Henriksson & Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Olen kiinnostuneena seurannut pienen osuuskuntamuotoisen kustantamon Osuuskumman alkutaipaletta. Puhtaasti osuuskuntamuotoisia kustantamoja ei käsittääkseni kovin monia Suomessa vielä ole. Ainoa toinen etsimättä mieleen juolahtava osuuskustantamo on Crime Time, jonka peruslähtökohta on toisenlainen kuin osuuskummalaisilla. Crime Time pyrkii lähinnä reilumpaan voitonjakoon kuin perinteinen kustannustoiminta, ja sen jäsenet ovat järjestään kirjailijoita, jotka ovat jo tehneet nimeä (niissä perinteisissä kustantamoissa).

Osuuskumman tavoitteena tuntuu olevan ainakin uuskumman kirjallisuuden julkaiseminen, siis sellaisen kirjallisuuden joka ei välttämättä löytäisi lainkaan kustantajaa sieltä perinteisten kustantamojen helmoista. Kustantamon osakkaat ovat, kuten firman nettisivuilla todetaan, ’tuoreita ja nousevia’ kirjailijoita, siis sellaisia, jotka eivät vielä ole välttämättä kovin nimekkäitä ja menestyneitä myyntimarkkinoilla. Listalta löytyvät mm. sellaiset nimet kuin Maria Carole, Magdalena Hai, Saara Henriksson, J. S. Meresmaa ja Mixu Lauronen ja Shimo Suntila. Monet ovat siis jo useamman kirjan julkaisseita konkareita, mutta osa on kokemattomampaa joukkoa.

Ensimmäinen julkaisu Kumman rakas -antologia näki päivänvalon heinäkuussa 2012. Saman vuoden syksyllä ilmestyi kokoelma Steampunk! – Koneita ja korsetteja, jonka minäkin aikanaan luin. Pidin lukemastani, vaikka jotkut tekstit vaikuttivatkin selvästi vielä keskeneräisiltä. Jotain tuoretta ja erilaista oli kuitenkin tunkeutunut suomalaiselle kirjallisuuskentälle.

Hyvästä alusta innostuneena pyysin arvosteltavakseni myös tämän vuoden keväällä ilmestyneen antologian Huomenna tuulet voimistuvat. Tarkoitus oli luonnollisesti lukea teos ihan pikimmiten ja kirjoittaa siitä luvattu juttu blogiin, mutta sitten vain jostain syystä kirja aina tuntui vajoavan alaspäin kirjapinoissani. Kesällä koetin ryhdistäytyä ja poimin sen mukaan kitalaenpuhdistusnovellien joukkoon heinäkuussa, kun osallistui Blogistanian lukumaratoniin.

Päätin lukea maratonilla jokaisen kirjan välissä novellin eri kokoelmista. Huomenna tuulet voimistuvat -kirjasta valitsin J. S. Meresmaan Lintukodon sekä siksi, että kirjailija oli minulle tuttu entuudestaan sekä siksi, että novellin nimi viittaa Aleksis Kiveen (muun ohella). Kirjoitin novellista lyhyesti tuohon maratonpäivitykseen, ja joku kommentoi, että Lintukoto oli hänen mielestään paras novelli koko antologiassa. Pidin novellista, ja se on mielestäni taiten rakennettu, mutta jotenkin arvio siitä, että paras osa kirjaa oli jo luettuna, vain hieman turhautti, ei houkutellut lukemaan loppujakin novelleja.

Nyt vuoden lähestyessä loppuaan haluaisin jollakin tavalla puhdistaa bloggaajan pöytää ja tehdä pois alta sovitut jutut. Niinpä oli aika tarttua vakavalla mielellä kauan odottaneeseen kokoelmaan. Luin kirjan rauhalliseen tahtiin, ja pidin aina kunnon tauon novellien välillä, jotta ne eivät menisi mielessäni sekaisin. Tässä on muuten yksi syy siihen, miksi novellikokoelmat eivät ole ihan juuri se juttu minulle. Lähden turhan helposti ahmimaan, vetämään koko kirjan putkeen. Sellainen lukutyyli ei tee kokoelmalle oikeutta.

Teoksen saatesanat ovat Osuuskumman yhteistyökirjailija Risto Isomäen käsialaa. Isomäen tekstit ovat omiaan herättämään levottomuutta, eikä mies tee poikkeusta nytkään. ”Silloin kun ympäröivän todellisuuden ihmeellisyys ja monimutkaisuus ylittää poliitikkojen, toimittajien ja kansalaisten kuvittelukyvyn rajat, tarvitaan kirjallisuutta, joka auttaa päättäjiämme hahmottamaan selkeämmin mitä on tapahtumassa tai voisi tapahtua ja mitä pahimpien skenaarioiden torjumiseksi pitäisi tehdä. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää.” (Toivoisinpa totisesti, että päättäjät lukisivat kaunokirjallisuutta.) Isomäen teksti on myös kokoelman päättävä novelli Luonnon järjestys, joka on julkaistu aiemmin Suomen lääkärilehdessä vuonna 2008.

Useimmat novellit sijoittuvat epämääräiseen tulevaisuuteen, yleensä vain yhden tai kahden sukupolven päähän, jolloin vanha maailma vielä elää muistoissa. Osassa on tapahtunut peruuttamattomia luonnonmullistuksia, ja elinolot ovat kaventuneet niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jokin valtiovalta tai korporaatio pitää ohjaksia käsissään, ja pienet kapinallisjoukot koettavat pitää vanhoja arvoja hengissä. Janne Harjun novellissa Niin lähti kaunis päivänsäde vihreitä arvoja edustava nuorukainen näyttää ajan hermolla elävän naisen silmissä itsekkyyden huipentumana, mikä luo huvittavan ristiriidan.

Metsä minun pyhäiseni -novellissa metsäyhtiö on kaapannut vallan ja luonut jopa oman uskonnollisen kultin, jossa palvotaan hiisiä. Oikeat hiidet ovat kuitenkin kielletyillä alueilla, villimetsissä. Christine Thorelin tarina on minusta varsin kiehtova, sillä dystopia kietoutuu hienosti suomalaiseen mytologiaan. Tarja Sipiläisen lohduttomassa Puuttomassa maassa vilahtaa toivon siemen, mutta siihen asti tuulimyllyt saavat hoitaa puiden virkaa, monessakin mielessä.

Samuli Antilan Sadasta tuhanteen on kuin jonkinlainen miniscifidekkari. Kalareissulla kaverukset vahingossa tappavat kaverin, jolla on hallussaan paketti outoa jauhetta. Pian selviää, että kyseessä ei suinkaan ole kokaiini tai muu harmiton pöly, vaan jotain aivan muuta… Loppukohtaus on karmaiseva!

Entäpä jos oikean, aidon mansikan hallussapito olisi äärimmäisen vaarallista ja kiellettyä puuhaa, josta valtion salainen palvelukin olisi kiinnostunut? Tällaiseen pelottavaan uhkakuvaan kurkistetaan Anni Nupposen Juurissa. Nupponen pelaa ovelasti hyvisten ja pahisten rooleilla.

Rooleilla pelailee myös M. G. Soikkeli tarinassaan Urho ja kettu. Salaperäinen Hiihtäjä käy maan rajojen ulkopuolelta vapauttamassa suomalaisten kettutarhojen asukkeja. Mutta mitä ketut oikein ovat? Ja kuka on Hiihtäjä?

Itse taisin eniten pitää kolmesta vielä mainitsemattomasta eli Jussi Katajalan Mare Nostrumista, Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamista ja Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Viljasta ®. Viimeksi mainittu on varsin jännittävä ’ekoterroristitarina’. Henrikssonin novellissa taas on mukana juuri sopiva ripaus arvoituksellista yliluonnollisuutta. Loppuratkaisu jää mukavasti kutkuttamaan mieltä.

Mare Nostrum on minusta koko kokoelman huikein! Katajalta ei ainakaan puutu mielikuvitusta, ja plussana on seassa vielä ripaus huumoria, joka tuntuu näissä ekoscifitarinoissa olevan kortilla. Dystopiaan ei nauru sovi, se lienee pääosin faktaa, mutta kyllä vähän sentään voisi irvailla (kuten muuten tekee Isomäkikin omassa tekstissään!). Mare Nostrum olisi mieluusti saanut olla pitempikin tarina, vaikka ihan romaaniksi asti se ei ehkä olisi kantanut.

Osuuskumma hinnoittelee tuotteensa varsin lukijaystävällisesti. Verkkokaupassa tämä uudehko pehmeäkantinen antologia maksaa tällä hetkellä 17,95 euroa, ja hinta sisältää toimituskulut. Lisäksi parhaillaan on menossa kampanja, jonka aikana painetun kirjan ostaja saa saman kirjan myös e-kirjana. Reilua!

Saara Henriksson ja Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Osuuskumma 2013. 211 s.

Pyydetty arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Saara Henriksson: Linnunpaino

"Ei kaiken tarvitse olla vaikeaa, ei hierarkioita tai alistussuhteita ihmisten välillä. Juuri nyt minä tiedä, että tämä on oikea tapa olla rakastunut. Minun ei tarvitse joka hetki tietää, missä mies on, sillä ruumis ei tee mitään sillä tiedolla."

Vuosi 2013 on ainakin luettaviksi sattuneiden kirjojen puolesta osoittautunut tähän asti vallan mainioksi. J. Pekka Mäkelän pikkuisen suomikummaan päin vinksallaan oleva Muurahaispuu miellytti kovasti, uudet dekkarituttavuudet Sloveniasta ja Intiasta olivat virkistäviä ja Tapani Heinosen vaikuttava Reunalla jäi mieleen varmasti pitkäksi aikaa. Ajattelin sen jälkeen ottaa jotain hieman kevyempää ja valitsin kirjastopinostani Saara Henrikssonin Linnunpainon. Eipä ollutkaan mitään tyttömäisen kevyttä romanssia, vaan hieno, täysipainoinen tutkielma parisuhteen mahdottomuudesta.

Linnunpainon päähenkilö ja minäkertoja on vähän päälle kaksikymppinen Lilja, joka on ammatiltaan tanssija. Hän kuuluu yksityiseen tanssiryhmään, jota vetää karismaattinen Jukka. Liljalla on sydänsuruja, koska toinen tanssija Marko on jättänyt hänet lyhyen suhteen jälkeen. Välit Tukholmassa asuviin vanhempiin ovat vaikeat. Isä on vaatinut ja odottanut molemmista tyttäristään suuria, Liljasta tanssijana, Annasta muusikkona. Sisaruksista Lilja on toteuttanut isän toiveita ja kestänyt paineita paremmin. Annalla on vaikeampaa.

Lilja ihastuu lintuaiheisella yleisöluennolla väitöskirjaa tekevään Tommiin, joka myös valokuvaa lintuja. Lilja asettuu Tommin reitille kyllin monta kertaa, jotta suhde pääsee alkuun. Tommi on jo lähemmäs kolmikymppinen mutta tuntuu eläneen yksin opiskelujen alusta alkaen. Lilja kyselee ja saa selville, että aiemmin Tommilla on ollut vain Petri, lapsuus- ja nuoruusajan ystävä. Petristä tulee Liljalle jonkinlainen fiksaatio. Hän ei saa miestä mielestään, vaan hän jatkuvasti kyselee Tommilta hänestä lisää, vaikka Tommi selvästikään ei halua kertoa enempää. Mutta Liljan on saatava tietää. Lopulta arvoituksen viimeisetkin rippeet selviävät hänelle, mutta jokseenkin kyseenalaisin menetelmin.

Lilja on mustasukkainen ja omistushaluinen, ja Tommi on yhtä paljon sitoutumiskammoinen. Hän ei halua suhdetta, ei yhdessä asumista tai edes yhteistä aikaa niin paljon kuin Lilja. Ei siis mikään kovin helppo asetelma. Tilanne alkaa nopeasti vertautua Liljan työhön. Tanssiryhmä alkaa työstää balettia Siniparrasta. Judithin rooli alkaa vaivata Liljan mieltä. Miksi Judith halusi kaikesta huolimatta avata seitsemännenkin oven? Miksi on pakko saada tietää, vaikka se aiheuttaa vain tuhoa? Täytyykö parisuhteessa tietää kaikki toisesta ja toisen menneisyydestä, myös entisistä rakkauksista? Onko rakkaudessa kilpailuasetelma, jossa uuden rakkauden on oltava entisiä parempi? Henriksson kuljettaa hienosti Siniparran ja Judithin tarinan tulkintaa Liljan ja Tommin parisuhteen kehittymisen rinnalla. Oikeastaan vasta nyt minullekin tuntui avautuvan, miten Sinipartaa voi tulkita.

Mutta ei Linnunpainossa puhuta pelkästään rakkaudesta ja sen vaikeudesta. Oikeastaan vielä keskeisemmässä osassa on Liljan työ, tanssi. Sitä Henriksson kuvaa suorastaan taiturimaisesti. En ole koskaan itse harrastanut tanssia tai mitään muutakaan taidetta tai urheilua, mutta kuvittelisin, että juuri Henrikssonin kuvaaman kaltaista elämä esimerkiksi tanssipiireissä on. Oma keho on jatkuvasti äärirajoilla ja jo parikymppiset alkavat kärsiä vaivoista, joista viisikymppiset tavikset vasta saavat varoituksia. On treenattava, treenattava, treenattava. Kilpailu työtehtävistä on veristä ja kavalaa. Vain harvat voivat päästä pääosiin. Hetki huipulla on joka tapauksessa lyhyt. Rahat ovat tiukassa niin ryhmällä kuin yksilöilläkin. Voiko tanssimalla todella elättää itsensä? Onko mikään tällaisten uhrausten arvoista?

Henriksson kirjoittaa niin, että hiki haiskahtaa lukijan nenään ja korvissa soi. Aivan mainio on kirjan lopusta löytyvä musiikkiluettelo kappaleista, joihin kirjassa viitataan. Musiikilla kun on tietysti tanssijoista kertovassa kirjassa keskeinen osansa.

Usein ihmettelen, miten sattumalta valituissa kirjoissa vilahtelee samoja aiheita tai teemojakin. Esimerkiksi juuri ennen joulua luin Kaj Korkea-ahon teoksen Tummempaa tuolla puolen, jossa keskeisessä osassa on homoseksuaalisuus ja se, miten homous on edelleen Suomessa ainakin maaseudulla tabu. Tämä tietysti vertautui tuohon Heinosen Reunalla-kirjaan ihan suoraan. Mutta Linnunpainossakin on viittaus miesten homoseksuaaliseen suhteeseen, vaikka Petrin ja Tommin välejä ei sen enempää avatakaan. Enemmän juuri tanssin takia mieleen palautui taannoin lukemani Marianne Backlénin romaani Tulilinnun tanssi, joka kertoo nimensä mukaisesti baletin maailmasta ja jossa viitataan samoihin tanssimaailman ongelmiin kuin Henrikssoninkin teoksessa. Tulilinnussa lisäksi homosuhteet ovat keskeisenä teemana.

Saara Henriksson: Linnunpaino

Into 2012. 246 s.

Saara Henrikssonin blogi Margaret Pennyn muistikirja. Kirjatraileri Linnunpainosta.