Wendy Lower: Hitlerin raivottaret. Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä.
Suomentaja: Juha Sainio
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2014
296 s.
Hitler's Furies. German Women in the Nazi Killing Fields (2013)
Arvostelukappale.
Naisnatsit. Natsinaiset. Keitä he olivat? Mitä he tekivät? Mikä heidän roolinsa oli Kolmannessa valtakunnassa? Millaisiin kauhutekoihin he kykenivät?
Hitlerin Saksassa naisen roolina oli ennen kaikkea olla äiti ja vaimo. Rotupuhtaita arjalaisia jälkeläisiä tuli tehdä mielellään sarjatuotantona, ja nainen oli natsi-Saksassa kauneimmillaan ollessaan raskaana.
Kuitenkin puoli miljoonaa saksalaisnaista lähti toisen maailmansodan aikana itään, Ostraumiin, erilaisiin tehtäviin. Suurin osa työskenteli sairaanhoitajina ja toimistotyöntekijöinä, mutta muitakin tehtäviä oli vartijoista viihdyttäjiin ja edustusrouviin. Monia nuoria naisia houkutteli mahdollisuus seikkailuun jossain oman pienen kotikylän ulkopuolilla. Lammaspaimenen tytär Erika Ohr oli yksi heistä. Hänestä tuli sairaanhoitaja Ukrainaan.
Toisilta taas natsien valtaannousu ja uudet lait veivät mahdollisuuden jatkaa jo valitsemallaan uralla, joten vaihtoehtojakaan ei ollut. Näin kävi esimerkiksi oikeustieteen opiskelijalle Annette Schückingille, josta ei tullutkaan tiukentuneiden säädösten vuoksi tuomaria vaan sodanaikainen sairaanhoitaja Ostraumiin.
Yhdysvaltalainen historian professori Wendy Lower on tutkinut pitkään natsi-Saksaa ja naisten roolia siellä. Hitlerin raivottaret on ilmeinen bestseller, jonka Atena on kustantanut tänä syksynä suomeksi. Kirja on pyörinyt esillä mediassa julkaisustaan alkaen ja näyttää pysyttelevän myyntilistojen kärjessä. Eikä ihme.
Aihe on poltteleva ja raflaava, ja se houkuttelee äärelleen oletettavasti varsin laajan yleisön. Tiedonintressiä toki suuresti kannatankin, lukeminen on hyvästä jne., mutta itse en lukiessani tätä teosta kokenut kovin suuria ahaa-elämyksiä. Pikemminkin hieman petyin.
Miksi? Ensinnäkin kirjan asenteessa on jotain häiritsevää. En tiedä, mistä olen tietoni tätä ennen ammentanut vai luulenko vain ammentaneeni, mutta ei minulle ainakaan ollut missään määrin epäselvää tai toistaiseksi paljastamatonta tietoa, että suuri määrä saksalaisnaisia osallistui toiseen maailmansotaan ja teki sodan aikana raakoja tekoja. Toki natsiaate kulminoituu nahkasaappaissa marssiviin miehiin ja naisten rooli kodin hengettärinä ja uuden polven tuottajina ja kasvattajina on mielikuvissa ja opitussa tiedossa vahva, mutta sotakoneisto vaati paljon työvoimaa myös rintaman ulkopuolelle, ja tietenkin suuri osa siitä oli naisia.
Toisekseen teksti on paikoin jossain määrin kauhistelevaa. Miten ne naiset nyt niin? Miten äiti ja vaimo voi tehdä niin kauheita tekoja? Eiväthän nyt naiset...! Kyse ei ole suorista lainauksista, huomautan, mutta lataus kirjassa on tähän suuntaan kallellaan. Se hämmentää minua. Pätevää tutkimusta on tehty ja sen tuloksia esitellään ja analysoidaan, mistä siis tulee tarve sotkea sukupuolinäkökulma mukaan etenkään tällä tavoin? Se, että joku saksalaisnainen on huvittanut itseään ja perhettään ampumalla juutalaisia kotinsa parvekkeelta on sairasta ja kammottavaa, mutta se ei ole sitä siksi, että tekijänä on nainen. Se on sitä siksi, että tekijänä on ihminen – joku sellainen kuin sinä tai minä. Se on hirveää.
Varsinaista tekstiosuutta kirjassa on hilkun vajaat 250 sivua, joten levottomampikin lukija jaksanee kirjan lukea. Toisaalta itse olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä aineksia pidempään kirjaan olisi luullut riittävän. Tässäkin muodossa kirja toki on kiinnostava katsaus natsi-Saksan naisiin ja naisten asemaan tuossa järkyttävässä järjestelmässä. Mutta jotain syvempää ja objektiivisempaa jäin kaipaamaan.
Aihepiiri saa mietteliääksi. Lower kirjoittaa pääasiassa varsin tavallisista naisista, jotka päätyivät natsikoneiston osasiksi kuka mistäkin syystä. Suurin osa kirjassa kuvatuista naisista ei siis missään nimessä ollut raivottaria tai muutenkaan henkisesti sairaita. Rikollisia kyllä, mutta he toimivat ohjeiden ja käskyjen mukaan määrätyllä omalla hierarkian portaallaan. Toki joukkoon mahtuu selkeää tyydytystä väkivallasta ja tappamisesta tehdyn tutkimuksen perusteella saaneita, ja heistä lukeminen saa aikaan epämukavan olon, mutta Lowerin esimerkeiksi nostamissa naisissa he jäävät vähemmistöön.
Yksi keskeinen asia, jonka Hitlerin raivottaret nostaa framille, on se, kuinka naiset pääsivät sodan jälkeen syyllisyydestä lähes kuin koira veräjästä. Henkisestä taakasta ei tämä kirja puhu, mutta esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä naiset pääsääntöisesti vapautettiin syytöksistä. Todisteita puuttui, ne olivat vajavaisia tai epäluotettavia. Tämä jää kalvamaan mieltä. Onko tosiaan niin, että naisia ei tuomittu sodan jälkeen yhtä napakasti kuin miehiä ja mikä on todellinen syy sen takana? Johtuuko se sukupuolesta? Tätä pohdin vielä pitkän aikaa.
Hitlerin raivottaret tarjoilee kiinnostuneelle lukijalle melkoisen katsauksen natsi-Saksan syövereihin. Sen taustalla on perusteellinen tutkimustyö eri arkistoissa ja haastatteluja tehden. Aihe puolustaa paikkaansa kirjallisuuden jatkumossa, ja nostan aina hattua tasavahvalle yleistajuiselle tietokirjallisuudelle, nutinoistani viis.
_____
Muiden pohdintoja: Hyllytontun höpinöitä, Järjellä ja tunteella, Lukuneuvos sekä Jukka Petäjän kirjoitus Helsingin Sanomissa.
Hitlerin raivottaret on seitsemäs Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanjaan lukemani kirja. Lisäksi se sopii Ihminen sodassa -haasteeseen.
