja lauseita, kuin runonsäkeitä tai
aforismeja. Tällainen on aina riskipeliä, sillä se saattaa alkaa helpostikin ärsyttää,
mutta nyt niin ei ainakaan minulle käynyt.
”Suomi seisoi ratapenkereiden
horsmikossa hätäjarrun kahva kädessään.”
Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
Sammakko 2003. 261 s.
Ostettu omaan hyllyyn vuosia
sitten.
