Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

Ihastuin Doris Lessingiin luettuani hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa. Ihastus jatkui Viidennessä lapsessa. Sen jälkeen olen keräillyt vähitellen Lessingin teoksia hyllyyni, niin myös Eloonjääneen muistelmat tarttui mukaan muistaakseni kirjamessuilta jokunen vuosi sitten. Vaikka ensikosketukseni Lessingiin oli huumaava, en kuitenkaan ole suin päin rynnännyt lukemaan muuta tuotantoa. Itse asiassa Lessingin lukeminen on vähän haastavaa, sillä hänen teoksensa eivät ole mitään mukaansa imaisevia hotkaisupaloja, vaan haastavia ja joskus tökkiviäkin.

Eloonjääneen muistelmat on romaani, jossa nimettömäksi ja selittämättömäksi jäävä katastrofi on kohdannut maailmaa ja ainakin Isoa-Britanniaa. Kirjan kertoja on vanhempi, yksin elävä nainen, jonka suojiin päätyy nuori tyttö Emily. Kaupunki on jo osin tyhjentynyt ihmisten lähtiessä pois: ympäristö on käynyt turvattomaksi ja yhteiskunnalliset rakenteet murenevat yksi toisensa perään. Millään viranomaistaholla tai yksittäisellä henkilöllä ei ole yksiselitteistä valtaa tai kykyä tilanteen kokonaishallintaan.

Kertojan havaintojen kautta kuva tilanteesta rakentuu yhä laajemmaksi. Katujen turvattomuus kasvaa, kun järjestäytyneet lapsi- ja nuorisojengit alkavat ottaa niitä hallintaansa. Nuoret eivät kunnioita ketään, sillä kaikkien on huolehdittava vain itsestään. Emilykin seilaa kertojan kotihuoneiston ja erään nuorisojengin haltuunsa ottaman talon väliä. Taloon muodostuu eräänlainen kommuuni, jota johtaa nuorukainen, Gerald, jonka kanssa Emily kokee ensirakkautensa. Sikäli kuin kaaosta kohti valuvassa maailmassa rakkaus on enää minkään arvoista.

Samalla kun todellisuus käy yhä raskaammaksi, kertojalla on kyky nähdä menneeseen ja "seinän taakse". Hän pääsee tarkkailemaan Emilyn lapsuutta ja toivoakseen myös tulevaisuutta. Sellainen kuitenkin aina on, joka tapauksessa, synkimpinäkin hetkinä.

Eloonjääneen muistelmat on kiehtova romaani, vaikken voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Dystooppinen maailma on suosikkimiljöitäni kirjallisuudessa, niin nytkin. Tilanteen selittämättömyys vain lisää oman lukuelämyksen monimuotoisuutta, kun saa itse tehdä tulkintoja ja oletuksia. Keskeisenä teemana romaanissa on naiseus ja naiseksi kasvaminen: Emilyn nopean kehityksen kautta välittyy vahva kertomus siitä, miten naisena oleminen ja naisen paikka määrittyvät tilanteessa kuin tilanteessa. Katstrofinkin partaalla nainen, nuorikin, joutuu aivan toisenlaisten määritelmien ja valintojen eteen kuin mies. Emilyn miellyttämisenhalu yhdistettynä kapinointiin ja rimpuiluun ilahduttaa terävänä kuvauksena ja samalla myös surettaa. Eikö koskaan, koskaan pääse eroon naisiin kohdistuvista paineista ja odotuksista?

Lessing tuntuu edelleen arvoitukselliselta ja kiehtovalta. Hänen romaaninsa eivät ole mitenkään miellyttäviä, mutta se vain lisää kiinnostusta lukea niitä ja koettaa ymmärtää, mitä hän tekstillään kertoo.

Sattumalta hyllyssäni olevan kappaleen välistä löytyi Iris Tenhusen kirjoittama kritiikki teoksesta maaliskuulta 1988. Miten kiehtovaa, että kirjan edellinen omistaja on nähnyt sen vaivan, että on kopionut kritiikin ja tehnyt siihen omia merkintöjään ja säilyttänyt sitten kirjan välissä. Mitä hän lienee ajatellut lukemastaan? Se jää arvoitukseksi, mutta ilahduttaa minua suuresti. Millaisia tarinoita maailma onkaan täynnä, arkisista katastrofeihin.


Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentaja: Kyllikki Villa
Otava 1988
218 s.
The Memoirs of a Survivor (1974)

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Illuusioita, Hyönteisdokumentti, Päivi Kosonen / Kiiltomato

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä, Kirjahyllyn aarteet

Doris Lessing: Hyvä terroristi

Alice Mellings on kolmekymppinen brittinainen, jonka perhetausta olisi voinut taata tälle nousujohteisen uran ja elämän ensin huippuyliopistossa ja sitten jossain hyvässä työssä. Lapsuus suuressa talossa paksuin verhoin peitettyjen ikkunoiden takana oli turvallinen, vaikka vanhempien rakkaus toisiinsa vähitellen haipuikin, eikä Alicen äiti päässyt toteuttamaan itseään niin paljon kuin olisi halunnut. Alicelle lähes kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Mutta Alice päätti itse toisin. Hän opiskeli kyllä, mutta päätyi valkokaulusuran ja porvarillisen elämän sijaan vallatuissa taloissa erilaisissa kommuuneissa asuvaksi äärivasemmistolaiseksi, kapinalliseksi – ja väkivaltaan valmiiksi terroristiksi asti. Vai päätyikö kuitenkaan?

Hyvä terroristi on Doris Lessingin Man Booker -lyhytlistalla ilmestymisvuonnaan ollut romaani, jonka keskiössä on Alice Mellings. Ristiriitainen, raivostuttava, naiivi Alice, jota tekee mieli ravistella ja herätellä moneen kertaan. Alice on kumppaninsa Jasperin kanssa kiertänyt jo vuosia erilaisissa asuinyhteisöissä. Viimeisimmäksi he ovat asuneet useamman vuoden Alicen äidin Dorothyn nurkissa Alicen lapsuudenkodissa, jonne Dorothy on jäänyt yksin asumaan avioeronsa jälkeen. Mutta kun Alice ja Jasper löytävät tyhjillään olevan talon ja yhteisön, jonka kanssa elää, he muuttavat makuupusseineen pois valmiin pöydän ääreltä.

Uudessa asuinpaikassa Alice pääsee toteuttamaan itseään paremmin: hän saa olla äidillinen, huolehtiva, aikaansaava käytännön ihminen, jonka ensisijainen tavoite on estää talon purkaminen, hankkia sinne lämminvesivaraaja ja saada putket auki. Politiikasta Alice ei nimittäin lopulta tiedä niin paljoa, vaikka aatteen palo ja vallankumouksen halu ovatkin vahvoja.

Hyvä terroristi on viiltävää ja rasittavaa luettavaa. Lessingin katse on ironinen ja terävä, hän ei kohtele henkilöitään mitenkään empaattisesti, vaan pikemminkin joka hetki avaa yhä selvemmin heidän ristiriitaisuuttaan ja ehdottomuuttaan. Voisi ajatella, että saman aatemaailman jakavat ihmiset tulisivat keskenään toimeen, mutta kaikkea muuta. Alicen talossa kukaan ei tunnu pitävän toisistaan, pariskunnat ehkä juuri ja juuri.

Tämäkään ei tosin koske Alicea ja Jasperia. Niin tyhjä ja välinpitämätön Jasperin suhtautuminen Aliceen on, että sitä sai lukea nieleskellen. Karuudessaan se saa ymmärtämään, kuinka paljon – niin käsittämätöntä kuin se onkin – samanlaisia tyhjiä suhteita maailmassa on. Sellaisia suhteita, joissa pysytään vain, koska ei muutakaan osata tai koska halutaan hyötyä toisesta.

Vasemmistoryhmittymä haluaisi tositoimiin, mutta heitä ei ota vakavasti sen enempää IRA kuin KGB:kään. Niinpä on ryhdyttävä lopulta toimintaan aivan itse. Siinä vaiheessa punnitaan, kuka on valmis mihinkin ja millä ehdoilla.

Lessingin kerronta on tempoilevaa ja jossain määrin jopa junnaavaa. Kommuunin ja etenkin Alicen arki toistaa itseään päivästä toiseen: on jälleen jokin huoltotoimenpide tehtävänä, on jälleen pohdittava, mistä saa rahaa, on jälleen tehtävä ruokaa, on jälleen suunniteltava vallankumousta. Henkilöhahmojen vastenmielisyys teki omasta lukemisestani hidasta, sillä oikeastaan en olisi edes halunnut tietää, mitä he tekevät ja miten heille käy. Alice ei herättänyt minussa mitään empatiaa, ellei lasketa sitä, että toivoin vain koko ajan hänen havahtuvan naurettavuuteensa, vaikka ymmärsin kyllä, ettei niin tule käymään.

Vaikka tämän kirjan lukeminen oli minulle haastavaa ja jopa vaikeaa (ja pirullisen hidasta se ainakin oli), Doris Lessingin armoton katse herättää kunnioitusta. Ideologian sumentama järki, oman toiminnan reflektoinnin täydellinen puute, ihmismielen heittelehtivyys ja yhteisöjen toiminnan pelisäännöt nousevat Hyvän terroristin sivuilla teemoina vahvasti esiin. Niissä riittää ammennettavaa ja edelleen mietittävää.


Doris Lessing: Hyvä terroristi
Suomentaja: Elina Hytönen
Otava 1987
451 s.
The Good Terrorist (1985)

Kirjastosta.


Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -haaste, Helmet-haasteen kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi. 

Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing: Viides lapsi
Suomentaja: Heidi Järvenpää
Kansi: ?
Otava 2009 (1. painos 1989)
160 s.
The Fifth Child (1988)

Kirjastosta.


David ja Harriet tietävät ensi silmäyksellä olevansa toisilleen tarkoitetut. He tapaavat firman juhlissa ja yhteinen tie ja tulevaisuus on sillä selvä: naimisiin, iso ja viihtyisä talo, paljon lapsia. Vasten modernisoituvan ja vapaamielistyvän aikansa normeja Lovattit haluavat keskittyä siihen, mikä heidän mielestään on elämän perusta – perhe.

Suuri talo työmatkan päässä Lontoosta on unelmien täyttymys nuorelle parille, vaikka he tajuavat jo kauppoja tehdessään, ettei heillä ole siihen oikeastaan varaa. David on vakavaraisesta suvusta ja hänen isänsä James alkaakin tukea Lovatteja monin tavoin. Kun lapsia sitten alkaa syntyä varsin tiuhaan tahtiin, niin taloudellinen kuin henkinenkin tuki ovat tarpeen. Luke, Helen, Jane ja Paul ovat suloisia lapsia, rakkaudella odotettuja ja sampanjalla syntymässään voideltuja, ja iso talo täytyy aika ajoin sukulaisten iloisista äänistä, elämästä ja tunteista. Harriet saa lastenhoitoapua äidiltään Dorothylta ja James muistaa perhettä säännöllisesti isolla shekillä.

Mutta sitten sattuu vahinko, ja Harriet tulee viidennen kerran raskaaksi, vaikka muuta suunniteltiin. Jo raskausaika on erilainen kuin aiemmin: kohdussa kasvaa selvästi isompi lapsi, joka tuntuu raatelevan äitinsä sisältäpäin. Vain vaivoin hankitut rauhoittavat lääkkeet suovat Harrietille pienen levon. Onneksi synnytys käynnistyy etuajassa, lopulta.

Syntyy viides lapsi, Ben, joka on aivan erilainen kuin kaikki muut.

Benin syntymän jälkeen mikään ei ole ennallaan. Harrietin ja Davidin suhde joutuu koetukselle, iso talo hiljenee vähitellen, perheen muut lapset jäävät erityisen pikkuveljen varjoon. Alkaa epäilys monesta asiasta: yhteiskunnasta, erilaisuuden kohtaamisesta, väkivallasta, etiikasta, äidinrakkaudesta, oikeutuksesta.

Miten kohdata niin suuri erilaisuus, miten ymmärtää sitä, kun ymmärrys on totuttujen moraalikoodien mukaan mahdotonta?

Olen hullaantunut Doris Lessingiin, myönnettäköön se nyt. Luin vasta hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa, joka oli voimakas, mieleenpainuva ja syvälle vaikuttava lukukokemus. Viides lapsi on kirjoitettu lähes 40 vuotta esikoista myöhemmin, se on tarkkaan hiottu, tiivistetty ja väkevä. Yhtä lailla kuin esikoinenkin se kuvaa kiellettyjä tunteita, aiheita, joista ei saisi ääneen puhua.

Viides lapsi on ristiriitojen, vastakohtaisuuksien ja kontrastien kirja. Harrietin ja Davidin elämä on liiankin hyvää, liian idyllistä ja omahyväistä. He saavat paljon – sellaistakin, mitä eivät suoranaisesti ansaitse. He eivät ole pahoja ihmisiä, ainoastaan omien unelmiensa ja periaatteidensa sokaisemia. Heillä on valtava halu kapinoida omaa aikaansa vastaan aseenaan sovinnaisuus ja eräänlainen universaali hyveellisyys: he haluavat vain onnellisen suurperheen, se on ainoa, mitä he haluavat. Ja juuri tähän onni kompastuu, omaan mahdottomuuteensa.

Sillä ei elämää voi kirjoittaa ennalta, ei voi päättää haluavansa onnea ja rakkautta. Jälkeläisilleen voi antaa geeninsä ja kasvuympäristön, mutta lopulta kyse on aina sattumasta, vahingosta, pienestä säröstä. Beniin henkilöityy kontrolloimattomuus ja määrittelemättömyys. Hän on kaikkien kategorioiden ulkopuolella, eikä hän tunne rajoja. Tätä ei määrittelyistä elävä perhe voi kestää.

Kiinnostava on myös yhteiskunnan asenne. Lovattit jäävät yksin: perhelääkäri ei sinänsä löydä Benistä vikaa, koulu ei tue muttei myöskään rankaise (vaikkei Ben opi kunnolla edes lukemaan ja kirjoittamaan), viranomaiset pysyvät poissa. Tuntuu kuin perhe tipahtaisi viidennen lapsensa myötä jonkinlaiseen kaninkoloon, pois näköpiiristä ja rekistereistä. Voisiko se tänä päivänä olla mahdollista?

Lähisuku kyllä näkee ongelman ja huolestuu, mutta tuki, jota sukulaiset tarjoavat, ei ole sitä, mitä etenkään Harriet haluaa. Niinpä talo vähitellen autioituu, yhteydenpito hyytyy ja lakkaa kokonaan. Sosiaalisuudesta, yhteisöllisyydestä ja kiintymyksestä polttoaineensa saanut perhe hajoaa.

Ihailen, kuinka Doris Lessing saa kirjoitettua näin lyhyeen mittaan niin monta kiinnostavaa teemaa ilman, että niistä jäisi pintaraapaisun maku. Viides lapsi on taidonnäyte, puheenvuoro ja näkökulma, joka saa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan erilaisuuteen, perhesiteisiin, äitiyteen ja ihanteisiin.

Miksi ymmärrämme maailman nimenomaan kategorioiden ja luokittelun kautta? Miksi kategorioihin sopimaton on uhka, miksi koemme sen niin? Miksi ihanteemme ja periaatteemme ovat lopulta niin haavoittuvaisia, yhdestä puhalluksesta horjuvia?

____

Viidennestä lapsesta on kirjoitettu monessa blogissa. Tässä muutama linkki: Miia/Komas linja, Hanna/Kirjainten virrassa, Sara/Saran kirjat, Karoliina/Kirjava kammari, Susa/Järjellä ja tunteella, Zephyr/Kirjanurkkaus, Katri/La petite lectrice

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Doris Lessing: Ruoho laulaa
Suomentaja: Eva Siikarla
Kansi: Markko Taina
Tammi 2007 (1. painos Kirjayhtymä 1978)
281 s.
The Grass Is Singing (1950)

Kirjakauppaostos.


Kaikki alkaa ja päättyy kuolemaan.

Itsellistä elämää pitkään viettänyt, eteläisessä Afrikassa asuva brittisiirtolaisten tytär Mary sattuu kuulemaan vahingossa tuttaviensa käymän keskustelun, jossa hänen elämänvalintansa asetetaan kyseenalaisiksi. Häntä ei pidetään avioliittoon sopivana tyyppinä. Mary hätkähtää ja määrätietoisena ihmisenä häneltä ei mene kauaakaan löytää itselleen sulhanen. Richard "Dick" Turner on ahkera maanviljelijä, yritteliäs ja periksiantamaton. Mary ja Dick avioituvat ja muuttavat Dickin syrjäiselle maatilalle.

Kaupunkilaisnaiselle maaseutu on pelättyäkin ankarampi. Dick ei yrityksistään huolimatta menesty, vaan pellot pysyvät kitukasvuisina, sadekaudet ja kuivuus piiskaavat ja yksinäisyys kalvaa etenkin Marya, joka on tottunut sosiaalisesti vilkkaaseen elämään, jota kykenee itse säätelemään. Mary ei tule toimeen Dickin palkollisten kanssa, vaan palvelusväki tulee ja menee. Kunnes lopulta palvelijaksi palkataan pistäväkatseinen Moses.

Doris Lessingin Ruoho laulaa on odottanut lukuvuoroaan kauan. Se on alelöytö jostain muutaman vuoden takaa ja se on aika ajoin tuijotellut minua hyllystä. Nyt tartuin siihen, ja mitä löysinkään.

Tähän saakka minulle lukematon Lessing yllätti. Kirja iski suoraan sisuksiin. Kovaa. Ruoho laulaa on upea, monisävyinen, voimakas ja koskettava teos. Se kertoo epäonnistuneesta avioliitosta, ihmisten kyvyttömyydestä kohdata toisiaan ja tulla toimeen itsensä kanssa ja se on yksi vaikuttavimmista masennuksen kuvauksista, joita olen koskaan lukenut. Mary Turner vaipuu hitaasti mutta varmasti hyvin syviin vesiin – eikä nouse sieltä enää. Lukijan kurkkua kuristaa.

Sen lisäksi, että kertoo yksilön kamppailusta vääränlaisissa olosuhteissa, Ruoho laulaa on kertomus siirtomaapolitiikasta ja rotusorrosta. Se kertoo ennakkoluuloista, syvällä versoavista oletuksista ja tabuista, joiden voima on mittaamaton. 2010-luvun ihmiselle 1900-luvun alkupuolen ajatusmaailma ja yhteiskunnallinen rakenne on kaukainen mutta pelottavalla tavalla tuttu. Jotain on säilynyt, valitettavasti, eikä aika tai ihminen ole muuttunut niin paljon kuin haluaisimme uskoa. Tai ainakin toivottavasti haluamme.

En voi riittävästi korostaa, kuinka suuren vaikutuksen Doris Lessing minuun tällä esikoiskirjallaan teki. Olen pöllämystynyt, hämmentynyt ja ihastuksissani. Lessing kirjoittaa kuulaasti, kauniisti ja sydämeenkäyvästi olematta piiruakaan selittelevä, alleviivaava tai yksinkertaistava. Tarina on vahva, henkilöt eläviä, tunnelma käsinkosketeltava. Tätä on hyvä kirjallisuus. Tällaista on onni saada lukea.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vaikka lienen myöhäisherännäinen Lessingin suhteen, mitään ei ole menetetty. Viime syksynä kuolleen kirjailijan tuotanto tulee taatusti luettavakseni. Ehkä jopa parempi näin: kenties Lessing ei nuorempaan minuun olisi näin edes purrut.

Jos et vielä tätä suuruutta tunne, tee asialle jotain. Ruoho laulaa on upea, upea kirja, joka vaatii ja antaa paljon.

____

Myös Tarukirjan Margit on lukenut tämän.

Osallistun kirjalla haasteisiin 14 nobelistia (Lessing palkittiin vuonna 2007) ja Mikä minusta tulee isona? (kirja kuvaa maanviljelijän elämää viiltävästi). Lisäksi ruksaan yhden kohdan TBR-listallani.