Neljä lyhyttä

Sen lisäksi, että luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pino alkoi jo muistuttaa pian murenevaa tornirakennelmaa, pohdiskelin, että onpa tullut luettua aika mitäänsanomattomia kirjoja, joista tuskin riittää sanottavaa muutamaa virkettä enempää. Joten kappas, niputanpa neljä viime viikkojen ajalta jalkoihin pyörimään jäänyttä opusta tällaiseen maininnan tasolla käyvään bloggaukseen.

Mukana on siis 1700-luvun kirjallisuutta (Denis Diderot: Tämä ei ole tarina), kotimainen dekkari 1960-luvulta (Eeva Tenhunen: Mustat kalat), tuoretta ja palkittua nuortenkirjallisuutta (Nadja Sumanen: Rambo) sekä palvotun urheilulegendan elämäkerta (Ari Mennander: Teemu). Laitaa jos jonkinmoista, eikä muuta yhteistä tekijää kuin sattumanvarainen kasautuminen samaan luettujen pinoon.

Aloitetaan vaikkapa vanhimmasta teoksesta. Denis Diderotin Tämä ei ole tarina on neljän lyhyen tarinan kokoelma. Tarinoita yhdistää naisten tai naisen keskeinen rooli niissä joko läsnäolevana keskustelijana tai keskustelunaiheena. Pohdittavaksi tulevat ihmissuhteiden kiemurat, hyveet ja paheet, avioliitto, uskonto ja miehen ja naisen erot.

Ollakseen 1700-luvulla kirjoitettua (joskin vasta viime vuonna suomennettua) teoksen teksti ei ole vaikeaa tai järin haastavaa. Toisaalta se on myös jotenkin latteaa, eikä herätä juuri mitään ajatuksia suurempaa työstöä ajatellen. Varmaan on jälleen kerran todettava, etten lukenut kirjaa sopivalla hetkellä, sillä mikään Diderotin ajatuskulku ei saanut minua kiinnostumaan omien aivojeni rasittamisesta. Puuh.

Kuittaanpa kuitenkin lopultakin Helmet-haasteen hankalan kohdan 21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja, ja etenen Läpi historian -haasteessa baronetiksi, sillä tämä sopii kohtaan valistus ja esiromantiikka.


Denis Diderot: Tämä ei ole tarina
Suomentaja: Jan Blomstedt
Ulkoasu: Make Copies
ntamo 2015
141 s.
Ceci n'est pas un conte (1773)

Kirjastosta.

Turun Sanomien Päivi Brink on saanut tästä paljon enemmän irti.

_____________

Nadja Sumasen Rambo on Otavan nuortenromaanikilpailun sekä Finlandia Juniorin voittaja vuodelta 2015. Päähenkilö on kasiluokan päättävä Rambo, jolla on kotioloissa toivomisen varaa ja oman pään sisällä järjesteltävää. Kesä tuo mukanaan yllätyksiä, sillä Rambo pääsee sotkuisesta elämästään hengähdystauolle masentuneen äitinsä miesystävän vanhempien mökille. Yhtäkkiä on arki, jota eletään: lämmitetään saunaa, paistetaan lettuja, liikutaan luonnossa, ollaan toisten kanssa tekemisissä. Rambo löytää myös liikunnan ilon ja alkaa juosta. Äidinkin elämä saadaan paremmalle tolalle.

Rambo on saanut paljon hyviä arviointeja, ja kyllä se ihan oivallinen nuortenkirja onkin. Jossain määrin kuitenkin hieman rasittavalla tavalla osoitteleva, vaikka kertojanäkökulma on raikas. Kirjan välittämä kesäfiilis on mainio, ja toisaalta siinä on painavaakin asiaa erilaisuuden kohtaamisesta ja nuoren elämän painolastista. Siltikään en syttynyt, aivan kevyesti vain lämpesin.

Rambon innokkaan juoksuharrastuksen ansiosta saan ruksattua tällä Helmet-haasteesta kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.


Nadja Sumanen: Rambo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
238 s.

Lainakirja.

Toisaalla esimerkiksi: Luettua elämää, Kujerruksia ja Kasoittain kauniita sanoja

_____________

Ari Mennanderin Teemu päätyi luettavakseni Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirin vuoksi, ja se täyttää lukupiirimme idean täydellisesti. Vaikka muistan elävästi sen valtavan lakanan, jolla kirjaa mainostettiin Helsingin kirjamessuilla 2014, en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman lukupiiriä.

Teemu kattaa Teemu Selänteen koko kunniakkaan urheilu-uran paljastaen myös siviilielämän tapahtumia etenkin Selänteen nuoruudesta. Kirja on täynnä rasittavaa nippeli- ja tilastotietoa, se listaa nimiä, kisoja, pelejä, turnauksia ja pisteitä, ja teksti etenee kuin höyryjuna, joka tosin aika ajoin palaa aina samalle asemalle. Kuvitus on runsas ja kieli selkeää ja yksinkertaista. Kaikki englanninkieliset, vierasperäiset ja sivistyssanat on "suomennettu" niiden perään, ja lopetin "muistelee nauraen" -termin laskemisen jo parinkymmenen sivun jälkeen yrittäen loppuajan olla huomioimatta sen rasittavuutta.

En ole lukenut urheilijoiden elämäkertoja aiemmin, joten ehkä tehdyillä valinnoilla on syynsä, mutta kyllä Teemusta jää jotenkin paha maku suuhun. Kirja on puhdas fanituote, kritiikki jää hyvin vähiin, ja kuva Selänteestä on niin siloinen, että ällöttää. Objektiivisuudesta ei ole tietoakaan. Vasta ihan lopussa Selänteen läheisten kommenteissa näkyy hieman synkempiäkin sävyjä, mutta koska ne on liitetty mukaan kuin ohimenevinä heittoina, on mahdotonta pitää Teemua missään määrin sellaisena kirjana, jollaiseksi nykyaikainen elämäkerta pitäisi voida laskea. Fanikirja, siinä se.

Lisäksi kirja on aivan törkeän epäkäytännöllisen kokoinen ja painoinen ja kolmelle palstalle aseteltu teksti vilisee silmissä.

Vaikka tämän elämäkertamaisuus lähinnä tuhahduttaa, napataan nyt kuitenkin Helmet-haasteesta kohta 26. Elämäkerta tai muistelmateos.

Ari Mennander: Teemu

Ulkoasu: Pasi Mennander

Otava 2014

320 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavuori

_____________

Neljäs kirjoista on niistä paras, Eeva Tenhusen Olavinlinnaan sijoittuva dekkari Mustat kalat. Humanistiopiskelijoiden kesä Olavinlinnan oppaina saa karmaisevan käänteen, kun linnassa tapahtuu murha – intohimosta tietenkin. Kirjan tunnelma on ihastuttavan kepeä ja leikittelevä, sen henkilöt mainioita ja juoni oivallisen viihdyttävä. Toki aika on ajanut kirjasta melkoista vauhtia ohi, mutta puolen vuosisadan takainen ajankuva on siitä huolimatta jotenkin suloista. Poliisitutkimusten amatöörimäisyydestä ei kannata alkaa liikoja valittamaan, kuten ei siitäkään, että arvasin kyllä murhaajan hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Suosittelen kevyen luettavan tarpeeseen, linnojen ystäville ja jotain viatonta etsiville. Tai kaltaisilleni entisille (tai nykyisille) museo-oppaille nostalgiankaipuuseen. Moni asia on museossa edelleen ennallaan...

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

Ulkoasu: Urpo Huhtanen

WSOY 1964

242 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Ja kaikkea muuta

Robinson Crusoe - hajoa ittees

Yritän kasailla kaikin puolin hajanaisia opintojani tässä vähitellen jonkinmoisiksi kokonaisuuksiksi. Yksi projekti on yleisen kirjallisuustieteen perusopintojen suorittaminen loppuun. No, se edellyttää tietenkin lukemista, ja lukeminen kohdistuu ahdistavan paksuihin tiiliskiviklassikoihin. (Joita olen tähän ikään mennessä kahlannut läpi hävettävän vähän.) Seuraavaan tenttiin pitäisi lukea 12 kirjaa, ja eilen sain ensimmäisen loppuun. Ajattelin ottaa Sonjasta mallia, ja tehdä pieniä arvosteluja ihan vain siitä ilosta, etten ole sellaisia juurikaan koskaan tehnyt + ehkä ne auttavat minua sitten joskus tenttiä ennen muistamaan, mitä oikein olen lukenut.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe (1714)

Tarina on tuttu. Innokas nuori britti Robinson uhmaa vanhempiensa tahtoa ja karkaa merille. On niin kova hinku seikkailemaan. Sallimus on kuitenkin kostonhimoinen, eikä matka suju ollenkaan hyvin - tulee haaksirikkoja ja Robinson joutuu maurien orjaksi, mistä hän kylläkin pakenee ja päätyy seuraavaan laivaan ystävällismielisen portugalilaiskapteenin suojelukseen. Matka jatkuu Brasiliaan, jossa Robinson perustaa plantaasin ja elelee varsin mukavaa ja tuottoisaa elämää. Eipä se riitä, maailma kutsuu, ja niinpä hän hyppää jälleen laivaan. Tällä kertaa suuntana on Afrikka, josta haetaan orjia. Matka katkeaa - hups - laivan jouduttua myrskyyn ja haaksirikkouduttua. Robinson on ainoa haaksirikosta selviytynyt ja hän päätyy aution saaren rannalle. Ensin ottaa päähän, mutta sitten on ryhdyttävä neuvokkaaksi. Robinson tyhjentää laivan hylyn niin hyvin kuin mahdollista, saa kaikenmoista kampetta ja evästä, rakentaa linnoituksen (suojautuakseen aution saaren vihollisilta?) ja alkaa lopulta myös viljellä maata ja kasvattaa vuohia. Aika ajoin saarella käy villejä uhraamassa sotavankeja (pirullisia nuo kannibaalit!) ja yhdellä tällaisella jumalattomalla reissulla Robinson pelastaa näiden kynsistä itselleen alkuasukaspalvelijan, jonka nimeää Perjantaiksi, jonka käännyttää kristinuskoon ja opettaa puhumaan englantia (joskaan Perjantai ei vuosikausia Robinsonin kanssa elettyään ja myöhemmin myös maailmaa kierrettyään koskaan opi puhumaan ilman hassua villiaksenttia). 28 vuoden saariseikkailun jälkeen Robinson pääsee lopulta laivaan ja jättää saarelleen pienen siirtokunnan jatkamaan kättensä töitä.

Ensimmäisen osan lopuksi kerrataan, kuinka paljon rikkauksia Robinson on ehtinyt yksinäisyydestään huolimatta tienata (tosi paljon!) ja saatellaan hänet takaisin Englantiin. Kirjan toisessa osassa levoton veri vetää Robinsonin jälleen merille, hän haluaa käydä katsomassa, kuinka pieni siirtokunta jaksaa sekä seikkailla muutenkin. Matka kulkee saaren kautta Madagaskarille ja Kauko-Itään, sieltä maata pitkin karavaanissa Kiinasta tataarivaltakuntien (?) läpi Siperiaan ja takaisin Eurooppaan. Kierrettyään melkein koko maailman Robinson lopulta päättää asettua aloilleen ja alkaa odottaa kuolemaa. Kunniakasta.

Täytyy sanoa, että reilun 700 sivun paatos oli melko raskasta luettavaa. Varsinkin ajoittaiset sivukaupalla kestäneet uskonnolliset pohdinnat alkoivat kyllästyttää, koska niissä ei ollut mitään erikoisen jännittävää. Hauskana lisänä tarinassa oli tietenkin maailman herruutta käsissään pidelleen Englannin ylistäminen ja villien pakanoiden kauhistelu - suorastaan ihastuttavaa kristillistä hurskastelua. Valitettavasti nämä osuudet eivät olleet yhtä suuressa osassa kuin yleinen yksinäisen miehen teologinen pohdiskelu. Ajalle tyypillinen uskonsotien varjo leimasi kyllä myös kristittyjen välejä, sillä kohdatessaan merillä katolisen ranskalaisen papin Robinson ei millään meinannut uskoa tyypin voivan olla kaikin puolin mallikas hemmo, vaikka katolinen olikin. Vaikeaa tuo kristityn elämä, en voi muuta sanoa.

Seikkailukirjaklassikkona Robinson Crusoe on kyllä ihan lyömätön. 300 vuoden takaiseen ahertavaan ja käsistä kätevään seikkailuelämään oli hauskaa tutustua, samoin noinkin selkeästi aikansa ajattelua valottavaan ihminen vs. luonto, eurooppalainen ihminen on maailman hallitsija jne. -ideologiaan, joka ilmeni hyvin selvästi kaikissa käänteissä. Loppuviimein vaan 700 sivun mittainen kristinuskon ja eurooppalaisen "sivistyksen" ylistys alkoi ottaa päähän.

Mutta tulipahan luettua.