Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Xiomara Batista on newyorkilainen lukiolainen, jonka lahjakkuus on sanoissa ja ajatuksissa. Hänen vanhempansa ovat siirtolaisia Dominikaanisesta tasavallasta ja Xiomaran ja hänen kaksoisveljensä elämä on muotoutunut moninaisen identiteetin ympärille. Katolisella uskolla on vahva vaikutus perheeseen, siitä äiti pitää huolen. Xiomara pohtii, olisiko äidistä pitänyt tulla nunna, ja kärsiikö hän siksi "maallisesta" elämästä kaikkine puolineen niin paljon.

Xiomaran elämä on melko tarkkaan säänneltyä. Äiti tuntuu tietävän parhaiten, miten hänen tulisi elämänsä elää. Koulussa äidinkielenopettaja huomaa Xiomaran lahjakkuuden ja houkuttelee häntä mukaan koulun runoklubille ja sitä kautta lavarunouden maailmaan. Xiomaralle tilanne on vaikea, sillä vaikka hän ei muuta halua kuin kirjoittaa, velvollisuudentunto äidin vaatimuksia kohtaan on vielä vahva. Ylipäänsä itsenäistyminen ja oman elämän haltuunotto repii Xiomaraa paljon. Helppo tie oman elämänsä runoilijaksi ja määrittelijäksi ei ole.

Elizabeth Acevedon nuorille aikuisille suunnattu säeromaani Runoilija X on hienoa ja koskettavaa luettavaa. Xiomara on elävä, uskottava romaanihenkilö, johon lukija kiintyy ja jonka puolella haluaa olla. Xiomaran toiveet eivät ole kohtuuttomia, eivätkä hänen valintansa ja tekonsa saa edes toista kulmakarvaa kohoamaan: hän on teini, joka haluaa rakastaa, tulla hyväksytyksi ja ilmaista itseään. Kaikkeen siihen Xiomaran äidillä tuntuu olevan jotain pahaa sanottavaa.

Xiomaran äitisuhde jäi kaihertamaan mieltäni. Äidin tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä, että tytär itsenäistyy ja kasvaa naiseksi, eroon äidin ja uskonnon auktoriteetista ja vallasta. Se ei yksinkertaisesti käy, ja seuraukset ovatkin sen mukaiset. Uskonnolla voi olla hyvät puolensa ihmiselle, en kiellä sitä, mutta pahimmillaan uskonto on tukahduttavaa, kuristavaa ja autoritääristä vallankäyttöä ja alistamista. Xiomaran äiti ei pysty hyväksymään mitään muuta tulkintaa kuin omansa, ei mitään muuta uskoa.

Säeromaani ei ole tavanomaisin lukemani tekstimuoto, mutta tekee hyvää lukea sellaistakin, johon ei normaalisti tartu. Muoto sopii tähän tarinaan ja tarina muotoon. Xiomaran ajatukset, tunteet ja elämä tulevat liki ja pysyvät siinä. Kirja on käytännössä pakko ahmia lähes kerralla, niin vetävä se on. Suursuositukseni.


Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2019
368 s.
The Poet X (2018)

Kirjastosta.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Lukeva peikko, Kirjahilla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Kenen tyttäriä?

Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

Nina LaCour: Välimatkoja

Kauniin kannen (ja sivusilmällä huomioitujen muutamien bloggausten) perusteella luettavaksi valikoitunut Nina LaCourin Välimatkoja ilahdutti, kosketti ja hieman satuttikin. Kirja on nuorten aikuisten kirjallisuutta ja vahvaa sellaista käsitellessään isoja, jopa massiivisia aiheita. Se ei kuitenkaan romahda niiden alle, vaan jaksaa kantaa itsensä, tarinansa ja henkilönsä alusta loppuun. Ja, niin, lukijankin siinä samassa.

Marin on viettämässä joulua yksin yliopiston asuntolassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa Kaliforniasta. Hän on saanut yliopistolta erityisluvan jäädä, kun kaikki muut ovat lähteneet. Puolta vuotta aiemmin Marin on ollut se, joka lähti, ja hän teki sen vielä rajusti: kellekään mitään sanomatta, kaiken taakseen jättäen. Kukaan ei tiedä, mitä loppukesästä tapahtui, eikä Marin halua puhua siitä kenenkään kanssa.

Yksinäisyys saa kuitenkin juomun, kun Marinin paras ystävä Mabel tulee vierailulle joulunaluspäivinä. Marinin ja Mabelin välit ovat olleet erottamattomat aina edelliseen kesään asti. Silloin tapahtui paljon, ehkä liikaakin, ja he ovat jatkaneet eri suuntiin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Marinin sisälle koteloitunut ahdistus alkaa nyt vaatia pääsyä ulos, ja Mabel on vierellä valmiina kuuntelemaan. Jos Marin vain lopulta pystyy puhumaan.

Välimatkoja on surullisin kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Sen reiluun kahteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä tarina tunnu silti yhtään täyteen ahdetulta saati tunkkaiselta tai alleviivaavalta. Marinin yksinäisyys ja suru ovat käsinkosketeltavia ja aitoja, hänen paikkansa maailmassa tuntuu monella tapaa epäreilulta ja hylätyltä. Marin on elänyt suuren osan elämästään kahdestaan vaarinsa kanssa, sillä hänen surffariäitinsä kuoli onnettomuudessa Marinin olessa aivan pieni, eikä isästä ole tarkkoja havaintoja. Vaari on oletettavasti tehnyt parhaansa kasvattajana, mutta Marin tuntee silti olevansa kovin yksin, muistoja vailla.

Marinin oma kasvu ja identiteetin muodostuminen ovat kirjan selkärankaa. Oman paikan löytäminen, omien halujen ja tavoitteiden tasapainottaminen, tulevaisuuteen katominen – niissä on paljon taakkaa ja painetta kelle tahansa, saati sitten lähestulkoon yksin maailmassa kulkevalle nuorelle naiselle. Välimatkoja on raskaista aiheistaan huolimatta toiveikas kirja: se saa uskomaan ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, välittämiseen ja kiintymykseen, joiden ei tarvitse tulla verisukulaisilta.

Marinin kokemat menetykset koskettivat minua kovasti, olenhan itsekin menettänyt isäni lapsena (en tosin niin pienenä kuin Marin, joten omia muistoja hänestä ehti sentään muodostua). Olisinpa lukenut nuorempana jotain tällaista, olisin varmasti saanut paljon vertaistukea ajatuksiin ja tunteisiin, joiden käsittely oli välillä vaikeaa.

Toinen kirjan minulle tarjoama hyvin henkilökohtainen elementti oli sen takaumaosioiden sijoittuminen Kaliforniaan. Vietin Kaliforniassa syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Vaikka itse oleskelin Etelä-Kaliforniassa (Marinin koti on kirjassa San Franciscossa), moni asia tuntui ihanan tutulta: kumpuileva maasto, varvastossut ja shortsit, aivan omanvärisensä auringonvalo ja ennen kaikkea meri, upea, huumaavaa Tyyni valtameri. Sen äärelle on päästävä vielä uudelleen.


Nina LaCour: Välimatkoja
Suomentaja: Leena Ojalatva
Ulkoasu: ?
Karisto 2018
232 s.
We Are Okay (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja – Kalifornia tietenkin), Kirjoja ulapalta, YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 22. Kirja, jonka valitsit kannen perusteella

Kesäisiä kotimaisia nuortenkirjakipinöitä

Innostuinpa tässä (nykyisen) kirjavinkkarinurani loppumetreillä vielä ahmaisemaan muutaman tuoreehkon kotimaisen nuortenkirjan ja vieläpä sellaisia, joissa ei ole niin mitään maagisia elementtejä. Tavallista nuorten elämää siis, ajatella!

Nelli Hietalan Miia Martikaisen kärsimysviikko on takakannen mukaan "kesänraikas feelgood-romaani täynnä huumoria ja herkkyyttä" ja todettava on, että olen samaa mieltä. Miia on joutunut äitiensä kanssa kesämökille työleirille, ja joutuu pitämään paastoa somesta ja kaverisuhteista. Huono sää ja kesken loppuva bensa ajaa mökkirantaan melkoisen muskeliveneen miehistöineen, joka koostuu isästä Pentistä ja pojasta Tanelista.

Miia ja Taneli lähtevät seuraavana päivänä hakemaan bensaa kaupungin satamasta, mutta matkaan tulee mutkia, kun bensarahat hukkuvat. Nuorten pitää selvittää, mistä voisivat saada lisää tuohta ostoksia varten ja he joutuvatkin venyttämään kekseliäisyyttään äärimmilleen. Kuuma kesä kutkuttelee myös monella muulla tapaa...

Tartuin kirjaan hieman ennakkoluuloisena, sillä sen kansi ei houkutellut yhtään. Kaipasin kuitenkin jotain kevyttä ja mukavaa, ja sitä todella sain. Tätä tarinaa leimaa rempseän rento ote, oivallisen sujuva kieli ja kerronta sekä ihastuttavan tomera päähenkilö Miia Martikainen. Miialla on monta rautaa tulessa, ei vähimpänä kiinnostus päästä selvittämään, millaista kaikkien kouhottama seksi oikein on.

Hietalalle pisteet tavasta käsitellä aiheita, joissa voisi helposti lipsahtaa selittelyn, saarnaamisen tai osoittelun puolelle. Nyt mitään sellaista ei käy, vaan tarina rullaa painollaan ja lukija pohtii omat pohdintansa. Nykyaikainen, helpostilähestyttävä ja samastuttava nuortenkirja, joka on samaan aikaan helppolukuinen muttei lapsellinen. Jatkoakin tarinalle on jo ilmestynyt, lukulistalla on!

Maria Aution Lohikäärmekesä sijoittuu niin ikään nimensä mukaisesti kesäaikaan, mutta on tunnelmaltaan hyvin toisenlainen. Parhaat ystävät Sinna ja Tuisku ovat päättäneet ysiluokan ja peruskoulun, ja jännitys jatko-opintopaikoista tiivistyy. Tuisku pääseekin pikkukaupungin lukioon kirkkaasti, mutta Sinna jää desimaalin päähän. Tuiskun äiti on kuollut syöpään puolta vuotta aiemmin ja isä on edelleen pahasti hukassa. Tuiskunkin surutyö on vielä kesken, mutta koska äiti kannusti häntä aina opiskelemaan, suunta on selvä. Tuiskun vanhemmat ovat kuuluneet jonkin aikaa kaupungissa toimivaan lahkoon, Aurinkopiiriin, mutta eronneet siitä ja tähän liittyvät tapahtumat alkavat kiinnostaa Tuiskua.

Samaan aikaan Sinna etsii eksyneenä selvyyttä elämäänsä ja tulevaisuuteensa. Hän päätyy iltakävelyllään vahingossa Aurinkopiirin tiluksille ja kutsutaan mukaan toimintaan. Hukassa olevaa ja itsensä uusperheessä yksinäiseksi tuntevaa tyttöä on helppoa houkutella mukaan välittömän ja lämpimän tuntuiseen yhteisöön, vaikka Sinnan mielessä käy myös epäilyksen aaltoja.

Lohikäärmekesä kertoo osuvasti, joskin hivenen liian yksinkertaisesti nuoruuden taitekohdan epävarmuuden tuntemuksista ja ihmisen halusta tulla kohdatuksi ja arvostetuksi. Tarinaa kerrotaan vuorotellen Tuiskun ja Sinnan näkökulmista, ja se etenee kohelluksitta. Aurinkopiirin hämäräperäisyys on lukijalle selvää alusta alkaen, mutta lahkon tarkoitusperät ja toimintamallit avautuvat vasta vähitellen.

Selkeää luettavaa, josta saa varmasti keskustelun ja pohdinnan aiheita etenkin yläkoulun loppuvaiheisiin.


Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko
Ulkoasu: Kati Rapia
Karisto 2016
161 s.

Kirjastosta.


Maria Autio: Lohikäärmekesä
Ulkoasu: Mari Villanen
Karisto 2018
214 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Miia Martikaisesta: Kirjakaapin kummitus, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi

Toisaalla Lohikäärmekesästä: Kirsin kirjanurkka, Evarian kirjahylly, Lastenkirjahylly 

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi YA-lukuhaastetta, josta kuittaan Hietalan kirjalla kohdan Lyhyt kirja ja Aution kirjalla kohdan Kirja ei kuulu sarjaan sekä Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta, josta Hietalan kirja ruksaa kohdan 1. Kirja, joka saa sinut hyvälle tuulelle ja Aution kirja kohdan 49. Kirja, jossa paha saa palkkansa.

Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä

Pienessä varuskuntakaupungissa Yhdysvaltojen syvässä etelässä ihmisillä on paljon salattavaa ja asioita, joita jättää sanomatta. Nuori sotamies Ellgee Williams on astunut palvelukseen ja on armeijahierarkian pohjalla. Hän hyppää käskystä, jos käsky käy. Kapteeni Penderton on käskenyt Williamsin harventamaan pihansa puustoa, joten sirppiin on tartuttava. Sotamies kohtaa puutarhatehtäviensä lomassa kapteenin hurmaavan vaimon Leonoran, mistä syntyy hellittämätön pakkomielle tavoittamatonta rouvaa kohtaan.

Pendertonien avioliitto on kaikkea muuta kuin onnellinen. Kapteeni ei halua vaimoaan, vaan pikemminkin niitä miehiä, jotka ihastuvat tähän, ja vaimo puolestaan on kiinnostunut kaikesta muusta kuin kodista tai pariskunnan avioliitosta. Leonoralla on varuskunnassa moninainen maine, ja kaikesta vahvuudestaan, itsevarmuudestaan ja aistillisuudestaan huolimatta hänellä on heikkoutensa.

Leonoralla on suhde majuri Morris Langdoniin, jonka vaimo Alison on puolestaan heikko ja pienen lapsensa kuolemasta traumatisoitunut. Alisonin palvelija Anacleto sekoittaa pakkaa aina ehtiessään.

Kirjan tapahtumat kietoutuvat tämän piirin ympärille tiukasti ja hengitystilaa antamatta. Mitä pidemmälle pakkomielteet, halut ja tyydyttämättömät tarpeet pääsevät kehittymään, sen ahdistavammaksi tunnelma käy – eikä lopputulos ole onnellinen kenenkään kannalta.

Heijastuksia kultaisessa silmässä on yksi tunnelmaltaan ja kerronnaltaan erikoisimpia lukemiani kirjoja. McCullers luo miljöön ja tilanteen vähittäisin piirroin antaen lukijalle hieman siimaa ja kiskaisten sen sitten pois. Henkilöiden kompleksisuus on selvää, ja silti siitä on vaikeaa saada kiinni. Pahaenteisyys, henkilöiden välisten suhteiden terävyys ja pinnan alla väreilevät tunteet muodostavat kokonaisuuden, joka tuntuu puoltatoista sataa sivuaan raskaammalta.

Miten paljon ihmiset tuhlaavat elämästään asioihin, joita eivät oikeasti halua saadakseen asioita, joihin eivät pysty suhtautumaan. McCullers penkoo ihmismielen syvänteitä niin, että pohjamudat vain pöllyävät.


Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä
Suomentaja: Kalevi Lappalainen
Karisto 1967
150 s.
Reflections in a Golden Eye (1941)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 9. Kirjan kansi on yksivärinen, Kirjastohaasteen kohta 41. Kirja onnettomasta rakkaudesta, Yhdysvallat-lukuhaaste (Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja).

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia on jo muutaman vuoden vanha kotimainen nuorten steampunk- ja fantasiasarja, mutta jostain syystä päädyin sen äärelle vasta nyt. Onneksi hyvä kirjallisuus ei vanhene vuodessa eikä toisessakaan, ja kuten minulle huomautettiin, sainpahan ainakin nauttia koko tarinan kerralla joutumatta odottamaan jatkoa kieli pitkällä.

Kirjoitan tässä tekstissä sarjasta kokonaisuutena, joten jos juonipaljastukset eivät hotsita, lue kirjat ensin itse. Ja lue ne muutenkin, se kannattaa!

Sarjan avaa vuonna 2012 ilmestynyt Kerjäläisprinsessa, joka esittelee meille kiehtovan vaihtoehtohistoriallisen maailman. 1800-luvun puolivälin paikkeilla ilmastonmuutos on piirtänyt Euroopan karttaa hieman toisin kuin olemme sitä tottuneet katsomaan, sillä Golf-virran suunta on muuttunut ja hyisenä pysyneen Skandinavian sijaan asutusta on jo pidempään ollut Grönlannissa, Vihreällä saarella.

Siellä, Keloburgin satamakaupungissa, köyhien kaupunginosassa Alhaistossa, elelee nuori punapää Gigi perheensä kanssa. Gigin paras ystävä on katupoika Henry, jolla on taito ottaa selvää lähes mistä tahansa, mutta toisaalta selviytyä ehjin nahoin haastavistakin paikoista. Arjen täyttävät seikkailut Alhaiston kaduilla.

Gigi ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa köyhä tyttö, vaan hänen perheensä paljastuu itäeurooppalaisen Umbrovian valtion syrjäytetyksi kuningasperheeksi. Vallankumous on ajanut perheen maanpakoon, eikä asiaintilan parantamista ole edesauttanut Gigin isän, Umbrovian kuninkaan, lähes täydellinen kykenemättömyys valtionpäämiehen tehtävään. Sen sijaan Gigin isä on erinomaisen hyvä insinööri ja keksijä.

Vaatimaton mutta rauhallinen arki saa räjähtävän käänteen, kun Gigin perheen kotia pommitetaan. Vallankumouksen aikaansaanut Andros Luopio on lopultakin löytänyt syrjäyttämänsä kuningasperheen ja pyrkii keinolla millä hyvänsä pääsemään siniverisistä lopullisesti eroon. Onneksi apuun saadaan ihmissusi Mussovits, jolla on omat, väkivahvat syynsä auttaa kuningasperhettä. Gigin ja Henryn neuvokkuus ja sisukkuus pannaan kovaan puntariin, jonka panoksena on Gigin perheen pelastaminen.

Sarjan toinen osa Kellopelikuningas jatkaa tarinaa lyhyen ajan kuluttua Kerjäläisprinsessan seikkailun loppumisen jälkeen. Gigi on menettänyt taistelussa Luopiota vastaan toisen silmänsä ja joutuu käyttämään silmälappua. Gigin äiti alkaa vähitellen tuputtaa Gigin päähän ymmärrystä tulevaisuudesta: kuningasperheen, vaikkakin syrjäytetyn, tyttären on noudatettava tietynlaista elämänkaarta, ja siinä ulkonäön raju virhe voi muodostua ongelmaksi. Onneksi Gigi saa tukea kolmesta isosisarestaan, jotka ovat sivumennen sanoen huikeita henkilöhahmoja ja persoonallisuuksia.

Jos Gigin perheessä kuohuu, niin kuohuu Keloburgissakin. Outo uskonlahko, Sokean jumalan kultti aiheuttaa kuohua ja kohinaa vaatimalla Vihreälle saarelle ehdotonta puhtautta ja kaiken "harhaoppisuuden" kitkemistä. Gigin perhe joutuu maahanmuuttajina kultin jäsenten silmätikuiksi.

Gigi ja Henry tutustuvat Keloburgin maanalaiseen maailmaan, jota asuttavat orvot ja muuten yksinäiset lapset ja nuoret. Heille Gigi on esikuva ja idoli, seikkailijaprinsessa. Gigi tutustuu lapsijoukkoa johtaviin Naseemiin ja Nikanoriin, joilla on omat traumansa menneisyydestä.

Kellopelikuningas jatkaa ja syventää trilogian tarinaa ja maailmaa. Vihreän saaren yhteiskuntarakenne avautuu selkeämmin, ja siihen liittyvä epätasa-arvoisuus nostaa päätään. Samoin Gigiin ja hänen sisariinsa kohdistuvat paineet kuningasperheen tyttärinä tulevat käsinkosketeltaviksi. Helppo ei ole aatelistytön asema, ei. Onneksi keksijäkuningasisä pelastaa Gigin ja siskon Ellinan edes hetkellisesti ja ottaa heidät mukaansa tutkimusmatkalle syvemmälle Vihreälle saarelle.

Ihmissusi Mussovits on edelleen tärkeä henkilö Gigille ja hänen perheelleen. Syy on selvä: Umbrovian kuningasperheellä on veriliitto Umbrovian laajan ihmissusiväestön kanssa, ja se velvoittaa molempiin suuntiin. Niin kauan kuin hallitsija suojelee ihmissusia, nämä ovat puolestaan uskollisia hallitsijalle. Poikkeuksen on tehnyt Mussovitsin veli Rufus, joka on hylännyt kansansa periaatteet ja loikannut Luopion puolelle.

Kellopelikuninkaan loppuhuipennus tapahtuu Gigin isän rakentaman ilmalaivan työmaalla. Sokean jumalan palvelijat ovat päättäneet räjäyttää ilmalaivan, joka edustaa uhkaavaa uutta teknologiaa. Onnistutaanko vandalismi estämään ennen kuin on liian myöhäistä...

Trilogian päätösosa Susikuningatar hyppää ajassa kolme vuotta eteenpäin. Gigi on muuttanut opiskelemaan Pariisiin, Henrysta on tullut varteenotettava toimittaja ja Mussovits huolehtii Gigin turvallisuudesta vuorokauden ympäri. Gigillä on suuret saappaat täytettävänään, sillä hänen äitinsä ei aio palata enää Umbrovian kuningattaren rooliin, joten paikka on vapaana – Gigille. Sitä tehtävää varten hänen on opittava taistelu- ja hallintotaitoja. Lisäksi Gigillä on iso työ hallita omaa vartaloaan, jossa on kuningasisän kehittelemiä lisäosia: huomattavan tarkkanäköinen mekaaninen silmä ja Gigin omiin kudoksiin yhdistetty mekaaninen käsivarsi, joka on rakennettu ilmalaivan rakennustyömaalla tapahtuneessa onnettomuudessa menetetyn käden tilalle.

Umbrovian tilanne käy yhä painostavammaksi, joten Gigin on lähdettävä uskollisten "aseenkantajiensa" kanssa kohti isiensä maita yhdistääkseen ihmissudet taakseen ja voidakseen nousta Andros Luopiota vastaan.

Susikuningatar on sekä pisin että synkin sarjan osista. Se on jo ehtaa "taistelufantasiaa", ja Gigi joutuu kasvamaan paljon. Hän on tulevana kuningattarena raskaiden päätösten äärellä ja joutuu venyttämään moraaliaan ja valintojensa perusteluja enemmän kuin mihin ehkä olisi ikänsä puolesta valmis. Siinä missä Kerjäläisprinsessa menee helposti seikkailunnälkäisten varhaisnuorten lukemistoon, Susikuningatar on jo sangen rankkaa luettavaa, jossa ei vältetä väkivaltaa ja vaikeita valintoja.

Vaikka olin etukäteen kuullut jonkin verran Magdalena Hain sarjasta, se pääsi silti yllättämään minut iloisesti. Seikkailua, vaihtoehtohistoriaa, steampunkia ja fantasiaelementtejä onnistuneesti yhdistävä tarina on sekä viihdyttävä että pohdituttava. Hai nostaa esiin tärkeitä teemoja, mutta välttää niiden alleviivaamisen. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vallankäyttö, perinteiden aiheuttama taakka ja yksilön kasvukivut ovat olennaisia aiheita Gigin ja Henryn tarinassa.

Kerronta on mutkatonta ja sen mukana ei ole vaikeuksia pysyä. Henkilöhahmoilla on aikaa ja tilaa kasvaa ja muuttua, miljöö on herkullinen ja monitahoinen ja juonenkäänteet koukuttavia. Vahva esitys, kerta kaikkiaan, ja sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Bravo!


Kerjäläisprinsessa
Karisto 2012
188 s.

Kellopelikuningas
Karisto 2013
330 s.

Susikuningatar
Karisto 2014
448 s.

Sarjan ulkoasu: Sára Köteleki

Kirjastosta.

________

Haasteet: Täten ruksaan toiseksi viimeisen jäljellä olevan kohdan vuoden 2017 Helmet-haasteesta eli 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (Mielenterveysviikko)

Avaan tällä tekstillä Mielenterveysviikon teemapostaussarjani. Tänään 19.11. vietetään ympäri Suomen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi.


Theodore Finch ja Violet Markey. Kummallakin on oma syynsä olla koulun kellotornissa, turvakaiteen väärällä puolella. Kumpikin saa yllättävästä kohtaamisesta syyn tulla turvallisemmille vesille. Finch on lukion outolintu, friikki, jota edes muutaman läheisen ystävän on vaikeaa ymmärtää. Violet on suosittu tyttö, lahjakas kirjoittaja, joka on puoli vuotta aiemmin menettänyt isosiskonsa auto-onnettomuudessa, josta itse selvisi vähäisin vammoin. Suru on luonnollisesti läsnä perheen elämässä, mutta Violet kokee, ettei aiheesta saa puhua ja on siksikin ahdistunut.

Todennäköisyyksien vastaisesti Finch ja Violet tutustuvat ja ystävystyvät ja huomaavat pitävänsä toisistaan eroistaan huolimatta tai juuri siksi. He tekevät yhdessä maantiedon projektia, jossa on opettajan mukaan tarkoitus etsiä kotiosavaltion kiinnostavia paikkoja ennen kuin elämä kuljettaa oppilaat pois Indianasta. Niinpä Finch ja Violet tekevät vaelteluja erilaisiin lähiseudun löytöretkikohteisiin – ensin kävellen ja pyörällä, sitten myös autolla, kun Finch saa Violetin pääsemään yli onnettomuuden aiheuttamasta autokammostaan – ja löytävät esimerkiksi erään miehen takapihalla olevan itserakennetun vuoristoradan, "pohjattoman" järven ja kirjastovaunupuiston.

Samalla, kun löytöretket jatkuvat, kumpikin nuorista käy mielessään läpi omia murheitaan ja elämänsä merkityksiä. Finchin perhe on pitkälti palasina isän lähdettyä raskaiden aikojen jälkeen uuden naisen mukaan, eikä sen enempää Finchin äiti kuin kumpikaan siskoista jaksa tai osaa nähdä, kuinka kehnossa kunnossa Finch on. Koulukuraattorin tapaamisissa Finch onnistuu jotenkuten vakuuttamaan, ainakin lähes, ja koska äiti ei kuuntele vastaajan viestejä, koulun varovaisesti heräilevä huoli ei koskaan päädy hänen korviinsa saakka.

Violetia vanhemmat suojelevat turhankin voimakkaasti, mikä tiivistyy erityisen konkreettisesti, kun Violet ja Finch tulevat läheisemmiksi ja heidän suhteensa syvenee. Vanhemmilla on omakin surutyö vielä kesken, mutta he panostavat voimavaransa henkiin jääneeseen tyttäreensä, jopa siinä määrin, että tukahduttavat tämän omat tunteet. Kuinka paljon ja kuinka pitkään hoitamatta jäävää mielen sairautta voi kuitenkaan paeta?

Yksi täydellinen päivä on surumielinen, koskettava ja raikas nuorten aikuisten romaani. Se käsittelee vakavia aiheitaan otteella, joka ei sen enempää kiristy paasaamiseksi kuin silottele moniulotteista problematiikkaansa. Itsetuhoisuus on aihe, jonka kanssa ollaan helposti varpaillaan, eikä sen käsittely helppoa olekaan. Yhtäältä miettii, ruokkiiko siitä puhuminen ilmiötä itsessään, toisaalta tietää, että suun aukaiseminen on parempi asia kuin vaikeneminen. Nuorten itsemurhat ja niiden yritykset ovat Suomessa teema, josta ei aina uskalleta puhua. Pelätään, että itsemurhista puhumalla saatetaan vahingossa kannustaa itsetuhoista ihmistä toteuttamaan aikeensa.

Minä puolestani olen nuorten kanssa työskenneltyäni sitä mieltä, etteivät nuoret mene rikki vaikeiden aiheiden äärellä: jos voi millään tapaa osoittaa kiinnostusta, mahdollisuutta kuuntelevaan korvaan ja tukea avun saamiseen, ollaan aina plussan puolella. Pienetkin teot ovat merkittäviä, vaikkeivät ratkaisisi koko ongelmaa tai avaisi kaikkia solmuja. Tekeminen on aina parempi kuin tekemättä jättäminen.

Yksi täydellinen päivä on haastava romaani, jos sen käsittelemä tematiikka saa oman mielen vereslihalle. Se ei myöskään ole aivan ongelmaton kokonaisuus, sillä vaikka pääosin pidän Nivenin tekemiä kerronnallisia ratkaisuja hyvinä, en voinut lukiessa välttyä aihepiirin romantisoinnin kyseenalaistamiselta. Romaani tasapainoilee haastavalla maaperällä ja saattaa herättää hyvinkin vahvoja mielipiteitä. Toisaalta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki? Hienointa olisi, jos tätä kirjaa voisi lukea vaikkapa lukupiirissä ja sen jälkeen yhdessä keskustella sen esiin nostamista teemoista.


Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2017
405 s.
All the Bright Places (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Hannan kirjokansi, Venlan maailma, Evarian kirjahylly, The YA Diaries

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopaisen Ihon alaiset on aina aika ajoin käväissyt hipelöitävänäni, mutta jäänyt aina hyllyyn. Nyt oli lopultakin aika upota synkkään dystopiaan, joka on kiehtova yhdistelmä muovia, silikonia, kirurginveitsiä ja pakkelia.

Eletään Suomessa, jossakin siintävässä tulevaisuudessa. Ulkonäön muokkaaminen niin kosmetiikalla kuin pysyvämmin tuloksin on osa jokapäiväistä elämää: vain taivas, mielikuvitus ja joissain tapauksissa takaperoisena pidetty lainsäädäntö ovat rajana. Ulkonäköä voi muokata sekä plastiikkakirurgin vastaanottolla että nopeissa InstaPlast-kojuissa. Raha tietenkin ratkaisee, ja mitä enemmän sitä on, sen vaikuttavampia lopputuloksia on lupa odottaa.

Ihmisten asenteet muokkauksiin ovat kaksijakoisia. Enemmistö kannattaa niitä ja ihmisen vapautta valita, vähemmistöön on jäänyt se kansanosa, jonka mielestä luonnonmukainen ja aito on oikeaa. Tarinassa seurataan molempiin ryhmiin kuuluvia nuoria ihmisiä. Jara odottaa malttamattomana täysi-ikäistymistä, jotta pääsee tekemään haluamiaan muokkauksia – vanhemmat kun ovat valitettavan takaperoisia, eivätkä anna alaikäisen poikansa ryhtyä mihinkään kiehtovaan. PlastikPrincess on niin ikään vielä alaikäinen, mutta sitäkin kekseliäämpi etsiessään keinoja saada himoitsemiaan muokkauksia. Hänen elämäänsä seurataan blogin kautta. Inka on luomu ja ansaitsee elantonsa opintojensa ohessa työskentelemällä eroottisena tanssijana klubilla, jonka myyntivalttina on luonnonmukaisuus – kuin sirkusten friikkishowt aikoinaan. Matiaksen äiti on maankuulu plastiikkakirurgi, kun Matias itse taas kuuluu radikaaleihin muokkaustenvastustajiin. Ja muitakin henkilöitä kohdataan, osa ohimennen, osa hieman pidempään.

Holopaisella on tarinankuljetus hanskassa. Sirpaleinen, moniääninen tyyli sopii Ihon alaisiin hienosti, niin moninaisesta ja ristiriitaisesta ilmiöstä ja aihepiiristä se kertoo. Romaani muodostuu blogikirjoituksista, uutisista, chat-keskusteluista ja tavanomaisesta kerronnasta. Kokonaisuus on hallittu ja houkuttelee lukemaan eteenpäin.

Ulkonäkö on merkittävä asia jo nyt, enkä valitettavasti näe yhtään mahdottomana Ihon alaisten kuvaaman yhteiskunnan kehittymistä. Jo nyt ihmiset pyrkivät vahvasti peittämään, korostamaan, muokkaamaan, uudistamaan, hämäämään. Ehkä teemme sen vielä pääosin hienovaraisemmin, mutta voimakkaasti yhtä kaikki. Viimeksi tänään Helsingin Sanomissa "ulkonäkökonsultti" käskee naisia peittämään bisneselämässä harmaat hiukset ja tarkastelemaan vähintään pari kertaa vuodessa omaa kehoa peilistä hyvin kriittisesti, muutaman "vinkin" mainitakseni.

Ihon alaiset on nopealukuinen mutta mieleen jäävä ja mielipiteitä herättävä kirja. Onnistuneen dystopian tavoin se kertoo paljon nykyhetkestä, vaikka venyttääkin rajoja, kärjistää ja provosoi. Homo sapiens on luultavasti aina pyrkinyt kaunistautumaan, saanut tyydytystä ja iloa, antanut merkkejä ja osoittanut asemaansa ulkonäöllään. On silti ja juuri siksi syytä miettiä, mitä kaikkea vaadimme itseltämme ja toisiltamme ulkonäköön ja olemukseen liittyen – ja miksi sen teemme.


Anu Holopainen: Ihon alaiset
Karisto 2015
202 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa, Yöpöydän kirjat, Mustetta paperilla, Kirjahilla, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Vinttikamarissa, Hurja Hassu Lukija, Todella vaiheessa, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapöllön huhuiluja, Kansientakaiset maailmat, Kirjasähkökäyrä, Lukijatar          

Neljä nuortenkirjaa nipussa

On tullut työasioihin liittyen luettua huomattavasti tavallista enemmän nuortenkirjoja viime aikoina, kuten täällä blogin puolella on (ehkä) (vähän) näkynytkin. En meinaa pysyä perässä bloggauksieni kanssa, ja vaikka siitä ärsyyntyminen on jossain irrationaalisuuden tuolla puolen, se ärsyttää silti. Niputanpa siis näppärästi neljä kotimaista nuortenkirjaa samaan syssyyn, koska miksipä ei. Kirjat ovat Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan, Hanna Kökön Kätkö ja L. K. Valmun Poika - Murha seitsemännellä luokalla.

Päähenkilöt
Lukemieni kirjojen päähenkilöistä kaksi on tyttöjä ja kaksi poikia. North Endin päähenkilö on vastentahtoisesti uudelle paikkakunnalle muuttamaan joutunut Tekla, jossa on hieman teinipissiksen vikaa, mutta lopulta tosipaikan tullen myös toimintavalmiutta. Meidän jengin Zlatanin pääosassa on Arsa, keskinkertainen futari, jonka paras kaveri Karri on selvästi tuleva Zlatan - paitsi että Karri ilmoittaakin yhtäkkiä lopettavansa futiksen kokonaan. Kätkön päähenkilö on yläasteelle siirtymässä oleva Manu, joka on aika yksinäinen, mutta löytää onneksi uuden kaverin Helmin lempiharrastuksensa geokätköilyn ansiosta. Pojassa taas pääosassa on uuteen kouluun seiskalle menevä Hege, joka alkaa selvittää koulun opettajien kesäreissulla tapahtunutta oppilaan kuolemaa, jota on vahvat syyt epäillä murhaksi.

Kirjojen päähenkilöitä yhdistää eräänlainen yksinäisyys ja sivusta seuraaminen, ehkä futaaja Arsaa lukuunottamatta. Toisaalta Meidän jengin Zlatanissa päähenkilön huoli kohdistuu kaverin hyvinvointiin, jolloin omasta ei niin tarvitse huolehtia. Nyrjähdys tutusta uuteen (uusi kotipaikka, uusi koulu, uusi futisjengi) muuttaa aina olennaisia rakenteita elämässä, ja siksi en lainkaan ihmettele, että sitä hyödynnetään nuortenkirjallisuudessakin keskeisenä elementtinä - niin näissäkin kirjoissa.

Perhe-elämä ei myöskään ole yksioikoista. Arsa elää ydinperheessä, mutta muut päähenkilöt tavalla tai toisella erilaisissa perheissä. Manun isä on vankilassa, Teklan vanhemmat ovat eronneet ja asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa, Hege taas ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on. Neljän kirjan otannalla todettakoon siis, ettei mitään ruusunpunaista ydinperheonnelaa todellakaan tarjoilla automaationa kotimaisissa nuortenkirjoissa.


Tapahtumapaikat
Meidän jengin Zlatan keskittyy ymmärrettävästi paljon futiksen ympärille, joten paljon ollaan futiskentällä ja sen laidalla, mutta myös Arsan kotona, poikien treenikämpällä ja koulussa. Poika sijoittuu puolestaan olennaisesti koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, ovathan kaikki murhasta epäillyt kyseisen koulun opettajia ja uhri koulun oppilas. Hieman käväistään tosin myös poliisilaitoksella ja henkilöiden kodeissa. Kätkössä Manu ja Helmi seikkailevat paljon metsässä ja kaupungilla geokätköjen perässä - freesi kaupunkiluonto onkin kirjan parasta antia. North End on ympäristöltään kaikkein ahtain: sen tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen pikkukylään, osin maan alle rakennettuun taloyhtiöön, jonka käytävillä, kodeissa ja kellareissa tarina etenee.

North End on ainoa, joka sijoittuu muualle kuin nykyhetkeen ja maailmaan tällaisena kuin sen koemme. Se on dystooppinen tarina: ilmastonmuutos on puskenut painavana päälle ja sääolot ovat muuttuneet. Energiankulutusta ja elintarvikkeiden käyttöä säännöstellään ja valvotaan tarkasti. Ihmisten väliset erot ja oikeudenmukaisuuden suhteellisuus nousevat keskeiseen rooliin. Tunnelma on pahaenteinen ja piinaava, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan ei anna koettavaksi niin suurta jännitystä kuin toivoin, sen puitteet ovat kohdillaan. Jatkoa on kahden kirjan verran, ehkä niissä tapahtuu enemmän?


Teemat
Kätkö ja Poika ovat seikkailun ja jännityksen puolelle kurkottavia teoksia, vaikka myönnettävä on, ettei kummankaan jännite pelitä aivan loppuun saakka. Kätkö on selvästi lasten- tai varhaisnuorten kirja, joten siinä mielessä ymmärrän, että aika leppoisalla tasolla pysytään, vaikka käänteet saavatkin lopussa sysäyksen vauhtia. Manua huolena kaihertaneet perhekuviotkin ratkeavat parhain päin. Poika keskittyy liian pitkään rakentelemaan dekkarijuonta "kuka sen teki?"-hengessä, ja sivuhenkilöitä (ja epäiltyjä) on liikaa. Pienellä hionnalla se olisi terävöitynyt, eikä suvantokohtia olisi jäänyt. Kiinnostaisi kyllä tietää, miten kohderyhmä kirjan kokee - ehkä juoni on verisiin mättödekkareihin tottuneen, kyynistyneen aikuislukijan silmin liian hidastempoinen, mutta raikkaasti lukemiseensa suhtautuvan nuoren mielestä oikein oiva.

Meidän jengin Zlatan on hyvin puhtaasti urheilukirja yksityiskohtaisine otteluselostuksineen, ja on varmasti mainiota luettavaa futiksesta ja urheilusta ylipäänsä kiinnostuneille lukijoille. Vaikka itse seuraan jalkapalloa lähinnä neljän vuoden välein MM-kisoissa, sain minäkin tästä kirjasta aivan mukavan lukuelämyksen ja vilkaisun maailmaan, josta en paljoa tiedä (=urheilevat teinipojat).

North End on muutostarina. Muutoksessa on koti, perhe, ilmasto, maailma, ystävyyssuhteet ja oma elämä. Ei sen kummempaa, heh. Tähän tarinaan olisin kaivannut lisää jyskettä ja jytinää, sillä nyt päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi jonkinlainen vaisuus ja jatkuva odotuksen tila, kun mietin, milloin jotain alkaa lopultakin tapahtua.

Hyvähän näihin nuortenkirjoihin on tutustua, myös tällaisena tiiviimpänä pakettina, vaikka kieltämättä olisin kaivannut jotain kunnolla ravistelevaa ja sykäyttävää, josta saisi rehtiä vinkattavaa eteenpäin. Jatkan tutkimuksiani kirjaston nuorten ja nuorten aikuisten osastolla uteliain mielin.




Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
WSOY 2012
258 s.

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.

Hanna Kökkö: Kätkö
Mäkelä 2015
181 s.

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017
293 s.

Kaikki kirjat kirjastosta.

Jessica Schiefauer: Pojat

Jessica Schiefauerin Pojat on lukukokemuksena jotakuinkin ravisteleva. Sen tunnelma on unenomainen, sen teemat kipeän tuttuja. Ratkaisuja ei anneta lukijalle tarjottimella, vaan itse on pinnisteltävä ajatustensa kasaamiseksi.

Pojat on kertomus tytöistä ja pojista ja kaikesta siltä väliltä. Ystäväkolmikko Kim, Momo ja Bella ovat käytännössä erottamattomia. Kertojaääni tarinassa on Kimin ja katse jälkiviisas: nyt voi jo puhua siitä, mikä aiemmin on kohdattu.

Bella rakastaa kasveja ja pientä kasvihuonettaan, jota hän hoivaa kaikella sillä lämmöllä ja kiintymyksellä, jota ei itse saa muissa maailmoissa tanakasti pysyttelevältä isältään. Erään tarvikelähetyksen mukana tulee pistokas, jota Bella ei ole tilannut, mutta jonka hän toki istuttaa kasvamaan. Ja pian kasvihuoneessa kasvaa kasvi, jonka alkuperää ei tiedetä, ja joka on kuin tietoinen olento. Tytöt huomaavat, että kasvilla on ihmeellisiä voimia: sen mettä juomalla he voivat muuttaa itsensä pojiksi ja päästä paikkoihin, joihin heillä muuten ei ole asiaa.

On nimittäin niin, ettei 14-vuotiaiden tyttöjen elämä ole herkuimmasta päästä, ainakaan tässä Schiefauerin luomassa maailmassa. Kehon ja mielen muuttuminen, omien rajojen asettaminen ja muiden katseiden ja tekojen kohteena oleminen on raastavaa, jokapäiväistä kamppailua. Koulussa joutuu tahtomattaan fyysisen ja psyykkisen ahdistelun kohteeksi (eikä kukaan puutu siihen), ja oman suosion mittauttaminen sosiaalisissa hierarkioissa ei paljon vaadi: se on alhainen.

Kun Kim, Momo ja Bella saavat öisin uuden identiteetin, heillä on mahdollisuus sujahtaa vieraisiin nahkoihin, joissa kuitenkin on jotain tuttua. Mitä useammin kukan mettä nautitaan, sen vaikeammaksi huumaavasta muutoksen ja voiman tunteesta on päästä irti. Etenkin Kim addiktoituu metamorfoosiin ja päätyy osaksi rikollisia puuhia pahamaineisen Tonyn kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kierrokset vain kovenevat niin kauan kunnes seinä rysähtää vastaan.

Pojat on romaani, joka kulkee rohkeasti omaa tietään. Se on maagista realismia hyödyntävä mutta valintojaan selittelemätön kokonaisuus. Kertoja Kim haluaa jakaa tarinansa, mutta kuinka paljon hän todella itsekään ymmärtää tapahtuneesta? Kirja ei ole missään määrin kepeä tai veikeä, kaikkea muuta. Nuoruuden rumimmat puolet puskevat pintaan, eikä toivonrippeitä juuri anneta. Tytöillä on vahvana mielessä ajatus siitä, kuinka vallitsevia rakenteita ei voi muuttaa ja kuinka on vain itse päätettävä selviytyä alistamisen, väkivallan ja ahdistelun maailmassa. Se tuntuu jokseenkin hyytävältä ja toivottomalta: onko tosiaan näin?

Vaikka paljon olen nuorten maailmasta nähnyt, aivan näin rankkaa valtahierarkiaa en tunnista. Olen kyllä kuunnellut tyttöjen juttuja perään huutelevista aikuisista ja käynyt läpi tapoja suojata itseään ja omia rajojaan, mutta että jo oman ikäiset pojat ottaisivat antamatonta valtaa oman fyysisen koskemattomuuden yli ja tekisivät niin säännönmukaisesti ja jossain määrin hyväksytysti – siihen en halua uskoa. Romaanista puuttuu mielestäni paljon sävyjä: sen ihmiskuva on hyvin raju ja teräväpiirteinen.

Toisaalta ei tulisi mieleenikään vähätellä murrosiän valtavaa kiehuntaa. Sosiaaliset suhteet, normit ja yhteisön rakenne ovat äärimmäisen merkityksellisiä asioita ja ne tuntuvat monesti kiveen hakatuilta. Oman paikan etsiminen ei ole helppoa, eikä sen löytäminen aina tuo iloa, päinvastoin.

Schifauerin Pojat ei ole helppo kirja. Se häiritsee, inhottaakin. Realismin rajoja venyttävät elementit hämmentävät, sillä tuntuu, että kirjan oma identiteetti on hukassa siinä missä sen henkilöidenkin. Mitä lopulta todella halutaan kertoa? Sitä jään miettimään.


Jessica Schiefauer: Pojat
Suomentaja: Säde Loponen
Karisto 2015
188 s.
Pojkarna (2011)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly

Ohutta, koskettavaa, jännittävää – Elokuun kuukauden lyhyet

Elokuu vetelee viimeisiä henkäyksiään. Niin taitaa tehdä myös kesä: takkia ja kaulahuivia alkaa tarvita säännöllisesti. Syksy on suosikkivuodenaikani, joten en pidä lainkaan pahana kuukauden vaihtumista. Tervetuloa, kirpeys ja kuulaus!

Elokuussa luin paljon enemmän kuin muuten viime aikoina, yhteensä 26 kirjaa. Neljä teoksista oli scifisarjakuvaa, kaksi runokokoelmia, kolmetoista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, yksi elämäkerta (Gösta Sundqvist, josta bloggaan toivoakseni vielä tällä viikolla osallistuakseni tietokirjaviikon hengessä Klassikkojen lumoissa -blogin tietokirjahaasteeseen). Osallistuin myös kirjablogien yhteiseen lukumaratoniin ja Runokuu-viikon rakkausrunohaasteeseen.

Kuukauden paras kirja oli minulle Nathan Hillin Nix, hyvänä kakkosena tulee Annastiina Stormin Me täytytään valosta.

Kuten tapanani on ollut, koostan yhteen muutaman sellaisen kirjan, joista en saa kirjoitettua kokonaista bloggausta yksinään. Elokuussa lyhykäisiin pääsevät seuraavat opukset (muista elokuussa luetuista saan toivottavasti kirjoitettua lähiaikoina jotain muuta):

Mahtava suomalais-norjalainen lanu-scifisarja Kepler62 on edennyt jo viidenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa.

Virus tuntuu kaikista julkaistuista osista synkimmältä ja jännittävimmältäkin, vaikka enää ei edes matkusteta avaruudessa. Sen sijaan uuden kotiplaneetan salaisuudet alkavat paljastua, eikä voi olla lainkaan varma, keneen voi luottaa ja keneen ei.

Planeetan vuodenajat vaihtuvat yllättäen, ja epäilykset retkikunnan matkaan lähettämisen syistä heräävät ja vahvistuvat. Kaikki ei taatusti ole ihan sitä miltä näyttää.

Sarjan hahmot ovat saaneet paljon lihaa luidensa ympärille kirja kirjalta ja heidän luonteensa saa uusia puolia, kun väistämättömiä muutoksia tapahtuu ja kuviot laajenevat. Edelleen Kepler62 on kuitenkin helposti lähestyttävää ja todella vauhdikasta luettavaa, mutta ilman muuta on syytä lukea sarja alusta alkaen järjestyksessä. Nyt kun ollaan jo viidennessä osassa, tilanne on uusille lukijoille sangen herkullinen, sillä luettavaa on yhteensä jo roimasti useampi sata sivua. Sarja on tosin hurjan suosittu, ja kirjat liikkuvat kirjastossa vauhdilla. Hyvä niin!

Enkä malta olla jälleen kehumatta Pasi Pitkäsen kuvitusta, joka on yksinkertaisesti henkeäsalpaavan upea. Tässä viidennessä osassa hän käyttää paljon jotakin tiettyä vahvaa teemaväriä tarinan eri vaiheissa, mikä lisää dramaattista tunnelmaa muttei ammu yli.

Suosittelen, jos on vielä tutustumatta! Nyt kutkuttaa, kuinka kaikki kuudennessa osassa päättyy, sillä aineksia on vaikka mihin.


Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja viisi: Virus
WSOY 2017
189 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat 

Kalle Veirton Ohut hauska kirja on otsikkonsa mukaisesti ainakin ohut. Hauskakin se voi tietynlaisesta huumorista ja hölmöilystä pitävälle olla, mutta itse en löytänyt siitä juurikaan tartuttavaa.

Ysiluokka ja peruskoulu ovat melkein päätöksessään. Melkein. Mieli tekee jo kohti päättäribileitä ja ehkä tyttöystävän lakanoita, mutta sitä ennen pitäisi piru vieköön vielä raapaista kasaan puuttuvat kirjaesitelmä. Niinpä kaverukset Ekku ja Iiro-Matias valitsevat opettajan listalta A. P. Yrjölän Ohuen hauskan kirjan. Mutta kas kun kirjaa ei löydy sen enempää koulun kuin kaupunginkirjastostakaan. Ei auta kuin hankkia käsiinsä itse kirjailija, joka sattuu asumaan samalla paikkakunnalla. Ehkä häneltä löytyy käsikirjoitus?

Veirto on kieltämättä nopealiikkeinen kirjoittaja, kirjan luvut ovat lyhyitä ja teksti helpostilähestyttävää. Kukapa ei joskus joutuisi hieman hankaliin aikataulu- ja muihin sekoilutilanteisiin? Juoniakin täytyy hieman osata.

Minulle jäi tosin hämäräksi, mikä kirjan lopullinen tarkoitus on. Tarjota jotain ohutta ja hauskaa luettavaa niille, joiden on pakko jotain lukea? Oletettavasti. Vähänkään enemmän lukevalle Ohut hauska kirja tuskin tarjoaa juuri muuta kuin tiiviin ja nopealukuisen sekoilupaketin ja kurkistuksen huonon onnen ritarien viikonloppuun.


Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Ulkoasu: ?
Karisto 2017
151 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Bibbidi bobbidi book, Opus eka

Miltä tuntuu, kun oman isän on pitänyt kadota maan alle todistettuaan oikeudenkäynnissä vaarallista rikollisjengiä vastaan?

Lotta päättää eräänä maanantaiaamuna jäädä kotiin. Koulu saa odottaa. Haaveilu ajasta, kun on aikuinen ja saa asua jollain vanhalla rautatieasemalla ja ylipäänsä olla niin, ettei kukaan puutu omiin asioihin. Isää on ikävä, eikä yhteyttä ole. Lotta päättää lähteä etsimään isää.

Mukaan lähtee koulun uusi poika, joka vaikuttaa samanlaiselta vaihdokkaalta kuin Lottakin on. Perjantai on hyvä päivä lähteä. Suunta on Raumalta Poriin Lotan mummolaan, sitten tädin luokse Tampereelle, isän kommuuniin Helsinkiin…

Matkalla löytyy vihjeitä isästä, mutta aina Lotta ja poika ovat askeleen jäljessä. Toisaalta yksinäisyys helpottaa, kun toinen yhtä yksinäinen on jakamassa sitä.

Pidin kirjan surumielisestä tunnelmasta, jossa on kumminkin mukana vähän huumoria. Lotta on kiinnostava henkilö, kaipaa isää ja silti vähän kovis. Nopealukuinen kirja, joka saa miettimään, mitä ja ketä on itse kaivannut joskus ja mitä tehnyt sen eteen, ettei tarvitsisi kaivata.

Jukka-Pekka Palviainen: Perjantai on hyvä päivä lähteä
Ulkoasu: ?
Karisto 2014
158 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko

Kukko kainalossa kahteen uuteen maahan

Sannabananan mainio Kukko kainalossa -haaste on pyörinyt tammikuun lopulta asti, mutta aika kankeasti olen päässyt sen kyytiin. Toukokuussa luettavakseni päätyi kuitenkin jopa kaksi Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa romaania, jes!

Tash Aw on malesialaissyntyinen, sittemmin brittiläistynyt kirjailija, jonka esikoisteos Silkkimies on ollut kansainvälinen menestys ja palkittu ilmestyttyään vuonna 2005 Whitbread-palkinnolla.

Silkkimies kertoo köyhistä oloista ponnistaneen Johnny Limin tarinan kolmesta eri näkökulmasta. Kertojina ovat Johnnyn poika Jasper, vaimo Snow ja ystävä Peter. Oliko Johnny häikäilemätön lurjus, avuton puoliso vai luotettu ystävä? Kaikkea sitä? Vai jotain ihan muuta?

Tapahtuma-aika ja miljöö ovat 1900-luvun alkupuolen Malesia, joka noin lähtökohtaisesti on minulle aivan tuntematon seutu. Tarina imaisi mukaansa ja annoin sen viedä. Ensimmäinen osio on Jasperin kertoma, katkerahko tilitys isänsä elämästä tämän hautajaisissa. Köyhästä kiertolaisesta kangaskauppiaan kisälliksi, kommunistiksi ja sittemmin silkkitehtaan johtajaksi noussut Johnny ei poikansa silmissä ole maan matosta kummempi, vaan surkea isä ja mies. Asenteesta huolimatta Johnnyn elämä aukeaa lukijalle vähitellen, ja monia kiinnostavia puolia paljastuu niin miehestä itsestään kuin ympäristöstä, jossa hän on pitkän elämänsä elänyt.

Kirjan toinen osio koostuu Johnnyn vaimon Snown päiväkirjamerkinnöistä syksyltä 1941, jolloin Johnny ja Snow ovat vastanainut pariskunta. He lähtevät eräänlaiselle häämatkalle muutaman tuttavansa kanssa, ja matkasta tulee melkoisen mystinen seikkailu. Snown merkinnät kertovat karusti avioliiton lähes varmasta epäonnistumisesta ja toisaalta tunteiden monikasvoisuudesta. Traagisuutta lisää lukijan tieto siitä, että jo seuraavana syksynä Snow on kuollut lapsivuoteeseen. Osiossa on jotain Lost-sarjan henkistä, sillä retkikunta päätyy salaperäiselle saarelle, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Viimeisenä Johnnysta kertoo hänen brittiystävänsä Peter, joka on jo vanha mies katolisessa vanhainkodissa, mutta muistaa terävästi 1940-luvun tapahtumat. Jälleen lukija joutuu vastaanottamaan uuden näkökulman ja kuvan Johnnysta. Aw rakentaa tarinankulun kiehtovan mystiseksi ja arvoitukselliseksi, eikä tarjoile suoria vastauksia lukijan helpotukseksi. Omaa päätä pitää hieman raapia, jotta on edes jonkinlaisessa ymmärryksessä siitä, mitä on tapahtunut.

Silkkimies ei ole aivan kepoisinta kesäluettavaa, mutta se on oivallinen romaani, jossa hyödynnetään hienosti usean näkökulman kerrontaa ja vähittäistä kokonaisuuden muodostumista. Sangen eksoottinen miljöö tarjoaa oman ilonsa, kun tropiikkiin tottumaton lukija kohtaa sadekauden mutavellin, moskiittoverkot ja runsaan kasviston.


Tash Aw: Silkkimies
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
329 s.
The Harmony Silk Factory (2005)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetut 2006–2011

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Malesia), 69. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Terhi Rannela on yksi kotimaisista kirjailijasuosikeistani, mutta jostain syystä hänen vuonna 2013 ilmestynyt romaaninsa Punaisten kyynelten talo on jäänyt toistaiseksi lukematta. Vaan nyt korjasin tämän epäkohdan.

Punaisten kyynelten talo on väkivaltaista ja karua luettavaa. Se kuvaa punakhmerien aikaista kansalaisiin kohdistunutta vainoa ja kidutusta 1970-luvun Kambodzassa sekä tuon järkyttävän ajan perintöä uuden vuosituhannen alussa.

Kirjan alkuosa sijoittuu Tuol Slengin vankilaan, jossa entisen ministerin vaimo Chey Chan on vangittuna syytettynä maanpetoksesta ja Angkar-puolueen pettämisestä. Tarvitaan monia öitä kylmässä sellissä, lukemattomia kidutuksia ja vaatimuksia, ennen kuin Chey Chan murtuu. Myös Chey Chanin puoliso on vankina jossain toisaalla samassa talossa. Pieni poikavauva on yksi syy, miksi Chey Chan jaksaa kamppailla niinkin pitkään. Perheen muut lapset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chey Chanin tytär Vanna elää vaimon ja perheenäidin arkea, mutta on osin kadonneiden muistojensa vanki, sillä hän ei tiedä, mitä vanhemmille ja pienelle veljelle todella tapahtui. Vannan puoliso kärsii niin ikään punakhmerien ajan varjoista, etenkin öisin, kun painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Miten sovittaa sovittamaton ja selvittää salattu? Voiko antaa anteeksi, miten saada mielenrauha?

Punaisten kyynelten talo on raaka kirja, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla olemaan mässäilemättä väkivallalla, vaikka suuresti sen ympärille rakentuukin. Se on vaikuttava, huolellisen tausta- ja tutkimustyön tulos ja romaani, joka paljastaa asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Siksi ne pitääkin tietää, uskaltaa lukea ja katsoa, vaikka fiktion kautta.

Vaikka tarinana vaikuttava onkin, kirjan henkilöt jäivät minulle etäisiksi. He ovat kuin näyttämöllä, etäällä ja tavoittamattomissa, vaikka etenkin Chey Chanin raastava tuska on kouriintuntuvaa. Kauheudestaan huolimatta pidin enemmän kirjan alkuosasta, sillä Vannan osuus 2000-luvulla ei ollut lainkaan niin tiivis ja hiottu, vaan hieman hapuileva ja moneen suuntaan kurottava.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on kirja, joka kannattaa lukea. Ihan vain siksi, jotta ymmärtäisi taas hieman enemmän maailmaa ja näkisi tarkemmin, myös lähelle.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2013
257 s., e-kirja

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Kambodza), 65. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut

Hämyinen metsä jossain Luoteis-Venäjällä. Ranskalaistaustainen retkikunta tiedemiehineen, metsästäjineen ja hyypiöineen. Löytö, jota kukaan ei arvannut. Eristys. Ihmisen ja eläimen sekoittuminen. Kielletty ja outo. Ihmisyys.

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset on kiehtova, outo ja vaikuttava romaani. Sen taustana on Pekka Nikruksen 1990-luvulla tekemä valokuvasarja Les Enfants des Ombres, Varjojen lapset. Kuvat ovat mukana kirjassa, ja ne ovat yhtä aikaa pelottavia ja hienoja.

Iax Agolasky on nuorukainen, joka päätyy professori Moltiquen apulaiseksi tutkimusmatkalle tiettömien teiden taakse vuonna 1819. Moltique kokee tulleensa väärin kohdelluksi tiedemaailmassa, ja Agolasky on valmis auttamaan ihailemaansa tiedemiestä sen minkä voi. He löytävät merkkejä eristyksissä elävästä asutuksesta ja lopulta kohtaavat myös oudon metsäkansan jäsenet. He eivät kuitenkaan ole sitä, mitä tutkimusretkue odotti.

Paflagonian perilliset on päiväkirjaromaani, joka etenee tutkimusmatkan mukana. Kaikkea ei paljasteta – kaikki sivut päiväkirjasta eivät säilyneet – mutta aukot vain ruokkivat mielikuvitusta, saavat pohtimaan, mitä jää kertomatta. Kirjan kerronta on jälkiviisas, oma tutkimuksensa sekin, eräänlainen kommentaari.

Sammalkorpi yhdistelee tarinassaan onnistuneesti eri tyylilajeja ja tunnelmia. Paflagonian perilliset on yhtäältä perinteinen matkakertomus päiväkirjamuodossa, toisaalta se koettelee rohkeasti lukijan mielikuvituksen ja kestokyvyn rajoja. Varjojen lapset ovat jostain ihmisen ja eläimen väliltä, sekasikiöitä, hirviöitä vai kenties vain hieman erikoisempia henkilöitä. Heitä on joukko, mutta yhtenäinen massa he eivät ole, vaan yksilöitä tarinoineen ja taustoineen.

Historiallisena romaanina Paflagonian perilliset on ihastuttavan tiivis, selittelemätön. Joitakin yksityiskohtia selvitetään tarkemmin kommenttiosioissa, mutta Sammalkorpi jättää paljon lukijan varaan. Romaani on tällaisena "historiallisena dokumenttina" myös kannanotto historiankirjoituksen, päiväkirjojen ja tieteenteon maailmaan. Tieteen historia ei ole kaikilta osiltaan kunniakas, ei nytkään, kuten Agolaskyn päiväkirjan sivut paljastavat.

Se, minkä kirja tuo nähtäville ehkä selvemmin kuin mitään muuta, on ikivanha ymmärrys jostain pysyvästä ja ohittamattomasta: ihminen on pedoista suurin niin itselleen, lajikumppaneilleen kuin vieraalle, tuntemattomalle.


Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut
Ulkoasu ja kuvitus: Pekka Nikrus
Karisto 2016
137 s.

Arvostelukappale.

Kahdesti nuortenkirjaa

Sunnuntaisella lukumaratonilla luin kaksi nuortenkirjaa: Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin (Karisto 2014) ja Marko Kitin Oliivitytön (Tammi 2012). Molemmat käsittelevät luontevasti nuoruutta ja nuorten elämää, vaikka ovatkin kirjoina hyvin erilaisia keskenään.

Kimmel on 16-vuotias tyttö, joka saa vaatimattomaksi tehtäväkseen pelastaa Maapallon. Hän ottaa matkalle mukaansa pinkin pienlentokoneen ja teknologisen vehkeen nimeltään Yökirja. Yökirja antaa ohjeita ja koordinaatteja, voipa sen kanssa tavallaan keskustellakin. Kimmel kohtaa matkansa aikana kaksitoista 16-vuotiasta tyttöä, joilla jokaisella on jokin huoli, puoli tai ongelma, joka on yleistettävissä itseään suuremman kokonaisuuden osaksi. On varasteleva tyttö, odottava tyttö, sydämensä särkenyt tyttö, surua kohdannut tyttö ja niin edelleen. Heidät kaikki Kimmel kohtaa erilaisissa maailman kolkissa ja tilanteissa pyrkien ratkomaan kunkin kanssa vastaan tullutta pulmaa. Roolit ja pinnat murenevat, ja henkilö on aina merkittävämpi kuin ensisilmäyksellä vaikuttaisi.

Huotarisen kirjoitustyyli on liitävä ja pakoton. Se ei ole helpointa mahdollista luettavaa, sillä tässäkin kirjassa paljon jää lukijan vastuulle. Kimmel on kokonaisuutena aika erikoinen kirja, jossain määrin absurdi, eikä symboliikkaa säästellä. Yhdelle haastavampi kuin toiselle, veikkaan, mutta ainakin tästä kirjasta saisi irti paljon erilaisia aiheita puitavaksi. Ihastelin tyttöyden monien puolien esiin nousemista lähes käsinkosketeltavalla tavalla. Tytöt ovat super!

Marko Kitin Oliivitytössä taas minäkertojana on poika, ysiluokan jälkeistä kesää viettävä Joona. Suuntana on lukio, mutta mieltä painaa sotkuinen perhetilanne ja muutenkin on aikalailla epäselvää, mihin sitä oikeasti haluaisikaan. Kotibileissä Joona kohtaa hämmentävällä tavalla tutun vihreäsilmäisen Veeran, joka panee pakan sekaisin: ei vähiten siksi, että Joonan suloinen tyttöystävä on parhaillaan Italiassa lomamatkalla perheensä kanssa...

Oliivitytössä käsitellään mielestäni onnistuneesti peruskoulun jälkeen koittavaa tyhjyyttä, oman paikan etsimistä ja ihmissuhteiden mutkikkuutta. Perhe-elämä saa sekin oman osansa ilman sen suurempia alleviivaamisia. Kieli on sujuvaa ja tarina pitää imussaan alusta loppuun. Peukkua tällekin!

Niin se vain on, että Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan laadukasta nuortenkirjallisuutta. Ja itseä aina harmittaa, kun en ihan kaikesta uusimmasta pysy kärryillä. Onneksi tällainen hitaampikin henkilö voi kuitenkin aina luottaa kirjaston antimiin. Siellä aika ja sesongit kulkevat rauhallisemmalla tahdilla.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel
Ulkoasu: Maria Appelberg
Karisto 2014
120 s.

Marko Kitti: Oliivityttö
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2012
132 s.

Kirjastosta.

______

Kimmel toisaalla: Luettua elämää, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Heta-Maria Pyhäjärvi / Sylvi
Oliivityttö toisaalla: Paljon melua kirjoista, Kirjakko ruispellossa, Emmi Muhonen / Lukufiilis

Lukuhaasteisiin saan edistystä Oliivitytön avulla. Poimin kolmannen kasvin Kirjaherbarioon (oliivi- eli öljypuu, Olea europaea), ja Helmet-haasteesta nappaan kohdan 5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman (vaikka itse en nyt tehnytkään).

Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä

Ooh, mitä ihastuttavaa hupsuttelua tämä kirja olikaan!

Nuori musiikinlehtori Anna Alanko lähtee Helsingistä maakuntaan ensimmäiseen työpaikkaansa Peltoniemen kouluun. (Paikan saa vain kirjeen lähettämällä, työhaastatteluja tai muita ikäviä muodollisuuksia ei ole.) Vastassa on pikkukaupungin elämä sympaattisen Alma-rouvan vuokralaisena ja opettajainhuoneen nuorimpana jäsenenä. Anna on särkenyt sydämensä huithapelin matemaatikon vuoksi, eikä aio korvaansa lotkauttaa miesasioille. Paitsi että rehtori Pekka Hela on jollain ärsyttävällä tavalla kovin kiehtova, ja pyytää Annaa vielä säestämään omaa viulunsoittoaankin.

Lukuvuosi etenee omalla painollaan, Anna kotiutuu ja sopeutuu, mutta sitten rehtorista ja eräästä hurmaavan oloisesta vaaleatukkaisesta naisesta juoruillaan tavallistakin enemmän. Ovatko kaikki miehet sikoja? Sen saa Anna selvittää.

Löysin Raija Harjun Minäkö piittaisin miehistä -viihderomaanin kirjaston kierrätyshyllystä, ja pakkohan se oli takakannenkin perusteella napata kotiin luettavaksi. Kirja on hupaisa, todellista nollausviihdettä, etenkin näin tutun ammattikunnan ja työympäristön puolesta. Teksti ei edes ole mitään höpöhöttöä, vaan napakkaa ja nasevaa, hauskaakin. Kirja koostuu Annan vanhalle ystävälleen Lenalle kirjoittamista kirjeistä, joissa tuoreimmat käänteet ja tapahtumat kuvataan veikeästi.

Kirjan juonikuvio ei mitään valtaisia päättelykykyjä vaadi, mutta se ei ehkä olekaan se olennaisin puoli. Nostaisin tarinan ansioiksi hyvän otteen ja tempon, hauskat henkilöhahmot ja toimivan kielen. Tämän makupalan ahmaisee muutamassa hetkessä, ja se jää lukemisen jälkeen kutkuttamaan mieltä juuri sopivalla tavalla: itse en juuri koskaan lue mitään vastaavaa, joten siksikin on hauskaa aika ajoin  laajentaa lukutottumuksia, ja toisaalta näin kouluvuoden viimemetreillä kolmenkymmenen vuoden takainen koulumaailman kuvaus antoi vilpittömiä hörähtelynaiheita.

Peltoniemen koulua käydään kirjan kuvaamalla 1980-luvulla monin tavoin aika samaan tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Ja samalla hurjan paljon on tietenkin muuttunut. Opettajainhuoneen karikatyyrit saivat aikaan muutaman aidon hekotuksen, ja käydäänpä illanvietoissa ja välituntien aikana melkoisen kantaaottavaa koulutuspoliittista keskusteluakin esimerkiksi tarkkisoppilaista ja opettajan työssä jaksamisesta.

Aika on tietenkin osaltaan kuluttanut kirjaa. Kihloja odotellaan ja vaihdellaan melkoista vauhtia, pikkukaupungin kaduilla juoruillaan etenkin koulun henkilökunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, mutta toisaalta deittaillaan, lähdetään seuramatkalle etelään ja juostaan kulttuuririennoissa. Ajan patinaa ja ajattomuutta samalla kertaa, aika mainiota.

Kaiken kaikkiaan Minäkö piittaisin miehistä on aivan erinomainen ohimennen tehty vahinkolöytö. Ilahduin tämän kirjan lukemisesta hämmentävän paljon.

Pakko oli myös selvittää, mitä muuta Harju on kirjoittanut. Kirjasampo paljasti ilokseni, että hänen tuotantoonsa kuuluu kaksi muutakin viihderomaania: Suntiotar selvittää sotkun (1988) ja Rakas kiukkupussi (1989). Joudun ehkä väistämättä lukemaan nekin.


Raija Harju: Minäkö piittaisin miehistä
Ulkoasu: Eino Tepponen
Karisto 1987
144 s.

Kierrätyskirja.

______

Helmet-haasteen kohta 13. Kirjan nimi on kysymys.

Terhi Rannela: Frau

Viime joulukuussa luin henkeä pidätellen Laurent Binetin upean historiallis-fiktiivis-tutkimuksellisen tietoromaanin HHhH. Kun sitten huomasin, että Terhi Rannelalta on ilmestymässä Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa käsittelevä historiallinen romaani, oli tietenkin selvää, että sen lukisin.

Frau on matka natsin mieleen ja muistoihin. Lina Heydrich oli joidenkin tietojen mukaan puolisoaan kiihkeämpi kansallissosialisti, joka – toisin kuin miehensä – myös selvisi toisesta maailmansodasta hengissä ja pystyi vielä vuosikymmenet jälkeenpäin vaalimaan aatteitaan ja muistojaan. Rannela on romaanissaan kuljettanut hänet Pohjois-Saksan rannikolle, Fehrmarnin saarelle pieneen Todendorfin kylään, jonne journalisti Erich Richter häntä keväällä 1984 saapuu haastattelemaan.

Linalla on paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan tarkkaan harkiten. Enää ei ole tilaa ajattelijoille, jollaisena hän itseään pitää, ei mahdollisuutta jylhille aatteille. Lina on jo vanha nainen, sairaskin, ja hän elää yhä enemmän menneisyydessä ja muistoissaan.

Frau antaa äänen muillekin. Se kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia Prahassa ja sen liepeillä keväällä ja kesällä 1942, kun Reinhard Heydrich salamurhataan ja murha puolestaan kostetaan. Näkökulmansa saavat niin attentaattiin osallistuneet, ohikulkijat kuin Lidicen kylän asukkaat, jotka saavat maksaa kovan hinnan tapahtumista. Aika ajoin palataan Heydrichien palatsimaiseen kotiin. Yksityisestä tulee yleistä ja yleisestä yksityistä.

Rannelalla on tyyli hallussaan. Frau on hiottu, huolellinen romaani, jonka rakenne on tasapainoinen ja kerronta tyylikästä viileydessään ja paikoittaisessa reportaasimaisuudessaan. Romaanin henkilöt eivät ole karikatyyrejä, vaan heissä on elinvoimaa ja inhimillisyyttä, Linassakin, jota vanhuus ja sairaus jo kuluttavat – vaikka eivät ne ole mitään syitä saada anteeksi rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Vaikka kirjan aihe on lähtökohtaisesti julma, Rannela ei mässäile sillä. En edes tiedä, olisiko se mahdollista, koska historialliset tapahtumat, joista Frau ammentaa, ovat kaukana mielipuolisuuden tuolla puolen.

Aika ajoin erinäisiä kustantamojen julkaisuluetteloja silmäillessäni olen miettinyt, voiko toisesta maailmansodasta ja natseista saada vielä jotain uutta näkökulmaa irti. Viimeisen vuoden aikana olen todennut, ettei aiheesta voi vaieta eikä sitä voi unohtaa. Äärioikeistolaisuus ja rotuhygienistiset puheet ovat vain vahvistuneet ja keränneet kannatusta. Rasismi ja rasistiset mielipiteet vaikuttavat jostain sairaasta syystä olevan salonkikelpoista kahvipöytäaiheistoa.

Joten antaa tulla vaan, ei anneta tämän kaiken unohtua.


Terhi Rannela: Frau
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2016
232 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön!, Evarian kirjahylly, Mari A:n kirjablogi

Äly vapaax!

No nyt ollaan meikäläiselle epätyypillisillä vesillä: askartelukirjan äärellä. Itsehän en ole millään muotoa kiinnostunut aikuisten värityskirjoista, ja suhtaudun penseästi niiden sijoittumiseen tietokirjojen myyntilukujen ykköskastiin (en siis vastusta värittämistä tai niitä kirjoja sinänsä, sen kun väritätte, jos kiinnostaa, mutta eikö niitä nyt hemmetti voisi luokitella joksikin muuksi kuin tietokirjoiksi?). Tämä kirja kuitenkin herätti kiinnostusta, ja sainkin siitä arvostelukappaleen Karistolta.

Äly vapaax. Kynäile ja kuvita villisti! on alunperin brittiläinen askartelu- ja puuhakirja, joka lienee tarkoitettu nuorille, mutta sopii hyvin varttuneemmallekin väelle. Nykyaikainen somemania pukkaa päälle jo kannessa, jossa kehotetaan jakamaan omia tuotoksia Instagramissa. No, miksipä ei.

Kirjan ovat tehneet David Sinden ja Nikalas Catlow, tehtävät suomentanut Sanna Vartiainen. Sivunumeroita ei ole, mutta montakymmentä erilaista tehtävää kirjassa on, joko yksi per sivu tai aukeama.

Tehtävissä on paikoin valmiita aihioita, joita kehotetaan jatkamaan jollakin vapaavalintaisella tyylillä, osassa taas on vain otsikko, joka ohjaa johonkin suuntaan. Jotkin tehtävistä laajentuvat kaksiulotteisesta kolmanteen, sillä niissä saatetaan esimerkiksi kehottaa liimaamaan sivulle jotain tai pyyhkimään sitä jollain materiaalilla jne. Osassa piirretään tai muuten askarrellaan, osassa on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa listoja tai lyhyitä tekstejä.

Otin kirjan taannoin mukaan kolmen hengen valikoituneen testiryhmämme illanviettoon. Varoitin seuralaisiani etukäteen tulevista haasteista, ja he suhtautuivat testitilanteeseen ilahduttavan positiivisesti (vaikka hekään eivät tunnustaudu värityshenkilöiksi).

Kokeilimme noin kymmenkuntaa kirjan tehtävistä vaihtelevalla menestyksellä. Suurimman suosion taisivat kerätä mahdollisimman vapaamuotoiset tehtävät, kun taas sellaiset, joissa vain toistettiin jotakin hieman varioiden kävivät pidemmän päälle tylsiksi. Olimme myös siinä mielessä rajoittuneita, ettemme testanneet kolmiulotteisiksi äityviä tehtävätyyppejä ollenkaan, koska ei huvittanut kaivella sen enempää askarteluvälineitä (teippiä, nitojaa, mitä ikinä) esiin. Kynät saivat riittää.

Lopputulemamme on, että kirjasta riitti paljon iloa ja tehtävät ovat pääsääntöisesti hauskoja ja oivaltaviakin. Osa sopii hyvin ihan vain rentoiluun, osa jopa kutittelee hieman aivoja. Voisin hyvin kuvitella käyttäväni osaa kirjan tehtävistä vaikkapa oppitunnilla välipalatehtävänä, miksei hieman haastavampanakin osiona. Esimerkiksi tehtävä "Hyvä alku – Kirjoita aloituslauseita" sopisi hyvin vaikkapa työhakemuksen kirjoittamisen harjoitteluun tai "Uusi päivä on kuin tyhjä sivu. TÄYTÄ SE ELÄMÄLLÄ!" tulevaisuusorientaatioon.

Sanoisin siis, että oikein mainio puuhakirja monenlaiseen käyttöön. Virkistää ja ilahduttaa vahingossa paatuneempaakin askartelunihkeilijää.


David Sinden & Nikalas Catlow: Äly vapaax. Kynäile ja kuvita villisti!
Suomentaja: Sanna Vartiainen
Karisto 2016
Anti Journal – Create outrageously (2014)

Arvostelukappale.