Unohdetut kirjat - kustantajan näkökulma

Monet kirjailijat ovat ainakin parin viime vuoden aikana avautuneet eri foorumeilla tyytymättömyydestään kustantamojen ponnisteluihin kirjojensa markkinoinnissa. Kirjamyynti on ollut useita vuosia laskusuunnassa, ja ala on murroksessa monella tavalla. Tästä näkökulmasta asiaa kosketeltiin myös parin viikon takaisilla Turun kirjamessuilla. Osuuskuntamuotoiset kustantamot, kuten CrimeTime ja Osuuskumma lienevät ainakin osin kirjailijoiden vastaveto tähän ongelmalliseksi koettuun ilmiöön.

Turun kirjamessuilla asiaa koetettiin avata hieman myös toisesta näkökulmasta keskustelussa, jonka otsikkona oli Unohdetut kirjat. Keskustelua veti WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson ja keskustelemaan oli kutsuttu Kustannusosakeyhtiö Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne, Gummeruksen toimitusjohtaja, kustantaja Anna Baijars ja kustantaja Ville Rauvola Atena Kustannus Oy:stä. Koolla oli siis joukko, jolla totisesti on kokemusta ja näkemystä kustannusalalta.  

Anna-Riikka Carlson, Mikko Aarne, Anne Baijars ja Ville Rauvola.

Unohdetuista kirjoista keskustelu houkutteli Turun messukeskuksen toisen kerroksen seminaaritilaan lauantaiaamuna kello 10.20 alkuun vain kolme kuuntelijaa, mikä herätti hilpeyttä. Onneksi sentään paikalle kiiruhti pian myös toinen kirjabloggaaja eli hdcanis alias Reijo Pehrman Hyönteisdokumentti-blogista (lue hänen raporttinsa tilaisuudesta täältä). Poikkeuksellisesti tässä tilaisuudessa siis myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Hilpeyttä herätti myös Mikko Aarnen unohdus: unohdetut kirjat olivat unohtuneet kustantajalta kotiin…

Ideana oli, että kukin kolmesta keskustelijasta esittelisi muutaman, korkeintaan kolme teosta, jotka ovat jääneet kustantamon ponnisteluista huolimatta unohduksiin. Valitettavasti esimerkkimateriaalista ei ollut puutetta. Esitellyt esimerkkitapaukset kertovat karua kieltään siitä, kuinka vaikeaa on saada lyötyä kirjailija ja hänen teoksensa niin sanotusti läpi. Yleisellä tasolla todettiin, että toisen kirjan kirous tunnistetaan kustantamoissakin. Menestynyt esikoisteos ei vielä takaa mitään toisen teoksen menestyksestä ja myynnistä. Media on yleensä suopea uudelle, mielenkiintoiselle tulokkaalle, mutta toinen teos ei välttämättä enää kiinnosta lainkaan. Siitä puuttuu uutuudenviehätys.

Kierroksen aloitti Atenan Ville Rauvola tietokirjaesimerkillä. Elizabeth Kolbertin teos Kuudes sukupuutto ei ollut Suomessa odotetun kaltainen menestys. ”Ihmisiä ei enää vain kiinnosta maailmanloppu”, totesi Rauvola hieman ironisesti. Kirjan meriitit kyllä ovat kohdillaan: Kuudes sukupuutto voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon, listattiin New York Timesissa vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle.

Valitettavasti lehtiarvostelujen määrän putoaminen on koskettanut erityisesti tietokirjoja. Rauvolan mukaan olisi välttämätöntä saada ulkomaiset kirjailijat Suomeen markkinoimaan teoksiaan, mutta sekään ei vielä takaa mitään. Helsingin Sanomissa Elina Venesmäki (5.2.2016) arvioi Kuudennen sukupuuton keskittyen sisällön esittelyyn mutta päätyy kuitenkin positiiviseen luonnehdintaan: teos on kiehtova. ”Kuudes sukupuutto on monipuolinen ja selkeä tietokirja, jossa lukija viedään maailman kaukaisimpiin kolkkiin katsomaan, kuinka ilmaston lämpeneminen ja muu ihmisen aiheuttama ympäristönmuutos hävittää biodiversiteettiä. Lukukokemuksena se on ahdistava ja siksi tärkeä.” Näin kirjoittaa Lasse Leipola Vihreässä langassa 26.2.2016. Nopealla googlailulla teoksesta löytyy vähintään kuusi kirjablogiesittelyä. Silti myynti on jäänyt ainakin toistaiseksi kustantamon kannalta valitettavan vaatimattomaksi. Teos on kuitenkin vielä suhteellisen uusi nykymittapuullakin, joten sitä on saatavana ainakin verkkokirjakaupoista.

Gummeruksen Anna Baijars otti ensimmäiseksi esille kirjailija Heidi Jaatisen tapauksen. Kustantamo on ollut alusta asti sitä mieltä, että Jaatinen on todella taitava kirjoittaja, johon on haluttu panostaa kunnolla. Jaatisen ensimmäiset teokset Ei saa katsoa aurinkoon (2010) ja Jono (2011) saivat harvoja arvioita. Kolmatta romaania Kaksi viatonta päivää oli kustantamon jo vaikea saada ylipäätään kauppoihin. Sisäänostajien kiinnostus oli nihkeää, jopa olematonta.

Sitten seurasi yllättävä onnenpotku: Kaksi viatonta päivää pääsi vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Siitä seurasi aiempaan verrattuna moninkertainen määrä arvioita, mikä taas suoraan vaikutti teoksen myyntiin. Baijarsin mukaan Jaatisen ura on malliesimerkki sattumanvaraisuudesta. Kuoliaaksi vaikeneminen on kirjalle ja kirjailijan uralle todellinen uhka.

Mikko Aarnen ensimmäinen esimerkki oli Hanna Marjut Marttilan romaani Lahjakas Anu Lovack (Otava, 2005). Romaanin kannessa epämääräinen mieshahmo juo viinaa suoraan pullosta, eli ei kovin houkutteleva ensivaikutelma potentiaalista ostajaa ajatellen. Turun Sanomien kriitikko Kaisa Kurikka ei ole ollut kovin vakuuttunut romaanin vetävyydestä tai hienoudesta 27.11.2005 ilmestyneessä arviossaan Lähiökapakkalegendaa. Mutta Aarnen mukaan teos siis on siis oikein mainio ja on harmi, että se on jäänyt hyvin pienelle huomiolle.

Tässä välissä myös puheenjohtaja Anna-Riikka Carlson halusi esitellä omalta kustantajanuraltaan tapauksen, jossa mikään ei vain onnistunut kustantajan palavasta halusta ja yrittämisestä huolimatta. Carlson kertoi törmänneensä hollantilaisen kirjailijan Tommy Wieringan romaaniin Joe Speedboat ulkomaisilla kirjamessuilla ja ihastuneensa kotimaassaan palkittuun tarinaan välittömästi. Tämä kirja olisi saatava Suomeen! Kirja ilmestyikin Carlsonin silloiselta kustantamolta Avaimelta Titia Schuurmanin suomentamana vuonna 2008.

Turun Sanomien Tuomo Karhu povasi 16.2.2008 Joe Speedboatille menestystä myös Suomessa: ”Sen verran hulvattomasti romaanin pyörätuoliin sidottu kertoja kuvaa kaveripiiriä, jonka keskushahmo on Joe Speedboatiksi itseään kutsuva, rajattoman kekseliäs poika.” Helsingin Sanomien Janna Kantolakin (4.5.2008) on ollut suopea: ”Vaikka Joe Speedboat onkin omalla tavallaan filosofinen romaani, se on myös hilpeää luettavaa. Kertoja yltyy useamman kerran suoranaiseen verbaaliseen ilotulitukseen ulostamista - etenkin ripulointia - kuvatessaan. Voi olla, että juuri kertojan traaginen kohtalo suo kyvyn nähdä nuokin ihmiselon koomiset puolet.”

Muutama muukin lehti- ja blogiarvio Joe Speedboatista googlaamalla löytyy. Tulos ei ollut lohdullinen, mutta Carlson jatkoi taisteluaan hienon romaanin puolesta. Imagesta ostettiin takakansi mainostilaksi. Tuttuja toimittajia koetettiin saada kiinnostumaan aiheesta. Turhaan. Tällä hetkellä tilanne on se, että Joe Speedboatia on myyty muuta kymmenen kappaletta. Carlsonilla on hallussaan pari laatikollista teosta, ja aina välillä hän käärii sieltä muutaman pakettiin lahjoiksi. Kaikki romaanin lukeneet ovat siitä pitäneet.

Atenan kustantama Ferdinand von Schirachin novelli- tai tekstikokoelma Rikoksia on ollut myyntimenestykseltään vaatimaton, mutta Ville Rauvola ei kadu sen kustantamista. Ainakin hän on itse pitänyt kirjasta kovasti! Tätä kriteeriä myös Mikko Aarne pitää tärkeänä. Vaikka kirjan myynti floppaisi täysin ja kustantamo toteaisi kustannuspäätöksen virheeksi, pitää päätöksen tehneen kustantajan kuitenkin olla henkilökohtaisesti toista mieltä. Silloin voi jo todeta onnistuneensa.

Anna Baijars kertoi mielenkiintoisen tarinan italialaisen Goliarda Sapienzan romaanista Elämän ilo (Gummerus, 2014). Tunnetun sosialistiperheen tytär oli näyttelijä ja kirjailija, joka panosti useita vuosia pääteokseensa. Kustantajat kuitenkin torjuivat liian laajana ja uskaliaana pidetyn romaanin, ja se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, siis yli kaksikymmentä vuotta valmistumisestaan. ”Pienellä budjetilla toimineen Stampa alternativa -kustantamon julkaisema Elämän ilo putosi tyhjiöön. Romaania oli myynnissä kokonaista kaksi kappaletta Feltrinellin kirjakaupassa Roomassa. Seuraavan kolmen vuoden aikana toinen niistä myytiin.” (Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat, 24.1.2015.)

Mitään kummoistakaan menestystä ei siis tosiaankaan tullut, mutta vuonna 2005 kirja teki näyttävän läpimurron Ranskassa. Yhtäkkiä teoksella oli miljoona lukijaa ja siitä tuli kulttikirja. Seurauksena oli läpimurto myös teoksen kotimaassa Italiassa.

Tässä vaiheessa Baijars luki ja rakastui Elämän iloon, mutta ei uskonut sen kiinnostavan muita suomalaisia. Kirjan tarjoaminen kustantamon ohjelmaan hirvitti, mutta lopulta oli sen aika. Unohdetuksi romaani on kuitenkin Suomessa jäänyt, vaikka Jukka Petäjä sen Helsingin Sanomissa laajasti esittelikin ja muutamia blogiarvioitakin on julkaistu. Teosta on kuitenkin edelleen saatavana sekä painettuna että sähköisenä suomennoksena ainakin nettikirjakaupoista.

Mikko Aarne nosti seuraavaksi esille kokonaisen kirjallisuuden lajin sekä genren, jotka helposti jäävät unohduksiin. Ensinnäkin runous, josta Aarne mainitsi esimerkkinä Reetta Pekkasen kokoelman Pieniä kovia nuppuja (Poesia, 2014). Teos oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan ja sai vuonna 2015 Katri Vala - ja Tiiliskivi-palkinnot, mutta kuten runous ylipäätään, sekin kuuluu unohdettuihin kirjoihin.

Toiseksi vaikeana genrenä Aarne nosti esiin dekkarikirjallisuuden, ehkä vähän yllätyksenäkin. Siitä hänellä on omaa kustantajakokemusta ainakin Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogian osalta. Raikas ja erilainen, huolella tehty dekkarisarja ei ole menestynyt myynnillisesti toivotulla tavalla, vaikka esimerkiksi alan merkittävimmässä julkaisussa eli Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä sen osat ovat saaneet hyvän vastaanoton. Tilaisuuden jälkeen vaihdoimme vielä aulassakin tästä aiheesta Anna-Riikka Carlsonin kanssa muutaman sanan, ja hän totesi olevan todellinen harhaluulo, että on jotenkin helppoa saada uusi kotimainen tai edes pohjoismainen dekkaristi menestymään markkinoilla.

Tässä vaiheessa aika alkoi käydä vähiin, vaikka esimerkkejä olisi ollut vielä puimatta. Pikapuheella Baijars ja Rauvola kertoivat vielä kahdesta mukanaan tuomastaan teoksesta. Gummeruksen vuonna 2013 suomeksi julkaisema Marie NDiayen romaani Kolme vahvaa naista on palkittu Goncourt-palkinnolla ja se on ollut ehdolla Man Booker International -palkinnolle. Sitä on myyty Ranskassa yli 800 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Suomessa sitä on myyty noin 600 kappaletta.

Lähes identtinen kohtalo on ollut Atenan vuonna 2016 suomeksi julkaisemalla Chigozie Obioman romaanilla Kalamiehet. Sekin on ollut muun muassa Man Booker Prize -ehdokas ja sen käännösoikeudet on myyty 22 maahan. Suomessa sen myynti on ollut toistaiseksi 400 kappaletta.

Masentavista tarinoista ja mykistävistä myyntiluvuista keskustelu oli antoisa. Erityisen antoisa se oli siksikin, että esiintyjät jakoivat mukanaan tuomansa kirjat meille neljälle urhealle koko keskustelun seuranneelle yleisön edustajalle. Minä ahneena nappasin mukaani kolme kirjaa, jotka aion myös jossain vaiheessa ehtiä lukea. 

Olinko sitten itse unohtanut keskustelussa esitellyt kirjat? Kyllä vain, ainakin enimmän osan. Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää on hyllyssäni ostettuna odottamassa lukuaikaa (eli kyllä, F-ehdokkuudella on merkitystä!). Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogiasta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa eli Kuka pelkää mustaa miestä? ja Lumimies. Kolmas osa Nelisormi odottelee lukuvuoroaan arvostelukappalepinossa. Lopuista tuttuja kirjailijoita ovat Hanna Marjut Marttila ja Ferdinand von Schirach, joilta olen lukenut muita teoksia kuin yllä esitellyt. Mutta muut olivat ihan niminäkin tuikituntemattomia, myönnän.


Messuviikonlopun jälkeen tämä käyty keskustelu jäi kaihertamaan mieleni sopukoihin. Mitkä kirjat minä valitsisin, jos saisin esitellä kolme unohtunutta kirjaa? Heti mieleen tulvahtaa koko joukko hienoja lukukokemuksia vuosien varrelta, siis sellaisia, joita en usko läheskään kaikkien kirjanystävien lainkaan huomanneen. Valitsen tähän nyt kolme sellaista, joista olen kirjoittanut jutun myös blogiini. Näiden teosten myyntiluvuista en tiedä mitään, vaan olen tehnyt valintani täysin oman tuntemukseni pohjalta.

1. Tapani Heinonen: Reunalla (Minerva 2012. 305 s.)

Onko syy pienessä kustantamossa vai Heinosen romaanin rohkeassa aiheessa, mutta harmillisen vähälle huomiolle tämä hieno romaani on jäänyt. Hankittuna on Heinosen seuraavakin teos, mutta sille ei ole vielä lukuaikaa löytynyt. 

2. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015. 223 s.)

Nautinnollisen ehyt, kuulas ja viimeistelty romaani! Kieli ja henkilökuvaus lumosivat minut. Miksi Vanhatalo on niin harvoille tuttu kirjailija, vaikka romaani oli Runeberg-palkintoehdokkaanakin? Suosittelen lämpimästi! 

3. Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi 2016. 352 s.)

Tämä upea, ravisteleva romaani ilmestyi viime vuonna eli on vielä aivan uusi. Se ei ole ainakaan blogipiireissä jäänyt mitenkään syrjään, mutta jostain kumman syystä se jäi kovin vaisulle muulle huomiolle ilmestymisvuonnaan, kun palkintoehdokkuuksia nimettiin. Jotenkin vaikea on ymmärtää, vaikka tiedän, miten vaikea on lukuisista hyvistä nimetä muutama toisten yläpuolelle. Kirkkaudelle olisin antanut vaikka Finlandian silmää räpäyttämättä! 

Huom! Tarkennus yllä olevaan: Riitta Jalosen Kirkkaus oli yksi vuoden 2016 Runeberg-palkintoehdokkaista. Silti oma tuntumani on, että romaani on jäänyt turhan vaisulle huomiolle. Kiitos kuitenkin oikaisusta, Maija!

****

Sitten onkin yleisökysymyksen vuoro. Mitkä kolme kirjaa Sinä valitsisit Unohdetuiksi kirjoiksi, jotka pitäisi nostaa unohduksesta lukijoiden käsiin? Miksi juuri ne? Kustantamojen ja kirjailijoiden sekä muiden kirja-alan toimijoiden kokemuksia (ja kirjasuosituksia) olisi myös vallan mainiota saada mukaan. Rohkeasti siis kaikki kommentoimaan!

***

Kirjailija Venla Saalo jatkaa keskustelua aiheesta blogissaan Hidas kirjailija. Käy ihmeessä kurkkaamassa hänen mietteensä asiasta.

Turun kirjamessujen lauantai

Toisen messupäivän aamuna olin ajoissa liikkeellä ja suunnistin heti ensimmäiseksi B-hallin takaosassa sijaitsevalle lasten alueelle. Halusin napata muutaman kuvan paikasta ennen kuin sinne saapuisi asiakkaita (silloin on hankala saada julkaisukelpoista kuvaa, muutenhan asiakkaat ovat vain positiivinen juttu). Messuorganisaation huipulta paikalla hääräilivät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kuulemma perjantai oli lasten alueen osalta sujunut hienosti, koska paikalla oli ollut kokonaisia koululuokallisia lapsia. Aivan mahtavaa, että nuorimpiin messuilijoihin on viimein panostettu kunnolla. Alueella on myös omaa ohjelmaa.

Ensimmäinen seuraamani ohjelma oli heti aamusta (klo 10.20 alkaen) yläkerran seminaaritilassa järjestetty keskustelu, jonka otsikkona oli Unohtuneet kirjat. Keskustelua veti WSOY:n Anna-Riikka Carlson ja osallistujat olivat Mikko Aarne (Kosmos), Anna Baijars (Gummerus) ja Ville Rauvola (Atena). Hilpeä tunnelma johtui kahdesta seikasta. Ensinnäkin keskustelun alkaessa paikalla oli neljä esiintyjää ja kolme yleisön edustajaa. (Pian saimme kuitenkin vielä neljännen kuuntelijan.) Poikkeuksellisesti tilaisuudessa myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Toiseksi Mikko Aarne paljasti unohtaneensa kirjansa kotiin... Keskustelu oli loistava, ja siihen palaan myöhemmin tarkemmin kokonaan omassa jutussa.

Launantai on kuitenkin messupäivistä suosituin, ja väkeä alkoikin nopeasti kertyä. Kuvassa keskustellaan historiallisista dekkareista Taija Tuomisen johdolla (montako keskustelua Taija oikein veti messuilla?!). Kirjailijan näkökulmasta asiaa puivat Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto ja Terttu Autere. Heidän kaikkien historiallisia dekkareitaan olen lukenut, viimeisin taitaa olla Saarron mainio Kuoleman kuukausi. Kaikki halukkaat kuulijat eivät mahtuneet istumaan.

Osa esiintyjistä tekee messuilla melkoisia työrupeamia. JP Koskisella taitaa olla näillä messuilla täysi tusina esiintymisiä, ja hänen nimensä on noussut esille monessa keskustelunpätkässä, joita olen kahden päivän aikana messuilla käynyt. Rosa Liksomilla oli myös tänään täyteen ahdettu aikataulu. Kuvassa Anne Leinonen ja Venla Hiidensalo sekä jo mainitut keskustelevatkin kustannusalan murroksesta ja muun muassa siitä, kuinka kirjailijan odotetaan yhä enemmän osallistuvan kirjansa markkinointiin. Tätäkin keskustelua seurattiin myös seisomapaikoilta

Messuilla järjestettävät lukupiirit tarjoavat rauhallisen hengähdystauon hälyisään messupäivään. Turussa lukupiirejä on tänä vuonna kaksi: Rosa Liksomin Everstinna oli käsittelyssä tänään ja Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on huomenna (klo 11.20 - 13.00). Kutsun saanut lukupiiri tai sen edustajat haastattelevat ja keskustelevat kirjasta kirjailijan kanssa. Turun lukupiireihin ei tarvitse ilmoittautua etukäteen, vaan kuka tahansa messulipun lunastanut voi tulla mukaan kuuntelemaan. Suosittelen! Kuvassa Rosa Liksom poseeraa bloggaajaihailijalleen signeerattuaan juuri kirjansa hänelle. Kiitos!

Päivän massiivisin yleisöryntäys taidettiin nähdä, kun päälavalla haastateltiin Alexander Stubbia teoksesta Alex. Itse tyydyin ihmettelemään tungosta viereisestä skumppabaarista...

Messuryntäily on yllättävän uuvuttavaa, ja viimeiseksi seurattavaksi ohjelmaksi olin päättänyt valita jo klo 16 alkavan dystopia-aiheisen haastattelun. Kohteina olivat suuresti ihailemani Emmi Itäranta ja Antti Tuomainen, joiden dystopiaromaanit Teemestarin kirja, Kudottujen kujien kaupunki ja Parantaja olen kaikki lukenut ja niistä suuresti nauttinut. Jani Saxell haastatteli. Puoli tuntia on oikeasti aivan liian lyhyt aika näille aiheille, mutta jotain sentään jäi taas reppuunkin. 

Kirjamessuilla on aina katsastettava myös ostettavaa kirjatarjontaa. Tänään en ostanut mitään, vaikka kolme kirjaa kotiin toinkin. Niistä myöhemmin sitten lisää. Mutta huomenna on vielä pengottava näitä jo paheksuttujakin kahden euron tarjouspöytiä (siis kaksi euroa!).

Tammen osaston Keltaisen kirjaston huipputarjouksen kotiutin jo eilen. Mitä mahtoi Sauli Niinistö löytää, hän kun kuvien perusteella katsasti samaa pöytää tänään.

Messukävijöille jaetaan myös ilmaisia kirjoja. Hyvin lavalliset hupenivat. Huomenna muuten jaetaan Anne Ricen Veren vankeja.

Tammen pokkareita saa 3 kpl/15 eurolla. Mitään en nyt ostanut, mutta tämän bongaaminen hyllystä kyllä ilahdutti taas.

Huomenna sunnuntaina pengon siis aamulla kirjapöytiä ja sitten osallistun Westö-lukupiiriin. Sen jälkeen tämän vuoden messu-urakkani onkin ohi. Hienoa on ollut, kiitos! Ensi vuoteen!

Turun kirjamessujen perjantai kuvina

 Turun 26. kirjamessut pyörähtivät tänään käyntiin. Minulla oli ilo kierrellä messuilla yhtenä messujen somelähettiläänä. Monenlaista näin ja kuulin. Jaan nyt parhaita paloja päivästä teille kuvakoosteen muodossa. 

Messuilla ei tänä vuonna ole teemamaata eikä -maakuntaa, koska vietetään Suomen satavuotisjuhlavuotta. Sen tilalla ovat uudet ääniteemat, eli sisältöjä on ryhmitelty erilaisten ääniksi kutsuttujen aihealueitten mukaan. Minä koetin seurailla päivän mittaan ainakin nuorten ääntä, koska suunnitelmissani on loppusyksystä ja koko ensi vuonna lisätä nuortenkirjojen ja nuorten aikuisten kirjojen osuutta täällä blogissa. Ilahduttavasti nuorten kirjat ja heille kirjoittavat kirjailijat olivat päässeet Turussa vähän isommillekin lavoille kuin aikaisemmin. 

Ensimmäisessä seuraamassani keskustelussa Katri Alatalo, Magdalena Hai ja Tuija Lehtinen kertoivat, millaista on kirjoittaa lyhytproosaa nuorille. Kertoa piti lyhyesti, sillä aikaa oli käytettävissä vain 20 minuuttia ja siihen sisältyivät vielä lukunäytteetkin. Oikeasti, kolme kirjailijaa teoksineen ja vielä haastattelija, ja 20 minuuttia aikaa! Mielenkiintoinen tuokio kuitenkin, ja kaikki kolme esiteltyä teosta ovat ehdottomasti kiinnostavien listalla:

Katri Alatalo: Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016)
Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (Karisto, 2016)
Tuija Lehtinen: Lemmikkilyhärit (Otava, 2017) 

 

Samaan syssyyn jäin kuutelemaan kaikkien kirjoittavien ihmisten idolin ja lempeän suojelusenkelin Taija Tuomisen vetämää keskustelua realistisesta nuortenkirjasta. Keskustelemassa oli neljä kirjailijaa ja he kertoivat viimeisimmästä nuortenkirjastaan:

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja (Karisto, 2017)
Kirsti Kuronen: Pönttö (Karisto, 2017)
Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta (Karisto, 2017)
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla (Karisto, 2017)

Kaikki teokset vaikuttavat vähintäänkin kiinnostavilta, mutta eniten jäi mieltä kaivelemaan L. K. Valmun Poika. Kouluun sijoitettu arvoitusdekkari nuorille on ehdottomasti luettavien listan tavaraa!

Messujen tämän vuoden ohjelmapäällikkyyden jakavat kirjailijat Salla Simukka ja Tommi Kinnunen. Kuvassa he ovat juuri avaamassa Messuhallin auditorion lavalla messujen juhlalliset avajaiset. Kuvaaminen kännykkäkameralla siellä on murhaavaa puuhaa. Esiintyjien päiden yläpuolella hohtaa infernaalisen kirkas valotaulu vasten katsojien kasvoja. Avajaisohjelma oli hieno ja niin koskettava, että liikutuin kyyneliin useaan kertaan. Ensi vuoden messujen teemamaa muuten on Viro.

Messujen tapahtumadramaturgi Siri Kolua haastateltiin legendaarisella Turun seudun äidinkielen opettajien pisteellä, jossa haastattelut hoitavat koululaiset ja opiskelijat. Tähän pisteeseen kannattaa pysähtyä!

Vielä maltoin hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan, kun esikoiskirjailijat Ben Kalland ja Terhi Törmälehto keskustelivat uskonnosta ja rakkaudesta. Molempien hienot kirjat olen jo ehtinyt lukeakin.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena, 2017)
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017)

Messuilla pitää tietysti tehdä hankintoja, ja helposti mopo karkaa käsistä loistavien tarjousten ja harvinaisten löytöjen tulvassa. B-hallissa sijaitsevat antikvariaattien myyntipisteet ja erittäin edullisten poistokirjojen pöydät.

Pari vuotta sitten moni bloggaaja metsästi loppuunmyytyä Ann-Marie MacDonaldin upeaa Linnuntietä-romaania, mutta Turussa niitä näyttäisi haluaville riittävän kohtuulliseen 30 euron hintaan. Ällistelimme kyllä, miksi Paul Austerin Mr. Vertigosta pitäisi pulittaa 65 euroa! No, ainahan saa pyytää.

Kariston osastolta bongasin muun muassa Magdalena Hain Gigy & Henry -sarjan kaikki osat huokeaan tarjoushintaan. Kirjakaupoista näitä taitaa olla nykyään turha etsiä, mutta messukävijää siis saattaa onnistaa. Loistava trilogia, jota suosittelen lämpimästi!

Oma moponi keuli melkoisesti, kuten kuvasta näkyy. Tammen osastolla oli taas 3 kpl kovakantisia Keltaisen kirjaston teoksia 20 euron yhteishintaan. Miten tämän muka voi ohittaa?! Neljä teosta hankin antikvariaattiosastolta, ja kolme sain rahatta.

Jasu Rinneoja bongasi kirjabloggaajan ja antoi oman ja kollegansa Sanna-Leena Knuuttilan uunituoreet selkokirjat luettavakseni. Kiitos! Kunhan ehdin kirjat lukea, kirjoittelen niistä ja selkokirjoista enemmänkin juttua. Jasu Rinneojan kanssa oli vähän puhetta haastattelustakin samaan yhteyteen. Katsotaan, mitä saamme aikaiseksi.

Antoisa mutta rankka messupäivä takana, ja huomenna uudestaan. Nähdään Turussa!

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Hiraeth. Se tarkoittaa melkein samaa kuin nostalgia mutta ei aivan.
--- Kaipuuta paikkoihin joita ei ole koskaan ollutkaan.
Paikkoihin joista on vain uneksinut.

Kjell Westön uuden romaanin ilmestyminen on jo pitkään ollut odotettu tapaus suomalaisessa kirjamaailmassa. Rikinkeltainen taivas pääsi heti ilmestyttyään Mitä Suomi lukee -listalle peräti kaksinkertaisesti, sillä sen suomenkielinen versio oli elokuun 2017 myydyin kotimainen kaunokirja ja ruotsinkielinen Den svavelgula himlen on saman listan kymmenennellä sijalla. Harvoin kyseisellä listalla ylipäätään nähdään ruotsinkielisiä teoksia, saati sitten tällaista tuplaosumaa.

Westö on myös sekä lukijoiden että kriitikoiden suosiossa, ja tämänsyksyinen uutuus on saanut jälleen suosiolliset arviot muun muassa Helsingin Sanomissa. Samaan aikaan uutuuskirjan ilmestymisen kanssa edelliseen romaaniin Kangastus 38 perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa. Kirjallinen tapaus tarkoittaa Suomessa, että kirjailijaa myös haastatellaan eri medioissa ja tapahtumissa. Näkyvyyttä riittää, ja kirjasta on kerrottu jo vaikka missä ja mitä. Olen hankalan tehtävän äärellä. Onko minulla mitään uutta sanottavaa tästä romaanista, joka kirjailijan mukaan on jatkumoa Helsinki-romaanien sarjassa ja samalla todennäköisesti sen viimeinen osa?

Westön vahvuuksia ovat olleet tarinankerronta, tarkka ja perinpohjainen ajankuvaus, lempeä ja samalla syväluotaava henkilökuvaus sekä nostalginen perustunnelma ajallisesti laajakaarisissa romaaneissa. Kaikki tämä on tallessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa, eikä romaania odottaneiden tarvitse pettyä, enkä pettynyt minäkään. Suomenruotsalaisen elämäntavan Helsinki-keskeinen kuvaus imaisee jälleen maailmaansa myös kaltaiseni lukijan, jolla on omassa historiassaan päältä katsoen hyvin niukasti yhtymäkohtia romaanin minäkertojan elämän kanssa. Kosketuspintaa on kuitenkin yllin kyllin, kun hieman pintaa raaputtaa. Nostalgia ja hiraeth puhuttelevat jälleen.

Minäkertoja, joka jää kaiken jälkeen vaille nimeä (harmillisesti, kuten tätä juttua kirjoittaessani huomaan!), tavataan kirjan alussa Lauttasaaressa meren tuntumassa sijaitsevasta rivitaloasunnostaan. Joku on hiippaillut hänen asuntonsa liepeillä pahat mielessään, kuten myöhemmin käy ilmi. Kyseessä on ollut sama mies, joka hieman myöhemmin puukotti minäkertojan, keski-ikäisen kirjailijan entistä parasta ystävää Axel Rabellia hengenvaarallisesti.

Dekkarimaiset tapahtumat sysäävät viimein liikkeelle romaanin, jota mies on koettanut kirjoittaa pian kolmekymmentä vuotta, teoksen, joka kertoo Axelista, tämän sisaresta Stellasta ja kirjailijasta itsestään. On palattava alkuun, viattomiin lapsuuden päiviin 1960- ja 1970-luvuille, aikaan, joka muistoissa näyttäytyy kullanhohtoisena, vaikka siinä tietää aina olleen mustat varjoreunat. Kirjoittaminen on vaikeaa, sillä muistaminen pakottaa katsomaan suoraan itseen, omiin tekoihin ja vaikuttimiin, eivätkä ne ole läheskään aina kaunista nähtävää.

Alemman keskiluokan perheen poika tulee imaistuksi vaikutusvaltaisen Rabellin suvun vaikutuspiiriin kymmenvuotiaana, kun kirjailijan isä vuokraa vaatimattoman torpan meren rannalta läheltä Ramsvikin komeaa huvilaa. Ramsvikissä viettää kesäänsä saman ikäinen poika Axel Rabell pikkusiskonsa Stellan, äitinsä ja toisinaan isänsä vanhempien kanssa. Isä Jacob hoitaa menestyviä liiketoimia ulkomailla eikä näyttäydy huvilalla. Asetelma muistuttaa Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaania, joka nousi useaan otteeseen mieleeni tarinan edetessä (tästä muuten mainitsee myös Jokken kirjanurkka). Pojat ystävystyvät, mutta eivät ole milloinkaan tasavertaisia. Axelilla on aina yliote, ja kertoja tuntee olevansa riippuvainen Axelin suosiosta. Ramsvikistä muodostuu kertojalle jonkinlainen kultareunainen mennyt maailma, aurinkoisten ja onnellisten kesien onnela, jonne ei enää aikuisena ole pääsyä.

Yliote kertojaan on myös Stellalla, kirjailijan sielunkumppanilla. Pari rakastuu Ramsvikissä teini-ikäisinä, eikä rakkaus suostu kokonaan sammumaan koskaan, vaikka polttava intohimo lopulta taittuukin ystävyydeksi. Stellan hahmossa on jotain kovin tuttua Westön aiempien romaanien naishahmoista: kaunis ja rikas, älykäs ja itsevarma nainen, joka saa miehet rakastumaan itseensä epätoivoisesti. Suvun vanha raha antaa Alexille ja Stellalle varmuutta ja turvaa, vaikka perheellä omat synkät salaisuutensa onkin.

Rikinkeltainen taivas on lähes läkähdyttävän runsas teos. Viidenkymmenen vuoden aikajänne, kaveriporukan ystävyys- ja naiskuviot, perheet, suvut ja sukupolvet, talouselämän ja populaarikulttuurin muutosvirtaukset, kirjailijanuran nousut ja laskut, kirjoittamisen tuskat ja ilot kulkevat läpi hieman apeatunnelmaisen romaanin. Tietty tukkoisuuden vaikutelma tulee pitkistä, paikoin jopa sivun mittaisista kappaleista. Tärkeimpiin käännekohtiin palataan useaan otteeseen ja niitä analysoidaan huolella, jopa vatvonnaksi asti. Lukija ei pääse kovin helpolla, mutta lukukokemus on toki palkitseva jälleen kerran.

Päähenkilö, mieskirjailija, ei ole täysin miellyttävä ihminen. Naissuhteita määrittää aina Stella Rabell. Stellaan hän vertaa kaikkia elämänsä naisia ja Stellan takia muut saavat lopulta jäädä taakse. Mutta Stellan kanssa eläminen on käytännössä mahdotonta. Suhde on vaikea silloinkin, kun se saavuttaa huippukohtansa. Stella on liian itsenäinen ja mies aina jotenkin alakynnessä, ainakin omasta mielestään. Tasatakseen tilit on oltava uskoton, mikä ei tietenkään paranna tilannetta yhtään. Miehestä jää valitettavan itsekeskeinen vaikutelma, ja osuvasti Stella määritteleekin häntä sanalla hutsu. Fyysinen rakkaus on teoksessa vahvasti läsnä. Kehityskaari kulkee pojan heräävästä seksuaalisuudesta kokeiluineen kypsän miehen seestyviin tunnelmiin. Odottamatta rakkaus voikin muuttua platoniseksi ystävyydeksi ja olla silti täysin tyydyttävää.

Rikinkeltainen taivas siis alkaa dekkarimaisissa tunnelmissa. Miehen pihapiirin laidalla hiiviskelee tumma uhkaava hahmo, Alex Rabellin kimppuun hyökätään ja Stellan tytär Sandi katoaa. Muutenkin Rabellin perheen ympärillä kohistaan vuoden 2016 syksyllä. Miten tähän tilanteeseen on päädytty, selviää muistoja läpikäymällä. Muistelemisessa ja menneiden kaivelussa kirjailija onkin elementissään, onhan hän ammatiltaankin historianopettaja.

Rakenteellisena ratkaisuna loppusivuilla mukaan tulevat puukottajan viestin katkelmat vaikuttavat kummallisen ontuvilta. Tekojen motiivikin jää lopulta ohuesti perustelluksi, vaikka Westö vetääkin linjan kevään 1918 teloitusryhmään Ramslandetin pellon laidalla. Mikä saa ihmisen tekemään julmia tekoja? Miten teot vaikuttavat meihin ja jälkipolviin? ”Minä olen tekoni”, toteaa kirjailijan lapsuudenystävä Krister romaanin loppusivuilla.

Juuri käsistä laskettua kirjaa on hieman vaikea asettaa kohdalleen Westön tuotannossa. Lukukokemus oli hieman ristivetoinen, kuten ylle kirjoittamastani toivottavasti käy ilmi. Niin mielelläni kuin sukellankin kirjojen kautta tuntemattomiin nahkoihin, kuten tällä kertaa suunnilleen ikäiseni miehen elämään, olivat jatkuvat nukkumisjärjestelyjen ja toistuvien rakastelukohtausten kuvaukset turhauttavia. Kirjailijan työn raadollinen kuvaus taas kiehtoi, kun samalla koulutyön vain muutamalla maininnalla sivuuttaminen jäi harmittamaan. Myös jännite jäi jollain tapaa vaisuksi. Stellan ja kertoja raastava suhde ei ihan riittänyt kannattelemaan tarinaa, eikä se toki ainoa jännitteinen linja olekaan. Mutta kokonaisuus hajoaa sittenkin liikaa. Tullaanko lopussa liian lähelle nykyhetkeä? Onko Westö sittenkin parhaimmillaan nostalgian ja historian kuvaajana?

”Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa.”

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen, Schildts & Söderströms)
Suom. Laura Beck.
Otava 2017. 459 s.

Kjell Westön uutuusromaani Rikinkeltainen taivas on Turun kirjamessuilla Otavan lukupiirikirjana ensi sunnuntaina 8.10. klo 11.20 – 13.00. Lukupiirit ovat messulipun lunastaneille avoimia tilaisuuksia, jotka kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Kirjailija itse on paikalla kertomassa kirjastaan ja osallistumassa keskusteluun, jota vetää paikalle varta vasten kutsuttu lukupiiri tai sen edustajat. Yleisö saa myös mieluusti osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä. Itse olen paikalla kutsuttuna somelähettiläs-kirjabloggaajana, ja istun yleisön seassa tehtävänäni jakaa tapahtumaa somekanavissani sekä myös mahdollisesti osallistua keskusteluun. Olen tätä varten saanut kirjasta arvostelukappaleen ja julkaisen tämän jutun samaan projektiin liittyen.

Lukupiirissä rauhalliselle keskustelulle on varattu ruhtinaallisesti aikaa verrattuna messuille muuten tyypilliselle kiireelle ja hälinälle. Rikinkeltainen taivas vaikuttaa runsaudessaan oivalliselta lukupiirikirjalta, ja odotan keskustelulta paljon. Suosittelen lämpimästi!

Muutenkin sunnuntaina voi messuilla halutessaan vetää jonkinlaiset Westö-överit, sillä suosittu esiintyjä on nähtävissä ja kuultavissa ainakin:

klo 10.20 – 10.40 Kuisti-lavalla, suomentaja Laura Beck ja Westö keskustelevat
klo 13.20 – 13.40 Agricola-lavalla (messujen päälava)

Toinen Otavan lukupiiri on lauantaina 7.10. klo 13.20 – 14.20 ja silloin käsittelyssä on Rosa Liksomin Everstinna.

Olin somelähettiläs-kirjabloggaajana mukana viime vuonna Enni Mustosen Ruokarouvaa käsittelevässä lukupiirissä.

Turun kirjamessujen ohjelma löytyy täältä. Tapahtumalla on omat Facebook-sivut.

***

Syksyn kirjamessukuume on kovassa nousussa, ja siihen lääkkeeksi tänään sunnuntaina 1.10. järjestän messulippuarvonnat sekä blogini Facebook-sivulla että Twitter-tilillä. 

Jos siis seuraat Kirsin kirjanurkkaa Facebookissa, voit tämän päivän aikana osallistua kahden Turun kirjamessujen päivälippupaketin arvontaan. 

Kirsin kirjanurkan Twitter-seuraajille on arvottavana yksi päivälippu Turun kirjamessuille. 

Arvon kummatkin palkinnot tänään su 1.10.2017 klo 21.00 mennessä osallistuneiden kesken, jotta liput ehtivät postitse voittajille messuihin mennessä. 

Onnea arvontoihin!
Toivottavasti näemme Turussa!

Kirja vieköön! ja Dekkarifestivaali - tulevia kirjarientoja

Syksy ei ole aina ollut läheskään lempivuodenaikani, mutta vähitellen kirjabloggajaelämäni on kääntänyt pääni. Kun vilkaisen kalenteriani, alkaa hengästyttää: kirjarientoja toisensa perään. Mahtavaa! Jo alkamassa olevalle viikolle on merkittynä kolme ohittamatonta juttua eli keskiviikkona 13.9. Helsingin Savoy-teatterissa järjestettävä syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta, torstaina Turussa kirjamessujen bloggaajille tarkoitettu infotilaisuus ja lauantaina 16.9. Pörssitalolla Helsingissä pidettävä Dekkarifestivaali.

Keskimmäinen tilaisuuksista on siis vain kutsutuille, mutta toisiin kahteen voi kuka tahansa ostaa halutessaan pääsylipun. Halukkaita varmasti on, sillä tarjonta on kummassakin melkoisen huippua.

Kirja vieköön! -tapahtumassa mennään viime keväästä tutulla konseptilla, eli illan emäntä Baba Lybeck juontaa ja haastattelee mielenkiintoisia kirjailijavieraita, joko yhtä tai useampaa kerrallaan, ja välissä ammattinäyttelijät lukevat katkelmia puheena olevista uutuusteoksista. Keskiviikkona lavalle tulevat kirjoistaan kertomaan Anni Kytömäki, Kati Tervo, Selja Ahava, Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen.

Anni Kytömäen romaanit jokainen blogiani edes joskus vilkaissut tiennee suuriksi kirjallisiksi rakkauksikseni. Vuonna 2014 Kultarinta vei totaalisesti jalat altani, ja ilokseni on todettava, että kesän lopulla ilmestynyt Kytömäen toinen romaani Kivitasku on vähintään yhtä loistava romaani. Teokset ovat kaikkea sitä, mitä minä toivon romaanilta. On upeaa päästä kuulemaan, mitä Lybeck Kytömäeltä romaanista ja sen maailmasta kysyy ja mitä tämä vastaa. Itse toivon kuulevani, onko kolmannen romaanin itu jo noussut mullasta.

Toisenkin teoksen illan esiintyjien uutuuksista olen jo ehtinyt lukea, nimittäin Selja Ahavan hieman ristiriitaisen vastaanoton saaneen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa. Ehdin lukea kirjan ennen kuin kirjailijan jonkinlaista kohua herättäneet lehtihaastattelut ilmestyivät, joten pystyin lukemaan sen ihan puhtaasti romaanina. Toivoisin, että siten sen voisivat lukea kaikki, koska se on todella upea romaani. Minua ei kovinkaan paljoa kiinnosta, kuinka omakohtaisia siinä kuvatut asiat ovat. Mielenkiintoista on silti päästä kuulemaan, mitä Ahava romaanistaan, sen synnystä ja vastaanotosta kertoo.

Värikäs Rosa Liksom ei esittelyjä kaivanne. Minulla on hänen tuotantoonsa hieman kimurantti suhde, sillä näen kyllä selvästi teosten ansiot, mutta ne eivät puhuttele minua ainakaan miellyttävällä tavalla. Tiedän kyllä, ettei se ole tarkoituskaan. Hyvät arvostelut jo saanut Everstinna on juuri ilmestynyt, ja Turun kirjamessujen ohjelmasta löytyy myös lukupiiri, jossa käsitellään Everstinnaa. Lukupiireihin kannattaa ehdottomasti osallistua. Tilaisuudet ovat kiinnostavia ja niissä ehditään ruotia kirjaa ja lukukokemusta rauhassa, mikä ei ole messuilla mikään itsestäänselvyys.

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja jatkaa murinoitaan tänä syksynä teoksessa Mielensäpahoittajan Suomi, jossa käydään läpi maamme historiaa. Itse olen jättäytynyt joitakin kirjoja sitten Mielensäpahoittajan matkasta, vaikka ensi-ihastukseni olikin palavan puoleista. Samoja juttuja ei kannattaisi liikaa toistella ja ideaa venytellä, mutta ilmeisesti lukijoita riittää. Kati Tervon syksyn romaani taiteilija Ellen Thesleffistä sen sijaan kiinnostaa kovasti, ja sille olisi mukava löytää lukuaikaa.

Emerituspiispa Eero Huovista en ole tainnut ennen päästä kuulemaankaan, ja odotettavissa on viisasta puhetta. Uusin teos Parhain päin kuulostaa ainakin viisaalta ja ajankohtaiselta.

Viikonloppuna on siis vihdoin vuorossa tämän vuoden Dekkarifestivaali. Olin mukana toisella eli viimevuotisella festivaalilla ja ihastuin intiimiin konseptiin niin, että tänä vuonna ei tarvinnut epäröidä. Hankin liput välittömästi, kun ne tulivat myyntiin. Tällä kertaa päivän esiintyjäkaarti on suorastaan hengästyttävä: Samuel Davidkin, Eva Frantz, Elly Griffiths, Marko Erola & Jouni Ranta, Perttu Häkkinen & Pedro Avila, Jari Järvelä, Ville Kaarnakari, Leena Lehtolainen, Mikko Porvali, Ari Räty, Juha Ruusuvuori & Ulla Ylisirniö-Ruusuvuori, Max Seeck, Jarkko Sipilä & Pekka Lehtinen, Pauliina Susi ja Heikki Valkama.

Ilokseni totean, että itselleni ihan vieraita esiintyjistä ovat vain Perttu Häkkinen ja Pedro Avila. Heidän nimensä eivät soita mitään kelloa päässäni, mutta Google paljastaa, että pian ilmestyvä Hukkuminen (Tammi) on dokumenttiromaani vuonna 2001 tapahtuneesta murhasta ja siitä elinkautisen kärsineestä Pedro Avilasta. Tämäkään ei soita nyt mitään kelloa päässäni, mikä kertoo siitä, että tosielämän rikokset eivät juuri kiinnosta minua enkä myöskään yleensä lue tämän tyylisiä teoksia. Poikkeuksena on talvella kuuntelemani Jouni Rannasta kertova Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Siinä ei ketään tapettu eikä ollut muutakaan väkivaltaa.

Päivän kansainvälinen vieras on brittidekkaristi Elly Griffiths, jonka mainio esikoisdekkari Risteyskohdat ilmestyi suomeksi keväällä. Sympaattisen Ruth Galloway -sarjan toisen osan suomennos Januksen kivi ehti juuri ilmestyä ennen festivaalia, mutta tiukkaa tekee ehtiä lukea se siihen mennessä! Odotan kovasti Griffithsin haastattelua.

Edellis- ja viime vuonna olin yhtenä jäsenenä kolmihenkisessä Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -raadissa. Sen ansiosta minulla on ollut ilo jo henkilökohtaisesti tavata palkintojenjakotilaisuuksissa kolme Dekkarifestivaalin esiintyjää eli vuoden 2016 Johtolanka-voittaja Pauliina Susi sekä vuoden 2017 molemmat palkitut eli esikoiskirjasta kunniakirjan saanut Max Seeck ja Johtolangan napannut Mikko Porvali. Seeck on ehtinyt jo julkaista palkitsemallemme Hammurabin enkeleille jatkoksi Mefiston kosketuksen, jota en harmi kyllä ole vielä ehtinyt lukea. Pauliina Suden palkitulle Takaikkunalle on tänä syksynä tulossa odotettua jatkoa eli Seireeni ilmestyy ihan pian. En malta odottaa!! Tämän vuoden Johtis-voittaja Mikko Porvali on luvannut myös jatkoa Karelia Noir -sarjaansa, jonka kakkososa Veri ei vaikene siis nappasi palkinnon. Kaikki kolme ovat miellyttäviä esiintyjiä, joten hyvää on luvassa lauantaillekin.

Linkit muiden esiintyjien teoksista kirjoittamiini juttuihin:

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus (uusinta eli jatko-osaa Sodomasta pohjoiseen en ole lukenut).
Jari Järvelä: Metro-sarjan viimeinen eli Tyttö ja seinä. Uusinta Järvelän dekkaria eli Se ken tulee viimeiseksi en ole vielä ehtinyt saada, mutta odotan sitä kovasti!
Ville Kaarnakari: Operaatio Verna
Leena Lehtolainen: Surunpotku ja Tiikerinsilmä
Ari Räty: Syyskuun viimeinen
Jarkko Sipilä: Valheen kasvot
Heikki Valkama: Pallokala

Huhhuh! Aika mahtavia juttuja siis luvassa! Mutta tämähän on vasta alkua. Seuraavalla viikolla matkustan peräti Ouluun saakka osallistuakseni siellä Uusikirjallisuus festivaali 2017 -nimiseen tapahtumaan, jossa julkistetaan, mitkä teokset ovat päässeet uuden Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalle. Siitä onkin sitten vain kaksi viikkoa kolmipäiväisille Turun kirjamessuille! Syksy on tosiaankin kirjaihmisen uusi kesä ja joulu!

Kirja vieköön! Ohjelma ja liput.
Dekkarifestivaali Ohjelma ja liput.
Turun kirjamessut Ohjelma ja liput.