Katriina Ranne: Maa kuin veri

 

Kun luin Katriina Ranteen romaania Maa kuin veri, ympärillä tuntui rapistuva ja mätänevä paratiisi, vähitellen maatuva ja katoava. Vaikka ei kukaan mitään paratiisia kai ihan vakavissaan odottanut saavansakaan, ainakin uskoisin niin.

Maa kuin veri on neljän sukupolven kronikka, kertomus siirtolaisuudesta, työstä, köyhyydestä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden ketjuista.

Kaarlon perhe lähtee unelmiin ja utopioihin uskovan isän patistamana siirtolaisiksi Lahdesta Argentiinaan vuonna 1906. Suomi on osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, eikä tavallisella rautatieläisellä perheineen juuri vapauksia ole. Argentiinan Colonia Finlandesassa odottaa hedelmällinen maaperä ja toisiaan tukeva yhteisö, uuteen valmiiden uutterien suomalaisten oma väki. Tai sitten ei.

Kaarlo kasvaa nuorukaisesta aikuiseksi itselleen vieraalla maalla, mutta sopeutuu, saa perheen ja lopulta omannäköisensä elämän. Muistot Suomesta haipuvat vähitellen, vaikka Kaarlo vaimoineen jonkin aikaa harkitseekin palaavansa kotimaahan. Tielle vain tulee kaikenlaista, kuten nyt vaikka maailmansota, espanjantauti ja 1920-luvun myötä rahan arvon romahdus – vähitellen kasvatetut säästöt kalliisiin matkoihin hapertuvat pois.

Kaarlon esikoistytär Ester jatkaa isänsä jalanjäljissä Colonia Finlandesan rakentamista, maanviljelyä ja työteliästä elämää. Esterin oma perhe-elämä, jonka hän ehkä itselleenkin yllätyksenä kuitenkin lopulta saa, ei ole mutkatonta, vaan sisältää suuria menetyksiä ja pakotettua jaksamista yhä haastavammaksi käyvissä oloissa.

Esterin pojantytär Aina on 2000-luvulla siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Nainen, jonka periksiantamaton mummi on kasvattanut rakastamaan ympärillä olevaa, vastaanpanevaa maata, ja joka lopulta parhaan ystävänsä, guaraní-alkuperäiskansaan kuuluvan Amarun kanssa (ja myös pitkään ilman häntä) eletyn elämän myötä kokee ehkä suuremman yhteenkuuluvuuden ympäristöönsä kuin yksikään aiempi sukupolvi siirtolaisten ketjussa.

Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä.


Katriina Ranne: Maa kuin veri
WSOY 2021
378 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjamuuri, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 15. kirjan tapahtumapaikkana on tropiikki.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset - suomalaisten elämää Amerikassa

 

Siirtolaisuus on kiehtova teema, joka on alati läsnä nykyajassa siinä missä menneisyydessäkin. Liike, liikkuminen, uusille alueille lähteminen ja vanhojen seutujen hylkääminen on kuulunut vahvasti ihmisyhteisöjen elämään kautta vuosituhansien.

1800-1900-lukujen siirtolaisuus Amerikan mantereelle on merkittävä historiallinen ilmiö, jonka seuraukset näkyvät edelleen. Se on myös yksi suosikkiaiheistani seiskaluokan historiassa, ja usein olenkin pyrkinyt panostamaan erityisesti siirtolaisuuden monimuotoisuuteen ja matkanteon konkretisoimiseen. Useimmiten aloitan aihepiirin tehtävällä, jossa oppilaat joutuvat miettimään ja kirjoittamaan saamaansa matkalaukkukuvaan, mitä itse pakkaisivat mukaan, jos joutuisivat muuttamaan toiseen maahan vain yhden laukun verran tavaraa. Sangen usein oppilaiden mukaan lähtisivät toimivimmat vaatteet, rakkain elektroniikka ja laturit, säästöt ja aarteet.

Sangen hyvin tästä saa usein keskusteluaiheen siihen, miksi raflaavissa pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevissä kuvituksissa ja ”keskusteluissa” (eli nettiöyhöttömisessä) länkytetään siitä, että liikkeessä olevilla ihmisillä on mukanaan juuri elektroniikkaa ja kestäviä vaatteita.

Miksiköhän.

No, Karoliina Suoniemen uusi lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset ei tartu nykyajan pakolaisaaltoihin, vaan sen aiheena on juuri parin edellisen vuosisadan aikainen siirtolaisuus Amerikkaan. Kirja on saanut innoituksensa Suoniemen omassa suvussa eletyistä tapahtumista, mikä on yhtäältä ilahduttavan henkilökohtaista ja toisaalta kovin samastuttavaa monelle. Suomalaisista suvuista, etenkin pohjanmaalaisista, löytyy runsas määrä siirtolaiseksi lähteneitä. Ilmiö ei ole Suomessa lainkaan tuntematon.

Ameriikan lapset kuvaa monipuolisesti ja kevyellä otteella sitä pitkää, kallista ja vaivalloista matkaa, joka siirtolaisten on pitänyt kulkea Suomesta Amerikan mantereelle. Kirja keskittyy juuri Pohjois-Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen. Tutuksi tulee matka ensin Suomesta Isoon-Britanniaan, sieltä Atlantin yli Vapaudenpatsaan ja Ellis Islandin ohitse Finntowneihin suurkaupungeissa ja pikkupaikkakunnilla.

Lukija kokee konkreettisten esimerkkien kautta, kuinka monenlaisiin eri töihin ja tehtäviin suomalaisia lähti: metsiin, preerioille, uudisasukkaiksi, palveluskunnaksi, lokareiksi ja lumperijäkeiksi. Miten paljon ikävöitiin kotiin, ja miten paljon toisaalta ihastuttiin uusiin seutuihin ja mahdollisuuksiin. Puhuttiin fingelskaa, syötiin äpylipaita ja prekfestiä, käytiin elokuvissa ja tansseissa, liityttiin ammattiyhdistyksiin ja etsittiin puolisoa.

Teksti on helppolukuista, kuvailevaa ja tarinallista. Se tuntuu tutulta ja tekee sisällöstäkin tuttua, matalan kynnyksen takana olevaa. Kirjan parissa on hauskaa viettää aikaa, lukea luku ja aihe kerrallaan tai ahmaista isompi siivu saman tien. Emmi Kyytsösen kuvitus on iloinen ja värikäs, joskin itse olisin mieluusti katsonut suurempaakin määrää kuvia, ne havainnollistavat sisältöä oivasti. Mukana on myös tehtäväosioita, joita voi tehdä tai olla tekemättä – hyödyllisiä myös koulukäyttöön.

Opettavaista, hyödyllistä ja kuitenkin viihdyttävää. Tavallisten mutta rohkeitten ihmisten historiaa nykyajan ihmisille, suurien kokonaisuuksien pilkkomista ymmärrettävään ja hallittavaan muotoon. Isojen ilmiöiden inhimillistämistä: tätä oli elämä ja arki, ihan tällaista tavallista ja tuttua, vaikkakin toki uusilla Ameriikan mausteilla.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2021
87 s.

Arvostelukappale.

Newyorkilaisia naiskohtaloita

Uppouduin muutaman kirjan verran naisten elämään New Yorkissa. Sattumalta kirja johti taas toiseen – tällaiset ketjut kiehtovat mieltäni kovasti. Näkökulma on tällä kertaa jollain tapaa ulkopuolisen ihmisen: muualta tulleen, salaa muuttaneen, peiteroolia kokeilleen ja yhteiskunnan hylkäämän.

Teemu Luukan kirjoittama New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on elämäkerta naisesta, joka vielä yhdeksänkymppisenä palveli asiakkaitaan baaritiskin äärellä, teki äärimmäisen vauhdikkaan uran ja eli elämän, jossa ei ollut tilaa rauhalle tai hiljaisuudelle.

Tyyni Kalervo (1900–1993) oli helsinkiläinen työläisperheen tytär, joka lähti vähän yli parikymppisenä siirtolaiseksi Kanadaan, josta sitten siirtyi viranomaisilta salaa Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. Tyyni oli kunnianhimoinen, peräänantamaton ja tolkuttoman ahkera, ja hänen onnistuikin tehdä melkoinen luokkaretki piikatytöstä ravintoloitsijaksi ja varakkaaksi yrittäjäksi.

Tyynin elämässä oli ilmeisesti jonkinlainen vaihde, jonka silmään laittamalla vuorokauteen sai lisää tunteja ja arjen pyörittämiseen ylimääräistä energiaa. Mikään muu ei voi selittää sitä älytöntä ja hengästyttävää vauhtia, jolla hän kirjan mukaan elämäänsä eli ja tekojaan teki. Tyynille nukkuminen ja lepo olivat kaiketi yliarvostettuja asioita, joihin hän turvautui vain äärimmäisessä hädässä. Työn paahtamisesta huolimatta hän kävi aika ajoin Suomessa etenkin sen jälkeen, kun sai oleskeluluvan Yhdysvaltoihin ja paluu sinne oli turvattu. Suomessa Tyyni huolehti lapsuudenperheensä jäsenistä ja näiden bisneksistä ja elintasosta parhaansa mukaan – ehkä ajoittain hieman tuppautuenkin. Mikään helppo ihminen hän ei varmastikaan ollut: elämäkerta kuvaa naista, joka ei sallinut löysäilyä eikä rahan tuhlaamista, vaan piti kynsin hampain kiinni saavuttamistaan eduista ja omaisuudestaan.

Tyynin elämäntarinan ohella kirjassa kerrotaan New Yorkin kaupunkihistoriaa, mikä on ehdottomasti kiinnostava valinta ja monipuolisesti esitetty. Luukan teksti on vauhdikasta ja selkeää, ja vaikken itse ole koskaan käynyt New Yorkissa, pystyin lukiessani hyvin hahmottamaan ympäristöä ja erilaisia alueita. Kansiliepeissä olevat kartat auttoivat asiassa myös – ja luultavasti monenmoinen vuosien aikana kuluttamani kuvallinen populaarikulttuuri.

Suosittelen New Yorkin uhmattaren lukemista kaikille New Yorkista, ravintolamaailmasta, siirtolaisuudesta ja vahvojen naisten elämästä kiinnostuneille. Se takaa viihdyttäviä lukuhetkiä ja paljastanee lähes kaikille jotain uutta monesta erilaisesta ilmiöstä 1900-luvulta.

Toinen New Yorkiin sijoittuva vastikään lukemani tietokirja on erään yönaisen reportaasi newyorkilaisesta naisten psykiatrisesta sairaalasta. Nellie Bly (1864–1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja ja äärimmäisen rohkea ja rajoja rikkova nainen omana aikanaan. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa Mia Kankimäen aivojani uusiin asentoihin niksauttaneessa kirjassa Naiset joita ajattelen öisin ja kirjaston tietokantaan tehty haku paljasti vastikään suomennetun teoksen.

Kymmenen päivää mielisairaalassa kuvaa Blyn journalismin nimissä tekemää ihmiskoetta, jossa hän ujuttautuu salaa potilaaksi psykiatriselle osastolle paljastaakseen siellä vallitsevat olot. Ensin on saatava lähete psykiatriselle, eikä se tunnu olevan 1800-luvun lopun New Yorkissa lainkaan hankalaa ainakaan naimattomlle, yksinäiselle naiselle. Sairaalaan "päästyään" Bly havainnoi "hoito"menetelmiä, ravintoa, henkilökuntaa ja toisia potilaita sekä omaa käytöstään ja toimintaansa.

Kuten ehkä arvata saattaa, olot sairaalassa ovat surkeat. Ruoka on huonoa ja sitä on vähän, potilaita kohdellaan paikoin kuin eläimiä, elinolot ovat kylmät, epämukavat ja lannistavat, eikä toivoa "parantumisesta" ole. Henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin on järkyttävän välinpitämätöntä tai sadistista, ja jos ei sairaalaan tullessaan vielä olekaan ollut sairas, sen olosuhteet viimeistään sairastuttavat vahvemmankin yksilön joko psyykkisesti tai fyysisesti.

Sinänsä Blyn reportaasin tiedot eivät tule yllätyksenä, sen verran paljon tästä aiheesta olen aiemminkin lukenut ja tiennyt. Oman aikansa kuvana se on kuitenkin hyvin kiinnostava ja etenkin Blyn oma heittäytyminen todelliseksi tutkivaksi journalistiksi herättää kunnioituksen. Suomennos on kuitenkin jäänyt hieman heppoiseksi, ja tekstin lukeminen on vähän tökkivää, kun huomio kiinnittyy kieleen. Sikäli kuin psykiatrian historia kiinnostaa, Nellie Blyn reportaasi kannattaa lukea. Siitä auennee hyvinkin uusia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita sekä lisäselvityksen intoa.


Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
400 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema


Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Suomentaja: Heidi Kouridou
Oppian 2018
137 s.
Ten Days in a Madhouse (1887)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a non-fiction book)

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albaaninuorukainen on paennut koko ikänsä. Ensin itseään ja itsensä tuntemista, sitten ympäriltään hajoavaa yhteiskuntaa ja kotimaata, lopuksi jälleen itseään ja kaikkea, minkä on aiheuttanut, särkenytkin. Hänen tuntuu mahdottomalta määritellä itseään kovin tarkasti: hänen vaelluksensa on kulkenut Albaniasta Italiaan, Saksaan, Espanjaan, New Yorkiin ja lopulta hyytävään Suomeen. Voiko hän missään antaa periksi, rauhoittua, olla turvassa? Kohdata menneet?

Hän kertoo tarinaansa menneestä ja nykyisyydestä. Siihen kietoutuu voimakkaasti lapsuus ja nuoruus – tietenkin – jonka Agim- ja Bujar-nimiset pojat jakoivat keskenään. Yhdessä he kokivat rujon elämän Tiranassa aikana, jolloin mitään ylimääräistä ei ollut, ja vain Albanian kaksipäinen kotka toi hieman valoa maailman ylle. Jos sekään.

Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän on villi, rujo, karu ja koskettava. Se on hienoa, eheää tarinankerrontaa, suuri ja hiottu romaani, jossa ei ole ylimääräistä. Se hengittää, elää, kietoo lukijan mukaansa pyörteeseen, josta ei pääse pois ennen viimeistä sivua. Ja silloin olo on kaikkensa antanut, paljon saanut.

Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian vasta tänä kesänä, ja vaikka (vai koska?) se ei päästänyt minua helpolla, ei edes kovin lähelle, halusin ehdottomasti tarttua myös tähän Statovcin toiseen, muutamaa vuotta uudempaan romaaniin. Ei siis ollut vaikeaa poimia sitä mukaansa kirjastosta henkilökunnan suosituspöydästä.

Tiranan sydän puhutteli minua suuresti. Sen päähenkilön kamppailu elämänsä painon kanssa on sydäntäsärkevää, ja sen kuvaama maailma on samaan aikaan vieras ja silti samastuttava. Minulla ei ole ollut elämässäni merkittäviä epäselvyyksiä sukupuolen tai seksuaalisuuden kanssa, mutta se ei vähennä kykyäni empatiaan niitä kohtaan, joille kaikki ei ole selvää tai jotka joutuvat kärsimään sen vuoksi, mitä ovat.

Huomionarvoista on myös romaanin kyky kertoa mielenterveydestä ja sen voimasta – ja heikkoudesta. Mihin ihminen on valmis, paljonko hän jaksaa kantaa, miten pitkälle yltää. Ja entä kun ei enää jaksa, kun väsyy taisteluun. Tai ihan vaan elämään. Miten sitten käy? Jos on peräisin maailmasta, jossa mies ei ole heikko, jossa sukupuolia on kaksi, jossa avioliitot sovitaan sukujen kesken? Tai vaikkei olisikaan?

Statovcin käsissä tarina kiertyy, taipuu ja kasvaa. Hän on sen mestari, ei epäilystäkään.



Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
271 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T.    

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 20. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Bekim on kosovolaisen maahanmuuttajaperheen poika, jonka aikuistuminen tuntuu kipeältä. Hän etsii itseään ja olemistaan yliopiston luennoilta, chateista ja rajuista irtosuhteista. Lopulta Bekim päättää ostaa itselleen boakäärmeen, vaikkei edes pidä käärmeistä. Vapaana asunnossa liikkuva matelija saa kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla Bekimin päähän ryhtiä. Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtuu yökerhossa, kun Bekim tutustuu omapäiseen, tylyyn mutta todella kiehtovaan kissaan. Ennen kuin huomaakaan, Bekim huomaa elävänsä sekä kissan että käärmeen kanssa. Kaikkea muuta kuin hän joskus kuvitteli.

Bekimin äiti Emine on puolestaan tehnyt elämässään aina niin kuin kunnon kosovalaiselta albaanitytöltä odotetaan. Hän ei tavoitellut suuria, ei pyrkinyt eteenpäin eikä oikeastaan minnekään. Hän meni naimisiin ensimmäisen isänsä sopivaksi katsoman kosijan, komean Bajramin kanssa ja ajatteli tekevänsä siinä juuri niin kuin kuuluu. Mistä Emine olisi voinut tietää, että kotimaa ympärillä sortuu samaa tahtia kuin haaveet onnellisesta avioliitosta? Eminen ja Bajramin perhe muuttaa pois sodan jaloista kaukaiseen ja kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajien elämä ei ole herkkua. Vaikeinta sopeutuminen tuntuu olevan Bajramille, jonka ei ole aiemmin tarvinnut sopeutua mihinkään, sillä muut ovat tehneet hänen käskyjensä mukaan.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ilmestymisvuonnaan 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja on kerännyt kuluneiden neljän vuoden aikana paljon lukijoita ja kehuvia kritiikkejä ja arvioita. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin ja käännöksiä on jo ilmestynyt kahdeksalla kielellä. Tarina on tulossa tänä syksynä Kansallisteatterin näyttämölle Johanna Freundlichin ohjauksena.

Suuri suomalainen menestystarina? Ehdottomasti. Taitava esikoisromaani? Kyllä.

Kissani Jugoslavia on villi, persoonallinen ja jäntevä romaani. Sen kertojaäänet ovat vahvoja: vuorotellen 2010-luvun nuori mies, joka etsii itseään itseään satuttaen, vuorotellen Titon Jugoslaviassa varttunut, perinteiden sitoma nuori nainen, josta kasvaa vuosien myötä itsensäkin vahvuudellaan yllättävä, sopeutumiskykyinen nainen.

Miljöön rakentamisessa Statovci on taitava. Helsinki kovana ja kylmänä, Kosovon maaseutu sellaisena kuin sitä aina on eletty. Perinteiden paino on tarinassa vahva, tukahduttavakin, ja sitä vastaan pyristely tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta, mutta sinnikkyydellä selviytyy. Ulkopuolisuuden tunne välittyy vahvana etenkin Bekimistä, mutta myös Eminestä. Miten elää, jos ei ole missään kotonaan, jos ei missään tunne itseään tervetulleeksi ja rakastetuksi?

Romaanilla on suuret vahvuutensa, joita ei voi kiistää. Jokin piti minua silti etäällä Kissani Jugoslavian maailmasta, ei aivan antanut upota mukaansa. Kirja on kova ja karu, pohjavireeltään synkkä. Sen pinnan alla liikkuu paljon muutakin kuin kuristajakäärmeitä ja narsistisia kissoja, mutta ikään kuin se liike ei olisi ollut minua varten. Statovcin kirjoittaman tarinan ei toki tarvitsekaan olla minun, kaikkea muuta. Sillä on ehdoton oikeutensa olla sellainen kuin se on, ääni jollekin, jota en koskaan voi täysin ymmärtää.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Ulkoasu: ?
Otava 2014
286 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Tuntematon lukija, Mitä luimme kerran

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Muuttoliikkeessä-haaste vei laajalle

Viime vuoden ajan minä ja moni muu kulki siirtolaisten, pakolaisten ja maahanmuuttajien mukana Muuttoliikkeessä-haasteessa. Haaste päättyi vuoden 2017 lopussa, mutta koontia on pitänyt odotella – nyt se kuitenkin tulee!

Kolmetoista bloggaajaa itseni lisäksi ilmoittautui haastekoonteineen matkansa loppuun saattaneeksi. Kiitos teille! Jos olen huolimattomasti unohtanut jonkun matkasta tai jos osallistuit haasteeseen, mutta koontilinkkaus unohtui, edelleen voi viime vuonna lukemansa kirjat toki ilmoittaa – lisään ne kyllä tähän koosteeseen.

Ilahduttavan laajalla kattauksella teemaa käsiteltiin. Kirjoja, jotka useampi kuin yksi bloggaaja vuoden aikana luki, ei lopulta ollut kovin montaa. Yhteensä haasteeseen luettiin 109 eri kirjaa, vau! Useampia lukijoita ja bloggauksia keräsivät Cilla & Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, Yaa Gyasin Matkalla kotiin, Jhumpa Lahirin Tuore maa, Juuli Niemen Et kävele yksin, Miika Nousiaisen Juurihoito, Katriina Ranteen Miten valo putoaa, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija, Asko Sahlbergin Amandan maailmat, Maija Salmen Paholaisen juna, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat, Marjane Satrapin Persepolis 2. Kotiinpaluu ja Antti Tuurin Tangopojat.

Allaolevasta listasta löytynee luettavaa moneen makuun siirtolaisuuteen, muuttoliikkeeseen ja uusiin maisemiin siirtymiseen liittyen. Linkit olen laittanut paikoilleen, kun ne ovat olleet saatavillani. Toivon niiden menneen edes sinne päin.

Teema pysyy ajankohtaisena, eikä ilmiö katoa minnekään. Parempi kuin piiloutua siilipuolustukseen onkin ottaa selvää, hyväksyä muuttuva maailma ja pyrkiä kohti sellaista tulevaisuutta, jossa väistämättä kehittyvät konfliktit, vaikeudet ja haasteet voidaan ratkaista inhimillisin ja kestävin keinoin.

Kiitos vielä kaikille haasteeseen osallistuneille, tämä oli hyvä ja avartava lukuvuosi!


Haasteeseen luettiin seuraavia kirjoja:

Abu-Hanna, Umaya: Alienin silmin (Mrs Karlsson lukee)
Adichie, Chimamanda Ngozi: Huominen on liian kaukana (Sivutiellä)
Adichie, Chimamanda Ngozi: Kotiinpalaajat (Kaikkia värejä)
Arnaldur Indridason: Varjojen kujat (Kirja hyllyssä)
Aykol, Esmahan: Hotel Bosphorus (Kartanon kruunaamaton lukija)
Bainbridge, Beryl: The Bottle Factory Outing (Hyönteisdokumentti)
Boyle, T. C.: The Tortilla Curtain (Iltatähden syttyessä)
Buchanan, Rowan Hisayo: Harmless Like You (Kartanon kruunaamaton lukija)
Börjlind, Cilla & Rolf: Uinu, paju pienoinen (Kaikkia värejä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Coezee, J. M.: Nuoruus (Oksan hyllyltä)
Cormier, Robert: After the First Death (Iltatähden syttyessä)
Craven, Tracy Leininger: Vaara vuorilla (Sheferijm)
Damkani, Jakob: Sionin poika (Sheferijm)
Doerr, Anthony: Kaikki se valo jota emme näe (Kirja hyllyssä)
Donald, Jason: Dalila (Kartanon kruunaamaton lukija)
Dovlatov, Sergei: Ulkomuseo (Hyönteisdokumentti)
Draculić, Slavenka: The Taste of a Man (Hyönteisdokumentti)
Draculić, Slavenka: As If I Am Not There (Kartanon kruunaamaton lukija)

Euripides: Electra and other plays (Hyönteisdokumentti)
Fleming, Melissa: A Hope More Powerful Than the Sea (Kartanon kruunaamaton lukija)
Fried, Hédi: Skärvor av ett liv (Mrs Karlsson lukee)
Graham, Robin Lee: Kyyhky (Sheferijm)
Guo, Xiaolu: Once Upon a Time in the East (Kartanon kruunaamaton lukija)
Gyasi, Yaa: Matkalla kotiin (Kartanon kruunaamaton lukija, Kirja hyllyssä)
Haasse, Hella: The Black Lake (Hyönteisdokumentti)
Haggard, H. Rider: Kuningas Salomon kaivokset (Hyönteisdokumentti)
Hauru, Hanna: Muuttoliike (Evarian kirjahylly)
Havaste, Paula: Maan vihat (Kirjan pauloissa)
Havaste, Paula: Veden vihat (Kirjan pauloissa)
Havaste, Paula: Lumen armo (Kirjan pauloissa)
Hiekkapelto, Kati: Tumma (Kaikkia värejä, Kirjan pauloissa)
Hietala, Nelli: Kielillä puhumisen taito (Sivutiellä)
Hiidensalo, Venla: Sinun tähtesi (Kirjan pauloissa)
Hjärne, Gustafva Sofia: Hämeen linna (Hyönteisdokumentti)
Hornfeck, Susanne: Torte mit Stäbchen (Iltatähden syttyessä)
Hubara, Koko: Ruskeat tytöt (Kirja vieköön!)
Hussein, Abdirahim: Minä Husu, suomalialainen (Mrs Karlsson lukee)
Huttunen, Joni: Barrfiolernars rike (Mrs Karlsson lukee)
Jones, Susanna: The Earthquake Bird (Kartanon kruunaamaton lukija)
Kallas, Aino: Polttoroviolla (Hyönteisdokumentti)
Kappelin, Kristiina: Italiensk dagbok (Mrs Karlsson lukee)
Katajavuori, Riina & Savolainen, Salla: Mennään jo naapuriin! (Kirja vieköön!)
Kazakevitš, Emmanuil: Sininen vihko (Hyönteisdokumentti)
Kettu, Katja: Piippuhylly (Kirja hyllyssä)

Khemiri, Jonas Hassen: Allt jag inte minns (Sivutiellä)
Kohonen, Laila: Hakkapeliitan poika (Kirjan pauloissa)
Krasikov, Sana: Vielä vuosi (Oksan hyllyltä)
Kuusisto, Olli: Pakolaiskissa (Kirjan pauloissa)

Kwok, Jean: Käännöksiä (Sivutiellä)
Kytömäki, Anni: Kivitasku (Lukuaikaa etsimässä)
Lahiri, Jhumpa: Tuore maa (Kirja vieköön!, Kirja hyllyssä)
Lahiri, Jhumpa: Tulvaniitty (Kirja vieköön!)
Lahiri, Jhumpa: Kaima (Kaikkia värejä)
Latvus, Sisko: Kaksi sateenkaarta (Sheferijm)
Lawson, Julie: A Ribbon of Shining Steel (Iltatähden syttyessä)
Le, Nam: Merimatka (Eniten minua kiinnostaa tie)
Lee, Janice Y. K.: The Expatriates (Kartanon kruunaamaton lukija)
Liikanen-Reger: Maman finlandaise (Mrs Karlsson lukee)
Lindén, Zinaida: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Eniten minua kiinnostaa tie)
Lindstrøm, Merethe: Days in the History of Silence (Hyönteisdokumentti)
Lipasti, Roope & Korhonen, Karoliina: Elovena-tyttö (Kirjan pauloissa)
Lundberg, Ulla-Lena & Eriksson, Pamela: Herttuatar ja kapteenin vaimo (Lukuaikaa etsimässä)
Matilainen, Jesse: Suomen suurin kommunisti (Klassikkojen lumoissa)
McKinley, Tamara: Viinitila (Evarian kirjahylly)
McKinley, Tamara: Merten taa (Evarian kirjahylly)
Mikkanen, Raili: Laulu tulipunaisesta huoneesta (Kirjan pauloissa)
Mikkanen, Raili: Nasima (Kirjan pauloissa)
Montero, Rosa: La ridícula idea de no volver a verte (Kirja vieköön!)
Namioka, Lensey: Ein Meer dazwischen, eine Welt entfernt (Iltatähden syttyessä)
Niemi, Juuli: Et kävele yksin (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Nothomb, Amélie: Nöyrin palvelijanne (Lukuaikaa etsimässä)
Nousiainen, Miika: Juurihoito (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie)
Okorafor, Nnedi: Kabu-Kabu (Hyönteisdokumentti)
Parkkinen, Leena: Galtbystä länteen (Kirja hyllyssä)
Partanen, Anu: Pohjoinen teoria kaikesta – parempaa elämää etsimässä (Eniten minua kiinnostaa tie)
Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther (Kirja hyllyssä)
Pyy, Mari: Kadonnut (Kirjan pauloissa)
Que Du Luu: Im Jahr des Affen (Iltatähden syttyessä)
Rabinowich, Julya: Splithead (Hyönteisdokumentti)
Ramadan, Somaya: Leaves of Narcissus (Hyönteisdokumentti)
Ranne, Katriina: Miten valo putoaa (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie)
Richert, Hannele (toim.): Mitä sä täällä teet? (Sivutiellä)
Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija (Kaikkia värejä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Rämö, Satu: Islantilainen voittaa aina (Mrs Karlsson lukee)
Sahlberg, Asko: Amandan maailmat (Kirja hyllyssä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Salmi, Maija: Paholaisen juna – matkalla kohti amerikkalaista unelmaa (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie, Kaikkia värejä)
Satrapi, Marjane: Persepolis 2. Kotiinpaluu (Sivutiellä, Oksan hyllyltä)
Selinko, Annemarie: Désirée (Iltatähden syttyessä)
Sendker, Jan-Philipp: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Lukuaikaa etsimässä)
Sendker, Jan-Philipp: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Lukuaikaa etsimässä)
Shepard, Lucius: Kalimantan (Hyönteisdokumentti)
Spark, Muriel: Mandelbaumin portti (Hyönteisdokumentti)
Teräs, Mila: Jäljet (Kirjan pauloissa)
Thor, Annika: Meren syvyyksissä (Sheferijm)
Tsvetajeva, Marina: Piru ja muita kertomuksia (Hyönteisdokumentti)
Tuuri, Antti: Ameriikan raitti (Eniten minua kiinnostaa tie)
Tuuri, Antti: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja (Eniten minua kiinnostaa tie)
Tuuri, Antti: Tangopojat (Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ugrešić, Dubravka: Kiputilahallitus (Eniten minua kiinnostaa tie)
Ulitskaja, Ljudmila: Iloiset hautajaiset (Hyönteisdokumentti)
Voorhoeven, Anne C.: Liverpool Street (Iltatähden syttyessä)
Väisänen, Tuula: Ida (Kirjan pauloissa)
Walker, Alice: Häivähdys purppuraa (Sivutiellä)
Willans, Joel: 101 Very Finnish Problems (Kirja vieköön!)
de Wolff, Kaarina: Rakkahin sisko (Kirja vieköön!)
Wong Ng, Eva: Chinatown Girl (Iltatähden syttyessä)
Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (Kirja vieköön!)
Zoboi, Ibi: American Street (Oksan hyllyltä)

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus kertoo maanpakolaisuuden, sodan ja kansallisen identiteetin murtumisen aiheuttamasta surusta ja kauhusta, sen voimasta murskata ihminen alleen. Romaani sijoittuu pitkälti Amsterdamiin, jonne joukko Jugoslavian hajoamissotia paenneita nuorehkoja ihmisiä on asettunut etsimään uutta ja parempaa elämää.

Tanja Lucić on kroatialainen kirjallisuudenopettaja, joka on kotoisin Zagrebista, mutta joutunut muuttamaan sieltä pois, ensin Saksaan ja sitten Hollantiin. Mies lähti Saksasta kohti itää, Tanjan suunta oli tasainen ja harmaa maa, jossa on silti pirullisen turvallista olla, vaikka ihmiset ovatkin sulkeutuneita ja hitaastilämpeäviä. Tanja saa sijaisuuden yliopistolta, hän opettaa joukolle sotapakolaisia serbokroaatin kieltä ja kirjallisuutta.

Kieli ja sen vaikutus identiteettiin on romaanissa valtavan olennaisessa roolissa. Tanja pohtii opettamansa kielen ilmenemistä ja käyttöä paljon. Kieli jakautuu serbian, kroatian, bosnian ja montenegron kieliin – kuka puhuu ja ymmärtää mitäkin, se on toinen tarina.

Kieli- ja kulttuuriopintojen sijaan Tanjan vetämästä kurssista muodostuu balkanilaisnuorille jonkinlainen terapiaistuntoryhmä. Kotimaiden kaaos, sodan uhka, oma status pakolaisena ja maahanmuuttajana, vieraalla maalla asuminen, erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen, kaikki vie aikansa ja vaatii veronsa. Toisilta ne kerätään suurempina kuin toisilta, minkä ryhmä joutuu raadollisesti lukuvuoden aikana huomaamaan.

Kun Tanja vierailee äitinsä luona Zagrebissa pitkän ajan jälkeen, hän saa huomata, ettei ole kotonaan enää sielläkään. Mitä maanpakolaisuus ihmiselle tekee? Antaako se yhtään rauhaa?

Kiputilahallitus on haastava ja raastava kirja. Se saa uppoamaan sijattomuuden ja vierauden tuntemuksiin, herättää levottomuutta, tuntuu oudoltakin. Ymmärrys maansa menettäneitä kohtaan kasvaa vähitellen, vaikkei siihen täysin voi samastua turvallisissa oloissa ja vakaassa maassa asuvana. Päällimmäiseksi tunteeksi kirjan kansien sulkeuduttua jää kuitenkin usko sinnikkyyteen. Ihminen pärjää, muiden kanssa tai tarvittaessa yksin, selviytyy ja jatkaa matkaansa, vaikka huonolta näyttäisi.

Balkanin kriisin vaikutukset näkyvät edelleen Euroopassa ihmisten mielissä ja politiikassa, vaikka sodasta on jo parikymmentä vuotta. Niinkin raastava ja monitahoinen konflikti kuin Jugoslavian hajoamissodat olivat, on ihme, että rauhan tilaan on ylipäätään koskaan päästy. Ihmisten mieliin sota on tietenkin jättänyt lähtemättömän jäljen, jonka korjaamiseen on varattava edelleen aikaa ja vaivaa.

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Suomentaja: Kari Klemelä

Like 2007

328 s. 

Ministarstvo boli (2004)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Katja Matikainen / Kiiltomato, Mari A:n kirjablogi, Jäljen ääni  

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on kroatia), Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranteen Miten valo putoaa on arrogantti, kiehtova, kaunis ja hieman vastenmielinen romaani yksinäisyydestä, fysiikasta ja siirtolaisuudesta. Sen lukeminen oli seikkailu: kurkistus itselle vieraaseen maailmaan, sellaisten verhojen taakse, jonne ei useinkaan tule katsottua.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Pienillä tuloilla elantoaan kartuttava, Lontoossa asuva bulgarialaisnainen Lala vastaa marketin ilmoitustaululla olevaan ilmoitukseen, joka mahdollistaa hänelle pienet lisätulot sangen pienellä vaivalla. Kirjeen- ja muun tavaranvaihdon toinen osapuoli on eläköitynyt fysiikko Aaro, joka on niin ikään maahanmuuttaja Isossa-Britanniassa. Hän ei ole toipunut sen enempää vaimonsa menetyksestä kuin kesken jääneistä tutkimuskysymyksistäkään.

Lalan ja Aaron suhde muodostuu kirjeiden ympärille, he eivät tapaa toisiaan. Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ja historian ja menneisyyden kierteet aukeavat. Lalan lapsuus ja nuoruus Bulgariassa eivät ole rakentaneet elämälle vahvinta mahdollista pohjaa, mutta valokuvauksen taidon hän on sieltä saanut ja sitä voinut myös myöhemmin hyödyntää. Valokuviin vaaditaan valoa, ne tallentavat hetken, joka on ohi nopeammin kuin silmä ehtii reagoida. Lala näkee niissä ja muussakin maailmassa kauneuden, jota muut eivät huomaa. Hän on tyytyväinen vähään, eikä vaadi paljoa – kunhan on kauneutta.

Aaro on päätynyt fysiikan maailmaan, ja löytänyt nuorena yliopiston penkiltä vaimonsa, ihmeellisen ihanan vaimonsa, jonka menettäminen sattuu ja raapii. Vaimo on aina ollut heistä se selkeästi lahjakkaampi, se jonka mukaan on kuljettu ja jonka ura on luonut selkärangan avioliitolle ja elämälle.


Vaimo oli Aaron tukipylväs, kumppani jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta ja jota ilma hän liikkui kodin ulkopuolella hiukan varoen, kuin vaarassa paljastua yhtäkkiä alastomaksi. Jos vaimo ei ollut mukana, todellisuus noudatti usein unien mielivaltaista logiikkaa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Me näemme avaruudesta vain sen osan, josta on ehtinyt tulla meille valoa. Rakkaus vaimoon oli valo jonka varassa Aaro näki maailman. (s. 118)


Ei Aaron ja vaimon suhde ongelmaton ollut, kaikkea muuta. Mutta merkitykseltään se on mittaamaton, jotain jota Aaron on vaikea, ehkä mahdotonta, ylittää ja ohittaa.

Miten valo putoaa on kiehtovaa luettavaa, mutta aivan helpoin romaani se ei ole lähestyä. Fysiikan lainalaisuudet vaihtelevat ihmiselämän huomioiden kanssa, kuvailu keinuttaa lukijan mukaansa lähes ajattomaan tilaan. Ranne kirjoittaa maailman, joka on kiireetön vaan ei tunteeton. Hieman etäällä se kuitenkin pysyy, selvästi kirjan sivuilla, eikä nouse sieltä omaksi todellisuudekseen, lukijan ulkopuolelle.


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
176 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirjakirppu, Kirja vieköön!  

Haasteet: Maailmanvalloitus (Bulgaria), Muuttoliikkeessä (siirtolaisuus)

Kirjametron kyydissä: Antti Tuurin Ameriikan raitti

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi alkukesästä muita kirjabloggaajia Oulun kirjaston lanseeraaman Kirjametron kyytiin. Miten hauska idea Oululta ja miten paljon innostavaa luettavaa metrokartta tarjoaakaan! Luonnollisesti uhosin mielessäni kulkevani ties kuinka monen pysäkinvälin mittaisen matkan ja vaihtavani risteysasemalla linjaakin. Yhtä luonnollisesti tilanne on nyt sovitun yhteispostauspäivän hujakoilla se, että olen lukenut tismalleen yhden (1) kirjan. Tähän rooliin valikoitui Kulkurit ja kodittomat -linjalta Antti Tuurin Ameriikan raitti.

Erkki Hakala on sössinyt yrityksensä tilit ja verot sellaiseen kuntoon, että maa alkaa polttaa jalkojen alla. Kun Erkin ystävä Taisto on samantyyppisessä tilanteessa, eikä lähes viimeisillään raskaana oleva vaimo Kaisukaan pane hanttiin, Erkki karistaa Pohjanmaan pölyt kintereiltään ja painuu Ruotsin kautta Floridaan. Floridassa on useampiakin vanhaan maailmaan kylläsyneitä tai sillat polttaneita heimoveljiä, joten Erkki ja Taisto otetaan avosylin vastaan kuumankosteaan ympäristöön.

Pian on kuitenkin selvää, ettei kaljan tissuttelu uima-altaalla riitä pitämään raavaan miehen mielenkiintoa yllä. Työtä ja tekemistä pitäisi olla, vaan työluvat ovat tiukassa, etenkin kun veropakolaisina ollaan liikenteessä. Niinpä pimeän työn tekeminen tietyömailla ei osoittaudu pitkäikäiseksi ratkaisuksi. Erkki päättääkin lähteä apukuskiksi hummerinkuljetusrekkaan kohti Kanadaa. Lasti tosin on ehkä hieman arvokkaampi, kuin miltä se päällepäin näyttää.

Kanadassa Erkkiä alkaa kiehtoa oman sukunsa historia, sillä hänen isoisänsä Johannes lähti 1920-luvulla Kanadaan siirtolaiseksi jättäen perheensä Pohjanmaalle. Selviää, että Erkillä on sukua Kanadassa. Identiteetti saa uusia rakennuspalikoita vanhojen päälle.

Minulla on siinä mielessä ristiriitainen suhde Antti Tuuriin, että pidin joskus teininä hänen Pohjanmaa-sarjasta lukemistani kirjoista (ainakin Lakeuden kutsusta) ja tv-versiostakin. Sitten kului reilusti yli vuosikymmen ennen kuin luin Tuurin matkakirjoja, joista pidin niin ikään.

Sen sijaan Ameriikan raitti laahasi ja laahasi, en saanut siitä oikein millään otetta. (Myös Erkin isoisästä Johanneksesta kertova Uusi Jerusalem on ollut kesken kuukausitolkulla.) Tuurin jutusteleva ja toteava kirjoitustyyli tuntui jankkaavalta, ja kyllästyin kirjan "äänettömyyteen": dialogia ei ole ollenkaan, vaan Tuuri on kirjoittanut kaikki keskustelut tekstin sisään. Sanajärjestys virkkeissä on myös paikoin erikoinen, minkä olen tosin huomannut jo aiemminkin Tuuria lukiessani – lienee tyyliseikka.

Romaani etenee tasaisella tahdilla eteenpäin, ja siihen nähden, että tapahtumat ovat aika raisujakin (pakomatka Suomesta, setelinippujen salakuljetus Yhdysvaltoihin, kaikenmoinen ryypiskely ja uhittelu, avioliiton solmukohdat, bordellivierailu ja kuuma moottoritie, tuntemattomien sukulaisten kohtaaminen, isäksi tuleminen), tunnelma ei tunnu muuttuvan mihinkään. Erkki kokee ja kertoo tapahtumat tasaisella tyylillä, sen kummemmin niistä innostumatta tai masentumatta. Vasta aivan viime metreillä Erkki havahtuu maanpakolaisuutensa olemukseen ja alkaa laskea, paljonko sitä on vielä jäljellä, ennen kuin voi palata kotimaahan rikosten vanhennuttua.

Ajankuva 1980-luvun alkupuolelta on kiistämättä kiehtova, ja maailmanmeno yhtä aikaa hyvin toisenlaista kuin nyt 30 vuotta myöhemmin – ja samalla silti tuttua. Tiedonkulku on luonnollisesti hitaampaa ja elämän rytmi muutenkin verkkaisempi, mutta uuden ja vieraan äärellä ihminen on aina ihmeissään ja joutuu löytämään itsestään keinot sopeutua.

Ehkä saan sen Uuden Jerusaleminkin joskus vielä loppuun, kun nyt oikein armolliseksi heittäydyn.


Antti Tuuri: Ameriikan raitti
Ulkoasu: Hannu Taina
Otava 1986
330 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Kaiken voi lukea! 

Haasteet: 95. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus)

Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat on häiritsevä ja häiritsevän hyvä. Sen 34 novellia iskevät lukijaa päin näköä, eivätkä totisesti anna vain lueskella vähän sinnepäin.

Peura on omaääninen, vahva ja anteeksipyytelemätön kirjoittaja. Hän taitaa sujuvasti sekä unenomaisen tulkinnallisuuden, raa'an realismin kuin murrekirjoittamisen. Osa kokoelman novelleista on kirjoitettu meänkielellä, joka on minulle äidin puolelta tuttu kieli, mutta sitä tuntemattomalle varmasti haastavaa luettavaa poljentonsa ja sanavalintojensa puolesta. Ei kannata silti sitä peläten jättää tätä kokeilematta.

Tunkeilijat sisältää novelleja, joiden punaisena lankana on vierauden kohtaaminen. Osassa vieras tulee sisältäpäin, perheestä tai omasta yhteisöstä, jopa omista ajatuksista. Osa novelleista puolestaan käsittelee sellaista vierautta, joka on helpompaa henkilöidä niihin, jotka tulevat muualta. Merkittävä määrä kokoelman novelleista kuvaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, joko jo Suomeen saapuneina tai matkalla.

Peura käyttää novelleissaan erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. On useita minämuotoisia novelleja, mutta myös kaikkitietävän kertojan ääntä käytetään. Miehen katse sijoittuu islamilaisen yhteisön sisälle, ja sen käänne on kutkuttava: mitä katse paljastaa, milloin on aika sulkea ja avata silmät?

Toista henkilöä puhuttelevat novellit joko keskusteluna tai kirjeinä viiltävät, kuten esimerkiksi eteiseen sammunutta äitiä puhuttelevan nuoren näkökulman tarjoava Nuku, nuku pikkupiika tai tyttärelleen kirjoittavan henkisesti epävakaan äidin Kirje tyttärelle. Myös lapsen silmin ja äänellä kerrotaan, usein kauheuksia. Peura ei totisesti tunne armoa lukijaansa kohtaan, vaan tarina tulee vasten kuten sen on tultava.

Uusi iho on koskettava novelli vastaanottokeskukseen saapuneen naisen pään sisältä. Se saa miettimään, kuinka helposti toiset ihmiset pystyy mielessään leimaamaan numeroiksi siitä huolimatta, millaisia tragedioita, persoonallisuuksia ja tarinoita heidän taustallaan ja heissä itsessään on. Hajoava mieli tulee liki.

Novellihaaste2 tarjoaa mahdollisuuden peukuttaa novelleja eri syistä, ja koska Peuran laajassa kokoelmassa on monenlaista luettavaa ja koettavaa, en voi jättää peukutusmahdollisuutta väliin. Tunkeilijoiden novelleista etenkin kaksi, Konkari ja Tulkki, tarjoavat hykerryttävän hienon henkilöhahmon. Molemmat ovat minämuotoisia, ja niiden jännite kiristyy vauhdikkaasti. Konkarin minäkertoja on vastaanottokeskuksen vapaaehtoistyöntekijä, jolla olisi ehkä syytä hoitaa omat asiansa kuntoon ennen muita. Tulkki puolestaan ylittää työtehtävässään ammattietiikan rajat niin että paukkuu. Huikeaa henkilöhahmon rakentamista pienin elein!


Maria Peuran teksti ei ole helppolukuista tai lukijaystävällistä. Muutama kokoelman novelleista oli minulle ylitse- ja luokseenpäästämätön: niiden unenomainen tunnelma ei tarjonnut pintaa, johon tarttua, joten jouduin luovuttamaan. Ajan kanssa olisin ehkä onnistunut. Onneksi vastapainona oli iso nippu herkullisia, sykäyttäviä novelleja.

Peura ärsyttää, vavahduttaa ja ahdistaa proosallaan. Mutta juuri niin sen kuuluu mennä, juuri niin on tehtävä. Tuttuun ja turvalliseen maailmaan tulee väistämättä joskus jonkinlaisia tunkeilijoita, on parempi olla valmis ottamaan vastaan.


Maria Peura: Tunkeilijat
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Teos 2017
222 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka

Haasteet: 91. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

Maija Salmi: Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa

Siirtolaisuuden taustalla on yleensä halu saada jotain sellaista, mikä ei kotimaassa ole mahdollista. Kelle se on parempi työ, koulutus, elintaso, kelle yksinkertaisesti halu selvitä. Toimittaja Maija Salmen kirja Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa kertoo erään jatkuvana virtana siirtolaisia imevän reitin tarinan. Tuo reitti kulkee Etelä-Meksikosta Yhdysvaltoihin ja se kuljetaan "Paholaisen junalla". Kyse on tavarajunasta, jonka kyytiin siirtolaiset hyppäävät suoraan vauhdista, ja jolla kulkiessa on muistettava kolme sääntöä:

Älä nuku

Älä luota kehenkään

Rukoile

Salmen kirja on hengästyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Keski-Amerikan maista lähtevät siirtolaiset, joita Salmi on haastatellut kirjaansa varten kymmeniä, lähtevät pakon edessä. Joko he ovat päätyneet rikollisiksi tai rikollisten uhreiksi, vailla työtä ja toimeentuloa tai kykenemättömiä jatkamaan elämäänsä sellaisena kuin se on ollut. Vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Suurimmalla osalla suuntana on Yhdysvallat, mutta läheskään kaikki eivät koskaan pääse edes rajalle asti. Osa jää Meksikoon matkan varrelle, osa käännytetään, osa kääntyy itse takaisin, osa kuolee. Matkakertomukset ovat hyytävää luettavaa. Salmi on itse ollut mukana ylittämässä laittomasti Guatemalan ja Meksikon rajaa, yöpynyt siirtolaisten turvakodeissa ja kulkenut siltojen alla ja raiteiden vierustoilla. Kirjaan nostetut tarinat ovat kauhistelemattomia mutta ankeita. Vaihtoehdottomuuden tuntu on käsinkosketeltava.

Turvakodit ovat oma maailmansa, jonka säännöt ja lainalaisuudet Salmi esittelee samalla kun kuvaa silminnäkijän kokemuksia. Turvakodit ovat joko kirkon tai erilaisten järjestöjen ylläpitämiä, eikä niiden organisoijia aina katsota hyvällä. Paholaisen junan ohituspaikkakunnilla siirtolaiset näkyvät voimakkaasti, eivätkä paikalliset ihmiset suhtaudu heihin välttämättä kovin suurella ilolla.

Oma ulottuvuutensa on siirtolaisvirran yhteys rikollisuuteen. Rikollisjärjestöt käyttävät sumeilematta hyväkseen jo valmiiksi altavastaajana olevia siirtolaisia: ryöstöjä, raiskauksia ja kidnappauksia tapahtuu jatkuvasti. Lunnaiden vaatiminen, kidutus, murhat ja uusien jäsenten pakottaminen mukaan rikolliseen toimintaan kuuluvat junareitin varren todellisuuteen massiivisella voimalla.

Paholaisen junan lukeminen avaa silmiä. Se tuo epäoikeudenmukaisuuden konkreettisesti esiin, pakottaa katsomaan asioita, joiden olemassaoloa ei ole aiemmin juuri pohtinut ja kolkuttaa omatuntoa olematta saarnaava tai moralisoiva. Maailman globaali epätasa-arvoisuus, hyvinvoinnin kasautuminen yhä pienemmälle marginaalille ja keinot, joilla rikkaat länsimaat pyrkivät ratkomaan siirtolaisuuden tuomia massiivisia ongelmia (saati ongelmia, joista siirtolaisuus saa alkunsa) mietityttävät pitkään.

Ihminen menee, minne ihmisen on mentävä ja tekee, mitä on tehtävä. Mutta millä hinnalla?

Maija Salmi: Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa

Ulkoasu: Ville Lähteenmäki

Atena 2015

222 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Toinen todellisuus, Kirjavinkit

Haasteet: 66. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä

Ylläolevassa kuvassa näkyy ehdottomasti arvokkain omaisuuteni, eikä se ole kirjastosta lainassa ollut Anu Partasen erinomainen tietoteos Pohjoinen teoria kaikesta. Sen sijaan Partasen kirjan lukeminen sai minut silittelemään aarrettani ja miettimään, kuinka voin omalta osaltani huolehtia siitä, että sen arvo vain nousee.

Suomi on muiden Pohjoismaiden ohella yksi maailman parhaista maista monilla mittareilla. Meillä on erinomainen koululaitos, turvallinen yhteiskunta, lähes paras lehdistönvapaus (kröhöm pääministerille meileineen), mahdollisuuksien tasa-arvo ainakin periaatteen tasolla, toimiva vankeinhoito ja niin edelleen. Yhdysvaltoihin maahanmuuttanut Anu Partanen on journalisti, joka on päättänyt uppoutua pohjoismaisen yhteiskuntarakenteen salaisuuksiin huolella ja hartaudella verraten sitä Yhdysvaltoihin.

Partanen on asunut jo vuosikaudet Atlantin toisella puolella, ja kirjoittaa kirjassaan sekä omien kokemustensa että haastattelujen ja tekemänsä tutkimustyön perusteella elämästä, mahdollisuuksista ja valinnanvapaudesta siellä. Hyytävää luettavaa, totean. Vaikka Yhdysvaltoja pidetään vapauden paratiisina ja äärettömien mahdollisuuksien aarreaittana, arki on monelle perheelle ja yksilölle täynnä ylitsepääsemättömiä haasteita ja jatkuvaa taloudellista epävarmuutta. Kun yhteiskunnan varaan ei voi laskea juuri mitään, perheiden on varauduttava kaikkiin elämän käänteisiin itse. On maksettava itse äitiyslomat, lasten koulutus esiopetuksesta yliopistoon ja avustettava aikuisiakin lapsia. Kun itse vanhenee, on tukeuduttava omiin lapsiin – joilla samaan aikaan on jo omakin perheensä elätettävänään. Työelämä vaatii äärimmäiset panostukset ja sitoutumisen, jonka vastineeksi saattaa toki saada erinomaista palkkaa, mutta eniten toivotaan työnantajan tarjoamaa sairausvakuutusta. Jos sairastuu, on vain toivottava, että monikymmensivuisten vakuutusehtojen viidakosta löytyy korvausperuste juuri itseä koskettavalle operaatiolle, hoidolle tai lääkitykselle. Jos se vakuutus siis ylipäänsä on.

Partasen mukaan Pohjoismaissa luotetaan Yhdysvaltoja huomattavasti enemmän yksilöön, niin nurinkuriselta kuin se saattaakin kuulostaa. Täällä halutaan olla tilanteessa, jossa ihmiset eivät ole ainoastaan sitovissa ja velvoittavissa verkostoissa keskenään, vaan voivat luottaa siihen, että yhteiskunta kannattelee ja tukee tietyissä elämänvaiheissa ja tilanteissa. Näin niin sanottu pohjoinen rakkauden teoria toimii: ihminen on vapaa elämään omien läheistensä kanssa ilman, että joutuu olemaan täydellisessä vastuussa sekä heistä että itsestään kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa.

Kirja on kirjoitettu alunperin englanniksi pohjoisamerikkalaiselle yleisölle, ja ymmärtääkseni se on jonkin verran herättänytkin keskustelua. Tästä lähtökohdasta johtuen osa kirjan sisällöstä – suomalaisen vanhempainvapaa-, päivähoito- ja koulutusjärjestelmän selittäminen esimerkiksi – on selvästi nimenomaan suunnattu yhdysvaltalaisille, mutta hyvää tekee suomalaisillekin kerrata mielessään, kuinka hienosta järjestelmästä saamma nauttia. Partasella on jo sen verran pitkä etäisyys Suomessa asumiseen, että vaatimattomuus on karissut kehuista. Tietenkään suomalainenkaan elämänjärjestys ei ole täydellinen, mutta vaikka Partanen ei sen kolhuja ja virheitä korosta, hänen suomansa kehut eivät ole turhia.

On tosiaan paikallaan havahtua miettimään, kuinka paljoon hyvään on oikeutettu omistamalla Suomen passin tai asumalla vakituisesti täällä. Itse olen asunut vain hetken väliaikaisesti muualla, enkä ehtinyt silloin vielä alkaa kaipaamaan kotimaata etuineen, mutta jos nyt lähtisin, ikävä voisi tulla nopeasti. Kuten todettua, Suomikaan ei ole täydellinen maa, mutta sangen hyvällä tolalla asiat ovat – ainakin toistaiseksi.

Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti. Pohjoinen teoria kaikesta on kirja, jonka haluaisin iskeä kaikkien suomalaisten poliittisten päättäjien luettavaksi. Vastaansanomattomalla tavalla se todistaa, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on puutteistaan huolimatta paras mahdollinen vaihtoehto, jonka erinomaisten rakenteiden heikentämisessä ja alasajamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä.


Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä
Suomentajat: Sami Heino ja Anu Partanen
Ulkoasu: ?
Tammi 2017
362 s.
The Nordic Theory of Everything: In Search of a Better Life (2016)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: INAhdus

Haasteet: 57. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä

Matkoja Ameriikkaan

Ameriikan ihmemaa on aivan olennainen tekijä juuri alkaneessa Muuttoliikkeessä-lukuhaasteessani: onhan se vetänyt puoleensa seikkailijoita ja paremman elämän etsijöitä jo vuosisatoja. Aloittelin aihetta ohimennen jo viime vuoden puolella ennen haastettakaan, sillä HBO:n huimasta Westworld-sarjasta intoutuneena nappasin kirjastosta luettavaksi Stephen Cranen (1871–1900) kirjoittamia aitoja länkkärinovelleja. Ne on suomentanut Anssi Hynynen ja julkaissut Faros kokoelmana Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa todella ollaan hyvin aidossa villin lännen tunnelmassa: ratsastetaan ja leiriydytään autiomaassa, matkustetaan junalla aavikon läpi, pelataan korttia saluunassa, kilistellään kannuksia ja viskilaseja sekä pyöritellään revolvereja. Näin jälkikäteen en muista lukemastani kovin kummoisia hetkiä: olennaista novelleissa on jännityksen ja käänteen odottaminen, pahaenteinen väkivallan tunnelma. Toisinaan jotakin tapahtuu, toisinaan ei mainittavasti. Henkilöhahmot ovat sanalla sanoen hieman yksinkertaisia, suorastaan kerjäävät verta nenästään tai ovat itse kiihkeitä ja ajattelemattomia.

Niminovelli Morsian saapuu kaupunkiin on sentään aivan oivallinen, siinä pikkukaupungin sheriffi on mennyt salaa naimisiin isommassa kaupungissa ja tuo nuorikkonsa ensi kertaa kotipaikkakunnalleen – pahinta peläten ja pahan myös kohdaten. Jännite novellissa on onnistunut ja se tarjoaa kutkuttavan ja odottamattoman käänteen lopussa.

Muuten on ikävä kyllä todettava, että länkkärimeininki ei tässä muodossa oikein purrut minuun. Westworld potki paremmin. (No, Cranella ei toki ole novelleissaan kyborgeja, mitä ei kyllä voi edes vaatia). Joskin Cranen novelleissa on toki juuri sitä, mitä villin lännen romantiikka kaipaa: väkivaltaa, uhittelua, pienten ohimenevien ja näennäisesti merkityksettömien hetkien aiheuttamia maanvyörymiä.

Antti Tuurin Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja puolestaan on jo kolmas häneltä melko lyhyen ajan sisään lukemani matkakertomus. Olen viehättynyt Tuurin rauhalliseen tyyliin, jolla hän tekemistään matkoista kertoo. Ameriikan raitilla kuvaa niitä useita matkoja, jotka Tuuri on tehnyt Yhdysvaltoihin ja Kanadaan 1980-luvun puolivälistä alkaen romaaniensa taustatutkimusta ja myöhemmin niistä puhumista varten.

Tapansa mukaan Tuuri kuvaa matkojen sujumisia, pieniä sattumuksia, aikaisia heräämisiään, hotelliöitä, kuljettuja katuja ja vierailtuja museoita, kohtaamiaan ihmisiä ja syömiään ruokia. Samalla kuin ohimennen tullaan kerratuksi, kuinka eri romaanien taustatiedot, tapahtumapaikat ja yksityiskohdat saavat alkunsa ja vahvistuksensa.

Olen joskus nuorena plikkana lukenut Pohjanmaa-sarjasta joitakin osia, ja muistan pitäneeni lukemastani. Nyt tämän luetun matkakirjan myötä sain innostuksen palata kertaalleen luettuun, ja uskoisin Pohjanmaa-sarjan näkyvän jollain aikajänteellä täällä blogissani. Tai ainakin muuten Antti Tuurin: on jo aika palata hänen proosansa pariin näiden kaikkien matkakirjojen jälkeen.

Tie Ameriikan raitille on siis reteästi avattu, nyt ei muuta kuin seuraavan lähtevän laivan matkaan!


Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita
Suomentaja: Anssi Hynynen
Ulkoasu: Mauri Laukkanen / Mari Siipola
Faros-kustannus 2007
152 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2016
224 s.

Kirjastosta.

_______

Cranesta toisaalla: Kaisu-Maria Toiskallio / Kiiltomato.net
Tuurista toisaalla: Jorma Melleri

Cranen kirja on 18. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen ja se kasvattaa #novellihaasteen novellimääräni 119:ta.

Tuurin kirja on 20. haasteen kirja ja se puolestaan avaa Muuttoliikkeessä-haasteen omalta osaltani. Helmet-haasteesta nappaan kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Asko Sahlberg: Pimeys

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Usein niin käy, jos lukee jotain yhdentekevää, keskinkertaista tai muuten vain hajutonta ja mautonta. Jos lukee jotain selvästi huonoa (loppuun asti), voi vähän revitellä. Ilkeillä ei pidä, tai ei ainakaan pitäisi. En ole siinä suhteessa puhdas pulmunen, en.

Toisinaan sitä lukee jotain niin hienoa ja erityislaatuista, että yhtä aikaa tekee mieli toitottaa se kaikille ja pakottaa muutkin lukemaan ja samaan aikaan haluaa pitää aarteen ja salaisuuden itsellään: my precious!

Aloitin Asko Sahlbergin mojovaa Pimeys-trilogiaa jo kauan sitten, joskus keväällä 2016. Tähän vuonna 2014 julkaistuun painokseen on sisällytetty kolme kirjaa: Pimeän ääni, Hämärän jäljet ja Paluu pimeään. Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen oli selvää, että käsissäni on jotain, mikä jättää pysyvän jäljen. On se sitten pimeyttä, samanmielisyyttä tai häkellystä upean kirjallisuuden äärellä.

Pimeys kertoo juuriltaan suomalaisesta miehestä, joka on muuttanut Ruotsiin. Hän on halunnut jättää menneen taakseen, kokonaan. Samalla uusi asuinpaikka on jotain, mihin hän ei halua kiintyä, ei ainakaan ihmissuhteiden kautta. Mies puuhailee erilaisia hanslankarin hommia lain oikealla ja väärällä puolella, vaeltaa pitkin kaupunkia ja, niin, huomaamattaan joutuu tekemisiin ihmisten kanssa. Pimeän ääni on Sahlbergin esikoisteos, mitä ei uskoisi, tai ehkä sittenkin uskoo. Se on täynnä lauseita, jotka voisin alleviivata moneen kertaan, kirjoittaa seinälle ja lukea joka päivä. Minun katseeni lävisti pimeää.

Ehkä juuri se jarrutti lukemistani niin, että kirja jäi lepäämään moneksi kuukaudeksi ensimmäisen osan loputtua. Halusin säästellä, pelkäsin hieman, en halunnut edetä, jottei kirja loppuisi. Sitten tulin järkiini ja ahmaisin kaksi jäljellä ollutta osaa lähes yhteen menoon. Säästely ei ainakaan auta. Niin jää paljon lukematta ja kokematta.

Hämärän jäljissä mies haluaa antaa jotain itsestään ja päätyy töihin vammaisten hoitokotiin. Muutos on suuri, muttei lopullinen. Melankolia ja yksinäisyys näkyvät ja tuntuvat, todella. Mutta ilman muita ihmisiä ei kaupungissa voi elää, vaikka kuinka haluaisi. Paluu pimeään vie eräänlaiseen alkupisteeseen, jonnekin, missä voi olla kotonaan, vaikka valoisaa se ei ole.

Tiedän, ettei tällaisesta juonikuvauksesta saa paljoa irti, mutta miksi pitäisi saadakaan. Sahlbergin kynä on taianomainen, se kietoo lukijan arvoituksiin ja ajatuksiin, joita ei ole tiennyt ajattelevansakaan. Se saa tuntemaan yhteyttä ihmisiin, joita ei koskaan ole ollutkaan ja houkuttelee kohti maailmankuvaa, joka ei tunnu omalta. Pimeydessä huumaavaa on sen valmius ja kokonaisuus. Tuntuu, ettei kirjassa ole yhtään ylimääräistä (ja pienoisromaaneja osat ovatkin yksittäin ajateltuna), ja silti siinä on paljon enemmän kuin uskoisi, yhä uusia silmuja ja taimia. Tarina jää mieleen elämään, kehittyy eteenäpäin, pohdituttaa.

En osaa tarpeeksi selvästi sanoa, kuinka paljon arvostan Asko Sahlbergia kirjailijana. Ja kuinka onnellinen olen, että olen lopultakin hänet löytänyt muutenkin kuin vain ahneesti haalittuina lukemattomina kirjoina hyllyssä. Tässä on jotain suurta ja oikeaa, tällaista on laatu.


Asko Sahlberg: Pimeys
Kannen kuva: Hannes Heikura
Like 2014
573 s.

Omasta hyllystä.

Sisältää teokset Pimeän ääni (2000), Hämärän jäljet (2002) ja Paluu pimeään (2006).

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

14. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Tämä sopisi erinomaisesti Muuttoliikkeessä-haasteeseen, mutta koska luin kirjan jo ennen haasteen alkua, en voi sitä hyödyntää – mutta vinkkinä muille!

Muuttoliikkeessä – lukuhaaste siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta

Haastekuvaa saa käyttää omassa blogissaan halutessaan.
Alkuperäinen kuva on Wikimedia Commonsista (Public Domain).

Muuttaminen paikasta toiseen, uuden kotiseudun etsintä ja ylipäänsä halu uusiin ympyröihin on ollut ihmislajille hyvin tyypillinen piirre vuosituhansien ajan. Syyt muuttoliikkeille ovat olleet ihmislajin historian aikana moninaiset.

Siirtolaisuus, pakolaisuus, maahan- ja maastamuutto ovat ilmiöitä, joilta kukaan mediaa seuraava ei voi nykypäivänä välttyä. Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita on viime vuosien aikana lähtenyt liikkeelle etenkin Lähi-idän ja Afrikan kriisipesäkkeistä sodan ja väkivallan jaloista, mutta niin ikään esimerkiksi ilmastonmuutos ajaa ihmisiä pois kodeistaan. Myös "aivovuoto" lienee tuttu termi monelle: korkeastikoulutetut tai sellaista kaipaavat muuttavat pois kotimaastaan arvostetumpien opiskelu- ja työpaikkojen perässä – myös Suomesta.

Siirtolaisuus pohjautuu pitkälti haluun päästä kohti jotain parempaa, on se sitten turvaa tai menestystä. Onnekkaita ovat ne, jotka voivat puhtaasti omasta halustaan lähteä vieraaseen maahan koulutuksen, työn tai vaikkapa rakkauden perässä. Kaikilla ei ole vaihtoehtoja: jos haluaa selvitä hengissä, on lähdettävä.

Julkistan vuodelle 2017 siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvän lukuhaasteen nimeltään Muuttoliikkeessä. Tarkoituksena on lukea mahdollisimman laajalti aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta. Haaste alkaa 1.1.2017 ja päättyy vuoden viimeisenä päivänä. Sekä kaunokirjallisuus että tietokirjallisuus ovat yhtä toivottavia kirjallisuudenlajeja. Minimisuoritukseksi olen päättänyt kolme aiheeseen sopivaa kirjaa. Sitä suurempi määrä on suotavaa!

Olen miettinyt muutamia otsikoita, joiden alle lukemisiaan voi halutessaan luokitella. Otsikot ovat osin päällekkäisiä, toisiaan koskettavia, ja harvaa kirjaa voinee luokitella pelkästään yhden niistä alle. Luokittelu ei olekaan tässä haastessa olennaista, mutta olen huomannut, että jonkinlainen kategorioiden antaminen saattaa innostaa laajentamaan lukemisiaan.


Valtaa käyttämässä

Siirtomaa-aika on monilta osin melko synkkä vaihe usean maan historiassa. Siirtomaaisännät toimivat paikoin moraalittomasti ja maan kulttuuria tuhoten ja alistaen. Siirtomaa-ajalla on vaikutuksena nykypäiväänkin, ei vähiten esimerkiksi entisten siirtomaiden valtionrajoissa ja yhteiskuntien horjuvuudessa.


Suomalaisten siirtolaisuus

Suomesta on lähdetty sankoin joukoin leveämmän leivän perässä, pääosin länteen. Millaisia tarinoita Ameriikan raitilta tai Ruotsista löytyy? Miten suomalainen sopeutuu muille maille? Ei ole väliä, minne muutto on suuntautunut: olennaista on suomalainen näkökulma.


Maahanmuutto Suomeen

Maahanmuutto on aihepiiri, josta käydään kiivasta poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua Suomessa – on käyty jo pitkään. Kirjallisuudessakin aihetta käsitellään: on maahanmuuttajien tarinoita ja kokemuksia joko itsekerrottuna tai toisten kirjoittamana, on tutkimustietoa ja on oletuksia. Millaisia eri vivahteita Suomeen kohdistuvaan maahanmuuttoon liittyy?


Kriisin jaloista

Pakolaisuus johtuu kriisistä, on jokin syy, miksi omalla kotiseudulla ei voi enää asua. Tämän otsikon alle sopii kaikenlainen akuuttia pakolaisuutta käsittelevä kirjallisuus: sodat, väkivaltaisuudet, horjuva yhteiskuntajärjestys, ilmaston aiheuttamat kriisit.


Kohti parempaa

Työ, koulutus, rakkaus. Syitä lähteä (pääosin) vapaaehtoisesti toiseen maahan on monia. Miten onnistuu uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutuminen, vastaako todellisuus haaveita, onko mahdollista integroitua? Haluaako sitä edes välttämättä?


Toisessa polvessa

Maahanmuuttajat sopeutuvat tai ovat sopeutumatta uuteen kulttuuriin kukin tavallaan. Miltä tuntuu olla toisen polven maahanmuuttaja, syntynyt uudessa kotimaassa ja kuitenkin vanhempiensa kulttuurin kasvatti? Myös toista seuraavat sukupolvet sopivat tähän kohtaan. Maahanmuuttajuus on vahva identiteetin tekijä, hieman haipuneenakin.


Tiivistäen siis:

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste kestää 1.1.–31.12.2017 välisen ajan. Osallistu ilmoittautumalla tähän postaukseen, lue ja bloggaa vuoden aikana vähintään kolmesta teemaan sopivasta kirjasta ("kategorioilla" tai kirjallisuudenlajilla ei ole väliä) ja linkkaa koostepostauksesi minulle viimeistään 31.12.2017. Mukaan voi lähteä heti tai myöhemmin vuoden kuluessa. Ilahdun kaikista osallistujista (sekä lukuvinkeistä) suuresti.

Hyvää alkavaa vuotta ja lukuiloa!