Kesä Saara Turusen kanssa

Olen viettänyt kesää Saara Turusen kanssa.

Tai itse asiassa se oli yksi viikko ja sen perässä ollut viikonloppu, jolloin ahmin menemään Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön (Tammi 2015) ja samaisen romaanin ilmestymistä seuraavasta vuodesta kertovan Sivuhenkilön (Tammi 2018).

On ollut ihanaa. Kiitos Saara.

Rakkaudenhirviö tiivistää jotain olennaista Suomesta ja suomalaisuudesta. Vaikka se on sivumäärältään (viidettäsataa sivua) ja käänteiltään runsas, se on samalla timanttisen terävä. Ytimessä on kasvu naiseksi ja taiteilijaksi perheessä ja ympäristössä, jossa kaikkein tärkeintä on olla tavallinen. Ihan vain semmoinen, johon kukaan ei kiinnitä huomiota eikä ainakaan herätä mitään mielipiteitä tai puheita. Ei kannata tavoitella liikoja: kuitekin pettyy ja pahimmillaan saa hävetä sitten.

Jotenkin romaanin päähenkilö kuitenkin räpistelee itsensä irti itäsuomalaisesta kankeudesta ja lähtee taidelukioon Helsinkiin ja sen jälkeen taidekouluun dramaturgiaa opiskelemaan. Taide, ihmissuhteet, pääkaupungin humu – ne vievät ja tuovat. Toisaalta naiselle riittää hyvin vähäinen, patja asunnon nurkassa ja muutama ystävä, silloin tällöin lasillinen ja nuudelit ravinnoksi. Kunhan saisi kirjoittaa. Kunhan voisi kirjoittaa.

Oman itsen kanssa on välillä vaikeampaa. Se ja jokin muu levottomuus vie maailmalle, pois kotimaan ankeudesta Lontooseen, Espanjaan, Meksikoon, Berliiniin. Voihan saman tien elää ankeutta jossain muualla, etenkin jos se ei ihan joka päivä ole ankeutta. Jos välillä onkin rakkautta, kiintymystä, onnistumista, aurinkoa.

Rakkaudenhirviö rutistaa sydäntä kasaan ja tykyttää takaraivossa. Sen kuvaama ihmisten välinen dynamiikka on sellaista, josta jokaisella lienee jonkinlainen kokemus. Mikä taito Turusella on rakentaa henkilöitä, joista jokainen on epätäydellinen ja rasittava, mutta jotka tuntuvat tutuilta ja aidoilta, naapureilta ja omilta perheenjäseniltä. Heihin tiivistyy paljon sitä, mille ei aina itse löydä sanoja tai argumentteja. Mutta he ovat, juuri niin kuin heidät kerrotaan.

Sivuhenkilö ilmestyi kolme vuotta Rakkaudenhirviön jälkeen ja se kuvaa yhtä vuotta taiteilijan elämässä, kun on juuri julkaissut esikoisteoksensa ja koettaa räpiköidä uransa, itsensä ja taiteensa välissä ja hallita niitä kaikkia. Jos Rakkaudenhirviö on runsas, Sivuhenkilössä ilmaisu on yhä tiiviimpää ja riisutumpaa. Se on jossain määrin dokumentaarisempi, ja vahvistaa käsitystäni Turusen laajasta tyylivalikoimasta.

Sivuhenkilössä arki, toiveet, pelot, suunnitelmat ja unetkin sekoittuvat. Mitä kirjoittaa ja sanoa, kun tuntuu sanoneensa kaiken esikoisteoksessaan, jota riepotellaan, luetaan, kritisoidaan, kehutaan, palkitaan? Kuinka selvitä yli raaoista kritiikeista, "väärin luennasta", toisaalta hiljaisuudesta? Vaikka kehutaan, ymmärretään, ihastutaan – miten antaa teoksensa elää omaa elämäänsä vapaana?

Romaanin viehättävämpiä piirteitä on arjen kuvauksen ja sisäisen maailman ja ajattelun sekoittuminen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Yhdessä hetkessä poljetaan pyörällä pitkin Helsingin katuja ja keitetään nuudeleita (voi niitä nuudeleita!) ja vieraillaan siskojen perheiden luona, seuraavassa pohditaan taiteen ja kirjallisuuden olemusta, naiseutta ja yhteiskunnan rakenteita. Turusen tekstin kautta maailma on jotenkin huumaavan ymmärrettävä, kirkkaan selkeä ja terävä.

Turusen romaanit eivät kumartele tai pyytele anteeksi. Ne raivaavat itselleen tilan, ottavat sen kyselemättä eivätkä anna tuumaakaan periksi. Ne kertovat juuri siitä, mistä haluavat, eivätkä suostu perääntymään.

Tästä minä nautin.


Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
441 s.

Omasta hyllystä.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
236 s.

Omasta hyllystä.

Haasteet: Rakkaudenhirviöllä kuittaan Helmet-haasteen kohdan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja Sivuhenkilöllä kohdan 29. Kirjassa nähdään unia. Kumpikin kirjoista sopii Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albaaninuorukainen on paennut koko ikänsä. Ensin itseään ja itsensä tuntemista, sitten ympäriltään hajoavaa yhteiskuntaa ja kotimaata, lopuksi jälleen itseään ja kaikkea, minkä on aiheuttanut, särkenytkin. Hänen tuntuu mahdottomalta määritellä itseään kovin tarkasti: hänen vaelluksensa on kulkenut Albaniasta Italiaan, Saksaan, Espanjaan, New Yorkiin ja lopulta hyytävään Suomeen. Voiko hän missään antaa periksi, rauhoittua, olla turvassa? Kohdata menneet?

Hän kertoo tarinaansa menneestä ja nykyisyydestä. Siihen kietoutuu voimakkaasti lapsuus ja nuoruus – tietenkin – jonka Agim- ja Bujar-nimiset pojat jakoivat keskenään. Yhdessä he kokivat rujon elämän Tiranassa aikana, jolloin mitään ylimääräistä ei ollut, ja vain Albanian kaksipäinen kotka toi hieman valoa maailman ylle. Jos sekään.

Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän on villi, rujo, karu ja koskettava. Se on hienoa, eheää tarinankerrontaa, suuri ja hiottu romaani, jossa ei ole ylimääräistä. Se hengittää, elää, kietoo lukijan mukaansa pyörteeseen, josta ei pääse pois ennen viimeistä sivua. Ja silloin olo on kaikkensa antanut, paljon saanut.

Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian vasta tänä kesänä, ja vaikka (vai koska?) se ei päästänyt minua helpolla, ei edes kovin lähelle, halusin ehdottomasti tarttua myös tähän Statovcin toiseen, muutamaa vuotta uudempaan romaaniin. Ei siis ollut vaikeaa poimia sitä mukaansa kirjastosta henkilökunnan suosituspöydästä.

Tiranan sydän puhutteli minua suuresti. Sen päähenkilön kamppailu elämänsä painon kanssa on sydäntäsärkevää, ja sen kuvaama maailma on samaan aikaan vieras ja silti samastuttava. Minulla ei ole ollut elämässäni merkittäviä epäselvyyksiä sukupuolen tai seksuaalisuuden kanssa, mutta se ei vähennä kykyäni empatiaan niitä kohtaan, joille kaikki ei ole selvää tai jotka joutuvat kärsimään sen vuoksi, mitä ovat.

Huomionarvoista on myös romaanin kyky kertoa mielenterveydestä ja sen voimasta – ja heikkoudesta. Mihin ihminen on valmis, paljonko hän jaksaa kantaa, miten pitkälle yltää. Ja entä kun ei enää jaksa, kun väsyy taisteluun. Tai ihan vaan elämään. Miten sitten käy? Jos on peräisin maailmasta, jossa mies ei ole heikko, jossa sukupuolia on kaksi, jossa avioliitot sovitaan sukujen kesken? Tai vaikkei olisikaan?

Statovcin käsissä tarina kiertyy, taipuu ja kasvaa. Hän on sen mestari, ei epäilystäkään.



Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
271 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T.    

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 20. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama

Alison Bechdel kolahti minuun kunnolla luettuani hänen isäsuhdettaan käsittelevän sarjakuvaromaanin Hautuukoti. Ei siis ollut lainkaan hankalaa hankkia luettavaksi sen seuraajaa, puolestaan Bechdelin äitisuhteeseen pureutuvaa, niin ikään omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Äideistä parhain – Koominen draama.

Äideistä parhain porhaltaa suoraan syviin vesiin. Bechdel kuvaa pitkällistä prosessiaan psykoterapiassa, suhdettaan eri terapeutteihin, oman aikuiselämänsä muutoksia ja kipukohtia ja kaiken taustalla äitiään. Bechdelin äiti on kiehtova hahmo: äitinä varmasti raskas ja haastava mutta omana itsenään, erillisenä henkilönä salaisuuksia ja vähitellen aukeavia kerroksia päällään kantava ihminen, jonka elämästä ei tullut sitä, mitä hän halusi vaan kaikkea muuta.

Bechdel piirtää ja kirjoittaa tarkkaa, tiuhaa tarinaa. Sen lukeminen vaatii keskittymistä ja paneutumista, paikoin se uuvuttaa tietomäärällään ja koko ajan painavalla aiheellaan. Tarina on samaan aikaan äärimmäisen itsekeskeinen ja kuitenkin yleisen tuntuinen. Bechdel tekee laajoja viittauksia psykoanalyysin tutkimukseen ja klassikoihin, vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviin tietoihin ja kokonaisuuksiin. Samalla hän pyöriskelee oman napansa ja oman lapsuutensa ja äitisuhteensä ympärillä niin tiukasti, ettei lukijakaan meinaa saada henkeä – kuinka hän itse sitten.

Piirrostyyli on tarkka ja elävä. Värisävyt ovat hillittyjä: mustaa, valkoista, harmaata, punertavaa. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä ja realistisia, ruutujen kokoa ja asettelua hyödynnetään eri tavoin. Teksti on painavaa ja tilaavievää, ja se tämän sarjakuvaromaanin ydin onkin.

Äideistä parhain saa väistämättä vertaamaan omaa äitisuhdettaan Bechdelin kuvaamaan. Vaikka on selvää, ettei Bechdel ole elänyt "tavallisessa" perheessä (mikä perhe on edes tavallinen?), monessa kohdassa saa kiinni hänen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan: epävarmuudesta, pyrkimyksestä miellyttää ja samaan aikaan tempoilla erilleen, hyväksynnän kaipuusta. Siinä mielessä on onnekasta, että Bechdel on päässyt työstämään niitä ammattiavun kanssa – se on varmasti tullut tarpeeseen.



Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama
Suomentaja: Anu Turunen
Like 2012
290 s.
Are You My Mother? : A Comic Drama (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Kirjavinkit, Kirjanurkkaus, Kirjavaras Rere, Savannilla, Kirjojen keskellä

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani, Yhdysvallat-lukuhaaste

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Bekim on kosovolaisen maahanmuuttajaperheen poika, jonka aikuistuminen tuntuu kipeältä. Hän etsii itseään ja olemistaan yliopiston luennoilta, chateista ja rajuista irtosuhteista. Lopulta Bekim päättää ostaa itselleen boakäärmeen, vaikkei edes pidä käärmeistä. Vapaana asunnossa liikkuva matelija saa kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla Bekimin päähän ryhtiä. Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtuu yökerhossa, kun Bekim tutustuu omapäiseen, tylyyn mutta todella kiehtovaan kissaan. Ennen kuin huomaakaan, Bekim huomaa elävänsä sekä kissan että käärmeen kanssa. Kaikkea muuta kuin hän joskus kuvitteli.

Bekimin äiti Emine on puolestaan tehnyt elämässään aina niin kuin kunnon kosovalaiselta albaanitytöltä odotetaan. Hän ei tavoitellut suuria, ei pyrkinyt eteenpäin eikä oikeastaan minnekään. Hän meni naimisiin ensimmäisen isänsä sopivaksi katsoman kosijan, komean Bajramin kanssa ja ajatteli tekevänsä siinä juuri niin kuin kuuluu. Mistä Emine olisi voinut tietää, että kotimaa ympärillä sortuu samaa tahtia kuin haaveet onnellisesta avioliitosta? Eminen ja Bajramin perhe muuttaa pois sodan jaloista kaukaiseen ja kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajien elämä ei ole herkkua. Vaikeinta sopeutuminen tuntuu olevan Bajramille, jonka ei ole aiemmin tarvinnut sopeutua mihinkään, sillä muut ovat tehneet hänen käskyjensä mukaan.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ilmestymisvuonnaan 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja on kerännyt kuluneiden neljän vuoden aikana paljon lukijoita ja kehuvia kritiikkejä ja arvioita. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin ja käännöksiä on jo ilmestynyt kahdeksalla kielellä. Tarina on tulossa tänä syksynä Kansallisteatterin näyttämölle Johanna Freundlichin ohjauksena.

Suuri suomalainen menestystarina? Ehdottomasti. Taitava esikoisromaani? Kyllä.

Kissani Jugoslavia on villi, persoonallinen ja jäntevä romaani. Sen kertojaäänet ovat vahvoja: vuorotellen 2010-luvun nuori mies, joka etsii itseään itseään satuttaen, vuorotellen Titon Jugoslaviassa varttunut, perinteiden sitoma nuori nainen, josta kasvaa vuosien myötä itsensäkin vahvuudellaan yllättävä, sopeutumiskykyinen nainen.

Miljöön rakentamisessa Statovci on taitava. Helsinki kovana ja kylmänä, Kosovon maaseutu sellaisena kuin sitä aina on eletty. Perinteiden paino on tarinassa vahva, tukahduttavakin, ja sitä vastaan pyristely tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta, mutta sinnikkyydellä selviytyy. Ulkopuolisuuden tunne välittyy vahvana etenkin Bekimistä, mutta myös Eminestä. Miten elää, jos ei ole missään kotonaan, jos ei missään tunne itseään tervetulleeksi ja rakastetuksi?

Romaanilla on suuret vahvuutensa, joita ei voi kiistää. Jokin piti minua silti etäällä Kissani Jugoslavian maailmasta, ei aivan antanut upota mukaansa. Kirja on kova ja karu, pohjavireeltään synkkä. Sen pinnan alla liikkuu paljon muutakin kuin kuristajakäärmeitä ja narsistisia kissoja, mutta ikään kuin se liike ei olisi ollut minua varten. Statovcin kirjoittaman tarinan ei toki tarvitsekaan olla minun, kaikkea muuta. Sillä on ehdoton oikeutensa olla sellainen kuin se on, ääni jollekin, jota en koskaan voi täysin ymmärtää.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Ulkoasu: ?
Otava 2014
286 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Tuntematon lukija, Mitä luimme kerran

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Kirsi-Maria Hiltunen: Tuu sie niin mieki tuun!

Kirsi-Maria Hiltusen runokokoelma Tuu sie niin mieki tuun! punoutuu Karjalan kaipuun ja nostalgian ympärille. Kokoelman kymmenen runoa kertovat omasta kulttuuriperimästä, suvun menneisyydestä ja identiteetistä, johon liittyy menetystä ja haikeutta.

Runojen puhuja on muualla elävä, Karjalaa vain muistoissa hellivä. Ristiriita omien muistojen ja muualta omaksuttujen tietojen välillä on selkeä ja se myös tiedostetaan.


"- - Ei jalkani astuneet ole
rannoilla, niityillä,
pelloilla, metsissä,
taloissa, pihoilla,
poluilla, teillä noilla.

Silti silmäni,
 korvani,
  käteni,
   jalkani,
    kaipaavat,
     ikävöivät
sukuni juurille,
 kauas jääneille - - "


Suomalaiseen (ja varmasti moneen muuhunkin) kulttuuriin kuuluva kotiseutu-uskollisuus on kiinnostava ilmiö. Heimoista ei enää sentään puhuta kuin ehkä humoristisesti, mutta syvimmällä olevat rakenteet ja olemisen tavat pirskahtelevat näkyviin keskusteluissa, taiteessa ja viihteessä.

Pääkaupunkiseutulaisena ajattelin itse pitkään, etten ole oikein mistään kotoisin. Ruuhka-Suomen identiteetti on hyvin toisenlainen kuin vahvemmin omia kulttuurisia piirteitä elävän Pohjanmaan, Savon, Karjalan tai Lapin. Asiaa enemmän pohdittuani olen taipunut ajattelemaan pikemminkin niin, että Uudellamaalla on ilman muuta oma maakuntaolemuksensa – ehkä hieman hankalammin määriteltävä, ehkä muuttuvampi ja häilyvämpi, mutta omansa silti. Eihän muidenkaan paikalliskulttuurien piirissä eletä enää missään yhtenäiskulttuurissa (josko on koskaan elettykään muualla kuin kansallisromanttisessa mielikuvituksessa).

Hiltusen kokoelmassa on yhtäältä iloa monipuolisista juurista, toisaalta surua siitä, ettei niiden eläväksi tekeminen ole mitenkään yksinkertaista:


"Mummoni kertoi Karjalasta
niin kuin se oli silloin ennen.

Viljava, vauras alue
  täynnä eloa, iloa, elämää.
Suomen kulttuurin kehto
  täynnä laulua, runoutta, taidetta.
Luonnollaan lumoava
  täynnä ihania järviä, jokia, metsiä.
Ihmisten kaunistuttama paikka
  täynnä komeita kyliä, kaupunkeja, puistoja.

Kunpa olisin saanut olla siellä silloin,
  nähdä ja kokea kaiken."


Muistamisen ja muistelun varjopuolena voi pitää kalvavaksikin muuttuvaa nostalgiaa. Kaipuu johonkin sellaiseen, jota ei voi saada takaisin ja jota ei ehkä oikeasti koskaan sellaisenaan ollutkaan. Mielikuvia, halua muokata mennyttä mieluisammaksi. Olisin kaivannut runoihin vielä enemmän kriittistä äänenpainoa, sen pohtimista, mitä muistaminen ja juurien kaivelu voi myös olla: mielikuvien horjumista, muistojen ristiriitaisuutta.

Tyylillisesti Hiltunen kirjoittaa toteavaa, kuvailevaa kieltä. Runoissa on paikoin listamaisuutta, joka tuo toisteisuutta, mutta samalla se toki alleviivaa runon keskeistä sisältöä. Voihan tyyliä pitää myös kumarruksena Karjalasta kerätylle kansanrunoudelle, jossa toisteisuudella on oma tärkeä tehtävänsä.

Tuu sie niin mieki tuun! on mitaltaan lyhyt, pieni pirskahteleva runokokoelma, jonka teema on kirjoittajalleen tärkeä. Sen lukemisesta jää aurinkoinen, positiivinen olo. Vahvat juuret antavat tuen kaikelle muulle, ja niiden vaaliminen vahvistaa muuta hyvinvointia ja olemista.


"- - Älkää takertuko menneeseen,
  mutta älkää myöskään unohtako.

Mennyt auttaa ymmärtämään tulevaa,
  peilaamaan omaa itseä,
    näkemään ja hyväksymään muut,
      kirjoittamaan parempaa tarinaa eteenpäin."



Kirsi-Maria Hiltunen: Tuu sie niin mieki tuun!
Books on Demand 2017
28 s.

Arvostelukappale.  

___________

Haasteet: Runohaaste 2018, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 23. Kirja, jossa on alle 100 sivua.

Kati Närhi: Agnes-trilogia

Orpotyttö Agnesin elämä on vilahdellut toisinaan kirjablogeissa, mutta jotenkin olen onnistunut välttämään oman kohtaamisen hänen kanssaan. Ja nyt harmittaa, että meni niin kauan, ennen kuin tapasimme, sillä Agnes on ihan mahtava! Toisaalta myöhään havahtuminen on siitä hyvä, että sarjan ollessa kyseessä pääsee nauttimaan saman tien koko paketista.

Agnes on menettänyt vanhempansa salaperäisessä onnettomuudessa ja hän elää hieman hassahtaneen isoäitinsä kanssa. Arkeen kuuluu koulua, vanhempien kohtalon pohdiskelua ja ylipäänsä arvoitusten etsimistä ratkaistavaksi. Agnes on nimittäin sangen teräväpäinen nuori nainen ja maailma ihmeellisine ilmiöineen kiinnostaa häntä monella tapaa.

Hieman yksinäinen hän kyllä on, joten kun rikkaan perheen tytär Julia tekee itseään tykö Agnesin elämään, tuttavuudesta on vaikeaa kieltäytyä, ja miksipä Agnes edes haluaisi niin tehdä. TET-jakso vie harjoitteluun alusvaateliikkeeseen, jonka seinien sisällä tapahtuukin monenlaista Agnesin arvoitusnenää kutkuttavia asioita.

Sarjan toinen osa Mustasuon mysteeri vie sisäoppilaitoksen elämään. Agnes on lähtenyt opiskelemaan samaan kunnianarvoisaan laitokseen, jossa hänen äitinsäkin aikoinaan opiskeli. Siellä hän tutustuu niin sisäoppilaitoksen hierarkiaan kuin koulualueen muurien kätkemiin salaisuuksiin. Tyttöjä nimittäin katoaa aika ajoin ilman, että siitä syntyisi mitään kohua. Opettajilla on omat arvoitukselliset puuhansa, ja koulun erinäiset kerhot, klubit ja tapahtumat tuovat säpinää arkeen.

Agnes alkaa tietenkin selvittää katoavien tyttöjen arvoitusta ja joutuu itsekin melkoisen uhkan alle.

Trilogian päättää Seitsemäs vieras, jonka juoni muodostuu ihastuttavan klassiseksi suljetun paikan arvoitukseksi. Agnesin täti Sylvia ottaa hänet mukaansa ylelliselle kartanolomalle kapteeni Orkoloran luokse. Muita vieraita kartanossa ovat esimerkiksi Sylvian nuoruudenystävä Aune Aurora Borealis, erikoinen pastori Uljas Gormin ja maailmaa laajalti tunteva ja kuitenkin sangen arvoituksellinen tohtori Olavi Viinikka. Myös Agnesin vanha ihastus Rex ilmestyy kuvioihin yllättäen.

Mitä salaisuuksia Orkoloran kartano kätkeekään? Entä selviääkö Agnesin vanhempien kohtalo koskaan? Siinäpä pulmaa niin Agnesille kuin lukijallekin!

Närhen piirrostyyli on aivan ihastuttava: hitusen goottihenkinen, sävyiltään tumma muttei synkkä, henkilöhahmot ovat ilmeikkäitä ja pienillä eleillä ilmaistaan paljon. Tarina on samaan tapaan viihdyttävä ja koukuttava. Arvoituksellisuus ja näppärä Agnes ovat erinomainen yhdistelmä, joka toimii – en keksi mitään, mistä en olisi tässä trilogiassa pitänyt. Ainoa huono asia siinä on näin kliseisesti sanottuna, että se loppui. Nyyh.

Jos kaipaat matalan kynnyksen sarjakuvaa, jossa ei tingitä tarkasta kynänjäljestä ja jäntevästä tarinasta, tutustu ihmeessä Kati Närhen Agnesiin!


Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
WSOY 2010
129 s.

Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
WSOY 2012
133 s.

Kati Närhi: Seitsemäs vieras
WSOY 2015
149 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Pieni kirjasto, Kujerruksia, Oksan hyllyltä

Haasteet: Sarjakuvahaaste

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopaisen Ihon alaiset on aina aika ajoin käväissyt hipelöitävänäni, mutta jäänyt aina hyllyyn. Nyt oli lopultakin aika upota synkkään dystopiaan, joka on kiehtova yhdistelmä muovia, silikonia, kirurginveitsiä ja pakkelia.

Eletään Suomessa, jossakin siintävässä tulevaisuudessa. Ulkonäön muokkaaminen niin kosmetiikalla kuin pysyvämmin tuloksin on osa jokapäiväistä elämää: vain taivas, mielikuvitus ja joissain tapauksissa takaperoisena pidetty lainsäädäntö ovat rajana. Ulkonäköä voi muokata sekä plastiikkakirurgin vastaanottolla että nopeissa InstaPlast-kojuissa. Raha tietenkin ratkaisee, ja mitä enemmän sitä on, sen vaikuttavampia lopputuloksia on lupa odottaa.

Ihmisten asenteet muokkauksiin ovat kaksijakoisia. Enemmistö kannattaa niitä ja ihmisen vapautta valita, vähemmistöön on jäänyt se kansanosa, jonka mielestä luonnonmukainen ja aito on oikeaa. Tarinassa seurataan molempiin ryhmiin kuuluvia nuoria ihmisiä. Jara odottaa malttamattomana täysi-ikäistymistä, jotta pääsee tekemään haluamiaan muokkauksia – vanhemmat kun ovat valitettavan takaperoisia, eivätkä anna alaikäisen poikansa ryhtyä mihinkään kiehtovaan. PlastikPrincess on niin ikään vielä alaikäinen, mutta sitäkin kekseliäämpi etsiessään keinoja saada himoitsemiaan muokkauksia. Hänen elämäänsä seurataan blogin kautta. Inka on luomu ja ansaitsee elantonsa opintojensa ohessa työskentelemällä eroottisena tanssijana klubilla, jonka myyntivalttina on luonnonmukaisuus – kuin sirkusten friikkishowt aikoinaan. Matiaksen äiti on maankuulu plastiikkakirurgi, kun Matias itse taas kuuluu radikaaleihin muokkaustenvastustajiin. Ja muitakin henkilöitä kohdataan, osa ohimennen, osa hieman pidempään.

Holopaisella on tarinankuljetus hanskassa. Sirpaleinen, moniääninen tyyli sopii Ihon alaisiin hienosti, niin moninaisesta ja ristiriitaisesta ilmiöstä ja aihepiiristä se kertoo. Romaani muodostuu blogikirjoituksista, uutisista, chat-keskusteluista ja tavanomaisesta kerronnasta. Kokonaisuus on hallittu ja houkuttelee lukemaan eteenpäin.

Ulkonäkö on merkittävä asia jo nyt, enkä valitettavasti näe yhtään mahdottomana Ihon alaisten kuvaaman yhteiskunnan kehittymistä. Jo nyt ihmiset pyrkivät vahvasti peittämään, korostamaan, muokkaamaan, uudistamaan, hämäämään. Ehkä teemme sen vielä pääosin hienovaraisemmin, mutta voimakkaasti yhtä kaikki. Viimeksi tänään Helsingin Sanomissa "ulkonäkökonsultti" käskee naisia peittämään bisneselämässä harmaat hiukset ja tarkastelemaan vähintään pari kertaa vuodessa omaa kehoa peilistä hyvin kriittisesti, muutaman "vinkin" mainitakseni.

Ihon alaiset on nopealukuinen mutta mieleen jäävä ja mielipiteitä herättävä kirja. Onnistuneen dystopian tavoin se kertoo paljon nykyhetkestä, vaikka venyttääkin rajoja, kärjistää ja provosoi. Homo sapiens on luultavasti aina pyrkinyt kaunistautumaan, saanut tyydytystä ja iloa, antanut merkkejä ja osoittanut asemaansa ulkonäöllään. On silti ja juuri siksi syytä miettiä, mitä kaikkea vaadimme itseltämme ja toisiltamme ulkonäköön ja olemukseen liittyen – ja miksi sen teemme.


Anu Holopainen: Ihon alaiset
Karisto 2015
202 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa, Yöpöydän kirjat, Mustetta paperilla, Kirjahilla, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Vinttikamarissa, Hurja Hassu Lukija, Todella vaiheessa, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapöllön huhuiluja, Kansientakaiset maailmat, Kirjasähkökäyrä, Lukijatar          

Jessica Schiefauer: Pojat

Jessica Schiefauerin Pojat on lukukokemuksena jotakuinkin ravisteleva. Sen tunnelma on unenomainen, sen teemat kipeän tuttuja. Ratkaisuja ei anneta lukijalle tarjottimella, vaan itse on pinnisteltävä ajatustensa kasaamiseksi.

Pojat on kertomus tytöistä ja pojista ja kaikesta siltä väliltä. Ystäväkolmikko Kim, Momo ja Bella ovat käytännössä erottamattomia. Kertojaääni tarinassa on Kimin ja katse jälkiviisas: nyt voi jo puhua siitä, mikä aiemmin on kohdattu.

Bella rakastaa kasveja ja pientä kasvihuonettaan, jota hän hoivaa kaikella sillä lämmöllä ja kiintymyksellä, jota ei itse saa muissa maailmoissa tanakasti pysyttelevältä isältään. Erään tarvikelähetyksen mukana tulee pistokas, jota Bella ei ole tilannut, mutta jonka hän toki istuttaa kasvamaan. Ja pian kasvihuoneessa kasvaa kasvi, jonka alkuperää ei tiedetä, ja joka on kuin tietoinen olento. Tytöt huomaavat, että kasvilla on ihmeellisiä voimia: sen mettä juomalla he voivat muuttaa itsensä pojiksi ja päästä paikkoihin, joihin heillä muuten ei ole asiaa.

On nimittäin niin, ettei 14-vuotiaiden tyttöjen elämä ole herkuimmasta päästä, ainakaan tässä Schiefauerin luomassa maailmassa. Kehon ja mielen muuttuminen, omien rajojen asettaminen ja muiden katseiden ja tekojen kohteena oleminen on raastavaa, jokapäiväistä kamppailua. Koulussa joutuu tahtomattaan fyysisen ja psyykkisen ahdistelun kohteeksi (eikä kukaan puutu siihen), ja oman suosion mittauttaminen sosiaalisissa hierarkioissa ei paljon vaadi: se on alhainen.

Kun Kim, Momo ja Bella saavat öisin uuden identiteetin, heillä on mahdollisuus sujahtaa vieraisiin nahkoihin, joissa kuitenkin on jotain tuttua. Mitä useammin kukan mettä nautitaan, sen vaikeammaksi huumaavasta muutoksen ja voiman tunteesta on päästä irti. Etenkin Kim addiktoituu metamorfoosiin ja päätyy osaksi rikollisia puuhia pahamaineisen Tonyn kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kierrokset vain kovenevat niin kauan kunnes seinä rysähtää vastaan.

Pojat on romaani, joka kulkee rohkeasti omaa tietään. Se on maagista realismia hyödyntävä mutta valintojaan selittelemätön kokonaisuus. Kertoja Kim haluaa jakaa tarinansa, mutta kuinka paljon hän todella itsekään ymmärtää tapahtuneesta? Kirja ei ole missään määrin kepeä tai veikeä, kaikkea muuta. Nuoruuden rumimmat puolet puskevat pintaan, eikä toivonrippeitä juuri anneta. Tytöillä on vahvana mielessä ajatus siitä, kuinka vallitsevia rakenteita ei voi muuttaa ja kuinka on vain itse päätettävä selviytyä alistamisen, väkivallan ja ahdistelun maailmassa. Se tuntuu jokseenkin hyytävältä ja toivottomalta: onko tosiaan näin?

Vaikka paljon olen nuorten maailmasta nähnyt, aivan näin rankkaa valtahierarkiaa en tunnista. Olen kyllä kuunnellut tyttöjen juttuja perään huutelevista aikuisista ja käynyt läpi tapoja suojata itseään ja omia rajojaan, mutta että jo oman ikäiset pojat ottaisivat antamatonta valtaa oman fyysisen koskemattomuuden yli ja tekisivät niin säännönmukaisesti ja jossain määrin hyväksytysti – siihen en halua uskoa. Romaanista puuttuu mielestäni paljon sävyjä: sen ihmiskuva on hyvin raju ja teräväpiirteinen.

Toisaalta ei tulisi mieleenikään vähätellä murrosiän valtavaa kiehuntaa. Sosiaaliset suhteet, normit ja yhteisön rakenne ovat äärimmäisen merkityksellisiä asioita ja ne tuntuvat monesti kiveen hakatuilta. Oman paikan etsiminen ei ole helppoa, eikä sen löytäminen aina tuo iloa, päinvastoin.

Schifauerin Pojat ei ole helppo kirja. Se häiritsee, inhottaakin. Realismin rajoja venyttävät elementit hämmentävät, sillä tuntuu, että kirjan oma identiteetti on hukassa siinä missä sen henkilöidenkin. Mitä lopulta todella halutaan kertoa? Sitä jään miettimään.


Jessica Schiefauer: Pojat
Suomentaja: Säde Loponen
Karisto 2015
188 s.
Pojkarna (2011)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on alaotsikkonsa mukaan "elämänmuutosromaani", ja väitteeseen on helppo yhtyä. Tarinan päähenkilö ja minäkertoja on nuori transmies Peetu, joka odottaa kesän kulumista. Syksyllä hän täyttää 18 ja pääsee sukupuolenkorjausprosessissaan seuraavaan vaiheeseen, rintojenpoistoleikkaukseen, tullakseen vähitellen lopulta omaksi itsekseen myös fyysisesti.

Kesän aikana Peetun isä vie poikaansa purjelentämään. Aluksi leijuminen taivaalla ilman moottoria pelottaa Peetua, mutta isän varmat otteet tuovat turvaa. Pienessä koneessa ei näe toisen kasvoja, joten keskustelu ja kuuntelu saavat uudenlaisia sävyjä. Peetu ja isä käyvät läpi tärkeitä aiheita, tai sitten he ovat hiljaa.

Maan pinnalla odottavat Peetun tyttöystävä Aamu, jonka luokse hän on jo muuttanut vanhempiensa luvalla asumaan sekä Peetun äiti ja isoveli, joilla on omat nieleskelynsä tehtävänään niin Peetun suhteen kuin omien asioidensa kanssa.

Luin Kesän jälkeen kaikki on toisin -pienoisromaanin lukumaratonilla. Vaikka se on kapoinen kirja, teksti ei ole ahmittavaa tai kepeää. Peetun syvä pohdinta omasta itsestä ja muiden ymmärryksestä itseä kohtaan on koskettavaa ja mietityttävää. Hän kamppailee ilon, helpotuksen, surun ja katkeruuden välillä: paikoin turhauttaa, kun toiset eivät ymmärrä ja möläyttelevät ajattelemattomuuksiaan, paikoin hän ei välitä. Kiusaamista ja vihaa hän on kokenut jo niin paljon, ettei se mahdu enää ajatuksiin, ainakaan aktiivisesti.

Kolun teksti on yhtä aikaa helposti lähestyttävää ja punnittua. Kirjan lopussa on linkkilista lisätietoihin ja sanastoihin, mikä on hyvä ratkaisu. Uskon kirjasta olevan vertaistueksi mutta ihan myös portiksi aihepiiriin, joka ei kaikille ole lainkaan tuttu. Koen, etten pysty itse arvioimaan, kuinka "aitoa" Peetun sukupuoli-identiteetin määrittely romaanissa on, mutta minuun se ainakin upposi. Toisaalta voiko olla olemassa yhtä "aitoa" tapaa kirjoittaa transnuoren elämästä? Ei tietenkään voi.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo tarinan, jota on syytä kuunnella. Se kertoo Peetun lisäksi myös hänen läheisistään: etenkin äidin, joka on vauhdikas ja liberaali, on lopulta – ainakin Peetun silmin – haastavaa elää aatteidensa mukaan, kun on luovuttava oman pikkuprinsessan ideasta, kuvitelmasta joka ei koskaan edes ollut totta.

Kunpa saisimme kaikki itse päättää, kuinka meidät määritellään.


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016
112 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjanurkkaus, Kirjavuori, Kujerruksia, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko  

Haasteet: 90. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen (purjelento), Suomi(ko) 100 -lukuhaaste (sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt).

Häpeää, huumoria ja aikamatkoja – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuksi, kouluvuosi on saatettu päätökseen, aurinko paistaa jo toisella tavalla, kesäisesti. Omassa mielessä myllertää isoja asioita liittyen työelämään, omaan opettajuuteen ja tulevaan. En tiedä, minne tuleva syksy minut kuljettaa, toivottavasti johonkin suotuisaan suuntaan. Onhan tässä aikaa pohtia ja etsiä ratkaisuja. Juuri nyt loma ja aika tuntuvat kaikkein tarpeellisimmilta ylellisyystuotteilta. Nyt on se hetki, kun ihmisen kuuluu pysähtyä.

Olen onnellinen niistä nuorista, joiden kanssa sain tänä kouluvuonna tehdä töitä, ihan mahtavaa väkeä – vaikkei minua totisesti päästetty aina helpolla. Ysit ponnahtivat kohti maailman tuulia – olisivatpa ne heille myötäisiä ja olisipa heillä kaikilla vierellä joku silloin, kun vastatuuli yltyy kovaksi. Villin seiskaluokkani hyvästelin pala kurkussa, sillä vaikka meno välillä meinasi viedä järjen ja viimeisetkin mehut, ikävä tulee olemaan iso. Mutta muutokset ja hyvästit kuuluvat tähän työhön. Onneksi hyvät jäljet jäävät muistoiksi, itse kullekin.

Mutta olihan minulla kirja-asiaakin. Toukokuussa löysin vilpitöntä lukemisen iloa pitkästä aikaa ja kirjoja kertyi melkoinen pino. Olen vielä hieman ihan jumissa työhommien jäljiltä, joten hetki mennee, ennen kuin bloggaaminen taas alkaa kulkea. Nyt tuntuu parhaalta niputtaa muutama toukokuussa lukemani kirja tiiviiseen pakettiin.

Toukokuussa kävin ensimmäistä kertaa HelsinkiLit-tapahtumassa Savoy-teatterissa. Kokemus oli mieluisa ja twiittailin sieltä ahkerasti. Keskustelut olivat kiinnostavia ja monipuolisia, vaikken tuntenut juuri lainkaan käsillä olleita kirjoja ja kirjailijoita.

Jari Tervo haastatteli yhdysvaltalaista Garth Greenwellia, jonka esikoisteos Kaikki mikä sinulle kuuluu on jo ehditty määritellä aikamme suureksi homoromaaniksi. Greenwell oli erinomainen esiintyjä ja puhui kirjansa teemoista houkuttelevasti. Pakkohan tähän oli tarttua, vaikka kansi oli ensinäkemältä kaikkea muuta kuin houkutteleva.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on nimettömäksi jäävän yhdysvaltalaismiehen tarina. Mies asuu ja työskentelee opettajana Sofiassa Bulgariassa ja kohtaa Mitko-nimisen nuorukaisen etsiessään maksullista seksiä Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Mitkon ja minäkertojan suhde muodostuu monimutkaiseksi vyyhdiksi häpeää, valtaa ja himoa. Samalla kertojan oma identiteetti, lapsuus ja kipeä elämä keriytyvät auki.

Romaani on hiottu, tyylikäs ja ilmaisultaan jossain lakonisen ja melankolisen välimaastossa. Juhani Lindholmin suomennos on tottakai erinomainen. Mutta jokin kirjassa minua vaivasi. Tuntuu, ettei se aivan vastannut itselleen esittämäänsä haasteeseen, ei päässyt itsensä yli. Teemoiltaan se on voimakas , anteeksipyytelemätön. Silti se pysyy tarinana minusta etäällä, eikä jälkihehkua jää.


Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Suomentaja: Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 s.
What Belongs to You (2016)

Lainattu.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara

Haasteet: 68. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (itse asiassa neljän: esikoisteos, käännöskirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, nimessä vähintään neljä sanaa).

Toiseenkin kirjatapahtumaan sain itseni toukokuussa roudattua, nimittäin Kansallisteatterin ja WSOY:n/Tammen Bloggariklubin kevään viimeiseen illanviettoon. Vieraina olivat Pirkko Saisio ja Sinikka Nopola. Saisio kertoi syyskuussa ensi-iltaan tulevasta Koivu ja tähti -näytelmästä (jonka näkemistä odotan todella!) ja Nopola puolestaan esitteli tuoretta tekstikokoelmaansa Onko teillä tämmöistä?.

Nopolan tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, mutta kirjailijana hän on toki hyvin tunnettu ja tuotanto on monipuolinen ja laaja. Onko teillä tämmöistä? koostuu pääosin kolumnimaisista, tiiviistä teksteistä, joissa pohdiskellaan elämää niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Lisäksi niissä on mukana Nopolan omia muistoja ja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Etenkin tekstisarja otsikon Mitä elämästä muistetaan alla, jossa Nopola kirjoittaa ensimmäisistä kokemuksistaan (nukke, lahjoitus, kirjeenvaihtotoveri, ihastus, kannanotto...), on hersyvää luettavaa.

Ansku ja Pera -sarja on myös hulvaton. Siinä aviopari Ansku ja Pera keskustelevat erinäisistä aiheista – pääosin toisiaan kuuntelematta – ja päätyvät Anskun ilmoitukseen "Mä otan eron", johon Pera toteaa "Asia selvä". Kyytiä saavat niin sisustusratkaisut, yhteiskunnalliset kysymykset kuin parisuhteen perusasiat.

Sinikka Nopolan tekstien lukeminen on hauskaa. Ei ehkä hervottomasti hekotuttavaa, mutta hymähdyttävää ja ilostuttavaa. Onko teillä tämmöistä? on tarkkanäköinen, viisaskin kirja luettavaksi. Se ei ota itseään liian vakavasti ja muistuttaa, ettei muidenkaan kannata.


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
175 s.

Arvostelukappale / kustantamon lahja.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: 67. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. 

Osuuskumman uusin ja ainakin toistaiseksi viimeiseksi jäävä raapaleantologia Ajantakojat ilahdutti minua monella kymmenellä satasanaisella raapalellaan. Kirjoittajia on pitkä rimpsu ja suurimmalta osalta mukana lienee useampi raapale.

Satasanaiset tarinat vaativat tiivistä ilmaisua ja tarkkaan harkittuja valintoja. Kirjoittajat onnistuvat jännitteen kehittämisessä ja yllätysten tarjoamisessa mainiosti. Yhdistävänä teemana on jollain tapaa aika: siinä matkustaminen, sen kuluminen, sen aiheuttamat muutokset ja esittämät vaatimukset. Tapahtumapaikkoina on niin maapallo, avaruus, vieraat planeetat ja -aikoina tämä, mennyt ja tuleva.

Kokoelman voi lukea järjestyksessä tai sitten seuraamalla kirjaan rakennettua polkua, jossa on ehdotuksia samasta teemasta jatkavista raapaleista. Kokeilin uteliaana tätä jälkimmästä, ja e-kirjaversiossa raapaleesta toiseen hyppiminen onnistuikin hyvin. Muutaman kerran jouduin tosin umpikujaan, josta ei päässyt enää eteenpäin, mikä hieman harmitti, sillä e-kirjassa on hankalaa löytää takaisin edelliselle luetulle sivulle, jos se ei ole "fyyisesti" heti edellinen tai seuraava.

Olin aikonut lukea Ajantakojat rauhallisella tahdilla, mutta pöh, pakkohan se oli ahmia nopeasti loppuun. Raapalekirjoittaminen on ihan oma taitolajinsa, jonka hallitsevia kirjailijoita ihailen. Tiivistämisen ja koukuttamisen yhtäaikainen taito on jotain, joka ei tule näkyväksi noin vain. Ajantakojissa se kyllä näkyy.


Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3.
Osuuskumma 2017
136 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Toisaalla: Evarian kirjahylly

Haasteet: 61. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Seksistä ja matematiikasta, kukapa ei niistä haluaisi puhua ja lukea? Iida Rauman romaanin kaksinapaisen keskiön toisella puolella on lahjakas matemaatikko Erika, sulkeutunut ja itsekseen, numeroiden kanssa viihtyvä nainen, joka joutuu kohtaamaan koskemattomuuden rajat ylittävän pahan omassa rappukäytävässään. Uhka laukaisee Erikassa muistot ja se vie herkän mielen särkymispisteeseen.

Toinen romaanin keskushenkilö on kirjastovirkailijana työskentelevä Tuovi. Hän pohtii omaa sukupuoli-identiteettiään, rakentaa ihmissuhteita ja niiden aihioita ja kokee tuskaa tuhoutuvan ympäristön ja maailman puolesta. Kun Erika ja Tuovi kohtaavat sattumalta Tuovin työpaikalla, kahden hyvin erilaisen ihmisen polut siirtyvät aavistuksen ja toisenkin verran toisiaan kohti, lähemmäs jonkinlaista keskipistettä ja ymmärrystä.

Rauman romaanissa on vahvoja elementtejä jopa runsauteen asti. Sosiaalisilta taidoiltaan rajoittuneen neron kasvun kuvaaminen muodostaa ensimmäisen puoliskon tarinasta. Erika on perheessään väärinymmärretty: vanhempien huomio suuntautuu lievästi kehitysvammaiseen pikkusiskoon Emiliaan, sillä Erikan erityislaatuisuutta heidän on vaikea ymmärtää. Vain isoisä Rehtori tukee ja kannustaa, tuuppii eteenpäin. Erikan ja Emilian perheen omat salaisuudet alkavat vähitellen kiehua pinnan alla paljastaen menneisyyden tekoja, jotka heittävät varjonsa pitkälle.

Erikassa tiivistyy kahden usein vastakohdaksi määritellyn ilmiön päällekkäisyys. Äly ja ruumiillisuus kohtaavat väistämättä ja jopa alleviivaten, niin monien ruumiillisten kokemusten ja eritteiden kautta Erikan elämää kuvataan. Kuukautiset, seksi, pahoinpitelyn aiheuttamat vammat ja kivulias herpes näkyvät ja tuntuvat kehon epätäydellisyyteenä ja haavoittuvuutena, mutta niin on tilansa myös täydelliselle, kristallinkirkkaalle matematiikalle ja tieteelliselle työlle.

Tuovi puolestaan luovii tarinassa hahmona, joka voitaisiin kietoa ilmeisimmän – transsukupuolisuuden – ympärille, mutta niin ei käy. Sen sijaan Tuovissa kiteytyy jotain olennaista 2000-luvun nuoren kaupunkilaisen aikuisen elämästä: halu elää eettisesti vahvaa elämää, ahdistus maailman tilasta, epävarmuus ihmissuhteissa, putoaminen pois tehokkuuden ja yksioikoisen tien vaatimuksista.

Seksistä ja matematiikasta on vahva, runsas kokonaisuus. Se käsittelee kunnianhimoisesti suuria teemoja, muttei romahda rakennelmansa alle. Lukeminen on nautinnollista, vaikka kirja ei ole mitenkään iloinen saati kevyt. Se haastaa lukijansa kunnon yhtälön tapaan eikä tarjoa pelkästään valmiita vastauksia, vaikka jonkinlaisia ratkaisuehdotuksia esitteleekin. Sen sijaan romaani avaa lukijalle yhä uusia silmuja, lopulta myös kaiken synkän jälkeen jotain toiveikkuudeksi tulkittavaa.


Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
474 s.

Kirjastosta

_________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua elämää, Mari A:n kirjablogi, Opus eka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Kulttuuri kukoistaa,  Kirjamuistikirja, Iltaluvut    

Haasteet: Suomi(ko) 100 (kirjassa näkyy vahvana sekä vammaisuus että transsukupuolisuus), Helmet-haaste (kohta 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö), 100 kirjaa vuodessa (34. luettu kirja).

Kevyttä mielihyvää (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Haavekuvia todellisuudesta

Q-teatterin uusin näytelmä Kevyttä mielihyvää on viileän tyyni ja pahaenteisen pirullinen tutkielma ihmisen olemassaolon vaikeudesta ja sattumanvaraisuudesta. Se jättää katsojan omien kysymystensä äärelle antamatta valmiita vastauksia, aihioita vain. Ja juuri se on arvoituksellisen näytelmän vahvuus.

Tommi Korpela on pääosassa Alpona, joka on menestyvä lääkäri hyvinistuvassa puvussaan. Alpolla on periaatteessa kaikki hyvin, mutta jo lapsena alkanut tuska olemassaolon kysymysten äärellä saa hänet lopulta turvautumaan nuoren ja eteerisen Oonan (Pia Andersson) tarjoamaan hypnoositerapiaan. Tyylikäs vaimo Birgitta (Minna Haapkylä) ja bisnesvainuinen veli Robert (Jussi Nikkilä) eivät niele Alpon valintoja nikottelematta. Jani Volasen kaksoisrooli kummallisena Tuomona ja hypnoosiguru Jan Hellesøena vahvistaa henkilögalleriaa ja keventää vakavaa tunnelmaa.

Kuva: Pate Pesonius

Mikä on lopulta hypnoosia ja mikä todellisuutta? Milloin Alpo on unessa tai muutoin poissa, milloin asiat tapahtuvat oikeasti? Kevyttä mielihyvää pompottelee katsojaa mennen tullen, hämää ja herättelee. Kerrokselliset, pelkistetyt lavasteet, karu äänimaailma ja voimakkaat valot tukevat tarinaa olennaisesti, tai pikemminkin ne ovat osa sen keskeistä ydintä.

Näytelmän kohtaukset on rytmitetty taitavasti: samat asiat tapahtuvat uudelleen ja uudelleen pienin ja ehkä sitäkin olennaisemmin muutoksin. Jossittelu vahvistaa tunnetta todellisuuden epäluotettavuudesta. Mitkä havainnot ovat todellisia, mitkä kuvitelmaa? Milloin vain toivomme jonkin tapahtuneen juuri niin kuin muistamme, milloin voimme olla varmoja tapahtumien kulusta?

Kuva: Pate Pesonius

Kevyttä mielihyvää on tunnelmaltaan samaan aikaan absurdiin vivahtava ja viiltävän todentuntuinen. Korpelassa henkilöityvä epäusko koetun ja eletyn äärellä välittyy vahvana, Haapkylän roolin tylynviileä realismi, Volasen pirullisuus ja Nikkilän kerroksellisuus täydentävät toisiaan ja jättävät silti tilaa tulkinnalle. Piia Andersson on Oonana jollain tapaa lapsekkaan nukkemainen – kuin karu muistutus siitä, että liian kaunista pintaa ja omia haavekuviaan on syytä epäillä, sillä niiden alla ja takana on väistämättä jotain muuta.

Kuva: Pate Pesonius

Näytelmän eri osat toimivat keskenään tyylikkäästi ja kitkattomasti. Kokonaisuus on hallittua, rautaisen ammattimaista teatteria, joka ammentaa olemuksensa häpeämättömästi juuri tästä ajasta. Alpon eksyminen oman itsen ja elämän merkityksettömyyteen, todellisuuden epäilyyn ja yksinäisyyteen saa katsojan oman mielen muljahtelemaan. Mikä minulle on tärkeää ja miksi? Onko se edes totta ja jos ei – mitä sitten? Enkö voi vain piiloutua kiteeni sisään matkalle ajattoman avaruuden syövereihin, kuten Alpokin ajatteli tekevänsä, ennen kuin alkoi liiaksi epäillä?

Tietäähän sen, kuinka ihmiselle käy, kun liiaksi alkaa todellisuuden rakenteita kyseenalaistaa.

Vai tietääkö?


Kevyttä mielihyvää
Q-teatteri
Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä, Pia Andersson
Käsikirjoitus ja ohjaus: Antti Hietala
Dramaturgi: Jani Volanen
Lavastus ja valosuunnittelu: Jani-Matti Salo
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen

_______

Toisaalla: Sanna Kangasniemi / Helsingin Sanomat, Paljon Melua Teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja, Huminaa

Adam Johnson: Orpokodin poika

Ihmisen identiteetti on kiinni hyvin pienistä asioista. Lapsuusmuistosta. Omien juurien ymmärryksestä. Taidoista ja tavoista. Määräyksistä. Pakkotoimista.

Pakon edessä ihminen on valmis olemaan kuka ja mitä tahansa, tekemään niin kuin käsketään ja ajattelemaan niin kuin määrätään. Ja silti, suurimmankin pakkovallan alla, on pieni hippunen jotain, mitä kukaan muu kuin ihminen itse ei voi päättää ja tietää.

Jun Do on kasvanut pohjoiskorealaisessa orpokodissa, vaikkei olekaan orpo. Kuten muutkin orpokodin kasvatit, myös hänet lähetetään sotilaskoulutukseen, kun ikää on tarpeeksi. Jun Dosta tulee tunnelirotta ja kaappari, myöhemmin radioaaltojen metsästäjä kalastusalukselle – ja vielä paljon muuta.

Orpokodin poika on kirja, jonka juonta on mahdotonta tiivistää pieneen tilaan. Adam Johnson on rakentanut tarinan, joka päästää lukijan moneen eri asemaan, katsomaan tilannetta yhä uudesta näkövinkkelistä. Päähenkilö on Jun Do, mutta kuka lopulta on kuka? Kenen identiteettiä käytetään, kenet hylätään?

Kirjan sivuilla pääsee hyvin syvälle Pohjois-Koreaan. Tutuksi tulevat japanilasten ja eteläkorealaisten siviilien kaappaukset, kalastusaluksen arki, "diplomatia", vankileirien toivottomuus, kidutus, Pjongjangin kadut ja korttelit, ylhäisön elämä ja Rakkaan Johtajan oikut. Kaiken keskellä Jun Do koettaa selvitä parhaansa mukaan.

Johnsonin tyyli (ja Antti Immosen suomennos) tekevät lukukokemuksesta yhtä aikaa nautinnollisen ja ristiriitaisen. Kirja on oikeasti jopa hauska: se on pilkallinen ja aiheidensa puolesta käsittämätön, absurdi. Samaan aikaan se on karmiva, sillä vankileirit, kidutukset ja pelot kuvataan varsin tarkkaan ja lukijaa säälimättä. Yhden humoristisen hetken jälkeen ollaankin jo kidutukseen erikoistuneen tiimin kellaritiloissa seuraamassa lobotomiaa. Kirjaa lukiessa kannattaa olla hereillä – se ravistelee.

Pohjois-Koreasta lukeminen on ennenkin pannut minut miettimään. Kuten vuosi sitten lukemani "matkaopas", myös Orpokodin poika on ulkopuolisen kirjoittama. Kirja on puhtaasti fiktiota, vaikka se eittämättä ammentaa vankasta tutkimustyöstä, haastatteluista ja tiedonhankinnasta. Orpokodin poika voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013, eikä varmastikaan syyttä. Se on voimakas, huolellisesti rakennettu tarina, joka tutustuttaa lukijansa aivan vieraaseen maailmaan.

Pohjois-Koreasta on kirjoitettu ja suomennettu varsin paljon tietokirjallisuutta. Siitä huolimatta luulen, että Orpokodin poika riittää minulle jälleen joksikin aikaa. En halua tällä hetkellä tietää enempää, tämä on tarpeeksi. Hulluuden rajoja on toisinaan kiehtovaa tonkia, mutta nyt ei ole sen aika.

Identiteetti on asia, joka kiinnostaa minua paljon. Mistä muodostuu esimerkiksi kansallinen, uskonnollinen tai poliittinen identiteetti? Kuinka paljon ihminen voi valita itse, kuinka paljon on ympäristön väistämätöntä vaikutusta?

Euroopassakin eletään levottomia aikoja. Sotia käydään, terroritekoja tehdään, ääriaatteet keräävät kannatusta, rasismi on näkyvää. On syytä pohtia, millaisista paloista me muodostumme. Mitä olemme valmiit sietämään? Missä kulkee oma rajamme?

Mistä alkaen emme ole enää niitä ihmisiä, joita luulemme olevamme?


Adam Johnson: Orpokodin poika
Suomentaja: Antti Immonen
Ulkoasu: Jussi Hirvi
Alligaattori Kustannus 2014
507 s.
The Orphan Master's Son (2012)

Arvostelukappale.

_____

Myös Kirjavalas ja Kirjavinkit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta.

Lukukokemuksellani ruksaan pitkästä aikaa uuden kohdan Pulitzer-listaltani. Lisäksi tämä sopii Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
191 s.

Kirjastosta.



Mummo asettaa uuden kukan kuihtuneen tilalle ja sytyttää kynttilän. Seison jäykkänä vähän kauempana – kuolleita isiä pitää toisinaan tarkastella kauempaa. (Ihmepoika, s. 153)


Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika on nuoruuskuvaus 1980-luvun lopun Pohjanmaalta. Pääosassa on 14-vuotias poika, erikoinen oman tiensä kulkija, joka fanittaa Madonnaa ja tulee parhaiten toimeen koulun kovistyttöjen kanssa. Yksinäinen hän kuitenkin on, perheessäänkin kummajainen.

Tasainen ydinperhearki saa rajun kolauksen, kun isä sairastuu vakavasti ja kuolee. Äiti jää yksin neljän pojan kanssa, ja ennen niin vahvakuorinen kunnallispoliitikko ja jokapaikanhöylä on yhtäkkiä kovin heikko.

Päähenkilön kannalta muutokset ovat valtavia ja menetys suuri, mutta nuoruuden vimmalla arki kuitenkin jatkuu. Toisina päivinä suru on helpompi unohtaa kylän nuorten juorujen alle ja haaveisiin tulevasta elämästä New Yorkissa tai jossain.

Ihmepoika on romaani, jolla on monet kasvot. Yhtäältä se on herttainen ja lämmin, toisaalta kipeä ja teräväreunainen. Isän menetys on teini-ikäiselle pojalle kauheaa, vaikka samalla nuoruus suojelee monelta realiteetilta. Aina voi uppoutua unelmiinsa, liimata vielä yhden julisteen seinään ja haaveilla tulevasta, joka on ihan muuta kuin ankea kylänraitti jossain Pohjanmaalla.

Ihmepojan kuvaama kuolema on konkreettinen, se saa suorastaan fyysisen hahmon. Mutta siltähän läheisen kuolema kasvuikäisestä tuntuu: oudolta, mutta hyvin todelta, kouriintuntuvalta ja silti käsittämättömältä.

Monin tavoin pystyin lukiessani samastumaan Ihmepojan päähenkilöön, vaikka itse olin muutaman vuoden nuorempi, kun oma isäni kuoli. Tuttua kirjassa oli etenkin ihmetyksen tunne: mitä oikein tapahtui? Lapsen suru on erilaista kuin aikuisen, se puskee päälle, mutta voi seuraavassa hetkessä jo olla hautautunut arkisten sattumusten ja omien tuntemusten alle. Ihmepojan päähenkilöllä riittää pohdittavaa omassa identiteetissään ja muiden toimissa – ei ole ihmekään, että hän päätyy tarkkailemaan isänsä kuolemaa hieman kauempaa.

Koskimies on tavoittanut kirjaansa hellyyttä, rosoa ja nuoruuden voimaa. Tyyliltään se on paikoin kuin elokuvan tai musiikkivideon käsikirjoitus: nopeita leikkauksia, hyvin visuaalisia ratkaisuja, muutoksia ja hidastusta. Tehokeinot ovat kuitenkin maltillisia ja siksi niitä on helppo pitää harkittuna ja toimivana ratkaisuna.

Kaikki ei tosiaan suju kuin tanssi, eikä elämää ole kuorrutettu glitterillä, mutta elämänjano kantaa silloinkin, kun muu ympärillä on suvantoa. Hyvä niin.

______

Muualla: Kirjojen keskellä, Erjan lukupäiväkirja, Kujerruksia, Le petite lectrice, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä (ja Vive la France!)

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2008

E-kirja kirjastosta.


Tamperelainen Kerttu on juuri täyttänyt viisitoista ja eronnut tyttöystävästään Mirasta, tekstarilla. Onneksi kirjailijaäiti on varannut syyslomamatkan Amsterdamiin, jonka aikana Kerttu saa toivoakseen ajatuksensa järjestykseen. Miran kanssa nolosti päättynyt suhde kalvaa Kertun mieltä, ja samalla netti-ihastus Jimi vilkkuu kuvakkeena Mesessä. Kenestä Kerttu tykkää ja kenen kanssa haluaa olla? Tykkääkö hän tytöistä vai pojista vai molemmista?

Isoja juttuja pohdittavaksi, mutta onneksi kaupunkilomalla on myös muuta ajateltavaa. Äidin seura ei ehkä ole teini-ikäiselle sitä kaikkein mieluisinta, mutta toisaalta mutsilla saattaa olla joskus ihan järkeviä pointtejakin. Suurkaupungin vilinässä Kerttu tutustuu kahviloihin, Punaisten lyhtyjen alueeseen ja paikallisiin nuoriin. Menevä neiti kaiken kaikkiaan!

Loma ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Kotona odottaa selvitettävä sotku ja muitakin yllätyksiä.

Selailin päivänä eräänä kirjaston e-kirjakantaa ja eteeni pompsahti Terhi Rannelan Amsterdam, Anne F. ja minä. Virkeä kansikuva sai tekemään nopeita päätöksiä ja lainasin kirjan.

Kyllä muuten kannatti! Rannelan teksti on sujuvaa ja soljuvaa, sitä lukee ilokseen. Päähenkilö Kerttu on pippurinen ja suloinen, erittäin aidon teinitytön kuuloinen. Pikkuvanha ja kypsyvä, kriittinen ja vielä vähän lapsellinen. Yksinkertaisesti mainio!

Tarina on nopeasti selvitetty, ja sen juonikuvio on miellyttävän simppeli. Mukaan ei ole ahdettu liikaa kurveja ja käännöksiä, vaan periaatteessa lyhyessä ajassa saadaan käsiteltyä monta keskeistä asiaa ilman, että kokonaisuus tuntuisi sen enempää täyteen ahdetulta kuin vajaalta. Tämä on tällaisenaan toimiva paketti.

Aiheista keskeisin taitaa olla Kertun pohdiskelu itsestään ja olemuksestaan. Kenestä kiinnostuu, kenestä ei, ja miksi niin on? Yllättävän hengenheimolaisen hän löytää äitinsä tuputtamasta Anne Frankista, sillä Nuoren tytön päiväkirjassa pohditaan myös hetkellisesti kiinnostusta omaan sukupuoleen. Melkoinen koukutin, joka luultavasti houkuttaa jokusenkin kirjan lukijan toisen maailmansodan aikaisen päiväkirjan äärelle. Myönnetääköön, että kuulun samaan joukkoon, sillä tuo klassikko on minulta edelleen lukematta. Nyt kaivoin sen kirjahyllystä. Lopultakin.

Amsterdam, Anne F. ja minä on raikas, tasapainoinen ja laadukas nuortenkirja. Se ei pureskele valmiiksi, vaan antaa piikkien olla paikoillaan, mutta on kuitenkin helposti lähestyttävä ja taitavasti kirjoitettu tarina.

Se on myös koukuttava, koska jatko-osa Goa, Ganesha ja minä on jo lukulistalla.


Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi.

_____

Anna minun lukea enemmän -blogissa avattiin vajaa vuosi sitten ranskalaiseen kirjallisuuteen keskittyvä lukuhaaste Vive la France!. Innolla osallistuin siihen, sillä pidän tällaisista maa-/kulttuuriteemaisista lukuhaasteista (ja kaikista muistakin, ei siinä).

Vajaan vuoden aikana luin kymmenen ranskalaiseksi laskettavaa kirjaa:

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja (La Suite Française, 2004/2005)

Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise, 2011/2012)

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson, 2006/2010)

Marguerite Duras: Rakastaja (L'Amant, 1984/1985)

J. M. G. Le Clézio: Alkusoitto (Ritournelle de la faim, 2008/2009)

Vercors: Meren hiljaisuus (Le silence de la mer, 1951/1985)

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti (Das Lächeln der Frauen, 2010/2013)

Hélène Grémillon: Uskottuni (Le Confident, 2010/2012)

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa (Le diable au corps, 1923/1958)

René Daumal: Mont Analogue. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus (Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques, 1944/2014)

Erityisesti nostaisin esiin Irène Némirovskyn Ranskalaisen sarjan, J. M. G. Le Clézion Alkusoiton sekä Vercorsin Meren hiljaisuuden. Myös René Daumalin erikoinen ja kiehtova Mont Analogue oli kutkuttava lukukokemus.

Ranskalainen kirjallisuus ei ollut vierasta aiemminkaan, mutta tämä haaste innosti kokeilemaan uusia tuttavuuksia ja auttoi löytämään suoranaisia aarteita. Ei ollenkaan hassummin lukuhaasteelta!

Kiitos Annamille kivasta haasteesta.

Henni Kitti: Elävän näköiset

Henni Kitti: Elävän näköiset
Ulkoasu: Henni Kitti / Martti Ruokonen
WSOY 2014
346 s.

Arvostelukappale.


Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on?


Pohjoisessa, Tornionjoen mutkassa, elävät Alfred ja Eeva naapureinaan Sisko ja Reino. Erään hevostallissa vietetyn hetken ja sen aiheuttaman syyllisyyden jälkeen sekä Eeva että Sisko ovat raskaana. Syntyvät Aleksandra ja Sakari. Ja jokikin vaihtaa suuntaa – vaikka vain Alfred näkee sen.

Aleksandra on Alfredin ja Eevan neljäs tytär. Poikaa toivottiin, saatiin tytär, joka varhaisteininä valmistaa kuolinnaamioita itselleen ja muille ja hieman myöhemmin, Helsingissä vietetyn kesän jälkeen alkaa täyttää eläimiä. Sakari taas lähtee Kiirunan kaivoksille heti kun on tarpeeksi vanha ja löytääkin sieltä itselleen tytön. Pian on pieni perhe kasassa ja poika, Anders, syntyy.

Pohjoisesta valutaan etelään. Vain ensimmäinen sukupolvi jää, seuraaville ei jokihaara tarjoa enää mitään. Aleksandrasta tulee Eläintieteellisen museon konservaattori, Andersista merimies, Aleksandran poika Santeri on syntymästään saakka erilainen.

Kuinka kohdata toinen ihminen? Miten löytää oma paikkansa elämän kierrossa, suvussa ja perheen jatkumossa? Miten elää, olla elossa, ei vain elävän näköinen?

Henni Kitin Elävän näköiset on kiehtova, salaperäinen ja hieman haastavakin kirja. Se on sukutarina ja samalla hyvin yksilökeskeinen. Tärkeimmiksi henkilöiksi nousevat Aleksandra, Anders ja Santeri, muut joutuvat sivurooleihin, jopa unohduksiin. Toisaalta ehkei kaikille ole tilaa saagassa. Jotkut ovat elämänsä sivuosassa. Aleksandra on kiinnostava, vahva nainen, joka lähtee intohimonsa perään ja tekee niin kuin haluaa tehdä. Anders joutuu kantamaan suuria taakkoja nuoresta pitäen, eikä löydä – tai tahdo löytää – aidan matalinta kohtaa silloinkaan, kun sitä tarvitsisi. Santeri on erikoinen nuori mies, irrallinen, erakkomainen, kuitenkin päämäärätietoinen ja kykenevä kiintymään, ainakin sirkuskoira Ladyyn.

Kerronta on tasaisen taitavaa, koukuttavaa ja riisuttua. Juonivetoinen tämä kirja taas ei ole. Kitti ei anna lukijalle helpoimpia vastauksia, ei oikeastaan vastauksia juuri lainkaan. Tarinan käännekohdat ja muutokset tulevat esiin vasta ajan kuluessa, juuri ne jätetään useimmiten aukikirjoittamatta. Lukijan on itse pääteltävä, mitä tapahtui, milloin ja kenelle. Pidän ratkaisua raikkaana ja vahvana, hyvin perusteltuna ja toteutettuna.

Elävän näköiset on visuaalinen kirja, joka tuo lukijan eteen näkymän toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, huolellinen, tarkka. Niin kuin Aleksandra muotoilee täytettävää eläintä – hirveä, okapia, seepraa – millimetri millimetriltä sellaiseksi kuin se on elävänä ollut, myös Kitti muotoilee tarinaansa huolella, jokaista piirrettä hioen.

Tämä kirja iski minuun – kun annoin sen viedä ja irrotin otteen ennakkoluuloistani. Luin sitä hitaasti, halusin nauttia joen lailla virtaavasta tekstistä ja kiehtovista, oudoista yksityiskohdista, melankolisesta tunnelmasta, yksinäisyydestä ja pienistä hetkistä, jolloin tarinan henkilöt löysivät toisensa. Kitti ei sorru kikkailuun, vaan rakentaa kokonaisuuden pala palalta ehjäksi, vahvaksi ja kypsäksi.

_____

Elävän näköiset myös Turun Sanomissa, Vinttikamarissa ja Tuijata-blogissa.

Nappaan kirjalla pisteen Mikä minusta tulee isona? -haasteessa, sen verran huolella konservaattorin työtä tarinassa kuvaillaan.

Clarice Lispector: Passio

Clarice Lispector: Passio. Rakkaus G. H:n mukaan
Suomentaja: Tarja Härkönen
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2014
206 s.
A Paixão Segundo G. H. (1964)


Arvostelukappale.


Brasilialainen kuvanveistäjä, varakas ja omavaltainen nainen, tekee eräänä päivänä jotain tavallisesta poikkeavaa. Hän päättää siivota edellisenä päivänä pois muuttaneen kotiapulaisensa huoneen, tarttua moppiin, mikä ei missään määrin ole hänelle ominaista. Hän odottaa löytävänsä sotkun, mutta yllättyy. Huone on tyhjä ja siisti. Vain seinällä on piirros. Ja vaatekaapista pujahtaa esiin torakka.

Nainen paiskaa oven kiinni ja torakka jää sen väliin puoliksi liiskaantuneena. Siitä alkaa erikoinen ja osin absurdi matka naisen sisimpään ja ihmisyyden ytimeen. Lopulta mikään ei ole varmaa.

Clarice Lispector oli laajasti julkaissut brasilialainen kirjailija, jonka nimi ei tuotannon koosta huolimatta ole kovin tunnettu. Hän oli minullekin uusi tuttavuus, mutta vastikään suomennetun Passion kuvaus kuulosti niin kiehtovalta, että kirjaan oli pakko tarttua. Nainen tappaa torakan ja joutuu keskelle identiteettikriisiä – mitä hittoa? Vähemmästäkin sitä kiinnostuu.

Passio on haastava ja lukijaa kiusaava kirja. Lispector kirjoittaa kuin vimmattu ja hänen lauseensa ovat kirkkaita ja kulmikkaita, osa sellaisenaan kuin runoja tai filosofisia ajatuskatkelmia. Hän toistaa, kiertää ja vihjailee, antaa hieman ja ottaa sen sitten pois.

Kertojana on kuvanveistäjänainen, G.H., joka on juuri luopunut sekä rakastajasta että kotiapulaisesta. Hän on hyväosainen ja varakas, paljon saanut ja samalla yhä vaativa. Mitä pidemmälle oven väliin liiskaantuneen torakan kärsimys etenee, sitä suuremmin G.H. kyseenalaistaa itsensä, elämänvalintansa ja identiteettinsä. Ja se panee lukijan koville.

Passio on mitä suurimmissa määrin vaativaa kirjallisuutta. Se pureutuu syvälle ja lähestyy aihepiiriään sisältä päin. Kuvailua tai ulkopuolista tarkkailua ei juurikaan ole, vaan lukija päätyy katselemaan kirjan tapahtumia – ja tapahtumattomuutta – sisältäpäin, G.H:n silmin ja korvin.

Jossain määrin teos on pelottava. Se ei anna armoa, ei hiljennä vauhtia, ei pureskele ja selitä valmiiksi. Lukija on täysin yksin tekstin edessä ja joutuu kamppailemaan sivu sivulta ymmärtääkseen ja päästäkseen sinuiksi kerrotun kanssa. Lispector ei ole armelias, hän ei kirjoita lukijaa ajatellen tai sanottavaansa silotellen. Kaikki sanottava on suoraan tekstissä ja teksti on vaikeaa. Kirjan haluaa sekä hylätä että lukea vielä hieman. Joko seuraavassa luvussa ymmärrän enemmän?

Passio käsittelee sekä ihmisen olemassaoloa, identiteettiä ja persoonaa että yhteiskuntaa, jossa elämme. Pois lähteneen kotiapulaisen kautta tuodaan esiin brasilialaisen yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta ja sen kauas ulottuvia juuria. Siihen samaistuminen on vaikeaa, vaikka koko ajan ymmärtää, kuinka keskeisissä aihealueissa liikutaan. Nämä koskevat meitä kaikkia.

Tämä kirja on haastava, mielenkiintoinen, vaikea ja salaperäinen. Ei kepeäksi kesäluettavaksi, ei rentoutukseen. Mutta haasteeksi ja arvoitukseksi, ehdottomasti.

____

Etenen Passion myötä kirjallisessa maailmanvalloituksessani Brasiliaan.

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Ali Smith: Oli kerran kello nolla
Suomentaja: Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava 2013
279 s.
There but for the (2011)

Kirjastosta.


Täytyy tarkistaa faktat. Kun lukee faktoja internetistä ja joskus kirjoistakin, ongelma on siinä, että joskus faktat eivät olekaan totta. (s. 228)


Ali Smithin Oli kerran kello nolla kertoo tästä ajasta ja siinä elävistä ihmisistä. Kaikki alkaa miehestä, eräästä Milesista, joka yhtenä varoittamattomana iltana lukitsee itsensä tutuntuttujen yläkerran vierashuoneeseen juuri ennen kuin jälkiruoka tarjoillaan. Ja sinne hän myös jää, moneksi kuukaudeksi. Talon omistajat eivät halua hajottaa aitoa 1700-luvun ovea, joten pakkokeinoja ei oikein ole. Sen sijaan Milesin ympärille kehittyy lähestulkoon kultti, kun ikkunan alle kokoontuu jos jonkinlaista väkeä varmana siitä, että Miles (tai Milo, kuten häntä kutsutaan) on tehnyt tekonsa ties millaisten maailmanparannussyiden tai kannanottojen vuoksi.

Kirja on jaettu neljään osaan, joissa Milesin elämään jollain tapaa kytkeytyvien henkilöiden kautta kerrotaan ajasta ennen linnoittautumista. Kaikki alkaa Annasta, joka on tavannut Milesin nuorena kirjoituskilpailuvoittajien Euroopan kiertueella. Annan silmin nähdään nuori Miles ja aistitaan nuoruuden tunteita. Sen jälkeen vuoroon pääsee Mark, jo ikääntynyt mies, juuri se, joka toi sattumalta tapaamansa Milesin seuralaisenaan noille kohtalokkaille päivällisille. Markin osuudessa vaikuttavinta on juuri päivällisten kuvaus, sillä pöydän ääressä istuvien ihmisten ajatukset ja puheet kuvataan jännitteisesti ja vakuuttavasti. Voin nähdä mielessäni juuri tuollaisen pöydän, jonka ääreen ylemmän keskiluokan itsestään liikoja luulevat pellet kokoontuvat arvostelemaan muita.

Markin jälkeen siirrytään sairaalasänkyyn, jossa puhumattomaksi heittäytynyt vanhus May pohtii elämäänsä, kaikkea mennyttä ja tapahtunutta. May on kokenut pitkän ikänsä aikana paljon surua, ja miettii, miten asiat menivät ja miten ne olisivat voineet mennä. Kun hänen sairaalahuoneeseensa ilmestyy tuntematon nuori nainen, menneisyys ja nykyisyys muuttavat selvästi muotoaan.

Viimeisenä tarinaa kertoo ja ympyrää sulkee Brooke, linnoitetun talon naapurintyttö. Brooke on pikkuvanha ja varhaiskypsä, ja hän pohtii paljon historiaa, aikaa, kieltä, oikeaa ja väärää. Brookella on tapana kirjoittaa itselleen ylös faktoja maailmasta samalla kun hän käy läpi kokemuksiaan. Tällä nokkelikolla ei ole aina aivan helppoa, sillä vaikka Brooken vanhemmat tytärtään ymmärtävätkin, esimerkiksi koulussa tulee helposti ongelmia, jos on liian älykäs. Brooken kautta tarina kiertyy kehänsä päätepisteeseen.

Oli kerran kello nolla leikittelee kielellä, lukijan huomiokyvyllä, ajalla ja tarinankerronnalla. Sen tapahtumapiiri on yhtäältä pieni, muttei missään määrin mitätön. Kirja paljastaa paljon nykyajasta, ihmisten itsekeskeisyydestä, repaleisista identiteeteistä ja yhteisöllisyydestä, jota ei paikoin enää ole.

Toivottomaksi se ei kuitenkaan jää, siitä pitää huolen etenkin Brooke – lapsikertoja, joka saa kunnian olla ehkä ensimmäinen ja ainoa sellainen, josta olen pitänyt. Tyttö on verbaalinen lahjakkuus, viaton ja syvällinen, ja hänen osuutensa kerrotaan jollain tapaa hyvin aidosti ja uskottavasti: lapsen ajatukset karkailevat sinne tänne, yhteyksiä löytyy sieltäkin, mistä aikuiset eivät niitä huomaa ja kaiken viisastelun ja opitun takana on vielä paljon viattomuutta, avoimuutta maailmalle.

Tämän kirjan kieli on leikittelevää, ja suomennos on mielestäni mainio. Sanaleikit ja -väännökset, sivuhuomautukset ja -juonteet toimivat myös suomeksi. Oli kerran kello nolla vie lukijansa jossain määrin pelottavaan nykyhetkeen maailmassa, jossa on paljon kontrollia ja vallankäyttöä. Sen vastapainona on kuitenkin tarinoiden vapaus, mielikuvituksen rajattomat mahdollisuudet ja historia, joka on, ja jota ei kukaan pääse sörkkimään.

Hieno, haastava kirja, joka antaa paljon.


Fakta on, että joka ainoalla puulla joka on joskus kasvanut tai kasvaa on oma historiansa niin kuin silläkin puulla. On tärkeää tuntea olioiden tarinat ja historiat, vaikka niistä ei tietäisi mitään muuta kuin että ei tiedä mitään.

Fakta on, että historia on oikeastaan kaikenlaista mistä kukaan ei tiedä mitään. (s. 232)

____

Muualla koettua: Ilselä, Kirjapolkuni, Kirjojen keskellä, Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit.