Satuin lukemaan peräkkäin kaksi teemoiltaan samantyyppistä Keltaisen Kirjaston nobelisti-kirjaa. Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon ilmestyi muutama viikko sitten, Herta Müllerin Matala maa on alunperin kolmenkymmenen vuoden takaa. Vaikka kirjoilla on suuri ikäero, niiden tematiikka yhtyy monella tapaa.
Luoja lasta auttakoon kertoo äidin ja lapsen pieleen menevästä suhteesta, rasismin jäytämästä lapsuudesta ja kiintymyksenjanossa tehdyistä typeryyksistä. Bride on tumma, yönmusta, eikä äiti Sweetness pääse siitä koskaan yli: ihonvärillä on painoarvo, jota on lähes mahdotonta sanallistaa. Bride menestyy, muttei koskaan tunnu saavuttavan suurinta tavoitettaan: äitinsä rakkautta.
Matala maa on kertomuskokoelma romaniansaksalaisen kylän elämästä ja siitä, mitä on kasvaa tytöstä naiseksi väkivallan, köyhyyden ja jatkuvan tasapainotaiteilun keskellä. Kertomukset nivoutuvat toisiinsa ja tuovat uusia näkökulmia kerrottuun.
Kummassakaan romaanissa elämä ei ole helppoa, se on kaikkea muuta. Aina on vastassa seiniä, joihin hakata päätään. Aina on joku sanomassa vastaan, osoittamassa virheitä. On se sitten joku läheinen, ympärillä elävä yhteisö tai joku aivan vieras, yhteiskunta tai suuri tuntematon. Ja menetys, se seuraa mukana, kurkkii olan ja kulman takaa, on valmiina viemään rakkaita ja runnomaan kauneutta.
Morrisonin romaaniksi Luoja lasta auttakoon on jossain määrin kevyt. Ei aiheensa puolesta, ehei, vaan siksi, että se päästää helposti luokseen ja lukeminen on helppoa. Näin ei todellakaan aina ole, mitä Morrisoniin tulee. Olin yllättynyt ja ehkä osin hieman pettynytkin: haaste puuttui, draaman kaari tuntui kovin yksinkertaiselta. Paljon Morrison jälleen käsittelee tiiviissä muodossa, siitä kiitos. Toisaalta tarina olisi voinut hyötyä suuremmastakin lihasta luidensa ympärillä. Nyt se livahti ohitseni huomaamatta, oli ohi ennen kuin alkoikaan. Hämmennyin. Vika saattaa tosin olla lukijassakin: oliko keskittyminen parasta mahdollista? Tuskin.
Matala maa on ensimmäinen Müllerilta lukemani kirja ja asiaankuuluvasti pitäisi varmaan sanoa, että tuskin viimeinen, mutta en ole ollenkaan varma. Müller on v-a-a-t-i-v-a, juuri kun on päässyt tekstin rytmiin mukaan, siitä putoaa jälleen. Uni, valve, luulo, usko sekoittuvat, ihmiset ovat epämiellyttäviä, miljöö jotenkin rapainen ja ryppyinen. Kiehtoo ja samalla puskee kauemmas, en osaa päättää.
Luin siis kaksi monella tapaa yhtyvää kirjaa – naispuolisia kirjallisuuden nobelisteja, vähemmistön elämän kuvausta, haastavaa tyyliä lyhyessä mitassa – jotka olivat samalla hyvin kaukana toisistaan niin toteutukseltaan kuin ajalliselta olemukseltaan. Eroista huolimatta tuntuu, että nämä kirjat nimenomaan halusivat tulla peräkkäin luetuiksi, vertaillen maistelluiksi, lukijaa härnäämään.
Paljon jää pinnan alle, aina.
"Kukat ovat maljakoissa niin suurina kimppuina että ne ovat yhtä ryteikköä, kaunista ja riepoteltua, kuin siinä olisi elämä.
Ja mikä vaiva tästä elämästä on."
(Matala maa, s. 135)
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Tammi 2016
180 s.
God Help the Child (2015)
Omasta hyllystä.
Herta Müller: Matala maa
Suomentaja: Raija Jänicke
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2009 (1. painos 1989)
137 s.
Niederungen (1982)
Kirjastosta.
_______
Morrisonista toisaalla: Oksan hyllyltä, Ullan Luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?
Müllerista toisaalla: Tahaton lueskelija, Leena Lumi
Morrisonin kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan 39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Müller taas saa täyttää kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Lisäksi hän johdattaa Maailmanvalloitukseni Romaniaan.
