Joona Keskitalo: Suo, joka upposi (Takamailla 2)

 

Joona Keskitalon uuden Takamailla -sarjan aloitusosa Saari, joka repesi oli suorastaan riemastuttava lukukokemus. Myönnän, että ainakin yhden kymmenyksen lukukokemustani kohotti omintakeisen jännitysromaanin ilmeisen esikuvan tai vähintäänkin innoittajan tunnistaminen. Kysehän on tietenkin Fargo-tv-sarjan suomalaistetusta versiosta! Eikä siis mitenkään latteasta matkimisesta vaan oikeasti omaperäisestä tyylistä, joka tekee kivasti kunniaa esikuvalleen tai ainakin vinkkaa silmää sille, joka yhteyden tunnistaa.

Esikuvan ideaa noudattaa sekin, että Takamailla-sarjan osat ovat täysin itsenäisiä. Edes yhdistävää päähenkilöä tai miljöötä ei ole. On vain samatapainen nyrjähtänyt yleistunnelma. Lukija voi olla varma oikeastaan vain siitä, että tarina lähtee jossakin kohtaa lipeämään melkoiseen absurdiin menoon, joka kuitenkin tuntuu kummallisen normaalilta teoksen sisäisessä maailmassa.

Sarjaa julkaistaan nopealla tahdilla, sillä Saari, joka repesi ilmestyi helmikuussa, kakkososa Suo, joka upposi marraskuussa ja Tunturi, joka ulvoi on tulossa ensi vuoden kesäkuussa.

Suo, joka upposi sijoittuu kasitien varteen Revonlahdelle. Tunnustan, että minun piti nettikartasta kurkata, onko kyseinen paikka oikeasti olemassa. Onhan se. Kartan mukaan paikkakunta sijaitsee Raahesta suurin piirtein koilliseen. Eurooppatie E8 kulkee keskustaajaman läpi.

Lukuohjeeksi romaanin alkulehdellä todetaan:

”Tämä on tarina kahdesta huoltoasemasta ja kuudesta ruumiista Pohjois-Pohjanmaata halkovan pikitien varrella.”

Aika hyvin tiivistetty.

Lehtosen perhe on pitänyt pitkään SEO-huoltoasemaa kasitien kupeessa. Yrityksen asema on ollut vakaa, sillä se on myös seudun ainoa huoltoasema. Lehtosten naapurit Kasket kuitenkin havittelevat itselleen myös lupaa avata huoltoasema kasitien varteen.

Asetelma on monin tavoin tulenarka. Tietenkään Lehtoset eivät kaipaa ylipäätään kilpailevaa yritystä apajilleen, mutta erityisen pahaksi kiivasluonteinen Matti Lehtonen kokee tilanteen, koska hänen vaimonsa on aikanaan jättänyt hänet ja häipynyt naapuri Tarja Kasken aviomiehen matkaan. Lehtoset ja Kasket ovat lähinaapurit mutta katkerat periviholliset.

1980-luvun alussa Matti Lehtonen onnistuu suhteillaan vaikuttamaan siihen, että kunta hylkää Kaskien huoltamolle hakeman luvan. Tämä ei tietenkään naapurisuhteita mitenkään lämmitä.

Lehtosen 17-vuotias Maria-tytär on koko elämänsä elänyt huoltoasemayrittäjäperheessä ja tuntee nuoresta iästään huolimatta alan hyvin, onhan hän työskennellyt perheyrityksessä koko teini-ikänsä. Mikäli Mariasta on kiinni, asiaan on tuleva muutos ihan pian. Heti kun vain suinkin voi, tyttö aikoo karistaa Suomen, Revonlahden, perheiden välisen ikuisen sodan ja ennen kaikkea huoltoasemat kannoiltaan ja muuttaa Los Angelesiin.

Marian suunnitelmat alkavat kuitenkin mennä pahasti pieleen samana päivänä, kun isä saa tiedon Kaskien huoltoasemaluvan epäämisestä. Isän ja Marian näkemykset tytön vapaa-ajanvietosta ajautuvat avoimeen riitaan, ja Maria lähtee kotoa aikomuksenaan juhlia tyttökaverinsa kanssa vähän railakkaammin. Ystävää ei kuitenkaan näy eikä kuulu. Sen sijaan kylätietä tulee Teemu Kaski, vain vähän Mariaa vanhempi naapurinpoika, ja Maria kipuaa Teemun auton etupenkille.

Seuraavana aamuna Maria herää perheen huoltoaseman keinonahkasohvalta kauheassa krapulassa ja yltä päältä veressä. Pihalla puutarhatuolissa retkottaa isä Matti hengettömänä verilammikossa. Häntä on puukotettu lukuisia kertoja eri puolille vartaloa. Mitä on tapahtunut? Sitä Maria ei kuollakseenkaan voi muistaa.

Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, keskellä 1990-luvun laman synkimpiä aikoja, Maria vapautuu vankilasta ja palaa Revonlahdelle. Isän veli Jussi on hoitanut perheyritystä ronskein ottein ja laajentanut rohkeasti perustamalla kolme uutta huoltoasemaa eri puolille maakuntaa. Jussi on luvannut maksaa Marialle hyvitystä isän perinnöstä, joka on häneltä evätty rikoksen takia. Ajat ovat kuitenkin huonot, eikä setä ole sen paremmin maksukykyinen kuin -haluinenkaan. Maria huomaa olevansa jumissa kotipitäjässään ja lapsuudenkodissaan. Unelma Amerikkaan muutosta lykkääntyy jälleen. Ja sitten tulee uusi ruumis.

Suo, joka upposi on minusta tunnelmaltaan pari astetta sarjan aloitusosaa tummempi. Huumori näissä teoksissa on pikimustaa ja perustuu ainakin osittain henkilöiden tekemiin yllättäviin ratkaisuihin ongelmatilanteissa. Realistista poliisidekkaria odottava varmasti pettyy, koska näkökulma tapahtumien pyörteeseen temmatuissa ihmisissä, jotka siis yrittävät ratkoa yhä pahemmiksi käyviä ongelmiaan luovilla ratkaisuillaan.

Mukana on aavistuksenomainen maaginen häivähdys, mutta keskeistä on kysymys, mihin lukija voi lopulta uskoa. Keskitalo on rakentanut tähän trilleriin oivallisen juoniverkon, jonka lankoihin lukija tarttuu milloin mistäkin raajastaan.

Tapahtumat siis sijoittuvat sekä 1980-luvun alkuun että 1990-luvun alun lama-aikaan. Tämä tuo mukanaan mukavaa nostalgiaa, koska älypuhelimista ja sosiaalisesta mediasta ei vielä osattu edes haaveilla. Lamaan ja sen myötä tulleeseen työttömyysaaltoon Mariakin törmää vapauduttuaan karulla tavalla. Työnvälitystoimistosta on tullut työvoimatoimisto, josta on turha yrittää töitä kysellä. Tarjolla on vain työttömyyskorvausta.

Tykkään Takamailla-sarjan nyrjähtäneestä meiningistä kovasti! Seuraavaa osaa siis vain odottelemaan.

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi
Bazar 2024. 320 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

James Hynes: Varpunen

 

”Minä teen, mitä käsketään, koska olen orja, ja olen orja, koska teen, mitä käsketään.”

Kirja on karamellimaisen kaunis esine. Vadelmanpunaisella taustalla on marjojen ja lehtien muodostama kranssi, jonka keskellä on realistinen kuva varpusesta. Ote The Guardianistakin on lupaava: ”Varpusen ääni on ainutlaatuisen koskettava.”

Lukukokemus on kuitenkin lähinnä ahdistava, raastava ja paikoin etova.

Kyse on yhdysvaltalaisen James Hynesin historiallisesta romaanista Varpunen. Tapahtumat sijoittuvat Rooman valtakunnan loppuvaiheisiin Iberian niemimaalla sijainneeseen Carthago Novan satamakaupunkiin (eli nykyisen Espanjan rannikolla sijaitsevaan Cartagenaan) ja sen viimeiseen ilotaloon.

Kehyskertomuksessa kertojaminä kirjoittaa elämänsä viimeisinä aikoina muistiin oman tarinansa Rooman valtakunnan jo hylätyssä kolkassa ja sen lahoavassa kirjastossa. Mies ei oleta kenenkään koskaan lukevan hänen kirjoituksiaan, mutta hän vakuuttaa kertovansa kaiken niin totuudenmukaisesti kuin vain on mahdollista. Hän varoittaa lukijaansa useaan kertaan, ettei mitään onnellista loppua tai uskomatonta paljastusta esimerkiksi hänen syntyperästään ole tulossa.

Kertoja, jota alussa pitkään kutsutaan vain nimellä Pusus, poika, tai Hiiri, on kaupungin viimeisen huoratalon ja taverna Heliconin orja. Hänen syntyperänsä on tuntematon. Oikeastaan Audon, talon toiminnasta vastaavan orjan, piti hankkia tyttölapsi, mutta vahinkoa ei ehditty huomata tarpeeksi ajoissa. Keittiöorja Focaria kasvattaa lasta omien töidensä ohella. Nimeä pojalla ei ole, eihän kattilallakaan ole. Myöhemmin dominus eli talon ja sen orjien omistaja antaa pojalle nimeksi Antinoos. Itse hän kutsuu itseään salaa Varpuseksi. (Sen sijaan en löydä selitystä sille, miksi suomennoksen takakannessa kertoja nimetään Jaakobiksi.)

Heliconin koko henkilökunta on orjia huora Menelopea lukuun ottamatta. Hän on onnistunut säästämään tarpeeksi ja ostanut itsensä vapaaksi. Työstään hän ei kuitenkaan ole luopunut. Jos lukijalla on jonkinlainen harhakäsitys ollut bordelleista ja niissä työskentelemisen siedettävyydestä, se kyllä Varpusen parissa nopeasti karisee.

Dominuksen veli on Cartago Novan piispa, joka sallii Heliconin toiminnan, vaikka vahvistuva kirkko vastustaa aktiivisesti moisia synnin pesiä. Heliconin tuotoilla kuitenkin rahoitetaan kirkon toimintaa. Lisäksi piispan mielestä huorat eli sudet toimivat jonkinlaisena suojauksena kaupungin kunniallisille naisille ottamalla vastaan miesten ikävämmät halut ja oikut.

Räikeä kaksinaismoralismi kukoistaa niin kadulla kuin palatseissakin. Orjiksi myydyt tai ryöstetyt pakotetaan työskentelemään bordelleissa ja saavat sietää kaikkien avointa halveksuntaa. Kirkonkin silmissä juuri he ovat saastaisia syntisiä, eivät heitä käyttävät ja myyvät.

Lukija aavistaa (ja saa kehyskertomuksen kertojalta pelolleen vahvistusta), miten keittiön nurkassa kasvatettavalle pojalle aikanaan käy. Noin yhdeksänvuotiaana hän siirtyy työskentelemään tavernan yläkertaan muiden susien kanssa. Tarinan kauhistuttavin kohtaus on pikkutarkka kuvaus siitä, miten Audo vihkii pojan uuteen ammattiinsa eli raiskaa tämän.

Varpunen on tiiliskivimittainen, miltei 600-sivuinen romaani. Varsinaista juonta siinä ei oikeastaan ole. Ensimmäiseltä sivulta alkaen lukija tietää, että pieni Pusus, Varpunen, aikanaan lähtee tavalla tai toisella Heliconista ja koko kaupungista. Miten ja milloin se sitten tapahtuu, jää oikeastaan ainoaksi varsinaiseksi juonilangaksi, jota seurata.

Mutta Hynes ei turhia kiirehdi, vaan kuvaa tavernan ja bordellin arkea yksityiskohtaisesti ja tarkasti, onpa sitten kyse veden hakemisesta suihkukaivolta tai orjien keskinäisistä keskusteluista. Miltei puoliväliin asti tarina tuntuu junnaavan paikallaan. Käännekohtien jälkeenkään vauhti ei varsinaisesti kiihdy kuin vasta aivan loppusivuilla.

Selväksi tulee, että orjan kohtalo on sietämätön. Kun toinen ihminen omistaa toisen ja voi käyttää tähän lähestulkoon täydellistä (mieli)valtaa, jälki on rumaa, eikä ulospääsyä orjuudesta ole.

Varpunen on lohduton virta väkivaltaa, raiskauksia ja murhia. Ainoat valopilkut ovat hetket, joina Antinoos saa osakseen rakkautta toisilta orjilta, talon naisväeltä, joista erityisesti nuori ja sivistyneestä perheestä kotoisin oleva Euterpe on äidillisen kiintynyt Pikkuiseen, kuten hän Varpusta hellästi kutsuu. Naisten välinen ystävyys ja jopa rakkaus tuovat myös pientä lämpöä tarinaan. Mutta ne jäävät kituliaiksi keitaiksi keskelle paahtavaa aavikkoa.

Varpunen on siis huolellisesti kirjoitettua kurjuusepookkia, joka tuo hakematta mieleen Elodie Harperin Sudenluola-romaanin jatko-osineen. Vielä Sudenluolaakin riipaisevammaksi ja lohduttomammaksi Varpusen tekee lapsen näkökulma.

James Hynes: Varpunen (Sparrow)
Suom. Risto Mikkonen.
Sitruuna 2024. 576 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Pekka Vänni: Hesekiel

 

Uusia nimiä kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle tupsahtelee kiitettävään tahtiin. Elokuussa ilmestyi diplomi-insinööri Pekka Vännin esikoisjännäri Hesekiel, joka samalla aloittaa Taru Wahlberg -sarjan.

Ennakkokappaleen takakansi kuvailee teosta ’kiivastempoiseksi jännäriksi’, joka ’huipentuu hiuksia nostattavaan ajojahtiin ympäri Etelä-Suomen’. Takakansi myös paljastaa, että ollaan ’kansainvälisen palkkamurhaajan jäljillä’.

Mainospuheet ovat tietysti mainospuheita, mutta eivät ne ihan katteettomiakaan ole. Hesekiel lähtee ainakin rivakasti käyntiin. Helsingin Narinkkatorilla pidetään viimeisiä vaalipuheita EU-vaalien alla. Populistipuolueen konkari Pauli ’Pate’ Tenhunen ammutaan puhujapönttöön. Krp:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg havaitsee, mistä rakennuksesta laukaus ammuttiin, ja syöksyy tekijän perään. Ampuja kuitenkin onnistuu karistamaan poliisit kannoiltaan Helsingin alla risteilevässä tunneliverkostossa.

Tapahtuu siis mitä ilmeisimmin poliittinen murha Suomessa keskellä kirkasta päivää satojen ihmisten silmien alla. Poliisiin kohdistuu luonnollisesti kovaa painetta, mutta aika nopeasti poliittinen aspekti tapauksesta haipuu taustalle ja siirrytään tavanomaisempaan motiivin selvittelyyn. Kuulusteluja pidetään ja selvityksiä tehdään roppakaupalla.

Käytetty luoti paljastaa tekijäksi salaperäisen ja myyttisen Hesekielin, jonkinlaisen kansainvälisen kostonenkelin ja palkkamurhaajan yhdistelmän, joka on operoinut myös Suomessa tuloksekkaasti aiemminkin ja päässyt livahtamaan Taru Wahlbergin ja kumppaneiden hyppysistä.

Hesekiel kuuluu kansainväliseen Jumalan käsi -organisaatioon, joka kostaa erityisesti naisiin kohdistuvia rikoksia ja joka rahoittaa toimintaansa tekemällä palkkamurhia. Onko Pate Tenhunen syyllistynyt johonkin naisiin kohdistuvaan rikokseen vai onko sittenkin kyse poliittisesta palkkamurhasta?

Samaan aikaan, kun Taru Wahlberg ryhmineen selvittelee Tenhusen tapausta, poliisille tulee tutkittavaksi toinen väkivaltarikos. Merestä löytyy nuoren, ilmeisesti ulkomaalaisen naisen ruumis. Naista on ammuttu selkään. Lukija tietysti aavistaa heti, että tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta poliisilta kuluu aikansa yhdistää palaset.

Tarinassa seurataan myös salaperäisen saunaseuran kokoontumisia, joissa poliisimestaria ohjeistetaan suitsimaan Wahlbergin ja tämän ryhmän toimia. Tutkimuskohteena on myös upporikas espanjalaissuomalainen Tom Morales, joka omistaa kokonaisen saaren upeine kartanoineen Espoon saaristossa. Mitä tarkoin vartioidulla saarella ja siellä järjestetyissä juhlissa oikein tapahtuu?

Sarja on siis nimetty Taru Wahlbergin mukaan, joten hänen yksityiselämästään ja taustastaan kerrotaan eniten. Varakkaan suvun musta lammas -tyyppinen asetelma ei ole täysin uniikki poliisidekkareissa ja -trillereissä, ensimmäisenä mieleen putkahtaa Max Seeckin upporikas Jessica Niemi. Ihan yhtä suurista omaisuuksista ei Wahlbergien kohdalla ole kyse, mutta on selvää, että Tarun valitsema poliisiura on perheelle pettymys.

Vähitellen paljastuvat myös syyt Tarun taannoiseen pitkään sairauslomaan ja kasvoja koristavaan arpeen. Ilmeisesti jatkossa on tarkoitus tutustua paremmin muihin tutkintaryhmän jäseniin.

Kotimainen jännityskirjallisuus on nykyään kiitettävän kovatasoista, ja hyviä kirjoittajia on meillä kosolti. Miten erottua positiivisesti? Sujuva kerronta ei vielä pitkälle kanna, vaan uudella nimellä pitää olla jotakin erityistä annettavaa. Vännin kerronta kyllä pääosin kulkee, mutta mitään kovin mieleenpainuvaa erityisyyttä ei vielä tässä esikoisessa ja aloitusosassa ole.

Poliisiromaanin ja kansainvälisen toimintatrillerin yhdistelmä maustettuna salaseuroilla ei sekään ole kaikkein helpoin konsepti pitää kasassa. Hesekielin nenä pysyy kyllä pinnan yläpuolella, vaikkei mitään pysyvää muistijälkeä taida ainakaan minulle jättää. Nähtäväksi jää, miten Taru Wahlberg -sarja tästä etenee. Toivon toki myötätuulta.

Pekka Vänni: Hesekiel
CrimeTime 2024. 342 s.
Docendon äänikirjan lukija Elsa Saisio.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ari Wahlsten: Pahan syleily

 

”Ajatukset kuolemasta tunkivat sitkeästi esiin aivojen poimuista, vaikka yritin pitää ne aisoissa miettimällä keinoja, joilla selviäisimme kammottavasta tilanteesta. Tajusin kuitenkin nopeasti, että vaikka olin useasti onnistunut pääsemään pälkähästä, oli tämä tilanne erilainen. Nyt ei ollut köyttä jonka voisi nirhata poikki, ei ovea jonka voisi tiirikoida auki eikä vartijaa jonka voisi lahjomalla tai kaunopuheilla käännyttää puolelleen. Oli vain kylmä rautakammio täynnä epätoivoa, ahdistavaa pimeyttä ja hiljalleen hupenevaa happea - siinä kaikki.”

 

Jääkö kahdeksas Kit Karisma -seikkailu Pahan syleily yksityisetsivän viimeiseksi?! Sen verran tiukkaan paikkaan karismaattinen Kit päätyy tällä kertaa, toki kauniin neidon kera.

Ari Wahlstenin mainio mustahkolla huumorilla höystetty kovaksikeitettyä tyyliä edustava dekkarisarja on tosiaan edennyt jo kahdeksanteen osaan, eikä vauhti ole suinkaan matkan varrella hyytynyt. Päinvastoin oikeastaan. Lukija voi olla rauhallisin mielin ja täysin vakuuttunut, että Kit joutuu jälleen kiperiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen pudoten kuitenkin aina lopulta jaloilleen kuin kiiltäväturkkinen musta pantteri. Kyllä puutavarakyllästämön valurautaisesta kyllästyskammiostakin vielä ulos kömmitään, vaikka alkuun epätoivoiselta toki näyttää!

Kiemurainen ja monipolvinen tarina lähtee kehkeytymään, kun Kit saa toimeksiannon. Elisa Hietala palkkaa Kitin selvittämään siskonsa Ansan kuolemaa. Sisar on ollut ympäristöaktivistiliike New Green Caren asialla selvittelemässä Etelä-Suomen Kiinteistö ja Tontti Oy:n hämäriltä vaikuttaneita puuhia, kun hänen väitetysti varastamansa auto oli suistunut maantieltä rotkoon. Poliisin mukaan kyse oli selkeästä onnettomuudesta, mutta Elisa ja hänen toimittajaisänsä Sylvester Hietala eivät suostu selitystä uskomaan.

Vihjettä seuraava Kit päätyy nopeasti uudenkarhean kauppakeskus Steniuksen avajaisiin, joihin myös Sylvester Hietala ryntää vaatien ESKT:n toimitusjohtaja Aarno Piispaa tilille tyttärensä kuolemasta. Paikalla ovat myös kansanedustaja Aarne Myllymaa sekä superkuuma somevamppi Iiristiina Rautio, jotka kumpikin vielä putkahtavat esille ennen loppuselvittelyjä.

Käänteet ovat tutun rivakoita, ja ennen pitkää Kit on siis pulassa syrjäisessä Lapissa entisessä puutavarakyllästämössä. Ansa Hietalan kuolema on lopulta ollut vain harmillinen sivujuonne todella hyytävän pirullisessa kuviossa. Murhaajankin Kit lopulta nappaa, mutta ei ihan sen murhan tekijää, jota hänet palkattiin tutkimaan. Supokin ratkoo vähän muutakin kuin sudokuja, Kitin onneksi!

Ari Wahlsten: Pahan syleily
CrimeTime 2024. 262 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kit Karisma -sarjan osat ovat täysin itsenäisiä dekkareita. Ne voi lukea aivan satunnaisessa järjestyksessä, sillä Kitin yksityiselämässä ei tapahdu juuri mitään muutoksia ja rikosjuonet ovat aina puhtaasti itsenäisiä. Suosittelen sarjaa lämpimästi!

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime 2022
Langennut kaupunki, CrimeTime, 2023
Pahan syleily, CrimeTime 2024

Meritta Veilleux/Koivisto: Sovinto

Unohdetuksi helmeksi voisi luonnehtia vuonna 2017 ilmestynyttä Meritta Veilleux’n eli Meritta Koiviston historiallista romaania Sovinto. Teos on Koiviston kolmas romaani, mutta Koivisto on urallaan tehnyt paljon muutakin, kuten julkaissut novelleja, toimittanut televisiodokumentteja ja reportaaseja, käsikirjoittanut ja ohjannut lyhytelokuvia, televisiosarjaa sekä luennoinut opettanut kirjoittamisesta ja käsikirjoittamisesta.

Koiviston kaksi aiempaa romaania Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006) ja Poissa (Avain, 2011), ovat lähimenneisyyteen sijoittuvia teoksia, joissa on jännityselementtejä, tarkoin varjeltuja salaisuuksia sekä vahva psykologinen ote. Kummassakin on käytetty kerrontateknisiä ja rakenteellisia ratkaisuja, kuten aukkoisuutta ja näkökulmien valintoja, jotka haastavat lukijaa kutkuttavasti.

Historiallisen Sovinto-romaanin jälkeen Koivisto on kääntynyt dekkarigenren suuntaan ja julkaissut ainakin kahta jännitysromaanisarjaa Storytel-palvelussa. Nyt niistäkin ollaan julkaisemassa myös painettuja versioita. Kirjojen tiedot löytyvät tämän jutun lopusta.

Sovinto alkaa keskeltä tapahtumia. Ollaan keväällä 1938 Wienissä. Viipurilaisen Silon perheen Margit-tytär ja wieniläisen apteekkari Waldermannin Januck-poika vihitään. Margitin pikkusisko Ingria on romaanin päähenkilö, joka ystävystyy Januckin suunnilleen samanikäisen Magda-siskon kanssa. Ingria on poikkeuksellisen lahjakas piirtäjä, ja hän pääsee Magdan mukana piirustustunneille kuuluisaan Wienin taideakatemiaan, jonne Adolf Hitlerin kerrotaan hakeneen peräti kahdesti.

Pitkän matkan takaa tulleet Silot jäävät tyttärensä appivanhempien luokse lomailemaan, vaikka tunnelma Euroopassa ja myös Wienissä tuntuu päivä päivältä kiristyvän. Ingria ei tietenkään käsitä kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, mutta myös aikuiset ovat tuskallisen sinisilmäisiä. Teki mieli huutaa: ’Lähtekää, kun vielä voitte!’ Maaliskuun 12. päivänä Saksa liitti Itävallan itseensä, ja myös Silon perhe on kuuntelemassa Hitlerin puhetta Heldenplatzilla.

Kuten arvata saattaa, Waldermannien ja Silojen perheet tempautuvat kammottavien tapahtumien pyörteeseen. Kuin ihmeen kautta Ingria ja Magda ovat poissa kotoa, kun perheitä tullaan hakemaan. Miten kaksi nuorta tyttöä selviytyy historian musertavassa myllyssä? Kun sota lopulta loppuu, ovat Ingria ja Magda menettäneet kaiken, mutta sekään ei vielä riitä. Mihin voi palata, kun rajat ovat siirtyneet ja perheet hajonneet maailman tuuliin?

Koivisto kuljettaa tarinaa nopeassa tahdissa mutta saa jännitteen säilymään loppuun asti. Tarina kurkottuu aina 2000-luvulle saakka. Löytävätkö sodan ja sen julmuuksien erilleen viskomat ihmiset toisensa? Voiko kaiken tapahtuneen jälkeen vielä kohdata, saati antaa anteeksi?

Koivisto tavoittaa hyvin pienin keinoin uskomattoman paljon siitä, millaisiksi sota voi muuttaa ihmisen. Kun ’vihollinen’ dehumanisoidaan, muuttuu kauhea epäinhimillisyys arkipäiväiseksi ja hyväksytyksi.

Meritta Veilleux: Sovinto
Aviador 2017. 240 s.
Meritta Koivisto: Sovinto
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Painettu kirja lahja kirjailijalta. Äänikirjapalvelu itse maksettu.

 

Meritta Koiviston tuotanto:

Lontoolainen rakastaja (Otava, 2006)
Poissa (Avain, 2011)
Sovinto (Aviador, 2017, nimellä Meritta Veilleux, äänikirja nimellä Meritta Koivisto, 2022)
Joka tuulta rakastaa (Storytel Original, 2022)

Harriet Jaatinen -sarja, joka alun perin ilmestynyt Storytel Original -äänikirjoina
Sukulainen (Storytel Original -äänikirjana; 2020 Avain, 2023)
Suojelija (Storytel Original -äänikirjana; 2021 Avain, 2024)
Perijä (Storytel Original -äänikirjana; 2023 Avain, 2025)

Kiira Puolakka -pienoisromaanisarja vain äänikirjana, kustantanut Storyside (alun perin Me Naiset -lehden jatkokertomus):

Fabergén jäljillä (2022)
Pikkuveli (2022)
Yksitoista ruusua (2022)

Isänpäivälahjavinkkilista 2024 - 12 kirjaa lahjaksi isähahmoille (+ yksi bonus)

 

Kirja on aina oivallinen lahja. Syksyllä hyviä kirjalahjottavia ovat erilaiset isähahmot isänpäivänä (10.11. vuonna 2024) ja kaikki vuoden mittaan kiltteinä olleet jouluna (24.12.). Isänpäiväkirjalahjavinkkejä jo vilisee eri mainosalustoilla. Niiden innoittamana päätin laatia oman varjolistani teoksista, jotka mielestäni sopisivat tarkoitukseen ja joita on edelleen saatavana ihan painettuina versioinakin. Listaus toimii sellaisenaan myös joululahjavinkkejä aikuisille (miehille) kaipaaville.

Pulaa materiaalista ei tosiaankaan ole, sillä ajattelin tehdä kymmenen kirjan ehdotuslistauksen, mutta alle kolmessa minuutissa koossa oli tusina kirjaa. On siis korostettava, että alle listaamani teokset ovat vain satunnaisesti mieleeni tulleet mielestäni kyseiseen tarkoitukseen hyvin sopivat teokset. Niitä yhdistää se seikka, että olen ne kaikki jo itse lukenut ja erinomaisiksi havainnut. Kirjat on listattu mieleenputkahtamisjärjestyksessä.

 

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto (Gummerus, 2024)

Ulkoasu karkottanee ennakkoasenteisimmat miesoletetut lukijat: (veren)punaisen taustan edessä katsojaan selin oleva naishahmo pitkässä maahan asti ulottuvassa leningissä. Kirjailijakin vielä nainen! Mutta ihan kaikille (sota)historiasta kiinnostuneille lukijoille suosittelen tätä suorastaan kuumasti. Toinen päähenkilöistä eli Ruotsin karoliiniarmeijan ratsuväen sotilas Matthias Erwast selviää vain hädin tuskin hengissä pahamaineisesta Napuen taistelusta, eivätkä kiperät tilanteet suinkaan jää siihen. Toisaalla seurataan, miten Matthiaksen siskontytär Christina kulkee vääjäämättä kohti Hailuodon murhaperjantaina tunnettua kammottavaa verilöylyä. Hurja, kauheiden tapahtumien tärkeä romaani!

 

Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2022)

Lumoava tarina Hattulan kirkon maalareista ja erityisesti Pelliina Rutgerintyttären osuudesta valtaisaan urakkaan on houkutellut runsaan yleisön tutustumaan kyseiseen kirkkoon (ja Lohjan Pyhän Laurin kirkkoon). Kanto vie lukijansa unohtumattomalle aikamatkalle mielenkiintoisen ammatin harjoittajien työn pariin. Kuvia työstäessään maalarit pohdiskelevat filosofisiakin kysymyksiä lähtien taiteen olemuksesta aina uskonnollisten tarinoiden tarkoitusperiin asti.

Rottien pyhimys on romaanina melkoinen täysosuma. Se on juoneltaan koukuttava, aiheeltaan kiehtova ja teemoiltaan puhutteleva. Värikäs keskiaikaisista asiakirjoista ammentava kieli on persoonallista, miljöö on rakennettu huolella ja henkilökuvaus on koskettavaa. Ei siis kannata hylätä tätäkään teosta sen kirjoittajan ja päähenkilön sukupuolen takia.

 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)

Hulvattomimpia lukemiani romaaneja koskaan! En vain lakkaa ylistämästä tätä teosta. Mutta mitä kertoa siitä, kun kaikki sen sisäisessä maailmassa on iloisesti vinksallaan ja maagisen realismin läpitunkemaa?

Karilan teksti on kertakaikkisen hurmaavaa. Lappilaisten repliikit on kirjoitettu murteella, mikä jo tuo mukavan säväyksen. Miljöön kuvaus on myös värikästä ja kipakan rehellistä. Helle riivaa pohjoista Suomea, eikä se ole lainkaan mukavaa. Verenhimoiset sääskiparvet ja paarmat vainoavat saalista herkeämättä ja turvemöröt vartovat, milloin suolla kulkijan huomio herpaantuu ja ne pääsevät imaisemaan pahaa aavistamattoman uhrinsa suon uumeniin. Poliisi Janatuisen takapenkillä möllöttää peijooni Musti, kun hän jahtaa murhaepäiltyä, joka taas yrittää pelastaa maailmaa maagista haukea narraamalla…

 

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet (Myllylahti, 2024)

Kokeneen dekkaristi Johanna Tuomolan tuorein romaani on kaikkea muuta kuin pelkästään viihdyttävä dekkaripläjäys. Tuomola on tarttunut tabuaiheeseen eli pedofiliaan ja käsittelee sitä ennakkoluulottomasti niin uhrin kuin tekijöidenkin näkökulmista, myös jälkimmäisiä ymmärtäen mutta ei todellakaan tekoja hyväksyen. Tämä kaikki on puettu toimivaan sarjamurhamysteeripakettiin. Kirjailijalla on vahva psykologinen ote tapahtumiin, ja Kaikki totuudet on lopulta melko rankka lukukokemus. Lapsena pedofiilien uhriksi joutuneen Linnean näkökulma ja hänen kokemansa koskettavat syvältä, järkyttävätkin.

 

Jani Nieminen: Äijähaara (Tammi, 2024)

Äijähaaran parissa ajattelin monesti, että ei todellakaan ole helppoa olla mies! Kristianin (nuori koti-isä-kirjailija) jatkuva huolestuneisuus ja hänen tuntemansa erilaiset pelot ja uhat uuvuttavat paitsi Kristiania itseään myös lukijaa jossakin vaiheessa. Terapeutti Alanen ei turhaan puhuu Kristianille moneen otteeseen luottamisesta. Nieminen kirjoittaa dialogivetoisesti, mikä antaa keveyttä Kristianin paikoin tuskalliselle analysoinnille ja vatvonnalle. Miehen päänsisäiset keskustelut terapeutin kanssa leikkaavat tekstiin yllättävissä kohdissa avaten taustoja, samoin muistot Kristianin ja vaimo Saaran seurusteluajoilta. Missä vaiheessa kaikki muuttui niin vaikeaksi? 

 

Mikko Malila: Kastanjasota (Otava, 2024)

Esikoisromaani, jonka miljöönä on lamavuoden 1994 Turku ja erityisesti Martin kaupunginosa. Minäkertoja on vitosluokkalainen poika, joka kavereineen on siirtymässä kesän jälkeen kuudennelle luokalle eli koulun vanhimmiksi. On siis menossa lapsuuden viimeinen kesä, jota värittää parempiosaisten korttelien poikien kanssa käytävä reviiritaistelu. Sen ammuksina ovat maahan varisseet kastanjat. Lasten maailma näyttäytyy romaanissa pelottavana ja ahdistavana. Aikuisilla on omat murheensa, joten he eivät tunnu näkevän eivätkä kuulevan, mitä heidän silmiensä alla tapahtuu.

 

Marjo Ahlsten: Naiskaarti 1918  (Into, 2024)

Naiskaarti 1918 on hieman erikoinen tietokirja, sillä se on paitsi selvitys Valkeakosken naiskaartin vaiheista myös Marjo Ahlstenin sairauskertomus. Jokainen luku alkaa parin kappaleen mittaisella kuvauksella hänen syöpähoitojensa vaiheesta, hänen tuntemuksistaan ja tunteistaan kulloisessakin tilanteessa. Siirtymä historian tapahtumiin on joka kerta yhtä suoraviivainen.

Ahlsten jäljittää todennäköisesti kaikki Valkeakosken naiskaartin aseistetut sotilaat ja saa tarkennettua heidän määränsä 55 henkilöön. Karu totuus on, että heistä vain 13 oli elossa vuoden 1918 jälkeen. Moni kaatui taisteluissa, osa sairastui tai kuoli nälkään leireillä, mutta suurin osa menehtyneistä teloitettiin eli murhattiin. Silmiinpistävää on, miten suuri osa juuri naissotilaista päätyi teloitettaviksi. Naisten sotimista pidettiin jostain syystä erityisen raskauttavana. Kuvaukset Hauhon, Lahden Hennalan sekä Hämeenlinnan teloituksista ovat pysäyttäviä.

 

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava) Suom. Lauri Lattu. (Haamu, 2024)

Oivallinen pari Marjo Ahlstenin tarinalliselle tietokirjalle. Mauro on brittikirjailija, joka on yllättäen tarttunut samaan aiheeseen Ahlstenin kanssa mutta kirjoittanut täysin toisenlaisen teoksen. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelma on jo itsessään kauhea: nuoret tytöt yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat.

 

JP Koskinen: Ukkoslintu (Like, 2024)

Koskisen upea Tulisiipi-romaani (Like, 2019) täydentyi ensin esiosa Haukansilmällä (Like, 2021), ja nyt trilogia sai lopulta keskiosansa. Nuori lehtimieslupaus Janne Kuura kaipaa isompia haasteita ja karistaa ensin Minnesotan ja sitten New Yorkin pölyt harteiltaan. Päämääränä on ensimmäisen maailmansodan helvetinkattilana kiehuva Eurooppa. Janne haluaa selvittää, mistä sodassa oikein on kysymys. Sitkeä, vähän naiivinkin peloton nuorukainen järjestää itsensä tapahtumien keskipisteeseen ensin länsi-, sitten itärintamalle. Järkeä sotimiseen ei vain tunnu löytyvän.

Tämän voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena, mutta sen jälkeen kyllä haluaa ahmia loputkin sarjasta. Sarjan lukemisjärjestys on vapaa, onhan se kirjoitettukin vapaassa järjestyksessä.

 

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä (Gummerus, 2023)

Oman isoisoisänsä ja kokonimikaimansa jäljittämisestä kertova Antti Järven tietoteos sai viime vuonna Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vanhempi Antti Järvi jäi maaliskuussa 1940 Laatokan rannalla Lahdenpohjan kylässä sijainneeseen kotiinsa, kun lähes kaikki muut alueen asukkaat, Antti Järven perhe mukaan lukien, evakuoitiin uuden rajan taakse Suomeen. Järvi aloittaa pitkän ja monipolvisen selvitystyön. Miksi perheellinen isoisoisä ei lähtenyt määräyksistä huolimatta evakkoon? Mitä hänelle tapahtui suomalaisten vetäytymisen jälkeen? Miksi rajan taakse vapaaehtoisesti jääneistä ei ole aiemmin juuri puhuttu? Moni kysymys saa vastauksensa, mutta osa jää lopullisiksi arvoituksiksi. (Tämän kylkeen suosittelen bonuksena Merja Mäen upeaa romaania Itki toisenkin, josta avautuu toinen mielenkiintoinen näkökulma teemaan.)

 

Heikki Hietala: Tuhkat (Sitruuna, 2023)

Ihana romaani hulttioisän ja aikuisen pojan kipeästä suhteesta. Säntillisen, viimeisen päälle kunnollisen ja pidättyvän rauhallisen Pekan elämä mullistuu, kun faija kuolee Espanjassa. On lähdettävä selvittämään isän kiusallista elämää ja rauhaa häiritsevää kuolemaa. Pian käsissä on tuhkauurna, mutta Euroopan lentoliikenne on jumissa toisen tuhkan takia. Lisäksi omista juurista on paljastunut odottamattomia, selvittelyä kaipaavia seikkoja.

Hietala kirjoittaa vaivattoman oloisesti ja hauskasti. Huumori on leppoisan lempeää, ja kommellukset, joihin Pekka matkallaan ajautuu, ovat oikeasti hauskoja, aavistuksen absurdejakin, mutta niitä ei ole ahdettu tarinaan liikaa. Oikein onnistunutta hyvänmielen miesviihdettä siis!

 

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Gummerus, 2024)

Metallimusiikin puolella kansainvälistä uraa tekevän Niilo Seväsen fantasiaromaani Ilkitalven polku ilmestyi alkutalvesta. Edelleen odottelen sille läpimurtoa niin Suomessa kuin maailmallakin. Kyse on Ikitalvi-sarjan aloitusosasta, joten kai tässä on vain maltettava mielensä. Fantasiaharrastajille tämä on kyllä melkoinen herkkupala, jota rohkenen suositella sellaisillekin lukijoille, jotka vierastavat fantasiagenreä.

Ikitalvi-sarjasta tulee varmasti todella eeppinen, oikea tapaus fantasiagenressä. Ainakin kaikki merkit ovat nyt ilmassa.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

 

Olen ’tuntenut’ Anna Pölkin jo vuosia, varmasti yli kymmenen vuotta. Tutustuimme aikanaan Facebookin kirjablogiyhteisössä, koska meillä kummallakin on ollut kirjablogi jo pitkään. Anna Pölkin blogikin on edelleen olemassa, vaikka sen päivitystahti on hiipunut. Monen muun kirjabloggaajan tavoin Pölkki on siirtynyt kirjagrammaajaksi eli julkaisemaan kuvia ja tunnelmia Instagramissa. Blogi on nimeltään Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.

Anna Pölkki on kotoisin Turusta ja on opiskellut kirjallisuutta ja suomen kieltä Turun yliopistossa, kuten minäkin aikoinani. Valmistuttuaan hän työskenteli pari vuotta kotikaupunkini Salon lukioissa. Pidimme harvakseltaan yhteyttä. Muistan olleeni hieman kauhuissani hänen valtavasta työmäärästään. Siitä kohta vähän lisää.

Sitten Pölkki meni naimisiin ja muutti miehensä perässä keskelle metsää (Anna Pölkin oma luonnehdinta!) Savoon Kangasniemelle. Jatkoimme toistemme seuraamista somessa, joten jonkinlainen ohut tuntuma minulla oli hänen kuulumisistaan. Pian kuvissa alkoi vilahdella komeita kakkuja ja kirjankansia upeissa asetelmissa usein luonnon helmassa. Kävi ilmi, että Pölkin haaveena oli kuvata ja kirjoittaa kirja kakuista ja kirjoista. Seurasin kirjaprojektia jännittyneenä ja vähän ihmeissäni. Mistä oikein ammennettiin kaikki luovuus ja ahkeruus? Ilmestyisikö teos jossain vaiheessa?

Kun Anna Pölkki alkoi etsiä tosimielellä kirjalleen kustantajaa, lupasin, että ainakin minä ostan aikanaan kirjan itselleni. Niinpä olen nykyään Kakkuja salaisesta puutarhasta -nimisen kauniin kirjan omistaja. Kirjassa on upeita kuvia ihanista kakuista, niiden reseptejä sekä tietoa kirjailijoista ja teoksista, joille ne on omistettu. Huikea teos! Ei ole pakko leipoa, mutta saa toki!

Pölkin toinen julkaistu teos Metsien kaukainen sini on ulkoasultaan hempeän kukikas ja pastellinsävyinen. Tällä kertaa ulkonäkö johtaa osittain harhaan, sillä sisältö ei suinkaan ole pelkkää puutarhanhoitoa, leivontaa ja unelmointia näköalakallioilla. Niitäkin on, mutta myös muuta. Se muu on pitkälti Anna Pölkin sairauskertomus. Hän sai vuonna 2021 diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Diagnoosi varmistui, kun hän oli saanut psykoosin, joka vei hänet toviksi suljetulle osastolle pakkohoitoon.

Kirja on päiväkirjamuotoinen. Pölkki kertoo alkuluvuissa kirjan synnystä. Se ei ole autenttinen päiväkirja, vaan hän alkoi sairastuttuaan pitää päiväkirjaa nimenomaisena ajatuksenaan joskus julkaista se. Merkintöjä on muokattu jälkikäteen paikoin runsaastikin, jotta teoksesta tulisi julkaisukelpoinen.

Jo tässä vaiheessa olin melkoisen vaikuttunut. Miten rohkeaa! Kuinka tärkeää! En muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa. Anna Pölkki kertoo ajatuksenaan olleen, että kirjasta voisi olla lohtua toisille mielen sairauksia ja häiriöitä poteville ja niiden kanssa kamppaileville. Lisäksi sen tummin (ja vaikuttavin!) luku on kirjoitettu osittain siksi, että terveydenhoidon ammattilaiset lukisivat sen ja ymmärtäisivät, mihin suuntaan kannattaisi omaa suhtautumistaan ja työasennettaan muuttaa.

En kuulu kumpaankaan kohderyhmään. Mielenterveysongelmia minulla tai läheisilläni on ollut onnekkaasti korkeintaan hyvin lievänä. En työskentele terveydenhuollossa. Mutta silti tuntui, että sain aivan valtavasti tästä kirjasta. Yhden kohderyhmän voisi siis huoletta lisätä listaan: sellaiset, joita asia ei ole koskettanut. Opin koko joukon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ymmärrän paljon enemmän mielenterveydestä kuin ennen.

Anna Pölkki kertoo päiväkirjassaan paitsi omasta terveydestään myös elämänmuutoksestaan. Rannikkokaupungin kasvatin ei ole ollut täysin vaivatonta sopeutua Savossa metsän keskellä asumiseen. Monenlaista ihanaa ja kaunista on ympärillä, mutta on myös monia outoja ja pelottaviakin asioita, kuten lähialueella liikuskeleva uroskarhu…

Mukana on myös lämmintä, keveän itseironista huumoria. Kaikki puutarhakokeilut eivät aina suju, kuten oli tarkoitus. Lopputuloksena valloilleen päässeestä retiisinviljelystä saattaa olla kaikkien aikojen pahanmakuisimman aterian valmistus. Tai vadelmaretken saaliina vain kolme villivadelmaa kopan pohjalla, kun metsästä alkaa kuulua jotain liian vaarallisen kuuloista.

Nuori aviopari remontoi suloista mökkiään ja rakentaa puutarhaa. Anna Pölkki aloittaa kirjaprojektia, joka johtaa lopulta kustannussopimukseen. Sopiva määrä työtäkin löytyy paikkakunnalta. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta kaiken yllä häälyy sairauden synkkenevä varjo. Tätä kaikkea Pölkki kuvaa koskettavasti, kauniisti ja myös asiantuntevasti. Suhtautuminen omaan sairastumiseen on hyvin inhimillistä. Miksi minä? -kysymys on luonnollinen seuraus tilanteesta, samoin epätoivon ja surun tunteet. Mutta Pölkki myös etsii tietoa sairaudestaan ja alkaa vähitellen oppia elämään sen kanssa niin hyvin kuin se nyt ylipäätään on mahdollista. Myös sairastumisesta löytyy lopulta hopeareunus.

Suosittelen siis Metsien kaukainen sini -teosta lämpimästi. Kuten sanottu, se avasi monella tapaa silmiäni. Kiitän Anna Pölkkiä vielä kerran rohkeudesta.

Sitten vielä sananen työuupumuksesta. Pölkki kertoo kirjansa alkuluvuissa lyhyesti elämänvaiheistaan ja mainitsee, että aloitti varsinaisen äidinkielen opettajan uransa Salon kahdessa oppilaitoksessa, kummatkin lukioita, pian valmistumisensa jälkeen.

Opetettavia oppiaineitakin oli kaksi, äidinkieli ja kirjallisuus sekä ruotsi. Jo tämä kokonaisuus on sellainen, että vaaran merkit ovat vahvasti ilmassa. Kun työntekijä vielä on vastavalmistunut, nuori ja innokas sekä juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, ei ole ihme, että lopputuloksena on vakava työuupumus. Tosin jo työterveyslääkäri oli heittänyt ilmaan kysymyksen vieläkin vakavammasta sairaudesta.

Pölkki kuittaa tämän jakson elämästään kirjassa vain lyhyellä maininnalla, mutta se ei jätä minua rauhaan. Miksi kukaan ei huomannut, millaisissa paineissa nuori opettaja oli? En ole aivan varma, oliko Pölkin kouluilla eri esihenkilöt, vai kuuluivatko ne hallinnollisesti yhteen. On myös hedelmätöntä spekuloida, olisiko ollut helpompaa kahden eri rehtorinkaan huomata tilannetta.

Mutta vastuu on kuitenkin työnantajalla. Miten on perehdytetty uusi työntekijä, miten hänet on ohjattu työterveyshuollon ja muiden tukitoimien pariin? Opettajan työ on edelleen osittain hyvin yksinäistä ja pärjäämisen ideologia syvälle iskostettu. Jos vielä työntekijällä on jotain omia rasitteita elämässään, ei ole ihme, että uupumus vie syövereihinsä. Apua pitää olla tarjolla, sitä pitää uskaltaa ja osata pyytää. Kunpa näitä rakenteita olisi Anna Pölkin kokeman jälkeen parannettu. Niin haluan uskoa.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini
Avain 2024. 221 s.
Kansi Laura Noponen.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila.

Ostettu.

Max Seeck: Merkitty

 

Pyrkimys trendikkyyteen ja toisaalta vanhojen temppujen kierrättäminen vaivaakin Merkittyä alusta loppuun.

Se on turboahdettu ajankohtaisilla yhteiskunnallisilla aiheilla ja meemiviittauksilla, nordic noirin ja menestyssuoratoistosarjojen aineksilla sekä kulturellimpien piirien kulttuurituoteviitteillä. ---

Kaikki Merkityn ainekset on laskelmoitu menestystrilleriin ja tv-sarjaan tähdäten. Mutta mitä merkitystä tällä kaikella oli – siis kirjamuodossa?

HS / Taika Dahlbom 7.9.2024

 

Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla. ---

Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.

KU / Kai Hirvasnoro 6.9.2024

 

Kriitikot Taika Dahlbom ja Kai Hirvasnoro eivät oikeastaan voisi olla enempää eri mieltä Max Seeckin uuden dekkarisarjan avausosasta Merkitty. Olen tuntenut sekä Taikan että Kain jo vuosien ajan ja seuraillut kummankin kritiikkejä. Aika usein oma makuni osuu yksiin heidän kanssaan, mutta poikkeuksiakin on matkan varrella ollut, tietysti. Jokainen kokee lukemansa kirjan omalla tavallaan. Se nyt ainakin tulee tästä Merkitty-tapauksesta selväksi!

Oma mielipiteeni asettuu jonnekin välimaastoon, enemmän positiivisen kannalle kuitenkin. En tosin pidä Merkittyä varsinaisena kirjallisen nerouden huipentumana, mutta se täytti sille asettamani tehtävän ihan mainiosti. Se oli nimittäin matkalukemisenani taannoisella perheemme ulkomaanmatkalla, ja sain sen jokseenkin vaivatta luettua lentojen aikana, yhteensä noin kuudessa tunnissa. Merkitty on sujuvalukuinen ja varsin viihdyttävä paketti.

Kovin kummoista muistijälkeä se ei jättänyt, sillä ennen tämän jutun kirjoittamista minun oli pikaselattava kirja vielä läpi, jotta sain palautettua mieleeni tärkeimmät henkilöt ja keskeisimmät juonenkäänteet. Toisaalta tämäntapaisen jännitysviihteen ei liene tarkoituskaan olla mieleenpainuva taide-elämys, joten en pidä tätä moitittavana asiana.

Olen lukenut tai kuunnellut kaikki Max Seeckin aiemmat teokset eli sekä Daniel Kuisma – että Jessica Laine -sarjat. Esikoisromaani Hammurabin enkelit sai Suomen dekkariseuran Esikoisdekkari-kunniakirjan vuonna 2017, jolloin olimme Kai Hirvasnoron kanssa jakamassa kyseistä palkintoa.

Merkitty siis aloittaa uuden Milo Perho -sarjan, mutta ei minusta ole kovin ratkaisevalla tavalla erilainen kuin Seeckin aiemmat teokset. Trillerimäisyyttä sekoitettuna dekkarimenoon on ollut mukana koko ajan painotuksen vaihdellessa kirjasta toiseen, samoin tiukkatahtista toimintaa yhdistettynä psykologisiin elementteihin, joilla luodaan pelon ja jännityksen tunnetta tarinaan.

Päähenkilö Milo Perho on toiminut aiemmin suojelupoliisin ulkomaantiedustelutehtävissä, mutta on jostain syystä jättänyt työpaikkansa. Nykyään hän pitää pientä taidegalleriaa asuintalonsa katutasossa Töölössä, mutta varsinaisesti hän ansaitsee leipänsä tekemällä freelancerina profilointia poliisille.

Milo on vähän arvoituksellinen hahmo, jonka menneisyydestä Seeck paljastaa muutamia hätkähdyttäviä täkyjä tässä aloitusosassa. Isä on aikanaan tehnyt itsemurhan, ja äiti oikeuslääketieteen professori Liisa Markoff on avioitunut uudelleen. Salaperäisellä isäpuoli Stanislav Markoffilla on ollut suuri merkitys Milon elämässä niin hyvässä kuin varsinkin pahassa. Nykyhetkessä välit sekä äitiin että isäpuoleen ovat vähintäänkin jäiset, mutta selvitettävä (sarja)murha pakottaa Milon olemaan yhteydessä kumpaankin.

Milon oma parisuhde on kriisissä, sillä toivottua lasta perheeseen ei ole kuulunut. On käynyt ilmi, että Milo on ’syyllinen’ parin lapsettomuuteen. Uutinen on ollut niin musertava, että se on vienyt mennessään miehen kyvyt kyseisellä elämänalueella. Ällistyttävää kyllä pariskunta on päätynyt ratkaisuun, jossa he etsivät Tinderistä sopivia nuoria miehiä tyydyttämään Ronja-vaimon seksuaaliset tarpeet. Milo osallistuu aktiin katselijana. Mikäpä siinä, näinkin voi toimia, mutta arvoitukseksi jää, miksi. Kannattaisi ehkä kysäistä pari vinkkiä vaikkapa joltakin naisparilta, jos oma mielikuvitus ei riitä seksiin ilman erektiota?

Mutta varsinaiseen asiaan eli shakkimurhiin. Marraskuisena iltana Seurasaaren rannasta löytyy ruumis, kuten takakansitekstikin auliisti kertoo. Nuoren naisen ruumis on ensin maalattu kauttaaltaan valkoiseksi, sitten kääritty muoviin ja asetettu näytteille, jotta se varmasti löytyy. Huumattu nainen on kuristettu kuoliaaksi ja sen jälkeen hänen kurkkuunsa on tungettu shakkinappula musta ratsu. Selvästikin murhaaja haluaa kertoa jotakin.

Johtolangat ovat vähissä, mutta onnekas sattuma auttaa poliisin pääsemään jäljille. Lisäksi käy pian ilmi, että murhaajalla on jokin kytkös tutkintaryhmää vetävään rikosylikomisario Kalle Åvistiin. Hän tuntuu myös haastavan erityisesti Milon kanssaan Helsingin kartalla käytävään murhapeliin, jossa tulee vielä uusiakin uhreja. Mutta miksi ihmeessä murhat pitää tehdä niin monimutkaisesti ja näyttävästi, suorastaan provosoivasti?

Tutkintaryhmän jäsenistä tärkeimmäksi nousee rikoskomisario Minka Laine, joka tekee yhteistyötä Milon kanssa. Ihan kaikki poliisit eivät katso Milon osuutta tutkinnassa hyvällä, mutta Åvist on palkannut hänet välittömästi ensimmäisen uhrin löytymisen jälkeen.

Kyseessä on, kuten jo pariin otteeseen on todettu, uuden sarjan aloitus. Mukana jatkossa ovat todennäköisesti ainakin Milo ja Minka, varmaan myös monet muut poliisin tutkintaryhmästä. Veikkaan lisäksi, että Milon isäpuolella tulee olemaan osuutensa myös tulevissa kirjoissa.

Kuten Taika Dahlbomkin arviossaan toteaa, syyllinen paljastuu vähänkin tarkkaavaiselle lukijalle todella hyvissä ajoin. Sen sijaan motiivin arvuutteluun ei lukija juurikaan saa eväitä, ja murhaaja pääsee varsinaisesti ääneen kertomaan tarinansa vasta aivan lopussa. Tunnustan, että kaiken näyttävän lavastusuurastuksen ja show’n jälkeen motiivi osoittautuu pienoiseksi lässähdykseksi. Shakkipakkomiellekin jää aika ohuesti perustelluksi, mutta tuo se toki näyttävyyttä tarinaan.

Merkitty on otettu innostuneesti vastaan. Suomessa sitä myytiin viikon sisällä ilmestymisestä eri formaateissa yhteensä yli 20 000 kappaletta (eli ihan hurjasti!) ja se oli ilmestymiskuukautensa syyskuun myydyin kirja. ”Kirjan käännösoikeudet on myyty jo ennen sen ilmestymistä lukuisiin maihin, ja lisäksi siitä on suunnitteilla tv-sarja”, tietää kustantamo kertoa teoksen esittelyssä. Suomalainen viihdekirjailija voi menestyä myös ulkomailla, se ainakin on vahvasti todistettu. Hyvä niin!

Max Seeck: Merkitty
Tammi 2024. 400 s.

Ennakkokappale.

Suvituulia Taponen: Illuusion särö

 

Olen itsekin tainnut joskus kysyä kirjailija Arttu Tuomiselta, mistä hurjajuonisten dekkarien ideat oikein kumpuavat. Hän on muistaakseni vastannut useassakin yhteydessä miettivänsä, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. Siitä se sitten yleensä lähtee.

Ilmeisesti vähän samalla metodilla esikoisdekkaristi Suvituulia Taponen on ollut liikkeellä kirjoittaessaan rikosromaaniaan Illuusion särö. Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että esikoisteos sai lopullisen muotonsa kirjailijan ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.

Illuusion särö alkaa luja potku lukijan palleaan -menetelmällä. Poliisit ja ensihoitajat parveilevat helsinkiläisen päiväkoti Pikku-Puutarhurin pihalla. Sisällä on tilanne päällä. Yksi lapsi on kuollut, toinen lapsi ja yksi henkilöstön jäsenistä on kuolemanvaarassa. Ilmeisesti kyse on myrkytyksestä. Mistä myrkystä on kyse? Miten se leviää? Ovatko muut lapset ja aikuiset päiväkodin sisällä vielä vaarassa? Entä pelastajat?

Operaatiota johtaa väkivaltarikosyksikön johtaja Juha Parviainen. Silmäillessään päiväkodin aidan ulkopuolella epätietoisina ja hädissään parveilevia lasten huoltajia hän on näkevinään heidän joukossaan Heidin, nuoruudenrakkautensa. Olisiko se mahdollista? Juha ei ole nähnyt Heidiä vuosikymmeneen.

Rikospaikalla toimintaa johtaa myös valmiusyksikön johtaja Paula Autio, koska kyseessä saattaa olla myös terroristinen rikos. Paula ja Juha eivät ole ennen työskennelleet yhdessä, mutta kumpikin tietää toisen ja arvostaa tämän ammattitaitoa korkealle.

Nopeasti käy ilmi, että nelivuotias Leo Petrov on kuollut myrkkyyn jo päiväkodissa. Toinen lapsi pelastuu täpärästi, mutta päiväkodin työntekijä Kaarina Kallio menehtyy jo matkalla sairaalaan. Oliko myrkyttäjän tarkoitus tappaa kaikki päiväkodissa paikalla olleet, vai liittyikö teko jotenkin uhreihin? Juhan järkytykseksi Leo Petrov on hänen entisen tyttöystävänsä Heidin ja tämän venäläisen oligarkkimiehen nuorempi lapsi.

Pieniin lapsiin kohdistunut kauhea teko kuohuttaa kaikkia osallisia ja koko maata. Kuka tekee tällaista ja miksi? Miten vanhemmat selviytyvät menetyksestä? Poliisin paineet ovat kovat. Juha kamppailee pitkään omatuntonsa kanssa. Missä vaiheessa on pakko kertoa, että kuolleen lapsen äiti on ollut hänelle läheinen henkilö?

Paulaa tapahtuma koskettaa toisella tapaa, mutta vähintäänkin yhtä syvästi. Hän on tullut vuosi sitten pienen pojan äidiksi mutta on tehnyt vanhemmuutensa suhteen poikkeuksellisen ratkaisun. Taisto-poika asuu isänsä luona, ja Paula on etävanhempi. Ratkaisu on ollut hänelle ainoa oikea, mutta ympäristön on sitä vaikea hyväksyä. Ainakin Paulasta tuntuu siltä. Yllättäen Paula saa Taistoa koskevan uhkauksen, joka liittyy päiväkotimyrkytykseen.

Illuusion särö alkaa siis tymäkästi, mutta jonkin verran dekkarimainen imu hyytyy, kun varsinainen poliisitutkinta käynnistyy. Kerronta keskittyy enemmän henkilöiden ihmissuhteisiin ja monipuolisesti valotetun vanhemmuusteeman ympärille kuin varsinaiseen rikoksen ratkaisemiseen.

Juha on jo ties monesko viimeaikaisissa uutusdekkareissa kohtaamani poliisi, joka työpäivänsä tuoksinassa swaippailee Tinderiä. Sopivaa parisuhdetta ei tunnu löytyvän, ja jaksaisiko hän edes. Vaativan työn lisäksi pitäisi ehtiä huolehtia muistisairaasta äidistä.

Hieman harmittelin sitäkin, että vaikka syylliseksi lopulta osoittautuu hieman yllättävä taho, turvautuu Taponen hieman laiskaan ratkaisuun eli osallisten haluun innokkaasti selittää kaikki poliisille.

Kirjan kansiliepeistä ei paljastu, onko kyse uuden sarjan aloitusosasta. Kustantamon nettisivuilla Taponen kertoo, että Illuusion särö itse asiassa aloittaa trilogian. En pahastu siitä lainkaan! Taposen henkilökuvaus on uskottavaa ja päähenkilöt vaikuttavat mielenkiintoisilta ja mukavilta tyypeiltä. Tapaan heidät kyllä mieluusti uudelleenkin.

Suvituulia Taponen: Illuusion särö
Myllylahti 2024. 366 s.
Äänikirjan lukija Antti Paranko.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

 

Olen ollut uskollinen Elly Griffiths -fani vuosikausia, aina siitä saakka, kun ensimmäinen Ruth Galloway -sarjan cozy crime -dekkari Risteyskohdat vuonna 2017 julkaistiin suomeksi. Sain silloin Tammelta Risteyskohdista ennakkokappaleen. Se tosiaan tiesi paikkansa, sillä olen lukenut (ja osan kuunnellut) koko 15-osaisen sarjan jokaisen osan aina tuoreeltaan, kun niitä on julkaistu.

Julkaisutahti on ollut kiitettävän rivakka, sillä kun Tammi otti sarjan ohjelmaansa vuonna 2017, sitä oli jo Englannissa ilmestynyt kahdeksan osaa. Suomennoksia julkaistiin kaksi kappaletta vuodessa, joten tänä vuonna ilmestyi sarjan päättävä osa Viimeinen leposija vain vuotta myöhemmin kuin alkuperäisteos oli nähnyt päivänvalon.

Ruth Galloway -sarja on ollut ja on edelleen Suomessakin hyvin suosittu, joten Tammi otti ohjelmaansa myös Griffithsin Harbinder Kaur -sarjan. Se on tuoreempi sarja, jossa on vasta neljä osaa, joista viimeisin The Last Word on ilmestynyt tänä vuonna. Kaikki kolme aiempaa osaa on jo suomennettu. Sarjan aloitusosa on Muukalaisten päiväkirjat. Kaikki Ruth-fanit eivät ole tainneet Harbinderiin ihastua yhtä tulisesti, mutta minä olen kyllä pitänyt myös tästä sarjasta. Kaikki suomennokset on hankittu ja luettu (tai kuunneltu).

Tuotteliaalla kirjailijalla on kuitenkin vielä yksi aikuisille suunnattu sarja, josta saatiin ensimmäinen suomennos vasta tänä syksynä. Sarja on nimetty miljöönsä mukaan Brighton-sarjaksi, ja se eroaa kahdesta edellä mainitusta parin ratkaisevan seikan osalta. Ensinnäkin kyse on historiallisesta tai ainakin nostalgisesta dekkarisarjasta, sillä aloitusosa Taikatemppumurhat sijoittuu vuoteen 1950. Toiseksi tällä kertaa päähenkilö on nuorehko mies, Brightonin poliisin rikoskomisario Edgar Stephens.

Kyse on edelleen arvoitusdekkarista, jossa ei varsinaisesti väkivallalla mässäillä, mutta tunnelma on kuitenkin aika erilainen kuin aiemmin suomennetuissa sarjoissa. Se on tietysti erinomainen asia, mutta vaati pientä orientaation säätöä, ennen kuin pääsin kunnolla viihdyttävän tarinan imuun. Ajankohta eli vuosi 1950 on oivallinen valinta sarjan aloituspisteeksi, sillä toisen maailmansodan arvet ovat vielä kovin tuoreet ja sodan vaikutus tuntuu brittienkin arjessa kaikkialla. Kuitenkin uusi aikakausi on jo hyvää vauhtia käynnistymässä ja maailma muuttumassa.

Juoni käynnistyy rivakasti, kun rautatieaseman matkatavarasäilytyksestä löydetään hajun perusteella kaksi laatikkoa, jotka sisältävät pilkotun naisruumiin osia, kuten erinomaisen hyvin muodostuneen sääriparin. Kolmas laatikko, joka sisältää puuttuvan palan eli torson, saapuu poliisilaitokselle suoraan Edgar Stephensille osoitettuna. Paketissa lukee Edgarin tittelinä hänen sotilasarvonsa.

Nyt koossa on jo kaksi vihjettä, jotka saavat Edgarin vakuuttuneeksi, että murha liittyy jotenkin hänen sodanaikaiseen komennukseensa. Kolmeen osaan sahattu nainen on nimittäin hänen taikuriystävänsä Maxin kehittämä kuuluisa Siksak-taikatemppu.

Taitava ristikoiden ja muiden arvoitusten ratkoja Edgar on sodan alkuvaiheessa värvätty MI5:een taikuriryhmäksi kutsuttuun erikoisjoukkoon, jonka tarkoituksena oli hämätä saksalaisia erilaisin menetelmin muun muassa uskomaan, että pohjoisen satamakaupunkeja suojasivat vahvat sota-alukset.

Taikuriryhmässä palveli myös ihan oikeita varieteissa työskennelleitä taikureita eli esimerkiksi Edgarin hyvä ystävä Max Mephisto, Stan “The Great Diablo” Parks ja Tony Mulholland. Sodan jälkeen taikuriryhmä hajosi maailman tuuliin, mutta nyt on aika jäljittää vanhat taistelutoverit auttamaan murhan ratkaisemisessa.

Pian alkaa valjeta, että ainakin jotkut vanhan taikuriryhmän jäsenet ovat murhaajan tähtäimessä, kun ruumiita tulee lisää. Kuka murhien takana oikein on ja mitä hänelle on sota-ajan tapahtumista jäänyt hampaankoloon? Edgar joutuu palauttamaan mieleen sota-ajan kipeän menetyksensä, mikä ei hänen mielialaansa varsinaisesti nosta. Onko hän itsekin hengenvaarassa? Kuka pelaa kaksilla korteilla?

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat (The Zig Zag Girl)
Suom. Pauli Tapio.
Tammi 2024.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Elly Griffithsin Brighton-sarja:

Taikatemppumurhat (The Zig Zag Girl, 2014) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, 2024. 

Savuverho (Smoke and Mirrors, 2015) Suomentanut Pauli Tapio. Tammi, maaliskuu 2025.

The Blood Card, 2016

The Vanishing Box, 2017

Now You See Them, 2019

The Midnight Hour, 2021

The Great Deceiver, 2023

Jussi Simola: Valitut valheet

 

Lyhyessä prologissa nainen jää Helsingissä raitiovaunun alle. Ihan suoraan sitä ei sanota, mutta ilmeisesti paikalta nopeasti poistuva hahmo on tönäissyt naisen raiteille.

Kaksi vuotta myöhemmin menestyvä liikemies Peter Lehtoruusu matkustaa harvinaista kyllä kohti kotiaan raitiovaunulla. Yleensä hän ei alennu rahvaan sekaan köyhyyden löyhkään. Matka jää kuitenkin Peterin viimeiseksi, sillä joku tyrkkää hänet raitiovaunun eteen kohtalokkain seurauksin, kun hän on juuri poistunut sen kyydistä. Raitiovaununkuljettaja vakuuttaa myöhemmin poliisille, että joku todella työnsi miehen raiteille. On siis mitä ilmeisimmin kyse henkirikoksesta, vaikka syyllisestä ei ole jälkeäkään.

Rikoskomisario Lara Hongan ryhmä saa tapauksen selvitettäväkseen. Kovin paljoa tapauksessa ei tunnu olevan tarttumapintaa, mutta poliisit eivät jätä kiveäkään kääntämättä ja jo käännettyjäkin käännetään uudestaan. Sitten nuori nainen jää raitiovaunun alle, ilmeisesti tyrkättynä. Tapauksia tuntuu yhdistävän vain tekotapa.

Tehdään runsaasti perinteistä poliisityötä: haastatellaan asianosaisia, omaisia ja silminnäkijöitä, katsotaan valvontakameratallenteita, selvitellään puhelinliikennettä, käydään läpi sometilejä. Lopulta alkaa löytyä pieniä johtolangansäikeitä, joita voidaan ainakin yrittää seurailla. Paljastuu koko joukko valheita, joita eri ihmiset ovat kertoneet niin poliisille kuin toisilleenkin. Mutta kuka peittää valheillaan tekemiään murhia?

Valitut valheet on Jussi Simolan toinen dekkari. Viime vuonna ilmestynyt esikoinen Haudatut haaveet aloitti helsinkiläisestä rikoskomisario Lara Hongasta ja tämän tutkintaryhmän jäsenistä kertovan dekkarisarjan. Tutut henkilöt ovat pääosin mukana edelleen. Lara Honka on nelikymppinen lukioikäisen tyttären yksinhuoltaja, joka vuosien jälkeenkin oirehtii kurjalla tavalla kariutuneen avioliittonsa takia. Uudelle suhteelle voisi kuitenkin jo olla tilaa, ja Lara huomaakin kollegansa komisario Eero Huuhkan herättävän hänessä tietynlaisia lämpimiä tunteita.

Eero on viisikymppinen leskimies, jonka raskaana ollut vaimo on kuollut traagisesti. Eerokin alkaa vähitellen lupaavasti toipua menetyksestään, joten uudelle rakkaudelle voisi jo olla aika antaa tilaisuus.

Mukana ovat edelleen kärttyisä ylikonstaapeli Reima Tyrväinen, joka ei oikein sulata lähimmän kollegansa eläköitymistä eikä ainakaan tämän tilalle rekrytoitua Nadaja Berishaa. Nainen ja vielä mamu! Nadaja on päättänyt näyttää esihenkilölleen ja koko ryhmälle, että pärjää uudessa työssään. Toisten arvostus on ansaittava hyvillä tuloksilla.

Myös IT-asiantuntija Jyry Koppila ja nuorempikonstaapeli Luukas Salmi ovat edelleen ryhmän jäseniä. Tuttuun tapaan Simola vilauttaa myös jokaisen ryhmän jäsenen henkilökohtaista elämää tutkinnan lomassa, mutta eniten keskitytään tällä kertaa Laran ja Eeron keskinäisten välien vähittäiseen lämpenemiseen.

 

Haudatut haaveet ja Valitut valheet todistavat, että Jussi Simola hallitsee hyvän perusdekkarin kirjoittamisen. Rikosjuonet ovat monipolvisia ja loppuratkaisut sopivan yllätyksellisiä mutta perusteltavissa olevia. Henkilöissä on inhimillisyyttä ja henkeä, kuten pitääkin. Helsinki miljöönä on kuvattu elävästi. Jälki on varmaa ja vakuuttavaa, ja teosten lukeminen sujuu vaivatta.

Mutta riittääkö se? Nykyään Suomessa julkaistaan todella paljon hyviä dekkareita, myös tällaisia Silmolan dekkarien kaltaisia eli (Helsinkiin sijoittuvia) ihmissuhdekuvioilla höystettyjä maltillisen realistisia poliisidekkareita. Miten erottua siitä joukosta positiivisesti? Tämä kysymys Simolan kannattaa minun mielestäni ottaa vakavaan pohdintaan.

Jussi Simola: Valitut valheet
Myllylahti 2024. 336 s.
Äänikirjan kustantanut Saga Egmont ja lukija Hannamaija Nikander.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

 Johanna Tuomolan esikoisdekkari Tummissa vesissä ilmestyi vuonna 2009 ja aloitti Lohjan poliisissa työskentelevän Noora Nurkan nimeä kantavan dekkarisarjan. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kuusi osaa, niistä viimeisin Liekit yössä v. 2019. Noora Nurkka -sarjan rinnalla ja lomassa Tuomola on julkaissut viisi dekkaria, joista Oikeuden varjo 1 ja 2 ilmestyivät viime vuonna.

Nyt kuuntelemani Kaikki totuudet aloittaa kokonaan uuden poliisidekkarisarjan, joka sijoittuu Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikköön. Kirjailijan mukaan ajatuksena on, että sarjan osissa yksikössä työskentelevät poliisit ovat kukin vuorollaan päähenkilöinä (siis samaan tapaan kuin Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvassa Delta-sarjassa).

Aloitusosassa päähenkilöksi asettuu rikostutkija Aksel Nevanlinna, joka palaa viiden vuoden mittaiselta Interpolin-komennukseltaan vanhaan ryhmäänsä. Vähitellen lukijalle avautuvat henkilökohtaiset syyt Akselin ulkomaille lähtöön. Ne liittyvät hänen perhettään kohdanneeseen tragediaan, jolla taas on juurensa ihan lapsuudessa asti. Lähtiessään Aksel on jättänyt myös suuren rakkautensa Helsingin Sanomien rikostoimittaja Tamara Kevan kuin nallin kalliolle ja uskotellut itselleen, että niin on ollut parasta.

Akselin menneisyys kietoutuu lopulta hyvinkin tiiviisti tapaukseen, joka tipahtaa ryhmän tutkittavaksi heti hänen ensimmäisenä työpäivänään. Nuori opiskelijamies on löydetty raa’asti kuoliaaksi puukotettuna vaatimattomasta asunnostaan. Miehellä ei ole ollut tyttöystävää eikä mainittavasti kavereitakaan. Hajutonta ja mautonta kaikin puolin. Miksi surmatyö on kuitenkin tehty selvästikin silmittömän raivon vallassa?

Samaan aikaan Akselin ja hänen ryhmänsä työskentelyn kanssa seurataan 17-vuotiaan Linnean elämää. Linnea on päässyt muuttamaan omaan asuntoon sosiaalityöntekijänsä avustamana. Äiti on ollut vuosia pahasti alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen, mutta pikkusisko Olivia asuu edelleen kotona. Linnea on vuosien varrella kokenut myös lukuisia sijoituksia, mutta nyt elämäntilanne on selvästi parantunut. Sitten hän näkee televisiossa poliisin pitämässä tiedotustilaisuudessa miehen, joka nostaa hänen mielensä pintaan jotain kammottavaa ja sysimustaa.

Ensimmäisenä työpäivänään Aksel tapaa myös Tamaran. Nopeasti käy ilmi, ettei rakkaus naista kohtaan ole kadonnut minnekään, mutta miten edetä? Yllättäen Tamara antaa Akselille pari vihjettä, joiden avulla opiskelijamiehen murhan tutkinta saa uutta pontta. Kuka on Tamaran tarkoin varjelema lähde? Mistä hän on saanut tietonsa? Liittyykö lähde itse jotenkin tapaukseen?

Hyvin pian lukija alkaa olla edellä poliisia monellakin suunnalla. On piinaavaa seurata poliisin haparointia pimeässä. Murhia tulee lisää, eivätkä Aksel ja hänen kollegansa tunnu millään pääsevän kiinni edes motiivista niiden taustalla. Miten saisi Tamaran kertomaan, kuka hänen salaperäinen tietolähteensä oikein on?

Samaan aikaan Linnea suostuu terapeuttinsa ehdottamaan hypnoosiin, joka paljastaa hämmentäviä ja kauhistuttavia asioita hänen menneisyydestään. Tyttö ei ymmärrä vaaraa, johon tieto hänet asettaa.

Tuomola on tarttunut pedofiliaan tavalla, jota ei ole kovinkaan paljoa dekkarikirjallisuudessa käsitelty. Lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja seksuaalista väkivaltaa toki on dekkareissa ollut paljonkin, mutta Tuomolan käyttämät näkökulmat ovat tuoreita. Linnea on lapsena joutunut kokemaan monen asteista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa, mutta on työntänyt muistot syvälle mielensä perukoille. Käsittelemättömät traumat aiheuttavat ongelmia. Miten pystyä kohtaamaan kammottavan menneisyytensä? Mihin muistoihinsa voi luottaa? Mitä tehdä paljastuneella tiedolla? Kenelle voi puhua?

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on tekijä. Kaikki totuudet -dekkarissa heitä on monia. Osa on kauhistuttavia, mitään katumattomia petoja, joiden kynsiin joutuvat uhrit ovat heille arvottomia ja kohtalonsa ansaitsevia surkimuksia.

Mutta on muunlaisiakin ihmisiä, jotka kamppailevat kiellettyjä halujaan vastaan. Yksi heistä on romaanin keskiössä oleva alkuun nimeämätön minäkertoja, joka kuvaa sisällään asuvaa hirviötä. Mistä saada apua? Kenelle voisi kertoa itsestään ja kaikkein pimeimmistä puolistaan? Miten pitää hirviö aisoissa? Miten kestää kammottavien tekojensa seuraukset? Tekoja ei voi missään nimessä hyväksyä, mutta jonkinlaista ymmärrystä voi tai ainakin pitäisi voida tavoitella. Jos asiasta ei voida puhua, ei ongelmallekaan tehdä mitään.

En ole lukenut kaikkia Tuomolan teoksia, mutta aika monta vuosien varrella kuitenkin. Kaikki totuudet täytti reippaasti sille aiempien lukukokemusteni perusteella asettamani toiveet ja odotukset. Tuntuu, että Tuomolalla on ihan uusi vaihde päällä.

Lukukokemus ei ollut pelkästään viihdyttävä, kuten dekkari ihan hyvin voi ja saa olla. Kirjailijalla on vahva psykologinen ote tapahtumiin, ja Kaikki totuudet oli lopulta melko rankka lukukokemus. Linnean näkökulma ja hänen kokemansa koskettivat minua syvältä, järkyttivätkin.

Hätkähdyttävää on myös lapsiin kohdistuvien rikosten yleisyys. Romaanissa tekijöiksi paljastuvat niin tavallinen perheenisä kuin lähes kaikin tavoin epämiellyttävä öykkärikin. Myös hyvinkin arvostetussa asemassa oleva ihminen voi tehdä iljettäviä tekoja.

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet
Myllylahti 2024. 272 s.
Äänikirjan lukija Aleksi Aromaa.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Noora Nurkka -sarja:
1. Tummissa vesissä (2009)
2. Sieppaus (2010)
3. Petoksen anatomia (2011)
4. Minkä taakseen jättää (2012)
5. Murhaaja vierelläsi (2013)
6. Liekit yössä (2019)

Lisäksi Tuomolalta on julkaistu:

• Vielä kerran (2015)
• Valheiden vangit (2016)
• Kun eilinen oli toinen (2017)
• Oikeuden varjo 1 (2023)
• Oikeuden varjo 2 (2023)