Marko Annala: Kuutio

 

Rakastan ajatusta olla isä, mutta olla isä – sitä on vaikea rakastaa.

Kun huomasin syksyn kirjakatalogeista, että Marko Annalalta oli tulossa uusi romaani, ilahduin. Olen ollut vaikuttunut Annalan aiemmista romaaneista Värityskirja ja Paasto. Tänä syksynä ilmestynyt Kuutio vain syvensi rakkauttani Annalan kirjoitustyyliin. Sain sen parissa yhden huutonaurukohtauksen (onneksi olin yksin autossa…), mutta moneen kertaan tajusin olevani myös sydän karrella.

Kuution minäkertoja on keski-iän kynnyksellä keikkuva mies, Aatos-pojan isä ja Virpin entinen aviomies, jonka nimeä ei taidettu mainita kertaakaan (ja oletan sen olevan tarkoituksellista). Kertoja on menestyvän pelialaan keskittyvän verkkolehti Kilkkeen toimitusjohtaja, ja työrintamalla asiat sujuvat pääosin mukavasti.

Yksityiselämä sen sijaan on kutistunut kuutioksi, jonka sisällä ahdistaa. Avioliitto Virpin kanssa on päättynyt, kun Virpi on pakannut tavaransa ja muuttanut muualle. Tosin mies uskoo tai ainakin uskottelee itselleen, että kyseessä on vain väliaikainen asumusero. Siksi hän ei ole kertonut perhekuvioiden muutoksesta kenellekään.

Pariskunnan yhteinen poika Aatos on kymmenvuotias erityislapsi, jonka kanssa sekä mies että Virpi tuntuvat välillä väsyvän, vaikka kumpikin rakastaa lastaan täydestä sydämestä. Aatoksella on oppimisvaikeuksia ja hän saa välillä rankkoja raivokohtauksia. Mies kuvailee poikansa koulunkäyntiä taisteluksi, jossa viikonloput ovat tulitaukoja. Sydäntäni raateli erityisesti kohtaus, jossa sekä Aatos että vanhemmat on kutsuttu koululle keskustelemaan Aatoksen koulukäynnistä. Mies näkee opettajat ja muut asiantuntijat hänen poikaansa arvostelevina ulkopuolisina, joilta ei riitä ymmärrystä nähdä hänen poikaansa lapsena, jolla vain on tietynlaisia ominaisuuksia.

Vaikka Aatoksen kanssa on rankkaa, kokevat isä ja poika monia hyviä hetkiä yhteisinä viikkoinaan. Kun vintiltä löytyy miehen isältään saama Rubikin kuutio, Aatos innostuu sen ratkaisemisesta. Mies on itse aikoinaan pystynyt ratkaisemaan kuutiota vain kahden sivun verran (niin kuin minäkin!), mutta Aatos oppii niksit nopeasti ja alkaa olla aika haka jo antiikkisen pulmapelin kanssa.

Kuutiossa seurataan miehen elämää parin vuoden ajalta. Vähitellen joskin välillä vaikean kautta pulmat alkavat ratketa hänen elämässään ja siihen alkaa ilmestyä myös valonpilkahduksia. Kun kerrostaloyhtiön seinään päätetään maalauttaa muraali, sekä miehen että Aatoksen elämään tulee uusia tärkeitä ihmissuhteita. Olisiko elämällä vielä jotain hyvää tarjottavanaan?

Minäkertoja kirjoittaa paitsi artikkeleita verkkolehteensä myös tarinoita oman sukunsa miehistä. Niitä kuljetetaan miehen oman tarinan lomassa, ja niistä aukeaa hyvin ankea kuva suvun miesten isätaidoista tai oikeastaan niiden täydellisestä puuttumisesta. Virpi toteaa miehelleen, että tämä on joko hiljaa tai kuittaa kaiken vitsailemalla. Se on melkoinen edistysaskel siihen nähden, miten miehen isoisä ja isoisänisä ovat asioitaan ratkoneet. Suhteet omaan isäänkään eivät ole ihan parhaasta päästä.

Annalan tapa kertoa erityislapsen vanhemmuudesta on rehellinen ja koskettava. Lapsen kanssa eläminen on välillä sietämätöntä ja raskasta, mutta kun edistysaskelia tulee, on ilo sitäkin kirkkaampaa. Hienoa on juuri isyyden kuvaus. Aatos asuu vuoroviikoin isän ja äidin kanssa, ja vaikka järjestelyssä on toki haittapuoliakin, se sujuu pääosin hyvin. Myös isä pärjää lapsen huoltajana erinomaisesti. Tätä viestiä ei liikaa ole tarjolla.

Mies kaipaa myös parisuhdetta. Kun hänelle vähitellen valkenee, että Virpi ei ole enää palaamassa hänen luokseen, muitakin mahdollisuuksia alkaa avautua. Mutta pitkän suhteen ja sen kariutumisen jälkeen ei ole kovin helppoa alkaa ajatella itseään jonkun uuden kumppaniksi. Kun vielä sosiaalisissa taidoissakin on sillä saralla toivomisen varaa, seuraa kiusallisen kömpelöitä tilanteita. Välillä jopa sellaisia, että lukija on tikahtua nauruunsa. Kuten silloin, kun Darude hiekoittaa lupaavasti alkaneen eroottisen kohtauksen.

Onneksi Annala siis kietoo tarinaansa myös huumoria. Aatoksella on tapana keksiä omia haukkumasanoja, ja ne huvittavat isääkin, vaikka toisaalta on surullista kuulla pojan moittivan itseään. Omissakin toimissaan mies näkee myös koomisia piirteitä. Sen sijaan suvun menneisyyttä kuvaavissa osuuksissa ei pilkahda edes surumielinen hymynhäive.

Mietin Kuutiota lukiessani ja tätä juttua kirjoittaessani, että se jos mikä on oikea täsmävinkki isänpäivälahjaideaa kaipaavalle. Annala käsittelee miehen elämää niin vastustamattomasti, että perheiden nais- ja muunsukupuolisetkin lukevat sen lahjansaajan jälkeen varmasti ilomielin ja ahmien, kuten minä.

Marko Annala:Kuutio
Like 2020. 308 s.

Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 7 h 38 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -palvelun kokeilujakso. Sekä kuuntelin että luin kirjaa.

Marko Annala: Paasto

Matias Törmä, 46, on romuna. Selkä on hajonnut runsas vuosi sitten liukastumistapaturmassa, ja nyt mies sinnittelee päivästä toiseen vahvojen kipulääkkeiden voimalla. Entinen ahkera lenkkeilijä on muuttunut vähitellen jenkkakahvoja kerääväksi hissuttelijaksi.

Paljon pahempi juttu kuitenkin on, ettei Matias enää usko Jumalaan. Uskonkriisi on edennyt pisteeseen, jossa asiantila on tunnustettava niin vaimolle kuin työnantajallekin. Sekä rippipapille. Valheessa ja teeskennellen Matias ei voi enää elää, mutta tunnustus tulee varmasti hajottamaan hänen elämänsä palasiksi. Avioliitto on pysynyt pitkälti koossa Jeesus-liiman avulla, ja työpaikkakin on ortodoksisen kirkon helmoissa. Tuskinpa rippi-isäkään enää haluaa olla tekemisissä seurakunnasta eronneen miehen kanssa.

Sattuu ja pelottaa.

Ortodoksisen kirkon ja seurakunnan perinteet ovat rytmittäneet Matiaksen elämää runsaat pari vuosikymmentä, mutta nyt hän elää viimeistä kertaa paaston aikaa. Tosin varsinainen paastoaminen on jo häipymässä taka-alalle. Pääsiäisenä hän aikoo olla mukana ehtoollisella viimeistä kertaa. Matka sinne on kuitenkin kivinen.

Viimeisiä työtehtäviään suorittaessaan Matias törmää Kuopiossa enkeliin. Niin hän ainakin itse tapahtuman itselleen kuvailee. Aution hotellin käytävällä istuu alaston nuori tyttö. Matias ei käännä selkäänsä vaan tarjoaa apua. Kohtaaminen saa absurdeja piirteitä ja myöhemmin dramaattisia seurauksia.

Myös menneisyys tunkee pintaan kevään mittaan. Lapsuuden kipeät haavat avautuvat, kun iäkäs ja muistinsa jo aikoja sitten kadottanut Tyyne-mummo sairastuu hoitokodissa. Matias hätääntyy. Olisiko sittenkin pitänyt puhua enemmän Tyynen kanssa tämän vielä muistaessa asioita?

Syksyllä Twitter-tuttuni suositteli minulle Marko Annalan uutta romaania Paasto. Kirja ei lähtökohtaisesti lainkaan kuulostanut sellaiselta, jonka olisin kuvitellut valitsevani luettavaksi. Mutta onneksi olin pannut merkille, että Marko Annalan esikoisteos, autofiktiivinen romaani Värityskirja, nostatti ilmestyttyään pari vuotta sitten positiivisia väreitä kirjakuplassani. Päätin tutustua ensin siihen ja kuuntelin sen äänikirjana.

Ihastuin totaalisesti! Annala kuvaa rehellisesti ja säästelemättä muusikonuransa paikoin kovin pomppuisia vaiheita, luovuuden tuskaa ja riemua, mielenterveyden horjuntaa, henkistä heräämistä, parisuhteita ja rankkoja perhe-elämän kokemuksia. Olin myyty. Jopa niin myyty, että etsin netistä Mokoman musiikkia tarkistaakseni, mistä miehestä tässä oikein on kyse.

Hieman tosin arvelutti, miten selvästikin sydänverellä kirjoitetusta autofiktiosta fiktiiviseen kerrontaan siirtyminen onnistuisi. Huoleni oli turha, sillä rakastuin Paastoon lähes yhtä ehdoitta kuin Värityskirjaankin.

On vaikea eritellä, miksi Annalan kirjat ovat puhutelleet minua niin vahvasti. Niiden huomaan on jollain tavalla lohdullista heittäytyä. Lukiessaan tietää olevansa turvassa. Aihepiireiltään ja teemoiltaankin kirjat ovat olleet melko kaukana itsestäni ja elämänpiiristäni, mutta se ei ole haitannut yhtään. Päinvastoin, Annalan kertomat tarinat ovat paitsi koskettaneet minua, olleet myös hyvin kiehtovia. Mutta ennen kaikkea minuun vetoaa Annalan kieli. Se on kaunista olematta koristeellista. Se on kuin raikasta, kirkasta lähdevettä tai merituulta!

Paasto on hyvin väljästi taitettu romaani, mutta silti siinä kerrottu tarina on monikerroksinen ja juuri sopivan aukkoinen minun makuuni. Loppu on poikkeuksellisen täydellinen: hippusen arvoituksellinen, hyvin seesteinen ja toiveikas, muttei tippaakaan siirappinen.

Minulle tuli Paaston lukemisesta hyvä olo.

Marko Annala: Paasto
Like 2018. 284 s.

Ostettu.

Sijoitan Paaston Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjan upeat kannet on suunnitellut Tuomo Parikka. Kuva ei anna niistä oikeaa käsitystä, sillä kuvan kellanoranssit kohdat ovat oikeasti kullanväristä kiiltävää paperia.