Kahden kuun kuukauden kielet

Kuukauden kieli -haasteessa on edetty jo 1/4 verran. Tammikuun kieli oli ranska. Huhtikuun kieli on portugali, ja sopiva kirja onkin sitä varten jo hankittuna.

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin. Helmikuussa vuoroon pääsi aina yhtä kiehtova japani. Kuun lopussa luinkin sattumalöydön kirjastosta, japanilaisen Ihara Saikakun 1600-luvulla kirjoittamista novelleista koostuvan kokoelman Päässälaskua.

Novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa ja paikkaansa, 1600-luvun Japaniin. Ne ovat lyhyitä tuokiokuvia kaupunkielämästä, rahankäytöstä ja moraalista. Päähenkilöinä on kauppiaita ja monenlaisia kuluttajia, teemana useimmiten ahneus ja tapainturmellus. Novelleihin sisältyy opetuksia ja viestejä, joiden mukaan paha saa lähes aina palkkansa ja ahneudesta sakotetaan. Ehkä.

Ihara Saikakun tyyli on nokkela ja pisteliäs. Martti Turunen on suomentanut tekstit niin, että nykyihmisenkin on niitä helppoa lukea ja ymmärtää. 1600-luvun japanilainen kaupunkikulttuuri herää eloon turuilla, toreilla ja kotialttareilla. Iso osa novelleista sijoittuu vuodenvaihteeseen, siihen hetkeen, jolloin uusi, parempi elämä on taas mahdollinen ja vanhat synnit saa harteilta – jos saa. Esi-isillä on suuri merkitys, kuten myös veloilla ja niiden perinnällä.

Ihara Saikakun (1642–1693) tuotannosta on suomennettu muutakin, ja saatanpa hyvin tarttua niihin jossain vaiheessa. Sinänsä novellit eivät tarjoa nykyproosan ystävälle kovin suuria oivalluksia, mutta sitäkin enemmän ihastuin historialliseen Japaniin ja sen tapakulttuuriin, josta Päässälaskua tarjoaa hyvinkin rahvaanomaisen ja siksi niin kiehtovan kuvan.

Maaliskuun kielikokemukseni sijoittui puolestaan Puolaan. Valikoin luettavakseni puolalaisen Nobel-kirjailijan Wisława Szymborskan (1923–2012), jonka tuotantoon olen jo pitempään halunnut tutustua. Luettavakseni päätyi lähes koko Szymborskan uran kattava kokoelmateos Hetki, jossa on runoja vuosilta 1945–2004 eri kokoelmista.

Szymborska kirjoittaa sangen suorasanaista lyriikkaa, jolla hän kuvaa muutosta, historiaa ja elämän käänteitä niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Osa kokoelmaan valituista runoista on pidempiä, tarinamaisia runoelmia, osa lyhyempiä, kuin siivuja. Szymborskan kieli on Martti Puukon suomentamana kaunista ja taipuisaa.


" - - Niin on käynyt, että olen ja katselen.
Ilmassa yläpuolellani lentää räpyttelee valkoinen perhonen,
siivillä, jotka kuuluvat vain sille
ja käsieni ylitse liikkuu varjo,
ei muu, ei mikä tahansa, vaan juuri sen oma.
Tuollaisen näkymän edessä katoaa varmuuteni
siitä, että se mikä on tärkeää
on tärkeämpää kuin se mikä ei ole."


Runoissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä pitää minua loitolla, eikä anna sujahtaa mukaan niiden maailmaan. Koska tiedostan Szymborskan olevan kirjallisuuden nobelisti, lukemisessakin on omat kynnyksensä. Ehkä kuvittelen, että Szymborska on niin korkealentoista ja kunnioitettua, ettei minulla ole sen kimppuun mitään asiaa. Tämähän on tietenkin aivan virheellinen oletus, typerä asenne, josta ei ole mitään iloa.

Jokin silti piti etäällä. Ehkä minun oli vaikeaa keskittyä, ehkä yritin löytää syvempää liian sinnikkäästi, liian tietoisena.

Onneksi osa kokoelman runoista solahti sisääni sujuen. Olen valmis tutustumaan Szymborskaan vielä tarkemminkin, sillä uskoisin selkeämmistä, yhteen tarkoitetuista kokoelmista löytyvän minulle enemmän tartuttavaa. Niissä on ehkä suurempi mahdollisuus tyylin omaksumiselle ja tutuksi tulemiselle.



Ihara Saikaku: Päässälaskua
Suomentaja: Martti Turunen
Otava 1982
175 s.
Seken munezanyō (1692)

Kirjastosta.


Wisława Szymborska: Hetki
Suomentaja: Martti Puukko
Like 2004
215 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste siis etenee helmi- ja maaliskuun osalta. Maailmanvalloitukseen nappaan Puolan. Novellihaaste2 paisuu 20 novellilla. Szymborskan kirja sopii Runo18-haasteeseen ja Seinäjoen kirjastohaasteeseen (kohta 14. Nobel-palkitun kirjailijan teos).

Kadotettu paratiisi

John Milton: Kadotettu paratiisi
Suomentaja: Yrjö Jylhä
WSOY 1952 (1. suomenkielinen painos 1933)
Paradise Lost (1667)
362 s.

Kirjastosta.


Mikä klassikko!

John Miltonin (1608-1674) upea runoelma Kadotettu paratiisi kertoo tarinan maailman luomisesta, Jumalaa vastaan kapinoivista enkeleistä sekä ihmissuvun alusta ja syntiinlankeemuksesta. Enkeli Lucifer kokee tulleensa väheksytyksi ja nousee kapinaan Kaikkivaltiasta vastaan samanmielisten kanssa. Rangaistuksena heidät viskataan Taivaasta Kaaokseen, jonka pohjalle, Helvettiin, päädyttyään kapinallisjoukko alkaa suunnitella vastaiskua. Yksi keino sen toteuttamiseen on vietellä Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen, Paratiisissa asuva Aadam ja hänen vaimonsa Eeva. Saatanaksi kasvanut Lucifer lähtee itse vaaralliselle matkalle kohti Paratiisia, onnistuu keplottelemaan itsensä portteja vartioivien enkelien ohitse, muuntautuu käärmeeksi ja onnistuu viekottelemaan heikkoluontoisen Eevan syömään Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää - tekemään siis sen ainoan asian, jonka Jumala on kieltänyt tekemästä. Näin synti ja kuolema tulevat maailmaan. Aadam ei halua jäädä yksin, vaan sinetöi omankin kohtalonsa syömällä myös kiellettyä hedelmää. Seurauksena on karkotus Paratiisista, Eevalle synnytyksen kivut ja Aadamille työn raskaus. Hieman toivoa kuitenkin annetaan, sillä enkelit avaavat Aadamille tulevaisuuden verhoa ja paljastavat, että hänen jälkeläisensä tulevat kohtaamaan paljon haasteita ja syntiä, mutta Jeesuksen toinen tuleminen on tuova vielä armon.

Huh. Yli kolmesataa sivua eeppistä runoelmaa oli aikamoinen koitos, mutta sujui yllättävän kivuttomasti, kun olin alkuun päässyt. Vaikka on kyse klassistakin klassisemmasta runomuodosta, perässä on helppo pysyä ja tarina etenee kuin rasvattu. Parasta antia olivat kuitenkin kieltämättä kunkin luvun tai oikeammin kirjan alussa olleet suorasanaiset tiivistelmät, joissa kuvattiin, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kadotettu paratiisi tuli minulle tutuksi vuosia sitten lukiessani ensimmäistä kertaa Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogiaa (joka, by the way, on yksi ehdottomia suosikkisarjojani kautta aikojen, eikä tule koskaan siitä asemasta putoamaan), joka rakentuu osin samalle idealle. Jo silloin, ja joka kerta luettuani kirjat uudelleen ajattelin, että pitäisi tarttua alkuperäiseen.

En ole vieläkään ihan varma, mikä minut sai tämän kirjan pauloihin. Kenties nimenomaan huimaava tarina kapinoivasta enkelistä ja syntiin lankeavista ihmisistä? Kielihän tässä teoksessa ei ole mitenkään minun makuuni, mutta nyt en välittänyt siitä. Lukiessani Kadotettua paratiisia tunsin todellakin olevani osa maailmankirjallisuuden kaanonia, joten ehkä se oli yksi suurimmista syistä. Tosin tämä tunne heikkeni paikoin, varsinkin kirjan loppupuolella, kun varsinaisesta tarinankuljetuksesta siirrytään enemmän teologisen saivartelun puolelle, puritaanisen hengen luomiseen ja pönkittämiseen.

Kirjassa on älytön määrä pohdittavaa ja analysoitavaa. Mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti Saatana itse,  todellinen antisankari ja monipuolinen persoona, joka ei jää sormi suussa odottelemaan vaan toimii, eikä edes pakahdu mihinkään ylettömiin diktaattoritunnelmiin, vaan lähtee Helvetissä pidetyn neuvonpidon jälkeen itse suorittamaan tehtävää sen sijaan, että panisi jonkun juoksupoikansa asialle. Jännittävää, että hänet on kuvattu niin inhimillisenä. Vaikuttavaa. Aadam ja Eeva sen sijaan ovat hieman tuuliajolla, ja varsinkin Eeva on niin heikko, että ihan hirvittää. Sukupuoliroolit ovat toki selvääkin selvemmät, ja Kadotettu paratiisi toimii oppaana sukupuolten uskonnolliseen elämään: mies on Jumalan kuva ja naisen pää, nainen alisteinen miehelle ja suhteessa Jumalaan oikeastaan vain miehensä kautta, heikompi astia, ohjausta vaativa. Ymmärrettäväähän tämä on konteksti huomioiden, ja olen tyytyväinen itseeni, etten ärsyyntynyt siitä sen enempää - se nyt vain kuului asiaan. Toki näillekin seikoille alkaa ylipäänsä olla immuuni kaikenlaista luettuaan ja opittuaan. Aikansa kuva, sitähän se.

Kyse ei siis ole mistään näppärästä välipalakirjallisuudesta, mutta yllättävän nopealukuista tämä on. Voin suositella, jos haluaa vahvistusta uskolleen siihen, että huikea tarinankuljetus ei ole vain modernien kirjailijoiden taito ja yksinoikeus. Tai yleissivistystä.

Saituri iski!

Molière 1622-1673. Kuva: Wikipedia.

Hyppäsin hetkeksi runoista draamaan. Minusta on aina tuntunut todella oudolta ajatukselta lukea näytelmiä: eikö niiden pointti ole nimenomaan katsoa, miten näyttelijät tulkitsevat tekstin merkityksineen lavalla? No, en ole teatterin(kaan) asiantuntija, ja Molièren klassikkonäytelmä Saituri tuntui sopivan helpolta selätettävältä niistä ennen 1800-lukua julkaistuista teoksista, joita tenttiin on kolme luettava.

Molière, alun perin Jean Baptiste Poquelin, oli pariisilainen teatterille sydämensä menettänyt mies, joka päätyi näyttelijäksi, ohjaajaksi, teatterinjohtajaksi ja näytelmäkirjailijaksi. Molière esitti seurueineen tuotoksiaan itse kuningas Ludvig XIV:lle, jonka armoitetussa suosiossa herra sai kuolemaansa saakka paistatella.

Saituri kertoo rahasta, rakkaudesta ja ahneudesta. Päähenkilö on sairaalloisen saita ylhäisömies Harpagon, jonka lapset, poika Cléante ja tytär Élise, aiheuttavat leski-isälleen harmaita hiuksia tuhlaavaisuudellaan (=ylipäänsä käyttävät rahaa sellaisiin turhuuksiin kuin ruoan ostamiseen) sekä rakkaussotkuillaan. Isä haluaisi naittaa lapsensa mahdollisimman edullisesti, Élisen vanhalle kurpalle, joka ei vaadi myötäjäisiä ja Cléanten kypsälle leskelle. Itse hän on iskenyt silmänsä kauniiseen Marianeen, joka taas onkin Cléanten mielitietty. Élisen sydän pamppailee talon hovimestarille Valèrelle, jolla on (tietenkin) romanttinen, salattu menneisyys. Lisänä sopassa on muutama palvelija ja viranomainen sekä kadonnut raha-arkku. Lopuksi langat solmitaan ovelasti yhteen, ja komediaa kun eletään, loppu on onnellinen ja siinä on mukana myös vähän opetusta.

Saituria ei ole pituudella pilattu, mutta sitäkin terävämmin se sanoo asiansa: kuinka helposti ihmiset sotkeutuvat elämässään pikkuseikkoihin, kuinka herkästi väärinymmärrykset syntyvät ja kuinka suuri vaikutus on epäsuotuisilla luonteenpiirteillä, jotka jyräävät alleen kaiken muun - myös terveen järjen. Harpagonin hahmossa on jotain sydäntäsärkevää, vaikka hän on kaikin puolin epämiellyttävä ja typerä. Jos hänen hallitsevan luonteenpiirteensä vaihtaisi miksi tahansa muuksi vähemmän mairittelevaksi, sama tunne voisi säilyä: tässä on mies, joka pelkää maailmaa liikaa nauttiakseen elämästään koskaan. Samoin voi käydä kelle tahansa.

Jotenkin huikaisevaa kokea jotain sellaista, jota on jo vuosisatoja sitten koettu, ja naureskella asioille, joille jo 1600-luvun ranskalaiset ovat naureskelleet.

Aikamoisen terävää piikkiä Molière kyllä osaa lähettää suuntaan jos toiseenkin. Minua alkoi tosissaan kiinnostaa hänen uransa Aurinkokuninkaan hovissa, sillä voiko tosiaan olla niin, että näin sivaltava mies on saanut nauttia hallitsijan suosiota vailla ongelmia? Vai onko jälleen kyse siitä, että vain narrilla on oikeus pilkata kuningasta? No, Saiturissa ei sinänsä hyökätä hallintoa, vaan pikemminkin ihmisluontoa vastaan, joten ymmärrän kyllä, ettei sitä ainakaan minään valtiopetoksena ole voitu pitää. Ehkä aiheesta löytyy vielä jotain kiinnostavaa lisätietoa jossain vaiheessa, jos jaksan etsiä.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Viimeksi kun luin ranskalaista klassikkoa, teki mieli heittää kirja seinään. Nyt ahmaisin opuksen muutamassa tunnissa ja aloin kaivata mahdollisuutta nähdä teos teatterin lavalla. Kaiketi se on vielä joskus mahdollista, nämä klassikot kun eivät vanhene. Tässä tapauksessa sanon täydestä sydämestäni: onneksi.

Saituri pääsee osaksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta: alueena on Länsi-Eurooppa ja Ranska.

Jumissa Ranskan hovissa

Kuva Wikipediasta.

Madame de La Fayette: Clèvesin ruhtinatar. Otava 1998. (La Princesse de Clèves, 1678.)

Nuori, ihastuttavan kaunis Mademoiselle de Chartres saapuu Ranskan kuninkaan Henri II:n hoviin 1550-luvun lopulla. Äitinsä hoivissa kasvanut, vahvalla kunniantunnolla varustettu neito herättää valtavan suosion ja särkee saman tien useamman ritarin ja herttuan sydämen. Lopulta se, joka hänet saa, on Clèvesin ruhtinas, joka on hyvä, viisas ja kunniallinen mies. Ikävä kyllä tuore ruhtinatar ei rakasta aviomiestään, vaan jalat hänen altaan vie Nemoursin herttua, "hovin komein ja miellyttävin mies". Tästä seuraa rakkauden paloa, omantunnon tuskia, hovielämän kieroilua, muutama kuolema, turnajaisia, kruunajaisia, lemmenseikkailuista juoruamista, rakkauden täyttymättömyys ja lopulta ruhtinattaren vetäytyminen luostariin.

Voin ihan saman tien nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tässä oli minulle 250 sivua liikaa ranskalaista hovielämää ja hyveellisten ihmisten tunnontuskia. Tarina ei imenyt missään vaiheessa hetkeäkään, henkilöt olivat paperinmakuisia ja siksi ärsyttäviä ja kirjan kantavana teemana oleva moraalinvartiointi otti päähän. Selviteltyäni asiaa on toki mainittava, että Clévesin ruhtinatarta pidetään romaanitaiteen edelläkävijänä ja psykologisen romaanin esiäitinä. Se julkaistiin alun perin anonyymina, sillä vaikka kirjailija onkin sijoittanut tapahtumat 1500-luvulle, niiden sanotaan kuvastavan hänen omaa aikaansa Ludvig XIV:n hovissa satakunta vuotta myöhemmin. Tämä saattoi ymmärrettävästi herättää hieman närää julkaisuaikana. Monet kirjassa esiintyvät henkilöt ovat oikeita, aikanaan eläneitä ihmisiä, mutta heidän sieluunsa ei mennä kovin syvälle. Esimerkiksi Ranskan kuninkaalliset ovat lähinnä puitteina ruhtinattaren tarinalle. Kiinnostavia sellaisia sinänsä toki, itselläni kun on Euroopan historia kyseiseltä ajalta luvattoman huonolla tietotasolla. Pitäisi ehkä irrottautua 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta ja vilkuilla taas välillä muuallekin...

Clèvesin ruhtinattaren sisältönä on kertoa oma kuvauksensa hovielämän kiemuroista, sosiaalisen elämän kommervenkeistä ja kaiken voittavasta hyveellisestä rakkaudesta. Kirjan viesti on, että rakkaus on puhtaimmillaan, kun se ei saa täyttymystään. Toteutuessaan rakkaudesta tulee tavalla tai toisella rikkonaista, virheellistä ja väärää, intohimo ja hyve eivät voi toteutua ideaalimuodossaan. Ok, näillä mennään.

Luin tätä kirjaa aivan luvattoman kauan, mutta en vain millään kyennyt keskittymään tai kiinnostumaan siitä. Kuten sanottua, kamppailin sen kanssa tentin takia, joten siksi en jättänyt kesken. Muuten olisin. Suhtautumiseni klassikkoteoksiin on siinä mielessä mutkaton, että kohtelen niitä kuin kirjallisuutta kohdellaan: en pakota itseäni "pitämään" teoksista, jotka eivät sitä osaltani ansaitse tai jotka eivät minua miellytä. Mutta en ala väittämään, että voisin vetää maton klassikon asemaan nousseen teoksen alta vain sillä perusteella, etten itse sattunut siitä nauttimaan. Tälläkin teoksella on syynsä olla klassikko, ja se on sanottava, että ihailtavan tarkalla silmällä Madame de La Fayette kuvaa hovin henkilökemioita, juonittelun ja lemmensuhteiden sekamelskaa aikana, jolloin vastaavaa kirjoitusperinnettä ei vielä meille tutussa muodossa ollut. Hän oli itse tekemisissä Ranskan hovin kanssa, joten kokemuksia voinee pitää monelta osin varsin autenttisina. Kirjan sankaritar itse on sen sijaan kuin ruumiillistunut hyvyys, ja hänen tolkuttomia tunnontuskiaan on vaikea ymmärtää. Toki kunnian käsite on muuttuva,  ja avioliitossa olevan naisen on syytäkin tuntea huonoa omatuntoa toisen perään haikailusta (nyt moralisoin minä), mutta se sädekehä, joka Clévesin ruhtinattaren pään päälle lasketaan, on häiritsevä. Kaiken kukkuraksi en vain voi käsittää, mitä hän oikein näkee Nemoursin herttuassa, kun hänen oma aviopuolisonsa kuvataan kaikin puolin mallikkaana ja oivallisena miehenä, jota ruhtinatar itsekin syvästi kunnioittaa.

Minua tämä kirja ei vain onnistunut viihdyttämään. Mutta jos joku paljastaa salaisen rakkaus- tai muun suhteensa tähän teokseen, lupaan kuunnella mielipiteet tarkkaan.