5 + 1 suosikkidekkarisarjan jatko-osaa

 

Paljohkosti kotimaisia dekkareita lukevana kirjabloggaajana olen jo aikoja sitten törmännyt sarjojen jatko-osista kirjoittamisen vaikeuteen. Miten keksiä jotain raikasta sanottavaa ja uutta näkökulmaa sarjan 23. osasta, joka on paljolti samantasoinen kuin 22 edellistäkin osaa? Eivät riitä taidot tai jaksaminen, valitettavasti. Silti olisi mukavaa antaa omille suosikkisarjoille ja -tekijöille näkyvyyttä. Kyllä se 23. osakin yleensä sitä kaipaa.

Tarkoitukseni oli tänä vuonna antaa blogissa tilaa erityisesti kotimaisille esikoisdekkareille ja vanhojen tekijöiden uusien sarjojen avauksille. Jonkin verran sellaisia on luettavaksi tarjottukin, vaikka toki tiedän koko joukon jääneen sivuun. En ole erikseen pyytänyt kustantamoilta kyseisiä kirjoja, mutta jos niitä on tarjottu tai pyytämättä lähetetty, olen ottanut iloiten vastaan ja lukulistalle. Jos siis esikoisdekkarisi tai uuden dekkarisarjasi aloitusosaa ei vielä ole Kirsin kirjanurkassa näkynyt eikä sitä löydy myöskään tuolta saamieni kirjojen listalta (ylälaidasta välilehti Kirjat 2023), ota yhteyttä.

Olen pariin otteeseen aiemminkin tehnyt koostejuttuja nimenomaan dekkarisarjojen jatko-osista, vaikka muuten olen erilaisia nippujuttuja yrittänyt vältellä. Koska aion heinäkuun pitää blogitaukoa (#naistenviikko-haastetta lukuun ottamatta), päätin puhdistaa pöytääni kirjoittamalla alkukesän mittaan lukemistani dekkarisarjojen jatko-osista koosteen. Täältä siis pesee!

Koosteeseeni päätyi viisi + yksi kotimaista dekkaria. Kaikkien kirjoittajat ovat sattumalta miehiä. Pisin sarja on Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarja, jonka Sen maksaa minkä tilaa on sarjan 28. osa (!), mutta mukana on myös kaksi kirjaa, jotka ovat sarjojensa kakkososia eli Valtteri Mörttisen Ellei sade lakkaa ja Antti Vihisen Sininen enkeli.

Seppo Jokisen tamperelaisesta komisario Koskisesta ja hänen vähän vänkyrästä mutta tarpeen tullen hyvinkin kyvykkäästä tutkintaryhmästään on tullut jo melkoinen suomalaisen dekkarikentän ikoni. Ei kevättä ilman uutta Koskista. Lisäksi tv:ssä pyörinyt romaaneihin löyhästi mutta sentään tunnistettavasti perustuva sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa, joten Koskinen elää samalla tiettyä renessanssia.

Sen maksaa minkä tilaa on ällistyttävänkin hyvätasoinen Koskis-dekkari. Alkuun päästään kiitettävällä intensiteetiltä, kun keväiseltä järven jäältä löytyy vain boksereihin pukeutunut ruumis jääkaira vierellään, ja heti perään sattumalta poliisin haaviin jääneen henkilöauton takakontista kuollut nainen. Kirsikaksi kakun päälle Koskisen vanha armeijakaveri ottaa yhteyttä ja pyytää ystävänpalvelusta. Miehen isä on kuolinvuoteellaan paljastanut tehneensä aikanaan murhan. Voisiko Koskinen jotenkin vaivihkaa selvittää, onko kuolevan miehen puheissa ollut perää?

Rikoksia tutkitaan, Koskinen tuskailee paperi- ja esihenkilötehtävien kanssa (ne eivät edelleenkään ole hänen vahvimpia alueitaan) ja läppä lentää lämpimässä hengessä. Paljon huumoria revitään muun muassa siitä sattumuksesta, että Koskinen saapuu yhdelle rikospaikalle etujoukoissa – ratikalla.

Naisasiat ovat eläkeikää lähestyvällä komisariolla entisellä tolalla eli sievästi sotkussa. Tilanne on oikeasti sen verran paha, että mies on käytännössä asunnoton ja majailee väliaikaisesti Polamkin asuntolassa luentovuokralla. Avoliitto Ullan kanssa on päättynyt ja yhteinen talo myyty. Ex-vaimo Raijan kanssa aika kuluu aina vain rattoisammin.

Lopussa rikokset on ratkottu ja elämä Tampereella palailee entisiin uomiinsa. Lukija jää tyytyväisenä odottamaan 29. Koskista.

Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa
CrimeTime 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, mutta poliisien yksityiselämä etenee jonkin verran kirja kirjalta, joten ilmestymisjärjestyskin hyvä vaihtoehto.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Marko Kilven omintakeinen Undertaker-sarja on edennyt kuudenteen osaansa Kuolemankauppiaiden ilmestymisen myötä. Hautausurakoitsijana toimiva suurrikollinen Jarmo Kivi on kuin ihmeen kautta selvinnyt hengissä Senaatintorilla tapahtuneesta ydinräjähdyksestä (joka tapahtuu sarjan neljännen osan Kuoleman kosketus lopussa), vaikka silminnäkijät todistavat hänen menneen sisään tuomikirkon ovesta vain vähän ennen apokalypsia.

Viranomaiset ovat yhä lähempänä Kiven kannoilla, mutta se on oikeastaan hänen ongelmistaan pienimpiä. Hän on saanut kannoilleen omat koirat, tahon, jonka tiliin hän on itse aiemmin tekojaan tehnyt. Liikkeellä ovat suuret voimat, joiden tavoitteena on, ei enempää eikä vähempää, romahduttaa vallitsevat yhteiskunta- ja maailmanjärjestys. Keinot ovat pelottavan tuttuja: pandemiat, talouskriisit, pakolaistulvat, epämääräiset sodat, salaliittoteoriat, populismi ja ääriliikkeet. Kuka kaiken takana oikein on? Voiko edes Kivi enää pelastaa itseään tältä kasvottomalta viholliselta?

Tämän kirjan lukeminen oli pelottava ja ahdistava kokemus, sillä se tuntuu liian tarkasti kuvaavan maailmaa ympärillämme. Ei voi lohduttaa itseään vetoamalla tarinan fiktiivisyyteen, sillä monet Kilven kuvaamat asiat ovat jo totisinta totta, ja valitettavasti aika monen vielä (tietääkseni) toteutumattoman kohdallakin tuntuu, että ne ovat hyvinkin mahdollisia. Paikoin Kilpi innostuu vähän liikaakin julistamaan tässä kuudennessa osassa, mikä vähän syö tehoa jännitteeltä viedessään tilaa tiukkatahtiselta toiminnalta, joka on ollut sarjan tavaramerkki.

Sarjan edellisen osan Kuolemanpelko juuri ilmestyttyä syksyllä 2021 Kilpi osallistui vetämääni dekkaripaneeliin Turun kirjamessuilla. Siellä hän kertoi, että viides osa oli venahtamassa niin massiiviseksi opukseksi, että kustantajan kanssa tehtiin päätös sen julkaisemisesta tavallaan kahdessa osassa. Alun perin muistelen Kilven kertoneen, että sarjasta olisi tulossa vähintään yhdeksänosainen. Nähtäväksi jää, miten niiden suunnitelmien toteutumisen kanssa sitten käy.

Kävi miten kävi, Undertaker-sarja on kasvanut melkoisiin mittoihin jo nyt, eikä se sovi enää oikein mihinkään genreluokitteluihin. Apokalyptinen dystopia yhdistettynä tiivistahtiseen toimintajännitykseen, jossa on vahvasti mukana yhteiskunnallista ja maailmanpoliittistakin kannanottoa?

Pitkään haudottu ajatus televisiosarjasta on kuitenkin viimein tänä keväänä ottanut tuulta alleen. Sitäkin jään kauhunsekaisin tuntein odottelemaan.

Marko Kilpi: Undertaker – Kuolemankauppiaat
CrimeTime 2023. 511 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Vinkki: Lue ehdottomasti järjestyksessä! Ensimmäiset kolme teosta muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden, joten nelososasta aloittaminenkin saattaa onnistua. Parhaiten tämän sarjan saa haltuun lukemalla sen alusta loppuun kerralla.

 

Kilven sarjassa ei huumorilla juuri ole sijaa, tai se ainakin niin sysimustaa, että en sille pysty nauramaan, en edes vinosti hymyilemään. Valtteri Mörttisen tyyli taas on vahvan parodisironinen. Esikoisdekkari Mutta suurin niistä on raha esitteli railakkaan anarkistisen dekkarisankarin rikosylikonstaapeli Ailon Rajakarin.

Toisessa Rajakari-dekkarissa Ellei sade lakkaa Rajakari on sysätty Helsingin väkivaltarikosyksikköön rikoskomisario Hautajoen riesaksi. Mitä Rajakari yksikössä tekee, on epäselvää kaikille osapuolille. Kun Suojelupoliisi pyytää Hautajoelta apua vasemmistopoliitikon puolen vuoden takaisen yliannostuskuoleman tutkintaan, sysää Hautajoki Supolle Rajakarin. Supon puolelta tapausta tutkii etsivä Oiva Touhonen, joka ei suostu uskomaan, että kansanedustaja Ville Vilonen olisi kuollut tapaturmaisesti ja osin itseaiheutetusti. Joku toteaa kyynisesti, että Vilosen tapausta tutkivat narkkari rikostutkija ja Supon ainoa kommunisti. Mainio, joskin vastentahtoisesti yhdessä työskentelevä pari siis.

Mörttisen romaani on sekin pelottavan ajankohtainen, sillä käy ilmi, että kansanedustajan kuolemaan liittyy sittenkin jotain epäselvää. Sinnikäs totuuden etsijä on päässyt ilmeisesti jonkin vaarallisen jäljille. Onko Rajakarin ja Touhosenkaan ihan turvallista penkoa asiaa? Ehkä ei, mutta sehän ei tätä kaksikkoa estä, ei edes hidasta. Mukana pyörii myös virkaheitto roskalehden freelance-toimittaja Manne Särki, joka on kirjoittanut vetäväotsikkoisen jutun sittemmin kuolleesta vasemmistokansanedustajasta Hämy-lehden erikoisnumeroon.

Kun jäljet alkavat kummasti johtaa äärioikeistolaisen Suomen Puolueen ydinryhmään, alkaa lukijaakin kylmätä. Mörttinen ei sanansäiläänsä säästele, mutta aiheen ajankohtaisuus tuntuu pelottavalta (kirjoitin tämän jutun valmiiksi perjantaina 30.6. iltapäivällä!). Populismin mekanismit ovat liiankin tuttuja. Tarinan vauhti kiihtyy loppua kohti melkoiseksi rymistelyksi, ja viimeiset rivit suorastaan tyrmistyttävät. Mielenkiintoinen sarja, ja ainakin minuun Mörttisen satiiri puree kuin kesäpaarma pahimmillaan. Vieläkö tähän tulee jatkoa?

Valtteri Mörttinen: Ellei sade lakkaa
CrimeTime 2023. 416 s.
Äänikirjan lukija Petri Hanttu.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Ari Wahlstenin charmantin yksityisetsivä Kit Karisman tutkimuksista kertova sarja on edennyt seitsemänteen osaansa. Langenneessa kaupungissa Kit saa toimeksiannon hoivakodissa asuvalta paronitar Elsa von Baumgartenilta, jonka pää toimii edelleen kirkkaasti. Paronitar haluaa järjestellä perintöasiat kuntoon, mutta lurjusmainen poika Hugo juonittelee oman poikansa Robertin eduksi. Tytär Alma on vaarassa jäädä perinnöttömäksi, jollei paronitar saa varoitettua häntä ajoissa. Kitin tehtävä on tuoda Alma tapaamaan isoäitiään.

Helpolta vaikuttava keissi, vaan eipä huolta, ongelmia alkaa kasautua pikavauhtia. Pian Kit on sotkeutunut huippuvaaralliseen rikosvyyhtiin, jossa hääriville rikollisille mustan yksityisetsivän henki ei ole minkään arvoinen. Nokkeluutta, tuuria ja hyvää turpavärkkiä kaivataan jälleen kerran useaan otteeseen, ennen kuin asiat on taas saatu oikeille raiteilleen. Kitillä on taipumusta päätyä kiperänkuumiin paikkoihin, mutta tällä kerralla päädytään suorastaan jäätäviin tunnelmiin.

Olen Kit-fani, tunnustan. Tykkään Wahlstenin omintakeisen letkeästä kerronnasta, jossa on mukavasti oikeasti nokkelaa kielellistä huumoria. Ritarillinen ja oikeudentuntoinen Kit on mainio hahmo suomalaisessa dekkarikentässä, kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ari Wahlsten: Langennut kaupunki
CrimeTime 2023. 255 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Vinkki: Sarjan kirjat voi huoleti lukea sekalaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämää kuvataan niukasti tai ei lainkaan.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Pari vuotta sitten ilmestynyt Antti Vihisen esikoisdekkari Punainen prinsessa aloitti (ilmeisesti trilogiaksi suunnitellun?) Vaaran värit -sarjan ja löi pöytään melkoiset odotukset jatko-osien suhteen. Vihinen yhdisteli vallan mainiosti suomalaista tamperelaisdekkaria runsaalla fiktiolla höystettyyn lähihistorian eurooppalaiseen terrorismiin.

Kakkososa Sininen enkeli on oivallinen sekin, mutta ei ihan lunasta sille asettamiani odotuksia. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen Vihiseltä lukemani kirja, olisin perin tyytyväinen, mutta nyt jäi pikkuisen ja kieltämättä vähän epäreilustikin sellainen olo, että ihan parhaimpaansa tekijä ei valitettavasti nyt yltänyt.

Tällä kertaa Tampereen krp:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi tutkivat rikosvyyhtiä, jonka lukija alusta asti tietää jotenkin kytkeytyvän Yhdysvaltojen surullisenkuuluisiin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuihin.

Paikallinen entinen rokkitähti Miki Davidson löytyy kotoaan siniseksi maalattuna ja perin kuolleena, puoli päätä seinälle ammuttuna. Samasta asunnosta löytyy tajuttomana ylikonstaapeli Topparin naisystävä. Onko hän epäilty vai todistaja?

Uhri on siis tamperelaisittain erittäin tunnettu henkilö. Davidsonit ovat menestyvää bisnessukua, ja perheyritys on aikoinaan liittynyt osaksi kansainvälistä suuryritystä. Miki on perheen mustalammas, kuten arvata saattaa. Perheen menneisyyteen liittyy tragedia, jota on tarkoin varjeltu julkisuudelta. Mutta liittyykö itse liiketoimiinkin jotain hämärää?

Kuka kukin lopulta on ja miten mikäkin mihinkin liittyy, selviää aikanaan, mutta kiperä vyyhti on jälleen viranomaisten selvitettävänä. Saksan kontaktejakin joudutaan hyödyntämään, ennen kuin asiat ovat jälleen järjestyksessä.

Kuten sanottu, Sininen enkeli ei ihan vedä vertoja Punaiselle prinsessalle. 1970-luvun verityöt olivat kieltämättä kiehtovampi tausta tamperelaismurhalle kuin New Yorkin kaksoistorneihin tehdyt iskut. Tosin tunnustan mielelläni, että Vihinen on onnistunut kuvaamaan tilanteen pilvenpiirtäjässä iskun aikaan todella kylmäävästi! Lämpötilan nousun ja paniikin aistii tekstin kautta vähän turhankin elävästi.

Antti Vihinen: Sininen enkeli
Into 2023. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Vinkki: Kirjat voi lukea haluamassaan järjestyksessä, ei mainittavia juonipaljastuksia ykkösosasta.

Arvostelukappale, äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

Lupaamani bonusdekkari on Arttu Tuomisen Delta-sarjan viides osa Häväistyt. En pääsääntöisesti kirjoita blogiin juttuja kirjoista, jotka olen ostanut. Olisin todennäköisesti Häväistyistäkin saanut kustantajalta arvostelukappaleen, jos olisin sitä pyytänyt, mutta kuten sanottu, en juurikaan enää pyytele luettavaa kuin aivan poikkeustapauksissa. Olemme kuitenkin tyttäreni kanssa kovia Tuomis-faneja, joten painettu kirja hankintaan aina luettavaksi.

Itsekin luin Häväistyt ihan painetussa muodossa lomamatkalla, mihin tarkoitukseen se sopikin mainiosti: helteisellä kelillä hyytävä luettava on poikaa. Sarjan edellinen osa Vaiettu oli kaikin tavoin superhyvä ja löi lukijasta ilmat pihalle, joten sen perään paluu ehkä sarjan normaalitasolle, mikä sekin on erinomainen, oli vähän armoton Häväistyille.

Pori on Tuomisen tuotannon myötä muuttunut melkoiseksi Suomen Ystadiksi, jossa ihmistä kuolee kuin meren mutaa. Sama meno jatkuu Häväistyissä, tietenkin. Joku sieppaa ja tappaa nuoria, 13-14-vuotiaita tyttöjä. Mitä enemmän asiaa tutkitaan, sitä karmeampia asioita alkaa hahmottua. Kuinka laajasta rikosvyyhdestä oikein on kyse? Miten murhaaja valikoi uhrinsa, miten houkuttelee heidät ansaan? Kuka ihan tavallisilta vaikuttavista miehistä on syyllinen?

Tuominen hallitsee oivallisesti kansainvälisen sarjamurhaajatrillerin rakenteen ja konventiot, ja ne yhdistettynä hänen oivallisiin kertojanlahjoihinsa tuottavat kelpo jännärin. Peruskuviossa vain ei ollut ihan riittävästi yllätyksellisyyttä, jotta se olisi sitä aivan timanttisinta kärkeä.

Sen sijaan nautin todella teoksen siitä puolesta, jossa pureudutaan Porin poliisin yksittäisen työntekijän siviilipuolen ongelmiin. Tällä kertaa fokuksessa on vanhempikonstaapeli Linda Toivonen, jolla on kovin hyvin netin syövereissä viihtyvä 13-vuotias Linnea-tytär… Linda on alkoholisti. Häväistyissä pureudutaan niihin tapahtumiin, jotka ovat juomisen aikanaan laukaisseet. Tutkinta nostaa pahoja asioita sielun syövereistä pintaan, ja juominen jatkuu yhä paheten. Lukuisien muiden alkoholistien tavoin Linda osaa taitavasti peitellä ongelmansa töissä, mutta yksityiselämän puolella homma alkaa lipsua pahasti. Tämän kaiken Tuominen kertoo taitavasti ja realistisesti.

Delta-sarjan seuraava osa Vapahtaja ilmestyy elokuussa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen.

Vinkki: Sarjan voi lukea haluamassaan järjestyksessä, joskin suosittelen ilmestymisjärjestystä. Muista myös Tuomisen aiempi Muistilabyrintti-sarja!

Ostettu.