My Fair Lady ja Canth - viikonlopun kulttuuririennot

Marraskuu saatiin onnellisesti selätettyä, ja joulukuu käynnistyi kunnon kulttuuripläjäyksellä. Sattumalta nimittäin kaksi ennakolta sovittua teatterikäyntiä ajoittui peräkkäisille illoille. Alkuun lähdettiin Lohjan teatterin komealla My Fair Lady -musikaalilla. Kaupungin puoliammattilaisteatteri pistää tässä suurponnistuksessa totisesti parastaan!

Mikään yllätys ei ollut, että musiikkipuoli tulisi toimimaan kuin ammattiteatterissa ainakin. Siihen on Lohjalla saanut tottua, ettei katsomossa tarvitse tuntea myötähäpeää, kun näyttelijät ryhtyvät laulamaan. Pääroolissa Eliza Doolittlena säteilee Annina Alanen, jonka meriittilistalla on muun muassa Tangokuningatar-finaalissa laulaminen. 

Pikkuisella parvekkeella soittaa suppea elävä orkesteri tukenaan Länsi-Uudenmaan musiikkiopiston nauhalle soittama musiikki. 

Tomi Tuominen, Annina Alanen ja Joni Pitkonen jännittävät laukkakisoissa.

Yhtään ainakaan heikommaksi ei jää hänen vastanäyttelijänsä Joni Pitkonen professori. Higginsinä. Mukava yllätys oli myös paikallinen vetonaula eli Tomi Tuominen Freddyn roolissa. Sekä laulu että näytteleminen sujuivat tv:stä tutulta toimittajalta aivan mukiinmenevästi.

Teatterin ohjaaja ja johtaja Sari Niinikoski iloitsee vilpittömästi upean harrastajajoukon intoa ja paloa tehdä teatteria, ja syystä, sillä juuri tuo innostus välittyy katsomoon ja saa katsojan heittäytymään romanttisen komedian pauloihin täysin rinnoin. Vähällä eivät ole päässeet teatterin palkallinen osasto eli lavastaja Jyrki Kakko ja puvustaja Kati Heikkinen. Entisen elokuvateatterin tiloissa toimivan teatterin ammattilaisilta vaaditaan kekseliäsyyttä ja taitoa. Kiva idea ovat käännettävät lavasteet, joiden avulla saadaan aikaan nopeat vaihdokset sisä- ja ulkotilojen avulla. Pukuloisto taas on jälleen kerran häikäisevä!

Suosittelen lämpimästi Lohjan teatterin musikaalia. Lisätietoa lipuista, esitysajoista ja muusta tarpeellisesta täältä. 

Roolit:

Eliza - Annina Alanen 

Henry Higgins - Joni Pitkonen

Eversti Pickering - Seppo Lehtelä

Rva Pearce - Sanna Nuutinen

Sisäkkö 1 - Taika Tenhunen

Sisäkkö 2 - Saana-Maaria Tenkanen

Alfred P. Doolittle - Petri Puttonen

Rva Higgins - Merja Hukkanen

Freddy Eynsford-Hill - Tomi Tuominen

Transylvanian kuningatar – Ulla Lehtelä

Zoltan Karpathy – Timo Holma

Lisäksi mukana kuorossa ja tanssijoina:

Hoppe Sinervä, Topi Hintukainen, Iida Koskinen, Timo Taipale, Taika Tenhunen, Saana-Maaria Tenkanen, Nea Grönmark, Mirja Heino, Riikka Kajander.

Jutun kuvat julkaistu teatterin luvalla, paitsi alin lavastekuva, joka on omani.

Lauantaina olikin vuorossa perinteinen teatteriretki ystävien kanssa pääkaupunkiin. Liput Canth-näytelmään oli ostettu jo keväällä. Kaikki neljän naisen seurueen jäsenet ovat innokkaita kotimaisen kirjallisuuden harrastajia ja tietyllä tavalla myös ammattilaisia, joten odotukset olivat korkealla. Minna Canth on klassikoittemme kulmakiviä ja oma suosikkini jo vuosikymmenten ajan sekä henkilönä että kirjailijana. 

Cécile Orblin Minna Canthina.

Käsikirjoittaja Seppo Parkkinen on halunnut paitsi kertoa Minna Canthin poikkeuksellisen elämäntarinan myös näyttää hänen tuotantonsa keskeiset osat. Tavoite on kunnianhimoinen ja lopputulos kärsii liiasta ahtamisesta. Mukana on nimittäin erimittaisia näytteitä noin kymmenestä näytelmästä. Kolmituntinen näytelmä ei millään riitä tähän, ja intensiteetti pääsee paikoin katoamaan.

Pihla Maalismaa Anna Liisana.

Mutta on näytelmällä hetkensä. Vaikuttavimpiin lukeutuu toisen näytöksen Anna Liisan kohtaus, jossa Anna Liisa (Pihla Maalismaa) tunnustaa rikoksensa kihlajaisiin saapuneiden vieraiden edessä. Hetki on riipaiseva tälläkin kertaa ja osoittaa, miksi Canthin tuotanto on klassikon aseman ansainnut. Tekstit puhuttelevat tänäänkin. 

Jussi Lehtonen ja Jukka Puotila
eli näyttelijä Niilo Sala ja teatterinjohtaja tohtori Bergbom.

Koska näytelmäkatkelmat syövät paljon aikaa ja tilaa, jää Minnan elämästä paljon kiinnostavaa kokonaan sivuun tai vain ohuen maininnan varaan. Esimerkiksi Juhani Ahon merkitys sivuutetaan lähes kokonaan, samoin Järnefeltien. Toisaalta suhteet Bergbomin sisaruksiin ja teatteriväkeen, kuten Ida Ahlbergiin (vaikuttava Kristiina Halttu), tulevat mielenkiintoisesti näkyviksi, ja esimerkiksi näyttelijä Niilo Salasta olisi hauska lukea lisääkin. 

Kieltämättä oli melkoisesti etua, että tunsi kohtalaisen hyvin sekä Minna Canthin elämäkerran että hänen tuotantonsakin jo katsomoon istahtaessaan. On vaikea kuvitella, millainen kokemus olisi ollut ilman kontekstien tuntemista. Nyt nautin kovasti esityksen tarjoamista tunnistettavista aineksista, vaikka siis jotain olennaista mielestäni jäi puuttumaankin. Erityisen hämmentyneeksi jätti näytelmän loppu, jossa ensin on ylipitkä venäjänkielinen ote Tshehovin Lokista ja sitten aivan lopuksi näyte vuonna 1911 filmatusta Sylvistä. Kaiken lisäksi näyte ei edes ole alkuperäinen vaan tehty näytelmää varten. Miksi?

Eniten jälkipuinnissamme harmittelimme sitä, että kaikesta huolimatta itse Minnan hahmo jäi katsojalle etäiseksi. Syynä ei ollut Cécile Orblinin työskentely, mutta jostain syystä ohjaaja tai käsikirjoittaja on tehnyt tällaisen valinnan. 


Rooleissa:
Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen

Jutun kuvat Kansallisteatterin media-aineistosta.

Liput kumpaankin esitykseen ostettu itse. 

Billy Elliot Helsingin kaupunginteatterissa

Musikaali Billy Elliot on varmasti kärkikahinoissa, kun aikanaan mietin kuluneen vuoden kulttuurikokemusten parhaimmistoa. Nauratti, itketti, vaikutti ja liikutti koko rahalla!

Olen katsonut Billy Elliot -elokuvan useita kertoja, ja se lukeutuu leffasuosikkeihini. Kun kevättalvella havahduin ja tajusin, että elokuvan pohjalta tehty musikaaliversio oli tulossa Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon, päätin, että se on nähtävä.

Ei ollut onneksi vaikeaa taivutella hyviä kulttuurinautiskelijaystävättäriäni mukaan. Niinpä hankimme liput jo hyvissä ajoin keväällä. Katsojahistoriamme olivat hyvin vaihtelevat. Minä siis olin nähnyt elokuvan, toinen ystävättäreni sekä elokuvan että Australiassa musikaaliversion, toinen ei tiennyt taustoista oikein mitään. Kaikki olimme kuitenkin tyytyväisiä ja virkistyneitä ulos kävellessämme. 

Massiivisen peruskorjauksen takia Helsingin kaupunginteatteri työskentelee väistötiloissa eri puolilla kaupunkia. Billy Elliotia esitetään Linnanmäen Peacock-teatterissa, joka oli minulle, maalaiselle, uusi kokemus. Tekniikka toimi hienosti Peacockissa ja tunnelma oli muutenkin sopivan rosoinen, mutta katsojakokemus ei kovahkoilla istuimilla hyvin loivasti nousevassa katsomossa ihan huippuluokkaa ollut. Jos eteen sattuu kookas kanssakatsoja, on näkemisen laita niin ja näin. Meillä oli kohtalaisen hyvät paikat keskiosassa kuudennellatoista penkkirivillä.

Amos Brotherus Billy Elliotina.
Kuva Mirka Kleemola, Helsingin kaupunginteatteri,

Helsingin kaupunginteatteri on satsannut tuotantoon melkoisesti. Kaikissa lukuisissa lapsirooleissa on kolminkertainen, useimmissa aikuisrooleissa kaksinkertainen miehitys. Meille osui versio, jossa nimiosaa näyttelee Amos Brotherus, isää Risto Kaskilahti ja mummia Leena Uotila. Billyn ystävää Michaelia näytteli Luca Elshout sellaisella otteella, että me täti-ihmiset olimme kerralla aivan myytyjä! Mikä karisma nuorukaisella!

Juonikuvauksen voi halutessaan lukea vaikka Wikipediasta, joten en siitä sen enempää tähän kirjoittele. Illan mittaan katsomossa sai keski-ikäinen sentimentaalikko niin nauraa kuin itkeäkin, kuten jo alussa sanoin. Tarina on aika yksinkertainen ja hiemankin kriittisemmin ajateltuna jopa siirappinen, mutta mitä siitä. Vauhdikas kerronta hyvällä ja hyvin esitetyllä musiikilla höystettynä takasi viihtymisen. Myös tanssikohtaukset olivat nautittavia, erityisesti huikeat kohtaukset, joissa oli mukana Billy aikuisena tanssijana. Meille osui vuoroon huokailuttavan upea Antti Keinänen. Esityksen jälkeen sovimmekin, että balettia on mentävä vielä piakkoin ihan varta vasten katsomaan. Ja kenties vielä sitä nykytanssiakin…

Eniten tietysti kiinnosti, miten nuori suomalaispoika selviytyy vaativasta Billyn roolista. Turha oli olla huolissaan. Ainakin Amos Brotherus hoiti homman kotiin varmoin ottein. Tanssijana Brotherus ei ole vielä mikään virtuoosi, mutta muita tarvittavia taitoja kyllä löytyy. Nuorukainen lauloi itsensä ainakin minun sydämeeni, ja hänen ehdoton lavasäteilynsä ulottui hyvin kuudennelletoista penkkiriville saakka. Brotherus selvästikin on lavalla vähintäänkin kuin kotonaan, eikä tilan haltuun ottamisessa ollut minkäänlaista haparointia. Vain Elshout ylsi tässä suhteessa paremmaksi, mikäli vertailu sallitaan.

Jos olisi aikaa ja rahaa, olisi kivaa käydä katsomassa läpi kaikki miehitykset, mutta minun on nyt tyytyminen tähän yhteen versioon. Olen oikein tyytyväinen kokemaani, kuten yltä käynee selvästi ilmi. Suosittelen musikaalia lämpimästi! Katsomossa oli ilahduttavan paljon lapsia vanhempineen, ja hyvin tarina sopiikin ainakin kaikille kouluiän saavuttaneille. Tekstissä on paikoin suorasukaista kielenkäyttöä, mutta ei mielestäni mitään sellaista, mitä nykylapsi ei kuulisi päivittäin muutenkin.

Helsingin kaupunginteatterin sivuilta pääsee selaamaan hyvää valokuvavalikoimaa sekä katsomaan trailerin esityksestä. Käsiohjelman pääsee lukemaan täältä.

Billy Elliot -musikaali Helsingin kaupunginteatterissa 12.9.2015.

Ohjaus Markku Nenonen.

Liput ostettu itse.