Nordic Noir Festival 2019

                                                                                          Markkinointiyhteistyö* 

Suomessa kaltaiseni innokas dekkariharrastaja on nyt jo neljänä vuonna päässyt kaltaistensa seuraan nauttimaan kirjailijahaastatteluista ja kirjallisesta ohjelmasta Dekkarifestivaalilla Helsingissä. Kauempanakin on järjestetty hienoja dekkarifestivaaleja, kuten Gotlannissa Crimetime Gotland, joka tänä vuonna siirrettiin Göteborgin kirjamessujen yhteyteen ja muuttui samalla nimeltään Crimetime Göteborgiksi. Edinburghissa järjestettävä vastaava tapahtuma on nimeltään Bloody Scottland.

Näissä ulkomaisissa festareissa yleisöllä on mahdollisuus nautiskella kirjallisuusohjelmasta ja monenlaisesta oheisohjelmasta useampana päivänä peräkkäin. Niitä olen seuraillut kasvot kateudesta vihreinä netin kautta, mutta Helsingin Dekkarifestivaaliin olen osallistunutkin jo kolmena kertana ja viihtynyt mainiosti. Kun näin ensimmäisen kerran jossakin päin nettiä mainoksen Nordic Noir Festival 2019 -tapahtumasta, huokaisin syvään. Aivan mahtavalta kuulostava tapahtuma! Oikeastiko tällainen järjestetään Suomessa?!

Nordic Noir -festivaalin ohjelmassa näyttäisi olevan vaikutteita minulle tutuista konsepteista eli Helsinki Lit-tapahtumasta ja Dekkarifestivaalista. Kahtena päivänä, tai oikeastaan iltapäivästä puolenyön korville saakka, nähdään esiintyjälavalla nimekkäitä pohjoismaisia dekkarikirjailijoita ja heitä haastattelemassa tunnettuja suomalaisia kulttuurialan ihmisiä. Lisäksi on tarjolla oheisohjelmaa, kuten elävää musiikkia.

Esiintyjälista on vaikuttava:

Stefan Ahnhem, Samuel Bjørk, Agnete Friis, Kati Hiekkapelto, Ragnar Jonasson, Jens Lapidus, Ninni Schulman, Max Seeck, Erik Axel Sund, Yrsa Sigurðardòttir ja Antti Tuomainen. 

Kotimaiset nimet listalla eli Hiekkapelto, Seeck ja Tuomainen ovat myös tämän hetken kuumimmat nimet, kun puhutaan suomalaisten dekkarikirjailijoiden menestyksestä kansainvälisillä dekkarimarkkinoilla. Ulkomaiset nimetkin ovat dekkariharrastajille tuttuja, ja myös heidän kirjojaan on palkittu ja osaa myyty hurjiakin määriä.

Ohjelma on rakennettu niin, että lavalla on pääsääntöisesti haastattelijan lisäksi kaksi haastateltavaa ja aikaa kutakin keskustelua varten on varattu vajaa tunti. Kyse ei siis ole messumaisesta pikahaastatteluiden ketjusta. Lisäksi useimmat esiintyjät ovat mukana vähintään kahdessa eri keskustelussa. Sekä perjantaina että lauantaina ilta päättyy kirjallisen ohjelman osalta kirjailijapaneelikeskusteluihin.

***

Huomasit varmasti tuossa tekstini alussa maininnan Markkinointiyhteistyö*? Niitähän ei blogissani ole turhan tiheästi ollut, itse asiassa vain kerran aikaisemmin. Miten siis minä liityn Nordic Noir -dekkarifestariin ja hyödyn tästä jutusta? Kuten sanottu, olin netistä bongannut tämän festivaalin ja sen esiintyjälistan, mutta ajattelin, että tapahtuma on turhan etäällä enkä millään voisi olla niin hurjapäinen, että lähtisin paikan päälle Kuusamoon asti.

Mutta sitten sain yllättävän yhteydenonton tapahtuman järjestäjältä eli Is This Art -firmasta. He ehdottivat, että voisin kirjoittaa heidän tapahtumastaan blogissani ja jakaisin siitä tietoa blogini some-kanavissa.  Vastineeksi he kutsuisivat minut mukaan itse tapahtumaan. Ehdotus oli niin houkutteleva, että miltei epäröimättä suostuin. Ehdottomasti haluan kirjoittaa tästä Suomessa uudenlaisesta dekkaritapahtumasta – ja niin huimapäinen olen myös, että näillä näkymin olen lähdössä tammikuussa Rukalle!

Vilpitön tarkoitukseni oli kirjoittaa jo tähän juttuun tarkempia esittelyjä festivaalin kirjailijoista, joista suurimmalta osalta olen ainakin joitakin kirjoja lukenut, muutamalta koko tuotannonkin. Ajatuksena oli koota yhteen aikaisempia kirjoituksiani niistä kirjoista, joita olen lukenut ja joista olen jotain kirjoittanut blogiini tai muualle. Ajan puutteen takia se saa nyt kuitenkin jäädä myöhempään. Luulenpa, että käyn esiintyjälistaa läpi hieman rauhallisemmalla tahdilla. Uuttakin luettavaa tämä festarireissu putkautti lukulistalleni, joten onneksi aikaa on vielä muutama kuukausi ennen H-hetkeä.

Markkinointiyhteistyöni on tarkoitus ilahduttaa myös teitä blogini lukijoita. Sen lisäksi, että tulen esittelemään festivaaliin osallistuvia kirjailijoita ja heidän tuotantoaan lähiviikkoina (ja kenties arpomaan heidän kirjojaankin) ja välitän tunnelmia itse tapahtumasta, arvon tämän markkinointiyhteistyökuvion kunniaksi pääsylippuja Nordic Noir Festival 2019 -tapahtumaan. Katso osallistumisohjeet kuvan alta!

Arvonta menee tällä kertaa näin:

Arvon 2 kappaletta viikonloppulippupaketteja Nordic Noir Festival 2019 -tapahtumaan (18. – 20.1.2019, Ruka). Yhden lippupaketin arvo on 60 euroa. Liput lahjoittaa tapahtuman järjestäjä.

Lippupaketteja on kaksi kappaletta, ja arvon ne eri henkilöille. Yksi henkilö voi siis voittaa vain yhden lippupaketin.

Osallistuminen tapahtuu jättämällä kommentin alle. Kerro kommentissa mielellään, ketä kirjailijaa haluaisit mennä festarille kuuntelemaan ja miksi. Jätä kommenttiin myös jonkinlainen yhteystieto, jotta saan Sinuun yhteyden sähköpostitse tms., jos Onnetar on suosiollinen.

Osallistumisaikaa on viikko, eli jätä kommentti sunnuntaihin 11.11.2018 klo 21.00 mennessä. Onnea arvontaan!

***
Jos onni ei kuitenkaan suosi arvonnassa, ei hätää! Tapahtumaan myydään pääsylippuja täällä.

***
Onnetar on jälleen ahkeroinut ja osoittanut tällä kertaa voittajiksi Satu Kohon ja Tuulevin Tuulevin lukublogista! Lämpimät onnittelut voittajille!

Lämmin kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! 

Tommi Kinnunen: Lopotti

Lopeta tuo itkeminen. Itse sinä väitit, että naisten kyyneleet ovat tragediaa, mutta miehen vollotus farssia. Ei täällä kenelläkään ole helppoa, mutta ei elämää kannata muistella vastoinkäymisten ketjuna. Sellaista ei mieli kestä.

Kaksi vuotta sitten ihastuin ikihyviksi Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeys. Kirjoitin silloin siitä monisanaisen blogitekstin ja niukemman version paikallislehden kulttuurisivuille. Muutkin kuin minä olivat avoimesti lääpällään kirjan edessä, eivätkä syyttä ollenkaan. Syksyllä teos ansaitusti nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon, mikä ei ollut mikään vähäinen ansio sekään, kun ottaa huomioon vuoden 2014 kirjasadon korkean tason. Samaten Neljäntienristeys oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokas.

Luin kirjan ja rakastuin siihen. Hankin myöhemmin myös äänikirjaversion, ja sen kuunteleminen vain vahvisti käsitystäni tarinan hienoudesta. Kun kuulin, että kirjasta on tulossa näytelmäversio Turun kaupunginteatteriin, varasin heti liput. En pettynyt näytelmäänkään. Olin vaikuttunut.

Tästä asetelmasta lähdin suurin odotuksin mutta myös hieman pelokkainkin mielin lukemaan Kinnusen toista romaania Lopotti. Täyttyisivätkö jo osittain kohtuuttomiksikin kohonneet odotukseni? Tulisinko pettymään? Entä jos Lopotti olisikin vain huonohko toisinto Neljäntienristeyksestä? Miksi ylipäätään kirjoittaa menestyneelle esikoisteokselle jatkoa, itsenäistäkään? Eikö kirjailijalla ollut yhtään tuoreempia ideoita?

Lukijan rimakauhu! Ihan oikeasti aloin hieman epäröidä uunituoreen lehdistökappaleeni äärellä. Sitten sain sovittua, että kirjoitan blogitekstin lisäksi arvion paikallislehteen, joten ihan velvollisuudesta rohkaisin mieleni ja avasin kannet. Eihän lehtiarviota voinut kauheasti viivyttää, kun teoksesta kirjoitettiin ja puhuttiin jo joka puolella.

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kaikki pelkoni oli ollut täysin turhaa. Kinnusen tekstin taika toimi jälleen. Tempauduin tarinan ja kielen vietäväksi, vaikka alkuun koetin pitää jonkinlaista analyyttistä etäisyyttä. Itse asiassa loppuun päästyäni oli todettava, että taisin pitää Lopotista aavistuksen enemmän kuin Neljäntienristeyksestä. Tosin kokemuksia on epäreilua vertailla vielä. Pitää ensin kuunnella Lopotin äänikirjaversio ja katsoa näytelmä (hymiö tähän!).

Lopotin rakenne on toisenlainen kuin Neljäntienristeyksen. Näkökulmia on vain kaksi ja ne limittyvät. Samalla kronologia on rikottu. Päähenkilöt eli minäkertoja Helena ja ulkopuolelta kuvattu Tuomas ovat eri sukupolven edustajia. Pidin tästä, koska tarina on jotenkin Neljäntienristeykseen verrattuna ehyempi. Kahden henkilön kautta päästään syvemmälle, eikä aikahaarukkakaan leviä mahdottomaksi.

Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja, mutta mitään ei haitanne, vaikka aloittaisi heidän tarinansa seuraamisen Lopotista. Teokset ovat ihan aidosti itsenäisiä osia sukutarinassa. Helena jää Neljäntienristeyksessä sivupolulle, kun hänet lähetetään lapsena Helsinkiin sokeainkouluun. 1940- ja 1950-luvuilla välimatka Helsingin ja Kuusamon välillä on ollut hirmuinen, ainakin tavallisilla kansalaisilla.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti.

Tämä sitaatti voisi olla Lopotin motto. Sekä Helena että hänen veljenpoikansa Tuomas ovat niitä, jotka lähtevät. Helena lähtee pakolla ja jo lapsena. Hänet repäistään irti tutusta ja turvallisesta ja heitetään kylmään maailmaan. Siellä hänen on pärjättävä, ja Helena päättää, että pärjättävä tosiaan on. Hän ei suostu asettumaan sokeille annettuun lokeroon, vaan taistelee itselleen oikean elämän. Hinta on kuitenkin kova.

Tuomas tekee oman valintansa tietoisemmin, mutta yhtä lailla lähteminen on hänelle ainoa realistinen mahdollisuus. 1990-luvun alussa homoseksuaalin miehen vaihtoehto ei ollut jäädä kotiseudulleen pieneen pohjoissuomalaiseen kylään. Oli lähdettävä, jos halusi edes vähän itsensä näköisen elämän. Helppoa se ei ollut etelän kaupungeissakaan!

On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.

Tämä ylle lainaamani kohta lienee teoksen eniten siteerattu. Itsekin nappasin siitä otsikon lehtiarviooni. Lainaamiselle on syynsä. Kinnunen osaa tiivistää syvälliset elämänviisaudet kauniiksi, sujuviksi lauseiksi ja ujuttaa ne tarinaansa niin, että ne eivät ole tippaakaan teennäisiä tai päälle liimattujen korulauseiden kaltaisia tekokukkasia. Tässä kohdassa tiivistyy jotain olennaista Lopotin olemuksesta.

Kirjassa ei ole mitään sen kummempaa juonta, vaan se kerii auki Helenan, Tuomaksen ja Löytövaarojen suvun tarinoita, jotka nivoutuvat yhteen kuten sukujen tarinoilla on tapana. On vaikeita aikoja ja sitten välillä hieman valoisampia jaksoja. Mikään onnen auvo ei kuitenkaan kestä ikuisesti, mutta elämä menee eteenpäin.

Hyvin nopeasti henkilöistä, niin Helenasta kuin Tuomaksestakin, tuli minulle läheisiä ja rakkaita. Erityisesti Helena on kuvattu uskottavasti ja aidosti. Sokeus tai muukaan vamma ei tee ihmisestä sen kummoisempaa hyvässä kuin pahassakaan. Samat tarpeet ja tunteet ihmisessä silti ovat, vaikka ulkopuoliset määrittelisivät hänet vain jonkin ominaisuuden perusteella.

Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.

***

Olen viimeisen kuukauden aikana jälleen paljon pohtinut sitä, miten kirjalliset ilmiöt syntyvät. Tommi Kinnusen tarina on hieno ja poikkeuksellinen malliesimerkki, jota tässä nyt hyödynnän. En ole itse mukana missään kustannustoiminnan sisäpiirissä, vaan seurailen alaa sivusta mutta työni ja kirjablogiharrastukseni myötä olen kenties kuitenkin hieman paremmin kuvioista perillä kuin ihan peruslukija. Olen myös lukijana sivusta seuraillut monen kirjoittajan ja kirjailijan uraa vuosien, jopa vuosikymmenten mittaan.

Joukkoon mahtuu monenlaista tarinaa. ’Kirjailijan ura’, mitä se sitten tarkoittaakin, tuntuu olevan monen suomalaisen haave. Pöytälaatikkokirjoittajien lisäksi meillä on suuri joukko ihmisiä, jotka ahkerasti lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoille ja hylkykirjeiden jälkeen sitkeästi jatkavat tekstien muokkaamista ja lähettämistä. Jospa vielä jonakin päivänä!

Osa onnistuu saamaan kustannussopimuksen, monet heistä useammankin, ja ura kirjailijana alkaa oikeasti muuttua haaveesta todeksi. 

Todellisuus vain taitaa olla monelle karu yllätys. Laadukkaatkaan teokset eivät välttämättä myy ja menestys jää vaisuksi. Voi kestää vuosia ja taas vuosia, eikä varsinaista läpimurtoa tapahdu. Kirjoittamalla saattaa itsensä niukasti elättää, jos suostuu tekemään muitakin kuin varsinaisia kirjoitustöitä tai jos onnistuu saamaan apurahaa työhönsä. Monelle tämä on tarpeeksi ja julkaiseminen jatkuu. Joku saattaa lopettaakin, syystä tai toisesta. Varmasti tarinoita on yhtä monia kuin ihmisiäkin.

Tommi Kinnusen uran kaltaisia meillä taitaa olla harvassa. Kinnunen on avoimesti kertonut, ettei edes haaveillut kirjan kirjoittamisesta, vaan että kaikki oli ainakin aluksi sattumaa. Kirjoittajakurssille osallistuminen oli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle harrastus, vastapainoa työlle. Kurssilla syntyi kuitenkin tekstejä, joista alkoi muodostua tekijänsä mielestä novelleja. Kurssin vetäjä Kirsti Ellilä kuitenkin sanoi, että romaani siitä taitaa tulla. Kinnunen näytti käsikirjoitusraakilettaan kirjailijaystävälleen, joka lähetti sen kustantamoon. Loppu on suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Käsi ylös, kuinka moni unelmoi siitä, mitä Kinnuselle tapahtui seuraavaksi? WSOY:ltä nimittäin soitettiin ja kerrottiin, että kustantamo olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjan. Kinnunen kertoo luulleensa ensin puhelua pilasoitoksi. Vuonna 2014 Neljäntienristeystä myytiin Suomessa miltei 44 000 kappaletta, ja sen jälkeen on tullut kirjasta vielä kuvitettu laitos, pokkari, äänikirja ja sähkökirjakin. Sen käännösoikeudet on tähän mennessä myyty neljääntoista maahan. Teos on siis paitsi arvostelu- myös myyntimenestys. Tällaiseen meillä pystyy yleensä vain Finlandia-voittaja.

Lopotin julkistamisjuhlassa Turussa jututtamamme WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen kertoi, ettei kustantamossakaan heti oivallettu, millaista menestystarinaa oltiin tekemässä. Palaset vain sattuivat loksahtamaan paikoilleen. Kaiken huipuksi Kinnunen on vielä persoonana ja esiintyjänäkin varmasti kuin kustantajan unelma. Hän ottaa haltuun niin tv-studion kuin satapäisen messuyleisön täysin suvereenisti ja luonnollisesti.

Tommi Kinnunen signeeraa uunituoretta Lopottia.
Ihailijalauma piirittää kirjailijaa!

En tunne Kinnusta henkilökohtaisesti, mutta sosiaalisessa mediassa olemme ’keskustelleet’ monesti kirjoista, kirjallisuudesta ja koulumaailmasta. Luontevan keskusteluyhteyden kautta syntyy tunne tuttavuudesta. Ihailen tapaa, jolla Kinnunen on hyödyntänyt julkkisstatustaan. Suomessahan on tapana, että julkisuuden henkilöiltä pyydetään lausuntoa milloin mistäkin. Kinnunen on ottanut kipakasti kantaa niissä asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä ja tuttuja eli muun muassa koulumaailman ilmiöihin. Kun asiat sanoo tunnettu kirjailija, ne saavat aivan toisen painoarvon kuin silloin, kun puhujana on opettaja. Raivostuttavaa, mutta näin se vain on. Siksi on aivan mahtavaa, että Kinnunen nyt puhuu muidenkin opettajien puolesta.

Kaiken tämän pyörityksen keskellä Kinnunen on jatkanut ainakin osittain varsinaisen leipätyönsä tekemistä, ollut pienen lapsen isänä - ja kirjoittanut sen kuuluisan ’toisen kirjan’. Helsingin Sanomien Kirja-liitteessä (21.10.2015) on koko aukeaman mittainen Kinnusen päiväkirja Lopotin synnystä. Kirjoittaminen on kuulemma sujunut helposti, mutta julkaiseminen on jännittänyt. Kaikilla ei ole näin ’helppoa’. Tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa Aki Ollikainen kertoo, millaiseen kurimukseen hän joutui esikoisteoksensa Nälkävuoden jälkeen ja miten lopulta syntyi toinen romaani.

Lopotin julkaisusta on kulunut nyt kuukauden verran, ja julkisuuteen on kerrottu jo useista käännösoikeuksien myynneistä. Ensimmäisen viikon aikana kotimaassa myytiin kirjaa yli 10 000 kappaletta. Myös kritiikit ovat olleet kiittäviä. Menestystarina siis jatkuu. Toivottavasti kirjailijalle jää aikaa kirjoittaa myös lupaamansa kolmas osa Löytövaarojen suvun tarinaan!

Tommi Kinnunen: Lopotti

WSOY 2016. 364 s.

Arvostelukappale.

My precious!

Lopotin julkkareista ovat ansiokkaasti raportoineet Kirsin Book Club ja Pilkkuun asti -blogit. Olin mukana julkistamisjuhlassa, mutta näytelmän katsoin jo aikaisemmin.

Aamun kirja -ohjelman haastattelu.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Turun kaupunginteatteri: Neljäntienristeys

Kari Hotakainen: Kantaja

Kaunis kansi on Elina Warstan käsialaa!

Tee ajoissa se, mikä mielessäsi liikkuu, sillä kohta siellä ei liiku enää mikään.

Teoreettisen filosofian maisteri Timo Kallio on keski-ikäinen pätkätyöläinen. Kun oman alan töitä ei ole saanut, on Timo ottanut sitä, mitä on. Viimeisimpänä on ollut tarjolla seurakuntayhtymän määräaikaisen puistotyöntekijän toimi.

Pian käy ilmi, että työpaikka antaa liikaakin virikkeitä miehen mielelle. Puistotyöntekijää pyydetään välillä kantajaksi hautajaisiin, joissa ei ole riittävästi omaisia tehtävää suorittamassa. Kerran Timoa pyydetään kantajaksi hautajaisiin, joissa vainajalla ei ollut yhtään omaista tai ystävää saattamassa. Kyseessä oli alkoholisti, jonka elämä oli luisunut alamäkeä jo vuosikymmeniä. Tylyt viran puolesta toimitetut seremoniat jäävät vaivaamaan Timoa. Hän alkaa kirjoitella vainajille omia muistokirjoituksiaan ja keksiä näille elämiä.

Lopulta tilanne kehittyy niin hankalaksi, että Timo soittaa entiselle koulukaverilleen, joka on psykologi. Mies tulee esittäneeksi kysymyksen, joka sysää liikkeelle kohtalokkaan tapahtumasarjan. Timo alkaa jäljittää nuoruuden rakkauttaan Hannelea. On jo aika Timonkin herätä eloon. Kokemattomalle se vain on kivuliasta ja hidasta.

Kari Hotakaisen Kantaja on tämän vuoden ruusukirja, eli kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja, jonka saa monista kirjakaupoista vähintään 15 euron kirjaoston kaupanpäällisenä. Olen hankkinut ja lukenut kaikki kolme aikaisempaakin ruusukirjaa, ja tuntuu, että niiden taso vähitellen nousee. Kenties kirjailija valitaan ja sopimus teoksesta solmitaan nykyään aikaisemmin? Tiedä häntä, mutta Kantaja vaikuttaa kertalukemisen perusteella kelpo pienoisromaanilta.

Hotakaisen lause on edelleen tunnistettava napakkuudessaan ja yllättävyydessään. Poimin lukiessani useita helmiä Twitteriinkin, kun oikein innostuin. Myös tarina ja päähenkilö ovat hotakaismaisia. Timo Kallio on mies, joka ei oikein osaa solahtaa menevään elämään ja ihmissuhteisiin, vaan tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja asettuu tarkkailijan ja pohdiskelijan asemaan, osin tahtomattaan. Hyvät aikomukset ajavat usein karille ujouden tai sosiaalisen kömpelyyden takia.

Muun elämän kiireet taisivat aiheuttaa sen, että en ehtinyt kunnolla valmistautua kirjaihmisten keväisen juhlapäivän viettoon, vaan ryntäsin kirjakauppaan pikaisesti työpäivän raossa. Ajoitin käyntini niin, että sain nimikirjoituksen Johanna Tuomolan uusimpaan, juuri ilmestyneeseen dekkariin Vielä kerran (Myllylahti 2015). Sen olin saanut suoraan kustantajalta, joten vielä piti valita jotain ostettavaakin. Päätin sitten tarttua jo aikaisemmin jossain selailemaani Fingerporin ruokakirjaan (Arktinen banaani 2015), joten siitä tuli tämän päivän virallinen kirjahankintani vähän vahingossa. Ajatuksena on poiketa vielä toistekin huomenna tai lauantaina kaupoilla sen verran, että saan toisen Kantajan hankittua ystävälleni.

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto 2015. 140 s.

Kaupanpäälliskirja.

Aiemmat ruusukirjat:

Tuomas Kyrö: Miniä

Jari Tervo: Jarrusukka  

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito                

Joko olet oman ruusukirjasi tänä vuonna hankkinut vai onko hankinta lainkaan suunnitelmissa? Minkä kirjan ostit tai aiot ostaa? 

Hyviä ja huonoja kirjauutisia

Huhhuh! Onpa taas tunteiden vuoristorataa kerrakseen lukuihmisen elämässä! Tänään julkaistiin virallisesti Blogistanian kirjapalkintojen 2014 voittajat. Koska eilen ahkerasti surffailin eri puolilla kirjablogimaailmaa, eivät voittajat enää olleet mikään mullistava yllätys, vaikka aika tiukille menikin esimerkiksi Kuopuksen osalta. Oma suosikkini hävisi voittajalle vain karvan mitalla!

Tarkemmat tulokset voi käydä kurkkimassa linkkien takaa emäntä- ja isäntäblogeista:

Blogistanian Finlandia

Blogistanian Globalia

Blogistanian Kuopus

Blogistanian Tieto

Omat äänestyslistani voi kurkata eilisestä jutustani.

Blogistanian Finlandian kärkikolmikko on kovin tutun oloinen:

1. Anni Kytömäki: Kultarinta

2. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

3. Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Oma kolmoseni, Sirpa Kähkösen Graniittimies, tuli kovassa kisassa kuudenneksi, mikä ei ole huono sijoitus lainkaan. Kärkikuusikon loputkin, eli Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Sami Lopakan Marras ovat myös viime vuonna lukemieni listalla. Kuusikossa on peräti neljä esikoisromaania. Oli mahtava esikoisvuosi, kuten taisin jo kesällä ihastella.

Blogistanian Globalia sen sijaan tarjosi jo minullekin jotain uutta:

1. Kate Atkinson: Elämä elämältä

2. Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

3. Sjon: Poika nimeltä Kuukivi

Voiton vei aavistusteni mukaisesti minunkin ykköseni. Neljänneltä sijalta löytyy oma kolmoseni eli Donna Tarttin Tikli. Murakami ei saanut sydäntäni kovinkaan lämpimäksi kirjallaan Norwegian Wood, joten viimevuotinen käännös jäi lukematta. Poika nimeltä Kuukivi on taas aivan tuntematon minulle. Mitäköhän olen puuhaillut viime vuoden…

Blogistanian Kuopus meni seuraavasti:

1. Jenna Kostet: Lautturi

2. Magdalena Hai: Susikuningatar

3. Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita – Puuseppä

Jenna Kostetin ja Magdalena Hain kirjojen pisteet menivät tasan, mutta pistelaskusysteemissä huomioidaan myös sijoitukset, joten Lautturi voitti niukasti. Tästä kirjasta olen kuullut ihastuneita huokailuja usealta taholta, mutta kirja on vielä lukematta. Tilanne pitää korjata! Muut mitalistit olenkin sitten ehtinyt vuoden mittaan jo lukea.

Blogistanian Tieto:

1. Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
2. Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006
3. Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Tästä kategoriasta en ollut onnistunut tarttumaan yhteenkään mitalistiin viime vuonna. Risaisen elämän ostin äidille lahjaksi, joten siihen on ainakin lukuoptio hankittuna. Minna Canth taas on vanha idolini, joten kirja on hankittava jossain vaiheessa itsellekin.

Kannattaa kurkata äänestyspostauksia ja tuloslistauksia ajan kanssa, jos kaipaa hyviä lukuvinkkejä! Voittajat muuten kukitetaan ja kunniakirjoitetaan Helsingissä Aleksin Suomalaisessa kirjakaupassa 26.2.2015. Toivottavasti paikalle saapuu runsaasti yleisöä. 

Onnea vielä kaikille voittajille ja ääniä saaneille 

sekä viime vuonna kirjan julkaisseille!

Ihan toiseen suuntaan sai lukuihmisen suupielet kääntymään päivän toinen, enemmän mediahuomiota saanut kirjauutinen. Kirjamyynnin viime vuoden luvut eivät hyvältä näytä. Kaunokirjallisuuden myynti laski 10 %. Masentavaa. Eniten myyty kirjakin, tietokirja jääkiekkoilijasta, myi alla 80 000 kappaletta. Mitä voisi tehdä? Menossa on Kirjan vuosi 2015 -kampanja, ja masennun kyllä lopullisesti, jos vuoden päästä taas synkistellään alenevien myyntilukujen äärellä. Onneksi joku sentään tekeekin jotain:

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö toimii Kirjan vuosi -teemavuoden suojelijana ja haastaa puolisonsa Jenni Haukion kanssa suomalaiset antamaan lapsille lukuaikaa: ”Kirjat ja lukeminen ovat sivistyksemme ydinaluetta. Monet lapsista ja nuorista lukevat paljon, mutta yhä enemmän on myös heitä, jotka eivät lue koskaan tai vain hyvin harvoin. Siksi haastammekin kaikki suomalaiset antamaan lapselle lukuaikaa, kannustamaan häntä kirjojen äärelle. Lukeminen kehittää; ajattelemaan, kuvittelemaan ja tuntemaan. Ja se on myös hauskaa!”, presidenttipari sanoo.

Presidentti Niinistö kertoo kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä itselleen: ”Kirja on rikas kokemus, se tekee lukijastaan osallisen; hänet johdatetaan tuntemaan, värittämään ja aistimaan kirjan tapahtumat omalla tavallaan. Mukaeltuna: ‘Luen, siis ajattelen’.”

Presidentti on puhunut. Lukekaa.

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Suomen kirjakauppaliitto meni vesittämään loistavan ideansa. Vuonna 2012 tarjottiin ensimmäistä kertaa ilmainen kylkiäiskirja kaikille, jotka ostivat kirjan ja ruusun päivänä (23.4.) kirjoja yli kymmenellä eurolla kirjakaupasta tai nettikaupasta. Ensimmäinen ruusukirjailija oli Tuomas Kyrö ja ruusukirja oli Mielensäpahoittajan spin off Miniä. Idea oli uusi ja hieman hämmentävä, ja monet jäivät nuolemaan näppejään, kirjaa kun sai vain tuona yhtenä päivänä. Esimerkiksi kirjastot jäivät ilman tätä mainiota ja pian tosi kysyttyä opusta.

Viime vuonna ruusukirjailijaksi oli kutsuttu Jari Tervo, varma myyntitykki hänkin. Jarrusukkaa osasivat jo monet kyttäillä ja ostoksia suunniteltiin etukäteen, jotta kirjan varmasti saisi. Vuosi sitten esitin toiveen, että kirjaa vastaisuudessakin saisi vain tuona yhtenä ja erityisenä päivänä. Juuri se tekee siitä ’sen jutun’. Eikö sitten tänä vuonna kirjaa saanutkin peräti kolmena päivänä… Vesittivät idean. Pöh.

Sen verran harmitutti, että vaikka kirjan ja ruusun päivänä olinkin juhlatuulella ja tein kirjahankinnan ja kotiutin Anna-Leena Härkösen ruusukirjan, en enää viitsinyt kiiruhtaa kirjaa oitis lukemaan saati hankkimaan sitä enempää kuin vain yhden kappaleen.

Takana puhumisen taito pääsikin sitten yllättämään todella positiivisesti. En ole mikään suuri Härkös-fanittaja, vaikka aika monia hänen teoksiaan olen lukenut. Häräntappoaseen olen työn vuoksi lukenut ehkä turhan monta kertaa ja perusteellisesti, joten sen suhteen mitta alkaa olla täynnä. Mutta olen pitänyt Härkösen julkaistuista kolumnikokoelmista, joissa kirjailijan tarkka silmä ja kyky asettaa itsensä likoon sekä sanan säilä pääsevät mukavasti oikeuksiinsa.

Tämän vuoden ruusukirja olisi hyvin voinut ilmestyä sellaisenaan muutenkin. Se ei anna hätäisesti sutaistun makua, vaikka taitto onkin väljä ja antaa muuten pienelle kirjalle tukevuutta. Kolumneissa, tai voisiko tekstejä ennemminkin luonnehtia pakinoiksi, puhuu kirjailijan äänellä kertoja, joka tekee hauskoja mutta teräviä huomioita maailmasta keski-ikäistyvän naisen näkökulmasta. Koska tämä lukija on lähestulkoon saman ikäinen naispuolinen kansalainen, voi monen tekstin äärellä vain naureskella ja nyökkäillä huvittuneena. Noinhan se juuri menee!

Härkönen kirjoittaa tarkoituksellisesti itsestään ja mainitsee julkkistuttaviaan ohimennen ihan nimeltä. Ei niin julkkistutuista puhutaan sitten hieman peitetymmin. Mukavinta on, ettei kirjailija tunnu lainkaan säästelevän itseään, vaan ruotii omaa ulkonäköään ja ulkonäköpaineitaan sekä käyttäytymistään varsin armottomasti, vaikkakin humoristisesti. Miehen ja naisen yhteiselon vaikeudesta irtoaa monia tekstejä. Miehet ovat hankalia otuksia, mutta eivät naiset sentään toiseksi jää!

Moni teksti alkaa paheksuvaan sävyyn. Esimerkiksi some-riippuvuus ja erityisesti Facebook saa kyytinsä. Tekstin lopussa on kuitenkin yleensä kappale tai loppulause, joka kääntää koko kuvion nurin niskoin.

Härkösen valinta ruusukirjailijaksi oli hyvä veto. Ensinnäkin oli jo naisen vuoro. Toiseksi hän oli panostanut kirjoittamiseen mukavasti. Kirja on hyvä. Mutta pahus soikoon, ensi vuonna ruusukirjan jako takaisin yksipäiväiseksi! Vaadin!

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014. 156 s.

P.S: Ostin muuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulun saadakseni ruusukirjan. Omistan jo ko. teoksen, mutta se on jossakin (!) lainassa ja halusin Rauhalalta signeerauksen. Mitäpä ei kirjahullu tekisi? Mitä Sinä ostit ruusukirjan saadaksesi?

Reilun kaupan äänikirjoja ja äänikirjoista noin ylipäätään

Taidan olla äänikirjojen(kin) suurkuluttaja. Laskin nimittäin, että olen tänä vuonna jo ehtinyt kuunnella 22 äänikirjaa, ja parhaillaankin on menossa kaksi. Lisäksi tuossa kokonaismäärässä ovat mukana sellaiset järkäleet kuin Mika Waltarin Mikael Karvajalka ja kaikki Harry Potterit. Blogiani seuranneet jo tietävät, että salaisuuteni on yksin autossa taitettava työmatka. Istun päivittäin autossa puolitoista tuntia, enkä jaksa kuunnella radiota enkä oikein musiikkiakaan. Äänikirjat ovat pelastukseni, ja olenkin niistä pahasti riippuvainen.

Kuuntelen äänikirjoja myös puhelimestani esimerkiksi lenkkeillessäni tai yksin kotona ollessani, jos tehtävänä on jokin tylsähkö kotityö. Omistan myös iPod4:n, jonka muistiin mahtuu äänikirja poikineen, mutta älypuhelimen hankittuani olen lähestulkoon hylännyt pienen sinisen laitteeni. Puhelimeen saan ladattua kirjat suoraan esimerkiksi Elisa Kirjasta. Lataaminen ja kirjojen kuuntelu ovat huippuhelppoa, mutta maksullista hupia.

Kirjasto on pää-äänikirjalähteeni. Joka kerta kirjastossa käydessäni (siis kerran tai pari viikossa) koukkaan äänikirjahyllyn kautta ja tarkistan tarjonnan. Koska olen jo vuosia harrastanut niiden kuuntelua, olen melko tarkkaan läpikuunnellut käytössä olevien kirjastojen valikoiman, niin aikuisten kuin lasten- ja nuortenosastoiltakin. Aika ajoin käyn läpi myös kirjastojen nettiaineistosivut ja tarkistan, mitä uutta on tullut tai tulossa ja teen varauksia. Aikaisemmin siirsin osan cd-versioista iPodille, mutta nykyään kuuntelen cd- ja mp3-levyt auton soittimella ja ostan puhelimeen tiedostot netistä.

Jonkin verran äänikirjoja on kertynyt myös omaksi. Olen ostanut hyllyyni Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian sekä Tuntemattoman sotilaan (myös kuunnelmaversion tästä!). Edellinen taitaa olla ylittämättömin äänikirjakokemukseni tähän asti. Aivan uskomattoman upean luennan tekee Veikko Sinisalo. Käsittääkseni kyseessä on alun perin radiolle tehty luenta, joka on sitten siirretty cd-muotoon myöhemmin. Omina ovat myös parhaat Waltarit eli Sinuhe egyptiläinen ja Mikael Karvajalka ja sen heikohko jatko-osa Mikael Hakim. Myös Kiven Seitsemän veljestä on tullut hankituksi, ja vain Kalevala puuttuukin suosikkieni kokoelmasta. Myös lapsille hankimme aikoinaan klassikkoja kuten Astrid Lindgrenin kirjoja automatkojen ratoksi, ja toimivatkin muuten tosi hyvin. Aikuisetkin jaksavat kuunnella niitä.

Äänikirjoina kuuntelen mielelläni kirjoja uusintana, siis sellaisia kirjoja, jotka olen jo ainakin kertaalleen lukenut. Joskus kuuntelu voi tulla melko piankin lukemisen jälkeen. Näin kävi pari vuotta sitten Katja Ketun Kätilön kanssa. Kuuntelu avasi monisyisestä teoksesta vielä uusia ulottuvuuksia, kun tarinan keskeisimmät kohdat olivat jo valmiiksi tiedossa. Samalla tavalla on käynyt Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanien kohdalla.

Mutta voin kuunnella myös ennen lukemattomia teoksia. Usein silloin on kyseessä dekkari tai jokin muu hieman kevyempi teos. Monet dekkarit kestävät myös uusintakierroksen kuunneltuina, koska olen armottoman huonomuistinen ja ratkaisevat käänteet usein painuvat nopeasti unhoon. Esimerkiksi Agatha Christien tuotantoa on julkaistu paljon suomenkielisinä äänikirjoina, ja niitä voi hyvin lukea ja kuunnella useampaankin kertaan. Mieluiten kuuntelen kirjani suomeksi, mutta yllättävän hyvin ovat sujuneet myös satunnaiset kokeiluni englannin kielellä. Ruotsiakin voisin joskus kokeilla.

Paitsi sisältö myös toteutus on äänikirjoissa tärkeää. Pidän eläytyvästä luennasta, kuten Sinisalon tai Vesa Vierikon (Potterit) tyylistä, mutta liian eläytyvää ei saa olla. Olen myös huomannut, että minua miellyttävät enemmän mies- kuin naislukijat. Suosikkejani ovat edellä mainittujen lisäksi Lars Svedberg, Veikko Honkanen ja Ismo Kallio sekä Ola Tuominen. Juha Veijonen on lukenut joitakin Reijo Mäen Vares-dekkareita, ja niistä pidin myös kovasti. Onnistuneita ovat yleensä olleet myös kirjailijoiden itsensä lukemat kirjat, kuten Eppu Nuotion Pii Marin -dekkarit. Tosin ymmärrän, että kaikilla kirjailijoilla ei ole halua tai taitoa tällaiseen urakkaan.

Oikeastaan vain kerran olen törmännyt todella huonoon luentaan. Harmi kyllä en enää muista edes varmasti, mikä kirja oli kyseessä, mutta muistaakseni jokin Taavi Soininvaaran trillereistä. Kuulosti siltä kuin lukija ei olisi ollut äidinkieleltään suomenkielinen, ja aksentti häiritsi tavattomasti.

Tulipas tästä nyt pitkä johdanto. Tähtäimessäni on nimittäin esitellä suomalainen pienäänikirjakustantamo Suomen ääniakatemia, joka äänenkäytön koulutuksen lisäksi julkaisee reilun kaupan periaatteella äänikirjoja. NettisivuillaanSuomen ääniakatemia esittelee itsensä näin:

Tarja ja Esa Orre perustivat Suomen Ääniakatemian vuonna 2010
vastatakseen runsaaseen äänenkäytön koulutuksen kysyntään.
Luonnollisena jatkeena koulutustyölle syntyi äänikirjakustantamo,
jonka johtoajatuksena on tuottaa teknisesti ja luentalaadullisesti
korkeatasoisia äänikirjoja siten, että luovan työn tekijät - kirjailijat,
kääntäjät, näyttelijät, ohjaajat, säveltäjät - saavat työstään heille
kuuluvan, oikeudenmukaisen palkkion.

Olen keskustellut Tarja Orren kanssa pariinkin kertaan puhelimessa äänikirjoista ja Suomen ääniakatemian toiminnasta. Ihmettelimme viimeksikin molemmat, mistä kummasta johtuu, että äänikirjat eivät oikein vain ole lyöneet itseään Suomessa läpi. Äänikirjavalikoima on varsin suppea, ja myynti on verrattain vähäistä. Syiksi arvelimme ainakin kohtalaisen korkean hinnan. Tosin on myönnettävä, että äänikirjojen hinnat ovat varsin kilpailukykyisiä ainakin uutuuksien kovakantisten paperiversioiden rinnalla.

Yhdeksi syyksi arvelin myös hieman vanhahtavan formaatin. Yleensähän äänikirjat julkaistaan cd-muodossa. Paksu kirja luettuna cd-levyille voi olla varsin mittava paketti. Mikael Karvajalassa on kestoa yli 34 tuntia ja levyjä on kolmekymmentä: kaksi laatikollista!

Levyt ovat työläitä käyttää. Niitä pitää jatkuvasti vaihtaa soittimeen. Lisäksi ne ainakin kirjastokäytössä helposti vahingoittuvat eivätkä enää toimi moitteettomasti. Minä olen sen verran tumpelo, että kirjan levyjen siirtäminen tietokoneen kautta iPodiin on varsin työläs projekti. Mp3-levyt ovat jo astetta kehittyneempi muoto kuin cd, mutta sitä formaattia on varsin vähän saatavilla.

Suomen ääniakatemia on pieni mutta laadukas äänikirjakustantamo. Nettisivujen kautta voi kurkata mielenkiintoista projektia, joka on toteutettu yhdessä yhdysvaltalaisen kirjailija Alice McLerranin kanssa. Kirjailija ihastui omasta lastenkirjastaan tehtyyn suomenkieliseen äänikirjaversioon ja halusi tehdä Suomen ääniakatemian kanssa siitä myös englanninkielisen version. Kirjailija luki tekstin itse. ’Kuvituksena’ toimii Esa Orren säveltämä musiikki. Projekti on saamassa jatkoa erikielisinä toteutuksina. Firma sivuilta voi katsoa kirjailijan haastattelun ja kuunnella näytteen kirjan suomenkielisestä äänikirjasta. Vuori joka rakasti lintua on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta teokselta.

Suomen ääniakatemialla on pieni mutta varsin laadukas kirjavalikoima. Mukana on ilahduttavan paljon dekkareita, ja erityisen iloinen olen Seppo Jokisen tuotannosta, jonka lukee Ola Tuominen. Sekä Jokinen että Tuominen ovat suosikkejani, joten yhdistettynä nämä miehet tuloksena voi olla vain huipputavaraa!

Ajattelin esitellä tässä yhteydessä Suomen ääniakatemialta saamani näyteäänikirjan, mutta koska jutustani tuli aika pitkä, säästänkin sen ihan omaan juttuunsa huomiseksi.

Heitän nyt kysymyksen lukijoille. Mikä on Sinun suhteesi äänikirjoihin? Olisi mukava kuulla kokemuksista!

P.S: Vieno toive olisi saada laite, jolla voi kuunnella äänikirjoja myös uidessa…

Terveiset Helsingin kirjamessuilta!

Uupunut mutta onnellinen kirjabloggaaja täällä koettaa järjestellä sekasortoisia ajatuksiaan julkaisukuntoon. Eilen nimittäin oli kirjavuoden yksi kohokohdista mitä tapahtumiin tulee: päivä Helsingin kirjamessuilla. Taistelukestävämmät kollegani viettävät messuilla jopa täydet neljä päivää, mutta minulle todellakin yhdessä päivässä oli kyllin, niin mukavaa ja mielenkiintoista kuin messuilla onkin. Arkielämän velvoitteet kuten työ ja perhe asettavat rajoja messuilulle kunnon (ja kukkaron) kestävyyden lisäksi.

Nelipäiväisen tapahtuman ehdottomasti hektisin päivä on käsittääkseni nimenomaan lauantai, mutta silti vietin juuri eilisen päivän aamukymmenestä lähes iltakuuteen messuhallissa. Suomen dekkariseura isännöi perinteisesti Dekkarilauantaita, jota halusin päästä seuraamaan. Lisäksi kustantaja Atena kutsui kirjabloggaajia tapaamaan kirjailija Pasi I. Jääskeläistä lauantai-iltapäivänä, joten hyvin tuli messupäivä ajoitettua.

Koska käytössä oli vain tämä yksi maallinen ruumis ja yksi päivä aikaa, koetin suunnitella etukäteen mahdollisimman tehokkaasti ajankäyttöäni. Harry Potter -kirjoista tuttu ajansiirrin olisi silti ollut kätevä, sillä mielenkiintoisimmat asiat tuntuivat tapahtuvan aina samaan aikaan vähintään kahtaalla. Esimerkiksi kahdeltatoista olisi pitänyt olla kolmessa paikassa samaan aikaan: kuuntelemassa Pertti Jarlaa, Heli Laaksosta ja Jaetun lukemisen lumo -paneelia! Jälkimmäinen tapahtuma meni vielä osin päällekkäin Vera Valan esiintymisen kanssa! Vähemmästäkin pää hajoaa…no, elämä on valintoja.

Heti aamusta hoidin pois alta sovitut tapaamiset. Pikaisesti vaihdoin kuulumiset Readberryn Jarkko Ylikosken kanssa. Olen toiminut esilukijana parissa Readberryn kautta luettavissa olevassa kirjassa eli Dan Browinin Infernossa ja Kjell Westön Kangastus 38:ssa. Edelliseen saatiin pystyyn ihan mukavasti keskusteluakin. Kannattaa kokeilla uutta lukemisen muotoa. Yhtä pikaisen pyrähdyksen tein Myllylahden osastolla, jossa tapasin kustantaja Lassi Junkkarisen ja kirjailija Niina Within. Oli mukavaa tavata ihmisiä, joiden kanssa on tähän asti ollut yhteydessä vain virtuaalisesti! Myllylahden dekkareita luen vastaisuudessakin, ja oli kivaa päästä kiittämään arvostelukappaleista ihan kasvokkain.

Messualueella oli vielä väljää, ja törmäsin (ei kirjaimellisesti kuitenkaan) sattumalta Mansarda-kustannuksen pöytään, jonka takana istui kustantamon omistaja ja kääntäjä Kari Klemelä. Hänen kustantamonsa tuotantoa on taannoin lukemani Hautajaisilvely-dekkari. Tein ensimmäisen messuhankintani eli ostin kokoelman Sokea kirjakauppias. Se sisältää tekstejä kolmeltatoista sorbinkieliseltä kirjailijalta. Kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja siihen pitää jossain välissä tutustua tarkemmin. Sorbin kielestä en ole ennen edes kuullut, tunnustan.

Sitten alkoikin jo Dekkarilauantain ohjelma vetää puoleensa. Keijo Kettunen kyseli, mitä jatkosuunnitelmia esikoisdekkarin julkaisseilla kirjailijoilla on. Jo Turussa kuuntelin hyvällä suullisella ulosannilla siunattua kirjailija Kimmo Miettistä, joka kertoi tehneensä kustantajan kanssa sopimuksen yhdeksän kirjan sarjasta! Aloitusosa Sukuviha on ilmestynyt tänä vuonna (linkistä kustantamon esittelyyn, en ole kirjaa lukenut). Haastateltavana oli myös Minna Lindgren. Huomioni kiinnittyi tässä vaiheessa kuitenkin vielä messuosastojen tarjontaan, joten Lindgrenin ja muiden kommentit menivät valitettavasti ohi.

Seuraavaksi lavalle marssivat Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Christian Rönnbacka ja Marko Leino. Rönkää kuuntelee aina mielikseen ja muidenkin herrojen kirjoja olen lukenut, lukemassa tai ainakin aikomassa lukea, joten liimauduin penkkiin. Tässä vaiheessa yleisöä alkoi Mika Waltari -lavan ympärillä olla jo aika mukavasti. Iltapäivällä oli paikoin jopa tungosta! Kirjailijoilta kyseltiin muun muassa, miltä tuntuu mennä rikollisten nahkoihin. Eihän se mukavalta kuulostanut, mutta työtä on kirjailijankin tehtävä, oli mukavaa tai ei. Rönkä muistaakseni kertoi, että kun uskon puute kirjailijaa vaivaa, voi lohdukseen lukea vaikka kirjastojen lainaustilastoja. Mieltä kuulemma lämmittää varsinkin, kun huomaa, että oma kirja on jostain varastettu!

Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Christian Rönnbacka ja Marko Leino.

Miesten jälkeen oli naisten vuoro. Lavalle nousivat Leena Korsumäen haastateltaviksi alan kuningattaret Outi Pakkanen ja Leena Lehtolainen seuranaan nuorempi (prinsessa) Vera Vala. Ehdin kuulla vain haastattelun alkuosan, jossa muisteltiin pidempään kirjoittaneiden naisten uran alkuvaiheita ja heidän merkitystään nuoremmille alalle aikoville naiskirjailijoille. Nappasin muuten ensimmäisen lähes terävän otoksen Verasta!

Vera Vala.

Sitten olikin jätettävä ladyt ja kiidettävä yläkertaan Aino-tilaan, jossa bloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudasta tuurannut Taika Dahlbom sekä lukupiireistä väitellyt toimittaja Suvi Ahola ja lukupiiriä vetävä toimittaja Seija Nummijoki keskustelivat jaetun lukemisen ilosta eli lukupiireistä ja kirjablogeista. Keskustelu oli mielenkiintoinen, koska itse olen kirjablogannut nyt kolme vuotta ja sitä ennen vedin yli viisi vuotta lukupiiriä. Keskustelun huomiot eivät olleet uusia, mutta ne todistivat omat käsitykseni asioista ainakin kutakuinkin oikeiksi.

Paneelista rynnistin taas kohti Waltaria. Matkalla olin törmätä (tällä kertaa kirjaimellisesti) Otavan osaston liepeillä Liza Marklundiin, joka olikin juuri siirtymässä samaan suuntaan kanssani eli Marianne Peltomaan haastateltavaksi Dekkarilauantain kansainvälisenä vieraana. Tungosta riitti! Hiippailinkin vähän sivummalle ja ostin Blue Moon -kustantamon osastolta täydennystä Peter Robinsonin dekkareihini.

Liza Marklund.

Kirjabloggaaja(kaan) ei selviä pelkällä hengen ravinnolla, joten seuraavaksi oli vuorossa lounastauko. Seuraksi sain kollegoja: Sallan, Marian, ”Tintin” ja Arjan. Kiitos hyvästä seurasta ja keskustelusta! Muitakin oli kai tulossa yhteiselle lounaalle, mutta infokatkos erotti meidät. Harmi!

Lounaan hengähdystauon jälkeen sattumalta kuulin Heli Laaksosen äänen Otavan lavalta, ja jäin kuvailemaan kirjailijaa, kun tämä signeerasi Aapista. Kiitos Helille poseerauksesta!

Heli Laaksonen.

Dekkarilauantaissa jatkui ohjelma kiivaana. Vuorossa oli keskustelua historiallisten dekkareitten kirjoittamisesta, ja lavalla olivat Tapani Bagge, Nina Hurma, Timo Sandberg ja Indrek Hargla. Janne Mäkelä haastatteli. Mukavinta oli kuitenkin keskustelu, johon pääsin erään ystävällisen rouvan kanssa haastattelujen väliajalla. Hän kysäisi minulta, olinko lukenut mitään esitellyistä kirjoista. Myönsin. Hän kertoi jo kyllästyneensä toisen maailmansodan aikaan sijoittuviin kirjoihin ja pitävänsä 20-lukua virkistävänä vaihteluna. Tähän oli helppo yhtyä!

Aikatauluuni olin vielä merkinnyt yhden dekkaristien haastattelun. Kirjojen moraalisista teemoista Kai Ekholmia, Kati Hiekkapeltoa, Sirpa Tabetia ja Johanna Tuomolaa haastatteli Tiinakaisa Honkasalo. Tabet oli joskus Kiskossa asuessaan kirjastossamme esiintymässä, joten oli mukavaa kuulla häntä taas. Tuomolan ja Hiekkapellonkin halusin nähdä, koska olen kummankin uutuuskirjan jo lukenut. Haastattelua en kuitenkaan ehtinyt kuunnella loppuun, koska seuraavaksi oli vuorossa päivän tärkeä osuus!

Kati Hiekkapelto.

Atenan väki siis tarjosi kirjabloggaajille tilaisuuden tavata kirjailija Pasi I. Jääskeläinen ihan ilmielävänä, ja aika monta bloggaajaa paikalla olikin. Kirjailija, arvostelukappale ja lasi viiniä toki houkuttelivat, mutta vähintään yhtä mukavaa oli tavata ihan oikeassa elämässä ihmisiä blogien takaa. Tilaisuus alkoi sähäkästi pienoisella katastrofilla, joka herätti kovasti hilpeyttä meissä bloggaajissa. Olimme nimittäin saaneet järjestäjien taholta neuvoja asiallisesta käyttäytymisestä pressitiloissa…

Kirjailijakin tuntui hieman jännittävän, mutta iloinen ja luonteva kustannustoimittaja Kanerva Eskola sai tilaisuuden ilmapiirin vapautuneeksi kertoilemalla aluksi viime hetken säädöistä, joita kirjan Sielut kulkevat sateessa kanssa tehtiin ennen painoon lähettämistä. Keskustelu kirjablogien ja kirjojen näkyvyyden keskinäisestä vaikutuksesta oli vilkasta ja mielenkiintoista, mutta en taaskaan kehdannut sanoa mitään. Onneksi toiset bloggaajat ovat reippaampia. Rohkenin sentään nimmarin pyytää kirjaan. Aloittelinkin kirjaa jo junassa, mutta se joutuu vielä tovin odottelemaan toisten keskeneräisten takia.

Pasi I. Jääskeläinen.

Hetken hengähdimme bloggaajakollegoiden kanssa kahvikupposen äärellä. Sitten tein vielä joukon kirjahankintoja, eli kahmin kahdella eurolla kirjoja myyneeltä osastolta mukaan peräti neljä romaania, hankin Bazarin osastolta yhden joululahjan ja tuliaiskirjan tyttärelle sekä kävin kotiuttamassa Habibin Otavan osastolta (kympillä!)Alivaltiosihteerin hauskuuttaessa taustalla. Kaiken tämän jälkeen olinkin aika finaalissa. Junaa odotellessa ja vielä kotiasemallakin huomasin, että aika sama matka oli ollut monella kanssamatkustajalla!

Kiitokset kaikille, joita messuilla tapasin! 

Oli mukavaa nähdä! 

Toivottavasti tavataan pian uudelleen!

Lisää kirjamessutunnelmia: P.S. Rakastan kirjoja ja P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, TuijaTa, Kujerruksia ja Kujerruksia, Koko lailla kirjallisesti, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella, Tarukirja, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä, Ja kaikkea muuta ja Ja kaikkea muuta, Sivukirjasto, Täällä toisen tähden alla, Kirjakirppu, Kolmas linja ja Kolmas linja sekä Kolmas linja, Taikakirjaimet ja Taikakirjaimet, Hyönteisdokumentti ja Hyönteisdokumentti, Pikkurilli, Vinttikamarissa, Päiväunien salainen elämä ja Päiväunien salainen elämä sekä Päiväunien salainen elämä, Bokbabbel, Poplaari, Pähkinäkukkula, Kirjasfääri, Kannesta kanteen, Saran kirjat, Kirjava kammari ja Kirjava kammari, Cafe Voltaire, Leena Lumi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Lukutoukan kulttuuriblogi, Ilselä, Luettua elämää, Morren maailma, Luetut, lukemattomat, Mari A:n kirjablogi, Cilla in Wonderland, Magdalena Hai, Lukuhoukka, Päättymätön tarina, Kirjasfääri, Hemulin kirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakko ruispellossa, Yrttimaan aikakirja II, Rita (useita juttuja).

Kirjamessujen lukupiirit bloggarinäkökulmasta: Morren maailma (Kettu: Piippuhylly), Sallan lukupäiväkirja (Hotakainen: Luonnon laki), Kirjasfääri ja Kirjasfääri (Rajala: Lavatähti ja kirjamies), Luetut, lukemattomat (Pancol: Central Parkin oravat), Jäljen ääni (Lehtolainen: Rautakolmio),Kirjallisena. Minna (Pakkanen: Rakastaja), Bokbabbel (Teir: Talvisota).