Tämä vuosi on valmis vaihtumaan - uutta kohti

Vuosi 2019 alkaa olla viimeistä silausta vaille valmis. On ollutkin melkoinen vuosi, kun sitä olen tänään tarkemmin pohtinut.

Alkuvuoden asuin Savossa ja elin työntäyteistä mutta silti leppoisaa arkea. Rakastin työtäni ja työpaikkaani, työn imu oli huikea. Muutto takaisin Helsinkiin oli kova paikka, vaikka olikin ihanaa palata takaisin kotiin ja ennen kaikkea puolison kanssa saman katon alle (ja ylipäänsä samaan maahan). Ikävä Savoon jäi, ja kolkuttelee mielessä edelleen.

Kesällä elämä mullistui, kun huomasimme saaneemme aikaan uutta elämää. Siihen totutellessa onkin mennyt koko loppuvuosi, enkä vieläkään ole ihan varma, mitä on tapahtumassa. Kesä sujui raskauden kanssa oikein hyvin, oli reissuja, juhlia, ystäviä ja rauhallisia hetkiä. Parasta kesässä oli ystäväporukalla tehty automatka Saksaan, Moselin laaksoon ja sen viiniviljelmille. Vaikka viiniteemainen matka jää raskaana ollessa väistämättä hieman vajaaksi, reissu oli huippu. Tuliaisviinit odottavat kyllä.

Syksy sujui näin jälkikäteen ajatellen todella nopeasti raskauden edistymistä seuraten, vauvanvarusteita kooten (kiitos myös useammalle blogiystävälle niiden kierrättämisestä meille) ja tietysti myös töitä tehden. Löysin ilokseni mukavan työn pääkaupunkiseudulta ja sain haastaa itseäni ja oppilaita monessa asiassa. Hyvillä mielin jäin töistä joululomalle, jonka perään alkaa äitiysvapaa. Jännittävä ja pelottava ajatus, etten tiedä, milloin ja minne menen seuraavan kerran töihin. Pakko on kuitenkin uskoa, että pätkätyöelämä kantaa myöhemminkin.

Blogin suhteen vuosi 2019 on kyllä ollut sen sijaan melkoista mahalaskua. Bloggauksia on kertynyt vain 33 kappaletta, muutamia per kuukausi. Se on murto-osa aiemmista vuosista. Myös lukeminen on paikoin takunnut, joskin onneksi alhoista on aina kuitenkin noustu. Joitain kertoja olen vakavasti pohtinut blogin kuoppaamista, mutta kyllä se vaikealta tuntuisi. Nyt tammikuussa blogilleni tulee ikää jo 14 vuotta, ei kai napakkaa teiniä helpoin syin kannata hylätä! Joten kyllä tämäkin blogi näkee uuden vuoden ja vuosikymmenen. Näin on.

Luettuna tai kuunneltuna on tälle vuodelle 78 kirjaa. Tarkempaa tilastoa en jaksa väsätä, mutta suhteellisen tasaisesti naisia, miehiä, kotimaista, muunmaalaista, tietoa ja proosaa. Runojen lukeminen lässähti, ja samoin Runo19-haaste, johon en saanut luettua mitään. Nolous.

Parhaita lukukokemuksia olivat Heikki Kännön Sömnö, Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään (josta en valitettavasti blogannut), Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö, Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast, Chad Harbachin Pelin henki, Joyce Carol Oatesin Putous, Suvi Vaarlan Westend, Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia, Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama (ei valitettavasti bloggausta) ja Venla Hiidensalon Karhunpesä (josta toivottavasti vielä bloggaan alkuvuodesta).

Lukuhaasteet menivät miten menivät. Mennään metsään -haasteeseen luin yhden kirjan, Jean Gionon Mies joka istutti puita. Jäin siis taimikonhoitajaksi.

Kuukauden kieli -haasteen kahdestatoista kielestä sain kuitattua seitsemän:

tammikuu: korea
Yong-Deuk Kwon: Yölinja (Huuda Huuda 2009, suomentaja Tiina Lehikoinen)

helmikuu: norja
Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa (Nattønsket, Tammi 2010, suomentaja Katriina Huttunen)

maaliskuu: islanti
Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja (Fiskarnir hafa enga fætur, Aviador 2019, suomentaja Tapio Koivukari)

toukokuu: albania
Luan Starova: Vuohien aika (Koha e dhive, Lumi Kustannus 2013, suomentaja Tuula Nevala)

kesäkuu: hollanti
Renate Dorrestein: Lainaa vain (is er hoop, WSOY 2011, suomentaja Sanna van Leeuwen)

elokuu: viro
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid, Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen)

syyskuu: heprea
Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Anashim tovim, Otava 2014, saksankielisestä käännöksestä suomentanut Anja Meripirtti)


Helmet-haaste sujui puolestaan oikein hyvin. Luin 45 listalle sopivaa kirjaa, mihin olen oikein tyytyväinen. Ensi vuoden haaste on jo julkistettu ja siihen lähden mukaan ilman muuta. Mukavan haastavalta tuntuu, hyvä niin! Vuoden 2019 listani näyttää tältä:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
Clark Accord: Paramaribon kuningatar (11.1.2019)

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
Samuel Davidkin: Rautakupoli (14.3.2019)

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva (3.10.2019) (chick lit)

4. Kirjailijan ainoa teos
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (15.5.2019)

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
Heikki Kännö: Sömnö (21.3.2019) – Kirja oli ehdolla ja voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2019

6. Rakkausromaani
Chad Harbach: Pelin henki (7.9.2019)

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
Pascal Engman: Patriootit (7.3.2019) – Tukholma

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen
Primo Levi: Tällainenko on ihminen (17.11.2019)

9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
Zadie Smith: Kauneudesta (17.8.2019)

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
Naomi Alderman: Voima (23.3.2019)

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (29.6.2019)

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja
Nonna Wasiljeff: Tomupoika (27.12.2019)

14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
Doris Lessing: Hyvä terroristi (6.1.2019)

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
Asko Sahlberg: Siunaus (15.9.2019)

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (21.3.2019)

17. Kirjassa on kaksoset
Nir Baram: Hyviä ihmisiä (23.12.2019)

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Claudie Gallay: Odottamaton kauneus (9.6.2019)

19. Et pidä kirjan nimestä
Agustina Bazterrica: Rotukarja (8.10.2019)

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
Ananda Devi: Näistä raunioista (27.12.2019) - Mauritius

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja
Michelle Obama: Minun tarinani (25.11.2019)

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
Helena Waris: Jäänvartija (23.8.2019)

23. Kirjan nimessä on jokin maa

24. Sokkona hyllystä valittu kirja
Amanda Eyre Ward: Katoamistemppu (12.5.2019)

25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (14.2.2019)

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan
Anni Saastamoinen: Sirkka (30.10.2019)

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
Sini Helminen: Maan povessa (12.8.2019)

28. Kirjan kannessa on kuu
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (30.3.2019)

29. Kirjassa nähdään unia
Saara Turunen: Sivuhenkilö (30.6.2019)

30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina (19.1.2019)

31. Kirjassa kuljetaan metrolla
Juha Itkonen: Minun Amerikkani (27.1.2019)

32. Kirjan nimessä on ammatti
Laura Kosonen: Suomi synnytti. Kätilöiden kertomaa (3.10.2019)

33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan

34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia
Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen (14.3.2019)

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
Harri Nykänen: Raid (1.1.2019)

36. Kirjassa ollaan yksin
Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (2.1.2019)

37. Pienkustantamon julkaisu

Emmi Valve: Armo (14.5.2019)

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
Luan Starova: Vuohien aika (22.8.2019)

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
Venla Pystynen & Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso. Ei koira muttei mieskään (28.4.2019)

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Korkeuksiin (13.9.2019)

42. Kirjailijan nimi viehättää sinua
Colm Tóibín: Brooklyn (16.2.2019)

43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
Suvi Ratinen: Matkaystävä (20.4.2019)

44. Kirja kertoo Berliinistä
Maija Kauhanen: Eliitti (20.9.2019)

45. Kirjan nimessä on kieltosana
Jón Kalmar Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja (30.6.2019)

46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
Riina Mattila: Järistyksiä (3.11.2019)

47. Kirjassa on alle 100 sivua
Jean Giono: Mies joka istutti puita (12.1.2019)

48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä
Kati Kovács: Kamileen labyrintti (18.1.2019)

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja
Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (28.8.2019)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Nyt kelpaa siirtyä uuteen kirjavuoteen. Olkoon se innokas, monipuolinen ja upea meille kaikille.

Hyvää uutta vuotta!

Toinen maailmansota käynnissä, aina vain

Toinen maailmansota on teema, jota tuskin koskaan ammennetaan tyhjiin. Niin paljon uutta tietoa, muistelmia ja fiktiota siitä jatkuvasti, vuosi vuoden jälkeen julkaistaan kaikissa mahdollisissa formaateissa. Itse en historioitsijana ole koskaan ollut toisesta maailmansodasta erityisen kiinnostunut, kuten en muustakaan sotahistoriasta. Myös historianopettajana teema on tuntunut haastavalta, mutta koska joka opetusryhmässä on vähintään yksi aiheesta innostunut oppilas, jos se on usein auttanut tsemppaamaan ja miettimään, miten aihetta voisi lähestyä. Tänäkin syksynä luotin useampaan otteeseen kokemushistorialliseen näkökulmaan ja aitoihin dokumentteihin, ja hyvin tuntui uppoavan kasiluokkalaisiin.

Sotakirjallisuutta sinänsä en vierasta, en enää sen jälkeen, kun joitakin vuosia sitten järjestin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, josta olen edelleen ihan tolkuttoman ylpeä. Ehkä joskus vielä kehittelen jonkin yhtä hyvän lukuhaasteen, jota voin lämmöllä muistella jälkikäteen - ja joka saa minut lukemaan uudella tavalla.

Ennen joulua luettavaksi sattui peräkanaa kaksi toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa. Primo Levin Tällainenko on ihminen on muistelmateos, jonka 24-vuotiaana Auschwitziin joutunut ja sieltä selviytynyt italialainen kirjoitti pian sodan jälkeen tarjotakseen "lähdeaineistoa ihmisen mielen rauhallista tutkimusta varten", kuten hän esipuheessaan toteaa. Tarkoituksena hänellä ei ole nostaa uusia syytöksiä, vaan kuvata elämää keskitysleirissä.

Kuvaus onkin melkoinen. Levi joutuu Auschwitziin sangen myöhään, vuonna 1944, mutta kärsimys siellä ei toki ole yhtään sen vähäisempi. Hyväkuntoisena nuorukaisena hän joutuu ruumiilliseen työhön, mutta kykenee selviytymään rasituksesta monia muita paremmin. Ravinto on olematonta, terveydenhoitoa ei käytännössä ole, hygieniasta on lähes mahdotonta huolehtia. Vankien keskinäinen solidaarisuus on vahvistava tekijä, mutta kaikki eivät ole yhtä toverillisia. Joka kenkänsä jättää, ne myös menettää, eikä ilman kenkiä ole juuri toivoa. Kuolema on ympärillä jatkuvasti, pelko ja näköalattomuus, oman ihmisyyden kyseenalaistaminen kalvavat.

Tällainenko on ihminen on teos, jonka soisi kuuluvan yleissivistyneeseen luettujen kirjojen listaan. Se ei mässäile kauhulla, vaan pikemminkin raportoi tyynesti. Se koskettaa syvällä inhimillisyydellään, aitoudellaan ja tarkkuudellaan. Samalla se on raskasta ja hidastakin luettavaa, ei totisesti mikään ahmintapala.

Nir Baram on israelilainen kirjailija, jonka romaani Hyviä ihmisiä kuvaa kahden toisessa maailmansodassa vastapuolille päätyvän ihmisen henkilökohtaista kamppailua ja selviytymistä sodan kumussa. Berliiniläinen Thomas Heiselberg on työskennellyt pitkään yhdysvaltalaiselle yritykselle, mutta kun sota alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä, yritys vetäytyy Saksasta ja Thomas saa potkut. Hän ei ole tottunut olemaan toimettomana, vaan päätyy työskentelemään natsihallinnolle ja saa komennuksen Puolaan.

Neuvostoliitossa venäjänjuutalainen Saša Veissberg huomaa elämänsä mullistuneen, kun hänen kirjailijavanhempansa lähetetään vankileirille Siperiaan ja nuoremmat kaksosveljensä "uudelleenkoulutettaviksi". Saša ei näe muuta vaihtoehtoa veljiensä suojelemiseksi kuin hylätä kaikki lapsuudenkodissa oppimansa ja haaveilemansa ja alkaa työskennellä salaiselle poliisille. Myös Sašan tie vie Puolaan, jossa tunnelma Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkaa tihentyä solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta.

Hyviä ihmisiä on tutkielma kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä, joiden taustassa ei ole mitään sellaista, jonka voisi katsoa johtavan väistämättä diktatuurille työskentelyyn. Päin vastoin he tuntuvat tavallisilta kansalaisilta, jotka pyrkivät elämässään vähintään välttämään pahaa, jos nyt eivät aina voi parasta vaihtoehtoakaan valita. Baram rakentaa kokonaisuuden, jossa sodan pauhu on vahva, vaikka varsinaisia sotatapahtumia koetaan vain kourallinen. Kirja saa miettimään, mihin tavallinen ihminen, sellainen ihan hyvä tyyppi, lopulta on valmis - ja mihin päätyy, vaikkei valmis olisikaan.

Jossain vaiheessa tuntui kliseiseltä sanoa holokaustiin liittyen, ettei tämän saa antaa tapahtua enää koskaan. Valitettavasti maailman tila on sellainen, että on yhä todennäköisempää, että jotain vastaavaa tapahtuu vielä. Koko ajan vähemmistöjä vainotaan, uhataan ja tapetaan eri puolilla maailmaa. Ihmisoikeuksia poljetaan. Juutalaisvastaisuus nostaa rumaa päätään. Uskonnot ja poliittiset näkemykset ovat vastakkain hampaisiin asti aseistautuneina. Jotkut toivottavat toisiaan kuopan reunalle. Kiinassa on keskitysleirejä uiguurivähemmistölle.

Ei silti pidä luovuttaa. Ihmisyys on olemassa, inhimillisyyttä on. Tuetaan sitä kaikessa, missä voimme.


Primo Levi: Tällainenko on ihminen
Suomentaja: Tapio Hiisivaara
Gummerus 2019
196 s.
Se questo è un uomo (1947)

Arvostelukappale.


Nir Baram: Hyviä ihmisiä
Saksankielisestä käännöksestä suomentanut: Anja Meripirtti
Otava 2014
393 s.
Anashim tovim (2010)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Levin teoksella nappaan vuoden 2019 Helmet-haasteesta kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen, Baramin teoksella puolestaan kohdan 17. Kirjassa on kaksoset. Levin teoksella osallistun lisäksi Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen. Baramin teos pääsee osaksi Kuukauden kieli -haastetta (alkuperäiskieli heprea) ja Kirjahyllyn aarteet -haastetta.

Lyhyitä lukumuistiinpanoja

Olen lukenut, jotakin, edelleen. Kirjoittaminen luetusta vain tökkii, edelleen. Syy ei ole lukemissani kirjoissa, vaan ehkä enemmän siinä, etten oikein tiedä, kelle niistä kirjoitan. "Omaa lukupäiväkirjaahan sitä pidetään", moni saattaa ajatella. Minusta se ei ole ihan totta silloin, kun kirjoittaa julkista blogia. Kai silloin olettaa, että joku muukin niitä aatoksia lukee.

En taida olla aivan yksin ajatuksineni. Kirjabloggaamisen mielekkyys mietityttää monia, ehkä blogi alkaa julkaisukanavana olla jo vähän mennyttä aikaa. Videot ja instakuvat ovat paljon suositumpia, kiinnostavampia. Vai ovatko? Millä kiinnostavuutta mitataan: tykkäyksillä, näyttömäärillä, kommenteilla? Ja onko kiinnostavuus kuitenkaan se tärkein arvo? Ehkä se jollekulle on, eikä siinä ole mitään väärää.

Omaa suuntaani tässä vain pohdin, näin kohta 14 vuoden bloggaamisen jälkeen. Elämä näyttää nyt siltä, että suurimpien himolukemisten aika on väistämättä ohi, vaikka toisaalta edelleen olen lukenut useampia kirjoja kuussa. Kaiketi jokin tasapaino on vielä löytyäkseen, ja ehkä selvitän itsellenikin, mitä blogillani haluan tehdä.

Mutta siis, ne lyhyet muistiinpanot. Niitä tässä, kolmesta teoksesta.

Katharine McGeen YA-kirjasarja Tuhat kerrosta on saanut huipennuksensa kolmannessa osassaan Korkeuksiin. Eletään 2100-luvun New Yorkissa, kaupungissa, joka on rakennettu valtavan pilvenpiirtäjän sisään. Ihmisen asema määräytyy sen mukaan, kuinka korkealla -tornissa hän elää ja päivänsä viettää. On alakerrosten köyhälistöä, on alakerroksista ylemmäs ponnistavia, on kaikkein ylintä eliittiä.

Ja kaikilla on salaisuuksia.

Aiempien osien juonenkäänteet ovat hengästyttäneet ja viihdyttäneet, ja oivallinen vauhti jatkuu myös sarjan viimeisessä osassa. Averyn, Ledan, Rylinin, Calliopen ja Wattin elämät saavat vielä kerran uusia käänteitä: moni asia tulee päätökseensä, on tehtävä valintoja joko itse tai pakotettuna. Koska kukaan nuorista ei ole missään määrin viaton, edessä on melkoista juonittelua ja moraalisia dilemmoja, kun jokainen koettaa tietenkin pitää itsensä kasassa ja jalkansa kuivina.

McGee on taitava käänteiden ja jännitteiden rakentajana. Hän ei jää paikalleen jauhamaan, vaan näkökulmat vaihtuvat usein, koukkuja heitellään edelleen ilmaan ja edellisiä solmuja vuoroin auotaan, vuoroin solmitaan vielä hieman tiukemmalle. Vaikka sarjassa eletään tulevaisuutta, se ei ole dystooppinen. Pieniä vinkkejä ilmaston tilan heikentymisestä olin tarinasta lukevinani, mutta muuten tunnelma on toiveikas ja myönteinen. Teknologia on helpottanut ihmisten elämää, eikä vastassa ole pelkkää kaaosta ja kauhua, kaikkea muuta.

Lämmin suositukseni koko sarjalle (ja se on kyllä ehdottomasti luettava alusta loppuun), se vie kevyesti mukanaan ja tuo lukemisen iloa synkkiinkin päiviin.

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Korkeuksiin

Suomentaja: Inka Parpola

Otava 2019

462 s.

The Towering Sky (2018)

Kirjastosta.

Aiemmat osat: Pudotus ja Huipulla.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti on tarkkasilmäinen, karu ja karkeapintainen tarina niistä, jotka jäävät koulun pihalla parhaiden piirien ulkopuolelle.

Inkku ja Karla jakavat lapsuusmuistot Kehyskunnassa, jossa ei kannattanut luulla itsestään liikoja. Jos luuli, saattoi käydä köpelösti. Vaikka he pitivät pitkään yhtä, jossain vaiheessa kolhujakin alkoi tulla. Kuka nyt jaksaa aina kannatella sitä toista, selitellä parhain päin tai ylipäänsä vaan sietää, jos haluaisikin olla joku muu jossain muualla.

Tytöt hakeutuvat kuitenkin yhteistuumin peruskoulun jälkeen helsinkiläiseen eliittilukioon, jossa he kohtaavat ensimmäisenä syksynä Ilmon. Ilmolla on oma taakkansa (kellä meistä ei olisi), mutta kolmikko hitsautuu hyvin yhteen ja alkaa löytää omaa voimaansa.

Lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella eletään nuoressa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa alkaa se aika, kun mennyttä ei enää jaksa hymistellä. Kun tekee mieli kostaa, polkea, sylkeä, selvittää. Sen laukaisemiseen voi riittää pienikin asia, tai sitten suuri uutinen, joka koskettaa kaikkia.

Eliitti ei ole miellyttävää luettavaa, mutta se on vahvaa ja suorasanaista kerrontaa. Kauhanen on tarkka, anteeksipyytelemätön. Hänen tyylinsä on hiottu, tarina etenee ja poukkoilee mieleenpainuvasti. Henkilöt eivät ole sympaattisia, kaikkea muuta, ja silti heidän seuraansa uppoaa ja unohtuu. Mukavia lukuhetkiä on turha odottaa, kokonaisen ja pohjavireeltään kylmän realistisen tarinan sen sijaan saa.

Maija Kauhanen: Eliitti
Otava 2019
266 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 44. Kirja kertoo Berliinistä. (Sielläkin tarinan kuluessa ollaan.)

Kuukauden kieli -haasteessa yhtenä tämän vuoden kielistä on albania. Kirjaston hakutoiminnon avulla löysin Luan Starovan Vuohien aika -nimisen romaanin, joka kuvaa elämää Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen. Köyhyydessä sinnittelevät ihmiset alkavat kasvattaa vuohia parantaakseen hieman toimeentuloaan ja lastensa hyvinvointia, mutta tämä ei meinaa millään käydä hallinnon ja valtiovallan edustajille, joille vuohien kasvatus edustaa jonkinlaista kapinaa ja omaehtoisuutta, jota ei totalitaristisessa yhteiskunnassa voida sallia.

Romaanin keskiössä on köyhä monilapsinen perhe, jonka isä on sivistynyt älykkö ja äiti koettaa pysyä hengissä raskaus ja synnytys toisensa perään. Lapset saavat pärjätä kuka mitenkin, ja perheen vuohesta tulee kaikille sen jäsenille merkittävä hahmo.

Vuohien aika on lukukokemuksena siinä mielessä avartava, että se on kielialueelta, jonka kirjallisuutta ei niin usein tule luettua, vaikka Balkan seutuna kiehtookin. Luan Starova lienee arvostettu kirjailija omalla kotiseudullaan ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, mutta kerronnallisesti ja kirjallisesti hänen tyylinsä ei minuun uponnut. Mieleen painuu lukiessa lähinnä hieman paatoksellinen ja monin tavoin sanomaansa alleviivaava kerronta, joka ei sellaisenaan puhuttele. Saatoin myös olla laiskalla tuulella, enkä jaksanut sen enempää paneutua Starovan romaanillaan välittämään viestiin ja symboliikkaan.


Luan Starova: Vuohien aika
Suomentaja: Tuula Nevala
Lumi Kustannus 2013
176 s.
Koha e dhive (1993)

Kirjastosta.

Haasteet: Kuukauden kieli, Helmet-haasteen kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Satunnaisia Kuukauden kieliä: islanti ja hollanti

Viime vuonna ihastuin Kuukauden kieli -haasteeseen siinä määrin, että oli helppoa päättää osallistua siihen myös tänä vuonna, vaikka lukeminen ja etenkin bloggaaminen on ollut koko vuoden hyvin vähäistä. Uudet kielet ja kulttuurit jaksavat kuitenkin kiinnostaa aina vain, ja vaikka itse pidänkin eniten yhdysvaltalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, ei ole lainkaan hullumpaa lukea aika ajoin kirjoja, jotka on kirjoitettu alun perin itselle vähän eksoottisemmilla kielillä.

Maaliskuun kielenä haasteessa oli islanti ja kesäkuussa hollanti. Nappaan molemmat tällä yhteispostauksella, kuinka kätevää.

Jón Kalman Stefánsson on islantilainen pitkän linjan kirjailija, jonka romaani Kaloilla ei ole jalkoja on ensimmäinen hänen suomennettu teoksensa. Suomentaja on Tapio Koivukari. Romaani vie mukanaan pieneen islantilaiseen kalastajakylään Keflavíkiin ja sen elämään usean sukupolven ajaksi. Varsinainen sukusaaga se ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on nykypäivässä ja menneen heijastuksissa siihen.

Romaani pohtii paljon kotipaikan tuottamaa identiteettiä, vierautta ja kasvua. Ihmisten elämät ja suhteet toisiinsa kietoutuvat yhteen joko ajassa tai paikassa tai molemmissa. Kukaan ei ole yksinäinen saari, ei edes syrjään vetäytyessään. Syrjäseudullekin valuu vaikutteita muualta, joko ihmisten tai tiedotusvälineiden kautta.

Stefánssonin kerronta ja Koivukarin suomennos on haahuilevaa, isollakin pensselillä maalaavaa. Paikoin huomasin olleeni tarkkaamaton lukija: aikakerrokset ja ihmisten väliset suhteet sekoittuivat, jotain jäi varmaan huomaamatta. Samalla nautin kuitenkin paljon eksoottisesta, merellisestä ympäristöstä, karusta elämästä maailman laidalla. Ristiriitainen mutta antoisa lukukokemus, sanoisin.

Kesäkuun kielen hollannin päätin napata minulle jo entuudestaan tutun kirjailijan, Renate Dorresteinin tuotannolla. Pari vuotta sitten luin hänen romaaninsa Hyvä äitipuoli ja muistelin hämärästi sen olleen hyvä lukukokemus. Niinpä nappasin kirjastosta luettavakseni Dorresteinin sitä edeltävän romaanin Lainaa vain.

Dorresteinin tyyliin tuntuu kuuluvan käsitellä jonkinlaisia perhesuhteiden tabuja tai vähintään epämiellyttäviä ilmiöitä ja asioita, joista ei mielellään puhuta ääneen. Lainaa vain kertoo lapsena aivovaurion saaneesta parikymppisestä Igorista, joka asuu viisikymppisen mummonsa Nettien kanssa. Igorin äiti on päihdeaddikti, jolta lapsen huoltajuus otettiin pois jo vuosia aiemmin.

Igor ja Nettie pärjäävät hyvin, vaikka työtä ja kärsivällisyyttä se vaatii. Igor ei kanna huolta huomisesta, hän työskentelee kuntouttavassa työtoiminnassa ja elelee niin kuin parhaaksi näkee ja osaa. Nettie miettii ajoittain, olisiko hänellä vielä sittenkin jotain koettavaa ja odotettavaa, voisiko elämässä olla vielä jotain muuta. Mutta hän suhtautuu vakavasti Igorin huoltajuuteen, sillä syyllisyys oman tyttären kohtalosta painaa.

Eräänä päivänä Igor kohtaa villin Lisan, niin ikään elämän kolhiman nuoren naisen. Lisan kanssa he löytävät puistosta yksin jätetyn vauvan, jonka päättävät adoptoida. Nuori perhe muuttaa Nettien luokse – jolla ei puolestaan ole hajuakaan siitä, ettei vauva ole Lisan.

Melkoinen sotku siitä seuraa, mutta Dorrestein käsittelee teemojaan ja henkilöitään hellästi ja mustan huumorin keinoin. Jotakin tempoilevaa romaanissa kuitenkin on, eikä sen ihmisten pään sisään ole helppoa päästä. Toisaalta tarvitseeko aina päästäkään? Eikö myös fiktiivisillä ihmisillä voi olla yksityisyytensä? Ehkä.

Dorresteinin pidän joka tapauksessa edelleen mielessäni. Jotain häiritsevän hauskaa ja osuvaa hänen teoksissaan tuntuu olevan, vaikken varsinaiseksi faniksi voikaan tunnustautua.


Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
Suomentaja: Tapio Koivukari
Aviador 2019
300 s.  
Fiskarnir hafa enga fætur (2013)

Haasteet: Kuukauden kieli (maaliskuu, islanti), Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.


Renate Dorrestein: Lainaa vain
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
WSOY 2011
240 s.  
is er hoop (2009)

Haasteet: Kuukauden kieli (kesäkuu, hollanti)

Kuukauden kielinä korea ja norja – ja Jatkumo-haastekin päättyi

Mainion Kuukauden kieli -haasteen alkuvuoden kielinä olivat korea ja norja. Maaliskuun kielenä on islanti, mutten vielä ole keksinyt, minkä kirjan lukisin. (Onko vinkkejä?) Onhan tässä aikaa vielä – ja lukemisen iloakin kovasti huhuilen takaisin luokseni. Mikään ei meinaa innostaa, lukeminen takkuaa ja olo on sen suhteen kurja.

Eteläkorealaisen Young-Deuk Kwon sarjakuva Yölinja kertoo nuorten aikuisten opiskelijamaailmasta. Sen asetelma on sangen perinteikäs: ihastumisia ristiin rastiin, kaveruuden punnitsemista, oman suunnan etsimistä. Kaikkea tätä mahtuu vain reiluun kolmeenkymmeneen sivuun.

Yeoung-Su on nuori opiskelija, joka päätyy pitkästä aikaa hengailemaan vanhan kaverinsa Jeong-Taen kanssa. Nuorukaiset kohtaavat myös hurmaavan Seon-Min, jota kohtaan molemmilla on omanlaisensa tunteet. Tästä seuraa sotkua jos jonkinlaista.

Tarina on aika yksinkertainen, mutta sen tunnelma on melankolisuudessaan vangitseva. Paljon jää sanomatta, henkilöiden välillä on selvittämättömiä asioita ja tietysti kaikilla on omatkin ajatuksensa. Young-Deuk Kwon saa pienessä mitassa kerrottua paljon, ja moni asia jää myös kutkuttamaan mielikuvitusta.

Kirjasta oli tosin vaikeaa saada faktatietoja kasaan, enkä edelleenkään ole ihan varma, onko se julkaistu alunperin koreaksi vai englanniksi. Joka tapauksessa nappaan sillä haastesuorituksen, mennään nyt vähän villisti epävarmoilla vesillä. Heh.

Young-Deuk Kwon: Yölinja
Suomentaja: Tiina Lehikoinen
Huuda Huuda 2009
32 s.

Kirjastosta.


Norjalainen Anne B. Ragde on minulle tuttu Berliininpoppelit-trilogiansa kautta, jonka luin joskus monta vuotta sitten. Nappasin luettavakseni hänen hyvin erityyppisen teoksensa Satunnaista seuraa. Sen päähenkilö on nelikymppisyyttä lähestyvä, trondheimilainen musiikkitoimittaja Ingunn. Ingunn elää villiä sinkkuelämää, harrastaa nettideittejä ja hyviä juomia, tekee paljon töitä, kuuntelee musiikkia, hoitaa välillä naapurin koiraa.

Jossain vaiheessa Ingunnille tulee jokin mielenhäiriö ja hän hankkii kävelysauvat. Lenkillä hän kohtaa innokkaan pikkutytön Emman ja tämän isän Tomin, jotka molemmat jäävät jostain syystä Ingunnin mieleen.

Helppoa omien tapojen muuttaminen tai omien ajatusten suunnan vaihtaminen ei kuitenkaan ole. Ingunn potee selvästi ikä- ja elämänkriisiä: hän havahtuu siihen, ettei ole ihan varma, millaista elämää haluaa viettää.

Satunnaista seuraa on sujuvaa, vaivatonta luettavaa, mutta ei se juurikaan sen syvempiä ajatuksia tarjoile. Ingunnista on vaikeaa päästä perille, ja etenkin kirjan loppupuolen käänteet lähes tihkuivat hunajaa siihen malliin, että jäin todella miettimään, mitä genreä kirjan on tarkoitus edustaa. Chick litiksi se tuntuisi turhan särmikkäältä ja jopa tylyltä, mutta ihan vain romaaniksi se tuntuu pyörivän turhan paljon lähinnä seksin ympärillä. Siinä mielessä siis kiinnostava kirja, joka ei ihan suoraan paljasta kaikkia kasvojaan, mutta ei mikään erityisen mieleenpainuva lukuelämys kuitenkaan.


Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa
Suomentaja: Katriina Huttunen
Tammi 2010
250 s.
Nattønsket (2009)

Kirjastosta.

Yöpöydän kirjat -blogin Jatkumo-haaste päättyi helmikuun lopussa. Haastetta tuli aika huomaamatta suoritettua vuoden aikana, ja sainkin lopulta luettua jopa 24 sarjaan kuuluvaa kirjaa 19 eri sarjasta. Sain siis itselleni kunnianimen Sarjastaja.

Kiitos Niinalle haasteesta!

Luetut kirjat:

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä – Aya #1
K. K. Alongi: Pakenijat (Otava 2018) – Kevätuhrit #3
Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta? (Gummerus 2018) – Normaali #3.5
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja (S&S 2017) – Taru Silmäterästä #1
Eva Frantz: Sininen huvila (S&S 2017) – Anna Glad #1
Eva Frantz: Kahdeksas neito (S&S 2018) – Anna Glad #2
Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Myllylahti 2017) – Väkiveriset #1
Sini Helminen: Kiven sisässä (Myllylahti 2017) – Väkiveriset #2
Sini Helminen: Veden vallassa (Myllylahti 2018) – Väkiveriset #3
Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon (Art House 2009) – Soturikissat #1
Kaj Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia (Otava 2018) – Zoo! #2
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016) – Tuhat kerrosta #1
Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018) – Tuhat kerrosta #2
Harri Nykänen: Raid (WSOY 1992) – Raid #1
Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie (Otava 2018) – Ikimaa #1
Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1 (Otava 2018) – Lyran kirjat #1
Elina Rouhiainen: Aistienvartija (Tammi 2018) – Väki #2
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984) (WSOY 2015) – Tulevaisuuden arabi #1
Jarkko Tontti: Vedeeran taru (Otava 2012) – Vedeera #1
Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä (Aviador 2018) – Vedeera #2
Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset (Otava 2018) – Nevermoor #1
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011) – The Time-Traveling Fashionista #1
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1 (Tammi 2018) – Sensored Reality #1
Helena Waris: Vedenkehrääjä (Otava 2018) – Linnunsitoja #2

Haasteiden paketointia: Helmet-haaste 2018, Tundran lumoissa, Kuukauden kieli, Perkeet

Vuodenvaihdetta kohti mennään ja lukuhaasteita on aika taas panna pakettiin. Runo18-haasteesta kirjoitinkin jo.

Perkeet

Ensimmäisenä tunnustus. Mainio Tyhjän arkin retkikunnan Perkeet-haaste jäi minulla lopulta kokonaan väliin, vaikka innolla siihen vuosi sitten lähdin. Vähän, hmm, noloa. Mielessä se kuitenkin oli monesti, kun katselin erilaisia kirjoja sillä silmällä. Mutta tosiaan katselin vain: luettua en saanut. Yhtään. 

*****

Helmet-haaste 2018

Helmet-haaste sen sijaan sujui mainiosti. Vain pari kohtaa jäi roikkumaan tänne joulukuun loppuun, mutta lopulta sain nekin täytettyä.

Viimeiseksi jäi kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen valitsema kirja. Ystäväni suositteli ja lainasi minulle jo aikoja sitten Anneli Kannon romaanin Lahtarit, jonka oli tarkoitus osua tähän kohtaan. Mutta niin vain Suomen sisällissota tursusi korvistani jo varhaisessa vaiheessa tätä kulunutta muistovuotta, joten sen lukeminen jäi.

Nyt viime metreillä Linnea tuli hätiin ja käski lukemaan Timo Parvelan lastenkirjan Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen.

Mielelläni sen teikin, etenkin kun kirja löytyi äänikirjana BookBeatista. Symppis tarina kertoo Maukasta ja Väykästä, kaveruksista, joiden elämään ja kimppakämppään on muuttanut myös päästäinen nimeltään Karhu Murhinen. Päästäisillä on kuitenkin sellainen ominaisuus, että niiden sydän lyö 800 kertaa minuutissa. Niinpä niiden elämäkin kuluu paljon nopeammin kuin isommilla nisäkkäillä.

Parissa vuodessa on siis päästäisen elämä koettu ja eletty. Karhu Murhisen elämänvaiheet sujuvat hitaampaan tottuneen näkökulmasta pikakelauksella, mutta hän itse ei koe jäävänsä mistään paitsi. Hän saa kokea lapsuuden ja nuoruuden innon ja energian, hankkii itselleen ammatin ja työn, rakastuu ja kokee sydänsuruja, oppii paljon elämästä ja lopulta myös vanhenee ja tulee elämänsä päätepisteeseen.

Parvelan teksti on soljuvaa ja kerronnallisesti mahtavaa. Se ei väheksy lukijaansa tai kuulijaansa, ei alleviivaa eikä väännä rautalangasta, vaan pikemminkin antaa tilaa ja aikaa hahmottaa itse, mistä kirja lopulta kertoo. Uskoisin, että tämän kirjan äärellä on mukavaa keskustella lapsen kanssa vanhenemisesta ja kuolemastakin, sen verran humaanisti ja lempeästi se kirjan sivuilla nousee esiin. Ja elämän jatkuvuus – se ilahduttaa tässäkin tarinassa.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Lukija: Paavo Kerosuo

Tammi 2018, äänikirja

2 h 25 min
Omasta hyllystä.


Helmet-haaste noin muuten oli jälleen kerran mieluisa. Vuoden 2019 haaste on julkistettu, ja osallistun siihen tottakai. Mutta sen kimppuun käyn vasta vuodenvaihteen jälkeen. Sitä ennen tässä lista lukemistani kirjoista bloggauslinkkeineen.

Luettuna 50/50

1. Kirjassa muutetaan
Elin Willows: Sisämaa (4.3.2018)

 
2. Kotimainen runokirja
Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (20.6.2018)

 
3. Kirja aloittaa sarjan

Jo Salmson & Åsa Ekström: Tam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1 (5.1.2018)

4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä (10.5.2018)

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
Pirkko Saisio: Betoniyö (10.6.2018)

 
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (4.1.2018)

 
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Piia Leino: Taivas (17.4.2018)

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja (2.2.2018)

9. Kirjan kansi on yksivärinen
Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä (4.1.2018)

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (23.12.2018)

11. Kirjassa käy hyvin
Sanna Heinonen: Noland (24.6.2018)

12. Sarjakuvaromaani
Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama (6.8.2018)

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Khaled Hosseini: Meren rukous (12.10.2018)

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (11.5.2018)

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
José Saramago: Kertomus sokeudesta – Suomentaja: Erkki Kirjalainen (30.4.2018)

16. Kirjassa luetaan kirjaa
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (13.1.2018)

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa 

Angie Thomas: Viha jonka kylvät (2.1.2018)

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
Jesse Andrews: Maailmakaikkeuden huonoin elokuva (22.12.2018)

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Samanta Schweblin: Houreuni (18.2.2018)

20. Taiteilijaelämäkerta
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (8.1.2018)

 
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
André Brink: Katson pimeään (21.7.2018)

 
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (6.1.2018)

 
23. Kirjassa on mukana meri
Katja Törmänen: Karhun morsian (2.6.2018)

24. Surullinen kirja
Heidi Köngäs: Sandra (27.1.2018)

25. Novellikokoelma
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (21.1.2018)

 
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
J. Pekka Mäkelä: Hunan (24.3.2018) – Kiina

 
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (12.5.2018)

 
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie (2.4.2018)

 
29. Kirjassa on lohikäärme
George R. R. Martin: Jäälohikäärme (5.1.2018)

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Tardi & Jean-Pierre Verney: Kirottu sota! 1914–1919 (13.5.2018)

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
Paolo Giordano: Ihmisruumis (19.6.2018)

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
John Green: Kilpikonnan kuorella (13.5.2018)

33. Selviytymistarina
Lars Wilderäng: Tähtikirkas (4.2.2018)

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia (16.1.2018)

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
Christoph Hein: Vieras, ystävä (27.9.2018)

 
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Anni Kytömäki: Kivitasku (22.3.2018)

 
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
Tomi Kontio: Saattaa, olla (18.2.2018)

 
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa (12.5.2018)

 
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
Enni Vanhatapio: Absentia (3.6.2018)

 
40. Kirjassa on lemmikkieläin
Siri Pettersen: Kupla (23.3.2018)

 
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Synnøve Søe: Isä! (24.6.2018)

 
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon (27.5.2018)

 
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (24.7.2018)

 
44. Kirja liittyy johonkin peliin
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1 (15.5.2018)

 
45. Palkittu tietokirja
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (25.11.2018)

 
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika (2.2.2018)

 
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Gaël Faye: Pienen pieni maa (16.2.2018)

 
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (14.7.2018)

 
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (17.2.2018)

 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Pajtim Statovci: Tiranan sydän (8.12.2018)

******

Tundran lumoissa

Tässä Sheferijm-blogin haasteessa luettiin kirjoja tundraan ja taigaan liittyen. Saavutin kuudella luetulla kirjalla kohtalaisen pakkasensietokyvyn. Paljon kiinnostavaa tähän teemaan liittyvää luettavaa on vielä vuoroaan odottamassa.

Luettuna: 

Ante Aikio: Stallun pata (Goranus & Reuna 2018)
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina (Absurdia 2016)
Siri Pettersen: Kupla (Jalava 2018)
Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2018)
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (Like 2015)
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Like 2002)

Kuukauden kieli

Aukeamia-blogin Kuukauden kieli -haasteen idea oli lukea joka kuussa yksi kirja tietyllä alkuperäiskielellä. Luin vuoden kuluessa kahdeksan haasteen kirjaa, neljä kieltä jäi siis syystä tai toisesta uupumaan. Tämä oli kiinnostava haaste, sillä harvinaisemmat alkuperäiskielet saivat aikaan tiedonhakua ja uuden oppimista. Oivaa!

Tammikuu: ranska
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008) – Chroniques Birmanes (2007)

Helmikuu: japani
Ihara Saikaku: Päässälaskua (Otava 1982) – Seken munezanyō (1692)

Maaliskuu: puola
Wisława Szymborska: Hetki (Like 2004)

Huhtikuu: portugali
José Saramago: Kertomus sokeudesta (Tammi 1997) – Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Toukokuu: turkki

Kesäkuu: italia
Paolo Giordano: Ihmisruumis (WSOY 2014) – Il corpo umano (2012)

Heinäkuu: afrikaans
André Brink: Katson pimeään (WSOY 1976) – Kennis van die aand (1973)

Elokuu: vietnam

Syyskuu: saksa
Christoph Hein: Vieras, ystävä (Otava 1985) – Der fremde Freund (1982)

Lokakuu: espanja

Marraskuu: arabia
Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä (Kääntöpiiri 1988) – Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Joulukuu: venäjä

Kiitos kaikista hyvistä lukuhaasteista tänä vuonna – toivottavasti niitä keksitään ensi vuodellekin!

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nawal El Saadawi (s. 1931) on egyptiläinen kirjailija, lääkäri ja feministi, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan valtavasti töitä arabimaailman naisten aseman eteen. Hän on joutunut myös itse uhatuksi, vainotuksi ja vankilaan mielipiteidensä ja toimintansa vuoksi. El Saadawin kirjoja on kielletty monissa Lähi-idän maissa, ja hän asui yli vuosikymmenen paossa Yhdysvalloissa. El Saadawi on ottanut myös aktiivisesti osaa kotimaansa Egyptin politiikkaan.

Nainen nollapisteessä on tositapahtumiin perustuva teos, jonka El Saadawi kirjoitti 1970-luvun alussa tehtyään Qanatirin naisvankilassa tutkimusta egyptiläisten naisten neurooseista. Hän kohtasi siellä kuolemantuomiota odottavan vangin Firdausin, joka oli tuomittu parittajansa tappamisesta. Firdausin tarina kiehtoi El Saadawia, ja lopulta hän sai naisen kertomaan sen.

Firdaus syntyy köyhään perheeseen isänsä rautaisen otteen alle. Lapsuus on onneton, mutta tyttö pääsee kuitenkin setänsä kustannuksella opiskelemaan yleissivistävät opinnot lukion loppuun asti. Potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta setä ja tämän vaimo päättävät, että Firdausin on aika maksaa hyväntahtoisuudesta ja mennä naimisiin eläkeikäisen miehen kanssa parantaakseen setänsä sosiaalisia suhteita ja asemaa. Firdausista tulee vaimo, talouskone ja väkivallan kohde.

Aikansa tilannetta kestettyään Firdaus pakenee. Egyptissä yksinäisen naisen asema on onneton ja vaarallinen, eikä hän pitkäksi aikaa jääkään yksin. Firdausin tie kulkee prostituoiduksi, uuden miehen kumppaniksi, lopulta vakavaraiseksi ja omavaltaiseksi naiseksi. Hän kokee olevansa vapaa vasta sitten, kun määrittelee itse oman hintansa. Tämä ei pidemmän päälle käy ympäristölle, ja Firdaus joutuu vielä kerran toisen vallan alle: kuuluisa parittaja pakottaa hänet alaisuuteensa.

Se on viimeinen niitti.

Firdaus kertoo tarinaansa Nawal El Saadawille rauhallisesti, poukkoilematta. Hän odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa tyynesti:

"En halua mitään.
En toivo mitään.
En pelkää mitään.
Olen vapaa."

Nainen nollapisteessä on järkyttävää, kalvavaa luettavaa. Se on puhtaan toivoton ja silti vakaa. On kuin tarina vain raportoisi asioita niin kuin ne ovat, vaikka asiat saavat palan kurkkuun ja kylmät väreet kulkemaa pitkin selkärankaa.

Muistan, että luin teini-ikäisenä jonkin omaelämäkerrallisen teoksen, jonka kirjoittaja oli nuorehko afrikkalainen nainen (en muista valitettavasti, mistä maasta tai kuka tai mikä oli teoksen nimi  – joskus vielä jäljitän sen). Hän kirjoitti elämästään ja sen kolhuista: traumatisoivasta ja lähes invalidisoivasta silpomisestaan, päätymisestään orjatyöhön Eurooppaan (ehkä Isoon-Britanniaan?), paostaan ja uudesta elämästään sen jälkeen. Jos on mahdollista sanoa käännekohtia omassa elämässään, tuo lukukokemus oli minulle sitä: silloin minusta tuli feministi ja ymmärsin, miten epäoikeudenmukainen maailma on.

Sen jälkeen on tullut nousuja ja laskuja sen suhteen, kuinka paljon jaksaa kantaa maailman murheita harteillaan. Joskus omat murheet ovat vieneet voimat, mutta aika ajoin nostan pääni ja nykäisen itseäni kohti edes pieniä tekoja, joilla voi koettaa muuttaa maailmaa. Kun lukee Nawal El Saadawin tapaisen ihmisen teoksia, tunnelmat ovat kaksijakoiset. Samalla kun nöyrästi ihailee hänen kaltaistaan rohkeaa, periksiantamatonta ja määrätietoista ihmistä, tuntee oman mitättömyytensä ja hyväosaisuutensa kuin sivalluksena. Mitä sinäkään elämästä tiedät, hemmoteltu länsimaalainen nainen.

Ja samalla olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen murheet ja vaikeudet ovat yhtä oikeutettuja. On älyllistä laiskuutta väittää, ettei omassa elämässään kohtaamiinsa epäoikeudenmukaisuuksiin olisi oikeutta puuttua sillä perusteella, että jossain muualla asiat ovat vielä pahemmin. Tai että jonkin tietyn aihepiirin murheet olisivat arvokkaampia tai vähemmän arvokkaita kuin toiset: että maailman tilasta ei saisi huolehtia, ennen kuin kotimaassa ovat asiat mallillaan. Erikoista, että näihinkin argumentteihin törmää edelleen, vaikka pitäisi olla itsestäänselvää, ettei huolen määrä maailmassa ole mikään vakio, joka olisi kyettävä jakamaan tasan kaiken kesken.

Nawal El Saadawin teokseen palatakseni myönnän, ettei se kaunokirjallisena teoksena (johon luokkaan se on luokiteltu) ole mitenkään erityislaatuinen. Kerronta on poukkoilevaa, kieli paikoin tahmeaa. Tämä voi johtua myös siitä, että suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisteoksesta. Mutta vaikuttavaa luettavaa se on. Muistutus siitä, että maailmanparannus ei koskaan tule valmiiksi – että on niin paljon korjattavaa, ettei kannata enää aikailla, vaan tarttua jo toimeen. On sen toiminnan kohde sitten pientä tai suurta, lähellä tai kaukana, tuttua tai vierasta.

Mene jo.


Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä
Suomentaja (englanninkielisestä käännöksestä): Kaija Anttonen
Kääntöpiiri 1988
138 s.
Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Kirjastosta.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kuutar lukee

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (marraskuun kieli oli arabia), Joka päivä on naistenpäivä

Christoph Hein: Vieras, ystävä

Itäsaksalainen kirjallisuus ei ole minulle erityisen tuttua, joten ihan piruuttani etsin Helmet-haasteen kohtaan Entisen itäblokin maasta kertova kirja juuri itäsaksalaisen kirjan. Samalla sain napsaistua Kuukauden kieli -haasteen syyskuun kielen eli saksan. Tuplapotti, niin sanoakseni.

Christoph Heinin Vieras, ystävä (Der fremde Freund) on julkaistu DDR:ssä alunperin vuonna 1982 ja suomennettu vuonna 1985. Ylistävien alkusanojen mukaan (jotka luin vasta lopuksi monista spoilaavista alkusanoista oppirahani maksaneena) kirja oli ilmestyessään varsinainen tapaus molemmissa Saksoissa. Se edustaa kriittistä realismia suhtautuessaan kriittisesti päähenkilöönsä ja sitä kautta kuvaamaansa yhteiskuntaan.

Päähenkilö on itäberliiniläinen lääkäri Claudia, joka tekee pitkää päivää sairaalassa ja asuu yksineläjille tarkoitetussa kerrostalokompleksissa. Hän on eronnut ja lapseton, välit lapsuudenperheeseen ovat etäiset eikä läheisiä ystäviäkään juuri ole. Claudia ei omien sanojensa mukaan kaipaa elämäänsä muuta kuin mitä hänellä on. Niin kovasti hän sitä korostaa, ettei lukija voi kuin epäillä. "Läpäisemätön ihoni on linnani", Claudia vakuuttaa.

Romaani alkaa unella ja heti sen jälkeen Claudia pohtii, osallistuuko yllättäen kuolleen rakastajansa Henryn hautajaisiin vai ei. Vähitellen Claudian ja Henryn suhde aukeaa ja samalla Claudia tekee tiliä muustakin elämästään. Selvää on, etteivät tunteet ja kokemukset ole niin ilmeisiä kuin miksi hän koettaa ne selittää. Paljon kuplii pinnan alla, pulpahtelee esiin.

Vieras, ystävä on romaani yksinäisyydestä ja sijattomuudesta. Sen tunnelma on surumielinen ja terävä, Heinin katse porautuu syvälle. Itä-Berliini elää hiljaa taustalla, DDR:n painostava tunnelma on etäällä ja silti läsnä. Ihmisyys kietoutuu suoritusten ympärille: on yhteiskunnan asettamat vaatimukset, mutta yhtä lailla painetta tulee ihmisiltä lähellä ja etäämpänä. Nykyaikaisen populaaripsykologian termein Claudialla olisi totisesti muutamakin tunnelukko tiirikoitavana, mutta 1980-luvun alun Itä-Saksassa hän on pikemminkin ihannekansalainen. Tehokas, tunteilematon, mihinkään kiintymätön.

Heinin teos on kiehtova kirja ennen kaikkea miljöönsä vuoksi, mutta myös haastava kohdattava. Etäisyys, kliinisyys ja Claudian sulkeutuneisuus tyrkkivät kauemmas. Samalla kirjan herättämät tunteet tulevat lähelle – uskaltaako niitä kohdata, se jää jokaisen lukijan itse ratkaistavaksi.


Christoph Hein: Vieras, ystävä
Suomentaja: Markku Mannila
Ulkoasu: Alexander Pankow
Otava 1985
184 s.
Der fremde Freund (1982)

Kirjastosta.


Toisaalla: Tahaton lueskelija, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (syyskuun kieli on saksa), Helmet-haasteen kohta 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

André Brink: Katson pimeään

André Brink on ollut minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Kun Kuukauden kieli -haasteen heinäkuun kieli afrikaans alkoi kolkutella olkapäätä, oli valinta helppo.

Lukukokemuksesta sen sijaan ei tullut erityisen helppoa, päin vastoin huomasin olevani jossain kaukana niin sanotulta mukavuusalueeltani. Brinkin Katson pimeään on haastava, viiltävä romaani, joka kiellettiin Etelä-Afrikassa saman tien ilmestyessään vuonna 1973. Se kertoo kumartelematta ja kaunistelematta Etelä-Afrikan vuosisataisesta rakenteellisesta rasismista ja väkivallasta, yhteiskunnan kieroutuneisuudesta ja kahtiajaosta.

Joseph Malan on tummaihoinen näyttelijä, vuosisatoja päähänpotkitun suvun viimeinen vesa. Hän on menestynyt Isossa-Britanniassa saatuaan sinne stipendin, mutta koti-ikävä ja halu tehdä oikein on vetänyt hänet takaisin Etelä-Afrikkaan. Nyt Joseph on todellisen tulikokeen äärellä: hän on vankilassa odottamassa kuolemaantuomionsa täytäntöönpanoa. Oikeudenkäynnissä hänet on tuomittu syylliseksi naisystävänsä murhaan, ja koska Jessica oli valkoinen, rikos saa oikeudessa vielä vakavamman käsittelyn.

Josephilla on aikaa kirjata ylös omaa ja sukunsa tarinaa, asioita jotka johtivat yhteen ja toiseen tapahtumaan, tekoon ja muutokseen. Samaa vauhtia kuin kirjoittaa muistelmiaan, hän myös tuhoaa sivut. Jälkiä hän ei halua jättää. Ei nyt, ei enää. Haluamansa jäljet hän jätti jo taakseen, sen mitä kykeni teatterintekijänä tekemään ja maalleen antamaan. Ja sen, mitä koki Jessican kanssa.

Katson pimeään on raskasta ja raastavaa luettavaa. Raskaus ei synny kielestä tai kerronnastakaan, ne ovat molemmat taitavan tarinankertojan ja hyvän suomentajan ansiosta hienoja, omalla tavallaan lukijaystävällisiäkin. Se syntyy aiheesta ja aikatasoista, menneisyyden ja nykyisyyden painolastista, ihmisen tekojen rumuudesta. Apartheidin mielettömyys, rasismin ja alistamisen ikiaikaisuus, rakenteiden mielivaltaisuus ja ihmisen toiminnan moraalittomuus painavat ja tukehduttavat lukijaa. Kirjaa ei pysty lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä pahat aavistukset ja suorana iskevä väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus käyvät päälle.

Vaikka lukeminen ei ollut aina miellyttävää, se kannatti, ehdottomasti. Vaikutuin syvästi André Brinkistä, kiinnostuin välittömästi laajemmin hänen muusta tuotannostaan ja jäin miettimään aiheita, joiden pohdiskelu ei ole mukavaa tai helppoa. Juuri näin hyvä ja painava kirjallisuus toimii: se laajenee omia sivujaan kauemmas, jättää jäljen ja muistuttaa asioista, jotka maailmassa vaativat korjaamista. Sillä vaikka Katson pimeään on kirjoitettu ja julkaistu lähes 50 vuotta sitten, ja vaikka apartheid on purettu, ja vaikka luulisi ihmisen oppineen, ei maailma todellakaan ole vielä valmis – kaikkea muuta.


André Brink: Katson pimeään
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Kaari Ewart
WSOY 1976
364 s.
Kennis van die aand (1973)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (afrikaans), Helmet-haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 13. Ennen syntymääsi julkaistu teos

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Moderni sodankäynti on aihepiiri, joka herättää ristiriitaisia ja kipeitäkin ajatuksia. Sotakirjallisuus puolestaan on genre, jota harvemmin tulee luettua. Luen kyllä mielelläni sodasta, mutta "puhtaat" sotakirjat tuntuvat tunkkaisilta.

Paolo Giordanon Ihmisruumis antaa yhden kurkistusikkunan sotaan ja sotakirjallisuuteen. Se on kuvaus italialaisten ammattisotilaiden komppaniasta, joka lähtee komennukselle Afganistaniin. Syyt komennukselle lähtemiseen ovat henkilöillä moninaiset. Luutnantti Egitto toimii komppanian lääkärinä ja syö samalla itse luvattoman suuria mielialalääkeannoksia. Hänellä on takanaan perhehelvetti, joka on oletettavasti tuhonnut tunne-elämän niin häneltä itseltään kuin hänen sisareltaankin. Ylivääpeli René on toiminut sotilastyön ohella maksullisen seksin myyjänä ja huomaa olevansa tilanteessa, jonka ei pitänyt olla mahdollinen: yksi asiakkaista odottaa hänelle lasta. Alikersantti Cederna uhittelee ja machoilee, kiusaa ja alistaa. Korpraali Ietri on nyt parikymppisenä lopulta pääsemässä irti äitinsä rautaisesta otteesta – lähtemällä sotaan – ja haluaa myös miehistyä kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Ihmisruumis on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Kokemuksia autiomaassa kertoo elämästä sotilastukikohdassa Afganistanissa. Komppania asettuu paikoilleen, harjoittelee, partioi, viettää organisoitua sotilaselämää. Kukin ottaa paikkansa, pyristelee irti siviilielämästä, koettaa omaksua maailman, jossa käskyt määrittelevät sen rajat. Toinen osa Ruusulaakso sijoittuu leirin ulkopuolelle. Sotilasjoukon on lähdettävä saattamaan talebanien uhkaamia afganistanilaiskuljettajia tukikohdasta turvallisemmalle alueelle. Operaatio on vaarallinen, jostain näkökulmasta järjetön. Uhka, jonka olemassaolon kaikki tiedostivat, myös konkretisoituu. Kolmas osa Miehiä kuvaa sotilaiden elämää traumaattisen operaation jälkeen: toipumista, kotiinpaluuta, sotkujen selvittämistä. Kukaan ei ole selvinnyt Afganistanista kotiin puhtain mielin. Kaikki eivät palaa sieltä ollenkaan.

Yllätin itseni uppoutumalla kiihkeästi Ihmisruumiin tarinaan, vaikka lähtökohtaisesti sotilasleirielämän ja operaatioiden kuvaus ei ole kiinnostuslistani kärkipäässä. Giordano kirjoittaa aiheesta kuitenkin monipuolisesti ja terävästi. Kirjan nimi lunastaa paikkansa, sillä sotilaan elämän fyysisyys tihkuu riveiltä lähes päällekäyvästi. Sairaudet, rasitukset, halu, lepo, stressi ja pelko näkyvät ja tuntuvat. Samalla ihmisen mielen ja ruumiin haavoittuvuus ja kestokyky käy selväksi.

Ihmisruumis avaa näkymän maailmaan, joka ei ole kauneudella kuorrutettu. Se on vahva romaani sodasta ja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mutta kaiken yllä on vahva inhimillinen sävy. Sota on paljon enemmän kuin joukkojen vahvuus tai operaatioiden onnistumisprosentti. Se on jotain, mikä on lopulta ihmisruumiille liikaa.


Paolo Giordano: Ihmisruumis
Suomentaja: Helinä Kangas
WSOY 2014
335 s.
Il corpo umano (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (kesäkuun kielenä on italia), Helmet-haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

Ihmisyyden loppu – José Saramagon Kertomus sokeudesta

Kuukauden kieli -haasteessa oli huhtikuussa vuorossa portugalin kieli. Tiesin jo haasteen aloittaessani, että lukisin siihen José Saramagoa. Olen lukenut Saramagolta aiemmin vain Elefantin matkan, ja se jäi mieleeni erikoisen rytminsä vuoksi. Ystäväni on jo vuosia suositellut minulle Kertomusta sokeudesta, joten nyt sain lopultakin itseni tarttumaan siihen. Kannatti.

Eräänä päivänä mies sokeutuu yllättäen ollessaan autossaan liikennevaloissa. Tuntematon hyväntekijä saattaa hätääntyneen miehen kotiinsa (ja sivumennen sanoen varastaa samalla reissulla auton). Käynti silmälääkärillä ei tuota vastauksia: sokeus ei vaikuta johtuvan mistään määriteltävissä olevasta syystä, vaikka silmälääkäri jääkin tapausta suuresti pohtimaan.

Pian ilmenee, että kyse on voimakkaasti leviävästä epidemiasta. Sokeat suljetaan reservaatteihin, sillä leviämismekaniikkaa ei kyetä diagnosoimaan eikä siis estämään mitenkään. Vain ruokaa ja aivan välttämättömiä tarvikkeita toimitetaan sokeiden käyttöön. Itsekin sokeutuneen silmälääkärin vaimo lähtee miehensä mukaan reservaattiin, vaikka jostain syystä näkee edelleen.

Sokeiden keskinäinen solidaarisuus joutuu koetukselle, kun kilpailu yhä vähenevistä resursseista alkaa. Hallituksella ei ole selvästi aikomustakaan helpottaa sokeutuneiden yhä raaistuvaa tilannetta. Ihmisyydellä voi pian pyyhkiä lattiaa.

Saramago kirjoittaa vimmaisella tyylillä, johon tottuminen vie aikansa. Virkkeet ovat pitkiä, välimerkit yliarvostettuja, kuvailu laajaa. Lukemiseen saa keskittyä, mutta kun rytmin mukaan pääsee, se vie.

Hyytävä tilanne ja yhä kaoottisemmaksi muuttuva maailma ravisuttavat paatuneempaakin lukijaa: dystopia on todella vain silmänräpäyksen päässä. Kaaos kehittyy nopeasti hallitsemattomaksi ja ihmiset ryhtyvät eloonjäämiskamppailuun, jonka jälki ei ole kaunista. Romaani saa pohtimaan, millä keinoin hallitsemme elämäämme ja toisiamme ja mihin kaikkeen olemme valmiita ja missä rajat kulkevat. Ihmisen itsekkyys korostuu, kun "alkuperäisten" sokeiden pientä joukkoa lukuunottamatta minkäänlaista yhteishenkeä tai voimien yhdistämistä ei tunnu olevan olemassakaan.

Saramago on eittämättä mieleenpainuva kirjailija, armoitettu tarinankertoja, tarkkasilmäinen havainnoija. Kertomus sokeudesta on romaani, joka osuu kipeästi, paljastaa sellaista, mitä ei haluaisi katsoa – eikä nähdä.


José Saramago: Kertomus sokeudesta
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Tammi 1997
372 s.
Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste, Helmet-haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Erkki Kirjalainen (1944–2008) palkittiin Kääntäjien valtionpalkinnolla vuonna 2000 ja Mikael Agricola -palkinnolla vuonna 2001.

Kahden kuun kuukauden kielet

Kuukauden kieli -haasteessa on edetty jo 1/4 verran. Tammikuun kieli oli ranska. Huhtikuun kieli on portugali, ja sopiva kirja onkin sitä varten jo hankittuna.

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin. Helmikuussa vuoroon pääsi aina yhtä kiehtova japani. Kuun lopussa luinkin sattumalöydön kirjastosta, japanilaisen Ihara Saikakun 1600-luvulla kirjoittamista novelleista koostuvan kokoelman Päässälaskua.

Novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa ja paikkaansa, 1600-luvun Japaniin. Ne ovat lyhyitä tuokiokuvia kaupunkielämästä, rahankäytöstä ja moraalista. Päähenkilöinä on kauppiaita ja monenlaisia kuluttajia, teemana useimmiten ahneus ja tapainturmellus. Novelleihin sisältyy opetuksia ja viestejä, joiden mukaan paha saa lähes aina palkkansa ja ahneudesta sakotetaan. Ehkä.

Ihara Saikakun tyyli on nokkela ja pisteliäs. Martti Turunen on suomentanut tekstit niin, että nykyihmisenkin on niitä helppoa lukea ja ymmärtää. 1600-luvun japanilainen kaupunkikulttuuri herää eloon turuilla, toreilla ja kotialttareilla. Iso osa novelleista sijoittuu vuodenvaihteeseen, siihen hetkeen, jolloin uusi, parempi elämä on taas mahdollinen ja vanhat synnit saa harteilta – jos saa. Esi-isillä on suuri merkitys, kuten myös veloilla ja niiden perinnällä.

Ihara Saikakun (1642–1693) tuotannosta on suomennettu muutakin, ja saatanpa hyvin tarttua niihin jossain vaiheessa. Sinänsä novellit eivät tarjoa nykyproosan ystävälle kovin suuria oivalluksia, mutta sitäkin enemmän ihastuin historialliseen Japaniin ja sen tapakulttuuriin, josta Päässälaskua tarjoaa hyvinkin rahvaanomaisen ja siksi niin kiehtovan kuvan.

Maaliskuun kielikokemukseni sijoittui puolestaan Puolaan. Valikoin luettavakseni puolalaisen Nobel-kirjailijan Wisława Szymborskan (1923–2012), jonka tuotantoon olen jo pitempään halunnut tutustua. Luettavakseni päätyi lähes koko Szymborskan uran kattava kokoelmateos Hetki, jossa on runoja vuosilta 1945–2004 eri kokoelmista.

Szymborska kirjoittaa sangen suorasanaista lyriikkaa, jolla hän kuvaa muutosta, historiaa ja elämän käänteitä niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Osa kokoelmaan valituista runoista on pidempiä, tarinamaisia runoelmia, osa lyhyempiä, kuin siivuja. Szymborskan kieli on Martti Puukon suomentamana kaunista ja taipuisaa.


" - - Niin on käynyt, että olen ja katselen.
Ilmassa yläpuolellani lentää räpyttelee valkoinen perhonen,
siivillä, jotka kuuluvat vain sille
ja käsieni ylitse liikkuu varjo,
ei muu, ei mikä tahansa, vaan juuri sen oma.
Tuollaisen näkymän edessä katoaa varmuuteni
siitä, että se mikä on tärkeää
on tärkeämpää kuin se mikä ei ole."


Runoissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä pitää minua loitolla, eikä anna sujahtaa mukaan niiden maailmaan. Koska tiedostan Szymborskan olevan kirjallisuuden nobelisti, lukemisessakin on omat kynnyksensä. Ehkä kuvittelen, että Szymborska on niin korkealentoista ja kunnioitettua, ettei minulla ole sen kimppuun mitään asiaa. Tämähän on tietenkin aivan virheellinen oletus, typerä asenne, josta ei ole mitään iloa.

Jokin silti piti etäällä. Ehkä minun oli vaikeaa keskittyä, ehkä yritin löytää syvempää liian sinnikkäästi, liian tietoisena.

Onneksi osa kokoelman runoista solahti sisääni sujuen. Olen valmis tutustumaan Szymborskaan vielä tarkemminkin, sillä uskoisin selkeämmistä, yhteen tarkoitetuista kokoelmista löytyvän minulle enemmän tartuttavaa. Niissä on ehkä suurempi mahdollisuus tyylin omaksumiselle ja tutuksi tulemiselle.



Ihara Saikaku: Päässälaskua
Suomentaja: Martti Turunen
Otava 1982
175 s.
Seken munezanyō (1692)

Kirjastosta.


Wisława Szymborska: Hetki
Suomentaja: Martti Puukko
Like 2004
215 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste siis etenee helmi- ja maaliskuun osalta. Maailmanvalloitukseen nappaan Puolan. Novellihaaste2 paisuu 20 novellilla. Szymborskan kirja sopii Runo18-haasteeseen ja Seinäjoen kirjastohaasteeseen (kohta 14. Nobel-palkitun kirjailijan teos).