Joonas Kallonen: Giljotiini

 

"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)

Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava 2021

255 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kamari, Leena Lumi, Sivuhenkilö, Annelin lukuvinkit, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

Zadie Smith: Kauneudesta

Zadie Smithilla tuntuu olevan vahvan kerronnan lahja. Hänen tarinankuljetustaan, henkilöhahmojen rakentamistaan ja syventämistään, juonenkäänteiden mestarointiaan ja yksityiskohtien tajuaan saa vain ihastella, paikoin jopa väsyttävyyteen asti.

Kauneudesta sukeltaa ympäristöön, jota jostain syystä (sitä missään määrin oikeassa elämässä tuntematta) syvästi rakastan: yhdysvaltalaiseen yliopistomaailmaan. Romaani kertoo kahden keskenään hyvin erilaisen akateemisen perheen elämästä Wellingtonin yliopistossa ja perheenjäsenten toisiinsa kietoutuvista valinnoista ja teoista.

Howard Belsey on taidehistorioitsija, joka vielä uransa loppupuolella on edelleen vailla vakituista virkaa. Hän opettaa, luennoi ja tutkii, kilpaillen verisesti samoista aihepiireistä kiinnostuneen mutta kaikin muin tavoin eri lailla ajattelevan brittiläisen Monty Kippsin kanssa. Belseyn perheeseen kuuluvat Howardin vaimo Kiki, sairaalan hallintojohtaja ja kolme parikymppistä lasta Jerome, Zora ja Levi. Kukin Belsey suuntaa huomionsa ja kiinnostuksensa omiin kohteisiinsa, mutta etenkin topakalla Kikillä on ote ja näkökulma kaikkeen. Yleensä tiedostava, liberaali ja perääntymätön. Kippsit ovat puolestaan konservatiivisia ja uskonnollisia ja antavat sen myös näkyä. Erilaisuudestaan huolimatta perheiden äidit löytävät yhteyden ja alkavat vähitellen ystävystyä.

Perhedraamaa on luvassa, kun kullakin on oma polkunsa kuljettavanaan ja omat intohimonsa täytettävänään. Tarina tekee aikahyppyjä, osoittaa hitaasti eteneviä säröjä ja täydentyy vähitellen yhä moniulotteisemmaksi. Wellingtonin yliopisto elää puolestaan romaanissa omaa elämäänsä, omien lakiensa ja tapojensa mukaan. Mielipiteet ja poliittiset näkemykset törmäävät, ja kaiken taustalla akatemia vahvistaa omaa tilaansa ja tekemisen tapaansa.

Smithin kerronta on polveilevaa, runsasta ja jollakin kiehtovalla tavalla anteeksipyytelemätöntä. Hän haluaa kertoa tarinansa sellaisena kuin se on, antaa henkilöidensä olla mitä ovat, tehdä kerronnallisia ratkaisuja, joissa on myös tympeyttä, joissakin ehkä jopa hiven tunkkaisuutta. Ja silti lukeminen on ilo, vaikka se kestää: romaani kiskoo mukaansa eikä pyydä lupaa lukijan viettelylle.

Kauneudesta on ensimmäinen Smithiltä lukemani kirja, mutta uskallan todeta, että uteliaisuuteni on herätetty ja muukin tuotanto päätyy lukupinooni ennemmin tai myöhemmin. Mikä ilo löytää uusi kirjailija, jonka ääni (ja luonnollisesti myös Irmeli Ruuskan hyvä suomennos) kaikuu omissa korvissa juuri oikealla tavalla, kiehtovana ja kokonaisena.


Zadie Smith: Kauneudesta
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2006
439 s.
On Beauty (2005)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjahyllyn aarteet -haaste.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni

Kesä Saara Turusen kanssa

Olen viettänyt kesää Saara Turusen kanssa.

Tai itse asiassa se oli yksi viikko ja sen perässä ollut viikonloppu, jolloin ahmin menemään Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön (Tammi 2015) ja samaisen romaanin ilmestymistä seuraavasta vuodesta kertovan Sivuhenkilön (Tammi 2018).

On ollut ihanaa. Kiitos Saara.

Rakkaudenhirviö tiivistää jotain olennaista Suomesta ja suomalaisuudesta. Vaikka se on sivumäärältään (viidettäsataa sivua) ja käänteiltään runsas, se on samalla timanttisen terävä. Ytimessä on kasvu naiseksi ja taiteilijaksi perheessä ja ympäristössä, jossa kaikkein tärkeintä on olla tavallinen. Ihan vain semmoinen, johon kukaan ei kiinnitä huomiota eikä ainakaan herätä mitään mielipiteitä tai puheita. Ei kannata tavoitella liikoja: kuitekin pettyy ja pahimmillaan saa hävetä sitten.

Jotenkin romaanin päähenkilö kuitenkin räpistelee itsensä irti itäsuomalaisesta kankeudesta ja lähtee taidelukioon Helsinkiin ja sen jälkeen taidekouluun dramaturgiaa opiskelemaan. Taide, ihmissuhteet, pääkaupungin humu – ne vievät ja tuovat. Toisaalta naiselle riittää hyvin vähäinen, patja asunnon nurkassa ja muutama ystävä, silloin tällöin lasillinen ja nuudelit ravinnoksi. Kunhan saisi kirjoittaa. Kunhan voisi kirjoittaa.

Oman itsen kanssa on välillä vaikeampaa. Se ja jokin muu levottomuus vie maailmalle, pois kotimaan ankeudesta Lontooseen, Espanjaan, Meksikoon, Berliiniin. Voihan saman tien elää ankeutta jossain muualla, etenkin jos se ei ihan joka päivä ole ankeutta. Jos välillä onkin rakkautta, kiintymystä, onnistumista, aurinkoa.

Rakkaudenhirviö rutistaa sydäntä kasaan ja tykyttää takaraivossa. Sen kuvaama ihmisten välinen dynamiikka on sellaista, josta jokaisella lienee jonkinlainen kokemus. Mikä taito Turusella on rakentaa henkilöitä, joista jokainen on epätäydellinen ja rasittava, mutta jotka tuntuvat tutuilta ja aidoilta, naapureilta ja omilta perheenjäseniltä. Heihin tiivistyy paljon sitä, mille ei aina itse löydä sanoja tai argumentteja. Mutta he ovat, juuri niin kuin heidät kerrotaan.

Sivuhenkilö ilmestyi kolme vuotta Rakkaudenhirviön jälkeen ja se kuvaa yhtä vuotta taiteilijan elämässä, kun on juuri julkaissut esikoisteoksensa ja koettaa räpiköidä uransa, itsensä ja taiteensa välissä ja hallita niitä kaikkia. Jos Rakkaudenhirviö on runsas, Sivuhenkilössä ilmaisu on yhä tiiviimpää ja riisutumpaa. Se on jossain määrin dokumentaarisempi, ja vahvistaa käsitystäni Turusen laajasta tyylivalikoimasta.

Sivuhenkilössä arki, toiveet, pelot, suunnitelmat ja unetkin sekoittuvat. Mitä kirjoittaa ja sanoa, kun tuntuu sanoneensa kaiken esikoisteoksessaan, jota riepotellaan, luetaan, kritisoidaan, kehutaan, palkitaan? Kuinka selvitä yli raaoista kritiikeista, "väärin luennasta", toisaalta hiljaisuudesta? Vaikka kehutaan, ymmärretään, ihastutaan – miten antaa teoksensa elää omaa elämäänsä vapaana?

Romaanin viehättävämpiä piirteitä on arjen kuvauksen ja sisäisen maailman ja ajattelun sekoittuminen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Yhdessä hetkessä poljetaan pyörällä pitkin Helsingin katuja ja keitetään nuudeleita (voi niitä nuudeleita!) ja vieraillaan siskojen perheiden luona, seuraavassa pohditaan taiteen ja kirjallisuuden olemusta, naiseutta ja yhteiskunnan rakenteita. Turusen tekstin kautta maailma on jotenkin huumaavan ymmärrettävä, kirkkaan selkeä ja terävä.

Turusen romaanit eivät kumartele tai pyytele anteeksi. Ne raivaavat itselleen tilan, ottavat sen kyselemättä eivätkä anna tuumaakaan periksi. Ne kertovat juuri siitä, mistä haluavat, eivätkä suostu perääntymään.

Tästä minä nautin.


Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
441 s.

Omasta hyllystä.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
236 s.

Omasta hyllystä.

Haasteet: Rakkaudenhirviöllä kuittaan Helmet-haasteen kohdan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja Sivuhenkilöllä kohdan 29. Kirjassa nähdään unia. Kumpikin kirjoista sopii Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittama ja Riikka Sormusen kuvittama Heistä tuli taiteilijoita kertoo kahdestatoista suomalaisesta taiteilijasta pienin tuokiokuvin. Mukana on muusikoita, kuvataiteilijoita, esiintyjiä, kirjailijoita – naisia, jotka tekivät omasta intohimostaan ja vahvuudestaan itselleen ammatin, ja yleensä vielä aikana, jolloin se ei ollut naiselle yhtään niin sallittua kuin miehelle.

Tekstit ovat lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Ne alkavat pienellä koonnilla kohteestaan, mutta sitten Huotarinen ottaa vapaudet omiin käsiinsä. Taiteilijoita kuvataan erilaisia kerronnan keinoja käyttäen: on dialogia, lyriikkaa, kirjemuotoa, perinteisempää proosaa. Kullekin esitellylle taiteilijalle annetaan oma hetkensä, heidät nostetaan valoon ja keskiöön. Ehkä on kyse juuri siitä hetkestä, kun jotain ratkaisevaa tapahtui tai oli tapahtumaisillaan. Tai siitä ihmisestä, jonka ansiosta polku lähti ratkaisevasti hieman uuteen suuntaan. Tai ihan vain unesta, haaveesta, unelmasta, toiveesta.

Liikoja selityksiä teoksessa ei ole. Tekstit ovat pieniä hetkiä, ohikiitäviä ja nopeasti sujahtavia. Ne herättävät kiinnostuksen, kutkuttavat mielikuvitusta – mutta loppuvat jo ennen kuin mikään tuntuu valmiilta. Kirja tai teksti itsessään ei ole keskeneräistä, vaan lukijan kiinnostus ja mielikuvitus jäävät kuin hylättyinä kesken kaiken yksin: voi, näistä naisista olisin lukenut vaikka kuinka paljon lisää! Nyt heti!

Lyhyellä muodolla lienee tekemistä sen kanssa, että Heistä tuli taiteilijoita on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Ainakaan näin tiiviin muodon suhteen ei voida syyttää jaarittelusta: tällaisiin teksteihin pitäisi kiireisellä kirjaesitelmän tekijälläkin olla aikaa paneutua. Samalla teos tarjoaa kurkitusikkunan kiehtoviin suomalaisiin naisiin ja heidän historiaansa: lisätietoa on kaikista kyllä saatavilla kiinnostuneille. Parhaimmillaanhan Huotarisen ja Sormusen teos voi herättää lukijassaan innon ottaa lisää selville, tutkia ja tutustua. Ehkä innostua itsekin omista mahdollisuuksistaan.

Vilja-Tuulia Huotarisen tekstiä lukee aina ilolla. Se on persoonallista, vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Tässä teoksessa tekstin vahvuutta lisää Riikka Sormusen kerrassaan upea kuvitus. Naiset heräävät eloon villeissä ja värikkäissä kuvissa, jotka käyvät onnistunutta keskustelua tekstin kanssa.

Kerrassaan hieno teos, jonka soisi päätyvään moneen koulukirjastoon ja innoituksen lähteeksi oman elämänsä sankareille iästä piittaamatta.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita
Kuvitus: Riikka Sormunen
WSOY 2019
93 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Elämä, kerta kaikkiaan, Helmet-haasteen kohta 28. Kirjan kannessa on kuu.

Heikki Kännö: Sömnö

No nyt kuulkaa. Johan on tehty matka. Siihen meni kolmisen kuukautta, useita iltahetkiä juuri ennen nukahtamista, tuokioita nojatuolissa, pari kertaa melkoinen siivu juna- tai bussimatkasta etelän ja Savon välillä. Matkan varrella liidettiin ja kiidettiin Keski-Euroopasta Kongon viidakoihin ja Ruotsin saaristoon, oopperasta nykytaiteeseen, impotenssista insestiin.

Heikki Kännö näytti taas, mistä tarinat rakennetaan.

Sömnö on uhkea paketti, yli viisisataasivuinen jötkäle, joka yhdistää sukusaagan, todellisuuspaon, taiteenfilosofian ja inhimillisen elämän eri puolet villillä ja kumartelemattomalla tavalla. Sen ydintarinassa Isak Severin -niminen mies kirjoittaa uutta elämäkertaa ruotsalaisesta kuvataiteilija Werner H. Bergeristä, joka on kuin saippuapala elämäkerturin käsissä – ja todellisuudenkin, jos nyt totta puhutaan. Severinin selvitystyö vaatii aikaa ja vaivaa, eikä hän itsekään selviydy siitä kolhuitta. Bergeriin asti pureutuakseen hänen on haastateltava tämän perhettä ja sukua ja tehtävä tutkimustyötä, jonka tulokset eivät aina ole painokelpoisia.

Bergerin sukuun liittyy paljon mystisiä elementtejä: sen jäsenet eivät ole mitään aivan tavallisia talliaisia, vaan hyvin itsetietoisia ja omia pyrkimyksiään kohti eteneviä persoonia. Historian hämäristä paljastuu hyväuskoisuutta, hyväksikäyttöä, peiteltyjä valintoja, esoteerista ajattelua, surkeaa vanhemmuutta, tutkimusmatkoja, syvää uskoa, mitä villimpiä keksintöjä, maailmanparannusta, mielenterveyden haasteita, kiristystä ja rikoksia. Noin ensialkuun.

Mitä muuta Sömnö itsestään antaa? Se on lukijan itse selvitettävä.

Kännöstä on kahden romaanin perusteella tullut yksi suurista suosikeistani. Esikoisteos Mehiläistie oli upea elämys, ja niin oli Sömnökin. Kännön kerronta on syvää olematta raskasta ja sujuvaa olematta helppoa. Hän kääntää ja keikuttaa, lähtee kaukaa ja palaa lähelle. Sömnökin kasvaa melkoiseksi kudelmaksi, jossa kaikki elementit pysyvät silti perustellusti mukana, tarinaa tukien ja yhä uhkeammaksi vatkaten.

Tarinan lukeminen on kuin sukeltaisi todella syvälle absurdiin maalaukseen, jossa voi tapahtua ja tulkita tapahtuvaksi lähes mitä tahansa. Juuri kun luulee olevansa aivan selkeästi kärryillä, jokin osanen keikahtaa eri asentoon ja saa kokonaisuuden näyttämään uudelta ja erilaiselta. Mielikuvitusta kutkuttaa, ärsyttää ja rasittaa, mutta sitä lukemisen ilo saa myös edellyttää: jos ei taiteilija pääse aina (jos koskaan?) helpolla, miksi taiteen kuluttajan ja kokijan pitäisi päästä?

Todettava kyllä on, ettei pitkäksi venynyt lukuaika ollut lukukokemukselle ansioksi. Uuvuin aika ajoin, ja kun sitten taas jatkoin, olisi tehnyt mieli aloittaa kirja uudelleen alusta. Nyt, kun kaikki on koettu, uudelleen lukeminen maittaisi myös: jos uppoaisin uudelleen Sömnön maailmaan, mitä kaikkea sellaista näkisin ja tulkitsisin, jota en ensimmäisellä kerralla tajunnutkaan?

Sömnöstä riittää ammennettavaa. Se on kertakaikkisen hieno ja moniulotteinen romaani. Lämmin suositukseni.


Heikki Kännö: Sömnö
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2018
550 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Mummo matkalla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sömnö myös meni ja voitti Runeberg-palkinnon tänä vuonna).

Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä

Saku Heinäsen Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä on romaani taiteesta, perheestä, identiteetistä ja elämässä tehdyistä valinnoista – ja niistä asioista, jotka jäivät tapahtumatta.

Se kertoo nelikymppisestä Emiliasta, joka elää miehensä ja kahden tyttärensä kanssa keskiluokkaista suomenruotsalaista elämää Helsingissä. Emilian lupaava ura taiteilijana on vaihtunut lemmikkimuotokuvien freelancevalokuvaukseen ja pieniin tulovirtoihin. Elämä tuntuu rakkaasta perheestä huolimatta merkityksettömältä, käsistä haipuvalta. Olisiko iltatähden yrittäminen vastaus tyhjyyteen? Vai voisiko Emiliasta todella olla oman näyttelyn pitäjäksi, kun siihen on aukeamassa mahdollisuus nuoruudenystävän vanavedessä? Mutta miten peittää kaikki aukot ansioluettelossa, miten myöntää kaikki se, mikä on valunut ohi käsien? Lucian päivänä, vuoden pimeimpänä aikana käännökset tuntuvat vihdoin mahdolliselta.

Ylioppilaaksi juuri valmistunut Katri elää puolestaan viimeistä "lapsuuden" kesää vanhoissa ympyröissä. Syksyllä on luvassa elämänmuutos: muutto pikkukaupungista Helsinkiin, opiskelemaan taidekouluun, jonne hän pääsi parhailla pisteillä. Poikaystävä on ehkä lupaava rokkikukko pikkukaupungissa, mutta kantaako se pidemmälle? Onko Katrista sittenkään vielä sitoutumaan, kun kaikki tuntuu nyt olevan omassa kädessä? Juhannuksen vietto vanhalla kaveriporukalla luisuu ilosta ja juhlinnasta vähitellen kohti karuja käänteitä.

Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä on tiivis, kahden tason romaani ihmisistä, jotka eivät halua olla tavallisia tai ainakaan tyytyä siihen, mitä jo on. Tarinassa kuplii muutoksen odottaminen ja toivominen, uskalluksen etsiminen ja itselleen tilan tekeminen. Etenkin Emilia on roolinsa vanki, pettynyt täyttymättä jääneisiin haaveisiinsa, ennen kaikkea itseensä. Katrille kaikki on vielä mahdollista, kunhan vain...

Heinänen kirjoittaa elämästä niin säröilevänä kuin se on. Hyvään ja onneen tulee kolhuja, kun ihminen ei osaa olla itsensä kanssa tasapainossa, suree menetettyä tai sitä mitä ei koskaan ollutkaan. Kelle tahansa on väistämättä merkittävä vaihe huomata, ettei ole elänyt sitä elämää jota halusi. Mitä silloin voi tehdä? Mihin uskallus riittää?

Romaanin kerronta on sujuvaa ja taidekokemusten ja -ajatusten kuvaus elävää. Jonkin vielä jäntevämmmän sävyn olisin toivonut siitä tavoittavani, sillä paikoin päähenkilöiden ajatukset ja keskustelut lipsuvat jaaritteluksi. Toisaalta jahkailustahan kirja kertookin: siitä, kun pitäisi uskaltaa, muuttaa, päättää, valita – ja entä kun ei pystykään tai ole siihen valmis.

Ja mitä sitten kun lopulta on.


Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä
Ulkoasu: Saku Heinänen
Tammi 2018
252 s.

Kirjastosta. 

André Brink: Katson pimeään

André Brink on ollut minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Kun Kuukauden kieli -haasteen heinäkuun kieli afrikaans alkoi kolkutella olkapäätä, oli valinta helppo.

Lukukokemuksesta sen sijaan ei tullut erityisen helppoa, päin vastoin huomasin olevani jossain kaukana niin sanotulta mukavuusalueeltani. Brinkin Katson pimeään on haastava, viiltävä romaani, joka kiellettiin Etelä-Afrikassa saman tien ilmestyessään vuonna 1973. Se kertoo kumartelematta ja kaunistelematta Etelä-Afrikan vuosisataisesta rakenteellisesta rasismista ja väkivallasta, yhteiskunnan kieroutuneisuudesta ja kahtiajaosta.

Joseph Malan on tummaihoinen näyttelijä, vuosisatoja päähänpotkitun suvun viimeinen vesa. Hän on menestynyt Isossa-Britanniassa saatuaan sinne stipendin, mutta koti-ikävä ja halu tehdä oikein on vetänyt hänet takaisin Etelä-Afrikkaan. Nyt Joseph on todellisen tulikokeen äärellä: hän on vankilassa odottamassa kuolemaantuomionsa täytäntöönpanoa. Oikeudenkäynnissä hänet on tuomittu syylliseksi naisystävänsä murhaan, ja koska Jessica oli valkoinen, rikos saa oikeudessa vielä vakavamman käsittelyn.

Josephilla on aikaa kirjata ylös omaa ja sukunsa tarinaa, asioita jotka johtivat yhteen ja toiseen tapahtumaan, tekoon ja muutokseen. Samaa vauhtia kuin kirjoittaa muistelmiaan, hän myös tuhoaa sivut. Jälkiä hän ei halua jättää. Ei nyt, ei enää. Haluamansa jäljet hän jätti jo taakseen, sen mitä kykeni teatterintekijänä tekemään ja maalleen antamaan. Ja sen, mitä koki Jessican kanssa.

Katson pimeään on raskasta ja raastavaa luettavaa. Raskaus ei synny kielestä tai kerronnastakaan, ne ovat molemmat taitavan tarinankertojan ja hyvän suomentajan ansiosta hienoja, omalla tavallaan lukijaystävällisiäkin. Se syntyy aiheesta ja aikatasoista, menneisyyden ja nykyisyyden painolastista, ihmisen tekojen rumuudesta. Apartheidin mielettömyys, rasismin ja alistamisen ikiaikaisuus, rakenteiden mielivaltaisuus ja ihmisen toiminnan moraalittomuus painavat ja tukehduttavat lukijaa. Kirjaa ei pysty lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä pahat aavistukset ja suorana iskevä väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus käyvät päälle.

Vaikka lukeminen ei ollut aina miellyttävää, se kannatti, ehdottomasti. Vaikutuin syvästi André Brinkistä, kiinnostuin välittömästi laajemmin hänen muusta tuotannostaan ja jäin miettimään aiheita, joiden pohdiskelu ei ole mukavaa tai helppoa. Juuri näin hyvä ja painava kirjallisuus toimii: se laajenee omia sivujaan kauemmas, jättää jäljen ja muistuttaa asioista, jotka maailmassa vaativat korjaamista. Sillä vaikka Katson pimeään on kirjoitettu ja julkaistu lähes 50 vuotta sitten, ja vaikka apartheid on purettu, ja vaikka luulisi ihmisen oppineen, ei maailma todellakaan ole vielä valmis – kaikkea muuta.


André Brink: Katson pimeään
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Kaari Ewart
WSOY 1976
364 s.
Kennis van die aand (1973)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (afrikaans), Helmet-haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 13. Ennen syntymääsi julkaistu teos

Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli

Minna Eväsojan Shoshin – Aloittelijan mieli on ihastuttava ja kaunis kirja Japanista ja japanilaisista ajatuksista. Eväsoja on Japanin asiantuntija, tutkija ja dosentti, ja asunut yhteensä viisi vuotta tuossa kiehtovassa maassa, jonka kulttuuria tuore teos avaa kiinnostavasta näkökulmasta.

Kirja koostuu lyhyistä, noin kahden sivun mittaisista luvuista, jotka on kuvitettu Ateneumin taidemuseon japanilaisten puupiirrosten kokoelman kauniilla kuvilla. Kirja on kokonaisuutena esteettinen, esineenä hurmaava ja sisällöltään rauhoittava.

Tekstit käsittelevät elämänfilosofiaa, teetä, puutarhanhoitoa, ihmissuhteita, oppimista ja taidetta. Muun muassa. Eväsoja on ammentanut hyvin tuntemastaan kulttuurista esiin yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, jotka rauhoittavat lukijan mielen, ihastuttavat ja paikoin kummeksuttavatkin.

Opetusalan ihmisenä painoin mieleeni kirjan avaavan kappaleen sisältöä aloittelijan mielestä. Teemestari Shukō (1423–1502) kirjoittaa shoshinista ja tämän sisällön Eväsoja on ottanut heti kirjan alkuun:

"Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä. Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan. - - Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa." (s. 11)

Ajatuksiin on helppo yhtyä näin 2010-luvun länsimaisestakin näkökulmasta, sillä perustusten on oltava kunnossa aihealueesta riippumatta, jotta niiden päälle voi rakentaa muutakin kuin tuulen keikuttaman majapahasen.

Tietynlainen levottomuus vaivaa itseäni yhä useammin. Keskittymisen taitoihin joutuu paneutumaan huolellisemmin kuin ennen, jatkuvat keskeytykset kiusaavat ja häiriötekijät saavat turhan paljon tilaa. Eväsojan kirjan lukeminen tuntui fyysisesti levolliselta ja rauhoittavalta. Lyhyisiin lukuihin oli helppoa keskittyä, vieras mutta silti tutun kuuloinen maailma antoi upota itseensä. Eväsojan kirjoitustyyli on kepeä mutta asiantunteva, riveillä pomppii tietynlaista lempeää huumoriakin, ennakkoluuloton katse läpäisee koko kirjan.

Ihastelen kirjan antamaa kuvaa japanilaisesta elämänasenteesta. Ainakin klassisten ajattelijoiden kautta se ilmenee seesteisenä, virtaavana, pehmeänä mutta tarkkana. Kaikella on merkityksensä, vertauskuvia ja symboleja on kaikkialla. On tunnettava juurensa, jotta voi kurkottaa kauemmas ja kunnioitettava jo opittua ja luotua tehdäkseen uutta.

Shoshin – Ajattelijan mieli on teos, jota mielelläni suosittelen. Se vie matkalle uuteen ja kiehtovaan, tarjoaa näköalapaikan vieraaseen kulttuuriin ja samalla mahdollisuuden tarkastella omia ajatuksia ja asenteita kuin vaivihkaa. Kirjan luettuaan on aivan toisessa mielentilassa kuin ennen sitä.


Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
196 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjahilla, Kirjahavahduksia, Sateenkaarenmaalari  

Haasteet: Tietokirjahaaste, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 31. Kirja, josta mielesi tai kehosi oppii uusia asentoja.

Performansseista sinfonioihin – Taiteilijaromaanihaaste päättyy

Tänään päättyy Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin viime syyskuussa avaama Taiteilijaromaanihaaste. Taide on kiehtovaa, moni-ilmeistä, ihastuttavaa, raivostuttavaa, outoa, uutta luovaa, kutkuttavaa, raastavaa – kaikkea tätä ja paljon muuta. Taide on ihmisyyden olomuoto, vastaansanomaton ja olennainen osa meitä, menneisyyttämme ja tulevaisuuttamme.

Luin haasteen aikana yhteensä kahdeksan sen määreisin sopivaa kirjaa. Kuusi niistä oli romaaneja ja kaksi sarjakuvateoksia. Luetuista seitsemän oli kotimaisia, yksi Uudesta-Seelannista. Taiteen lajeja koin kirjallisuudesta näyttämötaiteeseen, säveltäjistä muusikoihin ja kuvataiteesta performanssitaiteeseen.

Lukemani kirjat ovat seuraavat:

Kirjailijat
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Otava 2017)

Näyttelijät
Eleanor Catton: Harjoitukset (Siltala 2010)

Performanssitaiteilijat
Heikki Kännö: Mehiläistie (Sammakko 2017)

Kuvataiteilijat
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja (WSOY 1983)
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 (Arktinen Banaani 2005)
Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos (Arktinen Banaani 2007)

Säveltäjät
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018)

Muusikot
Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena 2017)

Erityisen paljon ihastuin Heikki Kännön erikoiseen, villiin ja häpeilemättömään Mehiläistiehen, jonka toivon saavan paljon, paljon lisää lukijoita! Niin ikään Ben Kallandin Vien sinut kotiin vakuutti. Kjell Westö on suursuosikkini, ja uusi romaani häneltä on aina minulle merkittävä tapaus. Rikinkeltainen taivas ei ole terävintä Westötä, mutta laadukas romaani yhtä kaikki. Eleanor Cattonin toivon kirjoittavan tulevina vuosina vielä runsaslukuisen määrän romaaneja, niin hienoja hänen kaksi tähän mennessä julkaistua kirjaansa ovat olleet. Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja jäi puolestaan hieman etäiseksi, ja Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa olisi kaivannut vielä jonkin lisätwistin, mutta hyvä lukukokemus se kuitenkin oli. Timo Mäkelän sarjakuviin olen totaalisen ihastunut, onneksi niitä onkin minulla vielä useita lukematta.

Kiitän Tuijaa kiinnostavasta haasteesta ja toivotan kaikille blogini lukijoille hyvää vappua!

Timo Mäkelän Rooma ja Kuolematon mestariteos

Timo Mäkelästä on kovaa vauhtia tulossa uusi suosikkini. Emil ja Sofi ihastutti minua tammikuussa, ja nyt luin kaksi muuta Mäkelän teosta, sarjakuvanovelleista koostuvan Rooman ja Honoré de Balzacin novelliin perustuvan Kuolemattoman mestariteoksen.

Rooma koostuu seitsemästä pidemmästä tarinasta ja neljäntoista yksisivuisen "biisin" kokoelmasta Bogey Bluesista. Aihepiirit vaihtelevat ulkomaanmatkoista salaperäisiin muukalaisiin, pienistä hetkistä ja ohimenevistä tapaamisista.

Tarinat ovat koskettavia, tarkkasilmäisiä ja pohdintatilaa jättäviä. Pienin elein Mäkelä rakentaa suuria kokonaisuuksia, joissa ihmiselämän eri puolet nousevat esiin yllättävistäkin näkökulmista.

Eniten pidin nimitarinasta Rooma, salaperäisestä leskestä kertovasta Mustapukuisesta naisesta sekä kirjan päättävästä Venetsiasta. Mäkelän värienkäyttö on monipuolista ja rohkeaa, kuvakulmat vaihtelevia ja ruutujen käytössä ei tyydytä tavanomaisimpiin ratkaisuihin.

Kuolematon mestariteos on puolestaan yksi kokonaisuus. Nuori taiteilija Pirjoriina Pousi tapaa eräällä vierailullaan vanhan maalarimestarin Frenhoferin, jolla on (ikuisen) työn alla kuolematon mestariteos. Pousin uteliaisuus herää, sillä hän haluaa itse lyödä läpi taidekentällä. Hän päätyy tekemään Frenhoferin kanssa vaihtokaupat, jotka koituvat kohtalokkaaksi.

Taideviittaukset, dramaattiset värit, kokeilevat kuvakulmat ja leikkaukset ilahduttivat ja pitivät mielenkiinnon yllä. Tarinassa pohditaan syvästi taiteen olemusta ja merkitystä: miten syntyy "kuolematon" taide, onko sellaista? Mikä tekee taiteesta taidetta?

Silti kyse ei ole mistään ylettömän korkealentoisesta tarinasta, vaan siitä saa kiinni, vaikkei taidetta tuntisi tai olisi taidealan ihminen. Tarinassa on tarttumapintaa muillakin tavoilla.

Lämmin suositukseni siis Mäkelän sarjakuville. Niissä on tutkittavaa, ihmeteltävää ja nautiskeltavaa. Upea piirrostyyli ja terävät tarinat muodostavat kokonaisuuden, jota voi vain tyytyväisenä ihailla.


Timo Mäkelä: Rooma
Arktinen Banaani 2004
80 s.

Kirjastosta.


Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos
Arktinen Banaani 2007
56 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Taiteilijaromaani-haaste (kuvataiteilijat)

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa

Kuten on tullut todettua, Kirsi Kunnas on minulle oikeastaan vasta näin aikuisena löydetty aarre. Toki hänen lastenrunonsa ovat kuuluneet lapsuuteeni kuten lähes kaikilla suomalaisilla, mutta tarkemmin olen perehtynyt Kunnakseen vasta myöhemmin. Aina olen häntä kuitenkin ihaillut pitkän uran ja uskomattoman taitavan kynänkäytön vuoksi. Ja myös siksi, että rakastan Eppu Normaalia, enkä voi olla antamatta mielessäni osittaista kunniaa Martti Syrjän sanataidoista hänen nauttimalleen äidinmaidolle.

Kirsi Kunnaksen elämäkerran, professori emerita Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014) ostin itselleni jo yli kolme vuotta sitten kirjamessuilta, jolloin Kunnas esiintyi siellä niin kuin vain 90-vuotias kirjallisuuden grand old lady voi. Aikansa se otti, että kirjan sain aloitettua, mutta nyt, kun Kunnas on juhlinut jo 93-vuotispäiväänsäkin, on elämäntarinakin luettu.

Kunnas syntyi vuonna 1924 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoistyttäreksi. Hänen vanhempansa olivat kuvataiteilijat Wäinö ja Sylvi Kunnas, keskeisiä jäseniä Tulenkantajissa. Wäinö-isä kuoli vain vähän yli kolmekymppisenä Kirsin ollessa vasta nelivuotias. Sylvi avioitui sen jälkeen taidekriitikko Einari Vehmaksen kanssa. Elämäkerta painottaa Kunnaksen kotitaustan merkitystä: vaikka kotona ei oltu leveän leivän äärellä, ja toimeentulo oli paikoin hyvin niukkaa, omaan tekemiseen ja uuden luomiseen kannustettiin ja uskottiin aina.

Kunnas kärsi nuoresta pitäen hengityselinten terveysvaivoista, kuten tuberkuloosista, keuhkopussintulehduksesta ja keuhkokuumeesta, jotka johtivat useampaan toipumisjaksoon eri parantoloissa. Vaikka sairastaminen oli ikävää ja jätti varmasti jälkensä, se myös mahdollisti luovan työskentelyn ja kirjoittamisen. Sairaalajaksojen elämä näkyy Kunnaksen runoissa, joissa on paljon luontoon, kasvuun ja kuolemaankin liittyvää tematiikkaa. Ensimmäisen kokoelmansa Villiomenapuu hän julkaisi vuonna 1947.

Kirsi Kunnaksesta piti ensin tulla kuvataiteilija vanhempiensa tapaan, mutta hän lopetti opinnot Taideakatemiassa terveydentilansa vuoksi. Myöhemmin hän opiskeli humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa, mutta työelämä ja oma kirjoittaminen veivät mukanaan, eikä valmiita papereita koskaan tullut. Kunnas työskenteli kustannusalalla muun muassa markkinointitehtävissä.

Rakkaus kuljetti Stadin friidun Pirkanmaalle, kun puoliso Jaakko Syrjä löytyi Tampereelta ystävien kautta. Syrjät asuivat niin Tampereella kuin myöhemmin Ylöjärvellä Jaakon sukutilalla. Tamperetta Kunnas ei olekaan sen jälkeen hylännyt, vaan asuu siellä edelleen, joskin suuren osan työelämäänsä hän teki liikkuvaa työtä monella eri paikkakunnalla.

Kirsi Kunnaksen ansioluetteloon kuuluu paitsi suomalaisen modernistisen runouden ja lastenlyriikan tukipylvääksi kasvaminen, myös kritiikkien, aapisten, oppimateriaalien ja käännöstöiden valtaisa määrä. Hän on myös tehnyt psalmien suomennoksia raamatun uuteen painokseen, osallistunut kaupunkiympäristön suojeluun, toiminut Suomen PEN:in puheenjohtajana ja opettanut luovaa kirjoittamista. Hänet on palkittu moninkertaisesti ja useaan otteeseen merkittävillä kirjallisuuspalkinnoilla.

Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa on siinä mielessä vaativaa luettavaa, että se on elämäkerrallisuuden ohella kirjallisuusanalyysia. Kirstinä toimi Jyväskylän yliopistossa kirjallisuustieteen professorina ennen eläkkeelle jäämistään, ja se myös näkyy tekstissä. Elämäkerta voisi keskittyä Kunnaksen monivivahteiseen elämänpolkuun, mutta hänen runoutensa analysoiminen tuo siihen vahvemman lisäkerroksen. Uskon tosin, että Kunnaksen aikuisille kirjoitettua lyriikkaa lukematon lukija saattaa turhautua kirjan äärellä, sen verran syvällisesti se Kunnaksen runoja analysoi. Toisaalta analyysia ei ole välttämätöntä lukea kokonaan, vaan elämäkerrasta saanee paljon irti myös keskittymällä nimenomaan biografisiin osioihin.

Jykevä, myönteinen ja laaja elämäkerta yhden Suomen kirjallisuushistorian merkittävimmän tekijän urasta ja elämästä.


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
WSOY 2014
475 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä, Kirjojen kamari, Kirjasähkökäyrä, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjapolkuni, Hemulin kirjahylly


Haasteet: Naisen tie -haaste, Helmet-haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Eleanor Catton: Harjoitukset

Uusiseelantilainen Eleanor Catton jyräsi sydämeni muutama vuosi sitten mestarillisella Valontuojat-romaanillaan (suom. Tero Valkonen, Siltala 2014). Pelastin sen jälkeen hänen esikoisteoksensa Harjoitukset (suom. Tero Valkonen, Siltala 2010) jostain kirjakaupan alelaarista. Lukemistaan se kyllä jäi pitkäksi aikaa odottamaan, mutta nyt tämä hämmentävä, monipuolinen romaani on luettu.

Harjoitukset on mosaiikki, verkosto, tarinan aihioiden kooste. Se haastaa kronologian ja tarinankerronnan itsessään: samalla se on itsetietoinen, omasta kerronnastaan ammentava pitkä roolileikki.

Tarinan keskiössä – jos niin voi ajatella – on lukio, jossa on paljastunut seksiskandaali. Kolmekymppisellä miesopettajalla on ollut suhde niukasti alaikäisen tyttöoppilaan kanssa. Suhteen paljastuttua opettaja on erotettu, tyttö, Victoria, ohjattu kriisihoidon piiriin ja koulun oppilaille tarjottu laaja-alaista tukea ja keskusteluapua. Tarinassa kyseenalaistetaan voimakkaasti tapa, jolla paljastuneeseen skandaaliin suhtaudutaan, sen moralismi ja pakotetut tunnerekisterit nousevat selkeinä esiin. Aikuiset kertovat ja osoittavat nuorille, kuinka näiden kuuluu tuntea – näkeehän sellaisen läpi vähemmälläkin.

Victorian sisko Isolde kuten moni muukin Abbey Crangen high schoolin oppilaista käy soittotunneilla. Moni soittaa saksofonia, jonka voisi ajatella olevan vaarallisen sensuelli ja voimakas soitin viattoman tai "viattoman" tytön käsiin. Koulun lähellä studiossaan tunteja antaa saksofoninopettaja, jolle moni oppilaista avautuu – ja joka joutuu monesti olemaan totuuden torvi niin oppilailleen kuin näiden äideille.

Abbey Crangen lähellä sijaitsee myös kaupungin teatterikoulu, jossa seurataan pääsykokeissa hikoilevaa ja sittemmin ensimmäistä, rankkaa opiskeluvuottaan elävää Stanleyta. Ensimmäisen vuosikurssin on perinteiden mukaisesti tuotettava opiskelijavoimin oma näytelmä lukuvuoden päätteeksi. Stanleyn vuosikurssi päättää ottaa teemakseen naapurikoulun seksiskandaalin.

Harjoitukset etenee sirpaleisena, poukkoilevana, kiusoittelevana. Se herättää kiinnostuksen ja koukuttaa, mutta samalla hermostuttaa ja ärsyttää, sillä vie aikansa, ennen kuin Cattonin kerronnan rytmiin ja tyyliin pääsee sisään. Henkilöhahmot ovat kuin roolejaan harjoittelevia ja läpikäyviä näyttelijöitä, puhe ja kommunikointi on vuorosanamaista, paikoin ylen dramaattistakin. Ihmisiin ei kiinny, vaikka he kiinnostavat kyllä: koko ajan tiedostaa, että jotain muuta on taustalla, eikä kukaan ole tarinassa vilpittömin mielin.

Romaani kuvaa kiehtovasti juoruilun ja huhupuheiden aiheuttamaa pyörrettä. Skandaalin keskiössä olevia ihmisiä ei tarinassa kuulla, ainoastaan heidän herättämiään ajatuksia, tunteita ja seurauksia. Harjoitukset tasapainottelee kuvitelmien, oletusten ja toiveiden rajamaastossa. Se on kunnianhimoista proosaa, hyvin suomennettua ja lukijan haastavaa. Tämän romaanin seurassa kelpaa kamppailla, sillä se saa näkemään, kuinka huolellakin työstetty pinta pettää aina.


Eleanor Catton: Harjoitukset
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Siltala 2010
332 s.
The Rehearsal (2008)

Omasta hyllystä

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Luetut, lukemattomat, Oksan hyllyltä, Kirjainten virrassa, Kirjasfääri, Kirjamuistikirja, Sinikka Vuola / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen viimeinen (!) jäljellä ollut kohta 46. Oseanialaisen kirjalijan kirjoittama kirja (jee!). Taiteilijaromaani-haaste (näyttelijät).

Heikki Kännö: Mehiläistie

Heikki Kännön Mehiläistie on vuoden 2017 mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä. Se on romaani, joka yllättää, hämmentää, ihastuttaa, paikoin kyllästyttää ja saa aikaan kylmiä väreitä. Romaanin luettuaan ei ole varma, mitä oikein tapahtui. Seuraavaksi listaan viisi syytä lukea se.


Taiteilijuus

Mehiläistien pääosassa on sangen poissaolevana ja etäisenä hahmona saksalainen taiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka uskoi siihen, että kaikki ihmiset ovat taiteilijoita. Beuys taisteli toisessa maailmansodassa lentäjänä ja joutui sotilaslennollaan tekemään pakkolaskun Krimin vuoristoon. Hänet pelasti pieni tataariheimo, jonka luona vietetystä ajasta tuli Beuysille merkittävä vaikutin myöhemmin tekemäänsä taiteeseen.

Mehiläistie käsittelee taidetta ja taiteilijuutta monella tapaa. Se kertoo ensinnäkin eri alojen taiteilijoista: Beuysin tapaisesta käsite- ja performanssitaiteilijasta, kuvataiteilijoista, kuvanveistäjistä. Myös taidegalleristit ja taiteen keräilijät sekä tietenkin taiteen yleisö nousevat keskeiseen rooliin. Kaiken taustalla vaikuttaa Beuysin Goethen ajattelusta ammentava taidefilosofia ja taiteen todellisuuden lävistävä olemus. Ovatko kaikki ihmiset todellakin taiteilijoita, mikä kaikki tekemämme on taidetta, miten taiteen voi kokea?

Kaikki tämä on kirjoitettu houkuttelevaan muotoon, ja vaikka ajoittain romaanissa on pidempiä pätkiä, joissa ajattelua avataan, olo ei ole kuin taidehistorian, filosofian tai estetiikan luennolla, vaan kaunokirjallinen ote pysyy vahvana.


Natsit

Kyllä, Mehiläistiessä on natseja ja hyvin keskeisessä roolissa onkin. Toisen maailmansodan aikaisessa kansallissosialistien keinovalikoimassa esitetään olleen hyvinkin vahvasti rajatietoon ja okkultismiin painottuvia tapoja urkkia tietoa, kuulustella epäiltyjä ja saavuttaa menestystä sodassa. Näistäkin syistä natsit ovat erityisen kiinnostuneita Joseph Beuysista, joka puolestaan tuntuu olevan niin liukasta sorttia, ettei tartu mihikään ansalankoihin, vaikka natseilla onkin käytössään monenlaisia poikkeusyksilöitä kartoitusten tekemiseen.

Natsien varastamat taideaarteet ja niiden edelleen jatkuva metsästäminen nousevat tässä romaanissa aivan uudenlaiselle tasolle, kun sekä aikaa että paikkaa tunnutaan voivan hallita ja niiden rajat ylittää keinolla jos toisellakin. Lukija voi vain jäädä pohtimaan, millaisilla vinkeillä Stein-instituutin tyyppisen toimijan voisi nykyhetkessä jäljittää – ja olisiko siinä edes mitään järkeä.


Historia

Kännön romaanissa historia, todelliset menneisyyden tapahtumat ja oikeasti eläneet ihmiset muodostavat keitoksen, joka porisee lukijaa kutkuttavalla tavalla koko ajan eteenpäin. Henkilöhahmoja on mittava määrä, mutta Kännö hallitsee heitä kuin nukkemestari ikään. Kunkin uuden henkilön elämänkaarta esitellään juuri sopivasti: aloitetaan sieltä mistä kuuluukin ja päätetään sinne, minne on hyvä lopettaa. On yhdentekevää, ketkä henkilöistä ovat oikeita ja ketkä eivät, sillä tarinaan uskoo sen ensiriveiltä alkaen.

Romaanin henkilöistä DDR:stä Länsi-Saksaan loikkaava rikkinäinen Dora, joka myöhemmin kasvaa Beuysin ohjauksessa omaääniseksi kuvataiteilijaksi, tuntuu jonkinlaiselta poijulta, joka pitää muuta rakennelmaa kasassa. Beuys itse on salaperäinen ja etäinen, Doran jonkinasteinen kumppani Klaus puolestaan huikentelevainen ja riskialtis ja Doran poika Walter muista syistä epävakaa.


Vaihtoehtohistoria

Mehiläistien yksi keskeisimpiä kysymyksiä on, mistä todellisuus rakentuu ja kuinka sitä voi hallita. Ajassa matkustaminen, todellisuuden rajojen venyttäminen, vaihtoehtoiset historian kehityskulut ja kaiken tämän riskit nousevat olennaiseen rooliin romaanin edetessä. Etenkin Walter on henkilöhahmoista se, joka joutuu äärirajoilleen ymmärtäessään, kuinka monista, lukemattomista, aistimattomista säikeistä todellisuus – tai jokin, jota luulemme todellisuudeksi – muodostuu.

Olen aina ollut pohjattoman viehättynyt ajatukseen siitä, kuinka pienistä sattumuksista, valinnoista ja vahingoista erilaiset tapahtumakulut ja seuraukset juontavat juurensa. Vaihtoehdot historialle viehättävät aina, ja niitä Heikki Kännö tarjoilee oivallisten lisukkeiden kera. Walter-parka joutuu hyvin suurien kysymysten ja valintojen eteen, kun hän ymmärtää näkevänsä ja kokevansa asiat eri tavoin kuin muut.


Villiys

Mehiläistie on kirja, josta en sitä aloittaessani tiennyt juuri mitään. Lähdin lukumatkalle ennakkoluulottomasti ja se todellakin kannatti. Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana.

Huikea matka on luvassa, jos Mehiläistielle uskaltaa vain astua.


Heikki Kännö: Mehiläistie
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
344 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Jokken kirjanurkka, Toni Jerrman / Tähtivaeltaja

Haasteet: Osallistun kirjalla Taiteilijaromaani-haasteeseen (performanssitaide).

Kansallistaiteilija toisin silmin

Albert Edelfeltin (1854–1905) maalaukset, kuten Pariisin Luxembourgin puistossa, Lapsen ruumissaatto, Leikkiviä poikia rannalla ja Kristus ja Mataleena, ovat tuttuja kaikille suomalaisille vähintään alitajuisina muistoina koulukirjoista, mutta monelle myös Ateneumin ja muiden taidemuseoiden seiniltä ja erilaisista kansallisromanttisista kuvastoista. Kuinka moni kuitenkaan tietää juuri mitään kansallistaiteilijasta itsestään? Hänen elämästään ja ajatuksistaan, työstä taiteen takana, ihmissuhteista, toiveista?

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kertoo yhden kuvitteellisen version Edelfeltistä. Albertin elämä pikkupojasta kuolemaan saa oman kaarensa, jonka sidosteeksi punotaan hänen pikkusisarensa Berta, vaimonsa Ellan, yhden kesän hairahdus, piika Ansa ja avioton, Albertille tuntemattomaksi jäänyt poika Aarne. Kaiken yllä on Albertin kokema ahdistus ja epäonnistumisen pelko: hän haluaa tulla suureksi taiteilijaksi – ja tuleekin – mutta omalla hinnallaan, joka on muuta kuin häneltä vaaditaan.

Sinun tähtesi rakentaa tarinansa vähitellen, hitaasti ajassa ja elämässä edeten. Alku tuntuu haahuilulta, nuori Albert etsii itseään ja tapaansa ilmaista mielessään olevat kuvat, mutta vähitellen taiteilija kasvaa kohti kukoistustaan ainakin ulkoisen menestyksen mukaan mitaten. Henkilökohtaisen elämän kolhut ja kuopat koettelevat, eikä Albert tunnu olevan koskaan valmis ottamaan niitä vastaan. Toisaalta myös usko itseen ja lahjakkuuteen on koetuksella, vaikka työ puhuu puolestaan.

Hiidensalon tulkinta kansallistaiteilijasta on rohkea, sillä siitä puuttuu kiille ja kimallus, poukkoilu ja kumartelu. Albert Edelfelt on vahvasta taiteellisesta ilmaisustaan huolimatta ihmissuhteissa heikko ja epävarma, tyytymätön ja melankolinen. Romaanin näkökulmat jaetaan Albertin, Bertan, Ansan ja Aarnen kesken, ja jokainen niistä tuo uuden sävyn ja varjostuksen tarinaan kertoen samalla omaansakin.

Albert joutuu isänsä kuoleman jälkeen vastuuseen perheensä elättämisestä, mutta äiti pitää hänen uraansa aina ensisijaisena. Niinpä nuori mies lähtee Belgian kautta Pariisiin oppimaan yhä enemmän, vaikka samaan aikaan äiti ja sisaret joutuvat säännöstelemään öljylamppujensa käyttöä ja taloustarvikkeita pärjätäkseen koleassa Helsingissä. Pariisissa Albert kohtaa taidemaailman lainalaisuuksia: on opittava myymään työtään, vastattava ostajien haluun, löydettävä oikeat hetket ja miljööt. Malliensa kautta hän tutustuu elämän lihalliseen puoleen ja se luo oman hehkunsa koko hänen loppuelämälleen. Albert ei koskaan tunnu pääsevän himonsa yli, hän haluaa rakastaa ja haluta, se on hänen inspiraationsa lähde.

Sovinnainen järkiavioliitto seurapiirikaunotar Ellanin kanssa muodostuu Albertin elämän kenties raskaimmaksi taakaksi. Mies ja vaimo eivät osaa lähestyä toisiaan, eivät alkuun eivätkä koskaan sen jälkeenkään. Ainokaiseksi jäävä Erik-poika on hento ja heikko, mutta mieleltään terävä – ja joutuu aina vain kaipaamaan joko henkisesti tai fyysisesti poissaolevaa isäänsä.

Taustalla elää salaisuus, jota Albert ei saa koskaan tietää. Hänellä on poika Aarne, jota ei koskaan tule tuntemaan. Yhtenä Haikon kesänä Albert käyttää mallinaan kartanon piikaa Ansaa, ja Pariisista oppimiensa tapojen mukaan ottaa tämän itselleen kaikin tavoin. Siinä missä piikatyttö unohtuu Albertilta pian uusien kasvojen myötä, Ansa puolestaan saa kantaa kesän seuraukset mukanaan, vaikka vaikeneekin visusti lapsensa isästä. Tosin Ansakin säilyy osana Albertin uraa, sillä hän toimii mallina suurteokselle Kristus ja Mataleena.

Edelfeltin ikääntyminen ja kunnon rapistuminen tulee liki. Hän ei voi hyväksyä maallisen vaelluksen väistämättömiä vaiheita, ei suostua vanhenemaan. Ja niin kuitenkin käy, että kansallistaiteilijankin aika lopulta koittaa. Perintö jää, kaikin tavoin.

Kirjan viimeinen siipale kuvaa Aarnea aikuisena. Isättömänä kasvanut poika päätyy perheenisäksi ja taitavaksi maalariksi: hänen kädenjälkeään tilataan yhä uusien, nopeasti Helsinkiin nousevien kivitalojen rappukäytäviin ja huoneistoihin. Maailmansota jylisee taustalla, ja kun Suomi itsenäistyy ja punaisten ja valkoisten aseet nostetaan esiin, Aarenkin joutuu osaksi verisiä tapahtumia – myös painamaan liipasinta. Onko tämä se Suomi, jota fennomaanit rakensivat? Onko tämä se maa, jonka kulttuuriperinnöstä Albert ammensi taideteostensa ideoita? Hapuileva toivo jää kirjan viimeiseksi henkäykseksi.

Sinun tähtesi on suuri ja runsas romaani, jossa on niin tarkkoja yksityiskohtia kuin suuria linjoja. Sen alkupuoli tuntui tahmealta, jotenkin hitaalta, mutta kun kerronnan tempoon tottui, se vei mennessään. Uppouduin Albertin tarinaan juhannuksena: rauhassa mökkisaaressani, luonnon keskellä. Miljöö oli täydellinen, samoin rauhallinen lukuajankohta. Albertin elämä, synkkyys, toisiaan täydentävät näkökulmat ja äärimmäisen kiehtova ajankuva tekivät lukuelämyksestä mieleenpainuvan ja vahvan.

"Aika ja elämä. Siinä olivat aiheet, joita hän olisi tahtonut maalata. Kummastakaan ei saanut otetta vaikka miten yritti."

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Otava 2017
480 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus, Tuntematon lukija

Haasteet: 80. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 1918-haaste pääsee tämän myötä alkamaan omalta osaltani.

Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö

Renessanssi ei ajanjaksona ole historiantutkimukseen liittyvien kiinnostuksenaiheideni kärkipäässä, mutta Pekka Matilaisen Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö vaikutti kirjalta, joka kannattaisi lukea, jotta kiinnostusta voisi vahvistaa. Olin oletuksineni oikeassa.

Matilainen on koostanut tiiviin, alle 300 sivun mittaisen teoksen aiheesta, joka on kiehtonut (ainakin eurooppalaisia) ihmisiä vuosisatoja. Renessanssin moni muistaa koulusta ainakin oikeinkirjoitusmuistisäännöstä (aina kaksi ässää!) ja kenties siitä, että se päätti "pimeän keskiajan" Euroopassa. No, keskiaika ei tietenkään oikeasti ollut yhtään sen pimeämpi kuin mikään muukaan ajanjakso (mitä nykyään toivottavasti historianopetuksessa edes yritetään korostaa), ja tällaisten "kausien" määrittely on muutenkin kyseenalaista ja hankalaa.

Muutoksen tekijät kertoo ihmisistä, jotka omalta osaltaan vaikuttivat maailmankuvan muutokseen 1400-luvulta alkaen sekä ilmiöistä, jotka sitä vauhdittivat ja kuvasivat. Varhaiset humanistit tekivät suuren työn etsiessään, kopioidessaan ja levittäessään esimerkiksi antiikin ajan käsikirjoituksia ja muita tekstejä. Lisäksi olennaista oli vuorovaikutus keskisen Euroopan ulkopuolelle, ennen kaikkea Bysantin ja arabikulttuurin kanssa.

Taide on tietenkin yksi niistä renessanssin osa-alueista, jonka me jälkipolvet helposti siihen liitämme. Michelangelo, Botticelli, Leonardo da Vinci... Olen itsekin katsellut mykistyneenä renessanssin taideaarteita Roomassa ja muualla Euroopan kultuurikeskuksissa, miettinyt hämmentyneenä, kuinka jotain niin kaunista on voitu saada aikaan ja jäänyt arvuuttelemaan, millaisia tarinoita vuosisatoja säilyneet esineet pitävät sisällään. Matilainen kirjoittaa renessanssin taiteesta ja sen vaikuttimista kiehtovasti, avaa eroa keskiaikaiseen taiteeseen ja pohtii taiteeseen liitettyjä merkityksiä.

Historia on helppoa jakaa selkeärajaisiin ajanjaksoihin, joiden väliin muutokset sujahtavat kuin nakutettu. Tosiasia tietenkin on, ettei mitään yhtäkkisesti alkanutta renessanssia ole olemassakaan, vaan muutos on lähtenyt liikkeelle vähitellen, eri suunnista ja eri aikoina. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, eikä kukaan voi piirtää aikajanalle mitään yhtä kohtaa, josta renessanssi (tai muukaan historiallinen ajanjakso) alkaa.

Matilaisen kirjan vahvuuksia ovat sen kiireetön ja selkeä ilmaisutapa, tiivis muoto ja pohdiskeleva vaan ei jaaritteleva tyyli. Muutoksen tekijät tarjoaa kiinnostavia tietoja, uusia näkökulmia ja ajateltavaa siitä, mikä on historiallisen muutoksen merkitys. Menneellä on väistämätön vaikutus tähän hetkeen ja tällä hetkellä tulevaan – miten, miksi ja missä määrin, se meidän on itse opittava ymmärtämään.


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Mummo matkalla, Kirjakaupan tytöt

Édith Piaf – Hymni rakkaudelle

Tänään on tullut kuluneeksi tasan sata vuotta Édith Piafin (1915–1963) syntymästä. Piaf, syntyjään Édith Gassion, oli ja on maineeltaan edelleen Ranskan suurimpia musiikkitaivaan tähtiä, katuojasta ponnistanut laulajaihme, diiva ja taiteilija, säteilevä esiintyjä ja legenda. Jean-Dominique Brierren kirjoittama elämäkerta Édith Piaf – Hymni rakkaudelle on tiivis kurkistus Piafin elämään monine käänteineen ja ennen kaikkea hänen musiikkiinsa.

Piafin lapsuus ei ollut pumpulia. Hän jäi jatkuvasti tien päällä olleen sirkustaiteilija-isänsä kasvatettavaksi, kun äiti katosi kuvioista ja kasvoi osin isoäitinsä hoteissa bordellissa. Koulua hän tuskin näkikään, ja jo teini-iässä alkoi leivän tienaaminen katulaulajana.

Kadulta Piaf löydettiinkin, ainakin tarinan mukaan. Hän oli työskennellyt usean vuoden ajan yhdessä ystävänsä Simone Berteautin eli Momonen kanssa, ehtinyt vuonna 1933 19-vuotiaana saada tyttärenkin, Marcellen, joka kuoli aivokalvontulehdukseen kaksivuotiaana ja nähdä nuoreksi naiseksi huomattavan paljon elämää, kun sattumalta paikalle sattunut Gerny's-nimisen kabareen johtaja Louis Leplée kutsui hänet koe-esiintymiseen. Brierre tosin kirjoittaa, että totuus Édith Piafin "löytämisestä" voi olla paljon arkipäiväisempikin, luultavasti tuttavan tuttavan kautta kuultu suositus tai vastaavaa.

Piafin ura lähti varsin nopeasti nousukiitoon ja hänestä tuli suosittu esiintyjä Ranskassa. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen suosio jatkoi nousuaan ja Piaf kiersi Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa käytännössä vailla lomia ja lepoa. Yhtä lailla vauhdikasta oli hänen rakkauselämänsä: kaksi avioliittoa ja lukemattomia muita rakkaussuhteita. Piafin elämän rakkaus taisi olla nyrkkeilijä Marcel Cerdan, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949, mutta ainakin elämäkerta osoittaa, ettei rakkauden määrä ollut Piafin elämässä missään määrin rajattua. Päin vastoin: hän suorastaan ahnehti sitä ja tarvitsi vahvoja tunteita voidakseen työskennellä.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa, sillä se kuvaa ennen kaikkea laulaja Piafia. Yksityiselämän tapahtumat kulkevat kronologiassa rinnalla, mutta Brierren huomion keskipisteessä on musiikki ja sen ympärille rakentunut merkittävä ura. Eri esiintymispaikat, kiertueet, uudet laulut ja musiikintekokumppanit vilahtelevat tekstissä. Mukana on myös varsin paljon sitaatteja Piafin kappaleista, ranskaksi ja suomeksi.

Hymni rakkaudelle ei peittele Piafin ristiriitaista ja raisua elämää. Pikemminkin raa'at faktat alkoholi- ja morfiiniriippuvuudesta, jatkuvasta työnteosta ja lopulta pakon edessä tapahtuvasta romahduksesta ja väistämättömästä kuolemasta tulevat esiin osana tapahtumien kulkuna, jonkinlaisena luonnon lakina. Brierre ei arvostele, hän toteaa, kuten elämäkerran henkeen kuuluu.

Édith Piaf on kiehtova historiallinen henkilö, nainen joka teki mitä halusi ja pani kampoihin silloin kun piti. Hän tiesi arvonsa ja paikkansa eikä peitellyt menestystään. Rakkauselämä oli myrskyisää alusta loppuun, eikä Piaf vaikuta olleen erityisen tasapainoinen sen enempää tunne-elämältään kuin käytökseltään. Taiteilija isolla T:llä vai rasittava diiva? Kuka tietää.

Brierren kirja on helppolukuinen ja nopeasti etenevä. Se jyskyttää eteenpäin jäämättä junnaamaan tai tekemättä juurikaan kronologian rikkovia hyppäyksiä. Toisaalta siinä on hieman kiireen makua, eräänlaista hosumista. Jää epäselväksi, mikä kirjan pohjimmainen fokus on: yksityiselämän tapahtumat lähinnä listataan uran sivujuonteina, mutta samalla uraa tai musiikkia ei analysoida kovin syvällisesti. Tiettyjen kappaleiden syntyä ja niiden esittämiseen liittyviä maneereja ja yksityiskohtia käydään tosin kiinnostavasti läpi.

Piaf on edelleen arvoitus ja legenda kirjan lukemisen jälkeenkin, hänen äänensä ei juuri kuulu, eikä hänen persoonansa avaudu lukijalle merkittävästi. Paikoin tyyli on jossain määrin töksähtelevää, ikään kuin elämäntarinan mukaan heittäytymistä pyrittäisiin välttelemään. En tiedä, onko kyse osin siitä, että Brierre liittyy teoksellaan jo suurehkoon Piafia käsittelevän kirjallisuuden joukkoon. Kaikkea ei ole syytä alkaa kaivelemaan samanaikaisesti – niin paljon on kirjoitettu jo.

Yhtä kaikki Édith Piafin railakas elämä ja taianomainen musiikki tuikkivat kirjan sivuilla. Pariisin varpunen lauloi itsensä historiaan, ja teki sen omin avuin, raa'alla työllä, onnella ja määrätietoisuudella.

Joyeux anniversaire Madame Piaf!


Jean-Dominique Brierre: Édith Piaf – Hymni rakkaudelle
Suomentaja: Nana Sironen
Ulkoasu: Ville Laihonen
Art House 2016
276 s.
Édith Piaf: Sans amour on n'est rien du tout (2013)

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Mari Koppinen / Helsingin Sanomat

Laura Lindstedt: Oneiron

En ole uskaltanut lukea ainuttakaan Laura Lindstedtin Oneironista kirjoitettua kritiikkiä tai blogiarviota. Pelottaa. Yleensä näin ei käy, joten ehkä siksi kokemus on sitäkin vahvempi.

En halua, että kukaan vie palastakaan omasta kokemuksestani. En halua, että kukaan pääsee sanomaan mitään puolestani. Oikeastaan en edes haluaisi kirjoittaa.

Haluaisin pitää Oneironin itselläni, piilottaa sen muilta, pitää siitä huolta, katsella, lueskella, kosketella. Olen silittänyt kirjan kantta monta kertaa sinä aikana, kun se on ollut pöydällä odottamassa. Siinä sinä olet. Älä mene pois.

Pois eivät olisi halunneet Oneironin naisetkaan, mutta joutuivat silti. Seitsemän päähenkilöä tulevat kaikkialta maailmasta, eri kulttuureista ja elämäntilanteista. Yhteistä heille ovat hetket juuri kuoleman jälkeen, valkoisuudessa, jossa ei ole muuta kuin se, mikä on ollut taskussa ja päällä. Niistä he rakentavat tietoisuuttaan niin kauan kuin sitä riittää.

Maimuna haaveili mallin urasta ja paremmasta elämästä, jonka pieni palvelus tuttavalle – ihan pieni ja helppo vain – voisi toteuttaa. Ninasta piti lopulta tulla äiti, kaksosille. Hän olisi ollut siinä hyvä. Wlbgis sairasti pitkään, mutta pojantyttären kasvusta ei olisi halunnut jättää väliin mitään. Rosa Imaculada sai uuden mahdollisuuden ja uuden sydämen, mutta se tempoili liian kovaa hänen rinnassaan. Ulriken piti vain tienata ylimääräistä tarjoilijan työssä tulevaa varten: päästä kiinni omaan elämään, aloittaa jossain muualla. Polina toki joi liikaa, mutta kirjojaan hän rakasti – ja kissaansa. Shlomith teki koko elämästään performanssitaidetta, mitään pelkäämättä tai anteeksi pyytämättä.

Laura Lindstedt, löit minulle luun kurkkuun. Millaisen kirjan olet kirjoittanut, millaisen maailman ja henkilöt luonut! Oneiron on leikkiä lukijan kanssa, se härnää ja kiusoittelee, ottaa ja antaa. Tyylilajit rikkovat toistensa rajoja, repivät mukaansa, palkitsevat ruhtinaallisesti, kun on sen aika.

Oneiron kietoo itseensä elämää ja kuolemaa, valtavan suuria kysymyksiä, jopa banaaleja, muttei hetkeksikään sorru helppoihin ratkaisuihin tai anna jännitteensä löystyä. Naiset, heidän elämänsä ja kuolemansa muodostavat palapelin, joka on romaanitaidetta kauneimmillaan. Tätä on Kirjallisuus, juuri tätä!

Kirja on vahva, se on ehjä, siinä ei ole ainoatakaan halkeamaa, yksikään sauma ei jousta tai vuoda. Olisin halunnut jäädä Oneironin iäisyyteen, liueta osaksi ajatonta valkoisuutta, päätyä sinne, minne naisetkin menivät.

Vaan onneksi maallista aikaa on vielä kulutettavaksi, tällaisia kirja-aarteita luettavaksi, koettavaksi ja jaettavaksi. Sillä en minä oikeasti halua tätä vain itselläni pitää. Haluan, että koko maailma lukee tämän kirjan ja näkee, mikä taiturimainen, uskomaton kirjailija Laura Lindstedt on ja miten upean romaanin hän on kirjoittanut.


Laura Lindstedt: Oneiron
Kansi/ulkoasu: Aki-Pekka Sinikoski / Jussi Karjalainen
Teos 2015
440 s.

Oma ostos.

_____

Niitä muiden ajatuksia: Lumiomena, Luettua elämää, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi  

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelän uusin teos Tyttö ja rotta oli ehdottomasti kesän lukulistallani ja kyttäsinkin sitä kirjastosta jo hyvissä ajoin, varaus oli tehtynä ennen kuin kirjaa oli edes kirjastoon hankittukaan. Trilogian avausosan luin alkuvuodesta ja tykästyin Järvelän vauhdikkaaseen ja armottomaan tarinankerrontaan.

Kotkalainen Metro on liuennut Suomesta Ukrainan kautta Berliiniin. Hän on jättänyt jälkeensä melkoisen sotkun, eikä ole päässyt edelleenkään yli rakastettunsa Rustin kuolemasta. Berliinissä Metro on liittynyt ystävänsä Koskelon ja Ukrainasta mukaan tarttuneiden venäläisten graffitimaalarien Vorkutan ja Aljoshan kanssa paikalliseen graffitijengiin, Jäärottiin. Porukka asuu puoliksi puretussa kerrostalossa kaupungin itäosassa ja tekee yhä uskaliaampia maalauskeikkoja johtohahmonsa Kielletyn ideoimana ja patistamana.

Jäärottien ura saa kuitenkin kolauksen, kun yksi pettää, kaksi kuolee ja kaksi viimeistä päätyy yhdistetylle pako- ja kostomatkalle kohti Kotkaa.

Tyttö ja rotta on kovaa menoa ja mäiskettä. Välillä tekee pahaa, mutta eteenpäin on mentävä. Järvelä koukuttaa lukijansa, ja etenkin loppua kohden edetessään tarina saa ihmettelemään, mitä vielä voi sattua (ja mihin ihmistä satuttaa). Ja paljon voi.

Kirja jättää tarinalle tilaa jatkua vielä reilusti päätösosan verran. En uskalla edes kuvitella, kuinka veriseksi se vielä yltyykään. Epäilemättä melkoisen, sillä Metrolla on vielä paljon hampaankolossa ja uusia vihollisia niskassaan.

Järvelä ei totisesti jätä lukijaa kylmäksi. Metron kautta pääsee tarkastelemaan maailmaa, jolta mielellään sulkisi silmänsä. Nuori nainen, jota on potkittu monella tapaa päähän, ja joka ei ole missään määrin anteeksiantavaa sorttia, herättää levottomuutta ja ahdistustakin. Metrolla on syynsä olla vihainen, ja vanha kauna ruokkii onnistuneesti uutta. Metro ei tunnu olevan tasapainossa minkään kanssa – vähiten itsensä. Kai sitä toivoisi, että sellaisella peräänantamattomuudella varustettu ihminen voisi löytää muitakin tapoja ilmaista itseään kuin vihata maailmaa ja vandalisoida sitä.

Joskaan en pidä graffiteja yksiselitteisesti vandalismina, eivätkä ne sellaisina esiinny kirjassakaan. Kaupunkitilaa saa ja tulee ottaa haltuun myös tavoilla, joihin virkamies ei suostu leimaansa lyömään.

Lisäansiota lukukokemukselle toi myös ulkokirjallinen ulottuvuus. Vietin nimittäin nyt päättyvällä viikolla neljä päivää Berliinissä, ja vieläpä osin aivan samoissa Friedrichshainin maisemissa, joissa Metrokin kirjassa taivaltaa. Ihan yhtä uskaliaita reittejä ei tullut omalla reissulla käytettyä (esimerkiksi Warschauer straßen aseman ratapihaa tyydyin ihailemaan tyynesti vain ylikulkusillalta), mutta oli hauskaa palata tuoreena mielessä olevaan ympäristöön kirjan sivuilla.


Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2015
248 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kirjakaapin kummitus, Reader, why did I marry him?, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.

Kirjankansibingosta ruksaan ruudun Kaupunki, vaikka ihana Berliini onkin saanut vain pikkiriikkisen tilan kannen alakulmasta.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Onko koskaan tullut mietittyä, kuka on graffitien takana? Kuka on maalannut ne, milloin ja miksi? Jokin syyhän sille on, että seiniin, kallioihin ja muihin vapaisiin pintoihin ilmestyy jälkiä: maalauksia, kuvia, sanoja, tageja, merkkejä.

Jari Järvelän palkittu dekkari Tyttö ja pommi uppoutuu graffitien, niiden tekijöiden ja tekijöiden jahtaajien maailmaan. Vauhti tarinassa on varsin huima alusta alkaen, eikä se hellitä kuin vasta epilogin viimeisen pisteen myötä.

Kotkassa asuu kaksi nuorta, Metro ja Rust. He rakastavat toisiaan ja he rakastavat tyhjiä tiloja, niitä, jotka on kuin tehty graffiteja varten. Eräs maalauskeikka satama-alueen junavarikolla saa traagisen käänteen, kun kesken kaiken heidä piirittää lauma rottia, yksityisen vartiointiliikkeen vartijoita. Ilta päättyy tragediaan, mutta ajojahti on vasta alkanut.

Vartija-Jere joutuu työkomennuksensa vuoksi osaksi tapahtumaketjua tavalla, joka saa koko hänen tukevaa keskiluokkaisuutta kohti pyrkivän elämänsä suistumaan pois radaltaan. Jerellä on vaimo, pieni poika ja toinen lapsi tuloillaan, lainarahalla ostettu talo ja säädyllinen työ. Elämän kulissit on kuitenkin helppo saada horjumaan, kun turvallisuutta uhataan.

Tyttö ja pommi on ajojahti, rakkaustarina, kostokertomus ja jännäri. Se kertoo surusta, ilkivallasta, väkivallasta ja taiteesta. Näkökulmien vaihtelu Jerestä Metroon tuo tarinaan laajuutta. Lukijana olin vuorotellen molempien puolella, etenkin, koska tiesin heitä enemmän. Tarinan loppu iskee loputkin ilmat pihalle. Julmaa, julmaa on.

Tartuin kirjaan vailla suuria ennakko-oletuksia, sattumalta: kaipasin e-kirjaa luettavakseni ja tämä sattui olemaan tarjouksessa. Lopulta kävi niin, että naputtelin uusia sivuja esiin hullun lailla. Oli pakko saada tietää, miten käy. Lukukokemus oli kokonaisvaltainen ja ristiriitainen.

Huono-osaisuus ja sattumien summat tuottavat yleensä varsin ankean lopputuloksen, niin nytkin. Mietin lukiessani paljon omaa suhtautumistani lain rajoilla liikkumiseen. Vaikka minun kai pitäisi olla kansankynttilänä jonkinlainen yhteiskunnan tukipylväs, myönnän olevani pääsääntöisesti kansalaistottelemattomuuden ja vastaanpanemisen puolella – silloin kun se on perusteltua ja tarpeen, eikä vahingoita toista ihmistä. Ei kaikkea pidä niellä, todellakaan. Laki on laki, mutta onko esimerkiksi rangaistusasteikko pätevä, jos henkilöön kohdistuvasta rikoksesta saa pienemmän rangaistuksen kuin graffitin maalaamisesta?

Tyttö ja pommi on ensimmäinen Järvelän tuotannosta lukemani kirja, mutta tuskin viimeinen. Vakuutuin.


Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Crime Time 2014
227 s.
E-kirja.

Oma ostos.

______

Muualla: Luettua elämää, Kirjainten virrassa, Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus  

Osallistun kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.