Paula Havaste: Luode (Nuijasota 3)

 

Paula Havasten Nuijasota-sarjan romaanit ovat itsenäisiä teoksia, joiden välillä on vain hyvin ohuita yhdistäviä lankoja. Aloitusosan Laahus päähenkilönä on Reeta, joka elämänsä kuohuissa kohtaa itsensä Ilkkaisten Jaskan. Lieka-romaanissa taas on päähenkilönä huovi Kristof Grön, joka hänkin aikanaan kohtaa kuuluisan kapinapäällikön. Myös Reetan ja Kristofin polut risteävät pikaisesti pariin otteeseen.

Kolmas osa Luode sijoittuu jo ajallisesti varsinaisen nuijasodan ajan jälkeisiin vuosikymmeniin ja pitkälti Suomen ulkopuolelle Liivinmaalle Riikaan. Sidelankoja kuitenkin on edelleenkin, sillä romaanin päähenkilö Sule Hannonpojan vanhemmat ovat aiemmat osat lukeneelle tuttuja, samoin Sulen tulevan vaimon Annan vaikutusvaltainen kummisetä Kristof. Mutta ei siis mitenkään haittaa lukemista, vaikka aloittaisi tästä Luoteesta.

Eletään 1600-luvun alkuvuosikymmeniä jossakin päin läntistä Suomea. Sule on pienen talopahasen nuorempi poika ja täysin eriluontoinen kuin vakaa ja vakava Jaska-isoveli. Sulea ei maanviljely kiinnosta, vaan häntä houkuttelevat seikkailut ja uudet paikat. Kauniskasvoinen nuorukainen kuitenkin huomaa, miten naiset alkavat katsella häntä, ja niin Sule tajuaa pian olevansa nuori aviomies, jonka vaimo on jo vihittäessä näkyvästi raskaana. Vaimon ankara kummisetä, pitäjän nimismiehen kirjuri Kristof-herra, pitää huolen, että Sule tietää paikkansa.

Avioliitto on kaikkineen pettymys nuorelle miehelle. Ennen niin iloinen ja kaunis Anna on tyytymätön mieheensä ja käy yhä happamammaksi. Annalla on myös taito harjoittaa näkytaikaa. Kun hän painaa ranteensa sisäsyrjän vastakkain toisen ihmisen kanssa, voi hän nähdä välähdyksen tämän mielestä ja tulevaisuudesta. Annan riemuksi myös Sulella on sama taito. Sule vain tulee näkytaian tekemisestä armottoman huonovointiseksi, ja tulevaisuuteen näkeminen pelottaa häntä muutenkin.

Nopeiden käänteiden jälkeen Sule päätyy pestuumieheksi kuninkaan armeijaan. Varastamansa hevosen ansiosta hänet sijoitetaan miehitysarmeijan ratsumieheksi meren taakse Riikaan. Sule Hannonpojasta tulee Pentti Fyr, ja kaikki entinen jää taakse.

Luode-romaanin juoni polveilee osin ennalta-arvattavasti ja yksioikoisestikin, mutta juoni ei varsinaisesti olekaan teoksen olennaisin anti. Havaste kuljettaa henkilöitään tapahtumiin, joiden kautta voi avata kiinnostavasti 1600-luvun tavallisten ihmisten elämää, uskontoa ja uskomuksia, arkea ja työtä sekä ennen kaikkea sodankäyntiä. Sule on vaatimattomista oloista peräisin oleva tavallinen ratsumies, joka joutuu opettelemaan tarvittavat sotimistaidot miltei suoraan taistelukentällä. Onneksi rinnalla on myös avuliaita aseveljiä, jotka opastavat ja neuvovat.

Sule joutuu tietysti taisteluihin ja sotaretkille. Ensimmäisen vihollisen tappaminen lähitaistelussa jää nuoren miehen mieleen lähtemättömästi. On päivänselvää, että on joko tapettava tai tultava tapetuksi. Selväksi käy sekin, että vihollista vaarallisempia ovat sotajoukoissa armottomasti riehuvat taudit. Sotilaita ja heidän perheitään kaatuu tautivuoteelle kuin heinää, ja harva tervehtyy. Kuka tahansa vahva ja terve voi hetkessä sairastua ja kuolla. Kuolema korjaa satoaan tiheästi myös Sulen lähipiiristä.

Romaanin epookki vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka hieman haparoinkin, mistä sodasta oikein on Sulen tapauksessa kysymys. Hyökätessään hän kajauttaa komeasti "Hakkaa päälle!", mikä tietysti antaa vinkkiä. Muutama yksityiskohta jäi minua kuitenkin kaivelemaan. Ensinnäkin juuri loppiaisena vihitty nuori vävy komennetaan muun talonväen kanssa pellolle pelastamaan naurissatoa hallalta. Eletään kuitenkin tammikuuta, joten myöhäistä taisi olla. Toinen seikka liittyy Sulen omasta kuolemastaan liikkeelle laskemaan huhuun. Keväällä jään alta paljastuu ison eläimen ruho, jonka lukija tietää hirveksi mutta jota kirjan henkilöt pitävät talvella jäihin uponneena hevosena. Kovin on vaikea sulattaa, että sorkkaeläintä hevoseksi luultaisiin. Huomaan olevani niitä lukijoita, joiden on välillä kovin vaikea ohittaa näitä yksityiskohtia. Toivoisin, että se olisi minulle helpompaa!

Havaste kuvaa sodankäyntiä monesta kulmasta. Taistelukohtaukset ovat vauhdikkaita ja hurjia, arki kasarmeilla ja niiden liepeillä ankeaa, mutta aina välillä on tarjolla hetki onneakin, ainakin joillekin. Mutta miten käy asiansa peruuttamattomasti sotkeneen Sulen kaiken tämän keskellä?

Paula Havaste: Luode
Gummerus 2024. 420 s.
Äänikirjan lukija Jussi Lehtonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi (Takamailla 2)

 

Joona Keskitalon uuden Takamailla -sarjan aloitusosa Saari, joka repesi oli suorastaan riemastuttava lukukokemus. Myönnän, että ainakin yhden kymmenyksen lukukokemustani kohotti omintakeisen jännitysromaanin ilmeisen esikuvan tai vähintäänkin innoittajan tunnistaminen. Kysehän on tietenkin Fargo-tv-sarjan suomalaistetusta versiosta! Eikä siis mitenkään latteasta matkimisesta vaan oikeasti omaperäisestä tyylistä, joka tekee kivasti kunniaa esikuvalleen tai ainakin vinkkaa silmää sille, joka yhteyden tunnistaa.

Esikuvan ideaa noudattaa sekin, että Takamailla-sarjan osat ovat täysin itsenäisiä. Edes yhdistävää päähenkilöä tai miljöötä ei ole. On vain samatapainen nyrjähtänyt yleistunnelma. Lukija voi olla varma oikeastaan vain siitä, että tarina lähtee jossakin kohtaa lipeämään melkoiseen absurdiin menoon, joka kuitenkin tuntuu kummallisen normaalilta teoksen sisäisessä maailmassa.

Sarjaa julkaistaan nopealla tahdilla, sillä Saari, joka repesi ilmestyi helmikuussa, kakkososa Suo, joka upposi marraskuussa ja Tunturi, joka ulvoi on tulossa ensi vuoden kesäkuussa.

Suo, joka upposi sijoittuu kasitien varteen Revonlahdelle. Tunnustan, että minun piti nettikartasta kurkata, onko kyseinen paikka oikeasti olemassa. Onhan se. Kartan mukaan paikkakunta sijaitsee Raahesta suurin piirtein koilliseen. Eurooppatie E8 kulkee keskustaajaman läpi.

Lukuohjeeksi romaanin alkulehdellä todetaan:

”Tämä on tarina kahdesta huoltoasemasta ja kuudesta ruumiista Pohjois-Pohjanmaata halkovan pikitien varrella.”

Aika hyvin tiivistetty.

Lehtosen perhe on pitänyt pitkään SEO-huoltoasemaa kasitien kupeessa. Yrityksen asema on ollut vakaa, sillä se on myös seudun ainoa huoltoasema. Lehtosten naapurit Kasket kuitenkin havittelevat itselleen myös lupaa avata huoltoasema kasitien varteen.

Asetelma on monin tavoin tulenarka. Tietenkään Lehtoset eivät kaipaa ylipäätään kilpailevaa yritystä apajilleen, mutta erityisen pahaksi kiivasluonteinen Matti Lehtonen kokee tilanteen, koska hänen vaimonsa on aikanaan jättänyt hänet ja häipynyt naapuri Tarja Kasken aviomiehen matkaan. Lehtoset ja Kasket ovat lähinaapurit mutta katkerat periviholliset.

1980-luvun alussa Matti Lehtonen onnistuu suhteillaan vaikuttamaan siihen, että kunta hylkää Kaskien huoltamolle hakeman luvan. Tämä ei tietenkään naapurisuhteita mitenkään lämmitä.

Lehtosen 17-vuotias Maria-tytär on koko elämänsä elänyt huoltoasemayrittäjäperheessä ja tuntee nuoresta iästään huolimatta alan hyvin, onhan hän työskennellyt perheyrityksessä koko teini-ikänsä. Mikäli Mariasta on kiinni, asiaan on tuleva muutos ihan pian. Heti kun vain suinkin voi, tyttö aikoo karistaa Suomen, Revonlahden, perheiden välisen ikuisen sodan ja ennen kaikkea huoltoasemat kannoiltaan ja muuttaa Los Angelesiin.

Marian suunnitelmat alkavat kuitenkin mennä pahasti pieleen samana päivänä, kun isä saa tiedon Kaskien huoltoasemaluvan epäämisestä. Isän ja Marian näkemykset tytön vapaa-ajanvietosta ajautuvat avoimeen riitaan, ja Maria lähtee kotoa aikomuksenaan juhlia tyttökaverinsa kanssa vähän railakkaammin. Ystävää ei kuitenkaan näy eikä kuulu. Sen sijaan kylätietä tulee Teemu Kaski, vain vähän Mariaa vanhempi naapurinpoika, ja Maria kipuaa Teemun auton etupenkille.

Seuraavana aamuna Maria herää perheen huoltoaseman keinonahkasohvalta kauheassa krapulassa ja yltä päältä veressä. Pihalla puutarhatuolissa retkottaa isä Matti hengettömänä verilammikossa. Häntä on puukotettu lukuisia kertoja eri puolille vartaloa. Mitä on tapahtunut? Sitä Maria ei kuollakseenkaan voi muistaa.

Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, keskellä 1990-luvun laman synkimpiä aikoja, Maria vapautuu vankilasta ja palaa Revonlahdelle. Isän veli Jussi on hoitanut perheyritystä ronskein ottein ja laajentanut rohkeasti perustamalla kolme uutta huoltoasemaa eri puolille maakuntaa. Jussi on luvannut maksaa Marialle hyvitystä isän perinnöstä, joka on häneltä evätty rikoksen takia. Ajat ovat kuitenkin huonot, eikä setä ole sen paremmin maksukykyinen kuin -haluinenkaan. Maria huomaa olevansa jumissa kotipitäjässään ja lapsuudenkodissaan. Unelma Amerikkaan muutosta lykkääntyy jälleen. Ja sitten tulee uusi ruumis.

Suo, joka upposi on minusta tunnelmaltaan pari astetta sarjan aloitusosaa tummempi. Huumori näissä teoksissa on pikimustaa ja perustuu ainakin osittain henkilöiden tekemiin yllättäviin ratkaisuihin ongelmatilanteissa. Realistista poliisidekkaria odottava varmasti pettyy, koska näkökulma tapahtumien pyörteeseen temmatuissa ihmisissä, jotka siis yrittävät ratkoa yhä pahemmiksi käyviä ongelmiaan luovilla ratkaisuillaan.

Mukana on aavistuksenomainen maaginen häivähdys, mutta keskeistä on kysymys, mihin lukija voi lopulta uskoa. Keskitalo on rakentanut tähän trilleriin oivallisen juoniverkon, jonka lankoihin lukija tarttuu milloin mistäkin raajastaan.

Tapahtumat siis sijoittuvat sekä 1980-luvun alkuun että 1990-luvun alun lama-aikaan. Tämä tuo mukanaan mukavaa nostalgiaa, koska älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta ei vielä osattu edes haaveilla. Lamaan ja sen myötä tulleeseen työttömyysaaltoon Mariakin törmää vapauduttuaan karulla tavalla. Työnvälitystoimistosta on tullut työvoimatoimisto, josta on turha yrittää töitä kysellä. Tarjolla on vain työttömyyskorvausta.

Tykkään Takamailla-sarjan nyrjähtäneestä meiningistä kovasti! Seuraavaa osaa siis vain odottelemaan.

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi
Bazar 2024. 320 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

James Hynes: Varpunen

 

”Minä teen, mitä käsketään, koska olen orja, ja olen orja, koska teen, mitä käsketään.”

Kirja on karamellimaisen kaunis esine. Vadelmanpunaisella taustalla on marjojen ja lehtien muodostama kranssi, jonka keskellä on realistinen kuva varpusesta. Ote The Guardianistakin on lupaava: ”Varpusen ääni on ainutlaatuisen koskettava.”

Lukukokemus on kuitenkin lähinnä ahdistava, raastava ja paikoin etova.

Kyse on yhdysvaltalaisen James Hynesin historiallisesta romaanista Varpunen. Tapahtumat sijoittuvat Rooman valtakunnan loppuvaiheisiin Iberian niemimaalla sijainneeseen Carthago Novan satamakaupunkiin (eli nykyisen Espanjan rannikolla sijaitsevaan Cartagenaan) ja sen viimeiseen ilotaloon.

Kehyskertomuksessa kertojaminä kirjoittaa elämänsä viimeisinä aikoina muistiin oman tarinansa Rooman valtakunnan jo hylätyssä kolkassa ja sen lahoavassa kirjastossa. Mies ei oleta kenenkään koskaan lukevan hänen kirjoituksiaan, mutta hän vakuuttaa kertovansa kaiken niin totuudenmukaisesti kuin vain on mahdollista. Hän varoittaa lukijaansa useaan kertaan, ettei mitään onnellista loppua tai uskomatonta paljastusta esimerkiksi hänen syntyperästään ole tulossa.

Kertoja, jota alussa pitkään kutsutaan vain nimellä Pusus, poika, tai Hiiri, on kaupungin viimeisen huoratalon ja taverna Heliconin orja. Hänen syntyperänsä on tuntematon. Oikeastaan Audon, talon toiminnasta vastaavan orjan, piti hankkia tyttölapsi, mutta vahinkoa ei ehditty huomata tarpeeksi ajoissa. Keittiöorja Focaria kasvattaa lasta omien töidensä ohella. Nimeä pojalla ei ole, eihän kattilallakaan ole. Myöhemmin dominus eli talon ja sen orjien omistaja antaa pojalle nimeksi Antinoos. Itse hän kutsuu itseään salaa Varpuseksi. (Sen sijaan en löydä selitystä sille, miksi suomennoksen takakannessa kertoja nimetään Jaakobiksi.)

Heliconin koko henkilökunta on orjia huora Menelopea lukuun ottamatta. Hän on onnistunut säästämään tarpeeksi ja ostanut itsensä vapaaksi. Työstään hän ei kuitenkaan ole luopunut. Jos lukijalla on jonkinlainen harhakäsitys ollut bordelleista ja niissä työskentelemisen siedettävyydestä, se kyllä Varpusen parissa nopeasti karisee.

Dominuksen veli on Cartago Novan piispa, joka sallii Heliconin toiminnan, vaikka vahvistuva kirkko vastustaa aktiivisesti moisia synnin pesiä. Heliconin tuotoilla kuitenkin rahoitetaan kirkon toimintaa. Lisäksi piispan mielestä huorat eli sudet toimivat jonkinlaisena suojauksena kaupungin kunniallisille naisille ottamalla vastaan miesten ikävämmät halut ja oikut.

Räikeä kaksinaismoralismi kukoistaa niin kadulla kuin palatseissakin. Orjiksi myydyt tai ryöstetyt pakotetaan työskentelemään bordelleissa ja saavat sietää kaikkien avointa halveksuntaa. Kirkonkin silmissä juuri he ovat saastaisia syntisiä, eivät heitä käyttävät ja myyvät.

Lukija aavistaa (ja saa kehyskertomuksen kertojalta pelolleen vahvistusta), miten keittiön nurkassa kasvatettavalle pojalle aikanaan käy. Noin yhdeksänvuotiaana hän siirtyy työskentelemään tavernan yläkertaan muiden susien kanssa. Tarinan kauhistuttavin kohtaus on pikkutarkka kuvaus siitä, miten Audo vihkii pojan uuteen ammattiinsa eli raiskaa tämän.

Varpunen on tiiliskivimittainen, miltei 600-sivuinen romaani. Varsinaista juonta siinä ei oikeastaan ole. Ensimmäiseltä sivulta alkaen lukija tietää, että pieni Pusus, Varpunen, aikanaan lähtee tavalla tai toisella Heliconista ja koko kaupungista. Miten ja milloin se sitten tapahtuu, jää oikeastaan ainoaksi varsinaiseksi juonilangaksi, jota seurata.

Mutta Hynes ei turhia kiirehdi, vaan kuvaa tavernan ja bordellin arkea yksityiskohtaisesti ja tarkasti, onpa sitten kyse veden hakemisesta suihkukaivolta tai orjien keskinäisistä keskusteluista. Miltei puoliväliin asti tarina tuntuu junnaavan paikallaan. Käännekohtien jälkeenkään vauhti ei varsinaisesti kiihdy kuin vasta aivan loppusivuilla.

Selväksi tulee, että orjan kohtalo on sietämätön. Kun toinen ihminen omistaa toisen ja voi käyttää tähän lähestulkoon täydellistä (mieli)valtaa, jälki on rumaa, eikä ulospääsyä orjuudesta ole.

Varpunen on lohduton virta väkivaltaa, raiskauksia ja murhia. Ainoat valopilkut ovat hetket, joina Antinoos saa osakseen rakkautta toisilta orjilta, talon naisväeltä, joista erityisesti nuori ja sivistyneestä perheestä kotoisin oleva Euterpe on äidillisen kiintynyt Pikkuiseen, kuten hän Varpusta hellästi kutsuu. Naisten välinen ystävyys ja jopa rakkaus tuovat myös pientä lämpöä tarinaan. Mutta ne jäävät kituliaiksi keitaiksi keskelle paahtavaa aavikkoa.

Varpunen on siis huolellisesti kirjoitettua kurjuusepookkia, joka tuo hakematta mieleen Elodie Harperin Sudenluola-romaanin jatko-osineen. Vielä Sudenluolaakin riipaisevammaksi ja lohduttomammaksi Varpusen tekee lapsen näkökulma.

James Hynes: Varpunen (Sparrow)
Suom. Risto Mikkonen.
Sitruuna 2024. 576 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Pekka Vänni: Hesekiel

 

Uusia nimiä kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle tupsahtelee kiitettävään tahtiin. Elokuussa ilmestyi diplomi-insinööri Pekka Vännin esikoisjännäri Hesekiel, joka samalla aloittaa Taru Wahlberg -sarjan.

Ennakkokappaleen takakansi kuvailee teosta ’kiivastempoiseksi jännäriksi’, joka ’huipentuu hiuksia nostattavaan ajojahtiin ympäri Etelä-Suomen’. Takakansi myös paljastaa, että ollaan ’kansainvälisen palkkamurhaajan jäljillä’.

Mainospuheet ovat tietysti mainospuheita, mutta eivät ne ihan katteettomiakaan ole. Hesekiel lähtee ainakin rivakasti käyntiin. Helsingin Narinkkatorilla pidetään viimeisiä vaalipuheita EU-vaalien alla. Populistipuolueen konkari Pauli ’Pate’ Tenhunen ammutaan puhujapönttöön. Krp:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg havaitsee, mistä rakennuksesta laukaus ammuttiin, ja syöksyy tekijän perään. Ampuja kuitenkin onnistuu karistamaan poliisit kannoiltaan Helsingin alla risteilevässä tunneliverkostossa.

Tapahtuu siis mitä ilmeisimmin poliittinen murha Suomessa keskellä kirkasta päivää satojen ihmisten silmien alla. Poliisiin kohdistuu luonnollisesti kovaa painetta, mutta aika nopeasti poliittinen aspekti tapauksesta haipuu taustalle ja siirrytään tavanomaisempaan motiivin selvittelyyn. Kuulusteluja pidetään ja selvityksiä tehdään roppakaupalla.

Käytetty luoti paljastaa tekijäksi salaperäisen ja myyttisen Hesekielin, jonkinlaisen kansainvälisen kostonenkelin ja palkkamurhaajan yhdistelmän, joka on operoinut myös Suomessa tuloksekkaasti aiemminkin ja päässyt livahtamaan Taru Wahlbergin ja kumppaneiden hyppysistä.

Hesekiel kuuluu kansainväliseen Jumalan käsi -organisaatioon, joka kostaa erityisesti naisiin kohdistuvia rikoksia ja joka rahoittaa toimintaansa tekemällä palkkamurhia. Onko Pate Tenhunen syyllistynyt johonkin naisiin kohdistuvaan rikokseen vai onko sittenkin kyse poliittisesta palkkamurhasta?

Samaan aikaan, kun Taru Wahlberg ryhmineen selvittelee Tenhusen tapausta, poliisille tulee tutkittavaksi toinen väkivaltarikos. Merestä löytyy nuoren, ilmeisesti ulkomaalaisen naisen ruumis. Naista on ammuttu selkään. Lukija tietysti aavistaa heti, että tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta poliisilta kuluu aikansa yhdistää palaset.

Tarinassa seurataan myös salaperäisen saunaseuran kokoontumisia, joissa poliisimestaria ohjeistetaan suitsimaan Wahlbergin ja tämän ryhmän toimia. Tutkimuskohteena on myös upporikas espanjalaissuomalainen Tom Morales, joka omistaa kokonaisen saaren upeine kartanoineen Espoon saaristossa. Mitä tarkoin vartioidulla saarella ja siellä järjestetyissä juhlissa oikein tapahtuu?

Sarja on siis nimetty Taru Wahlbergin mukaan, joten hänen yksityiselämästään ja taustastaan kerrotaan eniten. Varakkaan suvun musta lammas -tyyppinen asetelma ei ole täysin uniikki poliisidekkareissa ja -trillereissä, ensimmäisenä mieleen putkahtaa Max Seeckin upporikas Jessica Niemi. Ihan yhtä suurista omaisuuksista ei Wahlbergien kohdalla ole kyse, mutta on selvää, että Tarun valitsema poliisiura on perheelle pettymys.

Vähitellen paljastuvat myös syyt Tarun taannoiseen pitkään sairauslomaan ja kasvoja koristavaan arpeen. Ilmeisesti jatkossa on tarkoitus tutustua paremmin muihin tutkintaryhmän jäseniin.

Kotimainen jännityskirjallisuus on nykyään kiitettävän kovatasoista, ja hyviä kirjoittajia on meillä kosolti. Miten erottua positiivisesti? Sujuva kerronta ei vielä pitkälle kanna, vaan uudella nimellä pitää olla jotakin erityistä annettavaa. Vännin kerronta kyllä pääosin kulkee, mutta mitään kovin mieleenpainuvaa erityisyyttä ei vielä tässä esikoisessa ja aloitusosassa ole.

Poliisiromaanin ja kansainvälisen toimintatrillerin yhdistelmä maustettuna salaseuroilla ei sekään ole kaikkein helpoin konsepti pitää kasassa. Hesekielin nenä pysyy kyllä pinnan yläpuolella, vaikkei mitään pysyvää muistijälkeä taida ainakaan minulle jättää. Nähtäväksi jää, miten Taru Wahlberg -sarja tästä etenee. Toivon toki myötätuulta.

Pekka Vänni: Hesekiel
CrimeTime 2024. 342 s.
Docendon äänikirjan lukija Elsa Saisio.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ari Wahlsten: Pahan syleily

 

”Ajatukset kuolemasta tunkivat sitkeästi esiin aivojen poimuista, vaikka yritin pitää ne aisoissa miettimällä keinoja, joilla selviäisimme kammottavasta tilanteesta. Tajusin kuitenkin nopeasti, että vaikka olin useasti onnistunut pääsemään pälkähästä, oli tämä tilanne erilainen. Nyt ei ollut köyttä jonka voisi nirhata poikki, ei ovea jonka voisi tiirikoida auki eikä vartijaa jonka voisi lahjomalla tai kaunopuheilla käännyttää puolelleen. Oli vain kylmä rautakammio täynnä epätoivoa, ahdistavaa pimeyttä ja hiljalleen hupenevaa happea - siinä kaikki.”

 

Jääkö kahdeksas Kit Karisma -seikkailu Pahan syleily yksityisetsivän viimeiseksi?! Sen verran tiukkaan paikkaan karismaattinen Kit päätyy tällä kertaa, toki kauniin neidon kera.

Ari Wahlstenin mainio mustahkolla huumorilla höystetty kovaksikeitettyä tyyliä edustava dekkarisarja on tosiaan edennyt jo kahdeksanteen osaan, eikä vauhti ole suinkaan matkan varrella hyytynyt. Päinvastoin oikeastaan. Lukija voi olla rauhallisin mielin ja täysin vakuuttunut, että Kit joutuu jälleen kiperiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen pudoten kuitenkin aina lopulta jaloilleen kuin kiiltäväturkkinen musta pantteri. Kyllä puutavarakyllästämön valurautaisesta kyllästyskammiostakin vielä ulos kömmitään, vaikka alkuun epätoivoiselta toki näyttää!

Kiemurainen ja monipolvinen tarina lähtee kehkeytymään, kun Kit saa toimeksiannon. Elisa Hietala palkkaa Kitin selvittämään siskonsa Ansan kuolemaa. Sisar on ollut ympäristöaktivistiliike New Green Caren asialla selvittelemässä Etelä-Suomen Kiinteistö ja Tontti Oy:n hämäriltä vaikuttaneita puuhia, kun hänen väitetysti varastamansa auto oli suistunut maantieltä rotkoon. Poliisin mukaan kyse oli selkeästä onnettomuudesta, mutta Elisa ja hänen toimittajaisänsä Sylvester Hietala eivät suostu selitystä uskomaan.

Vihjettä seuraava Kit päätyy nopeasti uudenkarhean kauppakeskus Steniuksen avajaisiin, joihin myös Sylvester Hietala ryntää vaatien ESKT:n toimitusjohtaja Aarno Piispaa tilille tyttärensä kuolemasta. Paikalla ovat myös kansanedustaja Aarne Myllymaa sekä superkuuma somevamppi Iiristiina Rautio, jotka kumpikin vielä putkahtavat esille ennen loppuselvittelyjä.

Käänteet ovat tutun rivakoita, ja ennen pitkää Kit on siis pulassa syrjäisessä Lapissa entisessä puutavarakyllästämössä. Ansa Hietalan kuolema on lopulta ollut vain harmillinen sivujuonne todella hyytävän pirullisessa kuviossa. Murhaajankin Kit lopulta nappaa, mutta ei ihan sen murhan tekijää, jota hänet palkattiin tutkimaan. Supokin ratkoo vähän muutakin kuin sudokuja, Kitin onneksi!

Ari Wahlsten: Pahan syleily
CrimeTime 2024. 262 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kit Karisma -sarjan osat ovat täysin itsenäisiä dekkareita. Ne voi lukea aivan satunnaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämässä ei tapahdu juuri mitään muutoksia ja rikosjuonet ovat aina puhtaasti itsenäisiä. Suosittelen sarjaa lämpimästi!

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime 2022
Langennut kaupunki, CrimeTime, 2023
Pahan syleily, CrimeTime 2024

Meritta Veilleux/Koivisto: Sovinto

Unohdetuksi helmeksi voisi luonnehtia vuonna 2017 ilmestynyttä Meritta Veilleux’n eli Meritta Koiviston historiallista romaania Sovinto. Teos on Koiviston kolmas romaani, mutta Koivisto on urallaan tehnyt paljon muutakin, kuten julkaissut novelleja, toimittanut televisiodokumentteja ja reportaaseja, käsikirjoittanut ja ohjannut lyhytelokuvia, televisiosarjaa sekä luennoinut opettanut kirjoittamisesta ja käsikirjoittamisesta.

Koiviston kaksi aiempaa romaania Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006) ja Poissa (Avain, 2011), ovat lähimenneisyyteen sijoittuvia teoksia, joissa on jännityselementtejä, tarkoin varjeltuja salaisuuksia sekä vahva psykologinen ote. Kummassakin on käytetty kerrontateknisiä ja rakenteellisia ratkaisuja, kuten aukkoisuutta ja näkökulmien valintoja, jotka haastavat lukijaa kutkuttavasti.

Historiallisen Sovinto-romaanin jälkeen Koivisto on kääntynyt dekkarigenren suuntaan ja julkaissut ainakin kahta jännitysromaanisarjaa Storytel-palvelussa. Nyt niistäkin ollaan julkaisemassa myös painettuja versioita. Kirjojen tiedot löytyvät tämän jutun lopusta.

Sovinto alkaa keskeltä tapahtumia. Ollaan keväällä 1938 Wienissä. Viipurilaisen Silon perheen Margit-tytär ja wieniläisen apteekkari Waldermannin Januck-poika vihitään. Margitin pikkusisko Ingria on romaanin päähenkilö, joka ystävystyy Januckin suunnilleen samanikäisen Magda-siskon kanssa. Ingria on poikkeuksellisen lahjakas piirtäjä, ja hän pääsee Magdan mukana piirustustunneille kuuluisaan Wienin taideakatemiaan, jonne Adolf Hitlerin kerrotaan hakeneen peräti kahdesti.

Pitkän matkan takaa tulleet Silot jäävät tyttärensä appivanhempien luokse lomailemaan, vaikka tunnelma Euroopassa ja myös Wienissä tuntuu päivä päivältä kiristyvän. Ingria ei tietenkään käsitä kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, mutta myös aikuiset ovat tuskallisen sinisilmäisiä. Teki mieli huutaa: ’Lähtekää, kun vielä voitte!’ Maaliskuun 12. päivänä Saksa liitti Itävallan itseensä, ja myös Silon perhe on kuuntelemassa Hitlerin puhetta Heldenplatzilla.

Kuten arvata saattaa, Waldermannien ja Silojen perheet tempautuvat kammottavien tapahtumien pyörteeseen. Kuin ihmeen kautta Ingria ja Magda ovat poissa kotoa, kun perheitä tullaan hakemaan. Miten kaksi nuorta tyttöä selviytyy historian musertavassa myllyssä? Kun sota lopulta loppuu, ovat Ingria ja Magda menettäneet kaiken, mutta sekään ei vielä riitä. Mihin voi palata, kun rajat ovat siirtyneet ja perheet hajonneet maailman tuuliin?

Koivisto kuljettaa tarinaa nopeassa tahdissa mutta saa jännitteen säilymään loppuun asti. Tarina kurkottuu aina 2000-luvulle saakka. Löytävätkö sodan ja sen julmuuksien erilleen viskomat ihmiset toisensa? Voiko kaiken tapahtuneen jälkeen vielä kohdata, saati antaa anteeksi?

Koivisto tavoittaa hyvin pienin keinoin uskomattoman paljon siitä, millaisiksi sota voi muuttaa ihmisen. Kun ’vihollinen’ dehumanisoidaan, muuttuu kauhea epäinhimillisyys arkipäiväiseksi ja hyväksytyksi.

Meritta Veilleux: Sovinto
Aviador 2017. 240 s.
Meritta Koivisto: Sovinto
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Painettu kirja lahja kirjailijalta. Äänikirjapalvelu itse maksettu.

 

Meritta Koiviston tuotanto:

Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006)
Poissa (Avain, 2011)
Sovinto (Aviador, 2017, nimellä Meritta Veilleux, äänikirja nimellä Meritta Koivisto, 2022)
Joka tuulta rakastaa (Storytel Original, 2022)

Harriet Jaatinen -sarja, joka alun perin ilmestynyt Storytel Original -äänikirjoina
Sukulainen (Storytel Original -äänikirjana; 2020 Avain, 2023)
Suojelija (Storytel Original -äänikirjana; 2021 Avain, 2024)
Perijä (Storytel Original -äänikirjana; 2023 Avain, 2025)

Kiira Puolakka -pienoisromaanisarja vain äänikirjana, kustantanut Storyside (alun perin Me Naiset -lehden jatkokertomus):

Fabergén jäljillä (2022)
Pikkuveli (2022)
Yksitoista ruusua (2022)

Isänpäivälahjavinkkilista 2024 - 12 kirjaa lahjaksi isähahmoille (+ yksi bonus)

 

Kirja on aina oivallinen lahja. Syksyllä hyviä kirjalahjottavia ovat erilaiset isähahmot isänpäivänä (10.11. vuonna 2024) ja kaikki vuoden mittaan kiltteinä olleet jouluna (24.12.). Isänpäiväkirjalahjavinkkejä jo vilisee eri mainosalustoilla. Niiden innoittamana päätin laatia oman varjolistani teoksista, jotka mielestäni sopisivat tarkoitukseen ja joita on edelleen saatavana ihan painettuina versioinakin. Listaus toimii sellaisenaan myös joululahjavinkkejä aikuisille (miehille) kaipaaville.

Pulaa materiaalista ei tosiaankaan ole, sillä ajattelin tehdä kymmenen kirjan ehdotuslistauksen, mutta alle kolmessa minuutissa koossa oli tusina kirjaa. On siis korostettava, että alle listaamani teokset ovat vain satunnaisesti mieleeni tulleet mielestäni kyseiseen tarkoitukseen hyvin sopivat teokset. Niitä yhdistää se seikka, että olen ne kaikki jo itse lukenut ja erinomaisiksi havainnut. Kirjat on listattu mieleenputkahtamisjärjestyksessä.

 

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto (Gummerus, 2024)

Ulkoasu karkottanee ennakkoasenteisimmat miesoletetut lukijat: (veren)punaisen taustan edessä katsojaan selin oleva naishahmo pitkässä maahan asti ulottuvassa leningissä. Kirjailijakin vielä nainen! Mutta ihan kaikille (sota)historiasta kiinnostuneille lukijoille suosittelen tätä suorastaan kuumasti. Toinen päähenkilöistä eli Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast selviää vain hädin tuskin hengissä pahamaineisesta Napuen taistelusta, eivätkä kiperät tilanteet suinkaan jää siihen. Toisaalla seurataan, miten Matthiaksen siskontytär Christina kulkee vääjäämättä kohti Hailuodon murhaperjantaina tunnettua kammottavaa verilöylyä. Hurja, kauheiden tapahtumien tärkeä romaani!

 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2022)

Lumoava tarina Hattulan kirkon maalareista ja erityisesti Pelliina Rutgerintyttären osuudesta valtaisaan urakkaan on houkutellut runsaan yleisön tutustumaan kyseiseen kirkkoon (ja Lohjan Pyhän Laurin kirkkoon). Kanto vie lukijansa unohtumattomalle aikamatkalle mielenkiintoisen ammatin harjoittajien työn pariin. Kuvia työstäessään maalarit pohdiskelevat filosofisiakin kysymyksiä lähtien taiteen olemuksesta aina uskonnollisten tarinoiden tarkoitusperiin asti.

Rottien pyhimys on romaanina melkoinen täysosuma. Se on juoneltaan koukuttava, aiheeltaan kiehtova ja teemoiltaan puhutteleva. Värikäs keskiaikaisista asiakirjoista ammentava kieli on persoonallista, miljöö on rakennettu huolella ja henkilökuvaus on koskettavaa. Ei siis kannata hylätä tätäkään teosta sen kirjoittajan ja päähenkilön sukupuolen takia.

 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)

Hulvattomimpia lukemiani romaaneja koskaan! En vain lakkaa ylistämästä tätä teosta. Mutta mitä kertoa siitä, kun kaikki sen sisäisessä maailmassa on iloisesti vinksallaan ja maagisen realismin läpitunkemaa?

Karilan teksti on kertakaikkisen hurmaavaa. Lappilaisten repliikit on kirjoitettu murteella, mikä jo tuo mukavan säväyksen. Miljöön kuvaus on myös värikästä ja kipakan rehellistä. Helle riivaa pohjoista Suomea, eikä se ole lainkaan mukavaa. Verenhimoiset sääskiparvet ja paarmat vainoavat saalista herkeämättä ja turvemöröt vartovat, milloin suolla kulkijan huomio herpaantuu ja ne pääsevät imaisemaan pahaa aavistamattoman uhrinsa suon uumeniin. Poliisi Janatuisen takapenkillä möllöttää peijooni Musti, kun hän jahtaa murhaepäiltyä, joka taas yrittää pelastaa maailmaa maagista haukea narraamalla…

 

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet (Myllylahti, 2024)

Kokeneen dekkaristi Johanna Tuomolan tuorein romaani on kaikkea muuta kuin pelkästään viihdyttävä dekkaripläjäys. Tuomola on tarttunut tabuaiheeseen eli pedofiliaan ja käsittelee sitä ennakkoluulottomasti niin uhrin kuin tekijöidenkin näkökulmista, myös jälkimmäisiä ymmärtäen mutta ei todellakaan tekoja hyväksyen. Tämä kaikki on puettu toimivaan sarjamurhamysteeripakettiin. Kirjailijalla on vahva psykologinen ote tapahtumiin, ja Kaikki totuudet on lopulta melko rankka lukukokemus. Lapsena pedofiilien uhriksi joutuneen Linnean näkökulma ja hänen kokemansa koskettavat syvältä, järkyttävätkin.

 

Jani Nieminen: Äijähaara (Tammi, 2024)

Äijähaaran parissa ajattelin monesti, että ei todellakaan ole helppoa olla mies! Kristianin (nuori koti-isä-kirjailija) jatkuva huolestuneisuus ja hänen tuntemansa erilaiset pelot ja uhat uuvuttavat paitsi Kristiania itseään myös lukijaa jossakin vaiheessa. Terapeutti Alanen ei turhaan puhuu Kristianille moneen otteeseen luottamisesta. Nieminen kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä antaa keveyttä Kristianin paikoin tuskalliselle analysoinnille ja vatvonnalle. Miehen päänsisäiset keskustelut terapeutin kanssa leikkaavat tekstiin yllättävissä kohdissa avaten taustoja, samoin muistot Kristianin ja vaimo Saaran seurusteluajoilta. Missä vaiheessa kaikki muuttui niin vaikeaksi? 

 

Mikko Malila: Kastanjasota (Otava, 2024)

Esikoisromaani, jonka miljöönä on lamavuoden 1994 Turku ja erityisesti Martin kaupunginosa. Minäkertoja on vitosluokkalainen poika, joka kavereineen on siirtymässä kesän jälkeen kuudennelle luokalle eli koulun vanhimmiksi. On siis menossa lapsuuden viimeinen kesä, jota värittää parempiosaisten korttelien poikien kanssa käytävä reviiritaistelu. Sen ammuksina ovat maahan varisseet kastanjat. Lasten maailma näyttäytyy romaanissa pelottavana ja ahdistavana. Aikuisilla on omat murheensa, joten he eivät tunnu näkevän eivätkä kuulevan, mitä heidän silmiensä alla tapahtuu.

 

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918  (Into, 2024)

Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.

Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön. Karu totuus on, että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista ovat pysäyttäviä.

 

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava) Suom. Lauri Lattu. (Haamu, 2024)

Oivallinen pari Marjo Ahlstenin tarinalliselle tietokirjalle. Mauro on brittikirjailija, joka on yllättäen tarttunut samaan aiheeseen Ahlstenin kanssa mutta kirjoittanut täysin toisenlaisen teoksen. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelma on jo itsessään kauhea: nuoret tytöt yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat.

 

JP Koskinen: Ukkoslintu (Like, 2024)

Koskisen upea Tulisiipi-romaani (Like, 2019) täydentyi ensin esiosa Haukansilmällä (Like, 2021), ja nyt trilogia sai lopulta keskiosansa. Nuori lehtimieslupaus Janne Kuura kaipaa isompia haasteita ja karistaa ensin Minnesotan ja sitten New Yorkin pölyt harteiltaan. Päämääränä on ensimmäisen maailmansodan helvetinkattilana kiehuva Eurooppa. Janne haluaa selvittää, mistä sodassa oikein on kysymys. Sitkeä, vähän naiivinkin peloton nuorukainen järjestää itsensä tapahtumien keskipisteeseen ensin länsi-, sitten itärintamalle. Järkeä sotimiseen ei vain tunnu löytyvän.

Tämän voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena, mutta sen jälkeen kyllä haluaa ahmia loputkin sarjasta. Sarjan lukemisjärjestys on vapaa, onhan se kirjoitettukin vapaassa järjestyksessä.

 

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä (Gummerus, 2023)

Oman isoisoisänsä ja kokonimikaimansa jäljittämisestä kertova Antti Järven tietoteos sai viime vuonna Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vanhempi Antti Järvi jäi maaliskuussa 1940 Laatokan rannalla Lahdenpohjan kylässä sijainneeseen kotiinsa, kun lähes kaikki muut alueen asukkaat, Antti Järven perhe mukaan lukien, evakuoitiin uuden rajan taakse Suomeen. Järvi aloittaa pitkän ja monipolvisen selvitystyön. Miksi perheellinen isoisoisä ei lähtenyt määräyksistä huolimatta evakkoon? Mitä hänelle tapahtui suomalaisten vetäytymisen jälkeen? Miksi rajan taakse vapaaehtoisesti jääneistä ei ole aiemmin juuri puhuttu? Moni kysymys saa vastauksensa, mutta osa jää lopullisiksi arvoituksiksi. (Tämän kylkeen suosittelen bonuksena Merja Mäen upeaa romaania Itki toisenkin, josta avautuu toinen mielenkiintoinen näkökulma teemaan.)

 

Heikki Hietala: Tuhkat (Sitruuna, 2023)

Ihana romaani hulttioisän ja aikuisen pojan kipeästä suhteesta. Säntillisen, viimeisen päälle kunnollisen ja pidättyvän rauhallisen Pekan elämä mullistuu, kun faija kuolee Espanjassa. On lähdettävä selvittämään isän kiusallista elämää ja rauhaa häiritsevää kuolemaa. Pian käsissä on tuhkauurna, mutta Euroopan lentoliikenne on jumissa toisen tuhkan takia. Lisäksi omista juurista on paljastunut odottamattomia, selvittelyä kaipaavia seikkoja.

Hietala kirjoittaa vaivattoman oloisesti ja hauskasti. Huumori on leppoisan lempeää, ja kommellukset, joihin Pekka matkallaan ajautuu, ovat oikeasti hauskoja, aavistuksen absurdejakin, mutta niitä ei ole ahdettu tarinaan liikaa. Oikein onnistunutta hyvänmielen miesviihdettä siis!

 

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Gummerus, 2024)

Metallimusiikin puolella kansainvälistä uraa tekevän Niilo Seväsen fantasiaromaani Ilkitalven polku ilmestyi alkutalvesta. Edelleen odottelen sille läpimurtoa niin Suomessa kuin maailmallakin. Kyse on Ikitalvi-sarjan aloitusosasta, joten kai tässä on vain maltettava mielensä. Fantasiaharrastajille tämä on kyllä melkoinen herkkupala, jota rohkenen suositella sellaisillekin lukijoille, jotka vierastavat fantasiagenreä.

Ikitalvi-sarjasta tulee varmasti todella eeppinen, oikea tapaus fantasiagenressä. Ainakin kaikki merkit ovat nyt ilmassa.