Alkaa olla valmista

Siinä se nyt on. Kovakantisena ja pahvikantisena versiona, muutama ylimääräinen kappale lähtee niihin arkistoihin, joissa olen kuluttanut tutkijasalin penkkiä aineistoja kaivellen.

Ja se kypsyysnäyte, sekin on nyt hanskassa. Vaikka kyllä vähän jännitti, silti. Aamu alkoi huonosti, kun unohdin kotiin juuri ne asiat, jotka piti muistaa, mutta mieli parani, kun törmäsin junassa vanhaan työkaveriini. Ja kaikki meni sitten kuitenkin ihan hyvin. Ensi viikolla lähtee tutkintotodistushakemus postiin. Sitten se on siinä. Allekirjoituksia ja vesileimaa odotellessa.

Kun työt imaisivat minut viime viikolla niin vauhdilla mukaansa, en ole ehtinyt oikein tajutakaan tätä kaikkea. Olen saanut gradun valmiiksi ja valmistun ihan juuri maisteriksi! Mahtavaa! Isoista asioista iloitseminen on jäänyt kaaoksen jalkoihin, sillä hyppy tuntemattomaan tuli niin yllättäen, ettei mitään valmisteluja muutokseen ehtinyt tekemään. Toisaalta hyvä, toisaalta paha: aivot ovat saaneet niin valtavan määrän uusia ärsykkeitä, etten tahdo pysyä mukana. Minulle, ikuiselle varmistelijalle, sopii kyllä hyvin joutua spontaanien asioiden äärelle. Ettei aina jäisi jumiin sinne helpoimpaan ja turvallisimpaan.

Nyt on isojen asioiden aika. Se on jännittävää, pelottavaa ja mahdottoman siistiä. Kunhan vain ehtisin pysähtyä hetkeksi maistelemaan tätä kaikkea, keskittymään siihen, mitä nyt on, totuttelemaan uuteen elämänvaiheeseen. Ehkä tänään saan jo alkupalamaistaisia, sillä nyt on juhlimisen aika. Tammikuussa juhlitaan sitten täysillä.

Niin, ja se arviointi. Se sai poskeni hehkumaan. Kypsä ja monipuolinen, muodollisesti moitteeton, kielellisesti erittäin korkeatasoinen.

Eximia cum laude approbatur.

Humanisti ja työelämä?

Opinnäytteen lähettäminen. Tila: LÄHETETTY. 

(Toim. huom. näemmä Tampereen yliopiston opintorekisterillä on pienimuotoinen lukihärö.)

Sinne meni se gradu. Klik. Harkinnan jälkeen päätin sittenkin panostaa yhteen kovakantiseen kappaleeseen, joten tilasin sellaisenkin. Onhan se nyt kumminkin aika hieno.

Huonosti ei mene muutenkaan, sillä sain tänään myös töitä. Joita teen omassa työhuoneessani. Miten aikuista! Kyse on eräästä viransijaisuudesta, alkuun parista viikosta, hyvin todennäköisesti jouluun saakka jatkuvasta, ja ehkä myös keväästä – aika näyttää. Ehkä ehkä ehkä, mutta silti: töitä! Jalkaa sinne kuuluisan oven väliin ja niin edelleen.

Aikamoisen hyvä fiilis tässä osoitteessa! Etenkin, kun on koko opiskeluajan ja myös auskultoinnin kuluessa saanut kuulla, kuinka "humanistit ei työllisty" ja "tervemenoa vaan kortistoon niillä papereillasi". Onhan se tietenkin enemmän sellaista tyhjänpuhumista, mutta ärsyttänyt se on aina.

Että saanpahan tästä ainakin hauskan anekdootin elämänhistoriaani, kun voin vielä harmaahapsisena mummelina kertoa, kuinka minut "revittiin töihin" samana päivänä, kun sain gradun palautettua. Niin, ja kuinka jouduin heti hakemaan virkavapaata päästäkseni tekemään kypsyyskokeeni. Heh.

(No, aion silti tämän sijaisuuden myötä nyt lopultakin liittyä työttömyyskassaan, ihan vaan varmuuden vuoksi.)

Kyllä tietysti jännitti aamulla, kun olin menossa tapaamaan tulevaa esimiestäni. Niin kuin nyt asiaan kuuluu. Mutta peli oli melkein saman tien selvä, ja huomenna alkaa aherrus.

Se se vasta jännittääkin, mutta oikein hyvällä tavalla. Paremmin tämä työelämään punnertaminen ei olisi voinut alkaa, luulen.  

Takki tyhjä

Rakkaat gradukirjani, teidän on aika palata
paikoillenne niihin kolmeen eri kirjastoon,
joiden turvasta olen teidät julmasti vuosien
varrella vienyt.

Oikoluentakierrosta vaille valmis palautettavaksi. Mun gradu. Jota en enää itsekään jaksa lukea. Viimeiset pisteet ja merkitsevät ajatusviivat on nyt käytetty loppuun, tiivistelmään koetettu tuoda se, mikä pitää, alaviiteet ja lähdeluettelo pantu paikoilleen.

Nyt on se hetki, kun on osattava lopettaa.

Ainahan sitä voisi lisätä vielä vähän. Vilkaista vielä jotain kirjaa. Miettiä vielä jotain sanamuotoa, lausetta, asian paikkaa. Tiivistää nyt ainakin voisi, leikellä rimpsuja (126 sivua, olisihan se nyt ollut poikaa saada se tasan siihen ohjeelliseen ylärajaan, 125 sivuun, mutta kun). Vähän voisi vielä terävöittää, olla fiksumpi, argumentoida paremmin, varmistaa.

Mutta ei. Nyt ei enää mitään. Se on nyt valmis.

Mietin, osaankohan kirjoittaa siitä mitään kahden viikon päästä kypsärissä. Mitä jos unohdankin kaiken sillä hetkellä, kun istun viimeistä kertaa tiedekuntatentissä konseptipaperi nenän alla?

No, en kai sentään. Olen kuitenkin tehnyt tätä kolme vuotta, lukenut ja kirjoittanut, pyöritellyt aihetta ensin seminaarissa, sitten "jättänyt hautumaan" auskuvuodeksi (eli unohtanut kokonaan, koska pelkästään auskultoimisesta henkiin jäämisessä oli aika paljon tekemistä) ja lopulta viime syksynä tajunnut, että olen graduvaiheen opiskelija, jonka olisi todella syytä myös tehdä sitä gradua. Ja sitten tuli tämä lokakuu, irtisanoutuminen, täysi paneutuminen, perslihasten puutuminen ja lopulta myös flow.

Ja nyt se on valmis. Mä tein sen!

Paluu gradun ulkopuoliseen elämään alkoi heti tänään, kun naputtelin ensimmäisen työhakemuksen. Opettajaksi. Tuntui aikuiselta. Ja vaikealta – tietenkin käytössä oli se jumalattoman ärsyttävä nettilomakesysteemi, jota inhoan suuresti. Siihen sai tuherrettua tolkuttoman kauan aikaa ja kiristettyä hermoja, mutta lopulta sain painaa Lähetä-nappia. Tästä se lähtee.

Selvisin sittenkin niistä viimeisistä metreistä. Ja nyt olen tehnyt gradun! 

Opiskelutunnustuksia

Tunnelmallista pyhäinpäivää!

Sain mieltälämmittävän A Blog with Substance -tunnustuksen Annika K:lta, Katrilta ja Mari A:lta. Kiitos kaikille. Teissäkin on substanssia! ;) Minusta nämä ovat hauskoja!

Säännöt tunnustuksessa menevät näin:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Haluaisin antaa tällaisia tunnustuksia vaikka kenelle, mutta menköön tällä kertaa seuraaville: Kirsin kirjanurkkaan, Nenään kirjassa, Tarinauttisen hämärän hetkiin, Kirnuvoikukkiin, Pihille naiselle, Maukalle, Aamuvirkulle yksisarviselle ja Pitkospuille. Ottakaa tai jättäkää oman mielen mukaan!

Satunnaiset asiani voisivat tällä kertaa käsitellä opiskelua, kun se nyt alkaa olla lopuillaan.

1. Kun aloitin yliopisto-opiskelut syksyllä 2006, päätin, etten todellakaan mene mukaan mihinkään ainejärjestö- tms. toimintaan. Olin tuolloin aivan ylityöllistetty partiohommien suhteen ja täysin kyllästynyt järjestötoimintaan. Lupaus piti, joskin toki olen muiden järjestämissä bileissä ja tapahtumissa luuhannut nauttimassa muiden tekemästä työstä.

2. Opintopisteitä on kertynyt näiden 6,5 vuoden aikana yli 400, lopullinen määrä on tuossa 450 paikkeilla. Lyhyelläkin matikalla huomaa, että kasassa on yhden ylimääräisen tutkinnon verran opintoja. Mutta minkäs teet, opiskelu on ollut ihanaa ja moni asia on kiinnostanut.

3. Pääaineeni on historia, jossa olen erityisen kiinnostunut Suomen historiasta about autonomian ajalta. Sivuaineina olen opiskellut kasvatustiedettä, sosiologiaa, filosofiaa, hallintotiedettä, yleistä kirjallisuustiedettä, erityispedagogiikkaa ja yleistä etnologiaa. Muun muassa.

4. Kaksi kammottavinta tenttikirjaa ovat olleet Riku Jutin Johdatus metafysiikkaan (josta en tajunnut mitään. En yhtään mitään.) ja Maija Setälän Demokratian arvo – Teoriat, käytännöt ja mahdollisuudet. Jälkimmäistä yritin lukea noin kaksi vuotta, ennen kuin pääsin tenttiin saakka.

5. Rankinta opiskelussa oli ehdottomasti auskuvuosi. Syksystä 2010 kevääseen 2011 tuntui, etten ollenkaan hallinnut elämääni, vaan kuljin aivan zombina. Onneksi historian auskujengi oli ylittämättömän noheva, eikä vertaistuesta ollut pulaa. Näin jälkikäteen ihmettelen monia asioita ja ennen kaikkea sitä, miten joustamatonta ja itsepäistä opettajankoulutus pohjimmiltaan on. Jokainen uskoo olevansa absoluuttisesti oikeassa, eikä anna hiukkaakaan periksi. Missään.

6. Joskus mietin, olisiko sittenkin pitänyt opiskella jotain muuta. Tosin en tiedä, onko olemassa ketään, joka ei niin edes joskus, hetkittäin, satunnaisesti ajattelisi. En kyllä tiedä, mitä se "joku muu" sitten olisi. (Tai no, tietysti joku raha-ala, etten vain päädy heikommaksi ainekseksi millään mittarilla...)

7. Gradu on tosiaan tällä hetkellä esitarkistettavana ja painoon se menee viimeistään 19.11. Jokunen kaveri on kommentoinut Facebookin päivityksiä seurattuaan, että olenpa tehnyt sen nopeasti. En ole viitsinyt liiaksi kiillottaa olematonta sädekehääni, vaan olen myöntänyt, miten asiat oikeasti ovat: aloitin gradunteon periaatteessa jo syksyllä 2009 mennessäni syventävien opintojen seminaariin, joten oikeasti olen tehnyt sitä jo kolme vuotta. Joista tosin kunnolla vasta viimeisen vuoden, ja siitäkin olen tosissani pusertanut hommaa kasaan vasta lokakuun ajan irtisanouduttuani työpaikastani, joka vei kaikessa tylsyydessään yllättävän paljon potentiaalienergiaani. Ärsyttävää on se, että huomaan kevyen omahyväisyyden leijuvan mieleeni, sillä periaatteenani gradunteon tsemppauksessa alkaa olla uskomattoman rasittava "ei se kuule auta kuin istua persiilleen ja kirjoittaa, nih!".

8. En voi käsittää vieläkään, että yksi todella keskeinen elämänvaihe on oikeasti päättymässä. Opiskeluaika on ollut ihanaa, kamalaa, repivää ja opettavaista. Menneisiin 6,5 vuoteen on sisältynyt niin paljon, että meinaa heikottaa. Mutta niin se vain on, että noin 1,5 kuukauden päästä meikäplikkaa saa kutsua filosofian maisteriksi. Us-ko-ma-ton-ta.

Ilon päivä!

Tänään on todellakin syytä vähän röyhistellä. Ylläolevasta tuskaisesta post it -lappuhelvetistä ei ole kovin montaa päivää, ja siitä huolimatta lähetin äsken ohjaajalleni viestin, jonka liitteenä oli pdf-tiedosto nimeltään "Gradu_esitarkastettava". Sinne meni, humpsista. Tekstisivuja 118, ja suoraan sanoen aika pitkälti kaikkeni olen nyt antanut. Jahka ohjaajani ehtii sen vilkaista, olen henkisesti valmistautunut kosmeettisiin toimenpiteisiin, mutta mitään suurta ja uutta ei enää irtoa. Eikä kyllä tarvitsekaan. Onneksi.

Että niin se valmistuminen vaan lähenee vääjäämättä! Vaikka välillä on ollut saakelin vaikeaa uskoa siihen.

Nyt aion tosin pitää näppini ja aivoni erossa aiheesta edes siihen saakka, kun saan palautteen tuotoksestani. Kuvan kirjoilla en silti heitä vielä vesilintuja, mutta sen sijaan lähden nuuhkimaan kirjallisia tuulia Kirjamessuille Pasilaan aivan näillä näppäimillä. Voisin sanoa, että ainakin on sellainen fiilis, ettei itsensä palkitseminen muutamalla uudella opuksella ole etenkään juuri tänään varsinaisesti perustelematonta. Kirjakasat, olen jo tulossa!

Aivan mainioita sitaatteja olette jättäneet satasarvontaani, huikeita! Kiitos jo kaikille kommentoineille, edelleen ehtii hyvin mukaan.

Tänään on mahtava päivä. Hyviä messufiiliksiä paikalle tuleville ja muuten vaan muikeaa viikonloppua kaikille lopuille!

Melkein maalissa

Puuh. Onpa ollut viikko.

Tiistaina sain hyvää ja tarpeeseen tullutta palautetta Gradukässäri vol. 1 -tuotoksestani. Kaikkein paras oli ohjaajani kommentti: "Kyllä tässä alkaa nyt olla kuule kaikki palikat kohdillaan." Mikä helpotus! Sen jälkeen olenkin sitten keskittynyt täyttämään aukkokohtia, hiomaan ilmaisuja ja tarkentamaan viitteitä. Vielä on tekemistä, ja etenkin päätelmäluku kummittelee mielessäni, mutta enköhän senkin saa tässä lähiaikoina kasaan. Ehdoton deadline on 19.11., jolloin gradun on oltava painossa, jos mielii valmistua ennen joulua. Ja minähän mielin. (Ja todellakin ehdin! Nii!)

Päässä ei paljon muut asiat ehdi surraamaan, mikä on vähän harmillista. Olisi ihanaa lukea kaunoa ja lillua vieraissa maailmoissa, mutta kovin hyvin en pysty keskittymään, vaikken todellakaan vuorokauden ympäri gradua teekään. Nyt olen vaan siinä vaiheessa, jossa koko kuvio pyörii jatkuvalla vauhdilla päässäni, eikä päästä irti sitten millään. Mutta kai se on hyväkin jotenkin hallita, se kokonaisuus. Siitä en tosin pidä, että jotkut sata vuotta sitten eläneet piispat tulevat uniini propagoimaan naisemansipaation vastaisia ajatuksiaan. (Ja nimenomaan muutamasta tällaisesta jampasta pitäisi vielä minikokoinen biografinen infoisku saada tuonne tekstin sekaan ujutettua. Huoh.)

Mutta. 109 sivua. Se on ihan kohta valmis.

Eilen illalla tein jotain ihan muuta, sillä kävin hyvässä seurassa teatterissa. Katsannossa oli Ryhmäteatterin Eduskunta II, joka nauratti, ällötti ja pani miettimään. Todella. Yli kolmetuntinen setti ei tuntunut yhtään liian pitkältä, päin vastoin. Tästä ehkä lisää myöhemmin, jos innostun tarkempaan analyysiin. (Perhana, alan olla allerginen koko sanalle.) Mutta lyhyesti: suosittelen. Kaikille.

Sitten kirja-asioihin. Muutama uusi kaveri on päässyt edellisten seuraan.

Ensinnäkin kahdet kiitokset. Maukka vinkkasi viime maanantaista Turun arkistokeikkaani varten Omituiset Opukset -nimisestä antikvariaatista, ja kun aikaa yllättäen jäi hieman yli, pistäydyin siellä. Ja mitä löysinkään! Michael Cunninghamin Samaa sukua, joka on suosikkini herran tuotannosta ja ollut pitkään metsästyslistallani. Hahaa!

Toinen kiitos menee Susalle, jonka blogiarvonnassa olin onnettaren suosikki ja sain valita palkintokirjakseni Sanna Eevan Olot. Olen lukenut tästä aika ristiriitaisia arvioita, joten jahka joskus ehdin kirjan kimppuun, lukukokemus on varmasti mielenkiintoinen.

Jonathan Franzenin The Twenty-Seventh City tarttui mukaani Akateemisesta muistaakseni noin viiden euron hintaan. Tästä kirjasta en tiedä kyllä hevon hittoa, mutta ehkä se selviää vielä...

Että sellaista. Viikonloppu on tuloillaan, mutta omalta kohdaltani se kuluu kyllä ahkerasti gradua naputtaen. Tosin jotain piristystä täytyy ehkä elämään keksiä. Luulen sen olevan lukemista (shocking!) ja jotain herkkuja. Ehkä jopa kuntosalikäynti.

PS. Kirjamessuihin on enää viikko! Huisaa!

PPS. Enää kaksi rekisteröitynyttä lukijaa, niin päästään arvontapuuhiin tässäkin blogissa. Voin paljastaa (ja siten röyhkeästi ja hyvin läpinäkyvästi kenties houkutella uusia liittyjiä), että olen jo suunnitellut aika muikeita palkintoja...

Paahto päällä

Moi vaan ja terveisiä gradusyvänteestä! Täällä ollaan!

Viimeiset yhdeksän päivää ovat vain lentäneet nimittäin. Olen luuhannut tälläkin viikolla joka päivä Helsingin yliopiston uudessa hienossa kirjastossa, Kaisa-talossa, jossa olen kantanut edestakaisin valtavia lähdeaineistovuoria, kopioinut, analysoinut, kirjoittanut ja ajatellut niin että pää on sauhunnut. Olen sitäpaitsi löytänyt kirjastosta vakkaripaikan. Kyllä tuntuu kuin kotiinsa menisi, mä sanon!

Tähän meneillään olevaan rykäisyyn kuuluu enää huominen, sillä graduryhmän materiaali a.k.a. "Gradukässäri vol. 1" lähtee matkaan huomenna viimeistään kello 16.00. Ihan yllättävän hyvältä jo näyttää, vaikka en todellakaan olisi ehkä uskaltanut uskoakaan tähän vielä viikko sitten. Yllättävän vahva vaikutus sillä deadline-sanalla meikäläiseen on, siis silloin, kun sen sanoo joku muukin kuin minä itse. Ensi viikolla on siis graduryhmän tapaaminen, jossa tuotostani ruoditaan, ja sen jälkeen olisi periaatteessa enää loppuviilailun paikka (johon sisältyy esim. päätelmäluvun kirjoittaminen, sillä sitä ei vielä ole, ellei noin kolmesivuista tajunnanvirtatekniikkaista dadarunoutta sellaiseksi lasketa). Nyt on niin hyvä paahto päällä, että jarruja ei löydy vaikka kuinka etsisi. Antaa mennä vaan.

Paitsi se voi olla ongelma, että pää sauhuaa niin kovaa, ettei uni meinaa tulla sitten millään ja levottomuus purkautuu tuskaisena pyörimisenä sängyssä JA viaton tieteentekijä ajetaan sohvalle nukkumaan. Kuten kävi esimerkiksi eilen. Tilanne päätyikin lopulta tähän:

Tutkielmia todellisuudesta I: Graduntekijäbloggaajan kissa
vaatii huomiota. 

Tuohon päälle vielä John Irvingin Sirkuksen poikaa (sen verran, mitä nyt kykenin keskittymään, onneksi kyseisessä kirjassa on lyhyet luvut), niin johan alkoi olo olla jotakuinkin jakomielinen.

Että jos sitä huomenna neljän jälkeen vaikka vähän relaisi. Olisko mitään.

Maanantaina aion muuten matkustaa arkistoreissulle Turkuun, mitäköhän siitäkään tulee. Luulin, että arkistoseikkailuni siellä olisivat jo jääneet historiaan (sic!), mutta ei, yksi tarkistusmatka on vielä tehtävä. Tuskin maltan odottaa tutkijasalin setämiehiä ja rapisevia paperikoteloita...

Mutta jospa sitä vielä mukillinen kamomillateetä tai jotain muuta placeboa unensaamista ajatellen, pari sivua Irvingiä ja taisteluasemiin huomista loppunäytöstä varten. Jatketaan!

Sille! Ja muullekin!

© J.R.

On pitänyt kiirettä, monessakin mielessä. Perjantaina loppuivat työt. Sain läksiäislahjan ja pomolta lämpimän halauksen. Oli vähän haikeaa istua päiväkahveilla (joilla en ole istunut kertaakaan aiemmin kuluneiden 1,5 vuoden aikana, sillä aspaihmisenä istuin luonnollisesti työpäiväni aspassa), mutta kun jätin avaimet pöydälle ja suljin ulko-oven takanani, keveys valtasi. Onneksi uskalsin.

Lauantaina piti sitten tietenkin hieman juhlia teemalla "Kaunis, työtön, onnellinen". Koska (kaikilla) miehillä on (aina) niin helppoa työelämässä, toisin kuin (kaikilla) pari-kolmekymppisillä naisilla, ei heillä ollut näihin kemuihin asiaa. Omanikin olin heittänyt ulos. (No okei, hänellä oli toiset bileet muualla.) Että mikäs siinä. Joimme alkoholia ja söimme. Kuuteen. Onneksi kirjoitin maanantaisen hämäysjuonijuttuni tavoistani poiketen reilusti etukäteen, sunnuntaisella aivokemialla siitä olisi voinut tulla vähintäänkin mielenkiintoinen.

Nyt olen syvällä. Gradussa ja kirjallisuudessa. Olen todennut, etten (enää) ole sitä mallia, joka pystyy keskittymään kovin pitkäksi ajaksi yhteen asiaan, vaan poukkoilen ja säntäilen. Siitä huolimatta, että olen eilen ja tänäänkin roikkunut intternetissä ihan riittävän paljon, olen myös lukenut ja kirjoittanut, jopa ihan asiaa. Pienistä puroista kasvaa jne. Tekstiä alkaa olla kohta 70 sivua kasassa, ja olen todellakin ottanut itseäni niskasta kiinni: selvittelen yksityiskohtia saman tien, palaan aiempaan ja ennen kaikkea alan hallita kokonaisuutta. Sellaista tunnetta ei ole oikein aiemmin ollut, mutta nyt se on tullut. Vielä kun oppisin rajaamisen taidon, olisin tyytyväinen. Uskon senkin vaiheen tulevan piakkoin.

Yksi keskeinen seikka on deadline. Olenhan niitä tähänkin mennessä asetellut itselleni aina silloin tällöin, oli viime kevättä ja oli elokuuta, mutta tiistaina kun kökötin uuden ohjaajani organisoimassa graduryhmässä ja kalenterit kaivettiin esiin, tajusin, että on pantava pökköä pesään. Sanoin, että tavoite olisi tämän vuoden puolella. (En uskaltanut katsoa ohjaajaa sillä hetkellä silmiin, mutta ei hän ainakaan pudistanut säälien päätään tms.) Kun se oli sanottu ääneen, varasin itselleni saman tien parin viikon päähän graduryhmävuoron. Käytännössä se tarkoittaa, että ensi viikon perjantaina pitäisi olla lähtettynä ryhmäläisille se, mistä heidän kommenttinsa ja kritiikkinsä haluan saada. Eli periaatteessa koko p*ska, koska toista tilaisuutta en enää saa. (Muillakin on oikeus vuoroihinsa.) Eipä auttanut kuin avata tiedostot ja panna tuulemaan, ja ihan hyvin homma onkin edennyt.

Tosin tänään olen vain mököttänyt. Jokin esi-flunssan tapainen koputtelee olkapäätä ja aamun avasin Finrexinillä. Kurkku on kipeä ja mieli maassa. Mutta ehkä jos tämän päivän kehtaan lepuuttaa, se menee pois. Meneehän?!

Syksy on oikeasti tullut ja heijastimetkin pitäisi kaivaa esiin ja kiinnittää takinhihaan. Täällä meren rannassa tuulee aika kovaa, mutta mikäs sen mukavampaa kuin kääriytyä viltissä sohvannurkkaan lukemaan ja kuuntelemaan tuulen huminaa. Aika romanttista, sanoisin. Luettavaa on pinoittain, ja nimenomaan kaikkea mielenkiintoista, joiden vuoroakaan en jaksaisi odottaa.

Flunssanpoikasesta ja stressistä huolimatta mielessäni on vähintäänkin yksi aivan vinkeä asia: teitä rekisteröityneitä lukijoita on jo 90! Aivan sairaan hurja määrä! En olisi uskonut, oikeasti. Toivottavasti kirja/päiväkirja/muu sekoilu -yhdistelmäni maittaa, sillä en edelleenkään osaa profiloitua puhtaasti kirjabloggaajaksi. Mutta miksi pitäisikään. Sitten kun teitä on 100, on varmaan paikallaan järjestää jokin  arvontajutska, vaikken sellaiseenkaan koskaan kuvitellut päätyväni.

Että satasta odotellessa mukavaa loppuviikkoa! Minä keitän nyt teetä ja yritän manata taudin pois.

Pääntyhjennystä ja pari sanaa muustakin

Pysytellään samoilla linjoilla kuin viime viikolla: ajan tappamista ei todellakaan ole tarvinnut harjoittaa. Itse asiassa pitkästä aikaa on sellainen olo, etten ehdi enkä edes jaksa esim. lukea. Kummallista. No, tapani mukaan kirjoja on toki kesken, mutta tällä hetkellä kaipaisin kyllä jotain kunnolla mielen räjäyttävää mäjäytystä kirjallisessa muodossa. (Lukupiiriä varten tahkoamani Kalle Päätalon Koillismaa ei suoranaisesti vahvista uskoani maailmankaikkeuden – tai kirjallisuuden – tasapainoon. Hyvänen aika että niitä sivuja riittää, mää sanon!)

Ideoita varmoiksi nakeiksi? Anyone? Please?!!

G etenee painollaan. Tosin tänään paikallismediassa uutisoitiin, että yliopistossamme on juuri äsken salaa ja varkain siirrytty järjestelmään, jossa gradut arvioidaan "kuin mikä tahansa opintosuoritus" arvosana-asteikolla 1–5. Mielenkiintoista. Ihan uteliaisuuttani ajattelin selvittää, miten on mahdollista, että päätös on tehty kesäkuussa ja astuu saman tien uuden lukukauden alussa voimaan. Olen aina luottanut siirtymäaikoihin, hitto soikoon! Nytkin sellaisen suojissa pakerran, kun on nyt sitten vähän ottanut aikaansa tämä opiskelu. Tampereellahan siis opiskellaan nykyään tutkinto-ohjelmissa, ei enää (niin) pääainevetoisesti kuin ennen. Olen ollut laiska ottamaan asiasta selvää, sillä se ei tosiaan tule minuun sinänsä vaikuttamaan. Olisi ehkä pitänyt, olisin viisaampi. Eikä olisi tarvinnut paniikissa selailla internetin syövereistä esiin vanhoja opinto-oppaita asioiden varmistamista varten.

Niin, viime perjantaina oli tosiaan se Into Kustannuksen järjestämä blogitapahtuma, jonne minäkin lopulta uskaltauduin paikalle (en naamioitunut). Oli jännittävää ja kivaa tavata ihmisiä ruutujen takaa, ja kustantamolle lähtee tästä osoitteesta iso kiitos moisen tapahtuman järjestämisestä. Paikalla olivat bloggareiden lisäksi kirjailijat Laura Gustafsson ja Saara Henriksson. Mielenkiintoista keskustelua heräsi! Varsinaisen bloggarimiitingin jälkeen alkoi Innon, Rosebudin ja Voiman yhteissynttärit, joissa tuli hengailtua hyvän aikaa. Kiitos seuralle, oli hauskaa turista kanssanne!

Viikonloppuuni kuului mukavan perjantain jälkeen lauantaiset tuparit lapsuudenkaupungissani ja sunnuntaina vielä serkunlapsen ristiäiset. Kun serkkuni edellinen lapsi kastettiin syksyllä 2009, vollotin silmät päästäni, joten tällä kertaa olin varustautunut ainakin lähes vedenkestävällä meikillä. Ei tarvinnut vollottaa, tilaisuus oli lämminhenkinen ja rento ja pappi aivan hurmaavan charmantti. Jopa tällainen kylmäsydäminen pakana herkistyi pohdiskelemaan. Tällaisia kirkonmiehiä (ja -naisia) tavatessani alan aina uskoa, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on vielä toivoa ja mahdollisuus elää oikeasti nykyajassa. Sitä näkemystä pääsevät aivan liian usein horjuttamaan kaiken maailman päiviräsäset ja luthersäätiöt. (Enkä tiedä, kiinnostaako tai tarvitseeko kirkkoa kiinnostaa siihen kuulumattoman ihmisen mäkinät, mutta kunhan tässä annan tuulen heiluttaa huulia.)

Tosin kyllä nykyaikainen kastemenettely – sen verran kuin sitä olen päässyt todistamaan – hakkaa gradua varten läpikäymäni muistitiedon kuvaamat 1900-luvun alun tilaisuudet mennen tullen. Enää ei ainakaan kasteen yhteydessä kirkoteta äitejä, noita saastaisia synnintekijöitä. Eikä taideta kovin paljon puhua siitäkään, kuinka lapsi on paholaisen viettelyksille altis. Tai mitä näitä nyt on, wanhan hywän ajan malliin.

Työpäiviä on jäljellä kuusi. Ennen seuraavaa (joka on perjantaina) pitäisi päästä aika paljon pitemmälle kirouksenani olevan Fortunes of Historyn kanssa. Ja napunapunaputtaa lisää tekstiä. Mutta tänä iltana taidan enää vain lukea.

Jos vain keksin, mitä.

Ajanhallintaharjoituksia

On ollut haipakkaa menoa viime aikoina. Olen muun muassa käynyt Tampereella tapaamassa uutta graduohjaajaani ja saanut erinomaisen hyvää ja paneutunutta ohjausta kaupan päälle. Ajattelin, että saisin lähinnä kommentteja tasolla "no yritäpäs nyt vaan saada tää homma kasaan ja se siitä", mutta sen sijaan sainkin erinomaisia ideoita uusille poluille ja näkökulmille. Glup. Lisäksi ohjaajani huomautti – kerrottuani valmistuvani ainakin paperilla nimenomaan opettajaksi – että "eihän se opettajan homma mikään este ole jatkoa ajatellen, ainahan sitä voi ottaa virkavapaata kun saa rahoitusta jatkotutkimusta varten jostain muualta..." Heh. No, oma vieno ajatukseni on, että jos nyt tehtäisiin tämä gradu tästä alta pois, ennen kuin aletaan leipoa meikäläisestä minkään sortin jatko-opiskelijaa...

Tampereella oli muutenkin mukavaa, koska tapasin siellä jälleen kaikkia huipputyyppejä. Esim. nooran.   Plus Doriksen tiistaitarjoukset (2,5 euroa per juoma) maittoivat melkein pilkkuun saakka. Jännä.

Töissäkin on ollut ihan mukavaa, vaikka (tai ehkä pikemminkin koska) työpäivät vähenevät kovaa kyytiä. Laskujeni mukaan niitä on jäljellä kahdeksan, koko syyskuulle ripoteltuna. Mainio homma on se, että olen parin viikon päästä menossa tekemään ihkaensimmäisen sijaisuuteni! Jännää! (No, se on vain yksi päivä, mutta silti.) Tai no, syksyllä 2006 olin kyllä kertaalleen bilsansijaisena tamperelaisessa lukiossa, joten ihan ensimmäisestä keikasta ei ole kyse. Mutta ensimmäisestä noin niin kuin opettajankoulutusta saaneena.

Välillä on kyllä valloillaan tunne siitä, etten ihan hallitse tätä ympärilläni pyörivää aikatodellisuutta. Kalenteri on kovassa käytössä, mutta koska olen perusluonteeltani erittäin mukavuudenhaluinen, en pidä ylettömästä (ja turhasta) kiireen tunnusta. Toki on kivaa, että on tekemistä, mutta toisaalta olisi myös huikeaa saada eteensä tyhjä kalenterin sivu, jonka voisi päättää pyhittää kokonaan opiskelulle. (Tai lomailulle, kröhöm.) Se yksi vihonviimeinen pakollinen hissan suorituskin kummittelee takaraivossani, joskin sen verran sain aikaiseksi, että päätin antaa sen noin puolitoista vuotta harkitusti hautuneen esseeajatuksen olla, ja varata napsautin parin viikon päähän sähköisen tenttivarauksen. Valitettavasti kirja, jota maanantaina aloin lukea, osoittautui aivan jäätävän vaikeaksi. Huoh. Mutta mä taistelen!

Sen verran mukavaa tekemistä kalenteriin on löytynyt, että huomenna osallistun ensimmäistä kertaa kirjabloggaritapaamiseen! Hui! Uskallankohan sittenkään tulla paikalle, vai jäänkö vakoilemaan tilannetta nurkan takaa? Jää nähtäväksi... No ei, olen innoissani!

Tapaamista odotellessa ehdin vielä kuitenkin tehdä vaikka mitä. Tänään voisi esimerkiksi mennä tutustumaan Kaisa-talon uuteen kirjakahvilaan. Ja spinningiin.

Mutta sitä ennen on palattava Armas Niemisen seuraan. Taistelu sukupuolimoraalista (1951) onkin suorastaan hilpeää luettavaa mihin tahansa torstaipäivään.

Ei mikään heikoin lenkki

Onpa ollut monin tavoin erikoinen viikko. Jos voisin sietää edes jollain tasolla termiä voimaannuttava, saattaisin käyttää sitä tästä viikosta.

First things first: irtisanouduin eilen nykyisestä työpaikastani.

En sentään heti ensimmäisenä päivänä loman jälkeen (vaan vasta kolmantena), enkä missään määrin huonolla fiiliksellä. Lupasin olla talossa syyskuun loppuun saakka. Sitten se on siinä. Finito. Kiitos ja hei. Pomon kommentti oli syvällä huokauksella varustettu: "Kyllähän mä tiesin, että tää on tulossa, mutta..." Sain kuulla itsestäni paljon hyvää, lupauksen muikeasta työtodistuksesta ja suositukset. Lämmittäähän se ihmisen mieltä, mitä sitä kieltämään.

Olo on helpottunut ja tyytyväinen, kun lopultakin uskalsin uskaltaa. Uutta työpaikkaa ei ole tiedossa, mutta eiköhän jotain löydy. Ainakin opiskelukavereilleni soitellaan ja pyydetään töihin, siis opettajan töihin, vaikkei ole hakemuksiakaan lähetetty. (No, en jää odottamaan, että minua tullaan hakemaan kotoa töitä tekemään, mutta kyllähän se nyt vähän rohkaisee kuulla, että sitä saattaa joskus olla tilanteessa, jossa on kieltäydyttävä kiinnostavasta työpaikasta, kun on niin monta, mistä valita.)

Toinen hyvä asia on rakas graduni, jota olen saanut ison nykäyksen eteenpäin. Edes se, että ohjaaja vaihtui lennosta edellisen jäätyä pyytämättä ja yllättäen (siis minun kannaltani) virkavapaalle, ei haittaa. Itse asiassa se alkaa osoittautua erittäin hyväksi tapahtumaksi, sillä viransijainen on jo nyt osoittanut kiinnostusta minuun ja graduuni melkeinpä enemmän kuin edellinen ohjaaja koko aikana yhteensä... Pää surraa, tekstiä tulee – kyllä tässä vielä päästään melkomoisiin tuloksiin, sanokaa mun sanoneen. Tulevan viikonlopun pyhitän gradulle käytännössä kokonaan, joskin huomenna aion mennä pilatekseen (hmm!) ja illalla katsoa kun keihäs lentää ja juoksu kulkee, mutta noin muuten aion elää siveellisesti ja ahkerasti. Viime viikonlopun kahden päivän bileputki ei nyt valitettavasti saa uusiutua.

Tuli kyllä tosiaan pitkästä aikaa suorastaan bailattua viikko sitten, kun erittäin onnistuneen viini&juusto-nyyttäribuffetin jälkimainingeissa lähdettiin Looseen. Edellisellä kerralla ajattelin, ettei Loose taida ihan olla minun paikkani, mutta läpimärkänä hiestä kolme tuntia tanssittuani aloin olla toista mieltä.

Huh. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että elämässä on ryhtiä ja menoa. On selkeä suunta, on jaaritteluiden sijaan tekoja, itseluottamusta ja ennen kaikkea energiaa. Hyviä aineksia loppuvaiheen maisterinleivontaan, uskoisin.

Hankintoja, haaveita, ryhtiliike

Uusi muki on tullut kotiin! Hei baby!

Siinä missä Linnealle rakkaus on sitä, että mies antaa ostaa vielä yhden kirjan, vaikkeivät ne minnekään mahdukaan, minun on todettava, että meillä sama koskee Muumimukeja. Kieltämättä saan osakseni silmien pyörittelyä ja naureskelua, huokailuakin, mutta niin vain mukit pääsevät sovussa kaappiin, joka pursuaa saranoistaan.

Eikä niitä vielä yksiä kirjoja, jotka eivät meilläkään mahdu minnekään, ole käsketty pois viemään.

Ostelusta puheen ollen, eilen harjoitin sitä ihan luvan kanssa ja huolella: ostin nimittäin uuden pyörän! Tänään sen pitäisi olla asennukset paikoillaan valmiina odottamassa, että vain haen sen kotiin. Oijoi. Pyörä tuntui heti oikealta, ominaisuudet ovat kohdillaan, eikä ulkonäöllisissäkään seikoissa ole minkäänlaisia puutteita. Viime vuoden 976 kilometriä tulevat kalpenemaan, kun pääsen uuden ratsuni kanssa kyntämään pyöräteitä. Hahaa! Mikään hankinta ei ole tuntunut näin hyvältä pitkään aikaan. Toisinaan pitää panostaa elämänlaatuun suoraan kuivalla kahisevalla/pankkikortin vinkaisulla, ja tässä tapauksessa se onnistui erinomaisesti. Crescent Åkulla, odotan sinua!

Kevätuupumus on sen sijaan haitannut gradun etenemistä, eikä superkuiva Päiviö Tommilan Suomen historiankirjoitus – Tutkimuksen historia -teos (johon on taitettu neljä palstaa per aukeama. Neljä! Oppikaa jo, ettei se auta mitään!) ole sekään aiheuttanut varsinaista hyvänolontunnetta. Olen ehkä ikuisesti jumissa Porthanin ajan limbossa. Kyse on siis pakollisesta historian syventävien opintojen kirjapaketista, jonka suorittamista olen lykännyt viimeiseen asti. Huooooooooooh.

Tekisi mieli haaveilla matkoista ja ulkomaista, Dublinista, Wienistä, New Yorkista, Alpeista, tai ihan vaan kotimaan maisemista ja pyöräilystä, mökille menemisestä, kesästä, juhannuksesta, festareista, pussikaljoista, terasseista, pitenevistä juoksulenkeistä (eilen meni kahdeksan kilometriä ja tunti rikki, voi luoja sitä euforiaa!), merestä. Mutta ennen kuin alan liiaksi haaveilemaan, pitäisi saada jotain tehtyäkin: haaveilulta katkeaa paras terä, jos haaveilemiaan asioita ei ansaitse. Siis jos ei esimerkiksi tee pakollisia pahoja (kuten gradua ja työvuoroja), minä en osaa nauttia niistä iloistakaan. (En edes niistä haaveilemisesta.)

Siispä pitemmittä puheitta muistitikku rööriin ja G-tiedostot auki.
Ainakin siihen saakka, kun saan viestin, että se pyörä odottaa.

Vallan williä menoa

Ei ole mitään, mihin tee ja pari suklaakeksiä eivät auttaisi. Tiedoksi epäilijöille.

Oli vappu. Käytiin tovereiden kanssa katsastamassa Vallilan Vapputanssit, joka osoittautui aivan mainioksi tapahtumaksi, vaikka tanssiminen jäikin väliin syystä että
a) väkeä oli ihan mustanaan
b) kaikesta elämää ohjaavasta gendersensitiivisyydestä huolimatta seurueemme sukupuolijako (4:1) vaikeutti paritansseja
c) avattu kuoharipullo kainalossa on yllättävän hankalaa humpata.

Oli kuitenkin hauskaa katsella hytkyvää tanssiväkeä ja iloista hengailua noin muuten vaan.

Loppuillan vietimme kalliolaisessa yksiössä juoden rommipaukkuja, syöden piknikeväitä ja kuunnellen kunkin voimakappaleita YouTubesta. (Listalla oli muun muassa 2. maanantai: Mixet tahdo olla mun kaa, Jukka Poika: Siideripissis, Elton John: The Circle of Life, Aerosmith: I Don't Wanna Miss a Thing, Eini: Koko tuotanto jne. Point taken?) Onneksi naapurit eivät olleet omiani, sillä erinäiset tulkinnat ja yhteislaulut olivat epäilemättä mieleenpainuvia.

Mutta niin, olipahan vappu! Tässä vielä todiste siis aivan villistä menosta:

Hei kaikki, olen Suketus ja tykkään hassuista naamiaisvarusteista! (Etenkin tuosta päällimmäisestä!)

Ja nyt on sitten toukokuu. Yksi deadline on ohitettu, sillä jos olisin halunnut jättää gradun tarkistettavaksi tälle keväälle, se olisi pitänyt tehdä toissaviikolla. Joten ei hätää, graduangsti jatkuu vielä pitkään. Elämäni oletettavasti viimeinen opintotuki nasahtaa tilille lähipäivinä, minkä jälkeen edessä on kai siinä mielessä aikuisuus, että yhteiskunnan (opiskeluaikaiseen elämään liittyvät) tulonsiirrot minulle päättyvät. Kattellaan sitten syksyllä uudestaan näitä asioita maisterinpaperit kourassa. Ahdistaa jo valmiiksi, mutta ei kerrota siitä kellekään!

Menneestä kuukaudesta vielä sen verran, että huomaan lukeneeni hyviä kirjoja (etenkin Poikani Kevin, Urho Kekkonen Strasse, Maan ääreen, Teemestarin kirja ja Kolme surulaulua Kosovolle jäivät mieleeni), aloittaneeni liian pitkään paitsiossa olleen hölkkäämisen, tavanneeni ystäviä ja nytkäyttäneeni monia asioita hieman eteenpäin. Ihan hyvä saldo, sanoisin.

Se, mikä ei nytkähtänyt mihinkään suuntaan, on viimeinen historian opintojen suorituskokonaisuus, jota varten pitäisi alkaa kahlaamaan esimerkiksi tuossa vieressä nököttävää Daniel Woolfin A Global History of History -nimistä mojovaa tiiliskiveä, jossa ei näytä edes juurikaan olevan kuvia. Hitto.  

Kevät ja koski kuohuaa

Jaaha, se on sitten kevät ainakin valon lisääntymisestä päätellen. Bussien ja oman kodin ikkunat paljastavat likaisuutensa, alan kaivata (jälleen, olisiko neljäs vuosi) kunnollisia aurinkolaseja, kintuissa tuntuu tarkemmin määrittelemätöntä vipinää. Päätäkin on särkenyt kohta kolme päivää, mutta mitäs näistä.

Valmistuminen - se lähenee. Sain valmiiksi erityispedagogiikan perusopintoni ja nyt on ihan kaikki sivuaineet kasassa ja valmiina. Hyvä mä! Opintopistemäärä NettiOpsussa tavoitti 400 nopan rajan, joten kyllä näiden kuluneiden kuuden (!!) vuoden aikana on jotain tullut tehtyäkin. Gradun ja vihonviimeisten historian suoritusten jälkeen kokonaismäärä menee neljään ja puoleen sataan. Siinä on jo yksi ylimääräinen tutkinto. (Harmi ettei ketään kiinnosta se.) Mutta se on sitten syksyllä se.

Hain samaa kesätyötä kuin 337 muutakin. Ei, en ole vaihtamassa työpaikkaa (ainakaan siihen).

Eilen olin yhden kaverin houkuttelemana kuuntelemassa oikeustieteilijöiden Foucault-keskusteluiltamaa. Pari uutta kirjaa on nimittäin julkaistu jotakuinkin Foucaultia sivuten, ja tästä sedät sitten pitivät pari tuntia monologia. (No kyllä muutama kysymys esitettiin.) (Minä en kysynyt mitään.) Olen todennut Helsingin olevan huomattavan hedelmällinen kaupunki kaikenlaiselle tieteellisyydelle ja kultturellille sivistykselle, mutta ehkä se johtuu siitä, että täällä on niin paljon arkistoja, yhdistysten, seurojen ja järjestöjen toimistoja ja tietysti huippuyliopisto, eikä niinkään itse kaupungista. Oli miten oli, kaikenlaisissa tilaisuuksissa on ihan mukavaa pistäytyä, vaikkei mitään mistään tajuaisikaan.

Kesäsuunnitelmia on sen verran, että ostin lipun PuistoBluesiin. Alku se on sekin. Helluntaiviikonlopuksi suuntaamme V:n kanssa mökille, jos onnistumme kaivamaan jostakin auton lainaan. Cityhippi ei juuri autoa kaipaa, paitsi silloin, kun pitäisi päästä paikkoihin, joihin ei kulje mikään muu menopeli. Silloin sitä sitten usein kaipaa niin ankarasti, että on melkein valmis ostamaan sellaisen. Ärsyttävää säätämistä joka tapauksessa.

Uusia kirjahankintoja tein tietenkin maanantaina Miniän kiilto silmissäni: tilasin AdLibriksestä Anni Nykäsen Mummo 2 -albumin ja sen päälle sitten sen Miniän. Postia odotellessa... Lisäksi voitin Sannan mainion Luettua-blogin arvonnassa myös kirjan, jihuu! Tähän päälle voinen paljastaa, että aion mennä lauantaina jälleen Valtterille katsastamaan sen kertaisen kirjavalikoiman... (ja kotona hihkutaan eittämättä riemusta...)

Tämän päivän kun jaksan nököttää töissä, pääsen nauttimaan viikon mittaisesta vapaasta, jonka pointtina oli alunperin hakata gradua, mutta jännästi olen kehitellyt siihen erinäisiä oheistoimintoja kuten eläinlääkärin, illanistujaisia ja vapun (jonka kehittelemisestä en tosin ehkä voi ottaa kunniaa aivan täysin). Ei sille mitään mahda, että kevät panee puntit heilumaan!

Oivallusten päivä

Olen tehnyt muutaman havainnon.

Ensinnäkin olen tajunnut olevani graduvaiheen opiskelija. Kyllä. Nyt vasta. Jotenkin tämä identiteettimuutos on vain pyörinyt taustalla viimeisen vuoden verran, mutta en ole kätkenyt sitä sydämeeni sen huolellisemmin. No, nyt olen. Tämän tajuaminen tarkoittaa, että saan keskittyä aivotyöhön. Ajattelemiseen. Asioiden kirjoittamiseen, deletoimiseen, uudelleenkirjoittamiseen. Omien aivojeni kaiveluun, seinään tuijottamiseen ja – hyvässä lykyssä – oivallusten tekemiseen. Muu on epäolennaista.

Eilen oli oivallusten päivä. Pakotin jälleen itseni aamupäivän päämäärättömän haahuilun jälkeen istumaan kirjoituspöytäni ääreen, avaamaan tiedostot ja katsomaan, mitä sain viimeksi aikaan. Jatkaminen sujui kuin itsestään, sillä raa'asta (ja jumalattoman tylsästä) perustyöstä selvittyäni aineisto on nyt jo jonkin aikaa ollut jotakuinkin hallittavassa muodossa, löydän sieltä etsimäni ja alustavien teemojen mukainen kirjoittaminen tuntuu järkeenkäyvältä. Ja perustellulta. Eilen naputellessani menemään tajusin, että tässä on ihan oikeasti järkeä, pointti, logiikka. Sieltä se muotoutuu, vähitellen.

Lisäksi tein hetken seinää ja sillä roikkuvaa Frida Kahloa tuijottettuani, näppäimistön levätessä, erään varsin keskeisen oivalluksen, joka vaikuttaa jatkossa moneen asiaan. Graduaiheeni on aika monimutkainen monellakin tapaa, ja siinä on sellaisia seikkoja, jotka eivät ole suostuneet tähän mennessä avaamaan itseään minulle millään tavalla järkevästi. Eilen, tällä suuren oivalluksen hetkellä tuntui siltä, kuin moni ryppy olisi yhtäkkiä oiennut ja näkökykyni palautunut. Se tuntui pirun hyvältä.

Tietenkin naputtelin kaiken heti muistiin.

Toinen vastaava hetki oli jokunen viikko sitten, kun V oli poissa enkä meinannut saada oikein unta. Juuri ennen nukahtamista mielessäni pyörineet graduasiat saivat yhtäkkiä aivan loogisen muodon. Pomppasin pystyyn ja piirustin nopeasti lähimmän paperin taakse sen, minkä aivoni olivat juuri tuottaneet. Unikin tuli sen jälkeen. Ja aamulla paperilla ollut asia tuntui edelleen fiksulta ja olennaiselta. Tuntuu muuten edelleen.

Tämä uusi tiedostettu identiteetti graduntekijänä on johtanut siihen, että olen itselleni myös armeliaampi. Olen nyt lopultakin hyväksynyt sen, että minun tapani tehdä gradua ei ole välttämättä samanlainen kuin jonkun muun, mutta se on täysin oikeutettu siitä huolimatta. Minä en esimerkiksi tee gradua joka päivä. Ja se on ihan ok. Ja jos teen, en tee sitä kellon ympäri. Sekin on ok. Toki pyrin pitempiin pätkiin, mutta en yksinkertaisesti kykene olemaan riittävän fiksu ja filmaattinen esimerkiksi kahtatoista tuntia putkeen. Jotkut kykenevät.

Eräs vanha seminaarikaverini jakoi auliisti omat metodinsa yleiseen käyttöön, kun valitin vastikään Facebook-tukiryhmässämme, että homma on ihan jumissa enkä saa tehtyä mitään. Hän havahtui nimittäin jokin aika sitten kesken kaiken siihen, ettei koko paskasta tule mitään, ellei käyttöön oteta kunnollisia keinoja: niinpä hän deaktivoi Facebook-tilinsä, sulki kännykkänsä ja eristäytyi kotiinsa (ja hän asuu sentään Pariisissa!). Pari viikkoa siihen meni, ja nyt gradu on esitarkistuksessa.

Harkitsisin samantyyppistä ratkaisua, ellen uskoisi vakaasti siihen, että pysyn toimintakuntoisena nimenomaan siksi, että elän ihan tavallista elämää siitäkin huolimatta, että teen gradua. Ja kun se kerran etenee (hitaasti, mutta uskallan nyt jo sanoa: varmasti), ei ehkä toistaiseksi ole tarpeen aloittaa mitään kidutusleiriä. Katsotaan sitten jossain vaiheessa tilannetta uudelleen, jos siltä näyttää.

Kaikin puolin asiat ovat siis nyt reilassa. Epämääräinen stressintunne rintalastassa on sulanut pois ja muuttunut eräänlaiseksi taistelutahdoksi, itsetunto on kohdillaan ja asiat etenevät. Muutos on itse asiassa aika suuri, sillä vielä vähän aikaa sitten tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään. Nyt en enää välitä, vaikka joka päivä ei olisikaan suurten oivallusten ja aikaansaamisten päivä. Graduaiheeni kuitenkin pyörii päässä tavalla tai toisella aktiivisesti ja sitä tulee pohdiskeltua huomaamattakin: ehkä ne oivalluksetkin tulevat, kun niitä vähiten osaa odottaa. Niin kuin esimerkiksi eilen.

Kuvan gradukirjapino on autenttinen. Ei liene vaikeaa arvata, etteivät kirjat ole mitenkään loogisessa järjestyksessä, ja ettei kyseinen rakennelma ole mitenkään erityisen käytännöllinen: sen joutuu purkamaan joka kerta, kun etsin jotain tiettyä kirjaa. Alimpana olevat ovat sitä paitsi jo aika pölyisiä... Pinosta löytyvät muun muassa Samuli Paulaharjun klassikko Syntymä, lapsuus ja kuolema – Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia, vuoden 1913 kirkkokäsikirja, Hilkka Helstin Kotisynnytysten aikaan (lohtukirjani, joka on kulkenut mukanani eri kirjastoista lainattuna kohta kolme vuotta) ja Raamattu.

Parempi silti, että ne ovat pöydällä pinossa. Kirjaston muut kirjat ovat nimittäin lattialla.

Realismin tajua

Maanantain ennustus on ainakin toistaiseksi osunut oikeaan, sillä päivät ovat kuluneet hyvässä vedossa. Gradu ei tosin ole edennyt milliäkään, mutta ehkä tänään on sen vuoro.

Tiistaina sen sijaan sain lopultakin kirjoitettua viimeisen suorituksen yleisen kirjallisuustieteen perusopintoihin. Aloitin kyseisen ylevän sivuaineen syksyllä 2007 täysin vahingossa, sillä tarkoitus oli vain "mennä katsomaan", mitä Johdatus kirjallisuuden poetiikkaan -nimisellä kurssilla oikein mahdetaan horista. Se oli sitten menoa. Länsimaisen kirjallisuuden historia -kurssi samana syksynä oli siinä mielessä kauhea, että sen kuluessa tajusin, kuinka saakelin vähän olen lukenut klassikoita, jotka kaikkien olisi jo pitänyt lukea. Tein kynä sauhuten (kyllä, se oli vielä aikaa ennen omppulogoisten tietokoneiden massiivista esiinmarssia luentosaleihin) muistiinpanoja ja listasin luennoitsijoiden mainitsemia kirjoja. Jotka päätin kaikki lukea. Joskus. Kaipa ne muistiinpanot edelleen jossain ovat, ja sieltä voi sitten joskus napata lisää luettavaa kehiin, jos joskus ei vaikka olisikaan mitään luettavaa. (Ahahahhahahahahhaha.) Muuten olenkin sitten suorittanut kursseja kirjatentteinä, sillä resurssipulasta johtuen lähiopetukseen otetaan pääasiassa pääaineopiskelijoita. Klassikkovajeeni on joka tapauksessa saanut ihan kiitettävää täydennystä näiden muutaman vuoden aikana. Ja olenpahan ollut pakotettu lukemaan myös runoja, kuten muutamat alkuvuoden kirjoituksetkin antavat ymmärtää. Nytkin minulla on kaksi (!) runokokoelmaa lainassa kirjastosta ja yksi näytelmä! Näinkö se vain on, että kärsivällisyys palkitaan, ja vaikka edelleen tunnen itseni todella tyhmäksi runoja lukiessani, en piru vie anna sen haitata. Aallonpohja näissä opinnoissa koettiin varmaankin kesätentissä vuonna 2008, jolloin tentin suomalaista proosaa, lyriikkaa ja draamaa samalla kertaa. Luettuna olisi pitänyt olla yhteensä 24 teosta. Ei ollut ei. Olin sen kesän sairaalassa töissä ja toisin kuin nyt, silloin piti ihan todella tehdäkin niitä töitä työvuoron aikana. Vaikka kyllä minä joskus iltavuorossa ehdin lueskella rauhassa romaaneja osaston keittiössä, ei siinä... No, oli miten oli, kirjoitin silloin tenttiin kolmesivuisen esseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin luontokuvauksesta. Olin lukenut kirjasta tasan nimiölehden, takakannen ja kirjan aloittavan kaksisivuisen runon. Sain kolmosen. Hmph. (No, korjaan tilanteen siinä mielessä, että Mukka on tuolla TBR-listallani sekä Kuusi kovaa kotimaista -haasteessa, joten tämän vuoden aikana ehkä lopultakin luen sen ja saan selville, millainen sen luontokuvaus siinä oikeasti on.)

Nyt tosiaan odottelen, että tuo viimeinen merkintä tulee opintorekisteriin, jotta voin hakea kokonaismerkinnän perusopinnoista. Erityispedagogiikkaa varten pitäisi tehdä vielä yksi ainoa käsitekartta, jonka jälkeen sekin olisi 25 opintopisteen laajuisena valmista kauraa. Historian opinnoista puuttuu vielä 10 opintopistettä syventäviä, yhteensä pitäisi kirjoittaa varmaankin nelisenkymmentä liuskaa esseitä historiankirjoituksen historiasta, vapaavalintaisesta historiankirjoituksen klassikosta (Weber, rakkaani!) ja vielä ihan pikkiriikkisen graduun liittyvää kamaa (ajattelin ehdottaa proffalle kirja-arvostelua, jota olen kirjoittamassa muutenkin erääseen lehteen graduuni liittyvästä kirjasta, enkä usko siinä olevan mitään ongelmaa). Sitten kaikki on gradua vaille valmista. Aikamoista. Nokkelimmat voivat tästä päätellä, että uhoamani valmistuminen keväällä 2012 ei tule tapahtumaan. Jotta niin voisi käydä, gradun pitäisi olla palautuskunnossa alle kuukauden päästä, mitä se ei todellakaan tule olemaan, vaikka kirjoittaisinkin sitä sen sijaan että jorisen tänne blogiin.

Mutta olen tämän kanssa jo ihan ok. Pääasiassa siksi, että maisteri-minua ei ole odottamassa kieli pitkällä mikään työpaikka vielä ensi syksynä, jolloin ehdin ihan rauhassa valmistua vaikka lokakuussa ja aloittaa työnhakuarvonnan ensi kevään aikana. Ja toisaalta myös siksi, että en vain jaksa. Olen tässä vähitellen alkamassa ihan oikeasti tajuta, että olen päässyt eroon niin valtavasta elämänlaatuuni ja jaksamiseeni vaikuttaneesta möhkäleestä, että sitä on vaikea edes sanallisesti mitata. Ja että ehkä saan edes vähän aikaa ihan vain toipua siitä.

Ihan lasarettiin en aio vetäytyä sentään (vaikka joskus mieli tekisikin), ja toki aion koko kevään (ja esim. myös tänään) viedä opintojani eteenpäin, mutta sellainen hysteerinen ahnehtiminen ja itseruoskinta saavat luvan loppua. Opintotukikuukaudet toki loppuvat toukokuuhun, mutta siinähän loppuvat. Kiitos niistä.

En aio muuten korvaani lotkauttaa sille, että viikonloppuna tulee muka takatalvi. Minun kevääni on nimittäin nyt virallisesti alkanut, ja tästä on enää pikkuruinen pyrähdys kesään. Mökkisaaren laituri ja juhannusyö ovat jo lähempänä kuin arvaisikaan!

Ps. Kivaa, että olen saanut uusia lukijoita! Tervetuloa tänne sillisalaattini sekaan!

Hengähdyksiä

Tavanomainen maanantaifiilis. Kirjoita gradua. Avaa ne tiedostot. Jatka siitä mihin viimeksi jäit. Tarkista viite. Tarkista uudelleen. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita.

Tämän päivän saldona on kolme uutta lausetta ja haahuilua erinäisillä nettisaiteilla. Intoa sain kuitenkin siitä, että vilkaisin pitkästä aikaa seminaariesitelmääni kahden vuoden takaa (joka siis toimi lähtölaukauksena gradulle ja sisältää kaiketi jo melkein sellaisenaan koko työn toisen puoliskon ja näkökulman) ja totesin, ettei se ole ollenkaan hullumpaa tekstiä. Olen tehnyt tarkkaa työtä silloin, kevättalvella 2010, kun ramppasin Turussa kiusaamassa arkiston henkilökuntaa ja hakkaamassa päätäni seinään paikoin tolkuttoman pitkäveteisten kirkolliskokousten pöytäkirjojen kanssa. Onneksi niissäkin on hetkensä ja helmensä. Teki siis ihan hyvää vilkaista sitä toista puoltakin ("kirkon virallinen näkökulma"), nyt kun olen oikeastaan koko talven ollut jumissa muistitieto-osion ("kansan näkökulma") kanssa. Kokonaisuus, sen hahmottaminen on hyväksi silloin tällöin. Kyllä tästä vielä jotain tulee, kunhan jaksan puurtaa. Ehkä nyt olisi viimein aika ottaa käyttöön metodi Tee-joka-päivä-jotain-graduun-liittyvää-ihan-mitä-tahansa-missä-muodossa-ja-laajuudessa-tahansa-kunhan-teet-jotain, jota olen harkinnut jo hyvän aikaa. Pitäisi varmaan lopettaa se harkitseminen vähittelen. (Pitäisi, pitäisi, -isi, -isi, -isi plaaaaaaaaah!)

Tämä viikko tulee kyllä olemaan aika hektinen, osin hyvässä ja osin pahassa mielessä. Superhyvä asia on se, että menen kahdesti teatteriin! Kyllä vain. Torstaina on luvassa Ihmisen osa ja perjantaina Huolimattomat. Vahva Hotakais-teema siis. Ajankohdat määräytyivät sattumalta, ja on erittäin mielenkiintoista nähdä, miltä kaksi Hotakais-tulkintaa tuntuvat kahden päivän sisään nautittuina. Luin vasta Huolimattomat (eräänlaisena valmentautumisena), mutta se ei vakuuttanut samalla tavoin kuin pökerryttävä Ihmisen osa. Avoimin mielin olen kuitenkin liikenteessä.

Töitä on myös luvassa jokunen päivä. Ja perjantaina katastrofaalisen asuntokeissini pitäisi saada viimeinen piste, eli koko paska myydään (polkuhintaan) pois. Huoh. (Kirjoitin tästä vähän viime kesänä.) Kohta neljä vuotta asiaa on väännetty ja käännetty, vehdattu, viivästytetty ja ajoittain jopa koetettu ratkaista, ilman tuloksia. Nyt, vuoden verran asianajajan palveluksia käytettyäni jutun loppu häämöttää. Vielä en uskalla olla helpottunut. Jotain on tähän mennessä aina tullut vielä mutkistuttamaan tilannetta. Perjantaina, kun nimi on paperissa ja kauppahinta tilillä, uskallan ehkä vetää hieman henkeä. Ehkä.

(V:n töistä saama shampanjapullo tyhjennettiin vauhdikkaasti synttärijuhlissani joskus pikkutunneilla, mutta jos tuo elämääni äärimmäisen tehokkaasti pilannut prosessi todella saadaan perjantaina päätökseen, voisin ensimmäistä kertaa elämässäni hankkia itse pullollisen pirun kallista kuohuvaa ja kitata sen naamaani ihan vain siitä ilosta, että olen kaikesta huolimatta hengissä ja melkein kaikissa ruumiin ja sielun voimissani.)

Päässä liikkuu

Alkuviikko meni hujauksessa. Maanantaina ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi kirjoja (Akateemisessa oli ihmeellinen löytöpöytä, josta tarttui kaikenlaista jännittävää mukaan parilla eurolla per kipale plus Uusi uljas maailma oli saanut uuden painoksen, jota en vain millään voinut jättää huutelemaan perääni) ja hengailin, nautin auringosta ja kiireettömyyden tunnusta. Eilinen ja toissapäivä menivätkin sitten silmät sikkaralla gradua hakaten. Meinasin taas lyödä hanskat tiskiin, mutta sitten yksinkertaisesti pakotin itseni avaamaan tiedostot. Tästä pakkoliikkeestä seurasi se, että aloin kirjoittaa. Ja löysin hyvän keinon käsitellä aineistomassaani. Hämmennyin. (Joskin edelleen poden jonkinlaista synkkää itsekriittisyyden ruttoa, joka yrittää huudella korvaani, ettei toi tarkoita mitään tai ei sulla ole perusteita tohon tai kuka sä kuvittelet oikein olevasi. Koetan tukkia sen suun parhaan kykyni mukaan.)

Ylimääräisen ajan olen käyttänyt haaveiluun. Elämän järjestämisen suunnitteluun. Asioiden pohdiskeluun. Yksi todella ikävä, jo pian neljä vuotta ristinäni ollut asia on ratkeamaisillaan pian (jos Allah, Buddha, Jahve, Vishnu ja Hare Krishna niin lopultakin suovat), mutta sen sijaan, että kokisin suoranaista helpotusta, vanha tuttu epävarmuus nostaa päätään ja saa aikaan hengenahdistusta ja - kuten esimerkiksi eilen - hysteerisen itkukohtauksen. Koetan nyt pitää itseni kasassa, mutta vaikeaa se on. Onneksi on kodinturvajoukot tukena.

Iloisemmissa tunnelmissa olen siksi, että kohta on kevät! En ole koskaan erityisemmin inhonnut talvea, mutta tänä vuonna mittani on kyllä täyttynyt jo aikaa sitten. Helmikuussa vihasin sohjoa, nyt vihaan jäätä. Ei ole ihmismäiset olosuhteet nämä, sen sanon. En malta odottaa hetkeä, kun tuo valkoinen scheisse alkaa tosissaan sulaa pois tieltäni. Tule pian, tule jo! (Kesästä puhumattakaan, mutta ihan niin kauas en uskalla vielä katsoa.)

Ja jos vielä muutaman toiveen saisi esittää, niin...

...haluaisin aikaa käydä kirppareilla (ja vinkkejä hyvistä kirppareista Helsingissä julkisten kulkuneuvojen tavoitettavissa!)
...toivoisin jonkun käskevän minua ihan tosissaan tekemään kaikki puuttuvat esseet ja muut opintosuoritukset. Nyt.
...tahtoisin, että maanantaina aloittamani Franzenin Vapaus ei loppuisi koskaan.

Kas niin. Torstaissa on toivoa, ehkä.

Syvä huokaus

Aaaaargh. Graduangstia. Ei tämä valmistu koskaan. Käyn läpi loputtomalta tuntuvaa aineistoa, yritän saada siitä otetta, välillä pilkahtaa valo ja ajatuksenpätkä, sitten jatkan harmaudessa.

Kirjoittamisen taito on nyt tällä hetkellä hukassa. Teen vain ranskalaisin viivoin muistiinpanoja. Jotenkin tahdon ajatella, että siellä se teksti minua jo odottaa aivoissani, jotakuinkin olen selvillä siitä, mitä oikein haluan sanoa ja hahmotan jopa suurpiirteisen, loogisehkon (haha) järjestyksen, jossa asiani esitän. Ja onhan minulla sanottavaakin vaikka kuinka, aihe on hedelmällinen ja monitahoinen. (Onhan?) Mutta onkohan sitä sitten lopultakin liikaa? Osaanko rajata? Ja miksi en saa kirjoitettua? Miksi????

Ystäväni R palautti gradunsa viime viikolla. Olimme samassa seminaarissa pari vuotta sitten. Se gradu on timanttia, se on teos.

Minun ei ole. Omani on epämäärinen kasa oudosti nimettyjä tiedostoja G-nimisessä kansiossa. Lisäksi olen naurettavissa määrin pakkomielteinen tallentamaan kaiken kirjoittamani monessa eri formaatissa useampaan eri paikkaan (muistitikulle ja koneelle). On rtf:ää ja doc:ia joka lähtöön. Huoh. Olisivat edes sen tallentamisen arvoisia, ihan tosissaan.

Kai minä vähän pelkään sitä kirjoittamista. Pelkään tajuavani, ettei kaikki näppäimistöltäni irtoava ole suoranaisesti laatua. Pelkään havahtuvani totaaliseen keskinkertaisuuteen. Yök. Tai siihen, ettei
tällä(kään) aiheella nyt ihan oikeasti sitten ole niin tolkuttoman suurta merkitystä tässä universumissa. (Shocking!)

Olen ollut perjantaista saakka yksin kotona, V on Lapissa laskettelemassa. Nyt olisi siis erinomaista aikaa hakata kasaan tekstiä niin että korvissa soi. Niinpä. No, olenhan toki istunut perseelläni viimeiset viisi tuntia ja selaillut aineistoani edes takaisin. Kai se on istuttava seuraavatkin viisi, että voin mennä hyvillä mielin nukkumaan vielä joskus. Paitsi että viime yönäkin näin ahdistavaa unta sijaisopettajan hommista. (Miksi? En edes ole sijaisrekisterissä. Vielä.) Että mitä tässä nyt sitten haluaisi: valmistua joskus ja päästä elämään todeksi uniaan vai venyttää vielä vähän ja kölliä tässä samassa tekemättömyyden paniikissa edelleen?

Juu, avaan ne tiedostot taas ihan kohta. Tämän päivän hommat eivät vielä olleet tässä.

Ja jos olen tosi ahkera, saan illemmalla ehkä ottaa kissastani mallia ja lukea samantyyppisessä asennossa Kurt Vonnegutia.

Sushia ja didaktisia kolmioita

Töissä on kylmä. Kotona on kylmä. Ulkona on kylmä. Tänään olen pukeutunut kuin DDR:läinen naisterroristi, mikä ilmeisesti tarkoittaa käytännössä liian kevyttä vaatetusta hyytävään sisäilmaan. Määritelmä on avopuolisoni. Huonomminkin voisi tietysti mennä, voisin näyttää vaikkapa DDR:läiseltä painonnostajalta. Ja kyseessä oli siis kohteliaisuus, jonka otin vastaan ihan hyvin mielin. Varsinkin kun minä lähdin töihin ja mies jäi kotiin siivoamaan.

Tällä viikolla on tullut puuhasteltua kaikenlaista. Gradun suhteen olo alkaa olla toiveikas, sillä tiistaisen noin seitsemäntuntisen lähes yhtäjaksoisen tietokoneen hakkaamisen tuloksena aineiston analyysi alkaa vähitellen saada ihan järkevää muotoa, ainakin verrattuna siihen sekasotkuun, jolta se vielä sitä ennen tuntui. Tutkimustehtävä täsmentyy, aineisto vastaa kun siltä kyselee ja uskallan jopa väittää hommassa olevan jopa jotain ihan oikeaa järkeä. Enää tarvitsisi huomattavasti tämänhetkistä enemmän aikaa ja keskittymismahdollisuuksia. En yhtään ihmettele, että niin monet gradut jäävät tekemättä. Onhan tässä nyt hitto soikoon hommaa aika helvetisti ihan näin osa-aikaisesti töitä tekevän ihmisenkin näkökulmasta, saati jos tekee vielä minua enemmän töitä. Tai on vaikka lapsia. Tai ylipäänsä muuta elämää. No, urakkani jatkuu taas maanantaina.

Keskiviikkona harrastin. Olin erään ystäväni kanssa työväenopiston sushin ja japanilaisen ruoan kurssilla, ja siellä oli melkoisen hauskaa. Maki-rullien pyörittely onnistui yllättävän helposti, riisi oli sopivasti tahmaisen klimppistä ja täytteet makoisia.

Juu-u, kyllä ne ihan oikeilta näyttivät! (Ja maistuivat.) Tuskin jää ainoaksi pyörittelykerraksi. Bambumaton ja levän kanssa puuhastelu osoittautui yllättävän terapeuttiseksi.

Eilen oli vuorossa matka Tampereelle vihonviimeiseen erityispedagogiikan tenttiin, jossa kirjoittelin maailmasyleileviä esseevastauksia lähikoulupedagogiikasta ja opettajan jaksamisen haasteista monikulttuurisen ammatillisuuden kehittyessä. Huoh. Tenttikirjan piirokset pedagogisista suhteista didaktisissa kolmioissa olisi ollut ehkä helpompi ottaa vakavasti, jollei kotona olisi alkuviikosta kuunneltu ehkä turhankin ahkerasti Stig Doggia ja Rakkauden Bermudan kolmiota. Hieno biisi muuten. Oikeesti. Ja video.

Jäljellä pitäisi olla enää kaksi tenttiä (ja noin miljoona kiloa muussa muodossa olevia suorituksia), ainakin tähän tutkintoon sisältyen. En taida ihan kauheasti ikävöidä tenttejä tämän jälkeen. Joskin on kehaistava itseään, sillä siitä muutaman viikon takaisesta klassikkolyriikan ym. tentistä kiskaisin ensimmäisen (ja viimeisen) vitoseni yleisessä kirjallisuustieteessä. Aika hyvin, ottaen huomioon, etten ollut ehtinyt lukea kuin yhden niistä kolmesta kirjasta, joista tentissä piti analyysia pukata.

Välillä on väsyttänyt aika paljon, mutta ei onneksi liikaa. Kyllä tästäkin vuoresta selvitään, sano mun sanoneen. Mielessä on tosin pyörinyt jonkin kunnollisen kesätyöpaikan (=työ, josta maksetaan aikuisille tarkoitettu palkka) hommaaminen, mikä tietysti tuottaa mahdollisesti aktualisoituessaan hieman ylimääräistä puuhaa. Kahtellaan.