Aura Koivisto: Sivusaalista

Yllättävän monen dekkarin resepti tuntuu olevan:

1. Keksitään murhajuoni, jota lukijan on mahdotonta ratkaista (ja lähestulkoon kirjoittajankaan, ainakaan uskottavasti).

2. Koska juoni on liian yksioikoinen täyttämään kokonaisen romaanin sivut (mieluusti ainakin kolmesataa sivua!), täytetään murhien välit jollakin kirjoittajaa itseään kiinnostavalla mutta asiaan mitenkään liittymättömällä kuten koirien ulkoiluttamisella, kanojen ruokkimisella, kasvimaan kuopsutuksella ja kahvittelulla.

3. Lisätään ’jännitystä’ lainaamalla aina välillä nimettömänä pysyttelevän syyllisen (usein sekavia) ajatuksia.

4. Pistetään poliisi käyttäytymään ylimielisesti päähenkilöä kohtaan ja jopa epäilemään tätä tehdyistä rikoksista.

5. Annetaan dekkarin päähenkilön törmätä syylliseen sattumalta ratkaisevalla hetkellä ja syyllisen vapaaehtoisesti vuodattaa kaikki selitykset, joita juonen aukkojen paikkailu vaatii.

Aura Koivisto on kirjassaan Sivusaalista noudattanut tätä kaavaa puuduttavan uskollisesti, vain sivumäärävaatimuksesta on maltettu sentään tinkiä. Lisänä on vielä koko joukko epäuskottavuuksia poliisin ja muiden viranomaisten toiminnassa. Murhaajakin on mahdoton tohelo, koska ei tunnu saavan tarkoitettua maalia hengiltä sitten millään. Eikä saakaan. Mahdollisesti tarina on tarkoitettu humoristiseksi, mutta onko väkivaltainen kuolema huumoria? Ei minusta.

Lukuisia erilaisia teoksia pitkän uransa mittaan julkaissut Koivisto kirjoittaa kyllä sujuvasti, mutta rikosromaaniksi tämä ei ole oikein kummoinen. Ehkä porkkanoita ja kanoja kasvattavan kirjastonhoitajan elämästä itäsuomalaisessa pikkukylässä olisi voinut kertoa muutenkin kuin murhilla höystettynä?

Aura Koivisto: Sivusaalista
Nordbooks 2016. 191 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kirjavinkkien Tuija on pitänyt kirjasta huomattavasti minua enemmän: "Kirjan kieli on moitteetonta ja sujuvaa, ja huumoriakin on saatu mukaan. Tätä kirjaa voisi siis hyvinkin suositella niille, joille nykyaikaiset väkivalta- ja terrorismidekkarit ovat liikaa."

"Kaikessa selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan positiivinen esikoinen, jota kirjoittaessaan Koivisto on tiennyt mitä tekee", suitsutetaan Mummo matkalla -blogissa.

Ruumiin kulttuurin 2/2016 Kirjakäräjillä Eeva Vuortama päätyy kanssani samoille linjoille: "Mutta varsinainen rikostarina valitettavasti tökkii, jännitystä ei synny ja arvoituskin paljastetaan liian aikaisin."