Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Vuonna 2013 suomeksi ilmestynyt Eowyn Iveyn romaani Lumilapsi (Bazar) sai innostuneen vastaanoton kirjablogeissa, mutta jäi kuitenkin minulta lukematta. Alkusyksystä kirjakaupassa taivuin, kun myyjä silmät innosta palaen kehui Lumilasta, josta oli ilmestynyt pokkaripainos. Samainen myyjä kertoi myös, että kirjailijalta oli vastikään ilmestynyt toinen romaani suomeksi. Ostin siis Lumilapsen pokkariversion, mutta se jäi luettavien pinooni odottelemaan aikaansa.

Alkusyksystä sain myös kutsun Bazar-kustantamon hauskoille synttäreille, joissa jossakin nurkassa ehdimme bloggaajakollegani kanssa jututtaa hetken kustantamon edustajaa. Hän tarjosi minulle arvostelukappaletta uunituoreesta Eowyn Iveyn romaanista Maailman kirkkaalle laidalle. Hieman epäröin, koska Lumilapsikin edelleen odotti lukemistaan. Kirjan herkullisen kaunis kansi kuitenkin puhui lukemisen puolesta, joten päätin tarttua tilaisuuteen.

Mitenkään helposti en Maailman kirkkaalle laidalle -romaanin kyytiin päässyt. Takakansi antaa tietysti hieman osviittaa, että menneisyydessä ja Alaskassa ollaan. Hankala alku johtuu kirjan rakenteesta ja kronologian rikkonaisuudesta. Johdantona on kirje, jonka lähettäjä haluaa Alaskan Alpinen historiallisen museon kuraattorin ottavan vastaan aineiston, jonka hän on saanut haltuunsa. Kyseessä on esineistöä ja kirjeenvaihtoa sekä päiväkirjoja everstiluutnantti Allen Forresterilta, joka johti pientä tutkimusretkikuntaa Wolverinejoen latvoille vuonna 1885. Allen Forrester on ollut Waltin, aineiston haltijan, isosetä.

Romaani edetessä kuraattori Josh ja Walt lukevat ja tulkitsevat Allen Forresterin ja tämän vaimon Sophien kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja vuoden 1885 ajalta. Sekaan on ujutettu myös autenttisen tuntuisia piirroksia ja valokuvia sekä muuta lähdemateriaalia, kuten lehtileikkeitä. Ajallisesti Sophien tarina avautuu muutamaa kuukautta Allenia jäljessä, mutta loppua kohden tämä kuilu kuroutuu umpeen.

Lyhyen johdantokirjeen jälkeen hypätäänkin suoraan asiaan ja vuoten 1885 ilman sen kummempia valmisteluja. Lukija saa itse koota tarinan palaset. Sophie ja Allen ovat tuore, hieman odottamaton aviopari. Allen saa tehtäväkseen luotsata pienen tutkimusmatkaretkikunnan toistaiseksi käymättömiin korpimaahin eli Wolverinejoen latvoille ja sieltä Yukonjoelle. Alue on hiljattain siirtynyt Venäjältä Yhdysvalloille ja nyt pitäisi kartoittaa maastoa ja sitä, miten alueen rikkaudet olisivat hyödynnettävissä. Sophien on alun perin tarkoitus lähteä retkueen mukaan, mutta sitten käy ilmi, että hän on raskaana.

Allen lähtee siis vaaralliselle retkelle raskain sydämin joutuessaan jättämään Sophien, mutta uutinen lapsesta on kuitenkin riemukas. Rohkea ja edistysmielinen Sophie kapinoi, mutta joutuu alistumaan lääkärin ehdottomaan määräykseen. Allen raportoi retken vaiheita päiväkirjaansa ja Sophie omia tuntojaan tahollaan omaansa. Kummankin tarkoitus on, että Allenin palattua kotiin muistiinpanoja luetaan ristiin, jotta kumpikin voi kokea toisen kokemukset tuoreina.

Toisaalla Allen pienen retkikuntansa kera etenee yhä syvemmälle erämaahan, jonka henkeäsalpaava jylhyys mykistää ja ankaruus on vähällä lannistaa. Alkuperäisasukkaat suhtautuvat epäluuloisesti tulokkaisiin, eikä yhteistä kieltä kaikkien tavattujen leirien asukkaiden kanssa ole. Ruoka loppuu, saappaat kuluvat jaloista, terveys pettää. On mahdotonta kuvitella, miten Sophie olisi selviytynyt matkasta. Alleninkin selviytyminen on hiuskarvan varassa. Mutta Sophiekaan ei säästy raskailta vastoinkäymisiltä, vaikka on turvassa Vancouverin kasarmialueella.

Kuin varkain Ivey alkaa tuoda tarinaan myyttistä ulottuvuutta. Allenin retkikunta kohtaa heti rantauduttuaan alkuperäisasukkaita, joiden seurassa on shamaani, Ukko, joka käyttäytyy Allenin ja hänen miestensä silmin kummallisesti, jopa pelottavasti. Allen on eräänä yönä näkevinään Ukon istuvan korkealla kuusessa. Sophie taas pelästyy kotona kummallisesti käyttäytyvää korppia. Korpit tuovat epäonnea, ja tämä yksilö käy koputtelemassa hänen makuuhuoneensa ikkunaa. Sitten hänen Allenilta saamansa hopeinen hiussolkensa katoaa. Allen löytää erämaasta patinoituneen hopeisen hiussoljen, joka muistuttaa kummallisesti hänen Sophielle antamaansa koristetta. Nämä tosin ovat vielä alkusoittoa niille mytologian lihaksi tulemisen kokemuksille, jotka Allen ja kumppanit kirjaavat muistiin.

Jossain kolmanneksen luettuani huomasin olevani sisällä romaanin maailmassa ja sitten se olikin menoa. Kun Sophie aloittaa valokuvauksen opettelun uhmaten kaikkia ajan sovinnaisuus- ja soveliaisuussääntöjä tavoitteenaan kuvata ennen kaikkea lintuja, olin myyty. Sophien määrätietoisuus ja lannistumattomuus vaikeuksien edessä sai ajattelemaan, että todennäköisesti hän olisi selviytynyt vaarallisella tutkimusretkelläkin.

Tämän kirjoitettuani luin Lumiomena-blogin Katjan kirjoituksen Lumilapsesta ja huomasin, että monet romaanien rakennusaineista ovat samoja: historia, Alaska, erämaa, lapset ja lapsettomuus, mytologian ja reaalimaailmojen kohtaaminen ja lomittuminen. Vaikutuin tästä romaanista, mutta onko Lumilapsi sittenkin liian samanlainen sen kanssa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ei ihastunut tähän varauksetta, vaan pitää kokonaisuutta liiankin runsaana ja hajanaisena. Tästä olen kyllä samaa mieltä. Minä olisin ollut valmis jättämään pois Joshin ja Waltin osuudet. Kirjasähkökäyrän Mai piti tätä huikeana seikkailukirjana. Kirjakirppu-blogin Jenniin vetosi nimenomaan Alaska kaikkine puolineen.

Maailman kirkkaalle laidalle on lumoava romaani Alaskasta, selviytymisestä, intohimosta työhön ja rakkaudesta kahden aikuisen ihmisen välillä. Sen parissa viihtyy ja oppii uutta, viehättyy ja vaikuttuu. Tarinan vietäväksi kannattaa antautua.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (The Bright Edge oh the World)
Suom. Marja Helanen. Bazar 2017. 553 s. Kansi Susanna Appel.

Arvostelukappale.

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta

Riparin jälkeen kesälomaansa viettävän Silvan elämä näyttää kallistuvan huolestuttavaan suuntaan: näpistelyä, valehtelua, viinakokeiluja, ylipainoisen luokkakaverin säälimätöntä kiusaamista kaveriporukan vanavedessä. Sitten sattuu onnettomuus, jossa Silva lyö päänsä ja menettää tajuntansa. Hän makaa sairaalassa koomassa, mutta samaan aikaan hän on myös Koomassa, paikassa elävien maailman ja kuolleiden asuttaman Tuonpuoleisen välissä. Koomaan joutuneet eivät tiedä, kumpaan suuntaan he sieltä lähtevät: takaisin elävien maailmaan vai Tuonpuoleiseen.

Tuonpuoleisen asukkaat voivat ylittää rajan Koomaan ja takaisin. Sen he tekevätkin kahdesta syystä. Ensinnäkin kuolleiden tehtävä on noutaa tutut henkilöt Koomasta Tuonpuoleiseen, mikäli heidän on tarkoitus siirtyä sinne puolelle. Toiseksi kuolleet voivat koettaa löytää jonkun, joka voisi viedä viestin elävien maailmaan. Viestinviejien siis oletetaan vielä palaavan rajan yli elävien puolelle.

Silva on luonnollisesti hämmennyksissään tupsahtaessaan Koomaan. Väkeä on liikkeellä runsaasti, mutta vain harva on Suomesta. Ihmisiä katoaa jäljettömiin hänen silmiensä edessä. Joidenkin kadonneiden paikalle jää leijailemaan valkoinen höyhen. Joitakuita käy puhuttelemassa ihminen, jonka pään yläpuolella hohtaa valopilvi. Kukaan ei tunnu olevan Varsalasta päin, saati tuttu.

Vähitellen Silva saa kootuksi jonkinlaisen käsityksen tilanteesta. Hän saa vietäväkseen myös neljä viestiä elävien maailmaan. Mutta miten viedä ne perille ilman, että joutuu kertomaan Koomasta? Siitä ei tosiaankaan kannata puhua kenellekään, sen toipuva Silva saa huomata nopeasti. Mutta viestien viemisestä on kuitenkin lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa.

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Terveisiä Koomasta ei tosiaankaan ole idealtaan kaikkein tavanomaisimpia. Silva on ihan tavallisen pikkukaupungin tavallisen uusperheen murrosikäinen tytär iloineen ja suruineen. Onnettomuus ja Koomassa välitettäviksi saadut viestit kuitenkin muuttavat tavallisen menon, ja romaani saa maagisen realismin lisäväriä.

Perimmältään on kuitenkin kyse hyvin tyypillisistä kirjallisuuden teemoista: oikea ja väärä, kasvaminen ja itsenäistyminen, vastuu. Yliluonnollisen hipaisu saa ne kuitenkin maistumaan raikkailta ja tuoreilta ja kaikenlaiselta opettavaiselta saarnaamiselta vältytään. Mitään liian kummallista tai outoa teoksessa ei ainakaan minun makuuni ole, eikä henkimaailman asioita paljoakaan pohdiskella. Erottuva yksityiskohta liittyy teoksen ulkoasuun: Koomaan sijoittuvan osuuden sivut ovat mustareunuksiset ja erottuvat selvästi.

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Tammi 2016. 210 s.

Arvostelukapple.

Marja-Leena Tiaisella on mittava kirjallinen tuotanto, josta merkittävä osa on nuortenkirjallisuutta. Blogissani olen aiemmin esitellyt Khao Lakin sydämet ja piakkoin kerron Tiaisen selkokirjasta Tatu, Iiris ja Pääkallomies vähän lisää.

Sujuvalukuinen ja suppeahko* Viestejä Koomasta sopii mainiosti yläkouluikäisille lukijoille. Ulkoasu on kaunis, mutta puhuttelee todennäköisesti enemmän tyttö- kuin poikalukijoita. Kannen on tehnyt Laura Lyytinen.

*) Rising Shadow -sivustolla Niina Tolonen kaipailee teokseen lisää syvyyttä ja laajuutta erityisesti Kooma-osuuteen.

***
Tämä juttu on alkusoittoa varsinaisesti ensi vuoden puolella alkavaan nuortenkirjaprojektiini, jonka esittelin tarkemmin tämän tekstini lopussa. Tarkoitus on siis joka viikko, lähinnä torstaisin, julkaista juttu uudesta kotimaisesta nuorten- tai nuorten aikuisten kirjasta.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

”Aurelia halkoo koko vartalonsa voimalla vettä joka ei ehdy.” Tähän aloituslauseeseen oli tyssätä Riikka Pulkkisen romaanin Paras mahdollinen maailma lukeminen minulta. Onneksi Aurelia itsekin toteaa, että nyt meni yli. ”Hän korjailee ajatteluaan jatkuvasti. Kenelle hän esiintyy?” Muutaman sadan sivun jälkeen tämä alkaa seljetä lukijalle, ja lopulta myös Aurelialle itselleen. Kärsivällisyyttä tosin vaaditaan rutkasti, sillä Pulkkinen ei säästele materiaalia.

Pulkkisen tuotannosta olen lukenut tähän mennessä aiemmin romaanit Totta ja Vieras. Niiden perusteella sanoisin, että Pulkkisen tyylin tunnistaa helposti myös tästä uusimmasta. Kieli on hiottua, loppuun asti viimeisteltyä ja huolellisesti paikoilleen aseteltua: ”Maailman äiditsijä, se on oikea määritelmä. Äiditsen kaikkea, jotta missä ikinä hän onkin ja kenen kanssa, äidinrakkauteni ylettyy häneen.” On sitten puhdas makuasia, miten tämä kieli puree kuhunkin lukijaan. Minua se paikoin väsyttää ja etäännyttää. Ärsyttääkin jostain vaikeasti määriteltävästä syystä.

Myös teemojen ja aiheiden tasolla kyse on tutusta Pulkkisesta, vaikka tarina(t) on toki selvästi erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Perheensisäinen elämää suurempi vaiettu salaisuus, puhumattomuuden kierre, muistin petollisuus, ihmissuhteiden vaikeus ja tunteiden näyttämisen ja käsittelyn mahdottomuus ovat jälleen teoksen ydintä.

Pintatasolla liikutaan Helsingin porvaris-taiteellisissa piireissä. Aurelia on eronneiden tohtorivanhempien suosittu näyttelijätytär, joka jo ennen valmistumistaan on tehnyt näyttävää uraa sekä tv:n sketsisarjan tähtenä että vakavan teatteritaiteen puolella (en voinut mitään sille, että silmissäni näin Aurelian koko ajan Krista Kososena). Aurelia on saanut pääroolin Kansallisteatterin suurproduktiossa, jonka ohjaa kulttimaineinen itäsaksalaistaustainen Joachim. Käsikirjoitusta ei ole, vaan on tarkoitus, että työryhmä työstää tekstin yhdessä. Luvassa on siis poikkeuksellisen rankka syksy.

Perhesuhteet ovat pahasti solmussa. Isä on saanut yllättäen sairauskohtauksen ja odottaa koomassa siirtoa saattohoitoon. Äidin puheluihin Aurelia kieltäytyy vastaamasta. Isä on ollut aikeissa viimeinkin puhua Aurelialle eräästä asiasta, mutta tilaisuus on mennyt ohi. Äiti pelkää, mitä isä on Aurelialle kertonut. Onpa se mitä tahansa, Aurelia ei sitä halua kuulla nyt, kun on keskityttävä täysillä työhön. Mutta rankkojen näytelmäharjoitusten keskellä Aurelialle alkaa tapahtua jotain kummallista ja pelottavaakin. Mitä oikein tapahtuu hänen päässään, kun hän alkaa hahmotella näytelmän henkilöitä ohjaajan määräämänä?

Perhesalaisuutta avataan purkamalla Aurelian äidin kautta vanhempien rakkaustarinaa, joka taas kietoutuu yhteen Itä-Saksan ja Berliinin muurin viimeisten vuosien kanssa. Aurelia muistaakin aina kertoa uusille ihmisille, että hän on syntynyt samana päivänä kuin muuri murtui. Romaanin kiehtovimmat osat ovatkin juuri DDR:ään sijoitetut jaksot, niin Aurelian vanhempien kuin Joachimin perheen osuudetkin. Ajatus siitä, että ihminen ei tajua elävänsä historian merkittäviä käänteitä ennen kuin vasta jälkikäteen, on keskeinen teema koko romaanissa.

Työläimpiä luettavia ovat osuudet, joissa työstetään Joachimin näytelmää ja sen hahmoja. Teatteripuhe on pitkälti VMP-puhetta, kuten Aurelian ystäväkollega Tekla viiltävästi toteaa.

Traagisia tapahtumia on tarinassa kosolti. Ylipäätään teos on jopa tukahduttavan runsas monella tasolla. Pulkkisen taitavuuden tunnistan ja tunnustan, mutta minua ne eivät puhuttele aivan niin kuin toivoisin. Syynä ei ole pelkästään tuo alussa mainitsemani vieraannuttavan hiottu kieli, vaan myös henkilöiden jonkinlainen sivistyneisyyden luoma teflonpinta ja itseriittoinen totisuus. Edelleen kaipaan jotain rosoa, elämänmakua (ja kenties huumoria?). Helsingin kahviloiden lattet ja Berliinin puistojen piknikit eivät sitä minulle anna.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Otava 2016. 358 s.

Arvostelukappale.

Kirsin kirjanurkan Finlandia-ehdokkaat

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaat julkistetaan tämän viikon perjantaina 10.11.2017 klo 10. Palkinto myönnetään ’ansioituneelle kotimaiselle romaanille’. Kolmejäseninen esiraati saa asettaa ehdolle kolmesta kuuteen teosta niistä kirjoista, jotka kustantamot ovat ohjeiden mukaisesti kilpailuun lähettäneet.

Hmmm. Kuulostaa juhlavalta. Sitä se onkin, sillä Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto on kiistatta Suomen merkittävin kirjallisuuspalkinto paitsi palkintosumman (30 000 euroa) myös sitä ympäröivän mediajulkisuuden vuoksi. Kustantamojen mukaan jo pelkkä ehdokkuus voi olla merkittävä käänne kirjoittajan uran kannalta (ks. juttuni unohdetuista kirjoista).

Perjantain ehdokaslistaa siis joudutaan vielä tovi odottelemaan, joten päätin laatia oman, vaihtoehtoisen Kirsin Finlandia-ehdokaslistan. En ole tosiaankaan kaikkia, lähellekään, uusia, vuonna 2017 julkaistuja kotimaisia romaaneja lukenut. Valitsen siis ehdokaslistalleni kirjat niistä, jotka olen tähän mennessä lukenut. Valintaperusteena on puhdas subjektiivinen lukukokemukseni. Listallani on kuusi kotimaista romaania, joiden lukeminen on ollut nautinto ja elämys. Jokainen listani kirja on ravistellut ja liikuttanut, koskettanut ja haastanut minua.

Vaikka joudun valitsemaan huomattavasti suppeammasta teosvalikoimasta kuin oikea F-raati, joudun silti tekemään kipeitä valintoja ja jättämään hyviä kirjoja listani ulkopuolelle. Jonain toisena päivänä valitsisin ehkä toisin, mutta tänään mennään näillä. Oikeakin raati joutuu perustelemaan valintansa, joten leikkasin mukaan perusteluja omista blogikirjoituksistani.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus)

Ennen kuin mieheni katoaa on siis kertomus avioliitosta naisen näkökulmasta. Kertomisen arvoiseksi tarinan tekee poikkeuksellinen tilanne: aviomies onkin aina halunnut olla nainen ja päättää nyt, nelikymppisenä, toteuttaa halunsa. Naisen maailman perusta tuntuu murenevan hallitsemattomasti. Miten olla vahva tuollaisessa tilanteessa? Miten tukea rakkainta ihmistä näin vaikean ratkaisun partaalla, kun itse huutaa sisimmässään epätoivoisesti katoavan miehen ja rakkauden perään? Tämän tarinan Ahava kertoo päähenkilönsä kautta kauniisti ja riipaisevasti.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena)

Opin siis romaanin parissa paljon. Mutta ennen kaikkea uppouduin hienoon, surumieliseen tarinaan ja kiinnyin henkilöihin. Halusin tietää, miten heidän käy ja miksi heille kävi niin kuin kävi. Tarina on mielenkiintoinen ja koskettava, henkilöt aitoja. Kieli ja rakenne ovat mietittyjä ja toimivia. Tästä kirjasta merkitsin itselleni muistiin monta hienoa lausetta ja katkelmaa. Hyvän kirjan merkki sekin.

Katja Kallio: Yön kantaja (Otava)

Yön kantaja on kertakaikkisen kiehtova romaani. Ensinnäkin se on kirjoitettu kielellä, joka hivelee lukijan mieltä. Myös rakenne aukkoineen on ihailtavasti sommiteltu. Amandan luotettavuus on paikoin vähemmän ja paikoin enemmän kyseenalaista, eikä hän aina itsekään usko omia muistojaan todeksi. Mitä oikeasti on tapahtunut, on kuitenkin lopulta samantekevää. Kallio kertoo koskettavan tarinan.

Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus)

Kivitasku on rikas teos. Sen voi lukea monella tavalla, ja siitä eri lukijat saanevat irti keskenään hyvinkin erilaisia asioita. Minua Mustasalmien suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä ihmisten kohtalot maailman kuohuissa koskettivat. Tunsin myös, että Kytömäen tapa kuvata henkilöitään ja heidän toimiaan tietyllä tavalla luontoa ja maisemaa vasten on poikkeuksellisen toimivaa. On minusta väärin puhua Kytömäestä ’vain’ luontokirjailijana, sillä vaikka luonnolla ja sen myyttisilläkin ulottuvuuksilla on hänen romaaneissaan vankka osuutensa, hän on kirjailijana paljon enemmän. Vaikka Kivitaskussa väkevillä rakkaustarinoilla on keskeinen asema, ei se silti ole oikein rakkausromaanikaan. Se on paljon enemmän. Se on hienoa kirjallisuutta!

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät (WSOY)

Tiiviin romaanin teemat ja tarinat kurkottelevat moniin suuntiin. Mitä seurauksia on länsimaisen ihmisen rajattomalla ahneudella? Kuinka yksin voi olla parisuhteessa ja perheessä? Miksi on niin vaikeaa puhua lähimmilleenkään oikeasti tärkeistä asioista?

Lauri Mäkinen: 50/50 (Siltala)

50/50 on laadukas sotaromaani, historiallinen romaani ja jännitysromaani. Lukija saa ratkaista, mikä osuus lukukokemuksesta jää päällimmäiseksi. Minulle 50/50 avautui ennen kaikkea lähihistoriaan sijoittuvana puhuttelevana ja väkevänä romaanina, joka vertautui mielessäni muun muassa Sirpa Kähkösen Graniittimieheen ja Katja Ketun Yöperhoseen.

Lauri Mäkinen on selkeästi näyttänyt kuuluvansa nykykirjailijoittemme kärkikaartiin tuotantonsa vahvalla kansainväliset mitat täyttävällä laadulla.

***

Tällainen olisi siis oma Finlandia-listani tänään, tällä hetkellä. Mielenkiintoista on nähdä, onko oikea raati päätynyt kanssani yhteenkään samaan valintaan. Toivottavasti! Samaten olisi mielenkiintoista tietää, minkä näistä minun ehdokkaistani Elisabet Rehn valitsisi...

Entä mitä kirjoja Sinun listallasi on? Jännittäviä kirja-aikoja eletään!

Lauri Mäkinen: 50/50

Olen täällä blogissani vuodattanut useassa yhteydessä ajoittaista tuskastumistani ja turhautumistani parivuotiseen Johtolanka-raatipestiini (2015 – 2016). Kaiken vaivan ja valituksen voi kuitenkin jo vähitellen työntää hyvillä mielin syrjään, sillä on myönnettävä, että myös monta loistavaa ja hienoa (dekkari)lukukokemusta olisin todennäköisesti jäänyt ilman koitosta vaille. Se vasta olisi sääli ollutkin!

 Vuoden 2015 keväällä olen ollut myyty luettuani Lauri Mäkisen esikoisromaanin Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala, 2015). 1800-luvun lopun ja 1920-luvun väliseen aikaan Länsi-Afrikkaan sijoittuva historiallinen romaani kertoo suomalaisista lähetyssaarnaajista, heidän idealistisesta kutsumuksestaan ja sen törmäämisestä ankariin realiteetteihin maailmanpolitiikan pärskeissä. Luonnollisesti teoksessa selvitetään myös rikosta, saihan se Vuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirjan. Dekkariseuran raati ei ollut ainoa taho, joka havaitsi romaanin erinomaisuuden. Se oli ehdolla vuoden 2015 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolle, ja se sai hienoja lehtikritiikkejä ja innostuneen vastaanoton kirjablogeissa.

Olen päättänyt 12.2.2016 julkaisemani jutun Mäkisen esikoisromaanista kliseisesti: ” Latteaa sanoakin, että seuraavaa kirjaa jo kovasti odottelen.” Latteaa tai ei, totta kuitenkin. Odotukseni palkittiin viimein tänä syksynä, kun Siltala julkaisi Mäkisen toisen romaanin 50/50. (Jostain syystä Mäkisen teosten nimet ovat poikkeuksellisen hankalia!) Helsingin kirjamessujen ohjelmalehtiseen ruksasin Mäkisen esiintymisen Dekkarilauantaissa, mutta muut messukiireet valitettavasti jyräsivät sen alleen. Kiilasin kuitenkin paikalle, kun kirjailija signeerasi teostaan Siltalan messuosastolla, mutta keskustelu valitettavasti jäi muutamaan vaivaiseen sanaan. Mitäpä olisin osannut sanoakaan, uunituore kirja kun oli vielä aloittamatta.

Romaanin kiitoksissa Mäkinen avaa lyhyesti teoksensa taustoja. Lähtökohtana on ollut Suomeen sijoittuva rikosromaani, jossa syyllistytään rikokseen, josta on ollut mahdollista tuomita kuolemaan. Tämä taas johti siihen, että tarina ajoittui jatkosodan aikaan, koska silloin viimeksi on Suomessa ollut voimassa kuolemanrangaistus. Mäkinen kertoo näin ollen joutuneensa pyörtämään päätöksensä olla kirjoittamatta sodasta.

50/50 on laadukas sotaromaani, historiallinen romaani ja jännitysromaani. Lukija saa ratkaista, mikä osuus lukukokemuksesta jää päällimmäiseksi. Minulle 50/50 avautui ennen kaikkea lähihistoriaan sijoittuvana puhuttelevana ja väkevänä romaanina, joka vertautui mielessäni muun muassa Sirpa Kähkösen Graniittimieheen ja Katja Ketun Yöperhoseen.

En kuitenkaan väheksy teoksen sota- ja jännitysulottuvuuksia. Päinvastoin, kokonaisuus on poikkeuksellisen toimiva. Teoksen nimi 50/50, ’Fifti-fifti’, viittaa keskeiseen ongelmaan, jota teoksessa ratkotaan. Syksyllä 1942 Kiestingin tuntumassa ammutaan alas vihollisen lentokone. Hylystä käy ilmi, että metsään on paennut todennäköisesti neljä henkilöä, venäläisten desanttiryhmä. Kiinniottotilanteessa ammutaan kolme miestä ja kiinni otetaan pahasti haavoittunut nainen joesta ja ilkialaston, aseeton tatuoitu mies metsästä. Kumpi on desanttiryhmän jäsen, kumpi se, joka kertoo olevansa? Mitä enemmän tapausta pengotaan, sitä tasaväkisemmiksi tarinat esiin kaivetun todistusaineiston perusteella osoittautuvat.

Kimurantiksi tilanteen tekee vakoilusta seuraava kuolemantuomio, joka pääsääntöisesti pantiin toimeen välittömästi. Romaanin alkusivuilla on karu kuvaus kahden vakoilusta tuomitun naisen kenttäteloitustilanteesta, eikä se jää kirjan ainoaksi. Syyllistä koettavat etisiä valvontaupseeri, luutnantti Norja ja sotapoliisin etsivä, kersantti Härmä. Oma osuutensa on myös lääkintäluutnantti Nurkalla ja sotilaspappi Savolaisella. Härmä on siviilissä porilainen poliisi ja hänellä on selvästi kokemusta ja näkemystä rikosten ratkaisemisesta, todistusaineistosta ja kuulustelumenetelmistä. Epäillyn hakkaamista tunnustuksen saamiseksi Härmä ei pidä kovin korkeassa arvossa, vaikka menetelmä on kenttäoloissa ahkerassa käytössä.

Tarina laajenee kuitenkin nopeasti ajallisesti ja paikallisesti kauas varsinaisesta polttopisteestä eri näkökulmia käyttäen. Ilkka Eräkoski on lähtenyt 1920-luvun puolivälissä nuorena miehenä merille ja ylennyt vähitellen kipinäksi, sähköttäjäksi. Lopulta Ilkka kuitenkin päätyy kadonnutta veljeään etsiessään Kanadaan, mistä erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy veljensä Olavin, tämän pienen tyttären sekä oman perheensä kanssa Neuvostoliittoon 1930-luvun puolivälissä. Eräkoskia ei houkuttele kommunismi ja työläisten onnela, vaan mahdollisuus tehdä työtä ja päästä karkuun Kanadassa ilmenneitä ongelmia. Valinta osoittautuu kuitenkin katkeraksi virheeksi, mutta Eräkosket tajuavat sen liian myöhään.

50/50:n ainoa minäkertoja on nainen. Silja Aho on helsinkiläinen kemiaopiskelija ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran innokas jäsen. Isoveli Ville on vasemmistoaatteensa ja pasifisminsa takia ankara pettymys pikkusieluiselle virkamiesisälle, eikä tyttären menestys opinnoissa ja lottana tee häneen vaikutusta. Silja haluaa kuitenkin tehdä osansa sodassa siinä kuin miehetkin ja hakeutuu aktiivisesti vaativiin tehtäviin. Jatkosodassa hän päätyy Äänislinnaan sensuroimaan kenttäpostia.

Eräkoskien ja Siljan tarinoiden kautta Mäkinen kuvaa Stalinin Neuvostoliiton kammottavaa vankileirien saaristoa, jonka saaliiksi kaikki kolme tahoillaan päätyvät. Julmuus ja raakuus ovat sanoinkuvaamattomia, ja leirien armottomassa hierarkiassa selviytyvät vain ovelimmat ja häikäilemättömimmät. Systeemin sairaus avautuu peittelemättömänä henkilöiden kohtaloiden ja tekojen kautta. Ville Aho perustelee rintamalla ennen kuolemaansa aseistakieltäytymistään toteamalla, ettei ihmisiä syödä, joten heitä ei pidä teurastaakaan. Vähänpä Ville tiesi.

50/50 on siis sotakirja, mutta ei missään nimessä mikään seikkailurymistely. Mäkisen tekstissä sodasta on riisuttu kaikki seikkailu ja hohto. Ihanteita ja aatteen paloa joillakin vielä saattoi sodan alussa olla, mutta asemasotavaiheen alettua ne ovat viimeistään karisseet.  

Lukija tietysti oivaltaa varsin nopeasti, että Eräkosket ja Silja Aho liittyvät jollain tavoin desanttidilemmaan. Miksi ja millaisten vaiheiden kautta tilanteeseen oikein on päädytty, selviää pala palalta niin tutkintaa tekeville kuin lukijallekin. Kenet lopulta passitetaan teloitusryhmän eteen ja miksi?

Jo lukiessani (ahmiessani) mietin, että 50/50 on vaatinut kirjoittajalta valtavan taustatyön. Oletukseni saa vahvistukseni teoksen lopusta löytyvästä lähdemateriaaliluettelosta, joka on vaikuttava. Kaikki omaksuttu tieto on kuitenkin sulatettu saumattomaksi osaksi tarinaa, eikä mitään vaivaannuttavaa selostamista saati luennointia ole. 50/50 osoittaa vahvasti, ettei Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset ollut mikään onnenkantamoinen. Lauri Mäkinen on selkeästi näyttänyt kuuluvansa nykykirjailijoittemme kärkikaartiin tuotantonsa vahvalla kansainväliset mitat täyttävällä laadulla.

Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017. 320 s.

Vaikuttavan kannen on tehnyt Elina Warsta.

Ostettu.

Osallistun myös tällä jutulla Tuijata-blogin Marrasjännitystä-teemaviikkoon.

***

Aamulehden Jussi Aurén avaa 50/50 teemoja ja toteaa: ”Selviytyminen ja se mitä kaikkea ihminen voi ja saa selviytyäkseen tehdä onkin yksi romaanin keskeisiä teemoja. Miten romaani teemansa kantaa, tekee siitä sitten yhden syksyn huikaisevimmista lukukokemuksista.”

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu on myös ehtinyt lukea 50/50:n: "Kun edelliseen lisätään Mäkisen psykologisesti oivaltava henkilökuvaus on tuloksena romaani, josta olisin halunnut nauttia pidempään, mutta jota en malttanut olla lukematta nopeasti."

Antti Saarnio ja Cata Ahlbäck: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna

Mitä kummitukset pelkäävät? Ihmisiä. Kummituslapsille kerrotaan auringon noustessa pelottavia ihmisjuttuja! Muutenkin kummitusolo on monin tavoin hullunkurisen nurinkurinen. Moni asia on kuitenkin samoin kuin ihmisilläkin. Pienet kummituspojat, kuten aavepoika Aapeli, haluavat itsenäistyä ja lähteä seikkailemaan avaraan maailmaan.

Isänsä ja vanhempiensa kanssa hylätyssä aitassa asuvalla savolaisaave Aapelilla on kuitenkin kunnianhimoisempi tavoite kuin pelkkä seikkaileminen. Vanhempiensa pettymykseksi Aapeli on nimittäin päättänyt ryhtyä linnankummitukseksi. Isän ja äidin vakuuttelut haaveen mahdottomuudesta kaikuvat kuuroille korville.

Vaiheikkaan matkan jälkeen Aapeli päätyy lopulta unelmiensa linnaan, mutta siitä seikkailu vasta alkaakin. Linna on nimittäin kirottu. Sieltä ei pääse pois sinne kerran tultuaan. Kaikki linnaan päätyneet kummitukset ovat joutuneet kammottavan mörön orjuuttamiksi. Mutta Aapelia ei halua joutua orjaksi ties kuinka moneksi sadaksi vuodeksi. Jokin keino on oltava! Keksiikö Aapeli keinon vapauttaa linnan kummitukset mörön ikeestä? Uskaltaisiko hän käyttää sitä?

Antti Saarnion Aavepoika Aapeli & Mörkölinna on sen verran jännittävä kummitusseikkailu, että se lienee turvallisinta lukea jonkun (aikuisen) kanssa yhdessä. Rohkeimmat tietysti nautiskelevat pelonväristykset ihan yksikseenkin. Cata Ahlbäckin kollaasimaiset mustavalkokuvat ovat mukavan tyyliteltyjä ja saavat kirjan taiton hengittämään.

Aapelin seikkailut sopivat mitä parhaimmin marraskuun myrskyillan ratoksi. Mörköjuomaa kannattaa kuitenkin ehdottomasti välttää!

Antti Saarnio ja Cata Ahlbäck: Aavepoika Aapeli & Mörkölinna
Haamu 2016. 95 s.

Arvostelukappale.

Osallistun tällä jutulla Tuijata-blogin Marrasjännitystä 2017 -teemaviikkoon.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Hän tarkistaa tykkäykset ja vastaa kommentteihin. On tärkeää vastata kommentteihin, esittää jatkokysymyksiä ja kertoa hupaisia pikku anekdootteja, saada seuraajat tuntemaan itsensä tärkeiksi ja osallisiksi. Kertokaa, mistä haluatte kuulla lisää!

Susanne Lahden, 45, elämä on muuttunut alisteiseksi hänen somekanavillaan kerrotulle kiiltokuvaelämälle. Koska arki on masentavan tavallista, sitä pitää lavastaa ja tuunata näyttämään paremmalta, kiinnostavalta, klikkejä keräävältä. Koti, Susanne itse, aviomies ja lapset ovat materiaalia, jota voi ja pitää muokata blogien ja Instatilien sisällöksi. Koska lapset ovat kasvaneet isoiksi ja lipsuvat pahasti Susannen kontrollista, on saatava uusi vauva keinolla millä hyvänsä. Mutta miten kertoa ratkaisusta aviomiehelle? Ja milloin?

Susanne saisi kohtauksen. Se ei voi nukkua ilman tulppia ja kapseleita, ja erilaisten voiteiden levittämisestä ja korisevasta joogahengityksestä muodostuvaa iltarituaalia. Sitten se ihmettelee, kun hänen kalunsa ei kovetu kaikkien niiden geelien ja tahnojen huurussa.

Susannen mies Markus on ahdistunut avioliitossaan kontrollifriikin kanssa. Tilannetta ei helpota suhde, joka on jatkunut jo vuosia seksiin käytännöllisesti asennoituvan bisnesohjus-Paulan kanssa. Naiset tuntuvat vaativan aina jotain sellaista, mitä vähäpuheinen mies ei osaa heille antaa. Parempi on paeta paikalta Suomeen mökille, vaikka sää onkin aina surkea.

Sää on tosiaan surkea Tiina Laitila Kälvemarkin romaanissa Seitsemäs kevät. Kesät tuntuvat kadonneen lopullisesti, ja keväät ovat oikukkaita mutta pitkiä. Ilmastonmuutos jyllää eikä ole tuonut mukanaan kuumia kesiä tänne pohjoiseen. Kyseessä on siis johonkin epämääräiseen ja pelottavan todentuntuiseen ja todennäköiseen lähitulevaisuuteen sijoitettu tarina. Tilannetta taustoittaa lukujen väleihin sijoitetut säätä, ilmastoa ja vuodenaikoja käsittelevän esseen palaset. Kuka esseen on kirjoittanut ja miksi, saa romaanin loppupuolella selityksensä. Ennen sitä sen palaset toimivat siltana henkilöiden ja lukujen välillä.

Seitsemäs kevät on muodoltaan episodiromaani. Aikaisemmin novellikokoelman ja romaanin julkaissut Laitila Kälvemark on siis tavallaan yhdistänyt nämä ja tuloksena on nautinnollinen palapeli, katkelmallinen ja aukkoinen tarina, jota lukiessaan saa iloita löytäessään puuttuvia palasia ja henkilöitä yhdistäviä välillä vahvoja, välillä vähän heikompia säikeitä. Tiiviissä romaanissa on, tietysti, seitsemän henkilöä, joista muodostuu löyhä verkosto. Maantieteellisesti liikutaan Tukholmasta Suomeen ja Edinburghista Intiaan.

Kaikilla keskenään hyvin erilaisilla henkilöillä on omat synkät salaisuutensa. Oikeista, tärkeistä asioista puhuminen on vaikeaa, jollei peräti mahdotonta. Salailu ja paljastumisen pelko johtavat usein suuriin ja lopullisiin menetyksiin tai muunlaisiin 

ihmissuhdekatastrofeihin. Käykö henkilöille lopulta hyvin vai huonosti, jää pitkälti lukijan pääteltäväksi ja päätettäväksi. Kukaan ei kuitenkaan jätä lukijaa kylmäksi, vaikka heistä kenestäkään pientä intialaista Sani-poikaa lukuun ottamatta on vaikea pitää.

Tiiviin romaanin teemat ja tarinat kurkottelevat moniin suuntiin. Mitä seurauksia on länsimaisen ihmisen rajattomalla ahneudella? Kuinka yksin voi olla parisuhteessa ja perheessä? Miksi on niin vaikeaa puhua lähimmilleenkään oikeasti tärkeistä asioista?

Luin kirjan lyhyehkön ajan sisällä kahteen kertaan, ensin kesällä ja sitten uudelleen, kun se valittiin yhdeksi Botnia-palkinnon lyhytlistan teoksista. Teos kestää tämän mainiosti, ja kun jo tiesi, miten eri henkilöt liittyvät yhteen, huomasi helpommin siitä kertovat vihjeetkin.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
WSOY 2017. 178 s.

Botnia-lyhytlista 2017.