Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Mihin maagiseen pyöritykseen minut veitkään, Kätlin Kaldmaa! Aivan anteeksipyytelemättä panet pään pyörälle, leikittelet kirjallisuuden genreillä, tekstin typografialla, tarinoilla, myyteillä ja itsellesi (ja minulle!) vierailla kulttuureilla.

Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen) on virolaisen Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani, mutta sanoisin tällä perusteella, että antakaa tulla lisää vaan, minä luen, luen, luen! Kaldmaan kerronta on kevyttä kuin usva islantilaisen syrjäkylän yllä, ja samalla painavaa kuin nyt tarina on kertoessaan monen sukupolven yli yltävästä elämästä, muistoista, kokemuksista ja uskomuksista. Suomentaja Outi Hytönen ja pieni, ihana Fabriikki Kustannus ovat tuoneet tämän suomeksi lukevien lukijoiden nenän eteen - kiitos siitä!

Romaani on yhdistelmä myyttistä Islantia, sen historiaa ja tarinaa, maagisen realismin vaiko vain yksinkertaisesti tarunhohtoisen maan elämää ja ihan tavallista ihmisten historiaa. On syrjäseutu, jossa kukaan ei asu, ennen kuin sitten asuukin. On yksilöitä, jotka kohtaavat toisiaan, päättävät tulla tärkeiksi toisilleen, saavat aikaan uusia yksilöitä, joilla on omat taakkansa kannettavanaan. On meri, joka pauhuaa, vie mennessään ja joskus jopa palauttaa. Antaa kalaakin.

On ulkoapäin tulevaa painetta elää niin kuin muutkin, on kontrollia, jolla pyritään hallitsemaan liian vahvoja (naisia). On kusipäitä ja niitä, jotka eivät koskaan opi käyttämään inhimillistä puoltaan, olemaan ihmisiä toisilleen. Ja aina on niitä, jotka sitkeästi vain jatkavat, kasvavat ja pysyvät, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta ja olisikin sitä.

Islannissa ei ole perhosia kiehtoo, hämmentää ja paikoin tipauttaa kyydistään. Se sitoo itseensä, upottaa maailmaansa, joka on jossain tunnettujen karttojen reunoilla ja hieman niistä eteenpäin. Ja kaiken aikaa historia jatkaa kulkuaan, aina kuitenkin ihmistä suurempana, ja silti juuri heistä kaikkine virheineen, kolhuineen ja typeryyksineen tehtynä.


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Suomentaja: Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
Islandil ei ole liblikaid (2013)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus 

Haasteet: Kuukauden kieli (kirjan alkuperäiskieli viro), Kirjahyllyn aarteet

Satunnaisia Kuukauden kieliä: islanti ja hollanti

Viime vuonna ihastuin Kuukauden kieli -haasteeseen siinä määrin, että oli helppoa päättää osallistua siihen myös tänä vuonna, vaikka lukeminen ja etenkin bloggaaminen on ollut koko vuoden hyvin vähäistä. Uudet kielet ja kulttuurit jaksavat kuitenkin kiinnostaa aina vain, ja vaikka itse pidänkin eniten yhdysvaltalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, ei ole lainkaan hullumpaa lukea aika ajoin kirjoja, jotka on kirjoitettu alun perin itselle vähän eksoottisemmilla kielillä.

Maaliskuun kielenä haasteessa oli islanti ja kesäkuussa hollanti. Nappaan molemmat tällä yhteispostauksella, kuinka kätevää.

Jón Kalman Stefánsson on islantilainen pitkän linjan kirjailija, jonka romaani Kaloilla ei ole jalkoja on ensimmäinen hänen suomennettu teoksensa. Suomentaja on Tapio Koivukari. Romaani vie mukanaan pieneen islantilaiseen kalastajakylään Keflavíkiin ja sen elämään usean sukupolven ajaksi. Varsinainen sukusaaga se ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on nykypäivässä ja menneen heijastuksissa siihen.

Romaani pohtii paljon kotipaikan tuottamaa identiteettiä, vierautta ja kasvua. Ihmisten elämät ja suhteet toisiinsa kietoutuvat yhteen joko ajassa tai paikassa tai molemmissa. Kukaan ei ole yksinäinen saari, ei edes syrjään vetäytyessään. Syrjäseudullekin valuu vaikutteita muualta, joko ihmisten tai tiedotusvälineiden kautta.

Stefánssonin kerronta ja Koivukarin suomennos on haahuilevaa, isollakin pensselillä maalaavaa. Paikoin huomasin olleeni tarkkaamaton lukija: aikakerrokset ja ihmisten väliset suhteet sekoittuivat, jotain jäi varmaan huomaamatta. Samalla nautin kuitenkin paljon eksoottisesta, merellisestä ympäristöstä, karusta elämästä maailman laidalla. Ristiriitainen mutta antoisa lukukokemus, sanoisin.

Kesäkuun kielen hollannin päätin napata minulle jo entuudestaan tutun kirjailijan, Renate Dorresteinin tuotannolla. Pari vuotta sitten luin hänen romaaninsa Hyvä äitipuoli ja muistelin hämärästi sen olleen hyvä lukukokemus. Niinpä nappasin kirjastosta luettavakseni Dorresteinin sitä edeltävän romaanin Lainaa vain.

Dorresteinin tyyliin tuntuu kuuluvan käsitellä jonkinlaisia perhesuhteiden tabuja tai vähintään epämiellyttäviä ilmiöitä ja asioita, joista ei mielellään puhuta ääneen. Lainaa vain kertoo lapsena aivovaurion saaneesta parikymppisestä Igorista, joka asuu viisikymppisen mummonsa Nettien kanssa. Igorin äiti on päihdeaddikti, jolta lapsen huoltajuus otettiin pois jo vuosia aiemmin.

Igor ja Nettie pärjäävät hyvin, vaikka työtä ja kärsivällisyyttä se vaatii. Igor ei kanna huolta huomisesta, hän työskentelee kuntouttavassa työtoiminnassa ja elelee niin kuin parhaaksi näkee ja osaa. Nettie miettii ajoittain, olisiko hänellä vielä sittenkin jotain koettavaa ja odotettavaa, voisiko elämässä olla vielä jotain muuta. Mutta hän suhtautuu vakavasti Igorin huoltajuuteen, sillä syyllisyys oman tyttären kohtalosta painaa.

Eräänä päivänä Igor kohtaa villin Lisan, niin ikään elämän kolhiman nuoren naisen. Lisan kanssa he löytävät puistosta yksin jätetyn vauvan, jonka päättävät adoptoida. Nuori perhe muuttaa Nettien luokse – jolla ei puolestaan ole hajuakaan siitä, ettei vauva ole Lisan.

Melkoinen sotku siitä seuraa, mutta Dorrestein käsittelee teemojaan ja henkilöitään hellästi ja mustan huumorin keinoin. Jotakin tempoilevaa romaanissa kuitenkin on, eikä sen ihmisten pään sisään ole helppoa päästä. Toisaalta tarvitseeko aina päästäkään? Eikö myös fiktiivisillä ihmisillä voi olla yksityisyytensä? Ehkä.

Dorresteinin pidän joka tapauksessa edelleen mielessäni. Jotain häiritsevän hauskaa ja osuvaa hänen teoksissaan tuntuu olevan, vaikken varsinaiseksi faniksi voikaan tunnustautua.


Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
Suomentaja: Tapio Koivukari
Aviador 2019
300 s.  
Fiskarnir hafa enga fætur (2013)

Haasteet: Kuukauden kieli (maaliskuu, islanti), Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.


Renate Dorrestein: Lainaa vain
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
WSOY 2011
240 s.  
is er hoop (2009)

Haasteet: Kuukauden kieli (kesäkuu, hollanti)

Sjón: Skugga-Baldur

Viimeisin tutustumiseni islantilaiseen kirjallisuuteen ei ollut erityisen onnistunut. Sain siinä yhteydessä muutamia kiinnostavia vinkkejä seuraaviiksi kokeiluiksi (kiitos vielä niistä!), mutta olin jo ehtinyt napata kirjastosta Sjónin Skugga-Baldurin. Tämän pienoisromaanin lukaisin rauhallisena viikonloppuaamuna.

Skuggabaldur on etulehdelle kirjatun suomentajan huomautuksen mukaan islantilaisessa kansanperinteessä hahmo, joka on puoliksi kissa ja puoliksi koira tai kettu. Sana voi myös tarkoittaa pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä.

Salamyhkäinen on kirjakin, kieltämättä. Se on historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat villiin Islantiin 1800-luvun lopulla. Rahtilaivasta on löytynyt down-tyttö Abba, jonka kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónsson ottaa luokseen asumaan. Useita vuosia myöhemmin Abban kuollessa Friðrikin ja paikkakunnan papin Baldur Skuggasonin välinen kahnaus kiertyy vielä pahemmaksi.

Skugga-Baldur on kirja, jonka tapahtumilla samaan aikaan on ja ei ole mitään väliä. Se alkaa vauhdikkaalla metsästysmatkalla, rauhoittuu sitten avaamaan paikkakunnan ja henkilöiden taustoja ja päättyy lopulta takaisin erämaahan kettujahtiin, joka saa lähes maagisia sävyjä. Ja tämä kaikki tehdään rahtusta yli sadassa sivussa.

Lukukokemus on antoisa, vaikka se jättää aukkoja ja kysymyksiä. Sjónin kynä on kevyt ja Tuomas Kaukon suomennos sujuva, joten tarinan ja kielen mukaan on vain helppoa upota. Islannin karu luonto herää eloon, pikkupaikkakunnan skismat ovat käsin kosketeltavia ja kaiken ympärille kietoutuva mystinen elementti täydentää aukot raikkaaksi lukukokemukseksi.

Kirja on nopeasti ohi, ja juonta tarkemmin siitä jää mieleen tunnelma. Hieman outo, eksoottinen ja kuitenkin jollain tapaa samaistuttava. Kai meissä pohjoismaiden asukkaissa on jotain sellaista, mikä ylittää valitoidemme väliset rajat: tietynlainen mentaliteetti auttaa sopeutumaan karuihin oloihin, selviytymään haasteista ja kolhuista, löytämään pehmeää maata roudan alta.


Sjón: Skugga-Baldur
Suomentaja: Tuomas Kauko
Ulkoasu: Eliza Karmasalo
Like 2005
112 s.
Skugga-Baldur (2003)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Ainakin 52 kirjaa

Kirjallisella retkellä Pohjoismaissa saan kuitattua toisen kirjan Islannin kohdalle.

Árni Thórarinsson: Ylitse muiden

Islantilainen kirjallisuus, suuri tuntematon. Mielikuvani tuon kummallisen ja kiehtovan maan kirjallisesta elämästä perustuu Vigdís Grimsdóttirin trilogiaan Valosta valoon, Sydän, kuu ja sinilinnut ja Kun tähti putoaa. (Kyseiset kirjat ovat muuten aivan erinomaisia. Olen lukenut ne muistaakseni opiskelujen alkuaikoina, joten niistä ei ole blogimerkintöjä.) (Voisikin lukea uudelleen, ehdottomasti.) Ainoa blogistani löytyvä islantilainen kirja on Guðrún Eva Mínervudóttirin outo Nukentekijä. (Sitä en taatusti lue uudelleen.)

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste muistutteli minua loppukesästä olemassaolostaan ja tajusin, että Islanti-potti on kokonaan avaamatta. Niinpä seuraavalla kirjastoreissulla dekkarihyllyn silmäily sillä silmällä tuotti tulosta ja nappasin lainaan islantilaisen dekkarin. "Täynnä huumoria, tapahtumia ja jännitystä", lupaa takakansi. "Ollut ehdolla Islannin kirjallisuuspalkinnon saajaksi", jatkaa lieve.

Ylitse muiden kertoo toimittaja Einarista, joka on saanut siirron Reykjavikista Pohjois-Islantiin Akureyriin, jonne hänen työnantajanaan toimiva iltapäivälehti haluaa laajentaa toimintaansa. Einarilla on muitakin hyviä syitä maisemanvaihtoon, esimerkiksi yletön alkoholinkäyttö on saatava aisoihin. Pääkaupungista poistuminen saattaa auttaa siinä. Teini-ikäistä tytärtä on kyllä ikävä.

Tehtävänä on kaivella lööpinaiheita rauhallisen pikkukaupungin elämästä, ja sattumalta siellä alkaakin tapahtua kaikenlaista. Nainen putoaa firman virkistyspäivän retkellä kumiveneestä koskeen ja kuolee vammoihinsa. Lahjakas nuorukainen katoaa juuri ennen lukionäytelmän ensi-iltaa ja löytyy murhattuna. Nuori tyttö tekee itsemurhan. Einar alkaa kaivella tapahtumien taustoja ja joutuukin keskelle monenmoista kuviota. Ja samalla pitäisi tuottaa jatkuvalla syötöllä sisältöä lehteen ja pitää pomot Reykjavikissa tyytyväisinä.

Tässä on jälleen kirja, joka antaa odottaa eikä lopulta tarjoa juuri mitään. Tapahtumat käynnistyvät verkkaisesti, eikä vauhti missään vaiheessa kasva. Takakannen lupauksista yksikään ei täyty. Huumoria ehkä on sellaisessa varsin kepoisessa olomuodossa, häivähdyksinä siellä täällä, jos oikein haluaa alleviivaten etsiä, mutta tapahtumia ei dekkarigenreä ajatellen ole juurikaan ja jännitys on totaalisen väärä sana kuvaamaan tätä kirjaa millään tapaa.

Kirjassa lähinnä haahuillaan, marmatetaan kännyköiden turhuudesta mutta puhutaan silti koko ajan puhelimessa, ajellaan autolla perähikiältä toiselle ja kirjoitetaan lehtijuttuja kadonneista koirista. Olin kannet suljettuani todella hämmentynyt, sillä kirja on mielestäni ihan keskeneräinen. Miksi siinä ei ole kunnollista draaman kaarta? Miksi siinä on niin paljon samojen rutiinien toistamista? Missä on jännitys, missä??

Sinnilläkään en jättänyt kesken, koska en vain voinut uskoa, etteivät tapahtumat edenneet juuri minnekään. Pakko se lopulta oli vain tyynesti hyväksyä ja hieman harmitella lukemiseen käytettyä aikaa. Tarinassa olisi aineksia: teemoina ovat muun muassa vanha islantilainen kansanperinne, huumeet ja nuoriso, maahanmuuttajien integroituminen sekä perheyrityksen salaisuudet, mutta niistä ei saada irti yhtään mitään sellaista, mikä rakentaisi tarinan kaarta mainintaa pidemmälle. Sääli, olisi tästä voinut jotain tullakin.

Käsitykseni islantilaisesta kirjallisuudesta on siis edelleen aika hämmentynyt. Vigdís Grimsdóttir saa pitää kuningattaren viittansa, ja minä jään pohtimaan, mistä jatkaisin tuon eksoottisen maan kirjallisuuteen tutustumista ilman pelkoa pettymyksestä.


Árni Thórarinsson: Ylitse muiden
Suomentaja: Seija Holopainen
Ulkoasu: Nic Oxby
Bazar 2009
382 s.
Tími nornarinnar (2005)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Anun ihmeelliset matkat

Kirjallinen retki Pohjoismaissa jatkuu siis Islantiin.