Epätodennäköinen luettava ja hypekirja, jonka hienoutta en ymmärrä

Luinpa taas muutaman kirjan. Kummastakin jäi vähän tympeä maku, mutta eri syistä. Luettavana olivat Harri Nykäsen Raid ja Rachel Cuskin Ääriviivat.

Kadun synkkä ritari Raid lienee jo lunastanut paikkansa kotimaisen dekkariskenen perustuksissa. Sarja on edennyt usean osan verran, mutta minulle luettavaksi päätyi ihan ensimmäinen osa, jonka valitsimme Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme viime vuoden lopun yhteiseksi luettavaksi. Raid on siis lain pimeällä puolella kulkeva entinen linnakundi, jonka maine on kiirinyt kauas. Se on kiirinyt myös pornobisnestä pyörittävän Sundmanin korviin. Sundmania joku uhkailee, mutta kuka? Sen Raid lupaa selvittää, kunhan pääsee sairaalasta, jonne on joutunut pahoinpitelyn seurauksena.

Helsingin tummemmat sävyt saavat eloa, kun Raid lähtee penkomaan tapausta. Samalla moni muukin hampaankolossa oleva asia alkaa valjeta. Kuviossa on ehkä sittenkin enemmän kuin ensin luulisi. Etenkin siinä vaiheessa, kun käsiin jää myös ruumis.

Raid on nopeaa luettavaa, ja sen tarjoama ajankuva 1990-luvun alusta alkaa olla jo silkkaa historiaa. On puhelinkoppeja, puhelinvastaajia, aidosti etukäteen sovittavia tapaamisia, kivijalkaliikkeitä. Ja aikaan ja paikkaan sitomattomasti kostoa, vihanpitoa, katkeruutta, selvittämättömiä välejä. Poliisityöstä ei Raidin perusteella kovin mairittelevaa kuvaa saa, ja Nykäsen luomus, jossa tasapainotellaan rikollisuuden ja oikeudentunnon kapealla rajalla, on mainio. Sukupuoliroolit ja sivuhenkilöiden kuvaaminen on kuitenkin hivenen nihkeää ja vie terää tarinalta. Raid itse jää sitä vastoin kiehtomaan – joskaan en silti usko sarjan pariin palaavani.

Rachel Cuskin Ääriviivat on ollut jonkinmoinen ilmiö ainakin kirjablogeissa. Minulla oli se pitkään lainassa kirjastosta, ja vuoden lopuksi sen sitten vihdoinkin lukaisin. Ja nimenomaan lukaisin: en uponnut sen maailmaan, en kokenut juuri mitään, ainoastaan silmäilin sivut läpi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, mikä kirjasta tekee niin mestarillisen, älykkään ja erityisen kuin kerrotaan.

Ääriviivojen kehystarinassa brittiläinen kirjailija matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoituskurssille. Kirjailijalla on oma elämänsä ja perheensä, mutta sitä keskeisemmäksi nousevat hänen kohtaamiensa ihmisten tarinat. On vieruskaveria lentokoneesta, kurssin osallistujia, vanhoja tuttuja ja uusiakin. Heidän kertomiensa kuulumisten kautta aukeaa näköala ihmissuhteiden mereen etenkin parisuhteen ja vanhemmuuden kautta.

Koin Ääriviivat hyvin tavallisena kertomussäikeiden kokoelmana. En lainkaan mullistavana tai briljanttina. Jäntevää kerrontaa se toki on, ja suomennos on hyvä. Mutta mitä sellaista siinä on, joka uudistaa romaanitaidetta? En yksinkertaisesti käsitä!

Varmaan palaan kolooni lueskelemaan jotain matalaotsaista ja tavallista, jonka ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin on. Sylettää.



Harri Nykänen: Raid
WSOY 1992
195 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Jatkumo


Rachel Cusk: Ääriviivat
Suomentaja: Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 s.
Outline (2014)

Kirjastosta.

Euripides: Medeia (sekä Lukuharjoituksia-haastekoonti)

Euripides (n. 480–406 eaa.) oli antiikin Kreikan suuria tragediakirjailijoita. Hänen näytelmänsä Medeia palkittiin näytelmäkilpailussa kolmannella sijalla, ja, no, ihan mukavasti muun muassa tuo palkinto on kantanut kahden ja puolen tuhannen vuoden taakse.

Medeia ei tosin oman aikansa yleisöön aivan uponnut: se kuvaa vahvaa naista, joka ottaa kohtalon ohjat omiin käsiinsä, kun puoliso on jättänyt ja elämä hajalla. Medeia on muutenkin sosiaalisessa kontekstissaan Korintissa vieras ja ulkopuolinen, ulkomailta tuotu vaimo, jonka mies Iason vaihtaa nuorempaan – ja sattumoisin vielä kuninkaan tyttäreen. Kuningas Kreon määrää Medeian kahden poikansa kanssa karkotettavaksi valtakunnastaan, mistä suivaantuneena Medeia päättää kostaa surmaamalla lapsensa ja kiroamalla Iasonin uusine puolisoineen. Lopuksi hän pakenee Kortintista. Tarinaa kertovat ja selittävät perheen imettäjä ja lastenhoitaja sekä tietenkin asiaankuuluva kuoro.

Suoraan voin myöntää, etten kovin kummoisesti saanut tästä klassikosta irti. Wanhanaikainen kieli ja traaginen poljento eivät oikein sytyttäneet, ja kuten olen aiemminkin todennut: haluan pääsääntöisesti nauttia näytelmäni teatterin yleisössä istuen. En ole muistaakseni koskaan nähnyt mitään antiikin klassikkoa teatterin lavalla, minkä puutteen mielelläni korjaisin, jos vain saisin siihen mahdollisuuden.

Yhtä kaikki olen kuitenkin vaikuttunut 2500 vuotta vanhan tekstin tunnelmasta ja eräänlaisesta iättömyydestä. Kosto, mustasukkaisuus, ihmissuhteiden draama ja ihmisen tekojen pohjimmainen mielettömyys nousevat Medeiassa voimakkaasti esiin – ihan kuin ne ovat osa 2000-luvun ihmisyyttäkin.


Euripides: Medeia
Suomentaja: Otto Manninen
WSOY 1998
60 s.
Medeia (431 eaa.)

Kirjastosta.

Myös Morre on kirjoittanut Medeiasta.


Osallistun tällä Lukuharjoituksia-haasteeseen sekä Läpi historian -haasteeseen, josta kuittaan antiikin ja ylenen paroni / paronitar / vapaaherra -tasolle.

____________________________________________

Linnean Kujerruksia-blogissa on ollut käynnissä näytelmäkirjallisuuteen keskittyvä Lukuharjoituksia-lukuhaaste. Se päättyy tänään, ja sopivasti saan Medeian myötä kolmannen näytelmän luettua ja blogattua sitä varten. Näin pääsen haasteessa lavastajaksi, joka onkin yksi nuoruuden haaveammateistani, kuinka sopivaa!

Luettuna siis seuraavat näytelmät:

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998)
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001)
Euripides: Medeia (431 eaa.)

Jälleen olisi voinut lukea enemmänkin, mutta nämä kolme toki riittävät hyvin. Aika hyvä kattavuus antiikin tragediasta moderniin kotimaiseen teatteriin, heh.

Kiitos Linnealle haasteesta!

Victoria Hislop: Saari

Tähän kirjaan tuskin olisin tarttunut, ellei sitä olisi valittu ex-työpaikkani lukupiirikirjaksi. Lukupiiri kokoontuu seuraavan kerran vasta syksyllä, mutta koska Saaren sai näppärästi e-kirjana lainaan kirjastosta saman tien, otin sen kesälukemistoon.

Nopealukuinen kirja se totisesti onkin, kepeä kuin kesäheinä, helppo kuin kaurapuuro ja himpun verran liisterinen tapaus. Saari sijoittuu kreetalaiseen rannikkokylään ja sen edustalla olevalle spitaalisten siirtolasaarelle Spinalongalle. Parisuhteessaan rypevä brittiläinen Alexis saapuu Kreikkaan lomalle poikaystävänsä kanssa ja päättää lähteä tutustumaan kylään, josta hänen äitinsä on kotoisin. Alexiksen äiti ei paljon kreikkalaisista juuristaan ole kertonut, mutta on kuitenkin antanut Alexikselle mukaan kirjeen, jonka avulla tämä saa kenties apua ja tarinantynkää esiin perille päästyään.

Näin myös käy, sillä kylässä asuva Fotina alkaa kertoa Alexikselle hänen perheensä historian vaiheita. Päästään 1900-luvun alkupuolelle, toisen maailmansodan tapahtumiin, sodan jälkeiseen aikaan ja niin edelleen. Perheen kiemurat käyvät ilmi niin Alexikselle kuin lukijallekin, ja ne totta vieköön väännetään rautalangasta. On spitaalia, kaiken voittavaa rakkautta, aviorikosta, petoksia, juonittelua, kateutta, salaisuuksia... Kaikenlaista riittää.

Saari on periaatteessa ihan sympaattinen viihderomaani, mutta hötöistä höttöä se kyllä on. Tarina on kieltämättä vetävä, mutta kerrontaratkaisu on uskottavan rajamailla tai oikeastaan jo sen yli. Kirjassa Fotina kertoo menneisyyden tapahtumia nykyhetkessä Alexikselle, mutta kuinka Fotina voisi tietää, mitä muut ihmiset ovat tunteneet, ajatelleet ja tehneet? Ei mitenkään.

Sivuja on myös aika runsaasti siihen nähden, ettei juonenkäänteissä nyt niin valtavia huippukohtia ole. Tiivistämisen varaa siis olisi ollut. Toisaalta jotkut tapahtumat ja aiheet vain hutaistiin menemään, kuten lähiseutujen asukkaiden yhtäkkiä heräävä aggressio Spinalongan asukkaita kohtaan tulisoihtuineen kaikkineen. Tapahtumasta olisi voinut saada vaikka kuinka jännitteisen, mutta se lupsautetaan lopulta selväksi muutamalla sivulla. Tällainen tömäys herättää miettimään, miksi moinen käänne piti edes kirjaan ottaa mukaan? (No, se sai erään kirjan henkilöistä näyttämään entistäkin paremmalta ihmiseltä, mitä taas lukija ei mitenkään ollut jo ymmärtänyt edeltävien kymmenien sivujen aikana...)

Huomaan olevani hieman penseä. En kuitenkaan aivan halua tyrmätä tätä kirjaa – ihan nikottelematta sen luin. Yksi syy sille on kiehtova miljöö, sillä etenkin Spinalongan suljetun saaren osiot ovat kirjassa mainioita. Toisaalta olisin toivonut Hislopin keskittyneen enemmän ympäristöön, ajankuvaan ja tapahtumiin kuin henkilöhahmoihinsa, joiden rakentaminen jäi alleviivaavaksi ja osoittelevaksi, vaikka sitä paneutuneesti tehtiinkin. Kirjassa on hyvät, pahat ja huomaamattomat henkilöt, jotka tekevät yksiselitteisesti hyviä tai pahoja tekoja ja tuntevat tunteita, jotka selitetään lukijalle kädestä pitäen, alusta loppuun.

Saaresta on tehty tv-sarja, jota on esitetty Suomessakin. En ole tullut katsoneeksi, joskin Kreikka olisi tietysti nyt mitä ajankohtaisin aihe huomioitavaksi.


Victoria Hislop: Saari
Suomentajat: Laura & Olga Jänisniemi
Ulkoasu: ?
Bazar 2012
E-kirja
The Island (2005)

Kirjastosta.

______

Muiden mietteitä: Lukutuulia, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjoihin kadonnut, Kirjamielellä, Morren maailma, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kasoittain kirjoja, sheferijm, Tarinoiden taikaa

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 2. Kirja, josta on tehty elokuva (tai tässä tapauksessa 26-osainen tv-sarja).

Kirjankansibingosta ruksaan Ajoneuvon. Kansikuvan vene on keskeisessä roolissa kirjan tarinassakin.

Khariton: Kallirhoe

Pulahdus antiikin aikaan tekee ihmiselle silloin tällöin ihan hyvää. Asko Sahlbergin Herodes oli minulle jysäyttävä lukukokemus vähän aikaa sitten, joten teeman ja aikakauden parissa tuntui luontevalta jatkaa. Tulipa sitten luettua modernin historiallisen romaanin jälkeen aitoa antiikin ajan kreikkalaista kirjallisuutta.

Khariton on kirjailijana varsin tuntematon. Hän eli jossain vaiheessa kahta ajanlaskun ensimmäistä vuosisataa ja toimi mitä ilmeisimmin Afrodisiaksen kaupungissa asianajajan kirjurina. Siinä se. Hämmentävää ja ihastuttavan salaperäistä.

Kallirhoe on lähes kokonaisena säilynyt, ehkäpä maailman varhaisin (rakkaus)romaani. Äärimmäisyydet kieltämättä kiinnostavat, joskin suhtaudun varauksella moisiin määritelmiin.

Luin tarinaa uteliaana. Se on tosiaan rakkaustarina, jossa on useampi osapuoli. Nimihenkilö Kallirhoe on sotasankarin tytär, joka avioituu Khaireasin kanssa. Khaireas on komea urheilijanuorukainen, vahva, ansioitunut ja äkkipikainen. Harkitsemattoman väkivallan seurauksena Kallirhoen luullaan kuolleen, ja hänet haudataan arvolleen sopivasti. Kallirhoe kuitenkin havahtuu hereille, kun haudanryöstäjät häiritsevät sinetöidyn kammion rauhaa. Hänet kaapataan merille ja myydään orjaksi mahtavalle Dionysokselle, joka tosin häkeltyy Kallirhoen kauneudesta niin, että haluaakin tämän vaimokseen. Khaireas päätyy sattuman kautta lähes samoihin seurapiireihin ja melkoinen soossihan siitä seuraa. Ja vähän sotaa egyptiläisten kanssa, useampia kansankokouksia, jumalille uhraamista ja sen sellaista.

Kallirhoe on aika kiehtova tarina, ja samalla se on melkoisen yksitoikkoinen. Suuri on tunteen palo ja Kallirhoen kauneus niin jumalaista, että kaikki miehet lakoavat hänen edessään. Tunteiden edessä ollaan valmiita mihin vain: itsemurhaan, väkivaltaan, kostoon, sotaan. Väsyttävää.

Antiikin Kreikan demokratia nousee hauskasti tarinassa esiin. Kaikenlaisista asioista järjestetään yhteisiä turinatuokioita, joissa päätöksiä tehdään enemmistön kannan mukaisesti, on kyse sitten sotaan lähdöstä, vetäytymisestä tai epäilyttävien henkilöiden ristiinnaulitsemisesta. Aina on aikaa torikokoukselle.

En voi sanoa ihastuneeni tähän antiikin aikaiseen romaaniin erityisen paljon. Luin sen puhtaasti uteliaisuudesta, ja jos se ei olisi erityislaatuisuudessaan (eli iäkkyydessään) ollut niin kiehtova, kesken olisi jäänyt. Mutta tulipahan seikkailtua hetki Välimeren seudulla suurien tunteiden vietävänä.


Khariton: Kallirhoe
Suomentaja: Maarit Kaimio
Ulkoasu: Marjaana Virta
WSOY 1983
193 s.
Χαιρέας και Καλλιρρόη (n. 50–150 jaa.)

Kierrätyskirja. Kiitos Taika.

______

Muualla: Hyönteisdokumentti, Pois työpöydältä

Pidemmän aikaa jumissa ollut Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee nyt Kreikkaan.

Kirjankansibingosta ruksautuu toinen kohta, Piirroskuva.